Johan Harstad: Darlah - 172 tuntia kuussa

Karisto 2012 - Risingin tietokannassa

Kuun pimeällä puolella on jotain yllättävää - mutta tällä kertaa ei natseja. Norjalaisen Johan Harstadin scifijännäri Darlah - 172 tuntia kuussa käynnistyy, kun talousongelmista kärsivässä Nasassa keksitään keino paitsi rahoittaa uusi kuuohjelma, myös kiillottaa avaruushallinnon kulahtanutta julkisuuskuvaa. Nasa järjestää arvonnan, jonka voittajat, kolme alaikäistä nuorta, kiikutetaan tosi-TV-hengessä astronauttiryhmän mukana kuuhun.

Kuuarvonnan mediahuomio on tietysti valtava ja sotkee useammankin teinin pasmoja. Arvonnan voittajiksi valikoituvat norjalainen Mia, japanilainen Midori ja ranskalainen Antoine, joista jokainen ajattelee matkaa enemmänkin välineenä toteuttaa omia unelmiaan kuin varsinaisesti mahdollisuutena päästä kävelemään kuun pinnalla. Nörttilukijaa moinen välinpitämättömyys jopa vähän ärsyttää: siis siistiä, avaruuteen! Kuussa nuorisoa ja mukaan lähteviä aikuisia astronautteja odottaa Nasan sinne salaa rakennuttama avaruusasema Darlah II. Laskeutumisen jälkeen mikään ei sitten menekään niin kuin pitäisi.

Darlah on kiihkeärytmisesti kirjoitettu kirja, jonka jännittävä tarina kyllä nappaa vanhemmankin lukijan mukaansa. Henkilöhahmot, varsinkin nuoriso-osasto, jäävät pinnallisiksi, mutta enemmän jutussa kiehtookin kuu kaikkine arvoituksineen. Nasan pomojen sähläily viimeisen neljänkymmenen vuoden aikaan näyttäytyy lähinnä surkuhupaisana. Tarinaa maustaa floridalaisessa vanhainkodissa hiljaista kuolemaa tekevä entinen Nasan vahtimestari, joka dementiasta huolimatta muistaa enemmänkin sellaista, mitä ei pitäisi.

Tarinassa on aineksia vaikka mihin, mutta niitä hyödynnetään heikonpuoleisesti. Kuun mysteeri kyllä selviää, mutta tarinaan jää paljonkin epäloogisen oloisia aukkoja. Nasan johtoportaan itsekeskeistä idealismia kehitellään aluksi, mutta kun tarinankerronnan valokeila osuu matkalle lähteviin nuoriin, mehukkaat Nasa-pomot jämähtävät taustahenkilöiksi. Myös aikuisista astronauteista olisi saanut henkilöhahmoina paljon enemmän irti. Kirja on pitkänpuoleinen jo nyt, mutta toisaalta nuorten oman elämän ongelmien kanssa pyöritään aikamoisia sivumääriä; ehkä kirja olisikin toiminutkin paremmin täysin ilman heitä.

Kiitoksia saa ajoittain jopa Alien-henkinen jännityksen kehittely. Kerronnan fokus pysyy kirkkaana, eikä paikalleen jymähdetä missään välissä liian pitkäksi aikaa. Useampi kertojanäkökulma tuntuu toimivan tämäntapaisen tarinan kanssa hyvin: lukija saa koottua palaset kokonaiseksi tarinaksi, vaikka päähenkilöille kaikki ei selviäisikään. Vaikka kirja ei täydellinen olekaan, tällaista nuorten scifiä toivoisi näkevänsä kustantamoiden käännöslistoilla enemmänkin. Ja jos pidit Suzanne Collinsin Nälkäpeli-kirjoista, pidät myös Darlahista.