Posti toi ihanan kirjalämpimäisen. Se on esineenäkin kaunis ja kutsuva; odottaa vain nojatuolia ja teepannua!

Kiitos Ismo Loivamaalle, kustannustoimittaja Katja Jalkaselle  ja Avaimelle kevään hauskimmasta kirjoitustehtävästä. Oli hykerryttävää puhaltaa pölyjä lukemiseen liittyvistä muistoista.

Ismo Loivamaan toimittamassa teoksessa tunnetut lasten- ja nuorten kirjailijat kertovat siitä maagisesta hetkestä, kun he oppivat lukemaan – ja ennen kaikkea siitä, mitä sen jälkeen tapahtui.

Kirjailijat muistelevat lapsuutensa tärkeitä kirjoja – ikivihreitä klassikoita ja sarjakirjoja. Pääsemme lukijoina lähelle kirjailijoiden lapsuuden maailmaa: rakkaimpia lukuelämyksiä ja salaisia lukunurkkauksia. Entä millaisia muistoja liittyy kirjastoon ja kirjakauppaan?

Miten minusta tuli lukija -kirjan kertojat ovat syntyneet 1930–1980-luvuilla. Antologian henkilökohtaiset ja nostalgiset tarinat houkuttelevat muistelemaan, vertailemaan kokemuksia ja – nauttimaan taas lastenkirjoista.

Kirjailijat ovat: Maijaliisa Dieckmann, Paula Havaste, Hannu Hirvonen, Tuula Kallioniemi, Kirsti Kuronen, Tuija Lehtinen, Raili Mikkanen, Heikki Niska, Sinikka Nopola, Timo Parvela, Pia Perkiö, Terhi Rannela, Marja-Leena Tiainen, Kari Vaijärvi ja Maria Vuorio.

***

Jatketaan keskustelua täällä.

Milloin Sinä opit lukemaan?

Millaisia kirjastomuistoja Sinulla on? Tai kirjakauppamuistoja? 

Mitkä ovat lapsuutesi ja teini-ikäsi merkittäviä kirjoja? 

Pelkäsikö joku muukin Noidan käsikirjaa kuin minä? (tai siis: pelkääkö)

Entäpä rankka huume- ja rock-kuvaus Nancy?

Yläasteella Deborah Spungenin Nancy oli minulle kuin potku palleaan. Jotkut asiat eivät muutu: viimeksi eilen keskustelin vantaalaisten kasiluokkalaisten kanssa Nancyn vaikutuksesta.

Luin kerrassaan erinomaisen romaanin, Mark Haddonin Yöllisen koiran merkillisen tapauksen. Se on englantilaisen perhedraama asperger-nuoren kertomana. Teoksen erinomaisuus tiivistyy tapaan, jolla Haddon välittää erilaisen kokijan maailman lukijoilleen. Millaista on elää, kun hyvinvointi vaatii erityisen tiukkoja rutiineja? Kun toisten ihmisten ilmeet ja motiivit ja kielen kaksiselitteisyys jäävät käsittämättömiksi? Kun kaikelta toivoo loogisuutta? Yöllisen koiran merkillinen tapaus on ennen kaikkea psykologinen romaani, joka onnistuu eräässä kirjallisuuden tärkeimmistä tehtävistä: toissieluisuuden kuvaamisessa. Maailma ei ole meille kaikille sama emmekä me kaikki ole samanlaisia, mutta kirjallisuuden kautta voimme nähdä maailman uusilla tavoilla ja kenties jopa ymmärtää omastamme poikkeavia näkökulmia.

Teos palautti mieleeni jo aiemminkin esittämäni ajatuksen: se, että kirjoittaja löytää oman äänensä, ei ole kummoinen saavutus. Pääsääntöisesti, jotta voi kirjoittaa erinomaista kirjallisuutta, oma äänensä on kadotettava. On puhuttava toisilla äänillä ja avauduttava toisenlaisille todellisuuksille. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen – aivan kuten useat lukemisenkin tavat – ovat ekstaaseja, sananmukaisesti poissa tolaltaan (kr. ἐκ, poissa tai ulkona + ἱστάναι, sijoittaminen tai sija) tai itsensä ulkopuolella olemista. Kirjailija on eräänlainen meedio, joka kirjaa mediaansa näkyjä jostakin toisaalta. Tai henkimatkoja tekevä shamaani (Miina Supisen ilmaus eilisellä lounaallamme). Näkemykseni lähestyy romanttisen kirjailijaneron kuvaa: neron suuruus ei ole siinä, että hän tuottaa upeaa runoutta, vaan siinä, että hän antautuu itseään suurempien voimien työkaluksi.

Asiassa ei tarvitse olla mitään mystistä. Kirjailijan ekstaasi voi olla sitä, miten Georges Perec muistaakseni on kuvannut pakotteiden tärkeyttä luomiselleen: yhden ihmisen päästä syntyy vain rajallisesti ja rajallista tekstiä. Pakotteille alistuminen synnyttää jotain muuta. Tai se voi olla sitä, miten Katja Kettu avaa kirjoittamistaan: jos ei joskus istu kahviloissa kuuntelemassa, miten muut ihmiset puhuvat toisilleen, ei kohta ole mitään kirjoitettavaa. Se voi olla huolellista pohjatyön tekemistä ja lähteilleen äänen antamista. Ehkä sillä on jotain tekemistä tekijän kuolemankin kanssa; ja sen, miten tietyt aiheet ja kuvat nousevat tiettyinä aikoina pinnalle useiden tekijöiden kirjoituksissa.

Ja kyllä. Se on innostavaa ja innoittavaa, ja kun joskus kuulen itseni vaahtoavan uusimmasta aiheestani, joudun myöntämään, että kirjoittamisen ekstaasiin sisältyy myös aimo annos hurmoksellisuutta.

Entä jos tämänkertainen Grafomanian lehti olisi ystäväkirja, johon voisi kerätä lausumuksia, kysymyksiä tai huomioita kulttuurikriitikoille.

Minulla olisi tällaisille kysymyksille suoraa käyttöä. Joudun itse pohtimaan kysymystä, mitä olen aina halunnut kysyä kulttuurikriitikoilta. Mutta koska kysymys on jälleen kerran erinomaisen hyvä, näen viisaimmaksi joukkoistaa sen.

Mitä TE olette aina halunneet kulttuurikriitikoilta kysyä?

Kysymyksen lyhyet taustat (jonka voi ilolla skipata):
Kulttuurikriitikoiden kysymyskartelli on osa Luetko sinä -kampanjan tulevan syksyn painatetta. Luetko sinä -kampanja lähtee syksyllä kolmanteen kampanjavuoteensa. Kampanja tähtää yläkoulun kahdeksasluokkalaisten lukemiseen innostamiseen ja pyrkii synnyttämään luokassa kirjallisuuskeskustelua. Kirjallisuuskeskusteluun kannustetaan kirjallisuuskritiikin keinoin. Kaikki kampanjaan osallistuvat koulut lukevat yhteisen kampajatekstin, purkavat ja analysoivat sitä harjoittein ja lopuksi kirjoittavat siitä kirja-arvion. Kirja-arvioilla voi osallistua ensin alueelliseen ja siitä edetä valtakunnalliseen kilpailuun, jossa voittajat palkitaan.

Kampanjassa on ollut mukana parisenkymmentä alueellista sanomalehteä. 2011 lehdissä julkaistiin minun ja  2012 Vilja-Tuulia Huotarisen pieni jatkokertomus (tai kolmeosainen novelli. ) Tulevana syksynä kampanjakirjailijana on Christel Rönns. Mukana olevat sanomalehdet julkaisevat myös kampanjatekstistä tehdyn alueellisen voittaja-arvion.

Luetko sinä juhlii kolmen vuoden taivaltaan painatteella, josta löytyvät minun ja Vilja-Tuulian kysymykset kulttuurikriitikoille. Pidän haastetta hienona ja hien nostattavana. Itse katson, että kirjallisuuskeskustelua käydään tässä maassa vielä melko hennosti ja vähän, osin katveessa ja kanveesissa, toisten varpaiden päälle astumista peläten.

Palataan takaisin ystäväkirjaan: mikä kysymys on se, jonka itse naputtelisitte, jos mitä tahansa kerran saisi?

Siri

PS: Ehkä ihan reiluuttamme meidän pitäisi avata dialogin toinen puoli johonkin myöhempään blogaukseen: mitä olette aina halunneet kirjailjalta kysyä/ tai jopa: mihin haluaisitte kirjailijan haastaa. (Hei te kriitikot, kirjabloggarit, libristit, kirjavinkkarit ja muuten vain kirjallisuuden äärelle eksyneet.) Mutta se on eri blogikirjoitus se.

Perussuomalaisten kansanedustaja Mika Niikko teki kirjallisen kysymyksen lukujen summaamisen opettamisesta.

Niikon mielestä vain yhteenlaskuteorian opettaminen ei kasvata koululaisia kriittisiksi.

- Mitä hallitus aikoo tehdä, jotta valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteiden mukainen oppimistavoite tutkivasta ja kriittisestä oppijasta voi toteutua ja vaihtoehtoiset teoriat lukujen summaamisesta otetaan opetussuunnitelmassa huomioon? muotoili Niikko opetusministerille huhtikuun 10. päivänä osoittamassaan kysymyksessä.

Kansanedustaja Mika Niikko (ps).

Niikko huomauttaa, että sen sijaan, että opetetaan automaattisesti 1+1=2, se pitäisi nähdä vain yhtenä teoriana muiden joukossa. Hänen mukaansa tieteen “tavoitteena ei ole saada selville lopullista totuutta, vaan esittää teorioita ja hypoteeseja”. Rinnakkaisena mallina voisi opettaa kolminaisuusopin mukaista näkemystä, että 1+1+1=1.

Kansanedustaja kirjoittaa, että “matematiikan opetussuunnitelma pohjautuu yhteenlaskuteoriaan, kun taas uskonnon opetussuunnitelma tarjoaa sille syvemmän arvopohjaisen merkityksen, kolminaisuusopin.”

Eri kristillisten, juutalaisten, islamilaisten, hindulaisten ja buddhalaisten uskontokuntien sekä wiccojen ja vapaa-ajattelijoiden johtajat kommentoivat, että Niikon ehdotuksen toteutuessa olisi myös opetettava, että 1+1+1=2, 1+1+1≠3, 1+1=1, 1+1=3, 1=1 ja 1=0.

Esitettiin myös, että 1 poistettaisiin matematiikan opetuksesta kokonaan, koska se voi loukata joidenkin maailmankatsomusten edustajia. Tällöin esimerkiksi kertolaskussa voitaisiin päätellä, että 7×3=20, 7×3=22 tai jopa 7×3=2.

“Valtakunnallisen opetussuunnitelman perusteiden mukaisesti matematiikan merkitys on vaikuttaa oppilaan henkiseen kasvamiseen (OPS, 7.6, s. 158). Matematiikan opetus on siis hengellistä opetusta”, Niikko toteaa. “Historian opetuksen tehtävänä puolestaan on ohjata oppilasta kasvamaan vastuulliseksi toimijaksi, joka osaa käsitellä oman ajan ja menneisyyden ilmiöitä kriittisesti (OPS, 7.13, s. 222). Yhteenlaskuteoriaa voitaisiin pitää eräänä historiallisena ilmiönä, vaikka sitä opetetaankin osana luonnontieteitä.”

Opetusministeri Jukka Gustafsson vastasi Niikon kysymykseen maanantaina. Hänen mukaansa tällaiset kirjalliset kysymykset otetaan opetusministeriössä äärimmäisen vakavasti, mutta hän ei silti näe tarvetta muutoksiin. – Eri uskontojen jumaluusopit eivät ole tieteellisessä mielessä teorioita, eikä niitä siten voida esittää myöskään vaihtoehtoisina teorioina lukujen summaamiselle, ministeri kiteyttää vailla minkäänlaisia naurunpidätysvaikeuksia.

Yritän todella ovelaa iskua, mutta lyönti jää lötkoksi. Kustannustoimittaja palauttaa sen pirullisella kierteellä. Pallo pomppaa odottamattomaan suuntaan. Onnistunko vastaamaan lyöntiin?

Joskus – eräillä jopa yleensä – palautteen vastaanottaminen voi olla vaikeaa. Kirjallisen nerouden loistava ilmentymä ei saakaan kustannustoimittajaa hykertelemään tyytyväisyydestä. Tekstissä on muka isoja rakenteellisia ongelmia, eikä sitä muutenkaan voi käsittää. Kysymys on tällöin luonnollisestikin kustannustoimittajan laiskuudesta ja lukutaidottomuudesta. Eikö se näe tätä ja tätä ja tätä? Kustannustoimittajan on oltava väärässä, sillä kukaan muu lukija ei ole tuommoisiin tarttunut.

On väärinymmärretyn taiteilijan hetki.

Koska kello käy, väärinymmärrettyydessä ei ole aikaa rypeä. On näytettävä käsikirjoitus vielä yhdelle lukijalle, sille kaikkein terävimmälle, ja esitettävä pari eksplisiittistä kysymystä. Kollega – mitä tekisinkään ilman häntä? – vastaa nopeasti ja on samaa mieltä kustannustoimittajan kanssa. Oman elämäni anarkistina minun on helpompi sulattaa palaute joltakulta, jolla ei ole valtaa tekstiin. Tilanne laukeaa, on ryhdyttävä töihin.

Ja kun sitten alkaa käydä läpi printteihin tehtyjä korjausmerkintöjä – tämä saattaa jollekin kirjailijalle olla ensimmäinen kerta, kun hän näkee tekstinsä paperilla – alkaa hahmottaa kokonaisuutta. Ruudulta on nähnyt pelkkiä yksityiskohtia, tämähän on nimenomaan yksityiskohtien romaani, mutta nyt… Miten oikeassa kustannustoimittaja olikaan. Käsikirjoitushan on paljon pahemmin levällään kuin ikinä tajusin! Lukukelvotonta kokeellista proosaa, melkein kuin… enpä sanokaan, etten suututa eräitä kollegoja.

Hikisen puurtamisen, purkamisen, kokoamisen, uudelleenkirjoittamisen aika. Onko suunnitelma sittenkin ollut liian kunnianhimoinen? Saako tämän millään ilveellä luettavaan, mielellään jopa viihdyttävään muotoon?

Totisen työstämisen jälkeen tulee voitokas tunne, että kustannustoimittajan esittämistä haasteista ainakin keskeisimpiin on vastattu.

Kiitollisuus täyttää mieleni. Onneksi on kustannustoimittajia. Onneksi on tarkkoja, kriittisiä ja hyviä kustannustoimittajia. Olisi katastrofi, jos kuningasajatukseni julkaistaisiin heti, kun ne ovat omasta mielestäni valmiita.

Pok. Pallo lentää verkon yli. Nyt se on taas kustannustoimittajan puolella. Osuuko se kenttään, osuuko?

Grafomania muistaa aina onnitella palkittuja kirjailijoita, mutta kirja ei kuitenkaan koskaan synny yksin.

Tärkeät taustajoukot jäävät liian usein vähälle huomiolle.

Siksi olikin ilahduttavaa lukea uutinen:

Ansioituneen kustannustoimittajan Alvar Renqvist -palkinnon on saanut kustannuspäällikkö Katriina Kauppila.

Kauppila aloitti työnsä kustannustoimittajana Otavan lasten- ja nuortenkirjallisuuden osastolla vuonna 1993. Palkitsemisperusteluissa Kauppilaa kiitetään huippuammattilaiseksi, jonka osaaminen on syvällistä, monipuolista ja jatkuvasti kehittyvää. Hän on kotonaan lasten- ja nuortenkirjallisuuden kaikilla eri osa-alueilla, ja hänen työssään on nuoren lukijan näkökulma aina aidosti mukana.

Tekijät kiittävät hänen tapaansa antaa rehellistä palautetta, tukea, avata solmuja ja rohkaista eteenpäin vaikeinakin hetkinä. Hän on myös pidetty työtoveri, jonka mielipiteitä kuunnellaan ja osaamista arvostetaan laajalti.

Suomen Kirjasäätiö perusti vuonna 1998 Alvar Renqvist -palkinnon tunnustukseksi ansioituneelle kustannustoimittajalle. Palkinto jaettiin nyt 16. kerran, ja sen arvo on 3000 euroa.

Tänä vuonna palkintolautakunnan jäseninä toimivat kustannusjohtaja Minna Castrén, kustantaja Niko Aula ja kustantaja Aleksi Siltala.

***

Minulla on ollut ilo saada tehdä kaikki Otavalta ilmestyneet nuortenkirjani Katin kanssa. Voisin listata roppakaupalla hyviä kustannustoimittajan ominaisuuksia. Yksi tärkeimmistä on kannustava. Kustannustoimittaja uskoo, kun kroonisesti epävarmalta kirjailijalta loppuu usko.

En koskaan unohda sitä, mitä Kati sanoi minulle Amsterdam, Anne F. ja minä -kirjaa toimitettaessa:

- Suomalaiset tytöt menettäisivät paljon, jos sinä et kirjoittaisi heille.

Tätä lausetta kannan mukanani.

Aurinkoiset onnittelut, Kati! 

Terhi

Kirottujen spämmien takia joudun siirtymään kommenttien moderointiin. Toivottavasti joku jaksaa silti aina joskus jutella täällä!

… kun on pitemmän aikaa liikkunut paljon, ja sitten syystä tai toisesta pitää liikunnasta taukoa. Olo on levoton, lihakset tuntuvat kihisevän energiaa joka kaipaa purkautumiskeinoa. Pieni kävelylenkki on melkein pelkkää kiusaamista, pitäisi päästä pitkälle vaellukselle tai pyöräretkelle, juoksemaan tai uimaan kunnon matka. Rentoutuminen on vaikeaa kun jalka nytkyy tai käsi naputtaa, vaikka lojuisi sohvalla leffaa katsomassa tai sängyssä kirjaa lukemassa.

Vapun jälkeen on ollut vaikea löytää aikaa tai keskittymiskykyä kunnon kirjoitussessioille, ja nyt alkaa päässä tuntua siltä että kirjoituslihakset kaipaisivat totista toimintaa. Ideoita on putkahdellut useitakin, muutama hyvinkin kehityskelpoinen. Mikä parasta, edellinen romaanimittainen käsikirjoitus on vaiheessa joka on minun voimieni ulottumattomissa, joten voin novellien rinnalle aloittaa ihan uuden pitkän tekstin. Nyt vain pitäisi kyetä päättämään, mihin ideaan tartun ensimmäisenä!

Van harte gefeliciteerd, Siri en de Rovers!

Kinder- en Jeugdjury Vlaaderen eli Belgian hollanninkielinen lasten- ja nuortenraati on tänään 12.5.2013 Bruggen kirjafestivaaleilla palkinnut Siri Kolun Me Rosvoloiden hollanninkielisen käännöksen Ik en de Rovers (kääntänyt Annemarie Raas) toiseksi parhaana ikäkategoriassa 10-12-vuotiaat.

Grafomania hihkuu ylpeänä Sirin ja Rosvoloiden puolesta!

KJV on laaja lapsista ja nuorista koostuva raati, johon kuuluu osallistujia 4-vuotiaista 16-vuotiaisiin. Raatilaiset ovat jakautuneet kuuteen ikäryhmään. Jokainen ryhmä lukee kymmenen ikäryhmälle esivalittua kirjaa ja palkitsee niistä kolme parasta. Ryhmille on järjestetty lukupiirejä, joissa lapset ja nuoret voivat keskustella kirjoista ja vaihtaa niistä mielipiteitään. Raatiin on mahdollista osallistua myös etänä internetjuryn jäsenenä. Jokaisen äänestykseen osallistuvan tulee kuitenkin olla todistettavasti lukenut kaikki ikäryhmän kymmenen kirjaa, ennen kuin hän voi äänestää suosikkiaan. Toiminta on siis hyvin ammattimaista ja mahdollisimman tasapuolista. Belgian pääosin hollanninkielisellä Flanderin alueella on asukkaita reilut kuusi miljoonaa eli kokoluokka ei aivan hurjasti heitä Suomesta. Olisiko tällainen järjestäytynyt, laaja ja lukemaan innostava raatitoiminta mahdollista myös meillä?

Rosvolat ovat selvästi ryövänneet lopullisesti hollanninkielisten lukijoiden sydämet, sillä vuosi sitten Ik en de Rovers palkittiin Hollannissa Zilveren Griffel -palkinnolla, joka on paras tunnustus, jonka käännetty lastenromaani voi siellä saada.

Lisätietoa KJV:stä (samalla voi testata hollannin kielen taitojaan):

http://www.kjv.be/home/

Täältä löytyvät kaikki palkitut:

http://www.kjv.be/home/_docs/Winnaars2013.pdf

Salla

Ystävät ihanat, olen seuraavat kolme viikkoa kirjaimellisesti out in office, työhuoneeni näyttää tältä:

****

Erakoiduin viime vuonna samaan aikaan samaan paikkaan. Riemullisinta oli olla ilman nettiä. Kevyt ja puhdas olo. Päätin heti perään olla koko kesän pois netistä, ja senkin jälkeen olen pystynyt suojelemaan itseäni koukuttumiselta, siltä levottomuudelta ja tunkkaisuudelta, jota maaninen surffailu ja googlettaminen saivat aikaan.

Nyt tunnen kaipaavani taas täydellistä nettipaastoa. Vapisen pelkästä odotuksesta: jo ylihuomenna istun lyijykynä kädessä pergolassa keskellä oliivilehtoa ja annan ajatusten muuttua värikkäiksi leijoiksi, nousta liitoon ja hulluun poukkoiluun.

Luulin pitkään, että osaan kirjoittaa vain kotona. Toisaalta en myös halunnut lähteä pitemmäksi aikaa pois kuvioista, kun poika vielä asui kotona, tykkäsin tehdä voileipiä ja passata. Olikin mukava yllätys huomata, että  uusi ympäristö virkistää niin, että pää alkaa rakentaa tuoreita polkuja, maisemat avautuvat hassuihin suuntiin ja pintaan nousevat sattumanvaraisuus ja rohkeus. Pidäkkeetön rohkeus, ainakin tunne siitä.

Olisi kiva kuulla, mikä teidän mielestänne on parasta residenssityöskentelyssä.

Lähden nyt unikkoja moikkaamaan, nähdään kesäkuussa!

Kirsti

Kaksi. Pöytälaatikkoa täytyy tyhjentää myös tekemisten puolelta. Hakeuduin Osuuskumman jäseneksi, eli aion jatkossa toimia myös siellä. Koska maailmaan ei mahdu kaiken maailman tekemistä, on jotakin päästä pudotettava pois. Kriteerinä käytän sitä, että ”se mikä antaa itselle henkistä hyvinvointia, menee muun edelle”. Siispä olen päättänyt laittaa Usvan toistaiseksi telakalle. Jo sisään otetut tekstit julkaistaan (Finnconiin mennessä, toivon niin), mutta uusia ei nyt oteta vastaan. Jatkon saa sitten nähdä. Miksi näin? Lehden tekeminen on yllättävän työlästä, jos sen tekee kunnolla, ja yksin eri vaiheita tehdessään siihen yksinkertaisesti kyllästyy. Homma menee liian rutiininkaltaiseksi, eikä tuota enää iloa. Minusta on huomattavasti hauskempaa osallistua Kosmoskynän toimittamisprojekteihin, koska niitä tehdään isommalla porukalla, suunnittelusta lähtien.

Lisäksi lyhyessä ajassa on pulpahtanut esiin muitakin spekulatiivisia julkaisukanavia. Kenttä kasvaa ja voi hyvin, vaikka Usva olisikin jäähyllä.

Minulle ei ole koskaan aikaisemmin käynyt näin.

Luin Eeva Kilven Kuolinsiivouksen - ja valtava pato aukesi!

Vajaassa viikossa kirjoitin 84 000 merkkiä.

Se tarkoittaa lähes 42 liuskaa, kahdeksaa laajaa lehtijuttua, kolmasosaa tavanomaisesta romaanistani.

Istuin keittiön pöydän ääressä kirjoittamassa täysin hypnoottisesti, ei tullut mieleenkään keskeyttää. Harvoin soittelen tällaisia puheluita:

- Pulu, nyt on sellainen tilanne, ettei minusta ole ruokakauppaan moneen päivään…

Se oli ihanaa. Kirjoittamista intensiivisimmillään, maagisimmillaan, kauneimmillaan.

Nyt viimeistelen syksyllä ilmestyvää romaania, mutta kesäkuussa palaan kirjoittamiini liuskiin. Odotan jo…

Onko Sinulla samankaltaisia kokemuksia?

Lämpimät kiitokseni Eeva Kilvelle valtavan inspiroivasta teoksesta!

Terhi

Muutama vuosi sitten kerroin kuinka Levykauppa Äx oli nimennyt minut Hannuksi. Äskettäin kirjailijoiden väärin kirjoitetut nimet nousivat esiin jossain keskustelussa, ja juolahti mieleen tarkistaa, onko asiaa vieläkään korjattu. Ei ole, Levykauppa Äx myy edelleen Ilmeetöntä miestä Hannu Holopaisen kirjoittamana.

Eikä siinä kaikki! Liekö kyseessä jokin Pasi Ilmari Jääskeläisen romaanissa Lumikko ja yhdeksän muuta esiintyneen kirjaruton tyyppinen virus, mutta nyt olen Hannu Holopainen myös Turun kansallisen kirjakaupan, Booky.fi:n sekä Suuren suomalaisen kirjakerhon tiedoissa.

Ehkä tämä on pelkästään hyvä juttu. Paljon puhutaan siitä, että naiset lukevat sekä naisten että miesten kirjoittamia kirjoja, mutta miehet suosivat selvästi enemmän miesten kirjoittamia kirjoja. Jospa nyt Ilmeetön mies löytäisi mieslukijoitakin tällä vippaskonstilla, joka ei edes ole itse masinoimani!

Olenpa liikuttunut, hyrisen. Syynä kehräämiseen on Tytti Karangan blogin arvio kirjastani.

Kyllä, kyllä, kriitikko on tykännyt kirjasta. Mutta eniten ihailen hänen oivaltavaa kirjoitustapaansa. Karanka on paitsi hengittänyt romaanin sisällön myös kirjan kielen ja tyylin – ja kutoo ne viehkosti arvioonsa, leikkii. Seikka ei tietenkään aukea kuin kirjan lukeneille ja kirjailijalle itselleen, mutta toimii myös lukuvinkkejä etsiville, koska näin kirja tulee tykö aivan erityisellä tavalla.

Tässä muutama esimerkki, kursiivit ovat arviosta: Sehän on selvä on päähenkilön lempitokaisu, joka toistuu läpi tarinan. Hyrr-yrr hyrrääväksi, kirjassa käytän samaan tapaan alkusoinnuttelua ja tavutusta. Ai niin, tässä tarinassa…  jep, pienet huudahdukset ja jutustelumaisuus kuuluvat myös romaanin sivuilla … kaikilla nimillä on kasvot – ja tarkoitus. Kaikki elävät. Jopa ullakolla asuva… Haa, tuttu rytmi ja lauserakenne: niukkaa, paljon pisteitä, tunnistan! … kirjahyllyssä riippumatossa takan reunalla kuistilla… Luettelo ilman pilkkuja, kyllä. Jokaisella aukeamalla uusi aika. Olla-verbin uupuminen, tuttua.

Virkistävä idea kriitikolta! Tykkään. Sehän on selvä. Näitä lisää, toivon ma.

Bonuksena Karanka on oivaltanut asian, jota en kirjoittaessa tullut ajatelleeksi: kerrontatapa ja -koukut saavat tekstin vaikuttamaan ystävän kirjeeltä. Niinpä, loistohuomio.

Tuleeko sinulle mieleen jokin arvio, joka olisi sykähdyttänyt, iskenyt suoraan sydämeen?

Kirsti

Mikään ei tietenkään ole hienompaa kuin uuden kirjan julkaisutilaisuus. Paitsi tietysti kahden kirjan julkkarit samaan aikaan!

Lauantaina 11.5. klo 13 kannattaa olla paikalla Hämeenlinnan Suomalaisessa kirjakaupassa

sillä silloin minä ja Tapani Bagge olemme puhumassa uutuuskirjoistamme, jaamme omistuskirjoituksia, sekä vanhaan malliin annamme pois muutaman kirjan, tällä kertaa onnen suosikeille.

Joka ei vielä tuona päivänä tiedä hyvää äitienpäivälahjaa, niin kannattaa tulla ostamaan sellainen nimmarin kera.

Yksi. Helppo sysätä kirjoittamista aina vain eteenpäin. Vuorata reitti erilaisilla “hoidetaan ensin” -asioilla. Kuten nyt vaikka siivoamisella. Sekin on helpompi aloittaa ulkokehältä eli ulkovarastosta: lajitella jo kertaalleen lajitettuja säästettäviin, kierrätettäviin ja roskiin meneviin. Seitsemän pussillista vanhoja vaatteita kierrätykseen – vanhimmat niistä 90-luvun lopulta ja kirppareilta ostettuja. Eivät ole mahtuneet pitkiin aikoihin, mutta nostalgian vuoksi ovat jääneet. Tai sitten tädin perut, ne kivat ja erikoiset vaatteet, jotka eivät ole koskaan edes mahtuneet, mutta joista ei ole halunnut luopua. Nyt nekin lähtivät. Kuin myös vauvan vaatteet sekä lahjoituksina saadut kummajaiset, joita kukaan meidän taloudessa ei ole koskaan pitänyt.

Yhtä lailla voi paeta sisäkehälle: käsikirjoituksiin. Useita pahvilaatikollisia vanhoja käsikirjoitusversioita kierrätyspaperiksi. Suunnitelma sille, mitä tehdä vielä julkaisemattomille teksteille: tarjontaketju, plan B ja C, loppuhävittämissuunnitelma kaiken muun epäonnistuttua. On hyvä tietää mitä aikoo tehdä, ja miten. Se rauhoittaa mieltä.

Kirjan aihe ei silti jätä rauhaan. Se on kuin valkopyykin joukkoon eksynyt punainen vaate. Se värjää kaiken. Sen muistuttaa olemassa olostaan roikkuessaan pyykkinarusta.  ”Kohta sinä puet minut ylleni.” Niin puenkin. Vaikka pitäisi laittaa kesähame pakkaspäiväksi, tai vuorata itsensä helteellä turkiksiin.

No jopas nyt huhhahhei, Lukuviikko tuli ja meni ja minä sitä yhä mainostan etusivulla, eiköhän ole aika edes ranskalaisin viivoin pistää asioita päiväkirjaan:

- Erään ystävän elämäntilanne ja suurenmoinen urheus pistää kyllä omia pikkuasioiden napinoita hetkellisesti perspektiiviin.
- Napinointia laannutti sekin, kun ihana Kirjastoapurahalautakunta ilmoitti antavansa minulle novellin- ja ehkä vähän muidenkin juttujen kirjoitusaikaa. Kiitos!
- Vappuaatto oli superkiva, terassikauden avaus (korvaläpät vappuhatun alla, talvitakki & pitkät kalsarit) ynnä musikaaliset pippalot, ei kuitenkaan kohtuutonta röpötystä vaan paljon blandista ja ajoissa nukkumaan.
- Hyvä niin, koska vappupäivän aamuna eräs läheinen ihminen joutui sairaskohtauksen takia sairaalaan.
- Nyt tässä elellään pienoisessa poikkeustilassa, joka toivottavasti alkaa pikkuhiljaa kääntyä takaisin kohti normaalielämää.
- Ja onneksi sentään kesä on aivan kynnyksellä, näin västäräkin jo viime viikolla!

Kirjoittelen jotain järkevämpää kunhan stressinhulina taas antaa vähän selkeämmille ajatuksille tilaa. Siihen asti: lukekaa paljon hyviä kirjoja!

Olin kouluvierailuilla, joiden tilauksessa oli toivottu, että tulokulmani liittyisi suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Tuotannossanihan näitä teemoja on, mutta en lähtenyt liikkeelle siitä, että olisin kehottanut kuulijoita suvaitsemaan ujoja/hiljaisia/äänekkäitä/homoja/heteroita/maahanmuuttajia/… Aloitin tuntini puhumalla määrittelystä ja luokittelusta. Kerroin tietäväni, että varsinkin yläasteella ihmisillä on suuri tarve jakaa toisiaan lokeroihin ja määritellä toisiaan. Sanoin, että he ovat jatkuvasti määrittelyn kohteena. Opettajat määrittelevät heitä, vanhemmat, ystävät, ne jotka eivät heistä pidä.

Puhuin siitä, kuinka nähdessämme omenan liitämme siihen heti ominaisuuksia, jotka tiedämme kuuluviksi omenaan: kirpeyden, makeuden, mehukkuuden. Kuinka teemme samaa myös toisille ihmisille, liitämme heihin ominaisuuksia ja määrittelemme heitä, pyrimme löytämään heille lokeron. Se on inhimillistä. Niin hahmotamme maailmaa. Mutta ihminen ei ole omena. Ihminen on paljon enemmän. Vaaralliseksi määrittely käy siinä vaiheessa, jos se estää meitä näkemästä toista ihmistä oikeasti. Ja myös silloin, jos alamme uskoa toisten määrittelyjä meistä niin paljon, ettemme näe enää itseämme.

Kannustin kuulijoita siihen, etteivät he ahtaisi itse itseään sellaiseen kategoriaan, jonka ulkopuolelle jäisi väistämättä paljon olennaista ja tärkeää. Etteivät he piirtäisi itselleen niin tiukkoja rajoja, etteivät uskaltaisi ylittää niitä. Sillä vain me jokainen itse voimme tietää, mitä kaikkea sisällämme on ja mihin kaikkeen pystymme.

Tämän aloituspalopuheeni jälkeen siirryin toki puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta (kategorisoinnit ja määrittelyt Jäljellä ja Toisaalla -kirjaparissa, joitakin kohtia Punainen kuin veri -kirjasta, henkilöhahmojen rakentaminen stereotypiota vastaan, ristiriitaisten persoonien luominen ja niin edelleen…), mutta selvästi aistittavin keskittymisen hetki oli juuri tuo alku. Siihen oli varmaan osin syynä se, että puhuin sanoja, joita en ollut puhunut jo kymmenillä ja taas kymmenillä muilla vierailuilla. Se ei silti selitä kokonaan hetken intensiivisyyttä.

Ehkä meillä oli hetken aikaa yhteinen ajatus, joka oli laajempi kuin auditorio, monisäikeisempi kuin kiireisen hälisevä koulupäivä. Ehkä jotain siitä ajatuksesta jäi kaiken toukokuulevottomuudenkin taustalle pulpahtaakseen esiin joskus myöhemmin.

Salla

Nolla. Kevät alkaa olla siinä pisteessä, että vanha on haudattava ja uuteen uskallettava ryhtyä.

Kävelen sateisessa kevätmaastossa ja kuuntelen melankolista musiikkia. The Gatheringia, lähinnä (kuten tämä). Semmoista äänimaailmaa, joka vetää ajatukset sykkyrään ja hartiat hieman alaspäin.

Jos olisin ensi kertaa pappia kyydissä, luulisin minulla olevan valkoisen paperin kammon. Ei, sitä se ei ole, en pelkää etteikö paperille tule mitään. Minullahan on jo alku ja luonnostelua kokonaisuudesta, en palaa tyhjään pöytään vaan puoliksi katettuun. Mutta mietin, mitä vien mukanani tuliaisina.

Olen koko kevään editoinut: silittänyt, silotellut, puunannut ja hinkannut. Se on turvallista, koska se on tarkalleen määriteltyä, tavoite on kirkkaana mielessä, aikataulu on annettu,  liukumavaraa ei tarvitse olla eikä ottaa. Uuden kanssa on heittäydyttävä tuntemattomaan: varmistettava valittu kieli, näkökulma ja kertojanääni. Suoristettava ideasyheröt, ja ennen kaikkea: ryhdyttävä toimeen. Tekosyyt olisi heitettävä sivuun ja annettava palaa.

Kasaan edelleen tielleni listaa asioista, jotka on tehtävä ennen. En siis taida olla ihan valmis aloittamaan vielä. Ensin on siivottava pöytälaatikko vanhoista teksteistä, on siivottava vaatekaappi, ulkovarasto. Kirjoitettava tilausnovelli, taitettava lehti – ja ai niin olin luvannut myös palautteet parille tutulle.

Mutta tämä kattaus ei karkaa minnekään, se odottaa että suostun tulemaan pöytään ja tarttumaan siihen. Ajan itseni pisteeseen, jossa on pakko aloittaa.

Rikoskumppanini kulttuurin saralla julkaisi oivan huoneentaulun blogissaan. Näin Vapun kunniaksi ajattelin laittaa tähän oman huoneentauluni. Näillä opeilla minä olen menestynyt.

1. Kirjailijan uralle ei ole onnenkantamoisia. Ne voivat jouduttaa askelmilla eteenpäin, mutta ura vaatii lahjakkuuden lisäksi armotonta työtä.

2. Kirjoittaja koettelee aina itsetuntoaan. Olenko riittävän hyvä, arvostetaanko minua, osaanko minä tämän, kehitynkö? On opeteltava sietämään epäuskon hetkiä ja taisteltava niitä vastaan.

3. Älä mieti mitä muut tekevät. Tee itse. Tee niin kuin itse haluat.

4. Aseta itsellesi tavoitteita. Pyri niihin määrätietoisesti, mutta ole valmis joustamaan ja muokkaamaan.

5. Ole valmis tekemään uhrauksia. Opettele valikoimaan ja laittamaan tärkeysjärjestykseen kirjalliset hankkeesi.

6. Oheistoiminta ja tekosyyt ovat joskus ihania, mutta enimmäkseen tavoitteiden tiellä. Opettele säännöstelemään niitä, myös nauttimaan, kun siihen on tarvetta.

7. Kasvata itsellesi ylimääräiset silmät, korvat ja kädet. Katsele, kuuntele, tunnustele. Pyöräytä se myllyn läpi.

8. Uskalla kirjoittaa keskinkertaista ja huonoa. Heittäydy välillä omalle epämukavuusalueelle ilman kritiikkiä.

9. Tutki saamasi arvostelut, mutta unohda täikampakäsittely. Poimi kehittymisen paikka ja kehut, mutta seiso tekstisi takana.

10. Uskalla ottaa kirjallisista töistäsi taukoja. Teksti marinoituu ja pääkoppa eheytyy.

En löytänyt pisamia, löysin ilmapallon.

Jaa/Tallenna

Mieletöntä oli, miten tytön iäkäs adoptioäiti, jolla ei ollut kaikesta päätellen mitään kosketusta baletin maailmaan, todella näki lapsensa ja tuki häntä: yömyöhällä värjäsi balettiasun "ihonvärisiä" aluspukuja tummanruskeiksi ja väritti tussilla kuminauhoja vastaamaan tytön ihonväriä. Millä monilapsinen perhe sai maksetuksi tanssitunnit, en tiedä. Mutta tarinat muista perheistä olivat ihan yhtä uskomattomia.

Kukaan näistä vanhemmista ei järkisyihin tai suojeluvaistoon vedoten pyrkinyt pidättelemään lapsiaan, jotka paloivat halusta tanssia ja olivat sitä paitsi lahjakkaita. Nämä vanhemmat näkivät lapsissaan todellisen taiteilijan ja uskoivat, että heidän pitäisi tehdä sitä mitä he eniten haluavat. Ainoastaan yksi baletinopettaja muistutti realiteeteista: että balettiseurueet tällä hetkellä eivät tällä hetkellä juurikaan palkkaa väkeä vaan vähentävät sitä. Tämäkin opettaja totesi samaan hengenvetoon: jos on unelma, sitä pitää tavoitella.

Moni meistä on sisäistänyt lapsuudenperheestämme tai viimeistään ympäröivästä kulttuurista vahvan ohjaavan äänen, joka sanoo: älä ryhdy epävarmalle taiteelliselle uralle, voit loukkaantua ja urasi päättyy siihen, voit kokea pettymyksiä ja kipua. Se on hyvin ymmärrettävää. Millainen vanhempi haluaa lapselleen sellaista elämää? Mutta todella viisas vanhempi ei varjele lastaan pettymyksiltä.

Kirjoittaja, anna lahja itsellesi: vaienna hetkeksi suojelevan vanhemman ääni, joka kehottaa luovuttamaan, koska joudut kokemaan kipua ja pettymyksiä. Päästä vaihteeksi ääneen se vanhempi, joka sanoo: tanssi sinä, lapseni, minä teen tarvittavat uhraukset; teen kahta työtä, jotta saan maksetuksi kahden auton korkuiset laskut. Jos balettilasten vanhemmat pystyivät näkemään, ymmärtämään ja rakastamaan kuuta taivaalta tavoittelevia lapsiaan ja tukemaan heitä, myös sinä pystyt uskomaan itseesi.

Jos pystymme tekemään sen henkisen työn itsemme kanssa, pystymme mihin tahansa.

Toriparkki on hyvä sana, erittäin suomalainen. Kolmoiskonsonantti, paljon ärrää ja koota. Ulkomaalaisille voi väittää, että se on kirosana, vähän kuin ”kaurrrrapuurrrro”.

Kirosana siitä on tullut myös useimmille turkulaisille. Taloustutkimus selvitti keväällä, että 57 % turkulaisista vastustaa Toriparkkia ja vain 20 % kannattaa.

Mutta miksi Toriparkki-hanketta vastustetaan niin paljon? Johtuuko se torista, parkista vai hankkeesta? Veikkaan, että viimeisestä.

*

Toriparkkia vastaan on paljon hyviä perusteita liittyen sekä toriin että parkkiin. Torikauppiaat menettävät elantonsa pitkäksi aikaa ja kauppa saattaa näivittyä. Torin alla olevat arkeologiset kerrokset ovat vielä täysin tuntemattomia. Parkkihalli lisäisi yksityisautoilua ja ilmansaasteita keskustassa. Hanke onkin yhtäkkiä tulossa veronmaksajien kukkarolle.

Kyllähän te nämä pointit tiedätte, lisää varmasti tarjolla tämänkin blogin kommenteissa.

Mutta ovatko turkulaiset tosiaan näin innoissaan arkeologiasta ja liikennepolitiikasta? Onhan maailmassa suurempiakin vääryyksiä, esimerkiksi kaljuuntuminen.

Turun Toriparkki Oy:n hallituksen puheenjohtaja Heikki Vaiste vastaa kysymykseeni.

*

Viime lauantain Turun Sanomien mielipidekirjoituksessaan Vaiste vähätteli Taloustutkimuksen Toriparkki-kyselyä. ”Outoa tuloksissa oli vastaajien tietämättömyys. Vain harva vastaaja oli hyvin perillä toriparkista tai sen tarpeellisuudesta”, Vaiste kirjoittaa. ”Vastaukset olivat paljolti ’musta tuntuu’ -pohjalta annettuja.”

Tänään hän jatkoi samalla linjalla: “Ylen tutkimuksesta julkaiseman tiedon mukaan ‘lähes puolet vastaajista kertoi tietävänsä toriparkista vain vähän ja noin kymmenesosa ilmoitti, ettei tunne suunnitelmia lainkaan’. Prosenttimäärä on sama kuin vastustajien, joten väistämättä herää kysymys, vastustetaanko hanketta vain periaatteen vuoksi ottamatta selvää sen sisällöstä.”

Ylen uutisen mukaan ”yli puolet toriparkkia vastustavista kokee tuntevansa hankkeen ainakin melko hyvin. Kannattajista sen kokee  tuntevansa ainakin melko hyvin vajaa kolmannes.” Eli hankkeen kannatus on todennäköisemmin ”musta tuntuu” -pohjalla kuin sen vastustus.

Mutta kansa on siis tyhmää, kun ei ymmärrä, että Toriparkki on pakko saada. Jos tämä ei ärsytä, niin mikä sitten? Miten olisi faktojen vääristely?

“Ehkä tiedon vähyyden vuoksi vastausprosentti oli erittäin alhainen”, Vaiste päättelee. Kuinka alhainen?

Kysely oli osa Turku Tänään -kirjetutkimusta, joka tehdään kaksi kertaa vuodessa. Tällä kertaa vastaajia oli 27,6 %.

Soitin Taloustutkimukseen ja kysyin asiasta. Syksyllä samassa tutkimuksessa vastaajia oli 25 %, vuosi sitten ilman Toriparkki-kysymystä 26 %. Vastausprosentti siis ei ollut “erittäin alhainen” vaan aivan normaali. Lisäksi otos oli edustava ja vastasi Turun alueen väestöpohjaa.

Tämä on aivan tyypillistä Toriparkin ajajien käytöstä. Jäävit valtuutetut, epämääräisesti ilmaistut laskelmat, kerran toisensa jälkeen palaavat kaavaehdotukset, korkeimman hallinto-oikeuden päätösten kiertäminen ja keskustelun hiljentäminen kuuluvat kaikki samaan pakettiin.

*

Parkkimaksut, arkeologia tai edes ilmansaasteet eivät saa minua raivoihini.

Vähättely, valehtelu, huijaaminen ja kansalaismielipiteen ohittaminen saavat. Turun politiisessa kulttuurissa nämä eivät ole mitenkään tavattomia asioita, mutta Toriparkki Oy on tehnyt itsestään niiden symbolin, eikä Heikki Vaiste ainakaan pyri lieventämään tilannetta.

Kunnes tämä muuttuu, Toriparkki pysyy kirosanana.

Hidasjärkinen kirjailija havahtuu bloggaamaan aiheesta pienellä viipeellä, kun Lukuviikko pyyhältää jo torstaissa.
Mutta oikeastaan joka viikko pitäisi olla lukuviikko! Ai koska lukeminen on tärkeää? No joo, onhan se jossain määrin sitäkin, mutta ennen kaikkea koska lukeminen on KIVAA!
Itse luen tällä viikolla Richard Mathesonin Olen legenda -kauhuscifiklassikkoa, tietokirjaa suomalaisesta muinaisuskosta (Hyry ym: Lumen ja valon kansa) ja lisäksi olisi tarkoitus tarttua myös erääseen omaan kirjaan muistin virkistämiseksi novellia varten.

Antoisaa lukuviikkoa kaikille!

Hyvää Lukuviikon keskiviikkoa, tätä kirjoille ja lukemiselle omistettua teemaviikkoa.

Lukukeskus on julkaissut materiaalin “10 faktaa lukemisesta”, joka tiivistää nopeasti hallittavaan muotoon keskeisen tiedon PISA-tutkimuksen ja alakoulun lukemisen taitoja mittaavan PIRLS-tutkimusten tuloksista. Kohta 6 puhuu siitä, miten suomalaisten poikien lukutaito jää koko ajan jälkeen tyttöjen lukemisesta. 

Lukuviikon sisältöjä valmistellessani sain Anu Laitilalta, Lukukeskuksen silloiselta toiminnanjohtajalta (nyt perhevapaalla) hienon pohdintatehtävän: 
miten puhua lukemisesta mopopojille?

Oma vastausaikani loppui kesken, mutta annan kysymyksen teille eteenpäin, niin hieno se on. 

Tähän asti pääsin itse, ja tämän takia loppui aika: lukemisen hienoudesta ja tärkeydestä puhutaan monesti lukemisesta käsin. Lukemisesta myös useimmiten puhuvat ne, joille lukeminen on elämässä tärkeää tai jopa itseisarvo, osa hyvää elämää.  Millaisilla argumenteilla houkutella lukemaan ne, joille lukeminen on vierasta, omituista, tarpeetontakin?

Kirjoitin Anua varten pinon argumentteja tarinasta ja empatiasta ja ihmismielestä, hyvin syttyneitä pieniä puolustuspuheentynkiä. Keitin kahvia ja tajusin, etten ollut päässyt Hyvän Lukijan Linnakkeestani vielä yhtään minnekään. Jopa ykkösargumenttini, empatia, kyky asettua toisen asemaan, jonka lukeminen meille mahdollistaa, alkoi kuulostaa sanalta, jota mopopojat hylkivät. Kirjalliselta. 

Purin argumenttipakkia pidemmälle ja tajusin, että omien perusteluideni ongelma oli se, että niiden taustalla oli tietynlainen käsitys lukemisesta. 

Muistan, miten hämmentynyt olin, kun luokkatoverini, esitystaiteilija Julius Elo puhui Teatterikorkeakoulussa laiskan, kursorisen, huolimattoman, selailevan lukemisen puolesta. Alusta loppuun lukeminen oli hänelle vain yksi tapa. Kirjan avaaminen sieltä täältä, makupalan ottaminen ja pakeneminen sen kanssa maailmaan on toinen tapa.  

Entä tarinan kaaren hahmotus, minä paruin. (Ja kyllä, PISAn mukaan se äärimmäisen tärkeä pitkän fiktiotekstin lukeminen, joka kehittää lukemista enemmän.)
Entä kirjoittajan miettimä dramaturgia?

Vastahuutoja:
entä se lukijan oma dramaturgia, johon tämä tekstistä nokkaistu palanen sopii? Jossa hän ehkä yhdistää sen muihin tekstipalasiin, tekee niistä itselleen tärkeän sitaattien verkon. Tällainen liittävä ja leikkivä tapa lukea on yhtä mahdollinen kuin oma tarinakeskeinen tapani.

Mitä, jos lukija kirjoittaa tekstin päälle Della Pollockin tyyliin, tekee performatiivista kirjoittamista, jota Della esittelee artikkelissa Performing writing? Jossa teksti on aina vain lähtöteksti, alkuteksti, alusta, jonka päälle luonnostellaan omaa ajatusta. Tällainen lukemis-kirjoittaminen on ajattelua dialogisesti – miksi se on huonompi kuin oma alusta loppuun -lukemisen ideaalini?

Totesin, että jos oikeasti haluan puhua lukemisesta mopopojille,  minulla on lukemisen lähestymistavoissa paljon purettavaa. Minun pitää altistaa muutokselle myös itseni. Minun on katsottava kriittisesti tai ainakin tutkien sitä, miten kirjoista puhutaan. Itse en voisi elää ilman kirjoja. Mutta jos joku on päättänyt niin tehdä, pitää minun löytää muu argumentti kuin sanoa, että minun tapani elää on hänen tapaansa parempi. 

Miten puhua mopopojille lukemisesta?
Kertokaa te? 

Kansi näyttää tältä:

Jotkut kirjat syntyvät helpommin kuin toiset. Tai ainakin niiden isoimmat haasteet lankeavat jonkun toisen harteille. Siitä – ja tekstin pienimuotoisuudesta huolimatta – myös Isä vaihtaa vapaalle oli yli neljävuotinen projekti/prosessi, johon liittyy monenlaisia käänteitä: Ensin eräs kustannustoimittaja hylkäsi käsikirjoituksen. Pari vuotta myöhemmin toinen innostui siitä. Seuraavaksi kustannuspoliittiset seikat johtivat kirjalle alun perin suunnitellun kuvittajan hylkäämiseen ja muihin erinäisiin muutoksiin. Tilalle löydettiin Timo Mänttäri, joka toteutti teoksen upealla retrotyylillä – käsikirjoituksesta olen jäävi sanomaan yhtään mitään, mutta ainakin tulossa on kaunis esine!

Ilmestymisajankohtana näyttäisi olevan 15.5.

Romaanin valmistuminen on pitkällinen projekti, johon kuuluu niin leppoisia kuin hektisiäkin vaiheita. Se saattaa edetä esimerkiksi näin:

1) Idean pyörittely ja tutkimustyö alkavat, kun edellinen teos (tai edelliset) on vielä tekeillään. Se on rentoa, viihdyttävää ja antoisaa puuhastelua, jolla voi täyttää ne suvantopaikat, joita valmiimpien teosten stressaavampien työjaksojen pyörteisiin väkisinkin muodostuu. Parasta tässä ensimmäisessä työvaiheessa on Suuren Idean hahmottuminen; se on silkkaa potentiaa ja mahdollisuuksien ilotulitusta. Ideavaiheessa olevan teoksen äärellä kirjailija elää eräänlaisessa superpositiossa ja muutenkin paljon korkeammassa todellisuudessa kuin mitä tämä konkreettinen maailmamme on. Mahdollisuuksien kartoittaminen ja tutkimustyö avaavat uusia ulottuvuuksia ja laajentavat tajuntaa ja Suuri Idea ottaa kirjailijan valtaansa.

2) Ensimmäinen kirjoituskerta on edelleen melkoista hupia. Kirjailija toimii eräänlaisena siltana ideaalimaailman ja reaalitodellisuuden välillä. Jotakin sieltä paremmalta puolelta vuotaa tänne näin, ja ottaa muodon tietokoneen kovalevyllä. Suuri Idea ei kuitenkaan siirry levylle sellaisenaan: innoittunutkin kirjailija on vajavainen olento ja tuottaa visiostaan vain vajavaisen varjokuvan, vääristymät ja turmeltuneisuus pilaavat kaiken. Ei kielikään ihan mihin tahansa taivu.

3) Ensimmäinen editointi- ja uudelleenkirjoitus ei tapahdu enää pelkän innoituksen voimalla. On yritettävä paikantaa edes suurin osa ensimmäisen kirjoituskerran tuottamasta huonoudesta, ja korjattava, mikä korjattavissa on, jotta Suuri Idea näkyisi edes hämäränä hahmona kaiken kirjoituksen takaa. Tämän vaiheen lopuksi teksti annetaan luotettavan esilukijan tai kahden käsiin ja lopulta kustannustoimittajalle. Vastausta odotellessa käynnistetään seuraavan teoksen ensimmäinen työvaihe, ellei se ole jo käynnistetty.

4) Vastauksen saatuaan prekaari alkaa tehdä p—-duunia. On sulateltava kommentit, suhtauduttava niihin ja editoitava taas. On hahmotettava, että lukija ei näekään kirjoituksen ja Suuren Idean välistä yhteyttä, koska ei ole liihoitellut pää pilvissä 1. työvaiheessa. Oikeasti suuret taiteilijat eivät tietenkään tee kompromisseja, mutta minä teen: tekstin on hieman lähestyttävä lukijaa, vaikka se samalla etääntyykin Suuresta Ideasta ja muuttuu… kirjaksi? Tämä on vaikea vaihe. Kuinka paljon on hieman? Mitkä muutokset ovat hyviä, mitkä pahoja? Tämä työvaihe saattaa toistua kuin Sisyfoksen myytin uudelleentulkintayritykset. Kustannussopimus on jo olemassa,  ja siinä on valmiiksisaattamisen päivämäärä. Lisäksi kirjailija alkaa jo kyllästyä aiheeseensa ja haluaisi jo heittäytyä täysillä seuraavan romaanin kimppuun. Viimeiset kuukaudet tekstiä muovataan kiireessä ja väsyneenä.

5) Viimeinen kierros ja vielä viimeisempi – oikovedoksen tarkistus – sisältävät lupauksen vapaudesta. Korjaukset kohdistuvat lähinnä pikkuseikkoihin: yksittäisiin ilmaisuihin ja sen sellaisiin. Tämä on sitä tekstin hiomista. Aiemmat työvaiheet on tehty moottorisahalla, vesurilla, taltalla, vasaralla ja nauloilla. Lopulta Suuren Idean emanaatio on ohi, seuraa emansipaatio. Riivaaja on poistunut kirjailijasta, mutta uusi on jo asettunut taloksi.

Tällä hetkellä mennään 4. vaiheen loppupuolella.

Tämä sivusto on ollut pitkään tekeillä ja onkin ihanaa kertoa, että se on nyt julkaistu:

Ota hyvä asento ja kupillinen kahvia tai teetä. Lämpimästi tervetuloa Kolonkolonkoloon!

Joukko suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita esittäytyi pari vuotta sitten Edinburghin kirjallisuusfestivaaleilla, ja sivusto on osa tätä samaa hanketta.

Miltä näyttää Vilja-Tuulia Huotarisen muistikirja? Mitä Sari Peltoniemi kirjoittaa kirjeessään lukijalle? Kenen kuva-albumi tulvii otoksia Berliinistä? Millainen on Tomi Kontion lukujärjestys? Mitä Esko-Pekka Tiitinen säilyttää hillokellarissaan? Mitä kirjailijat kertovat haastatteluvideoissaan?

Että mitä?

Kolonkolonkolo on lasten- ja nuortenkirjallisuuden nettisivusto, jonka tarkoituksena on tutustuttaa niin kotimaiset kuin ulkomaiset lukijat ansioituneiden suomalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden tuotantoon ja yksilöllisiin työskentelytapoihin.

Sivusto on Hämeen taidetoimikunnan ja FILIn yhteistyöprojekti, ja se on osa Suomen teemamaahanketta Frankfurtin kirjamessuille 2014.

Mikä Kolo?

Kolonkolonkolo on palkitun suomalaisen lastenkirjailijan Haitula-runosta.

Oli kerran Haitula,
joka oli pienempi kuin pieni,
joka oli pikkuruinen tylleryinen,
aivan mahdottoman pieni.

Hän asui korvassa,
joka oli sattumoisin sieni,
joka oli korvasieni sattumoisin,
aivan kummallinen sieni.

Ja siinä sienessä
oli viisikymmentäviisi koloa
sekä viisikymmentäviisi kolonkoloa
sekä sata kolonkolonkoloa.

Vaan kerran Haitula
tuumi että oli vasta noloa,
ettei ollut viisikymmentäkuusi koloa.
Ja lähti pois.

Kirsi Kunnas, Tiitiäisen satupuu (WSOY, 1956)

Tekijät:

Konsepti

Saara Tiuraniemi

Käsikirjoitus

Eppu ja Kurt Nuotio
Hannele Jyrkkä / FILI
Leena Lahti / La&La

Kolonkolonkolon sisältö on suunniteltu ja toteutettu yhteistyössä kirjailijoiden kanssa.

Graafinen suunnittelu ja kuvitus

Linda Bondestam

Tekninen toteutus

Leena Lahti / La&La

Valokuvaus

Tomi Kontio

Video ja audio

Eppu Nuotio, Kurt Nuotio ja Saara Tiuraniemi

Lukijat: Tim Simmons & Natalie Van Sistine

Usvan kirjoittamisleiri tulee jälleen! The original elikäs kesäleiri: ajankohta to 25.7-su 28.7. Ohjelmassa mukavaa yhdessäoloa, kirjallisia keskusteluita, leirinuotio ja joki. Jokainen tekee kirjoittamisensa suhteen sitä mitä haluaa ja tarpeelliseksi kokee. Voi keskittyä kirjoittamiseen, palautteen antamiseen ja saamiseen tai nukkumiseen. Tänä vuonna leirille toivotaan myös pientä romaania kirjoittavien tukiryhmää, jonka on tarkoitus kokoustaa ja antaa toisilleen palautetta perjantaina.

Leiri on osallistujien kannalta omakustanteinen, eli jokainen maksaa matkansa itse, ruokaraha on 5 euroa per yöpyminen. Haku tarvittaessa Mikkelistä tai bussipysäkiltä.

Ilmoittautumiset osoitteeseen usvazine@gmail.com

Noin kaksikymmentä mahtuu. Sisämajoituspaikkoja rajallinen määrä. Kun ilmoittaudut, kerro a) haluatko sisälle nukkumaan vai kelpaako telttamajoitus b) oletko paikalla vain osan ajasta ja jos niin mitkä päivät c)mahd. ruokarajoitukset d) osallistutko romaaniryhmään

Leirillä voi käydä päivävieraana, siitä sovimme erikseen.

Tervetuloa!

Olen aiemmin maininnut kärsiväni jonkin asteisesta numerosokeudesta. Mutta sehän ei riitä, vaan minulla on myös huono sanamuisti, mikä ehkä kuulostaa omituiselta ammatinvalintaan nähden.
En nyt tarkoita että unohtelisin normaaleissa tilanteissa yksittäisiä sanoja, osaan valikoida ja asetella niitä kohtuullisen mukavasti järjestykseen tarinoita kertoessani, ja sanaristikoidenkin täyttäminen sujuu.
Sen sijaan jos pitäisi siteerata jonkun fiksun tyypin turauttama lentävä lause tai vaikka elokuvan näppärä repliikki, muistan kyllä mainiosti mitä lausahdus ajatuksellisesti sisältää ja millainen sen sävy on, mutta on hirveän vaikea muistaa tarkalleen oikeat sanat.

Sama koskee esimerkiksi laulujen sanoituksia – vaikka pitäisi laulaa luritella vanha tuttu ja rakas biisi, esimerkiksi jotakin Juice Leskiseltä, en saa ulkomuistista mieleen kuin yksittäisiä pieniä pätkiä. Eikä ongelma ole iän tuoma, vaan teini-iässäkään en saanut pysymään päässäni sanoituksia biiseistä, joita saatoin kuunnella 10 kertaa päivässä.
Huikean lyhyt näyttelijän uranikin kärsi huonomuistisuudestani, ellei peräti kaatunut siihen. Osallistuin jonkin ihmeellisen aivopuupan ansiosta aikanaan paikallisen nuorisotalon näytelmäprojektiin, mutta jo ensimmäisissä harjoituksissa unohdin pari hassua repliikkiäni kerta toisensa jälkeen. Niin monta kertaa, että ohjaaja antoi lopulta periksi ja tilalleni otettiin toinen.

Entäs sitten nimet? Hyvinkin kiinnostavan ihmisen nimi saattaa tarttua päähäni vasta pitkän tuntemisen päästä, toisinaan taas jostain ihmeen syystä mieleen jää jokin muu kuin oikea nimi, esimerkiksi eräs Tarja oli vuosia mielessäni Katja (vai oliko se toisinpäin?). Kärsin ikuisesta epävarmuudesta jos törmään valmistautumatta ihmisiin – etenkin jos joudun esittelemään heitä toisilleen. Paneelikeskusteluja vetäessä minun on pakko kirjoittaa vanhojen tuttujenkin nimet isoin kirjaimin muistilapun reunaan, koska pelkään tilanteen jännittävyyden takia unohtavani ne tai käyttäväni ihmisistä vääriä nimiä.

Mahtaisikohan vielä tämän ikäiselle löytyä jokin vippaskonsti parempaan sanamuistiin?

Vuonna 2008 alkanut kirjoitusurakka on nyt niputettu kasaan: Konejumalat on käytännössä painoa vaille valmis. Vielä viime metreillä kolme silmäparia eli Eija, minä ja kustannustoimittajamme luimme kokonaisuuden läpi, ja bongasimme pieniä virheitä. Toistoa, epätäsmällisiä sanavalintoja, pieniä loogisuusmokia. Hauskasti operoimme osin samoissa ongelmakohdissa, mutta löysimme myös erilaisia korjattavia asioita.

Kolmannen osan kirjoittamisessa on nautinnollista ollut palasten loksauttelu paikoilleen. Vihdoinkin voi tietyt asiat aukaista niin kuin ne ovat aina olleet. Viimeiset näkökulmat täydentävät aiemmin kerrottua, syventävät ja kyseenalaistavat tai varmistavat. Kaikkeen ei ole yksiselitteistä vastausta, eri henkilöiden näkemykset voivat olla puutteellisuuksissaankin oikeita.

Kun aloimme suunnitella kokonaisuutta, puhuimme pahan osuudesta osana trilogiaa: tarinassa on oltava sankareille vastavoima, mutta emme halunneet luoda yksiselitteistä pääpahista, jota kohden mentäisiin koko ajan rytinällä. Pahuutta tarinassa edustavat erilaiset, inhimilliset tunteet: pelko, vallanhimo, itsekkyys ja ajattelemattomuus, jotka saavat ihmiset tekemään kyseenalaisia asioita. Tietyt henkilöt nousevat vastustajan ja pahiksenkin rooliin, mutta heidän teoillaan on jokin muu motiivi kuin ”olen synnynnäisesti paha”.

Kolmannessa osassa näkee myös kirjoittajana selvimmin kokonaisuuden tematiikan ja sen toteutumisen. Keskeiset henkilöt tekevät valintoja, jotka korostavat asioita, kehystävät ne esille. Erityisesti juuret, vanhemmuus, toiseuden pelko sekä ihmisen vaikutus ympäristöön korostuvat. Routasisarukset-sarjassa ylipäänsä käsitellään aika paljon lasten suhdetta vanhempiinsa: ennen kaikkea niihin vanhempiin, jotka ovat kasvattamassa jälkipolveaan, mutta myös biologisiin, perittyihin asioihin. Juuret ovat kokonaisuus opittua ja perittyä.

Yksilön kohtalot ja koko yhteisön tilanne kulkivat jo alkua kirjoittaessa käsi kädessä. Oli hienoa rakentaa tarinaa, jossa keskeisten henkilöiden kokemukset heijastavat isompia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Sodan seuraukset, pakolaisuus ja muukalaisviha tulevat lopetuksessa esille selkeämmin kuin alussa. Muutosta tapahtuu niin ihmisissä kuin maailmassa: Euraania ei ole lopussa sama paikka kuin alussa.

Konejumalissa on useita lopetuksia. Useita tarinalankoja solmitaan päätökseen, joten kaikkea ei saanut mahdutettua yhteen kirkkaaseen loppukohtaukseen. Henkilögalleria on tosin sen verran laaja, että tarinoiden on luontevaakin kulkea omia polkujaan, ja sivuta toisiaan, vähän karatakin toisistaan karkuun. Jokaisen henkilön jatkoa ei käsitellä, mutta luulen, että ihan viimeinen luku lääkitsee monen uteliaisuutta.

Tarinaa oli nautinnollista kirjoittaa. On haikeaa sanoa hahmoille nyt hyvästit, mutta nyt on lukijoiden vuoro muodostaa kokonaisuudesta oma näkemyksensä. Euraania jatkaa elämäänsä muiden mielissä.

Kuoleman jälkeen tuhma Padmapati palaa poroksi.

Monet kirjailijat ovat valitelleet sitä, että myyvimmät kirjailijat pääsevät myös kustantamossaan parhaiten esille, esimerkiksi libristitilaisuuksiin puhumaan kirjoistaan kauppiaille. Ja toisin päin, tunnetuimmat myyvät parhaiten. Tilaisuudessa eräs kirjailija kertoi, että kustannustoimittaja ei ollut puolentoista vuoden jälkeenkään kommentoinut käsikirjoitusta, toinen totesi, että kustantajaa ei ole ensinkään, vaan kirjailija joutuu kiertämään kerjuulla talosta taloon.

Kirjailijat ovat rohkeita, yksittäiset kirjailijat henkilöinä ja tekstiensä kautta, kirjoissaan. Sen sijaan porukkana kirjailijat muodostavat pelokkaan ryhmän. Ei ole helppoa olla rohkea, kun todellisuus on mikä on. Kirjailijat ovat riippuvaisia kustantajistaan, tai julkisuudesta, tai kriitikoiden (tai apurahatahojen) arvostuksesta. Toisaalta: kun ei ole mitään hävittävää, on helppo toimia.

Ajatellaanpa näin: Kirjailijat ovat aikuisia, itsemääräämiseen kykeneviä henkilöitä. He eivät ole avuttomia valittajia, jotka odottelisivat kotona, että puhelin soisi ja Otavan autonkuljettaja tulisi viemään kutsuille. He löytävät esilukijoita kirjoittajayhteisöistä, verkosta ja reaalimaailmasta. He lähtevät joskus ulos.

Voimme odottaa vaikka maailman tappiin, että Kulttuuri nostettaisiin yhteiskunnassa elämän arvoista tärkeimpien joukkoon ja ihmiset jonottaisivat runoilijoiden kirjoja, kuten laulussa. Kuitenkin olen vähän sitä mieltä, että jos on paha olla, niin se tarkoittaa, että väärässä paikassa. Sitten pitäisi vain löytää se oma paikka.

Jos haluaa kirjoittaa niin kirjoittaa. Kannattaa olla rehellinen itselleen. Jos en luo mestariteosta tai kehitä omaa ääntäni, niin se ei ole maailmalle mikään ongelma. Ei minun visiotani tai taidetta kukaan ole tilannut tai kukaan ei jää mistään paitsi, jos sitä ei ilmaannu. Se on hyvä tiedostaa myös.

Suurelta osalta kirjailijoista ei edes kustantaja odota henkeään pidätellen seuraavaa teosta. Kustantamo ei useimmille kirjailijoille ole mikään rakastava vanhempi, joka poikasestaan huolehtii. Mutta ei sen minusta välttämättä pidäkään olla. Kustantaja julkaisee kirjoja. Kustantamon ja kirjailijan sitoo yhteen kustannussopimus, joka on liikesopimus. Ei siinä rakkaudentunnustuksia vaihdeta, vaan yritetään kustantaa kirjallisuutta. Kirja ja teksti ovat se mikä merkitsee, eivät kirjailijan epävarmuuden tunteet tai se, muistaako kustantaja lähettää syntymäpäiväkorttia.

Hyvään kustannustapaan kuuluvat peruskäytöstavat ja inhimillinen kohtelu, samoin se, että kirjailijalle maksetaan (eikä toisin päin). Kustantaja hoitaa sopimukset ja maksut ajallaan ja seisoo kirjailijansa takana julkisuudessa. Mutta missä mielessä kustantajan pitäisi kulkea vierellä, sitä en tiedä. En ehkä ymmärrä kustannustoimittajaan takertumista tai sitä, että oltaisiin mustasukkaisia kustantajan huomiosta.

Ja hyvähän minun on toisaalta puhua. Fandomin kirjoittajilla on koko tämä kirjoittajayhteisö ympärillä. Perhe kannustaa ja mieskin useimmiten. Tai ainakin piiskaa kirjoittamaan, on sekin jotain. Minun ei sillä tavalla tarvitse kokea sellaista syvää yksinäisyyttä tai osattomuuden tunnetta kuin jotkut tuntevat. Eivätkä ne lahjakkuus tai äly kirjailijaa noilta tuntemuksilta suojele, päinvastoin.

Kuten ystäväni totesi, täällä fandomin ankkalammikossa meillä on kaikki nämä lehdet ja tapaamiset ja leirit ja yhteisöt ja projektit. Mutta mistäpä samanlaisia mahdollisuuksia löytäisi noin yhtäkkiä, jos olisi vaikka kuusikymppinen dekkaria väsäävä äijä. Toivottavasti joku hyvältä tuntuva paikka kuitenkin.

Kirjoittajayhteisöllisyys suojelee, mutta se vie myös aikaa. Jos minäkin haluaisin vain viljellä omaa sanataidettani niin enhän minä silloin missään osuuskunnassa toimisi ja käyttäisi kaikkea tätä aikaa muiden tekstien lukemiseen ja toimittamiseen. Traagisin tilanne on niiden kannalta, jotka eivät mitään muuta haluaisi kuin kirjoittaa omaa tekstiä tai runoilla ja olla yksin. Nämä kirjailijat eivät lue tai kommentoi toisten tekstejä, sillä se aika olisi heidän omalta luomiseltaan pois.

Kyllä minä senkin ymmärrän, omalle kirjoittamiselle on pakko itse ottaa se aika, kukaan ei sitä muuten tule myöntämään. Mutta yksinäisen taiteilijan osa on traaginen jo valmiiksi. Kustantamisen kriisi ei sitä enää pahemmin syvennä.

Tänä vuonna ilmestyy kaikkiaan kolme teosta, joissa olen mukana novellistina. Ensimmäinen, Erkka Leppäsen kanssa toimittamani antologia Huomenna tuulet voimistuvat (Osuuskumma) ilmestyy 22. huhtikuuta. Novellini on nimeltään Painovoiman sieppaamat. Tarkka lukija huomaa, että se on uudelleen muokattu versio Usva-lehteen aikoinaan kirjoittamastani novellista. Kesällä ilmestyy puolestaan suomalaisten ihmissusitarinoiden antologia Kuun pimeä puoli (linkki esittelyyn Rising Shadow -sivustolle). Olen mukana 1900-luvun vaihteeseen sijoittuvalla novellilla Tehtaanpuiston hirviö.

Siinä välissä, tarkemmin sanottuna 27.4. ilmestyy Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien äänikirjahankkeen tulos Kun kansilaudoille liukui lohikäärme. Merkillisiä tarinoita mereltä. Sisällysluettelo:

Calypson perillinen – Shimo Suntila, lukijana Mari Saario
Siivet – Saara Henriksson, lukijana Jukka Halme
Väärä kuu – Kristiina Huttunen, lukijana Marisha Rasi-Koskinen
Merennousu – Jenni Kauppinen, lukijana Johanna Vainikainen-Uusitalo
Veden emo – Anna Malinen, lukijana Miina Supinen
Johdatus – Henry Aho, lukijana Olli Himanen

Albion ja lohikäärme – Magdalena Hai, lukijana Tapio Ranta-aho
S/S Minnewaskan tapaus – Jussi Katajala, lukijana Jukka Halme
Kapteeni Lasaruksen menetykset – Boris Hurtta, lukijana Boris Hurtta
Älä katso silmiin – Tarja Sipiläinen, lukijana Miina Supinen
Kirous – Heikki Nevala, lukijana Olli Himanen
Vain perämies voi tietää – Tuomas Saloranta, lukijana Boris Hurtta
Kaukaisella rannalla torni – Jenni Kauppinen, lukijana Jukka Halme

Lisäraidat (verkossa): Liisa Nurro, Juhani Havukainen, Mirka Ulanto

Kansipaperi alla:

Demon olen jo päässyt kuuntelemaan, hienolta kuulostaa!

Tällä kertaa Kide-haasteessa on kotimaista. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen lukukokemukseni L. Onervan äärellä, mutta ei varmasti viimeinen.
Nousukkaita ilmestyi vuonna 1911, ja kerronnan kieli on ajan mukaista, hurmaavan vanhahtavaa. Otsikon mukaisesti tarinat kertovat nousukkaista, joilla ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoiteta mauttomia äkkirikkaita vaan ihmisiä, jotka ovat muuttaneet maaseudulta pääkaupungin humuun uuden elämän toivossa ja hakevat omaa paikkaansa vaihtelevalla menestyksellä.

Vanhahtava kieli sinänsä ei häiritse lukemista, sen sijaan hieman hassulta tuntuu tuon ajan kaiketi aivan yleisesti hyväksytty tapa jaotella ihmisiä “maalaisiin” ja “sivistyneisiin kaupunkilaisiin”.
Vaikka L. Onerva oli kaikesta päätellen varsin edistyneesti ajatteleva, näyttävät maalaiset – ja myös köyhät – silti hänen silmissään olleen kuin oma ihmislajinsa, joka on luonnostaan karkeampaa ja sivistymättömämpää kuin kaupunkilaiset. Jo päähenkilöiden ulkomuoto usein kertoo heidän vaatimattomat lähtökohtansa: Pentti Korjus -novellin nimihenkilö, kaupungin houkutusten edessä kyltymättömyyteen heittäytyvä “nälkämaiden lapsi” on “vartaloltaan kömpelö ja muodoton… kasvonsa epäsäännölliset ja karkeat”.
Köyhän pesijättären tytär Marja Havu on “ruma ja epäonnistunut lapsi… herätti sääliä ja inhoa yht’aikaa”. Hienon miehen vaimoksi haikailevalla Suoma Sutelalla (Naamiaiset) puolestaan on “kehittymättömät kasvot”.

Useimmat novellit kertovat epäonnistumisesta, pyrkyryydestä, pettymisestä, rakkauden kaipuusta, elämän valikoimattomasta julmuudesta, mutta muutama on tunnelmaltaan kevyempi. Esimerkiksi Arvostelija on selkeästi humoristinen, ja suosittelenkin sitä jos joku rakkaista kollegoistani sattuu joskus joutumaan kriitikon hampaisiin Viimeinen novelli Veren ääni onnistuu päättämään kokoelman siten, ettei päällimmäiseksi jälkimauksi jää ahdistus toivottoman onnettomista kohtaloista.

Kansien väliin on painettu myös muutamia arvosteluja, jotka ovat ilmestyneet kokoelman ilmestymisen aikaan. Näistä aikalaiskriitikoista ainoastaan Uuden Suomettaren J.V. Lehtonen kiinnittää huomionsa samaan seikkaan joka nykyajan ihmiselle suorastaan hypähtää silmille:

Hyvin suuren merkityksen panee tekijätär sielullisten ilmiöiden “tieteelliselle” selittelylle, ja siinä suhteessa on hän rotu-opista ollut löytävinään erinomaisen tukevan pohjan rakenteluilleen.

Ajoittain syvästäkin ankeudestaan huolimatta novellit olivat kiinnostavia ja taidokkaasti kirjoitettuja, aika ei todellakaan käynyt tämän kokoelman äärellä pitkäksi. Nousukkaita oli kiehtova kurkistus sadan vuoden takaiseen maailmaan

Risingshadow’n lyhytnovellikilpailu 2012 on ratkennut. Kilpailun teemana oli “nouseva varjo” ja pituusrajana 2000 sanaa. Kisaan osallistui yhteensä 140 tekstiä.

Suuri osallistujamäärä yllätti järjestäjät positiivisesti. Erityisen ilahduttavaa oli, että kilpailu vaikutti saaneen liikkeelle runsaasti myös innokkaita nuoria kirjoittajia.

Valtaosa novelleista oli luettavissa spekulatiivisena fiktiona, mutta mukana oli myös ei-spefiä. Kilpailuteeman “varjo” oli tulkittu pääasiassa joksikin pahaenteiseksi tai muutoin ei-toivotuksi asiaksi, mutta myös muunlaisia tulkintoja oli löydetty.

Kisan tuomareina toimivat kriitikot Elli Leppä ja Juha Salmi, sekä Risingin ylläpidon edustajina Taru Hyvönen, Saara Joronen ja Heini Sainio. Jokainen tuomari valitsi oman suosikkitekstinsä. Voittajat aakkosjärjestyksessä ovat:

Heidi Elo: Hiljainen mies
Minna Heimola: Kaikin keinoin
Toni Koskelainen: Uudisraivaajat
Maarit Leijon: Tekeekö tämä varjo minut lihavan näköiseksi
Jaakko Seppälä: Minuun kirjoitetaan

Lisäksi tuomaristo nosti esiin muita ansioituneita tekstejä. Useamman tuomarin mainitsemat tekstit palkittiin kunniamaininnoin. Näitä ovat:

Mikko Arjanmaa: Cocaira
Pirja Hyyryläinen: Paha saapuu salmen taa

Kilpailun tulokset julkistettiin Spefi-Vantaa-tapahtumassa Tikkurilan kirjastolla 13.4.2013. Kilpailun palkinnot lahjoittavat verkkolehti Usva sekä kustantamot Gummerus, Tammi, Teos ja WSOY.

Kilpailun yleispalaute julkaistaan Risingshadow-sivustolla.

Lisätietoja

Ella Peltonen
peltonen.ella@gmail.com
kilpailun sihteeri

Syysmaan uusi pokkarilogo:

Uuden Thief-pelin logo:

HMMMMMMMMM, melko samankaltaiset fontit. Sattumaa… vai onko!? ;D