Lopunperä 1: Lopunperän tarinat
Miha Rinne
Lehmäoja, 2010
ISBN: 978-952-67409-1-1

Olipa kerran peliprojekti, jota varten painettiin paljon duunia, mutta joka ei lopulta koskaan päätynyt kauppojen hyllyille asti. Jäljelle jäi liuta kodittomia hahmoja, ja rikas maailma, jossa he voisivat asua, jos se vain muuttuisi todeksi. Näin syntyi Miha Rinteen Lopunperä-sarjakuva.

Keskeiset hahmot ovat kaksi tiedemiestä ja heidän tyttärensä. Tiedemiehet ovat peräisin Maasta ja tyttö taas on rakennettu huomattavaa rahapalkkiota silmällä pitäen, joten perheidyllissä on havaittavissa särö tai kaksi. Vaan mikäpä perhe olisi täydellinen?

Basil on miehistä se kiltimpi ja huomaavaisempi, eikä Elvinkään paha ole, onpahan vain lyhytpinnainen ja takakireä. Lili taas on pikkutyttö, jolle maailma on vielä uusi, onhan hän peräisin laboratorion työpenkistä eikä ole koskaan käynyt edes planeetan pääkaupungissa, joka osoittautuu olevan todellinen metropoli. Siellä asuvat linnut, ihmiset, liskot ja kalat kohtalaisessa sovussa, kukin poppoo omissa kortteleissaan, ja hekin muodostavat vain murto-osan planeetan asujaimistosta. Muita riemastuttavia tuttavuuksia ovat muunmuassa lohikäärmeet, aaveet, henget, jos jonkin sortin pöppiäiset ja aggressiivisesti muriseva puuro. Maailma todella vaikuttaa rikkauksineen siltä, että sitä ei ole polkaistu kasaan yhdessä yössä jonkin juonen taustapahviksi, vaan on kehitelty rakkaudella ja ajan kanssa.

Tarinan teemat ja piirrostyyli sopivat loistavasti myös lapsille. Jätin kotona tämän ykkösalbumin lojumaan pöydälle ja varsin pian jälkikasvu kävi kysymässä, oliko kolmosalbumin jälkeen ilmestynyt enää lisää Lopunperää. Jouduin kertomaan, että viimeiset kaksi albumia olivat vasta tekeillä. Fiilikseltään Lopunperä on hyvin eurooppalainen ja kutkuttelee samoja tuntoja kuin Non-Stopin reipashenkisemmät seikkailusarjat. Minun kohdallani tämä tämmöinen on aina myyntivaltti.

Ensimmäinen albumi lähinnä esittelee maailmaa ja tarjoaa hahmoille perusluonteenpiirteitä, joiden kautta heidän toimiaan tulee ymmärtää. Kehitystäkin toisaalta tapahtuu, kaikki ei ole enää lopussa samoin kuin alussa. Lili päätyy pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan, tai oikeastaan kuolemattomuuttaan, mikä eroaa kovasti lopunperäläisten elosyklistä.

Lopunperän tarinat on kiinnostava avaus, mutta enemmänkin petaa tulevia kuin lähtee juoksuttamaan tarinaa mihinkään. Tämä ei kuitenkaan kyrsinyt, koska tarinakaarella on tietty, harkittu pituutensa eikä se tule venymään albumitolkulla kenenkään oikkujen mukaan.

Kirjan lopusta löytyy parin aukeaman Lopunperä-historiikki alkaen varhaisista pelisuunnitelmista.

Hyvää Lukuviikon keskiviikkoa, tätä kirjoille ja lukemiselle omistettua teemaviikkoa.

Lukukeskus on julkaissut materiaalin “10 faktaa lukemisesta”, joka tiivistää nopeasti hallittavaan muotoon keskeisen tiedon PISA-tutkimuksen ja alakoulun lukemisen taitoja mittaavan PIRLS-tutkimusten tuloksista. Kohta 6 puhuu siitä, miten suomalaisten poikien lukutaito jää koko ajan jälkeen tyttöjen lukemisesta. 

Lukuviikon sisältöjä valmistellessani sain Anu Laitilalta, Lukukeskuksen silloiselta toiminnanjohtajalta (nyt perhevapaalla) hienon pohdintatehtävän: 
miten puhua lukemisesta mopopojille?

Oma vastausaikani loppui kesken, mutta annan kysymyksen teille eteenpäin, niin hieno se on. 

Tähän asti pääsin itse, ja tämän takia loppui aika: lukemisen hienoudesta ja tärkeydestä puhutaan monesti lukemisesta käsin. Lukemisesta myös useimmiten puhuvat ne, joille lukeminen on elämässä tärkeää tai jopa itseisarvo, osa hyvää elämää.  Millaisilla argumenteilla houkutella lukemaan ne, joille lukeminen on vierasta, omituista, tarpeetontakin?

Kirjoitin Anua varten pinon argumentteja tarinasta ja empatiasta ja ihmismielestä, hyvin syttyneitä pieniä puolustuspuheentynkiä. Keitin kahvia ja tajusin, etten ollut päässyt Hyvän Lukijan Linnakkeestani vielä yhtään minnekään. Jopa ykkösargumenttini, empatia, kyky asettua toisen asemaan, jonka lukeminen meille mahdollistaa, alkoi kuulostaa sanalta, jota mopopojat hylkivät. Kirjalliselta. 

Purin argumenttipakkia pidemmälle ja tajusin, että omien perusteluideni ongelma oli se, että niiden taustalla oli tietynlainen käsitys lukemisesta. 

Muistan, miten hämmentynyt olin, kun luokkatoverini, esitystaiteilija Julius Elo puhui Teatterikorkeakoulussa laiskan, kursorisen, huolimattoman, selailevan lukemisen puolesta. Alusta loppuun lukeminen oli hänelle vain yksi tapa. Kirjan avaaminen sieltä täältä, makupalan ottaminen ja pakeneminen sen kanssa maailmaan on toinen tapa.  

Entä tarinan kaaren hahmotus, minä paruin. (Ja kyllä, PISAn mukaan se äärimmäisen tärkeä pitkän fiktiotekstin lukeminen, joka kehittää lukemista enemmän.)
Entä kirjoittajan miettimä dramaturgia?

Vastahuutoja:
entä se lukijan oma dramaturgia, johon tämä tekstistä nokkaistu palanen sopii? Jossa hän ehkä yhdistää sen muihin tekstipalasiin, tekee niistä itselleen tärkeän sitaattien verkon. Tällainen liittävä ja leikkivä tapa lukea on yhtä mahdollinen kuin oma tarinakeskeinen tapani.

Mitä, jos lukija kirjoittaa tekstin päälle Della Pollockin tyyliin, tekee performatiivista kirjoittamista, jota Della esittelee artikkelissa Performing writing? Jossa teksti on aina vain lähtöteksti, alkuteksti, alusta, jonka päälle luonnostellaan omaa ajatusta. Tällainen lukemis-kirjoittaminen on ajattelua dialogisesti – miksi se on huonompi kuin oma alusta loppuun -lukemisen ideaalini?

Totesin, että jos oikeasti haluan puhua lukemisesta mopopojille,  minulla on lukemisen lähestymistavoissa paljon purettavaa. Minun pitää altistaa muutokselle myös itseni. Minun on katsottava kriittisesti tai ainakin tutkien sitä, miten kirjoista puhutaan. Itse en voisi elää ilman kirjoja. Mutta jos joku on päättänyt niin tehdä, pitää minun löytää muu argumentti kuin sanoa, että minun tapani elää on hänen tapaansa parempi. 

Miten puhua mopopojille lukemisesta?
Kertokaa te? 

Kansi näyttää tältä:

Jotkut kirjat syntyvät helpommin kuin toiset. Tai ainakin niiden isoimmat haasteet lankeavat jonkun toisen harteille. Siitä – ja tekstin pienimuotoisuudesta huolimatta – myös Isä vaihtaa vapaalle oli yli neljävuotinen projekti/prosessi, johon liittyy monenlaisia käänteitä: Ensin eräs kustannustoimittaja hylkäsi käsikirjoituksen. Pari vuotta myöhemmin toinen innostui siitä. Seuraavaksi kustannuspoliittiset seikat johtivat kirjalle alun perin suunnitellun kuvittajan hylkäämiseen ja muihin erinäisiin muutoksiin. Tilalle löydettiin Timo Mänttäri, joka toteutti teoksen upealla retrotyylillä – käsikirjoituksesta olen jäävi sanomaan yhtään mitään, mutta ainakin tulossa on kaunis esine!

Ilmestymisajankohtana näyttäisi olevan 15.5.

Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku
Suomenkielinen toimitus: Mika Rönkkö
Into, 2011
ISBN: 978-952-264-061-1

Historia-atlas muistuttaa lukijaa Eric Hobsbawmin sanoista: “Muisti ei ole tallentava mekanismi vaan valintoja tekevä mekanismi.” Se, mitä menneestä vuosisadasta tänään löytyy historiankirjoista, voi näyttää kovasti eriltä kuin kolme vuosikymmentä aiemmin, tai myöhemmin.

Historiallista revisionismia tapahtuu paitsi niinkin epäilyttävissä paikoissa kuin menneiden aikojen Neuvostoliitto, Kiina ja muut epämääräiset diktatuurit, myös demokraattisiksi ja vapaiksi nimetyissä maissa. Texasissa halutaan unohtaa mustien kansalaisoikeustaistelut, Japanissa taas keisarikunnan Koreassa harjoittama sotilaallinen pakkoprostituutio. Enkä malta olla ounastelematta, että Suomessakin tietyt sanamuodot olisivat toisia suotavampia puhuttaessa oman maamme vähemmän kunniakkaista hetkistä.

Kirjaan on koottu liki sata sivua karttoja ja diagrammeja selkein selostuksin, joiden koostamiseen on osallistunut 40 tutkijaa. Historia-atlas – Toisenlainen 1900-luku kertoo sellaisista asioista, joista tällä hetkellä ei ole mahdottoman muodikasta puhua, kuten vaikkapa armenialaisten kansanmurhasta.

Sisältö on jaettu neljään osaan värien mukaan, jos hulluus on myös väri. Hullut vuodet kattaa ajan 1920-luvun puoliväliin, mustat vuodet lamasta toisen maailmansodan loppuun, punaiset vuodet kylmän sodan kauden ja harmaat vuodet vuosisadan viimeiset vuodet. Tiesittekö muuten, että Indokiinassa käytiin vuosisadan pisin sota? Se kesti 1945-1975 ja siitä kerrotaan sivuilla 64-65.

Teos oli valaiseva, mutta samalla vain raapaisu todellisuudesta. Vaan eipä sataan sivuun niin paljon mahdukaan. On siis hyvä huomata, että sarjaan kuuluu muitakin vastaavia historiakartastoja, joiden avulla vaillinaiseksi jäävää kuvaa voi täydentää.

Romaanin valmistuminen on pitkällinen projekti, johon kuuluu niin leppoisia kuin hektisiäkin vaiheita. Se saattaa edetä esimerkiksi näin:

1) Idean pyörittely ja tutkimustyö alkavat, kun edellinen teos (tai edelliset) on vielä tekeillään. Se on rentoa, viihdyttävää ja antoisaa puuhastelua, jolla voi täyttää ne suvantopaikat, joita valmiimpien teosten stressaavampien työjaksojen pyörteisiin väkisinkin muodostuu. Parasta tässä ensimmäisessä työvaiheessa on Suuren Idean hahmottuminen; se on silkkaa potentiaa ja mahdollisuuksien ilotulitusta. Ideavaiheessa olevan teoksen äärellä kirjailija elää eräänlaisessa superpositiossa ja muutenkin paljon korkeammassa todellisuudessa kuin mitä tämä konkreettinen maailmamme on. Mahdollisuuksien kartoittaminen ja tutkimustyö avaavat uusia ulottuvuuksia ja laajentavat tajuntaa ja Suuri Idea ottaa kirjailijan valtaansa.

2) Ensimmäinen kirjoituskerta on edelleen melkoista hupia. Kirjailija toimii eräänlaisena siltana ideaalimaailman ja reaalitodellisuuden välillä. Jotakin sieltä paremmalta puolelta vuotaa tänne näin, ja ottaa muodon tietokoneen kovalevyllä. Suuri Idea ei kuitenkaan siirry levylle sellaisenaan: innoittunutkin kirjailija on vajavainen olento ja tuottaa visiostaan vain vajavaisen varjokuvan, vääristymät ja turmeltuneisuus pilaavat kaiken. Ei kielikään ihan mihin tahansa taivu.

3) Ensimmäinen editointi- ja uudelleenkirjoitus ei tapahdu enää pelkän innoituksen voimalla. On yritettävä paikantaa edes suurin osa ensimmäisen kirjoituskerran tuottamasta huonoudesta, ja korjattava, mikä korjattavissa on, jotta Suuri Idea näkyisi edes hämäränä hahmona kaiken kirjoituksen takaa. Tämän vaiheen lopuksi teksti annetaan luotettavan esilukijan tai kahden käsiin ja lopulta kustannustoimittajalle. Vastausta odotellessa käynnistetään seuraavan teoksen ensimmäinen työvaihe, ellei se ole jo käynnistetty.

4) Vastauksen saatuaan prekaari alkaa tehdä p—-duunia. On sulateltava kommentit, suhtauduttava niihin ja editoitava taas. On hahmotettava, että lukija ei näekään kirjoituksen ja Suuren Idean välistä yhteyttä, koska ei ole liihoitellut pää pilvissä 1. työvaiheessa. Oikeasti suuret taiteilijat eivät tietenkään tee kompromisseja, mutta minä teen: tekstin on hieman lähestyttävä lukijaa, vaikka se samalla etääntyykin Suuresta Ideasta ja muuttuu… kirjaksi? Tämä on vaikea vaihe. Kuinka paljon on hieman? Mitkä muutokset ovat hyviä, mitkä pahoja? Tämä työvaihe saattaa toistua kuin Sisyfoksen myytin uudelleentulkintayritykset. Kustannussopimus on jo olemassa,  ja siinä on valmiiksisaattamisen päivämäärä. Lisäksi kirjailija alkaa jo kyllästyä aiheeseensa ja haluaisi jo heittäytyä täysillä seuraavan romaanin kimppuun. Viimeiset kuukaudet tekstiä muovataan kiireessä ja väsyneenä.

5) Viimeinen kierros ja vielä viimeisempi – oikovedoksen tarkistus – sisältävät lupauksen vapaudesta. Korjaukset kohdistuvat lähinnä pikkuseikkoihin: yksittäisiin ilmaisuihin ja sen sellaisiin. Tämä on sitä tekstin hiomista. Aiemmat työvaiheet on tehty moottorisahalla, vesurilla, taltalla, vasaralla ja nauloilla. Lopulta Suuren Idean emanaatio on ohi, seuraa emansipaatio. Riivaaja on poistunut kirjailijasta, mutta uusi on jo asettunut taloksi.

Tällä hetkellä mennään 4. vaiheen loppupuolella.

Novellikirjoittelun keskellä on oiva tilaisuus pitää pieni tauko ja paukauttaa henkseleitään ennen paluuta sorvin ääreen. Jo Oscar Wilde tiesi vinhan totuuden:

“The only thing worse than being talked about is not being talked about.”

Ketun peräviuhtimen ollessa tiukasti kainalossa lainaan lähialueen kissaa hännännosto-operaatioon, sillä viime aikoina on julkisuutta tullut useastakin lähteestä.

Ensiksi mainitsen kirjailijaesittelyni Osuuskumman sivuilla. Merkittävintä lienee se, että vaikka itse esittelyssä ei nimitystä käytetäkään, nimeni löytyy Kirjailijat-otsakkeen alta. Jostain sen on lähdettävä, ja ehkä joku toimittaja erehtyy kutsumaan minua tämän perusteella kirjailijaksi. Seuraavaksi vain pitää jallittaa joku toimittaja kirjoittamaan itsestäni.

Mistä puheenollen, minua haastateltiin Kosmoskynään viime vuoden raapaleprojektin johdosta. Edelleen odottelen, josko kotikuntani lehdykkä äkkäisi maagisen saavutukseni, mutta sitä vartoillessa hymyilen leveästi Kosmaria 1/2013 selaillessani. Tarja Sipiläinen kyseli kiinnostavia juttuja ja mailitse tehdyssä haastiksessa on parasta, ettei toimittaja pääse keskeyttämään pitkiä vastauksia.

Omalla tavallaan merkittävin huomio tuli Tähtivaeltajan kautta, kun itse Toni Jerrman arvosteli Osuuskumman julkaiseman steampunk-antologian Koneita ja korsetteja. Annetaan Tonin kertoa ihan omin sanoin:

“Kokoelman parhaasta novellista vastaa Shimo Suntila.”

Nythän on niin, että vaikken Jerrmanin kanssa kaikkien juttujen parhaimmuudesta olekaan aina samaa mieltä, vetää hänen ylisanansa aina huomion puoleensa. Tähtivaeltajan sarjispalstoilta olen bongannut monia kiinnostavia nimiä, jotka muutoin olisivat livahtaneet täysin huomiokynnyksen alta, ja huippuluokan kirjailijoita Tähtis on esitellyt enemmän kuin pystyisin luettelemaan. Joten jos Toni sanoo että olen paras, kumarran syvään ja panostan seuraavan steampunk-kokoelman novelliini kahta kauheammin. Tämmöinen palaute motivoi kummasti.

No niin, nyt on henkselit läpsytelty tältä erää. Takaisin oikukkaan novellin pariin. Scifistelkää toisianne.

Tämä sivusto on ollut pitkään tekeillä ja onkin ihanaa kertoa, että se on nyt julkaistu:

Ota hyvä asento ja kupillinen kahvia tai teetä. Lämpimästi tervetuloa Kolonkolonkoloon!

Joukko suomalaisia lasten- ja nuortenkirjailijoita esittäytyi pari vuotta sitten Edinburghin kirjallisuusfestivaaleilla, ja sivusto on osa tätä samaa hanketta.

Miltä näyttää Vilja-Tuulia Huotarisen muistikirja? Mitä Sari Peltoniemi kirjoittaa kirjeessään lukijalle? Kenen kuva-albumi tulvii otoksia Berliinistä? Millainen on Tomi Kontion lukujärjestys? Mitä Esko-Pekka Tiitinen säilyttää hillokellarissaan? Mitä kirjailijat kertovat haastatteluvideoissaan?

Että mitä?

Kolonkolonkolo on lasten- ja nuortenkirjallisuuden nettisivusto, jonka tarkoituksena on tutustuttaa niin kotimaiset kuin ulkomaiset lukijat ansioituneiden suomalaisten lasten- ja nuortenkirjailijoiden tuotantoon ja yksilöllisiin työskentelytapoihin.

Sivusto on Hämeen taidetoimikunnan ja FILIn yhteistyöprojekti, ja se on osa Suomen teemamaahanketta Frankfurtin kirjamessuille 2014.

Mikä Kolo?

Kolonkolonkolo on palkitun suomalaisen lastenkirjailijan Haitula-runosta.

Oli kerran Haitula,
joka oli pienempi kuin pieni,
joka oli pikkuruinen tylleryinen,
aivan mahdottoman pieni.

Hän asui korvassa,
joka oli sattumoisin sieni,
joka oli korvasieni sattumoisin,
aivan kummallinen sieni.

Ja siinä sienessä
oli viisikymmentäviisi koloa
sekä viisikymmentäviisi kolonkoloa
sekä sata kolonkolonkoloa.

Vaan kerran Haitula
tuumi että oli vasta noloa,
ettei ollut viisikymmentäkuusi koloa.
Ja lähti pois.

Kirsi Kunnas, Tiitiäisen satupuu (WSOY, 1956)

Tekijät:

Konsepti

Saara Tiuraniemi

Käsikirjoitus

Eppu ja Kurt Nuotio
Hannele Jyrkkä / FILI
Leena Lahti / La&La

Kolonkolonkolon sisältö on suunniteltu ja toteutettu yhteistyössä kirjailijoiden kanssa.

Graafinen suunnittelu ja kuvitus

Linda Bondestam

Tekninen toteutus

Leena Lahti / La&La

Valokuvaus

Tomi Kontio

Video ja audio

Eppu Nuotio, Kurt Nuotio ja Saara Tiuraniemi

Lukijat: Tim Simmons & Natalie Van Sistine

Usvan kirjoittamisleiri tulee jälleen! The original elikäs kesäleiri: ajankohta to 25.7-su 28.7. Ohjelmassa mukavaa yhdessäoloa, kirjallisia keskusteluita, leirinuotio ja joki. Jokainen tekee kirjoittamisensa suhteen sitä mitä haluaa ja tarpeelliseksi kokee. Voi keskittyä kirjoittamiseen, palautteen antamiseen ja saamiseen tai nukkumiseen. Tänä vuonna leirille toivotaan myös pientä romaania kirjoittavien tukiryhmää, jonka on tarkoitus kokoustaa ja antaa toisilleen palautetta perjantaina.

Leiri on osallistujien kannalta omakustanteinen, eli jokainen maksaa matkansa itse, ruokaraha on 5 euroa per yöpyminen. Haku tarvittaessa Mikkelistä tai bussipysäkiltä.

Ilmoittautumiset osoitteeseen usvazine@gmail.com

Noin kaksikymmentä mahtuu. Sisämajoituspaikkoja rajallinen määrä. Kun ilmoittaudut, kerro a) haluatko sisälle nukkumaan vai kelpaako telttamajoitus b) oletko paikalla vain osan ajasta ja jos niin mitkä päivät c)mahd. ruokarajoitukset d) osallistutko romaaniryhmään

Leirillä voi käydä päivävieraana, siitä sovimme erikseen.

Tervetuloa!

Beth Revis: Across the Universe - Miljoona aurinkoa

Otava 2013 - Risingin tietokannassa

Ensimmäinen osa Across the Universe -sarjassa, Matka alkaa, toi raikkaita tuulia nuorten scifikirjallisuuteen. Teos ilmestyi suomeksi alkuvuodesta 2012. Nyt vuotta myöhemmin lukijoiden odotukset palkittiin, kun uutta planeettaa, Kentauri-Maata, kohti lähetetylle avaruusalukselle sijoittuva sarja sai jatkoa.

Toisessa osassa Miljoona aurinkoa puheenvuoron saavat jo tutuksi tulleet Amy, Varjelus- aluksella syväjäädytettynä matkannut tyttö ja Seuraaja, aluksen hierarkiassa Vanhimman jälkeen toinen ja myöhemmin tämän tittelin perivä poika. Kerronta etenee edellisen osan tavoin vuoroin Amyn ja Seuraajan näkökulmista. Aikaisemmin kävi ilmi, että Amy on herännyt liian aikaisin, eikä tule koskaan näkemään vanhempiaan muutoin kuin jäähän vangittuina.

Matkan oli alkuperäisten laskelmien perusteella tarkoitus kestää 300 vuotta, mutta jokin menee pieleen ja pikku hiljaa koko tapahtumien ketju alkaa paljastua Amylle ja Seuraajalle. Toisessa osassa näitä salaisuuksia paljastuu lisää. Aluksen historiassa tunnetaan suuri taistelu, jonka jälkeen Vanhin-järjestelmä otettiin käyttöön.

Ahmad Khalid Tawfiq: Utopia

Like 2013 - Risingin tietokannassa

Utopia on erilainen kirja, sen huomaa heti silmään pistävästä ja erittäin komeasta kannesta. Toinen huomio on kirjailija: Ahmad Khalid Tawfiq. Siis kuka? Egyptiläinen kirjailija, kääntäjä ja lääketieteen professori, jota pidetään yhtenä arabimaailman merkittävimmistä kirjailijoista. Utopia on hänen ensimmäinen suomennoksensa. Jotain erilaista siis on luvassa.

Tawfiq kertoo tarinan Utopiasta, Egyptin lähitulevaisuuteen sijoittuvasta kaupungista, jonne rikkaat ja vaikutusvaltaiset vetäytyvät jättäen muun maan oman onnensa nojaan. Utopiassa elää nyt uusi sukupolvi, jonka elämä on kyllästetty kullalla ja rikkauksilla. Se ei kuitenkaan riitä elämään turtuneille nuorille: huumeet, seksi, kuluttaminen, mikään ei enää tunnu missään. Nuorten elämä on pelkkää tylsyyden tappamista, ja siksi he etsivät äärimmäisiä keinoja viihdyttääkseen itseään.

Scifielementtejä teoksessa ei ole juuri lainkaan, vain muutamat lähitulevaisuuden visiot värittävät Tawfiqin Utopiaa. Nämäkin elementit ovat lähinnä taustatekijöitä, jotka luovat pohjaa juonelle.

Olen aiemmin maininnut kärsiväni jonkin asteisesta numerosokeudesta. Mutta sehän ei riitä, vaan minulla on myös huono sanamuisti, mikä ehkä kuulostaa omituiselta ammatinvalintaan nähden.
En nyt tarkoita että unohtelisin normaaleissa tilanteissa yksittäisiä sanoja, osaan valikoida ja asetella niitä kohtuullisen mukavasti järjestykseen tarinoita kertoessani, ja sanaristikoidenkin täyttäminen sujuu.
Sen sijaan jos pitäisi siteerata jonkun fiksun tyypin turauttama lentävä lause tai vaikka elokuvan näppärä repliikki, muistan kyllä mainiosti mitä lausahdus ajatuksellisesti sisältää ja millainen sen sävy on, mutta on hirveän vaikea muistaa tarkalleen oikeat sanat.

Sama koskee esimerkiksi laulujen sanoituksia – vaikka pitäisi laulaa luritella vanha tuttu ja rakas biisi, esimerkiksi jotakin Juice Leskiseltä, en saa ulkomuistista mieleen kuin yksittäisiä pieniä pätkiä. Eikä ongelma ole iän tuoma, vaan teini-iässäkään en saanut pysymään päässäni sanoituksia biiseistä, joita saatoin kuunnella 10 kertaa päivässä.
Huikean lyhyt näyttelijän uranikin kärsi huonomuistisuudestani, ellei peräti kaatunut siihen. Osallistuin jonkin ihmeellisen aivopuupan ansiosta aikanaan paikallisen nuorisotalon näytelmäprojektiin, mutta jo ensimmäisissä harjoituksissa unohdin pari hassua repliikkiäni kerta toisensa jälkeen. Niin monta kertaa, että ohjaaja antoi lopulta periksi ja tilalleni otettiin toinen.

Entäs sitten nimet? Hyvinkin kiinnostavan ihmisen nimi saattaa tarttua päähäni vasta pitkän tuntemisen päästä, toisinaan taas jostain ihmeen syystä mieleen jää jokin muu kuin oikea nimi, esimerkiksi eräs Tarja oli vuosia mielessäni Katja (vai oliko se toisinpäin?). Kärsin ikuisesta epävarmuudesta jos törmään valmistautumatta ihmisiin – etenkin jos joudun esittelemään heitä toisilleen. Paneelikeskusteluja vetäessä minun on pakko kirjoittaa vanhojen tuttujenkin nimet isoin kirjaimin muistilapun reunaan, koska pelkään tilanteen jännittävyyden takia unohtavani ne tai käyttäväni ihmisistä vääriä nimiä.

Mahtaisikohan vielä tämän ikäiselle löytyä jokin vippaskonsti parempaan sanamuistiin?

Vuonna 2008 alkanut kirjoitusurakka on nyt niputettu kasaan: Konejumalat on käytännössä painoa vaille valmis. Vielä viime metreillä kolme silmäparia eli Eija, minä ja kustannustoimittajamme luimme kokonaisuuden läpi, ja bongasimme pieniä virheitä. Toistoa, epätäsmällisiä sanavalintoja, pieniä loogisuusmokia. Hauskasti operoimme osin samoissa ongelmakohdissa, mutta löysimme myös erilaisia korjattavia asioita.

Kolmannen osan kirjoittamisessa on nautinnollista ollut palasten loksauttelu paikoilleen. Vihdoinkin voi tietyt asiat aukaista niin kuin ne ovat aina olleet. Viimeiset näkökulmat täydentävät aiemmin kerrottua, syventävät ja kyseenalaistavat tai varmistavat. Kaikkeen ei ole yksiselitteistä vastausta, eri henkilöiden näkemykset voivat olla puutteellisuuksissaankin oikeita.

Kun aloimme suunnitella kokonaisuutta, puhuimme pahan osuudesta osana trilogiaa: tarinassa on oltava sankareille vastavoima, mutta emme halunneet luoda yksiselitteistä pääpahista, jota kohden mentäisiin koko ajan rytinällä. Pahuutta tarinassa edustavat erilaiset, inhimilliset tunteet: pelko, vallanhimo, itsekkyys ja ajattelemattomuus, jotka saavat ihmiset tekemään kyseenalaisia asioita. Tietyt henkilöt nousevat vastustajan ja pahiksenkin rooliin, mutta heidän teoillaan on jokin muu motiivi kuin ”olen synnynnäisesti paha”.

Kolmannessa osassa näkee myös kirjoittajana selvimmin kokonaisuuden tematiikan ja sen toteutumisen. Keskeiset henkilöt tekevät valintoja, jotka korostavat asioita, kehystävät ne esille. Erityisesti juuret, vanhemmuus, toiseuden pelko sekä ihmisen vaikutus ympäristöön korostuvat. Routasisarukset-sarjassa ylipäänsä käsitellään aika paljon lasten suhdetta vanhempiinsa: ennen kaikkea niihin vanhempiin, jotka ovat kasvattamassa jälkipolveaan, mutta myös biologisiin, perittyihin asioihin. Juuret ovat kokonaisuus opittua ja perittyä.

Yksilön kohtalot ja koko yhteisön tilanne kulkivat jo alkua kirjoittaessa käsi kädessä. Oli hienoa rakentaa tarinaa, jossa keskeisten henkilöiden kokemukset heijastavat isompia yhteiskunnallisia kysymyksiä. Sodan seuraukset, pakolaisuus ja muukalaisviha tulevat lopetuksessa esille selkeämmin kuin alussa. Muutosta tapahtuu niin ihmisissä kuin maailmassa: Euraania ei ole lopussa sama paikka kuin alussa.

Konejumalissa on useita lopetuksia. Useita tarinalankoja solmitaan päätökseen, joten kaikkea ei saanut mahdutettua yhteen kirkkaaseen loppukohtaukseen. Henkilögalleria on tosin sen verran laaja, että tarinoiden on luontevaakin kulkea omia polkujaan, ja sivuta toisiaan, vähän karatakin toisistaan karkuun. Jokaisen henkilön jatkoa ei käsitellä, mutta luulen, että ihan viimeinen luku lääkitsee monen uteliaisuutta.

Tarinaa oli nautinnollista kirjoittaa. On haikeaa sanoa hahmoille nyt hyvästit, mutta nyt on lukijoiden vuoro muodostaa kokonaisuudesta oma näkemyksensä. Euraania jatkaa elämäänsä muiden mielissä.

Grafomanialla on jälleen aihetta ylpeyteen, sillä Väinö Riikkilä -seura on myöntänyt eilen 18.4.2013 Raumalla Pertsa ja Kilu -päivien yhteydessä Siri Kolulle Laivakello-palkinnon. Hurraa!

Kuva: Marko Kokko

Palkintoperustelut:

“Siri Kolu on lasten- ja nuortenkirjailija, jonka toiminta soveltuu erinomaisesti Väinö Riikkilä -seuran toimenkuvaan, sillä hän on ansioitunut paitsi kirjailijana myös lapsia kirjallisuuden pariin innostavana esiintyjänä ja kirjallisuuden puolestapuhujana. Me Rosvolat –sarja on ihastuttanut kaikenikäisiä lapsia ensin Suomessa ja nyt myös yhä enenevässä määrin muissa Euroopan maissa ja Aasiassa. Rosvoloiden ryöväriperheeseen voi tutustua kohta myös valkokankaalla, ja näin tarina on myös vähemmän lukevien saavutettavissa. Siri Kolun kirjallisista ansioista kertovat myös hänen saamansa kirjallisuuspalkinnot: Otavan ja Kinoproductionsin kirjoituskilpailun voitto vuonna 2009, Finlandia Junior -palkinto vuonna 2010 ja Otavan Kaarina Helakisa -palkinto vuonna 2012. Kirjallisuuspalkintojen määrä on erityisen huomattava, kun otetaan huomioon Siri Kolun kirjailijauran pituus: hänen esikoisteoksensa, Metsänpimeä, ilmestyi vuonna 2008.

Pertsa ja Kilu –päivien teemana on vuonna 2013 huumori. Humoristisen lasten- ja nuortenkirjan kirjoittaminen ei ole helppoa, sillä lapset ja aikuiset kokevat huumorin eri tavoin. Lasten ja aikuisten erilaiset huumorikäsityksen luovat kirjailijalle mielenkiintoisen haasteen, joka parhaimmillaan mahdollistaa sen, että aikuiset ja lapset voivat lukea samoja teoksia, mutta nauraa eri asioille. Siri Kolu on onnistunut erinomaisesti tässä: hänen teoksiaan lukevat aikuiset ja lapset yhdessä niin, että molemmat pääsevät kokemaan humoristisen kirjallisuuden voiman oman arjen käsittelyssä.

Siri Kolun ansioksi voidaan lukea myös, että humoristisuuden rinnalla hän on tuonut suomalaiseen lastenkirjallisuuteen Jacqueline Wilsonin tyttöpäähenkilöiden kaltaisen voimakkaan ja itsenäisen tyttöhahmon, Viljan. Viljan hahmoon samaistuvat niin tytöt ja pojat, sillä kukapa ei haluaisi olla älykkäämpi, nokkelampi ja rohkeampi kuin aikuiset.

Ehkä tärkeintä hyvässä lasten- ja nuortenkirjassa on kuitenkin mukaansatempaava tarina. Monitasoisen ajankohtainen ja ajaton tarina tempaa mukaansa niin aikuis- kuin lapsilukijatkin. Tarinankertojana Siri Kolu muistuttaa edeltäjiään Roald Dahlia ja Astrid Lindgreniä, joiden tarinat koskettavat lukijoitaan sukupolvesta toiseen. Niin käynee myös Siri Kolun teosten kohdalla.”

Laivakello-palkinto (alk. Pertsa ja Kilu -palkinto) myönnetään tunnustuksena nuortenkirjailijalle joko ansiokkaasta urasta tai yksittäisestä teoksesta. Palkintona on messinkinen laivakello, ja se luovutetaan Pertsa ja Kilu -päivien yhteydessä. Palkinto on perustettu vuonna 1996.

Palkitut:

1996 Hauhia, Marita
1997 Levola, Kari
1998 Lehtinen, Tuija
1999 Ojanen, Simo
2000 Kallioniemi, Tuula
2001 Parkkinen, Jukka
2002 Tiainen, Marja-Leena
2003 Sandström, Tuula
2004 Manninen, Katri
2005 Karpio, Markku
2006 Bagge, Tapani
2007 Marttinen, Tittamari
2008 Wickström, Mika
2009 Nuotio, Eppu
2010 Parkkola, Seita
2011 Parvela, Timo
2012 Luther, Annika
2013 Kolu, Siri

Kuoleman jälkeen tuhma Padmapati palaa poroksi.

Risingshadow yhdessä Vaskikirjojen kanssa järjestää kilpailun, jossa on palkintona tuore Michael Moorcock -suomennos Ilmojen sotaherra !

Lue osallistumisohjeet: täältä.

Onnea kilpailuun!

The European Science Fiction Society has gone through a generational shift at the Kiev Eurocon last weekend. It’s not always easy to find people to run organisations like this, and the same familiar faces have manned the posts of the organisation for quite a few years. So it’s probably a very good thing to get some fresh blood in the organisation, and this time there’s also a representative of Finland among the names.

The new board of ESFS is:

• Carolina Gómez Lagerlöf (Sweden), chair
• Saija Kyllönen (Finland), vice chair
• Vanja Kranjcevic (Croatia), treasurer
• Gareth Kavanaugh (Ireland), secretary
• Bridget Wilkinson (UK), award administrator

The new board has promised to streamline the workings of the organisation, especially the General Meetings of ESFS (hooray!), and to develop the website (a very good thing, since the current one seems to be down altogether). I wish the new board success in their endeavours!

Stephen King: 22.11.63

Tammi 2013 - Risingin tietokannassa

Kauhun mestari Stephen King on kirjoittanut jälleen yhden tiiliskiven. Useita palkintoehdokkuuksia ja kehuja saanut 22.11.63 kertoo äidinkielenopettaja Jake Eppingistä, joka löytää pikaruokalan varastosta portin vuoteen 1958. Sinne hän päättää jäädä aina vuoteen 1963 asti estääkseen Lee Harvey Oswaldia tappamasta John F. Kennedyä.

Lähtökohdiltaan kirja kuulostaa erinomaiselta: on mielenkiintoista myös nähdä, mitä King saa irti aikamatkustuksesta. Yli 850 sivun pituinen kirja on tosin uhkaava näky, ja vaati lukijalta rohkeutta käydä sen kimppuun. Kirjalla on monia eri vaiheita, ja toisinaan se tuntuu olevan jopa monta eri kirjaa. Osittain Looper -tyylistä aikamatkustusta, osittain vaihtoehtoishistoriaa, aimo annos draamaa ja romantiikkaa, siellä täällä kutkuttavaa jännitystä ja hyppysellinen aivot ympäri kääntävää yliluonnollisuutta. Nämä eri vaiheet kestävät toisinaan niin kauan, että aiemmat juonet ja motiivit ja oletetut tulevat alkavat jo unohtua. Silti King onnistuu sitomaan narut näppärästi yhteen, vaikka varsinkin pitkä keskiosa tuntuu olevan pelkkää täytettä. Aikamatkustus jää enemmän juonen keinoksi sen sijaan, että nousisi pääasiaksi.

Tällä kertaa Kide-haasteessa on kotimaista. Tämä oli itse asiassa ensimmäinen lukukokemukseni L. Onervan äärellä, mutta ei varmasti viimeinen.
Nousukkaita ilmestyi vuonna 1911, ja kerronnan kieli on ajan mukaista, hurmaavan vanhahtavaa. Otsikon mukaisesti tarinat kertovat nousukkaista, joilla ei tässä yhteydessä kuitenkaan tarkoiteta mauttomia äkkirikkaita vaan ihmisiä, jotka ovat muuttaneet maaseudulta pääkaupungin humuun uuden elämän toivossa ja hakevat omaa paikkaansa vaihtelevalla menestyksellä.

Vanhahtava kieli sinänsä ei häiritse lukemista, sen sijaan hieman hassulta tuntuu tuon ajan kaiketi aivan yleisesti hyväksytty tapa jaotella ihmisiä “maalaisiin” ja “sivistyneisiin kaupunkilaisiin”.
Vaikka L. Onerva oli kaikesta päätellen varsin edistyneesti ajatteleva, näyttävät maalaiset – ja myös köyhät – silti hänen silmissään olleen kuin oma ihmislajinsa, joka on luonnostaan karkeampaa ja sivistymättömämpää kuin kaupunkilaiset. Jo päähenkilöiden ulkomuoto usein kertoo heidän vaatimattomat lähtökohtansa: Pentti Korjus -novellin nimihenkilö, kaupungin houkutusten edessä kyltymättömyyteen heittäytyvä “nälkämaiden lapsi” on “vartaloltaan kömpelö ja muodoton… kasvonsa epäsäännölliset ja karkeat”.
Köyhän pesijättären tytär Marja Havu on “ruma ja epäonnistunut lapsi… herätti sääliä ja inhoa yht’aikaa”. Hienon miehen vaimoksi haikailevalla Suoma Sutelalla (Naamiaiset) puolestaan on “kehittymättömät kasvot”.

Useimmat novellit kertovat epäonnistumisesta, pyrkyryydestä, pettymisestä, rakkauden kaipuusta, elämän valikoimattomasta julmuudesta, mutta muutama on tunnelmaltaan kevyempi. Esimerkiksi Arvostelija on selkeästi humoristinen, ja suosittelenkin sitä jos joku rakkaista kollegoistani sattuu joskus joutumaan kriitikon hampaisiin Viimeinen novelli Veren ääni onnistuu päättämään kokoelman siten, ettei päällimmäiseksi jälkimauksi jää ahdistus toivottoman onnettomista kohtaloista.

Kansien väliin on painettu myös muutamia arvosteluja, jotka ovat ilmestyneet kokoelman ilmestymisen aikaan. Näistä aikalaiskriitikoista ainoastaan Uuden Suomettaren J.V. Lehtonen kiinnittää huomionsa samaan seikkaan joka nykyajan ihmiselle suorastaan hypähtää silmille:

Hyvin suuren merkityksen panee tekijätär sielullisten ilmiöiden “tieteelliselle” selittelylle, ja siinä suhteessa on hän rotu-opista ollut löytävinään erinomaisen tukevan pohjan rakenteluilleen.

Ajoittain syvästäkin ankeudestaan huolimatta novellit olivat kiinnostavia ja taidokkaasti kirjoitettuja, aika ei todellakaan käynyt tämän kokoelman äärellä pitkäksi. Nousukkaita oli kiehtova kurkistus sadan vuoden takaiseen maailmaan

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Gummerus 2013 - Risingin tietokannassa

Puolitoista vuotta sitten Hannu Rajaniemen Kvanttivaras julkaistiin yhtenä kohutuimmista suomalaisen scifin esikoiskirjoista. Sen löi lävitse maailmanlaajuisesti ja tuli vasta sitten käännetyksi suomeksi. Kirja myös sai Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden parhaasta suomeksi ilmestyneestä scifikirjasta.

Fraktaaliruhtinaassa Rajaniemi lähtee jatkamaan tarinaa, vaivautumatta sen kummemmin kertaamaan vanhoja tapahtumia. Fraktaaliruhtinas seuraa kahta juonenkaarta. Ensimmäisessä mestarivaras Jean le Flambeur ja tekoäly Mieli matkaavat maahan suorittamaan Mielen työnantajan tehtävää. Toisen juonen keskipisteessä on uusi hahmo Tawaddud. Hän on eliittiperheen tytär, joka yrittää kaikin keinoin voittaa oman perheensä arvostuksen.

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Vaskikirjat 2013 - Risingin tietokannassa

Vaskikirjat jatkaa monien toivomien Michael Moorcockin kirjojen suomentamista. Nyt vuorossa on alun perin 1971 ilmestynyt Ilmojen sotaherra, joka kuuluu A Nomad of the Time Streams -trilogiaan. Kirja toimii kuitenkin itsenäisenä teoksena, joten lopun trilogian kääntämisen odottelua ei kannata pitää syynä jättää tämä, nykyään suosittua steampunkia ennakoiva kirja lukematta.

Ilmojen sotaherra kertoo kapteeni Oswald Bastablen tarinan. Bastable päätyy vuonna 1904 jäniksenä Intian valtamerellä olevalle Rowesaarelle. Siellä hän tapaa Michael Moorcockin isoisän, jolle Bastable kertoo eriskummallisista seikkailustaan vuonna 1973.

Risingshadow’n lyhytnovellikilpailu 2012 on ratkennut. Kilpailun teemana oli “nouseva varjo” ja pituusrajana 2000 sanaa. Kisaan osallistui yhteensä 140 tekstiä.

Suuri osallistujamäärä yllätti järjestäjät positiivisesti. Erityisen ilahduttavaa oli, että kilpailu vaikutti saaneen liikkeelle runsaasti myös innokkaita nuoria kirjoittajia.

Valtaosa novelleista oli luettavissa spekulatiivisena fiktiona, mutta mukana oli myös ei-spefiä. Kilpailuteeman “varjo” oli tulkittu pääasiassa joksikin pahaenteiseksi tai muutoin ei-toivotuksi asiaksi, mutta myös muunlaisia tulkintoja oli löydetty.

Kisan tuomareina toimivat kriitikot Elli Leppä ja Juha Salmi, sekä Risingin ylläpidon edustajina Taru Hyvönen, Saara Joronen ja Heini Sainio. Jokainen tuomari valitsi oman suosikkitekstinsä. Voittajat aakkosjärjestyksessä ovat:

Heidi Elo: Hiljainen mies
Minna Heimola: Kaikin keinoin
Toni Koskelainen: Uudisraivaajat
Maarit Leijon: Tekeekö tämä varjo minut lihavan näköiseksi
Jaakko Seppälä: Minuun kirjoitetaan

Lisäksi tuomaristo nosti esiin muita ansioituneita tekstejä. Useamman tuomarin mainitsemat tekstit palkittiin kunniamaininnoin. Näitä ovat:

Mikko Arjanmaa: Cocaira
Pirja Hyyryläinen: Paha saapuu salmen taa

Kilpailun tulokset julkistettiin Spefi-Vantaa-tapahtumassa Tikkurilan kirjastolla 13.4.2013. Kilpailun palkinnot lahjoittavat verkkolehti Usva sekä kustantamot Gummerus, Tammi, Teos ja WSOY.

Kilpailun yleispalaute julkaistaan Risingshadow-sivustolla.

Lisätietoja

Ella Peltonen
peltonen.ella@gmail.com
kilpailun sihteeri

Risingshadow'n lyhytnovellikilpailu 2012 on ratkennut. Kilpailun teemana oli "nouseva varjo" ja pituusrajana 2000 sanaa. Kisaan osallistui yhteensä 140 tekstiä.

Suuri osallistujamäärä yllätti järjestäjät positiivisesti. Erityisen ilahduttavaa oli, että kilpailu vaikutti saaneen liikkeelle runsaasti myös innokkaita nuoria kirjoittajia.

Valtaosa novelleista oli luettavissa spekulatiivisena fiktiona, mutta mukana oli myös ei-spefiä. Kilpailuteeman "varjo" oli tulkittu pääasiassa joksikin pahaenteiseksi tai muutoin ei-toivotuksi asiaksi, mutta myös muunlaisia tulkintoja oli löydetty.

Kisan tuomareina toimivat kriitikot Elli Leppä ja Juha Salmi, sekä Risingin ylläpidon edustajina Taru Hyvönen, Saara Joronen ja Heini Sainio. Jokainen tuomari valitsi oman suosikkitekstinsä. Voittajat aakkosjärjestyksessä ovat:

Heidi Elo: Hiljainen mies
Minna Heimola: Kaikin keinoin
Toni Koskelainen: Uudisraivaajat
Maarit Leijon: Tekeekö tämä varjo minut lihavan näköiseksi
Jaakko Seppälä: Minuun kirjoitetaan

Lisäksi tuomaristo nosti esiin muita ansioituneita tekstejä. Useamman tuomarin mainitsemat tekstit palkittiin kunniamaininnoin. Näitä ovat:

Mikko Arjanmaa: Cocaira
Pirja Hyyryläinen: Paha saapuu salmen taa

Kilpailun tulokset julkistettiin Spefi-Vantaa-tapahtumassa Tikkurilan kirjastolla 13.4.2013. Kilpailun palkinnot lahjoittavat verkkolehti Usva sekä kustantamot Gummerus, Tammi, Teos ja WSOY.

Kilpailun yleispalaute julkaistaan sivustolla.

Suomen Tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry ja verkkolehti Usva julkaisevat 27.4. merellisiä spekulatiivisia novelleja sisältävän äänikirjan Tarinoita meriltä ja aluksilta.

http://aanikirja.tieteiskirjoittajat.net/

Syysmaan uusi pokkarilogo:

Uuden Thief-pelin logo:

HMMMMMMMMM, melko samankaltaiset fontit. Sattumaa… vai onko!? ;D

Edellistä kirjoitustani siteerattiin Hämeensanomien kulttuurisivun sunnuntaikolumnissa, joten kirjoitetaan nyt jotakin, mikä ei varmasti kiinnosta ketään.

Olen tehnyt töitä. Hallava hevonen ilmestyi tammikuussa. Ystäväni Rasputin ilmestyy parin viikon päästä. Haavekauppias ilmestynee syksyllä. Rasputinin vedokset on nyt luettu ja kommentoitu. Haavekauppias kaipaa vielä pientä viritystä.

Tässä välissä parantelin dekkaria, joka on taas valmis. Katsotaan nyt sen kohtaloa rauhassa. Nuortenkirjaa kirjoitan parhaillaan, liuska 40 taitaa olla menossa. Sen jälkeen on vuorossa seuraava romaani.

Tämä on helppoa. Tässähän ne kaikki tarinat ovat:
QWERTYUIOPÅ
ASDFGHJKLÖÄ
ZXCVBNM

Saa käyttää.

Romaanikäsikirjoitus tärkeässä editointivaiheessa.
Iso liuta novelleja viilattavana ja vähän pienempi liuta vielä kirjoitettavanakin.
Apurahahakemuksiin olen listannut tärkeimmät takaraivossa ja muistioissakin jo tykyttäneet työsuunnitelmat X, Y ja Z.
Hain juuri kirjastosta pinkan tietokirjallisuutta kerätäkseni taustamateriaalia erääseen tarina-aiheeseen.

Arvaatteko jo?

Takavasemmalta paahtaa tuhatta ja sataa aivan loistavalta tuntuva, maistuva, haiskahtava juttu, joka mekkaloi päässä kuin raivotautiin sairastunut eläinkaruselli saadakseen ansaitsemaansa huomiota, ja jota ei voi edes kirjoittaa muuten kuin isoin kirjaimin ynnä tähdin koristeltuna:
*** IHKA UUSI IDEA!!!***

Kiitos, keskittymiskykyni kilin kalin kolisten kumoon keilannut ideapallo, ei tässä toki keskittymiselle olisikaan mitään tarvetta
(Mutta silti, rakastan sinua <3 )

Olen vellonut epävarmuudessa käsikirjoitukseni kanssa, juuri sen saman jonka ensimmäisten versioiden kanssa oli melkoisia alkuvaikeuksia. Tarina sai lopulta kokonaan uuden muodon, ja samalla oma fiiliskin alkoi kohentua – tuli viimein se tunne, että tästä voi ehkä kehkeytyä jotain hyvää.

Sain ensimmäiseltä koelukijalta positiivista palautetta, ja hänen mukaansa ainakin yksi tärkeimmistä tavoitteistani täyttyi: teksti on sujuvaa ja sitä on kevyt lukea. Lähetin kässärin sähköisessä muodossa myös kustannustoimittajalleni aivan alustavasti nähtäväksi, ja kuten olin uumoillut, se ei ollut hänen tyyliään ollenkaan. Hän oli kuitenkin näyttänyt tekstiä myös kollegalleen, jolta tuli myös tuo mieluinen kommentti, että teksti vetää hyvin. Muu palaute kuitenkin paljasti, että toinenkaan kustannustoimittaja ei ollut aivan löytänyt tarinasta “sitä juttua”. Olen toki sitä mieltä että jokaisella lukijalla on oikeus tulkita lukemaansa oman näkemyksensä läpi, mutta kun kyseessä on henkilö jonka kanssa mahdollisesti työstäisin tarinaa julkaisukuntoon, on oleellista että juuri se henkilö ymmärtää mitä ajan takaa.
Olen siis hieman jännän äärellä sen suhteen, löydänkö tarinalle julkaisijaa, mutta oma kustannustoimittajani kyllä vannotti laittamaan viimeistellyn version ensimmäisenä Karistolle.

Tekstiin on tutustunut toinenkin koelukija, ihminen jonka näkemykseen luotan vahvasti ja joka on paitsi lukenut paljon, myös työnsä puolesta kulttuurin tuntija. Tarkempi analyysi tulee myöhemmin, mutta alustavat palauteviestit olivat valtavan rohkaisevia! Ja niin ilahduttava, että lainaan tähän muutaman kommentin:

- Huh, hyvä ja hauska ja pelottava kirja.
- Nykyisen työmenon tarkka ja raaka kuva.

Ja tämä tuntui kaikkein hienoimmalta:

- Ohittaa genret.
- … ei mene lokeroihin.

Lokeroinnin vaikeus ja tekstin hämmentävyys voi olla kaupallisesta ja ehkä taiteellisestakin näkökulmasta pikemmin hankala kuin hieno asia, mutta silti olen riemuissani. Uskallan jopa uumoilla, että jos tämä tarina näkee päivänvalon kirjana, se saattaa poikia samankaltaista palautetta kuin Ilmeetön mies, josta kuulin tulkintoja laidasta laitaan ja monet lukijat olivat kerrassaan hämmennyksissään – jotkut hyvällä tavalla ja toiset taas ei niin hyvällä, mutta hämmennyksissä yhtä kaikki! Ehkä joskus tulevaisuudessa joku kirjallisuudentutkija toteaa, että Holopainen oli aikaansa edellä

Teksti on nyt saanut levätä jonkin aikaa ja olen sillä välin keskittynyt vain lyhyisiin tarinoihin, mutta tänään tulostin kässärin ja huomenna aloitan seuraavaan editointikierroksen. Nyt jo jännittää…

Sitten toiseen asiaan, eli Ankin heittämään haasteeseen Itse asiassa vastasin lähes samankaltaiseen äskettäin, joten vastaan tässä nyt vain Ankin 11 kysymykseen:

1. Millaisen kirjan kirjoittaisit, jos osaisit?

- Superduper-bestsellerin. Mutta mieluiten semmoisen, jossa ei ole vampyyreja

2. Oletko niitä ihmisiä, joilla leipomukset, askartelut yms. projektit menevät kuten Strömsössä vai päinvastoin?

- Ei mee kuin Strömsössä… Aina joskus yritän askarrellapaskarrella jotain hienoa, sitten menee hetkessä hermot kun ei heti tule valmista ja kyllästyn ja alan oikoa, ja lopputulos on jotain ihan muuta kuin se henkeäsalpaavan upea luomus joka mielessä väikkyi.
Ehkä noloin esimerkki on hääonnittelukortti, jonka sitten räpeltämisestä ärtyneenä vieläpä epähuomiossa tökkäsin kuoreen ja postiin. Seuraavana aamuna teki mieli rynnätä Aku Ankkana postilaatikolle penkomaan, jos vaikka saisi ongittua sen vielä pois

3. Jos sinun pitäisi lahjoittaa iso summa johonkin apua tarvitsevaan kohteeseen, mihin lahjoittaisit?

- Luonnonsuojeluun.

4. Mikä on oudoin tilanne, johon olet joutunut?

- Hitsi, semmoisia pieniä arkisia omituisuuksia tulee vastaan aika useinkin, mutta niitä ei aina muista. No vaikkapa semmoinen, kun katselin rannalla kuinka koirani seilasi omin päinsä soutuveneellä järvelle. Silloin kävi mielessä, että mulla on kyllä todella omituinen koira.
(On varmasti oudompiakin, mutta tää nyt näin äkkiseltään putkahti mieleen.)

5. Onko suhteesi syömiseen, ruokaan ja herkkuihin rento ja vapautunut vai ei?

- Vähän liiankin rento ja vapautunut Mutta olen sitä mieltä, että syyllisyys lihottaa enemmän kuin kalorit.

6. Mikä on lempiherkkusi?

- Suklaa.

7. Onko sinulla jonkinlaista “elämänfilosofiaa” (esim. “Kaikki järjestyy lopulta”)?

- “Mitä sitten?”

8. Mitä positiivista on tapahtunut viimeisten seitsemän päivän aikana?

- Sain todella innostavaa palautetta kässäristä (kts. yllä)

9. Noudatatko tarkasti hyviä elämäntapoja vai oletko “rentoilija”?

- Ks. vastaus 5. Harrastan tosin aika paljon liikuntaa, mutta en terveysintoilun takia vaan lähinnä vain siksi, että tykkään liikkua.

10. Onko sinulla jokin pieni suuri taito (esim. viheltäminen, muffinssien tekeminen, riippuliito…)?

- Osaan heiluttaa korviani.

11. Mihin huomiosi kiinnittyy, kun tapaat uuden ihmisen?

- Siihen mitä hän sanoo.

Puolukan isä päättää viettää enemmän aikaa tyttärensä kanssa ja jää pois töistä. Salaisen agentin tehtäviä ei ole kuitenkaan helppo jättää. Yhteisestä lomasta muodostuu hurja karkumatka pakoon työelämän paineita. Minne mennä, kun luottokortti on kuoletettu ja autokin aivan räjähtänyt?

Minulla on ollut ilo työskennellä linjamies Timo Mänttärin kanssa lasten kuvakirjan parissa. Jos erityisiä yllätyksiä ei putoa niskaamme, Isä vaihtaa vapaalle ilmestyy WSOY:n kustantamana toukokuussa.

Tässä pieni tiiseri:

Osuipa silmiini Alastoman kriitikon eilinen blogikirjoitus.

Jotkut ne vaan uskaltavat tehdä ratkaisuja. Onnittelut ja hatunnosto. Kun ratkaisu on tehty, se on tehty, eikä tarvitse enää käyttää energiaa asian miettimiseen.

Minä sitä vaan mietin edelleen. Etenkin kritiikkien kirjoittamista, mutta myös muuta työsarkaa ja sen mahdollisia suuntia. Olen elämässäni tehnyt jonkin verran ns. äkkiratkaisuja, irtiottoja (jotka ovat kyllä tehneet tuloaan pitkään). Äkkiratkaisujen tekeminen ei enää tunnu hyvältä, minkä vuoksi pyrin miettimään ja tunnustelemaan asioita joihin kaipaan muutosta. Ikään kuin sisäisen selvitystyön tekemistä, sen sijaan että vaihtaisin suuntaa nopealla tahdilla.

Tunnistan hyvin tuon blogikirjoituksen lopussa mainitun “aika puhtaan olon”, joka päätöksen ja etenkin ratkaisun tekemisestä syntyy. Tai on ainakin omalla kohdallani syntynyt etenkin silloin, kun olen tehnyt oman elämäni kannalta oikean ratkaisun ns. isossa asiassa. Jotakin sellaista on nyt meneillään, että tuota olotilaa kaipaan.

Joten jatkanpa vielä miettimistä. As long as it takes.

Today marks the 210th anniversary of the first Finnish science fiction story, En dröm (“A Dream”) by Gabriel Israel Hartman, published in Åbo Tidning April 6, 1803. The story is set almost a hundred years in the future (in the year 1899 that is), and in it, scientists in the Paris National Institute discover microscopic universes when studying drops of blood with a cool new contraption, the microscope.

Enhörningen has published both the story and a short article about Hartman on its website (in Swedish, natch).

Tällä reseptillä syntyy melko nopeasti iso kattilallinen mausteista pataruokaa koko perheelle. Ruoka tunnetaan maailmanmatkaajien keskuudessa myös nimellä jambalaya ja se säilyy hyvin jääkaapissa ja pakkasessa. Kyseessä on vegaaniruoaksi melko äijäisä eines, josta lihansyöjätkin tykkää.

Vinkki! Jos haluat pienemmän annoksen, tee pienempi annos.

Ainekset

Pitkäjyväistä riisiä
Oliivi- tai rypsiöljyä
Kaksi sipulia
Purkki yrttimaustettua tomaattimurskaa
Neljä vegaanichorizoa
Paprika.
Cayennepippuria, currya, timjamia.

Ainekset. Paitsi erittäin olennaiset mausteet unohtuivat kuvasta.

Ohjeet

1. Pistä puoli litraa vettä kiehumaan vedenkeittimeen.
2. Pilko sipulit, paprikat ja chorizot.
3. Laita kattilaan 2-3 dl oliivi- tai rypsiöljyä.
4. Kun se on lämmintä, laita sekaan pari pilkottua sipulia (tai yksi iso). Anna sipuleiden muhia öljyssä kaksi minuuttia.
5. Kaada mukaan 4 dl pitkäjyväistä riisiä. Anna öljyn imeytyä siihen ja sekoita samalla. Öljy imeytyy nopeasti.
6. Lisää joukkoon purkki tomaattimurskaa. Anna senkin imeytyä riiseihin.
7. Sitten päälle vielä 4 dl kuumaa vettä. Ja sekaan pari kasvisliemikuutiota. Tai jos et käytä niitä, niin runsaasti suolaa.
8. Sekoita chorizot kattilaan.
9. Mausta cayennepippurilla, currylla, timjamilla ja valkosipulilla. Ruoan salaisuus on cayennessa, sitä pitää olla tarpeeksi, muttei liikaa. Kannattaa maistaa.
10. Hauduta 20-30 minuuttia.
11. Kun kaikki vesi on imeytynyt riisiin, lisää pilkottu paprika. Sekoita.
12. Anna imeytyä kannen alla vielä viisi minuuttia. Mausta tarpeen mukaan suolalla ja cayenne-pippurilla, kunnes ruoka on sopivan tulista. (Ne voi lisätä myös tarjoiltaessa, jos syöjinä on miedomman ruoan ystäviä.)
13. Syö!

Kattilallinen jampapampaa ja siitä jo irrotettu kulhollinen samaa.

Jos olet katkarapuja syövä vege, niin laita vähemmän chorizoa ja paprikan ohella pussi pieniä pakastekatkarapuja. Tosin vegaaniversio on osoittautunut huomattavasti mehukkaammaksi kuin katkojen kanssa tehty jampapampa.

Wheatyn vegaani-chorizoa saa ainakin Ruohonjuuresta tai jos et tykkää homeopatia-uskolla ja sähköallergialla rahastamisella, niin varmasti muistakin luomukaupoista.

Tomorrow is once again the first Thursday of the month, and that means a pub meeting in Teerenpeli. Hope to see you there at six!

(Also, I’m thinking of checking out the burgers at Rokbar before the meeting. Feel free to join me there—Aurakatu 14—around five.)

The deadline for booking a room at Adlon for Åcon 6 was yesterday, but since quite a few of the attendees missed that, the hotel has agreed to extend the booking deadline by a week. So go ahead and book your hotel room now if you haven't done so yet!

(And of course, if you haven't already signed up and paid your membership fee, you should also do that ASAP.)

Osuin eileniltana Kamppiin sellaiseen aikaan, että Narinkkatorille oli pysäytetty kymmenkunta poliisiautoa. Nyt on tapahtunut jotakin todella isoa, ajattelin. Näin mahtipontiseen poliisioperaatioon törmää todella harvoin. Pommiuhkaus? Mellakka?

Torin reunalla rappusilla istui joukko nuoria ja huusi protestejaan: ”Vii-naa ja huu-meita, on-gel-manuoret! Vii-naa ja huu-meita, on-gel-manuoret! Poliisi on ystävämme!” Viranomaiset olivat miehittäneet kauppakeskuksen kaikki sisäänkäynnit ja kyselivät alle 30-vuotiaan näköisten sisään pyrkijöiden ikää.

Mistä oli kysymys?

Nuoriso oli pitkin talvea aiheuttanut jatkuvia häiriöitä Kampin ostoskeskuksessa. Itse en ollut säännöllisestä Kampin läpi kuljeskelustani huolimatta ilmiöön törmännyt, mutta minähän en olekaan mikään Arto Paasilinna. Enemmän minulle on aiheutunut subjektiivista haittaa kaiken maailman mainostempauksista, joilla on kasattu ruuhkaa keskeisille kulkureiteille. (Sen sijaan ystäväni, joka viettää Kampissa enemmänkin aikaa, vahvisti poliisin kertomuksen: ”Kyllä ne aika usein siellä roskaavat. Aivan tarkoituksella.”)

Nyt heidät oli sitten heitetty pihalle.

Tyttäreni ihmetteli käytettyä ongelmanratkaisutapaa, enkä voi kuin yhtyä hänen kysymykseensä: ”Siis kaikkiko nuoret joutuivat ulos? Miksi eivät ainoastaan ne, jotka aiheuttivat häiriötä?”

Tilanne oli hyvä osoitus siitä, miten yhteiskuntamme suhtautuu nuorisoon. Nuoret ovat lähtökohtaisesti ongelmaryhmä, jota voidaan syrjiä tylysti ryhmänä, ei yksilöinä, toisin kuin mitä tahansa muuta ikä- tai etnistä ryhmää. Kuvitelkaapa tilanne, jossa häiriötä aiheuttavat pultsarit johaisivat keski-ikäisten tai vanhusten siivoamiseen paikalta kokonaisina ikäryhminä!

Toisekseen eilisilta oli hyvä muistutus siitä, etteivät ostoskeskukset ole aidosti julkista tilaa.  Sen sijaan ne, kuten yhä suurempi osa kaupunkitilasta muutenkin, on tarkoitettu rahan kuluttamiseen tai tienaamiseen. Nuoriso-ongelmaahan eilisellä operaatiolla ei ratkaistu. Nuoret ainoastaan siirrettiin kaupallisesta tilasta notkumasta epäkaupalliseen tilaan.

On tietenkin ymmärrettävää, että kauppakeskus haluaa valita asiakkaansa, ja siihen sillä on kai lain suoma ”oikeus”. Kamppi ei kuitenkaan ole ainoastaan kauppakeskus, vaan myös julkisen liikenteen tärkeä solmukohta, mikä sai lapseni kysymään toisenkin kysymyksen: ”Entä, jos jonkun niistä pitää päästä bussiin?” Voimme vain toivoa, että poliisit ovat niin fiksuja ja dialogisia kuin haluan uskoa heidän olevan.

Tämän vuoden Hugo-ehdokkaat julkistettiin.

Paras romaani:

• Throne of the Crescent Moon, Saladin Ahmed (DAW; Gollancz ’13)
• Captain Vorpatril’s Alliance, Lois McMaster Bujold (Baen)
• Blackout, Mira Grant (Orbit US; Orbit UK)
• 2312, Kim Stanley Robinson (Orbit US; Orbit UK)
• Redshirts, John Scalzi (Tor; Gollancz)

Paras pienoisromaani:

• On a Red Station, Drifting, Aliette de Bodard (Immersion)
• San Diego 2014: The Last Stand of the California Browncoats, Mira Grant (Orbit Short Fiction)
• The Stars Do Not Lie, Jay Lake (Asimov’s 10-11/12)
• After the Fall, Before the Fall, During the Fall, Nancy Kress (Tachyon)
• The Emperor’s Soul, Brandon Sanderson (Tachyon)

Paras pitkänovelli:

• ‘‘The Girl-Thing Who Went Out for Sushi’’, Pat Cadigan (Edge of Infinity)
• ‘‘In Sea-Salt Tears’’, Seanan McGuire (Self-published)
• ‘‘Rat-Catcher’’, Seanan McGuire (A Fantasy Medley 2)
• ‘‘The Boy Who Cast No Shadow’’, Thomas Olde Heuvelt (Postscripts 26/27: Unfit For Eden)
• ‘‘Fade to White’’, Catherynne M. Valente (Clarkesworld 8/12)

Paras novelli:

• ‘‘Immersion’’, Aliette de Bodard (Clarkesworld 6/12)
• ‘‘Mantis Wives’’, Kij Johnson (Clarkesworld 8/12)
• ‘‘Mono no Aware’’, Ken Liu (The Future Is Japanese)

Lisätietoja.

Pääisiäistervehdys kaikille!

Maaliskuun “noston” kohteena piti olla Annina Holmbergin Lumotut (WSOY 2005). Koska olen ehtinyt lukea Lumottuja vasta puoleen väliin, päätin että viralliset kehut menevät nyt toiselle suunnalle.

Lomalukemistona on pikku projekti, nimittäin edesmenneen Robert Jordanin massiivisen Wheel of Time (Ajan pyörä) -sarjan kolme viimeistä osaa. Englanniksi. Loppu on, sanotaanko nyt vaikka “hieman venähtänyt”, sillä sen minkä piti olla sarjan lopputeos, onkin nyt sitten kasvanut kolmen kirjan mittaan. Kolmen kirjan, joilla on englanniksi mittaa 800-900 sivun verran. Osa 12 The Gathering Storm on 844 sivua, osa 13 Towers of Midnight 959 sivua, ja sarjan päätösteos Memory of Light 909 sivua.

Jotta tällaiseen ajattelin pääsiäisen tienoolla aikani käyttää

Päätin ottaa maaliskuun noston Ajan pyörä -sarjasta, koska iski nostalgia. Aloitin sarjan lukemisen joskus 1990-luvulla, en enää tarkkaan muista milloin. Olen lukenut sarjaa vain englanniksi, mutta Kariston sivuilta näkee, että ensimmäinen suomennettu osa tuli ulos 1996. Ja kuten sanottu, alkukielellä englanniksi sarjassa on 13 osaa, joista jokaisen pituus on noin 800-900 sivua. Suomennettuja teoksia on siis ehtinyt kertyä melkoinen määrä.

Sarjallehan kävi siten, että se sai valtaisan suosion jo 1990-luvulla, mutta sittemmin ehkä hieman painui jonnekin uppeluksiin. Olen joskus kuullut kommentteja tyyliin “aivan liian pitkä, monisäikeinen ja raskas”. No, sattuneesta syystä pidän juuri tämän tyyppisestä eeppisestä fantasiasta, joten oli selvää että haluan lukea sarjan kokonaan. Kun Robert Jordan kuoli 2007, näytti melko selvältä että “se oli siinä”: koska kirjailija kuoli, niin tarinakin kuoli. Jotakin tällaistahan kävi aikanaan Stephen Kingin Musta torni -sarjan kanssa: King joutui auto-onnettomuuteen, ja sarja jäi kesken.

Ajan pyörä -sarjan kohdalla kävi kuitenkin siten, että Robert Jordan ehti luonnostella sarjan tarinalinjan ilmeisesti sen verran tarkkaan, että oli mahdollista luovuttaa vastuu tarinan loppuun saattamisesta jollekulle toiselle tekijälle. Mielenkiinnolla nyt odotan erityisesti sitä, miten kirjoittaja Brandon Sandersonin ääni eroaa Robert Jordanin äänestä. Uskoisin, että ero on havaittavissa, mutta sehän nähdään pian.

Itselleni tämä on ollut Matka. Kun aikanaan kuulin, että sarja saatetaankin loppuun asti Brandon Sandersonin toimesta, päätin että odotan kunnes “loppu on käsillä”. Että voin sitten kerralla lukea ja kokea kaiken. Nykyajan elämässä tahtoo olla haastavaa löytää tilaa näin pitkän lukuprojektin toteuttamiselle yhdellä kertaa, joten mikäs sen parempi kuin loma, jolloin voi heittää kaiken muun mielestään pois. Kätevästi myös kävi, että Savonlinnan kirjastoon saapui juuri nyt tuore kappale sarjan viimeisestä osasta.

Niin. Aloitin lukemaan sarjaa kun olin nuori aikuinen, ja olinko edes kirjallisuuden opiskelija. En tainnut olla. Tuntuu että 1990-luvusta on elämänmittainen matka tähän missä nyt olen. No, onhan 20 vuotta pitkä aika.

Kehun sarjaa tässä vain hyvin pintapuolisesti, sillä nyt ei valitettavasti ole aikaa pitkän ja syvällisen arvion kirjoittamiseen. Keitä kiinnostaa pitkät ja monisyiset eeppiset fantasiatarinat, jotka rakentuvat perinteiselle hyvän ja pahan väliselle taistelulle, Robert Jordanin Ajan pyörässä on teille haastetta. Sarja sopii kaiken ikäisille lukijoille, se on siinä mielessä “Tolkien-henkinen”, että esimerkiksi seksuaalisuutta ei juuri tuoda esille. Toki henkilöhahmot rakastuvat toisiinsa, mutta verrattuna esimerkiksi George R.R. Martinin Tulen ja jään laulu -sarjaan, Ajan pyörä on niin sanotusti hyvin “puhtoinen”. Ja sarja on todellakin PITKÄ. Minusta kieli on hyvin helppotajuista, siis englanniksi, eli jos joku haluaa harjoitella kielitaitoaan niin suosittelen myös alkukielisten teosten lukemista.

Jokakeväinen keskustelu romaanitaiteen kriisistä on täällä taas. Kuten Marko Hautala bloginsa kommenttilaatikossa toteaa: ”Lukijoiden ja kirjallisuuden ammattilaisten välillä on muuten joskus melkein huvittavan suuri kuilu.” Kyllä. Tämä kuilu on niin vanha, kuin minkä näin nuorena ihmisenä pystyn muistamaan. Ja, mikäli esim. Simone de Beauvoiria* on uskominen, vieläkin vanhempi.

Joskus viime vuosituhannella ihmettelin lukijan positiostani käsin kirjailijahaastatteluita, joissa fiktion kirjoittajat kertoivat, etteivät juurikaan lukeneet kaunokirjallisuutta. Enää en ihmettele. Me ammattilaiset (”Puhu vain omasta puolestasi!”) luemme teemojen rehellistä käsittelyä, kieltä, rakennetta ja kirjoittamisen tapoja.

Kun avaamme kirjan, alamme kamppailla sen kanssa.

Jos oman, keskeneräisen teoksen kanssa painimiseen kuuluukin aimo annos leikkiä ja hauskanpitoa,  kohdataan vieras romaani useimmiten aika tosissaan. Vieraalle romaanille ei helposti antauduta, vaan sitä lähestytään kirurgin veitsi (sellainen vanhanaikainen ja iso, samanlainen kuin Viiltäjä-Jackillakin aikoinaan) kädessä: ”Mistäs sinut on tehty?”

Ja tiedättekö mitä? Puukottajan ja puukotettavan välinen suhde saattaa toisinaan olla hieman hankala.

Puukottaja saattaa uhrinsa sisäelimiä erotellessaan muistella lapsuuttaan ja ihmetellä, mihin kaikki ilo painimisesta on mennyt. Vastustajat ovat muuttuneet tylsemmiksi: niillä on kaikilla samanlaista moskaa sisällään. Ne ovat varmaan sisäsiittoisia?** (Paitsi jotkut, ne jotka ovat kehittyneet niin taitaviksi ja kieroiksi, ettei niihin saa tuikattua reikiä ja ottelu tuntuu silloinkin todella tylsältä.)

Mutta ehkä vika ei olekaan vastustajissa? Ehkä puukottaja on itse muuttunut? Hän on ehkä unohtanut, ettei lapsuuden leikkipainissa juuri koskaan käytetty veistä. Ja se, minkä hän on erityisesti unohtanut, on antautumisen taito. Jotta paini pysyisi hauskana ja jotta vastustajan saa innostettua antamaan touhuun enemmän, on tälle joskus annettava periksi***. Annettava vastustajan viedä, vaikkei hän olisikaan erityisen hyvä. Vain silloin voidaan nähdä, mitä hän osaa, eikä pelkästään sitä mitä hän ei osaa.

Olen joskus melko kevyenkin juonivetoisen viihteen vietäväksi antautuessani havainnut: juuri tämä oli sitä, mikä minut kirjallisuuden pariin toi, ja minähän… hyvänen aika, minähän nautin siitä edelleen!

—

* Jokin essee aiheen tiimoilta taisi olla kokoelmassa Onko Sade poltettava? Sen lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, että saatan muistaa kaiken ihan väärin päin.

** Sama puukottaja saattaa kuitenkin mielellään käyttää aikaansa kirjallisuusesseiden kanssa keskustelemiseen. Niissä hän ei sisäsiittoisuutta häiritsevässä määrin näe. Ne nyt vain ovat kirjallisuusihmisten kirjallisuudesta kirjoittamaa kirjallisuutta kirjallisuusihmisille.

*** Tarkoitukselliset häviämiset kuuluvat myös rottien väliseen painiin. (ks. esim. Pellis & Pellis: The Playful Brain)

Usva 1/2013:ssa lunastetaan lupauksia ja perintöjä. Numeron voi ladata ilmaiseksi täältä.

Katri Alatalon Kulkija on fantastinen tarina miehestä, merestä ja lupauksesta, mutta myös kuolemasta ja katoamisesta. Se huokuu meren aaltoja ja kaipausta suurempaan. Hanne Martelius vie lukijan Suomen vaihtoehtoiseen lähihistoriaan ja lukemisen ytimeen novellissaan Kansassa kasuavassa. Ruotsin vallan alla olevassa Suomessa oma kieli ja Kalevala ovat merkityksellisiä indentiteetin luojia. Perintö siirtyy sukupolvelta toiselle.

Avaruuteen matkataan Petri Laineen novellissa Maan jälki. Vaikka ihmiskunta lähtisi matkalle tuntemattomaan, seuraavat inhimilliset ongelmat silti perässä, ja yksilöt joutuvat tekemään kovia valintoja. Marketta Niemelän Laulava avaruuslaiva sivuaa avaruusteemaa, mutta siinä matkaa vasta suunnitellaan. Mistä unelmat ovat rakennettu, mikä on meille tärkeintä?

Camilla Kantolan Kenkälaatikon kirous tuo taikuuden ja myyttisen keskelle arkea. Taikureiden touhuihin ei kannata sotkeutua! Kirjoittaja rakentaa päähenkilölleen inhottavan tilanteen, josta voi selvitä vain neuvokkuudella.

Kokonaisuutta täydentävät Shimo Suntilan raapaleet ja Johanna Ikosen myyttiset runot.

Voidaan lopettaa paskanjauhanta, suurin osa vampyyrielokuvista on hirvittävää shaibaa. Ja jos nyt sanot jotain Twilight elokuvasarjasta, niin voit puraista oman kielesi poikki ja nielaista sen. Tai no, oikeastaan katkaista kätesi, koska tämä on blogi. Perhana taas meni väärin..

Mutta siis. Tragediahan tässä on se, että kun se hyvä vampyyrielokuva sitten tulee vastaan, niin se on ruotsalaista tuotantoa (pohjautuu John Ajvide Lindqvistin romskuun). Kuka olisi voinut kuvitella?? Näin tämän tosiaan ensimmäisen kerran vasta puoli vuotta sitten (koska olen niin hirvittävän ennakkoluuloinen ihminen) ja tykkäsin siitä. Viimeiseen haukkupalaan asti. Ettäs tiedätte.

Juoni:  Koulukisattu Oskar löytää itselleen vastahankaisen ystävän. Tyttö, Eli-nimeltään, on vasta muuttanut naapuriin vanhan miehen kanssa. Samaan aikaan kaupungissa tapahtuu verisiä murhia. Kuka Eli oikein on? Tai no kyllähän sen nyt kaikki tietävät , vampyyrihan se narttu on. ;)

Pureeks: Vaikka taistelin vastaan, niin tykästyin. Eli on sitkeä sissi ja hyvää naisvampyyria ei olla nähty ikuisuuksiin. Tarina itsessään on myös sympaattinen: koulukiusattu poika löytää ystävän ja vähän ihastustakin on ilmassa. Ei kuitenkaan ärsyttävän päälleliimatusti. Kostokin on suloinen. Elokuvassa on tarpeeksi kovuutta ja verta, mutta myös sitä sisältöä, joka tekee tästä yhden parhaimmista vampyyrielokuvista vähään aikaan.

4 kulmahammasta viidestä. Bite me.

Vampyyrien kastraatiolla tarkoitan luonnollisesti sitä, että häneltä/siltä viedään tappohampaat. Vampyyri ei ole harmiton pikku kylähullu, jolla on anemia, vaan verta janoava ja juova olento. Vampyyri voi olla viehättävä, hän voi harrastaa suhteita ja hän voi viettää ihmisenkaltaista elämää eli teeskennellä olevansa edelleen ihminen, mutta mikään ei poista sitä totuutta, että hän on peto ja elää toisten elämällä.

Jos vampyyrilta vie tämän himon, jos hänestä tehdään vain yliluonnollisilla kyvyillä varustettu ihminen, niin hän ei ole vampyyri. Hänet on kastroitu, hänen kulmahampaansa on viety. Jokaisen vampyyreista kirjoittavan tulisi muistaa tämä. Genren uudistaminen ei ikävä kyllä aina johda hyviin tai uskottaviin lopputuloksiin ja siitä voidaan syyttää vain niitä tahoja, jotka eivät kunnioita tätä kirjallisen historian monipuolisinta hirviötä.