Lukupiiri: Atorox-novellit 2016 (1)

Tämän osan käsittely alkaa perjantaina 25.3.2016.

Tässä lukupiirissä luemme Atorox-voittajaksi ehdolla olevia novelleja. Äänestäjäksi ilmoittautuminen päättyi 20.3.., mutta vaikka et olisikaan äänestäjä / mukana juuri Risingin raadissa, olet tervetullut mukaan keskustelemaan kyseisistä novelleista. Atoroxista ja lukupiirin aikatauluista voi keskustella yleisesti täällä .

Käsiteltävänä ovat seuraavat novellit:
- J. S. Meresmaa: Hyvä emo
- Magdalena Hai: Hänen kuvansa
- Heikki Nevala: Rungot kuin siivekkäät käärmeet
- Janos Honkonen: Itse ilma syttyi tuleen

J. S. Meresmaa: Hyvä emo

Meresmaan tyyli on ollut minulle hieman vaikea päästä sisälle muutamana edeltävänä vuonna. Alexandre toissavuonna oli ideallisesti hauska, mutta toteutuksellisesti ontuva, kun taas Kielolinna viime vuonna oli toteutuksellisesti mukavan kaihoisa ja mystinen, mutta idealtaan laihahko. Ikävä kyllä Hyvä emo -novellissa yhdistyvät molempien novellien huonoimmat aspektit.

Pidän sinällään novellin ideasta. 1800-luvulla elävä ylhäisöneitokainen saa käsiinsä lohikäärmeenmunan, onnistuu hautomaan sen onnistuneesti tulella ja päättää kasvattaa syntyneen poikasen kuin paraskin Pohjolan Daenerys Targaryen. Neitokaisen seuraneidin käyttö kertojaäänenä on myös onnistunut päätös, koska se sallii meidän käsitellä neitokaisen hyveitä ja puutteita objektiivisesti. Kielenkäyttö on myös miellyttävää, tuoden mieleen Heikki Nevalalle niin tyypillisen vanhahtavan kielenkäytön, joskin siellä täällä jouduin kyllä hidastamaan lukemista tai lukemaan jopa virkkeen uudestaan, koska en ollut saanut selvää siitä, mitä yritettiin sanoa. Sikäli siis kielimuotoa olisi voinut hioa aavistuksen enemmän.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostuu sama ilmiö, jonka olen havainnut useammassa teema-antologiassa. Eli siis se, että kirjoittajilla ei ole mielessä kunnon tarinaa teemaan liittyen, mutta he ovat pakottaneet itsensä raapimaan jotain kasaan. Tämän olisi tarkoitus olla lohikäärmetarina, mutta itse lohikäärmeellä on herttaisen vähän tekemistä itse juonen kanssa. Tarina kertoo Hilmasta, von Nottbeckien suomalaisesta piiasta, jonka nuori Margaret-neitonen nappaa seuraneidikseen ja joka myöhemmin rakastuu tulisesti kyseisen neitokaisen vanhempaan veljeen. Itse lohikäärme on tarinassa tyystin sivuosassa ja vaikka tarinan kolmas näytös sinällään käsitteleekin lohikäärmeestä seuraavia ongelmia, ovat nämä ongelmat seuraamusta ihmisten tekemistä virheistä, jotka eivät ole millään tavalla lohikäärmeestä johtuvia. Tämä on novelli 1800-luvun seurapiireistä, johon on ängetty väkipakolla mukaan lohikäärme. Ota lohikäärme pois ja tarina ei muutu millään oleellisella tavalla. Toki Hilma pääsee Margaretin seuraneidiksi lohikäärmeen ansiosta, mutta se on ainut tapaus, jossa tarinan juoni muuttuu oleellisesti otuksen seurauksena.

Pidän alkuasetelmasta. Pidän osittain henkilöistä. Pidän jopa kielenkäytöstä, vaikka se onkin kankeaa. Mutta toteutus ontuu ja pahasti.

Magdalena Hai: Hänen kuvansa

Hailla tuntuu olevan varsin kova viehtymys siipiin, sulkiin ja lohikäärmeisiin. Ainakin hänen toissavuotiset novellinsa Albion ja lohikäärme sekä Siivekäs mies Isaac pyörittelivät aivan samaa kuvastoa. Molemmat olivat muistaakseni ihan miellyttäviä lukukokemuksia, mutta molemmissa idea oli hieman liian laaja mahtuakseen järkevästi novellimittaan. Samoin tällä kertaa. Etenkin kun novelli on vain kymmenisen sivua pitkä.

Pidän novellin rakenteesta. Ensin esitellään hahmot juuri ennen tarinan käännekohtaa, hetkeä ennen suurta mullistusta. Molemmista saa värikkään, kiinnostavan kuvan ja sitten kun yhtäkkiä hypätäänkin reilusti ajassa eteenpäin, on lukijan koukuttuminen ja mielenkiinto taattu. Ja itse mysteeri osoittautuukin mielenkiintoiseksi molempien päähenkilöiden hitaasti toipuessa ja tottuessa muutoksiin. Itse miljöö oli myös mukavan fantastinen ja uusi. Mutkia oli hieman oiottu antamalla eläimille hieman turhankin läpinäkyvät nimet, kuten nisäkäslisko. Toki sai sen kuvan, että kyseisellä otuksella olisi ollut varmaan tarkempikin nimi, mutta sitä ei annettu ja on outoa, että päähenkilö käyttää otuksista niin yleistävää nimitystä. Aivan kuin joku puhuisi oravista pörröhäntäjyrsijöinä. Tai olisin oikeastaan toivonut tuota yhtä ylimääräistä laatuliitettä, kuten pörrö. Nisäkäslisko on liian geneerinen.

Novellin loppu on myös jotain, mihin ei aivan niin usein törmää, ja kauttaaltaan hyvin kuvailtu. Ongelmaksi muodostuu se, että koska novelli on vain kymmenisen sivua pitkä, menettää tämä maailmanlopullinen kaikilla tykeillä ampuminen suuren osan tehostaan. Lukija ei ole ehtinyt päästä henkilöihin, tarinaan tai edes maailmaan tarpeeksi sisälle, jotta hän välittäisi mitään siitä, että niille tapahtuu jotain noin mullistavaa. Ehkä, jos tarina olisi sijoittunut omalle planeetallemme, olisi loppu saattanut tuntua merkittävämmältä ja eeppisemmältä. Ylipäätään tarinan sijoittuminen toiseen maailmaan ei lisää tarinaan pointtia tyylipisteiden lisäksi. Ehkä kyseessä on Hain vakiomaailma, jota hän on rakentanut muissakin tarinoissa, mutta jos näin on, jäi kokemus minulta uutena lukijana kokonaan puuttumaan.

Jälleen kerran pidän ideasta ja oikeastaan myös toteutuksesta, mutta suuren kaavan päätöksissä olisi paljonkin tarvetta hionnalle.

Heikki Nevala: Rungot kuin siivekkäät käärmeet

Tunnun pitävän Nevalan teksteistä vuosi vuodelta enemmän. Uskon jälkeen toissavuonna ei oikein vakuuttanut, kun taas sekä Syyllisyyden varjot että Ikuisuuden hinta olivat molemmat täysin lukemisen arvoisia ja miellyttäviä novelleja, vaikka en kumpaakaan päätynyt äänestämään. Mutta tämän vuoden novellissa alkaakin olla jo ainesta.

Pidän erittäin paljon tarinan maailmasta ja siihen syövytetystä tunnelmasta. Tuli hyvin vahvasti Ursula K. Le Guin mieleen. Tai kenties jonkinlainen äärimmäisen synkäksi muutettu Ghibli-leffa? Maailmassa on riittävästi tunnistettavia elementtejä, jotta fantasian lukija ei ole auttamattomasti ulalla ja vaadi tarpeettomasti selityksiä, mutta siinä on myös riittävästi uutta ja outoa, jotta hän kiinnostuu. Miksi juuri kortteista rakennettu vene? Kuka tämä saarenvartija oikein on? Itse uhrilahjajuonikuvio on varsin peruskauraa, mutta hyvällä tavalla käännelty. Totta kai yhdessä lohikäärmetarinassa pitää olla mukana klassinen viattomien tarjoaminen uhrilahjaksi.

Itse lohikäärmeet olivat mielenkiintoisia ja tajusin juuri tätä kirjoittaessani, että tässä tarinassa on myös hieman muumimaista fiilistä. Saari ja sen vartija on vähän niin kuin majakkasaari Muumipappa ja meri -kirjasta. Lohikäärmeissä on hyvin vahva hattivatti-vivahdus, nyt kun mieleni hyppäsi sinne. Jos hattivatit olisivat tulisia kasveja ja pitäisivät koko maailmaa panttivankina... Tämä ei oikeastaan tee tarinasta yhtään heikompaa, päinvastoin.

OIen myös varsin tyytyväinen henkilöihin. Vartijassa oli tarpeeksi luonnetta, jotta hän toimisi puhehahmona ja Halldór myytiin juuri oikealla tavalla, jotta hänen tavaton miehisyytensä ei vaikuttanut luotaantyöntävältä. Ehkä hänen haikoilunsa naisen perään sai hänet vaikuttamaan samaistuttavammalta, vaikka hän silti varsinainen kävelevä klisee onkin. Mutta näin lyhyessä novellissa osuvasti toteutettu klisee toimii vallan mainiosti.

Ainut ongelmani on lopetus. Se on sinällään hyvä ja sopiva novellin pituuteen nähden, mutta se ei jotenkin ynnää yhteen sen kanssa, mitä novelli on aiemmin puhunut lohikäärmeistä ja maailman historiasta. Ehkä jos lopun esine oltaisiin löydetty tuhkakasasta jonkun muun toimesta? Toisaalta sekin olisi herättänyt kysymyksiä. Joka tapauksessa ainakin omalla kohdallani novelli horjahti aavistuksen juuri ennen maaliviivaa, mutta väittäisin silti, että tämä oli varsin miellyttävä lukukokemus.

Ah, ja mikä parasta, vihdoinkin Nevalan novellissa on hyvä ja uteliaisuutta kutkuttava otsikko.

Janos Honkonen: Itse ilma syttyi tuleen

Honkosen novelli edustaa niin sanottuna historiallista fantasiaa, josta itse pidän todella paljon. On mielenkiintoista nähdä, miten kirjoittaja on ujuttanut fantastisia elementtejä aitoihin historiallisiin tapahtumiin ja siinä suhteessa tämä novelli ei todellakaan tuota pettymystä. Toinen maailmansota ja Manhattan-projekti herättävät jo itsessään vahvoja tuntemuksia, ja kun siihen sotketaan vielä lohikäärmeitä mukaan, on lukukokemus taattu.

Pidin paljon myös Honkosen kirjoitustyylistä. Paikannimiä ja viittauksia historiaan käytettiin huolellisesti. Tarpeeksi, jotta lukija saa selvän kuvan tapahtumien ajasta ja paikasta, luoden myös vaikutelmaa siitä, että kirjoittaja on tutustunut asiaan huolellisesti, mutta ei kuitenkaan niin paljoa, että lukija olisi hukkunut päivämääriin ja satunnaiseen infoon. Teksti soljui muutenkin miellyttävästi ja sitä oli helppoa lukea. Pidin erittäin paljon värien ja metallien käytöstä tulen kuvailuun. Lohikäärmeistä sai todella kouriintuvan kuvan ja niiden hehkun saattoi tuntea ihollaan.

Jos nyt hiuksia ruvetaan halkomaan, niin joudun kyllä tunnustamaan, että pidin tekstin kaarta hitusen verkkaisena ja matalana. Tämä tuntui enemmän proosalliselta versiolta historian oppitunnista, jossa käydään läpi Kemplerin elämää. Siellä oli jonkin verran Kemplerin omakohtaisia kokemuksia, mutta nekin tuntuivat varsin faktallisilta. Opettajalta kertomassa oppilailleen, että näin Kempler on kamppaillut itsensä kanssa tähän aikaan, mikä taas johti näihin historiallisiin tapahtumiin. En oikein päässyt sisälle päähenkilön sielunelämään tai motiiveihin.

Tunnustan myös olevani hieman pettynyt sen suhteen, että Kempler ei ole oikea historian henkilö. Tai ainakaan noin puolen tunnin googlettaminen ja Manhattan-projektiin tutustuminen ei tuottanut tulosta. On toki mahdollista, että hän on päävirtahistorian unohtama sivuhenkilö, mutta pidän kuitenkin todennäköisempänä, että hän on kirjoittajan luomus. Ja ainakin henkilökohtaisesti preferoin, että jos kerrotaan niinkin hyvin dokumentoidusta tapahtumasta kuin Manhattan-projekti, on melkein fiksumpaa kertoa fiktiivinen versio oikean henkilön elämästä, koska silloin puolet tekstistä ja yksityiskohdista voi ammentaa suoraan historiankirjojen sivuilta, plus se antaa lukijalle ylimääräistä nautintoa, kun hän voi tutustua henkilön oikeaan historiaan. Ymmärrän toki, että jotkut kirjoittajat voivat vierastaa tällaista oikean henkilön elämään puuttumista, mutta kyllähän me kirjoitamme tekstejä esim. Napoleonista.

Kokonaisuutena kuitenkin mielenkiintoinen teksti, jossa oli erittäin hyvää kuvastoa ja loistava idea. Toteutuksessa oli muutamia kohtia, joista en niin perustanut, mutta silti ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Emelie kirjoitti: Tässä novellissa liikutaan siinä maastossa, että onko tarina historiallista fantasiaa vai ovatko spefielementit vain hahmon päänsisäisiä houreita. Onko jälkimmäinen sitten lainkaan spefiä, jos elementit voidaan nähdä olevan vain hahmon mielessä? Olin jo alussa huolissani siitä, että ainoastaan Johann näkee lohikäärmeen. Toivoin, että tämä olisi muuttunut tarinan edetessä, mutta ei. Nyt olen sitten siinä ongelmakohdassa, että pystynkö itse näkemään tämän spefinä vai en.

Hassua, että minulle ei tullut tätä fiilistä. Viime vuonna tuskailin parinkin novellin kohdalla juuri tätä, ja nyt kun mainitsit asiasta, on tässäkin novellissa sinällään aivan sama ongelma. Se oli kuitenkin kirjoitettu sillä tavalla, että en itse missään vaiheessa ruvennut kyseenalaistamaan tarinan fantastisia elementtejä. Lohikäärmeen piehtarointi levitti tulta pommitusten aikana, idea munasta saatiin lohikäärmeen aiheuttamista päänsäryistä ja koko alun tulipalon sytyttämisen takana tuntui olevan ulkoinen elementti, joka otti Johannin valtaansa. Kaikki nämä ovat tietysti selitettävissä mielenterveysongelmilla, mutta esimerkiksi viime vuoden novelleihin verrattuna tässä on minusta tarpeeksi kummallista ja selittämätöntä, että voin kutsua tätä fantasianovelliksi.