Kiitos kommenteista.

Huh, Chiad, sinähän annat kunnon arvostelun.
Kyllä, myönnän, että tulkinnanvaraa ei juuri ollut. Tosin tässä novellissa en sitä hakenutkaan. Tämä oli vain kuvaelma pahasta unestani ja sen jälkeisestä pelosta, jonka halusin jakaa lukijoiden kanssa. Kenties tämä novelli hakee enemmän sympatiaa kuin tulkintaa.


Kiitos, sentään jokin sitten onnistui.



Jep, odotan kauhulla...

Jaiks... Kamala minusta, aina jenkkien pitää hölmöillä. Joo, takuuvarmasti oli jenkkien tekosia.

Ja tässä on nyt sitten toinenkin heti perään. Idea tuli painajaisesta, jonka näin viimeyönä ja päätinpä sitten vuodattaa painajaiseni tekstiksi. Itse ehkä arvioisin, että tämä onnistui paremmin kuin tuo toinen... 

________
Käännyn. Tuskanhiki valuu otsallani. Vaihdan asentoa uudestaan. Silmäni ovat liian väsyneet, että jaksaisin aukaista niitä. Kuitenkin tiedostan olleeni hereillä jo pitkään.

Viereisestä huoneesta kantautuva veljeni huuto saa kuitenkin silmäni räpsähtämään auki. Nousen huohottaen istumaan sängyssäni huomaten samalla, että sinä et olekaan vieressäni. Veljeni ääni kuitenkin kiinnittää uudelleen huomioni hänen huhuillessaan, olenko hereillä. Kyllä, olenhan minä. Voisinko siinä tapauksessa tulla auttamaan, veljeni pyytää: hänen jalkansa eivät liiku. Ne ovat varmaan vain puutuneet, minä ajattelen, mutta toki minä voisin auttaa.

Siltikin huomaan vain istuvani paikallani ihmettelemässä, miksi sinä et ole vieressäni ja miksi olen kotona vanhempieni luona. Huoneen ulkopuolelta kantautuu askelia: äiti ja isä olivat kuulleet keskusteluni veljeni kanssa. Äiti menee auttamaan veljeäni ja isä tulee katsomaan minua. Ohimennen huomaan hänen olevankin täysissä pukeissa. Kysyn oitis häneltä, missä sinä olet, miksi olen yksin sängyssäni. Isä laskee katseensa ja ojentaa mukanaan tuomansa repun, joka kuuluu sinulle. Otan pahaa aavistellen repun isältä ja katson sen sisään. Siellä on sinun koulukirjojasi ja kolme albumia Rurouni Kenshin-mangaa, jota me olimme yhdessä keränneet. Isän ääni tunkeutuu tajuntaani hänen kertoessaan karmean uutisensa: sinä olet kuollut.

Kyynelet kohoavat silmiini ja tunnen kurkkuani kuristavan. Ei, haluan huutaa. Ei! Näin ei voi käydä! Kuollut?! Miten?

Kahmaisen repusta mangakirjat syliini tiedostaen samalla hämärästi, että ne kuuluivat nyt yksin minulle, ei enää meille, vain minulle. Kyynelet valuvat poskillani minun toistellessani hiljaa ”ei”, ja isän pidellessä lohduttavasti käsiä harteillani. Hämärästi näen myös äidin ja veljeni ovensuussa, mutten välitä heistä. Itken ja puristan kirjoja rintaani vasten nähden silmissäni koko pitkän tulevaisuuden ilman sinua. Yksin, niin yksin. Näin ei voi käydä. Et voi kuolla. Et näin nuorena. En voi jäädä leskeksi näin nuorena. En vasta 21-vuotiaana, ei näin nuorena. Älä jätä minua. Tule takaisin!

Samassa säpsähdän uudelleen hereille. On aamu ja yön painajaiset ovat ohi. Olen omassa sängyssä omassa kodissa, jonne muutin jo pitkän aikaa sitten. Oliko se unta, pahaa unta vain? Mutta sinä et ole vieläkään vieressäni. Olen yksin sängyssäni.

Nielaisen. Kurkkuani kuristaa vieläkin raskaan surun jäljiltä. Oliko se sittenkin totta?

Katsahdan kirjahyllyyni ja näen siellä yhdessä keräämämme 12 Kenshin-kirjaa. Melkein huokaan jo helpotuksesta, kun huomaan, että kolme ensimmäistä kirjaa puuttuu hyllystä. Kolme, ei kai vaan…

Värähdän ja nousen ylös sängystä mennäkseni kylpyhuoneeseen. Se oli vain unta, toistelen itselleni. Et sinä voi olla kuollut. Vatsassa tuntuu ontolta ja on paha olo, mutta pakotan itseni syömään paahtoleipää, sillä ilman aamiaista en jaksa koulussa.

Saapuessani koulun pihalle, en näe siellä sinun pyörääsi, mutta ei siellä ole kenenkään muunkaan pyöriä vielä. Olen etuajassa. Lukitsen pyöräni ja laahustan luokkaani. Kello tulee kahdeksan ja oppitunti alkaa, mutten näe sinua. Mutta meillä onkin eri ryhmät suullisen viestinnän tunneilla. Minä olen a-ryhmässä ja sinä b:ssä. Sinulla pitäisi nyt olla englantia.

Kolme tuntia kuluu tuskallisen hitaasti. Puheharjoituksesta ei tahdo tulla mitään; tahtoisin vain olla hiljaa omassa rauhassa. Tuntien jälkeen juoksen suoraan deskriptiivisen geometrian luokkaan, mutta sielläkään ei näy ketään: muut ovat syömässä. Minunkin ehkä pitäisi, mutta ei ole nälkä.

Istun pulpetin ääreen odottelemaan tunnin alkua. minuutit kuluvat hitaasti. Sydämeni hakkaa kärsimättömänä. Viimein opettaja astelee ovesta sisään ja hänen jäljessään myös muut luokkatoverit, mutta sinua ei näy heidän joukossaan. Lasken surullisena pääni ja tunnen jälleen kyynelten kohoavan silmiini.

Tietämättä mitään tragediastani opettaja aloittaa tunnin. Yritän pidätellä kyyneliäni, mutten voi olla ajattelematta sinua. Sitten äkkiä kuulen käytävältä tutun kilahtelevan äänen kun nahkatakkisi vyönsolki heilahtelee kävellessäsi. Luokanovi aukeaa ja sinä astut sisään – myöhässä kuten tavallisesti.

Katsoessani sinua, tunnen kyynelten alkavan valua poskilleni, mutta ei tällä kertaa surusta vaan ilosta. Samassa tajuan myös muut ihmiset ympärilläni ja pamautan pääni pulpetin kanteen syventyessäni muka muistiinpanoihini. Tunnen sinun ja muutaman muun katseet niskassani, mutten nosta katsettani vaan itken salaa hiusteni kätkössä helpotustani. Et olekaan poissa, olet kunnossa! Olet elossa!

Haluaisin hirvittävästi halata sinua, mutten tietenkään voi tehdä sitä kesken tunnin. Sinä istut paikallesi ja opettaja jatkaa puhumista kolmiulotteisten kappaleiden levityskuvioista. Kolmoistunti tuntuu kiduttavan pitkältä, mutta lopulta kello on kaksi ja opettaja päästää meidät kotiin. Sinä odotat vieressäni, kun pakkaan repun ja puen takin päälleni. Muut ehtivät lähteä ennen meitä ja viimeinkin kun olemme kahden eikä kukaan ole näkemässä, minä kiedon käteni harteillesi ja halaa sinua.
______

Tuttu, surumielinen teksti minulta. Ja ehkäpä valveille asti ulottuva painajainen saattaa tuntua lapselliselta, mutta silti se sopi tarinaan mielestäni tuolla lailla parhaiten. Mutta, mielipiteitä?? 

Päätin taas aktivoitua leirinuotion puolella. Minulta ei olekaan aikoihin saatu tänne tekstiä ja tämä nyt on ihan ensimmäinen tekstini tällä uudella foorumilla. Toivottavasti eivät ole taidot ihan päässeet ruostumaan.
Varmuuden vuoksi vähän sanastoa tähän alkuun:
aikidoka = aikidon harrastaja
kyu ja dan ovat erilaisia vyöarvoja, dan on korkeampi kuin kyu
graduointi = vyökoe
sempai = edistyneempi aikidon harrastaja
sensei = opettaja
nikyo, sankyo, yonkyo = erilaisia aikidossa tehtäviä lukkoja
sotokaitennage = eräänlainen heittotekniikka

Noniin, eiköhän tuossa tullut jo kaikki. 

______
Vahva nopea ja ketterä - sellainen on mestarini – varma ja vakaa. Hänen täydellisesti hallittuja liikkeitään ei voi olla ihailematta. Hänen ei tarvitse erikseen pyytää oppilaittensa kunnioitusta; häntä ei vain pysty olemaan kunnioittamatta.

Vaikka olenkin vasta pelkkä aloittelija, eivätkä liikkeeni ole vielä läheskään täydellisiä, aikido-senseini kunnioittaa minua vertaisenaan vastustajana. Vaikka kuinka minä, pelkkä viidennen kyun aikidoka, voisin muka olla kolmen danin aikido-senseini tasolla? Kestää vielä ainakin vuoden ennen kuin saan edes alkaa käyttää hakamaa. Sensei taas suoritti kolmannen daninsa joitakin vuosia sitten ja saa piakkoin suorittaa jo neljännen daninsa.

Useiden harjoitustentäyteisten viikkojen kuluttua sensei ilmoittaa lähestyvästä graduoinnista. Minulla olisi vuorossa neljäs kyu. Treenien jälkeen jään toimistoon täyttämään ilmoitukseni graduointiin osallistumisesta ja sensei tarkistaa aikidopassistani edellisten suoritusteni merkinnät.
"Edelliset merkinnät näyttäisivät olevan kunnossa. Saat siis luvan suorittaa seuraavan tason", sensei sanoo ojentaen passin takaisin. "Valitettavasti minä en jouda sinua treenaamaan, sillä minun täytyy valmistautua omaan graduointiin, mutta joku muista ohjaajista huolehtii valmentamisestasi."

Nyökkään, sillä olin osannut odottaa tätä.
”Sensei”, sanon tarttuen puheenaiheeseen.
”Minulla on itselläni ylimääräinen neljän danin musta vyö, mutten saa vielä vuosiin käyttää sitä”, kerron ja kaivan vyön esille laukustani. ”Mutta sinähän suoritat sen tason seuraavaksi. Joten ehkä sinä voisit ottaa sen.”

Ojennan vyötä senseille, mutta hän puistelee päätään.
”Ei, en voi ottaa vastaan vyötäsi”, hän sanoo. ”Oma vyönsä on itse ansaittava, sitä ei voi ottaa lahjana. Säilytä sinä vyötäsi, kunnes jonain päivänä itse ansaitset luvan käyttää sitä.”

Astelen hieman nolona ulos toimistosta ja suuntaan kulkuni ulko-oville. Sensein sanat kaikuvat mielessäni vielä noustessani pyörän satulaan ja kääntyessäni rakennuksen taakse pyörätielle johtavalle oikotielle. Vyö on itse ansaittava, sitä ei voi saada lahjana… Miksi hän sanoi niin? Hänhän olisi ansainnut vyön seuraavassa graduoinnissaan.

Ajatuksiini vaipuneena en huomaa nurkan takana piileskelevää neljän pojan joukkoa. Äkkiä vain tajuan valtavan urheilukassin lentävän naamaani kohti ja seuraavassa hetkessä huomaan kaatuvani tasapainoni menettäneenä asfaltille.
”Mitä ihmettä?” tiuskaisen vääntäytyessäni tuskaisena istumaan. Koko ruumistani särki kaatumisen jäljiltä ja märkänä ihoa vasten liimautuva housunkangas kertoo toisen polveni vuotavan verta.

Nostan katseeni ja huomaan poikien piirittäneen minut.
”Ottakaa kiinni”, yksi pojista komentaa ja kaksi takanani seisovaa poikaa tarttuu tiukasti kiinni käsivarsiini ja nostaa minut seisomaan riistäen minulta reppuni.

Puren hampaitani yhteen ja koetan rimpuillessani hapuilla äidin antamaa pippurisumutetta taskustani. Äiti oli antanut sen minulle viime jouluna toivoen minun kantavan sitä mukanani, kun iltaisin pyöräilen kotiin aikidosta. Käteni hapuilee kuitenkin tyhjää taskua, ja samassa muistan unohtaneeni sumutteen kotiin. Ei! Pitikö sen tapahtua juuri tänään?

”Mitäs täältä löytyy?” toisia aiemmin puhutellut poika hymähtää penkoen reppuni sisältöä kolmannen kaverinsa kanssa, kahden muun pidellessä edelleen minua tiukassa otteessaan.
”Sandaalit, judo-asu ja… vyö.” Poika nostaa näkyville senseille tarjoamani mustan vyön.

Pojan kaveri säpsähtää vyön nähdessään ja melkein kalpenee.
”Laske se maahan”, hän sanoo muille. ”Jätetään tyttö rauhaan.”
”No? Mikä ihme sinulle tuli?” vyötä pitelevä kaveri ihmettelee. ”Emme lähde ennen kuin olemme tutkineet tytön arvoesineet.”
”Etkö tajua?” toinen vastaa melkein huutaen.
”Tuo on neljän danin musta vyö! Tunnen sen noista merkeistä”, poika jatkaa heittäen laskelmoivan katseen minuun ja äkkiä tajuan, etteivät he olleet nähneet vielä valkoista vyötäni repun pohjalla. Hän luuli minun olevan neljännen danin aikidoka.
”Päästäkää tyttö”, poika jatkaa. ”Neljän danin kanssa ei kannata haastaa riitaa…”

Toiset luovat epäileviä katseita minuun kuin arvioiden, voisinko todella olla neljän danin haltija. Onneksi juuri sillä hetkellä mieleeni muistuu yksi aikido-senseini näyttämä kahdelle hyökkääjälle tehtävä tekniikka. Käyttäen hyväkseni poikien hämmennystä vedän käsissäni roikkuvat pojat yhden kerrallaan lähemmäs itseäni ja tartun toisen ranteeseen nikyo-otteella. Säilyttäen huolellisesti otteeni pujahdan poikien käsivarsien ali ja tartun toisen ranteeseen sankyona tunnettuna lukkona ja painan poikia käsivarsista alaspäin. Nämä painuvat kivusta karjahdellen kiltisti maahan.
”Näetkö?” vyön tunnistanut poika huutaa reppua penkoneelle kaverilleen. ”Lähdetään, kun vielä voimme!”
”Minuahan ei mikään pikkutyttö pidä pilkkanaan!” reppua pidellyt huudahtaa tiputtaen tavarani maahan ja syöksyy käsi lyöntiin kohotettuna minua kohti.

Kaikeksi onneksi mieleeni muistuu toinenkin liike, nimeltä sotokaitennage, jota seuran vanhemmat sempait ovat opettaneet minulle juuri tästä hyökkäysmuodosta. Astahdan viimehetkellä sivuun hyökkäyksen linjalta tarttuen pojan ranteeseen ja niskaan ja heitän hänet kauemmas itsestäni. Harjoituksissa hyökkääjä osasi aina kaatua tästä liikkeestä pehmeästi, mutta tämä poika ei selvästikään ollut ikänään harrastanut taistelulajeja, sillä hän kaatuu kasvoilleen asfaltille.

Astun askelen taemmas tarkkaillen pojan reaktiota. Tämä nousee kiukustuneena pystyyn ja syöksyy kiroillen uudelleen kimppuuni. Onneksi muistini ei tälläkään kertaa petä ja tartun poikaa ranteeseen yonkyona tunnetulla lukolla ja painan hänet maahan. Yonkyo on tietämistäni kolmesta lukosta kaikkein kipein ja pojan tuskaiset huudot vahvistavat tiedon. Poika potkii raivoissaan jaloillaan nimitellen minua samalla kaikilla ilkeillä nimityksillä, mitkä vain sattui keksimään.

Näen silmäkulmastani toisten poikien harkitsevan hyökkäystä kimppuuni, mutta minä painan sormeni syvemmälle pitelemäni pojan luuhun ja käsken heitä pysymään kaukana minusta. Heidän kaverinsa huuto saa heidät tottelemaan ja pojat perääntyvät. Tarkkailen heitä hetken ja kun he ovat mielestäni riittävän kaukana minusta, löysään hitaasti otteeni neljännestä pojasta ja peräännyn pari metriä. Poika nousee kiroilleen pystyyn. Hän kyräilee minua kostonhimoisena, mutta äskeisen lukon jälkeen kellään pojista ei ole halua enää tapella kanssani ja he liukenevat paikalta vähin äänin.

Tuijotan hetken aikaa heidän peräänsä varmistuen, että he todella ovat poissa ja lysähdän sitten helpottuneena polvilleni maahan. Ojennan vapisevan käteni kohti maassa makaavaa mustaa vyötä ja painan sen rintaani vasten tuntien sydämeni hakkaavan vieläkin hulluna pelosta. Sensein aiemmin lausumat sanat putkahtavat jälleen mieleeni: vyötä ei voi saada lahjana, se on itse ansaittava.

Huokaan syvään. Vaikka aiemmin illalla olin tuntenut pahaa mieltä siitä, ettei sensei ollut huolinut lahjaa, nyt olen helpottunut siitä, että se oli ollut mukanani. En tiedä, kuinka minun olisi käynyt ilman sitä. Sen neljä dania olivat suojelleet minua tänään.

Nousen pystyyn ja pakkaan varusteeni takaisin reppuuni ja päällimmäiseksi laitan sinne mustan vyöni. Vielä jonain päivänä ansaitsisin sen itselleni.
______

Ja sitten kommenttia, kiitos. 

Ihana tarina. Minä todellakin pidän näistä Sennan kirjoitelmista.

Erityisesti tässä pidin tuosta kevään tunnelmasta tekstissä. Kevät on sattumoisin lempivuodeaikani. *virn*
Mutta pidin myös Sandran hahmosta. Hän jotenkin etäisesti muistutti minua itseäni, ollessani 17. [size=07pt]Onko siitäkin muka jo neljä vuotta!?[/size] Hän oli aika aikuismaisen ja kypsän tuntuinen seurustelumietteineen ja nutturoineen, mutta toisaalta haavemaailmoineen myös vielä nuori tyttönen.  Pidin tästä yhdistelmästä. Oikein onnistunut hahmo.
Viinirypäleet olivat mukavana täytteenä tarinassa, tosin niiden merkitys viimeisessä lauseessa meni minulta ohi. Lieniskö ehkä syy, että jouduin kiireessä kommentoimaan ja lukemaan tämän, en tiedä.

No, on palattava tunnille, anteeksi lyhyt kommentti.

"Ranska lähettä ruokaapuna sammakoita Venäjälle"

Tuo oli paras

No, voi harmi, just vääränä viikonloppuna olisin Tampereella. Sitten ei taida rahat riittää tuohon...

Minä olen kirjoittanut itselleni kaksi kirjettä tulevaisuuteen. Toinen oli sille päivälle, kun täytän 18 ja toisenkin avasin hiljattain. Olikohan se sitten 21-vuotis synttäreille? Ei muista...

Hmm.... mistäköhän se alkuperäinen idea sitten tulikaan? Muistaakseni olin 15 kun sen ensimmäisen kirjeeni kirjoitin ja se taisi olla jonkun toisen kehoituksesta. Silloin tuntui jotenkin oudolta kirjoittaa itselleen ja 18. syntymäpäivä tuntui jotenkin hirvittävän kaukaiselta ja ajattelin olevani silloin jo aikuinen ja että avioliitto yms aikuisuus olisi jo ajankohtainen. Sitten sitä kirjettä lukiessa tunsi itsensä aivan yhtä nuoreksi ja lapseksi kuin kirjettä lukiessa. Ja kyllä sitä nauroi omille kirjoituksilleen silloin.

Toisen päätin sitten ihan omasta tahdostani kirjoittaa itselleni parin vuoden päähän. Oikeastaan yritin kai ajoittaa kirjettä sille hetkelle kun valmistun ammattiin, mutta kirjoitin siihen kuitenkin 21 ja luin sen pari kuukautta sitten. Tätä kirjettä lukiessani ei niin naurattanut, pikemminkin hämmästytti huomata kuinka paljon oli muuttunut siitä mitä oli kirjoitushekellä.

Olen vielä pohtinut, josko kirjoittaisi itselleen vielä yhden kirjeen sille hetkelle, kun perustaa perhettä. Mutta vielä en ole ainakaan saanut aikaiseksi kirjoittaa mitään.

Sama juttu. En koskaan laittanut lunta suuhuni sen tiedon pelossa. Sattumoisin kaverini söi aina hirvittävästi lunta ulkona ollessamme ja minä ájattelin jatkuvasti, että ne kaikki madot syövät hänet elävältä hetkenä minä hyvänsä. 

Teini-ikäisenä aloin värjäillä tukkaani ja lapsuusajan hoitotätini aina pelotteli minua, että jos vain värjään tukkani mustaksi, saan syövän.  No, siihen minä totesin aina olkiani kohautellen, että no sittenpä saan ja värjäsin tukkani mustaksi.
Aiheeseen liittyen lapsena minulle myös monesti uskoteltiin, että koska tukkani on niin ohutta, niin joku päivä se kaikki tippuu minulta pois ja olen vähän aikaa kalju ennen kuin se kasvaa takaisin. Itkin päiväkausia, kun pelkäsin tukkani irtoavan päästäni.

Onko nuo ihan itse tehtyjä?
Kuitenkin olivat sen verran hienoja mystisyydellään, että tekispä mieli lukeakin kyseinen kirja.

Jaa... Itellä menee nukkumaanmenot arkisin joskus yli yhdentoista. Yleensä siinä puoli kymmeneltä, jos siis ajoissa menen nukkumaan noustakseni aamulla kouluun. Viikonloput onkin ihan eri juttuja.... Silloin saattaa parhaimmillaan mennä kolmeen, puoli neljään. Kerran venähti jopa puoli viiteen. Kylläpä aamulla väsytti kun yhdeksältä piti vääntäytyä ylös sängystä.
Joskus monta vuotta sitten kun olin kaverin luona yökylässä, saimme sitten kuningasidean valvoa koko yön. Seitsemään aamulla tuijoteltiin elokuvia ja pelleiltiin, kunnes lopulta nukhdettiin lattialle. Sitten herättiin neljän tunnin päästä aamuyhdeltätoista ja jatkettiin taas menoa eikä väsyttänyt enää lainkaan. Tosin taisi se unenpuute kuitenkin vaatia veronsa, sillä muistaisin, että se päivä kuitenkin eteni hienoisen tappelun ja kiukuttelun merkeissä. Oiskohan johtunut unenpuutteesta?

Ohoh, niinpäs onkin. Mitenkäs näytti olevan muka leikkinurkassa? Olinko vain väsynyt tai koneessa oli jokin bugi, tiedä häntä...

Minulla on olkapäille yltävät hiukset, jotka tällä hetkellä on värjätty mustiksi. Tosin väri on lähtenyt jo kulumaan ja oma luonnollinen vaalea sävy on tulossa taas esiin. Itse asiassa en pidä kovasti luonnollisesta väristäni, sillä se ei varsinaisesti ole vaalea vaan sellainen maantien tomun värinen ja puhtaanakin tuppaa näyttämään likaiselta.

Kesäisin aurinko tuppaa vaalentamaan minulle luonnonraidat, jotka näyttävät kyllä ihan kivoilta, mutta monesti olen kuitenkin koettanut tasoitella tätä värieroa värjäämällä hiukseni vaalealla sävytteellä. Nyt vasta kaksi kesää sitten sain jonkin kuningasidea repäistä ja värjätä violetilla raitoja. Kun se sitten sattuikin epäonnistumaan, niin monen mutkan kautta värjäsin sitten hiukseni mustalla, jolloin nuo kaikki monet epäonnistuneet värjäykset jäivät piiloon. Olisimpa ollut "komea" näky syksyllä uudessa koulussani, jos olisin ne epäonnistuneet raitavärjäykset jättänyt näkyviin. Siinä oli violetin lisäksi jotain vihreää ja harmaata ja ties mitä.

Tarkoituksena oli sitten antaa oman värin vain kasvaa takaisin ja leikata värjättyä mustaa aina pikkuhiljaa latvoista pois. Mutta koulusta saamani uudet kaverit, jotka olivat tutustuneet minuun mustatukkaisena kehottivat vain kampaaja-ajan lähestyessä värjäämään uudestaan mustaksi, joten niin sitten teinkin. Nyt olen taas antanut tukan kasvaa ja yli puolet siitä on jo taas omaa väriäni. Nyt sitten seuraava aikomus olisi värjätä ne taas takaisin vaaleaksi, kunhan tuo musta on vielä vähän aikaa kasvanut pois.

Minustakin oli kivempi piilottaa läsnäolonsa. Miksi se on poistettu?

Hmm... tässäpä pitääkin hetki tuumailla. Minullahan kirjahyllyt pullistelee kirjojaan ja lisää sisältöä virtaa jatkuvasti kirpputoreilta, kirjakaupoista ja antikvariaate4ista yms.

No ensin ne kirjat, joista en pitänyt. Saatan heittää jopa roskiin, koska en tosiaankaan halua tuhlata arvokasta hyllytilaa huonojen kirjojen säilyttämiseen. Toisinaan, jos löytyy joku, joka haluaa ehdottomasti saada ne itselleen, siitä vain. Vieköön mukanaan. Siitäpä pääsenkin heti toiseen "kirjanhävittämistapaani".
Elikkä sitten olen useimmiten jaellut avokätisesti kirjojani muille. Erityisesti vanhat hevosaiheiset kirjat olen antanu hevosia harrastavalle ystävälleni ja hän on tykännyt kovasti. Jotkut kirjani lähetän äidilleni Sveitsiin, joka lukee ne ja säästää suosikkinsa ja loput hän vie jonnekin Sveitsin suomiseuralle, tai mikä liekään, kuitenkin se ottaa vastaan suomenkielisiä kirjoja.

Oikeastaan aika harvoja kirjoja olen pistänyt myyntiin. Kirpputorilla kerran myin kirjojani ja sitten joskus risingin kautta joku osti minulta vinon pinon vanhoja neiti etsiviä, niitä kun sattuu minulla olemaan ihan mainittava määrä.

Elämänironiaa. Hienoa ^^
Vaan, mikset laittanut tätä mieluummin Leirinuotiolle?
Noh, voinpa sanoa yhtyväni melkein täysin Nathanielin kommenttiin. Huumoria löytyi noista sanaluetteloista ja tuo viimeinen "säkeistö" sitten kiteytti vanhan kunnon elämänkulun parin sanan lauseeksi. Hienoa.

o-ou... Jo lääkärin sanoista saattoi arvatakin sen pahaenteisen viestin, että oli tullut töpättyä taas jotakin...

Hm? Häh?
En oikein tajunnut. Vaan olipahan kerronta hieman huvittavan tyylistä. J aolipa vanhemmilla ideaa istuttaa poika mukiin hammasharjojen seuraan.

Hmm? Saan äänestää, mutta ei huvita. Onko se sitten tuo toisiks alimmainen...

Ohoh... tämä oli jotenkin omituinen. Tavallaan ajatuksia herättävä, mutta niistä ajatuksista ei saa kiinni...

Aavistuksen verran haikeanoloinen tämä runo oli. Jotain kun yritti, se tuntui epäonnistuvan. Toisaalta tässä oli tuntua kuin isä puhuisi lapselleen antaakseen vinkkejä elämänsuuntauksessa ja ammatissa ja muutenkin tulevaisuudessa. Tämä sai jotenkin kaipaamaan... no, jotakin. Ehkä päätöstä. Asiat nyt olivat noin, sitten pitää päättää mitä elämälleen tekee. Sellainen tunne tuosta tuli.

Ei paha runo, vaikka tämä nyt saikin pohtimaan tavallista enemmän. Tunteita tässä selvästi oli, mutta ne tuntuivat olevan salattuja. Vai oliko tämä sitten vain puhdasta ajatuksen virtaa? Hienosti kirjoitettu runo kuitenkin. Ja tavallaan minä pidinkin tästä. Sopi tämänhetkiseen mielentilaani hyvin.