Ikinä en ole saanut näitä valmiiksi, mutta tuo yksi lause... Argh, pakko yrittää vielä yhden kerran :)

Nikolai Gogolin "Kuolleet sielut". Kirjan luin, koska päätin aloittaa jo pitkään varastossa olleeni projektin: venäläisten klassikkojen pläräyksen. Onneksi aloitan.

Vaikka kirja välillä kävi tylsäksi, eikä tullut fiilistä "nyt on pakko lukea viel yks sivu", niin mielestäni tämän kirjan täytyisi panna osaksi äidinkielen kurssia lukiossa! Kielihän toki on vanhahtavaa (luin ensimmäisen suomennoksen), mutta se siinä on juuri nautinnollista.

Nimittäin, vaikka juoni on olemassa niin nautinnon saat siitä kielestä! Niitä lauserakenteita! Sanoilla taiteilua! Ja huumori! Parhaat naurut et saa henkilöistä tai juonesta, vaan kuvailusta. Et välttämättä ymmärrä, joka sanaa (vanhahtavia tai vain Venäjällä käytettäviä), mutta herran jumala ne on silti huvittavia!

Unohtamatta sarkasmipitoista yhteiskuntakritiikkiä tietenkin! Itse nautin kirjasta ja suosittelen kaikille, jotka eivät sitä ole lukeneet säntäämään kirjastoon nyt. Seuraavaksi vuorossa Pratchettin Unseen Academicals. Näkymättömän Yliopiston velhot pelaamassa futista? NAM.

Totta ja harmillistahan tää on. Kiitän suojelusenkeliäni (näin kutsun Helsinkiin muuttoa) siitä, että olen pääkaupunkiseudun asukas. Kävin nimittäin kuukausi pari sitten äitini luona ja yhdessä mentiin shoppailemaan Suomalaiseen. Suositut sarjat olivat hyllyssä, mutta esimerkiksi Martiniltakin oli vain uusin suomennos esillä. Hieman tuntemattomampia oli turha etsiä.

Helsingin akateemisessa on fantasia/scifi osasto mielestäni pienentynyt hieman liikaakiin, mutta viitaten mainintaani äitini kanssa shoppailusta: englanniksi löytyy, näin ei ole muualla.

Kupla

Itu heräsi varsin normaalisti. Kuului räjähdyksiä, paukahduksia, värähtelyä ja tietenkin porsaan rääkymistä. Verhojen läpi kuulsi soikiomainen valosäie täynnä elämän kaikkea ihanuutta alkaen pienen pienistä mikromolekyylihirmuista. Ne ujuttautuivat putkimaisesta säikeestä ulos ja alkoivat tanssia ripaskaa kaivaen esiin taskumattinsa puhtaimmasta ruumiinosastaan; peräaukostaan.

Hirmut olivat viisi jalkaisia, neljä jalkaa sivuilla ja yksi vaihtelemassa vilkkaan paikkaansa aivan kuin ei olisi varma kuuluuko sen edes olla olemassa tässä suuressa ja hirmuisessa maailmassamme. Niiden kahdeksasta silmästä paistoi ilo ja ystävällisyys, ne tervehtivät Itua joka aamu terhakkaasti nyökyttäen lähes olematonta niskaansa ja heilutellen harvakarvaisia, kuutiomaisia kehojaan.

Eliöiden kaksi suuta virnistelivät muikeasti kuolaten lattian märäksi. Pian huomattuaan tekemänsä varsin mitättömän vahingon muutama niistä otti ja lähti moppia ja sankoa hakemaan. Sama farssi toistui joka aamu Idun kuusi ikkunaisessa, pyöreä kattoisessa ja kananjaloilla eteenpäin taapertavassa tönössä. Ja jok’ikinen päivä se päättyi samalla tavalla. Hirmut räjähtivät tuusan nuuskaksi.

”Jokainen päivä on hyvä aloittaa tragedialla, vaikkakin siitä ei muuta seuraa kuin likainen lattia”, tuumi surkutteleva ja päätänsä ympäri pyörittelevä Itu samalla kun nousi vuoteestaan, haki sangon ja mopin ja haukkui maansa poliitikot pystyyn niin kuin mikäkin herra Etana.

Lukijan on syytä tutustua ystäväämme Ituun. Hän on lajinsa mittapuulla melko komea, joka erottui joukosta komean kaljunsa ja Dostojevskimaisen partansa avulla. Hän oli toisin sanoen yhteiskuntakriitikko. (Emme tiedä miksi niin usein eri lajienkin eri kuppikunnat omaavat näinkin paljon samoja piirteitä) Viralliselta nimeltään Itu oli: Armas Kunnas Kolbasa Itu Toinen Järjestyksessään Kolmas. Mutta puhukaamme hänestä tuttavallisemmin Ituna.

Hänen lajinsa oli nimeltään Ihminen. Tiedättehän, kolme jalkaa, neljä korvaa, kolme silmää, yksi suu ja tietenkin erittäin tuuhea kulmakarva kahden alemman silmän välissä. Hän hymyili harvoin, surkutteli paljon ja tuumiskeli vielä useammin. Kirjahyllyt Idun talossa pullottivat Tokrasesta, Bolsoita, Noloita ja Perskarttelia. Ja niin kuin lukija varmasti tietää, kirjahylly kertoo aina lähes kaiken tarpeettoman omistajastaan.

Näin oli Idunkin tapauksessa. Sankarimme oli nimittäin suurimman luokan teeskentelijä, jolta puuttui kaikki loogisen ajattelun hopeiset kulmakivet (tärkeät asiat ovat aina hopeaa, kulta on niin ylikäytettyä) ja ennen kaikkea kiinnostus yhtikäs mitään kohtaan.

Kun ystävämme tuumi, hän tuumi ruokaa. Kun hän surkutteli, hän surkutteli ruuan vähyyttä. Ja suu täynnä ruokaa on vaikea puhua. Palatkaamme siis Idun tekemisiin. Maha kurnien maanjäristyksen voimalla hän tanssahteli kohti keittiötä muuttuen samalla viisaaksi herra Hiiriviikseksi.

Hiiriviiksi teki komean u-käännöksen kohti kirjahyllyä unohtaen tyystin ruuan olemassaolon. Ensin hän tosin piipersi eteiseen kaivaen pölyisen popliinitakkinsa lukemattomista kätköistä puolikuumaiset silmälasinsa. Toisin kuin myös paljon lueskeleva ja villasukkia rakastava kollegansa, herra Hiiriviiksellä ei suinkaan ollut valkoista, pitkää partaa vaan tuuheat mursun viikset.

Hänen elämänsä koko tarkoitus oli varsin selkeä; oppia kaikki kaikesta. Syödä hän ei ehtinyt, joten maha oli kuihtunut kasaan tarpeettomana roskana, kasvojen iho riippui, roikkui ja heilui tuulessa ollessaan. Tämä johtui siitä, että pää oli painettu aina alas viisaan ystävämme syventyessä johonkin lukemattomista tarkkailun alaiseksi joutuneista teksteistä.

Viimein herranen pääsi kirjahyllylleen ja nappasi limaiseen kouraansa varsin kiintoisan kirjan nimeltä ”Kaikki Maailmankaikkeuden Sanat ja Tokaisut Röyhtäystä Varten”. Ihmettelettekö limaisuutta? Aivan! Unohtuihan jotain aivan tärkeää; herra Hiiriviiksi on ameeba.

Lässähtäessään lempinojatuoliinsa ja avatessaan pulskan kirjansa hän oli elementissään. Nimittäin muuttumassa. Uusi otus hypähti ylös tuosta petollisesta, jäniksiä syövästä laiskanlinnasta ja mennä täräytti matkoihinsa, kohti eteistä siis.

Uusi otuksemme tunnetaan tässä mahtavassa maailmankaikkeudessa nimellä neiti Koppis. Välttääksemme pahemmat sekaannukset, kuten kävi ihanan herra Hiiriviiksen kanssa, kertoilen oitis teille tuiki tärkeän seikan. Neiti Koppis on koppakuoriainen. Hänen kuvailunsa on niin sanotusti pala kakkua. Jos ei nimittäin tiettyjä pikku seikkoja oteta huomioon, niin tämän hetken sankarimme on ”kova äijä”.

Hän rysähti kömpelöllä taituruudella eteiseen, nappasi nahkarotsinsa narikasta, viskasi sen päälleen ja hypähti tankoa pitkin alas, mäsähtäen melkoisesti saastuttavalle moottoripyörälleen ja kurvasi suoraan valtatielle.

Tämä takki vaatii mielestäni hieman esittelyä. Se oli lehmän nahasta kokoon kasattu takin irvikuva. Jokaisesta mahdollisesta kohdasta pilkisti esiin niittejä ja täysin turhia vetoketjuja oli aivan yhtä paljon. Tämä takki oli siis toisin sanoen aivan mahtava.

Päristellessään ja pällistellessään neiti Koppis nautti ihanasta auringon paisteesta posauttaen singollaan parit kurpitsavaunut ja yhden rääkyvän lapsen palasiksi. Katsoessaan, muusta liikenteestä välinpitämättömänä, taivaisiin alkoi ihana kaunottaremme kovasti ihmetellä taivasta.

Se näet repeili, poksahteli ja kaikki eliöt kärventävää kuumuutta tulvi useista aukoista sisään. Lopuksi kuului pikkuriikkinen poksahdus ja saippuakuplan elämä oli ohi. Niin kovin moni uskoo elävänsä ikuisesti, ihaillen elämän menoa, unohtaen nauttia siitä samalla ja aina, iankaikkisesti uskoen kaiken tämän kestävän ikuisesti. Ja paskanmarjat.

Omat lempielokuvani... Hmm..

Ensimmäisenä täytyy sanoa Fear and loathing in Las Vegas, joka on kerta kaikkiaan loistava ja huumori toimii. Johhny Depp näyttää kyntensä näyttelijänä tässä.

Siiiitten... Inception on näistä uudemmista elokuvista se, joka on yllättänyt positiivisesti. Loistava elokuva sekin.

Kolmas olisi sitten myöskin Deppin leffa, nimittäin Sweeney Todd, jonka musiikkipuoli oli vaikuttavaa ainakin kolmen aikaan yöllä kun katsoin. Deppin näytteleminen oli iloa silmille.

Ja vaikkei nyt tästä listastani uskoisikaan niin Russel Crowe on lempinäyttelijäni. Muhun on aina purrut Crowen karisma.

Useimmiten hissi. Olen loppupeleissä patalaiska luonne joten en vain yksinkertaisesti jaksa. Omassa kodissani en hissiä edes voi käyttää, en kummassakaan kodissani. Mutta aina kun menen kaverille yms. tulee käytettyä hissiä.

Veikkaan, että kyseisen taiteilijan tyyli sopii loistavasti Muumi-tarinoihin :).

Muumikirjojen filosofinen pohdinta ja tunteiden kuvaus on omasta mielestäni loistavampaa kuin yhdessäkään nykyään ilmestyvissä kirjoissa.

Tuliko tästä koskaan mitään?

Kivan pirteä teksti :)

Dalma on selvästi jonkinlainen "yli-ihminen", ns. korkeampaa rotua kuin Eea. Hän on sivistynyt "jokin", mutta (mun käsitykseni mukaan) kyllästynyt vallitsevaan yhteiskuntaan. Omalla tavallaan. Eea on ns. maalainen, jos säätyluokkia käyttäisi kuvauksessa niin Dalma olisi aatelinen ja Eea talonpoika. Eea on selvästi rahvaanomaisempi kuin partnerinsa.

Kuvailu on minun mielestäni erittäin mukiin menevää, tekstiä on miellyttävä lukea ja dialogi on rakennettu hienosti. Kuitenkin mua häiritsee suuresti tekstin ylitse vuotava tekotaiteellisuus, toisaalta taas en pysty edes kuvittelemaan tätä ilman tekotaiteellisuuden makua suussani.

Jätät paljon kysymyksiä roikkumaan. Maailma missä Eea ja Dalma asuvat vaikuttaa (ainakin itse sain tälläisen kuvan) vastaavanlaiselta: eräänlaiset keijut yms. pitävät valtaa ja tavalliset ihmiset ovat työväkeä. Pidän tekstissä olevasta vastakkainasettelusta. Eea ja Dalma ovat täysin erilaisia, ainakin näin pikaisesti luettuna.

Minua kiinnostaisi suuresti tietää millainen tämä "unimaailma" yms. mihin parivaljakko vajoaa tarinan lopussa on. Millaisia nämä unet ovat? Yhteenvetona kuitenkin nyt sanon tämän: teksti oli kelpo tavaraa jota oli erittäin miellyttävä lukea.

Toisaalta voisin väkisin vääntämällä löytää siitä luultavasti kasapäin virheitä, mutta tällä hetkellä mun omasta mielestäni virheitä siinä ei juurikaan ole. Jatka samaan malliin! Pidän muutenkin teksteistäsi, ne ovat erillaisia ja erittäin miellyttäviä lukea. Sanavalintasi ovat välillä hieman outoja, ehkä liiankin. Pyrit luultavasti olemaan uniikki ja se todellakin olet ainakin kirjoitustapasi perusteella. Kuitenkin aina välillä voisit yrittää käyttää hieman tavallisempia sanoja, ihan vain vaihtelun vuoksi. Ehdotus vain.

Loppu

Auringon ensisäteet iskeytyivät parhaat vuotensa nähneen miehen silmiin ja hivuttivat luomet ylös, antaen sinisten silmien tervehtiä kaunista aamua. Vaivalloisesti Søren kömpi ylös pehmeältä sängyltään, joka olisi upottanut stressaantuneen yritysjohtajan syvään uneen muutamassa minuutissa ja asteli suihkuun.

Taas oli yksi päivä ilman minkäänlaista tarkoitusta edessä. Aamulla töihin ja illalla takaisin, sitä rataa elämä oli kulkenut jo kymmeniä vuosia. Monikaan ei tajua kuinka älyvapaita he ovat kun pyristelevät saadakseen loistavan koulutuksen ja raatavat sen jälkeen vuosia surkealla palkalla ahtaassa kopissa. Harmi, että asiat olivat näin.

Normaalia tyjymmän aamukahvin jälkeen Søren istahti ikivanhan pyöränsä satulalle ja lähti matkalle työpaikalleen Giggletownin keskustassa. Eli kypärä päähän ja menoksi. Polkiessaan hän ei missään vaiheessa havainnut kuinka kimaltelevaa kaikki oli. Tämä vuosikymmenien henkisesti rankan toimistotyön raastama mies ei huomioinut kaiken loistavuutta – sitä miten koko maailma vaikutti puhjenneen kukkaansa. Hän ei edes pysähtynyt miettimään asiaa, hän ei kyennyt enää irtautumaan muotistaan ja kysymään miksi.

Søren huomasi jo kaukaa onnettomuuden; kolmen auton ketjukolari oli jumittanut koko liikenteen paikalleen – edes pyörällä ei päässyt sen hässäkän ohi. Hetken punnittuaan ongelmaa, miten pääsisi töihin, hän päätti käyttää ikivanhaa hiekkatietä, joka vei laholle puusillalle – ja siitä aivan hänen työpaikkansa viereen.

Aamukaste kimalteli hiljalleen viherkasvustossa kaikkialla Sørenin ympärillä. Piskuista pengertietä varjosti puiden kelmeltelevät kirkkaan vihreät lehdet.  Polun molemmin puolin puikkelehti loistelias pikkupuro, tuuheakarvaisia jäniksiä hyppelehti pusikoissa ja muutama kalanpoikanenkin tanssahteli veden pinnalla. Tämä kaikki kuitenkin lipui hiljalleen norjalaisen miehen havaintokyvyn ohitse. Häntä olisi kuitenkin mitä luultavimmin kiinnostanut tieto, että vanha raunioina makaava lato, jota hän jopa pikaisesti vilkaisi, oli ammoisina aikoina toiminut synnyinkotina hänen molemmille vanhemmilleen.

Vihdoin hän saapui puusillalle; se oli pysynyt hienosti kunnossa, muistuttaen Sørenia lapsuudestaan kun hän kalasteli omatekoisella mato-ongellaan pikkusinttejä kauniina kesäpäivinä – vähän samanlaisina kuin tämä päivä. Se oli jopa maalattu taivaansiniseksi, mikä itse asiassa sopi idylliseen maisemaan loistavasti. Aurinkoa ahkerasti karttaneille kalpeille kasvoille nousi pikkuruinen hymy, vaikka ruumis, elämän temppeli, rapistuu hiljalleen – muistot jäävät elämään.

Søren jarrutti äkisti sillalle pyörän ruosteiset ketjut kirskahdellen. Sillan kaiteella nökötti solakka nuori neitokainen valkoisessa mekossa, rasvaiset pähkinänruskeat hiukset lepattaen yhtäkkiä nousseessa tuulenpuuskassa – sädehtivä keittiönveitsi tärisevissä käsissään. Täysin kangistuneena Søren seisoi naisen takana kykenemättä sanomaan tavuakaan. Lopelta ennalta-arvaamaton rohkeus pulppusi suonista, varmaan viikinkiesi-isien ansiosta ja hän avasi sanaisen arkkunsa.

”Tuota noin… Onkos neidillä jokin hätänä?”, Søren sopersi lopulta ulos suustaan, tuskin hän kliseisempiä sanoja olisi voinutkaan valita.

Ketterästi, mutta aivan kuin hidastettuna, nainen pyörähti ympäri niin, että Søren näki ensi kerran hänen kasvonsa. Ne olivat yhtä valkoiset kuin häämekko, silmät kiiltelivät mustina ja tutkivina. Kasvot olivat kuin haltialla – riutuneella haltialla. Hänessä oli paljon potentiaalista kauneutta, kuin ruusu joka ei vain suostu puhkeamaan kukkaansa.

”Et ole niin mädäntynyt kuin useimmat – mutta olet jo aikasi elänyt…”, kylmä ääni tihkui pieninä pätkinä kurkusta ulos. Ääni oli pelottava; Søren tajusi heti, että tämä nuori nainen, joka voisi hyvin olla hänen tyttärensä – oli nähnyt kauheampia asioita kuin mies omissa painajaisissaan.

”Tuota noin… En haluaisi häiritä, mutta näytit tosiaankin siltä kuin kaikki maailman murheet painaisi”, sanat vain tipahtelivat suusta ulos, tämä omituinen nainen, jonka koko olemus saattoi saada Vietnamin sodan veteraaninkin ihon kananlihalle, kiehtoi häntä suuresti.

” Hah”, kylmä, sarkastinen naurahdus: ”Kaikki maailman murheet? Kyllä niinkin voisit sanoa, mutta haluatko todella, koko sydämestäsi, tietää mikä mieltäni painaa? Vai jatkatko matkaasi ja palaat yhteiskunnan asettamaan muottiin, muottiin jota vannoit vielä nuorena karttavasi elämäsi loppuun asti?”

Søren tuijotti naista leuka alhaalla roikkuen. Osa hänestä halusi lähteä pois, nuo sanat olivat osuneet oikeaa ja ehkä juuri sen takia nuo pari kysymystä tuntuivat hänen sydämessään ilkeinä pistoina. Mutta mystinen verho, joka ympäröi naista – aivan kuin lupaamalla jotain suurenmoista – houkutteli häntä jäämään. Nainen huomasi tämän ja virnisti ilkeästi, pilke silmäkulmassa, aivan kuin sanoen; tiesin sen.

”Hmh, kaipa sinulle voisi jokusen sanan uhrata. Olen täällä, jotta voisin tähyillä lapsuuden maisemiini samalla kun maailmamme, niin kuin sen tunnemme, tuhoutuu. Ja mitä veitseen tulee, täytyyhän minulla olla jotain millä surmata vartijani, että pääsen siitä pehmustetusta loukusta pois. Hih, tuota et mitä luultavammin odottanut? Vai mitä pomo?”, sanojen iskeytyessä Sørenin korviin hän tajusi heti kuka nainen oli. Hänen mielisairaalansa, hänen työpaikkansa missä hän toimi johtajana, kuuluisin vanki. Sophie Kiergakaard – tyttö, joka näki maailman astetta pahempana paikkana.

Søren katsoi Sophieta aivan kuin olisi vasta nyt nähnyt hänet ensimmäistä kertaa. Järkyttävintä kunnianarvoisalle johtajalle ei ollut tieto siitä, että hänen rakkaan mielisairaalansa kenties hulluin vanki oli pinkonut pakoon hänen vielä ollessaan aamukahvilla, samalla murhaten yhden niistä kelpo vartijoista – jotka kaikki kieltämättä olivat hieman typeryksiä. Ei, järkyttävintä oli se jäänkylmä fakta, että hän näki tämän mielipuolen naisen silmistä hänen olevan täysin järjissään, sekä hän tarkoitti juuri sitä mitä sanoi. Maailma saattoi hyvinkin olla loppumassa. Järkyttävää.

”Mitä tarkoitat maailman tuhoutumisella? Miksi sinä olet ainoa, joka asiasta tietää?”, oli aika tivata vastauksia Søren päätti.

”Oletko huomannut, kuinka kaikki on puhjennut kukkaan? Asioilla on tapana puhjeta kukkaan juuri ennen tuhoutumistaan. Mutta kuuntele; tämän tiedän varmasti, minuuttien sisään aurinko, niin kuin sen tunnemme, tuhoutuu. Eikös se olekin ihanaa?”, hyytävä ääni sai Sørenin tärisemään, hän saattoi olla oikeassa. Ennen kuin mies ennätti sanoa tavuakaan Sophie jatkoi, edelleen yhtä kylmällä, laskelmoivalla äänellä: ”Haluaisitko olla viimeiset hetkesi kanssani? Kaipaan seuraa.”

Tämä nainen, hulluista hulluin, ojensi hänelle kelmeän kätensä. Søren painoi katseensa tuohon pikkuruiseen kämmeneen. Kynnet olivat repaleiset, iho kuivunut. Kaikessa karuudessaan se oli kuitenkin nätti, kuin komeasti lahonnut puu oli monen valokuvaajan inspiraation lähde.

Silloin, jostain tuntemattomasta syystä hän tarttui ojennettuun käteen. Søren tunsi sisimmissään, siellä minne katkeruus ahdistavaa ja säännönmukaista elämää kohtaan ei ollut vielä kajonnut, että se oli oikein. Hän, yhteiskunnan luoman tekopyhän järjestelmän vanki, uskoi tätä varoituskappaletta, tiedemiesten tutkimuskohdetta. Sen hän tajusi katsoessaan naista silmiin, syvälle mustiin silmiin. He molemmat hymyilivät; vaikka maailma loppuisi – aina on aikaa ymmärrykselle. Aina on aikaa antaa mahdollisuus.

Siinä he seisoivat, toistensa vastakohdat, virnistellen elämän monimutkaisuudelle, joka läimäisi nämä kaksi testikappalettaan yhteen. Siinä hetken töllisteltyään toisiaan taivas alkoi repeillä, tähdet ilmestyivät aurinkoiselle taivaalle välkelehtien. Ne suurenivat ja tippuivat alas tulisina pätseinä, meteoriiteiksikin kutsuttavina objekteina. Kaunis aurinko laajeni, sen pinta halkeili, halkeamat syöksivät tulisia palloja ulos avaruuteen.

Ikirouta syvältä maan uumenista pursusi esiin piikikkäinä jääpatsaina, kuin kohdusta ulos työntäytyvä lapsi, joka ilmoittaa ympäristölleen olemassaolostaan. Äiti maa kupli, sen sisus tahtoi ulos. Syntyi suunnattomia magmavuoria, jotka tuhosivat tieltään pilvenpiirtäjiä, ihmisen tuhansia vuosia kestäneen kehityksen merkkipaaluja.

Kaiken tämän keskellä kököttivät ne kaksi ihmistä, ne ainoat elämän mallinuket, jotka ymmärsivät vihdoinkin mistä tässä kaikessa on kyse. Elämäntarkoitus ei ole yhteiskunnan asettamien rajojen noudattaminen, ei kenenkään kuulu kahlita itseään valtionsa, vanhempiensa, toisten ihmisten oletusten asettamaan malliin. Rajat täytyy rikkoa, elämä täytyy elää. Tuhon yläpuolella jumalat makailivat ylellisillä nahkanojatuoleillaan ja painoivat yhteistuumin off-nappia. Sen pituinen se, he sanoivat ja kääntyivät uusimman harrastuksensa, tyhjiösurffauksen, pariin.

Kirjoituksesi oli todella pirteää omasta mielestäni. Sanoisin tämän olevan paras novelli minkä oon sulta lukenut. Hahmo vaikutti melkolailla sellaiselta perusveijarisankarilta, mutta hyvällä tapaa. Viikinkien nimet olivat aika hassuja itseasiassa.  Minua kiinnostaisi tietää miksi oletettavasti pohjoisessa sijaitsevilla viikinkikylillä oli kreikkalaisten taruolentojen (?) nimet. Monen vanhan kulttuurin sekoittaminen yhteen on tosin pirteää joten en valita. Sitten kun heitit sekaan vielä kristinuskon niin melko hyvän sopan siitä voisi saada aikaan. En voi juonesta kommentoida, koska oletan (toivon) tämän olevan vasta ensimmäinen osa niin kuin tekstin kulku viittaa. Hahmot vaikuttivat kypsyviltä, eli oletan niihin tulevan lisää syvyyttä parin seuraavan osan aikana. Mutta siis yhteenvetona: kaikin puolin reipas tarina johon sekoitettiin monia eri historiallisesti tärkeitä kulttuureja, ainakin lähtökohtaisesti oletan näin.

 Tällä hetkellä itselläni ei ole oikeastaan muita suunnitelmia kuin päätyä lukion jälkeen lukemaan filosofiaa ja psykologiaa. Ne ovat näistä koulun aineista niitä, jotka itseasiassa viehättävät mua suunnattomasti. Olen alkanut jopa lukemaan filosofien teoksia. Mutta olisiko kenelläkään mitään käytännön kokemusta näiden kahden aineen opiskelusta yliopistotasolla?

Paha maailma

Ihminen ei aina pysty järkitekoihin, aivomme on jotenkin muovattu niin, että saamme aikaan katastrofeja pelkästään, koska kukaan ei välitä. Tämä on kuitenkin erittäin ymmärrettävää – on otettava huomioon, että kaikki aistimme ovat suurimmaksi osaksi harhaa. Toisin kuin suurin osa maailman väestöstä; minä tiedän sen itse kokemuksesta.

Kun muut näkevät suloisen kissanpennun, minä näen iljettävän liskon, jonka suomut kimaltelevat kelmeästi auringonvalossa. Ja voin sanoa; se ei ole enää hauskaa. Ihmiset näen ihottomina lihakasoina, joiden lihakset roikkuvat velttoina ja ainoa asia mikä käytännössä pitää ruumiin kasassa on paikoitellein pilkahtelevat metalliset osaset.

Oma teoriani on, että näen jokaisen eläimen – onhan ihminenkin eläin – pahuuden ruumiillistuman. Ja tätä on jatkunut siitä asti kun täytin neljä, elän siis todella ihanaa elämää. Mutta puoli vuotta sitten tämä asia muuttui. Älkää toki luulko, että erikoinen kykyni vain yksinkertaisesti lakkasi olemasta.

Kaikki johtuu eräästä miehestä. Hänellä on täysin virheetön iho ja hän ilmestyy vähän väliä samaan huoneeseen kanssani. Olen asunut kahdeksan vuoden ikäisestä lähtien pehmustettujen seinien sisällä ja omaan kammiooni on pääsy vain Giggletownin mielisairaalan johtajalla. Sanovat minun olevan erityistapaus, tieteellinen tutkimuskohde jos totta puhutaan.

Mutta palatkaamme mieheen. Saan melko usein vaikutelman, että hän kävelee seinien läpi. Mies on täydellinen; rypytön ja luometon iho, finneistä ei tietoakaan ja vartalo juuri sopivan solakka. Vaikka olenkin suurimman osan elämästäni majaillut omassa pimeässä luolassani vain psykedeeliset ajatukseni seuranani – tunnistan kyllä hyvän näköisen miehen.

Jotain vikaa miehessä toki on. Hänellä ei vain nyt satu esimerkiksi olemaan sukupuolielimiä. Sellainen pikku juttu oikeastaan, eihän minullakaan ole juurikaan järkeä jäljellä. Tosin joskus saan vaikutelman, että muilta ihmisiltä älykkyys on totaalisesti kadonnut.

Mies käy luonani sattumanvaraisesti, hän ei noudata minkäänlaista tunnistettavaa järjestelmää saapumistensa ajankohdissa. Ensin usean tunnin ajan hän vain tuijottaa. Seisoo nurkassa ja kyylää. Minä suollan hänelle raakkuvalla äänelläni kysymyksiä. Ei reaktiota. Sitten, aivan yhtäkkiä, hän lähtee rivakkaan marssiin luokseni. Ja kuristaa minua. Kovaa.

Joka ainoa kerta hän jättää minut henkihieverissä makaamaan ja sopertamaan nurkkaan kyynelet tulvien silmistäni. Siellä kyhjötän yksinäni kunnes ruokkijani löytää minut ja vie hoitoon. He luulevat, että olen taas yrittänyt itsemurhaa. Ei sen puoleen – joskus haluaisin vain päättää elämäni. Mutta en uskalla.

Kiitti!

Aukot johtuvat siitä että tulen vielä kirjoittamaan tästä maailmasta ja nuo aukot liittyvät keskeisesti niiden juoniin.

Budjetti oli siis 15 000 dollaria ja tuottanut tähän mennessä yli 100 miljoonaa.

Yhdyn MaKoon. Kuvailun määrässä täytyy löytää se kultainen keskitie.

Hmm.

Minua kiinnostaisi tietää kuinka pitkään olet kirjoitellut? Mutta asiaan nyt kuiteskin. Pätkäsi oli hyvä, vielä kaiken lisäksi juuri sopivan lyhyt, että sen voi lukea kun ei jaksa tehdä läksyjä.

Mutta hyvät puolet nyt kuiteskin ensin. Tarina ei takerrellut, kuvailua ei ollut paljoa, vaan juuri sopivasti. Liian pitkät kuvailut ahdistavat. Juoni oli hyvin rakennettu, se piti otteessaan.

Huonot puolet sitten. Noh pari kirjoitusvirhettä bongasin näkyvimpänä:

"Mies seisoi hieman kumarassa musta villapaita yllään ja pyysi saada laitanata imuriani."

laitanata? Tuollainen perusvirhe voi vaikuttaa merkityksettämättömältä, mutta se pilaa lukunautinnon. Ja vielä noin alussa, meinasin lopettaa lukemisen siihen paikkaan. Muuta huonoa ei sitten ollutkaan.

Eli summa summarum, tämä oli lyhyehkö tarina jossa ei paljoa kerrottu. Henkilöt tuli kuitenkin hyvin esiteltyä ja kaikin puolin maittava novellinrääpäle.

Hmm, katselin hieman ettei tällästä olisi vielä tehty. Joten minä ryhdyin toimeen.

Paranormal Activity on siis minimibudjetilla, pari tonnii, toteutettu kauhuleffa, joka on aiheuttanut sensaation pelottavuudellaan. Näin kyseisen rainan tänään ja jos jotain huonoa täytyisi niin alku on tylsä. Tosin alkua tarvitaan juonen pohjustukselle. Leffa kietoo katsojan otteeseensa ja tämä ote tiukentuu joka sekuntti viimeiset 40 minuuttia. Tämä leffa on oikeasti pelottava, suosittelen.

Keskustelua tästä pyydän.

Noooooooh. Kyllä, poltan. Ja paljon. Tiedän kaikki terveyshaitat ja muut haitat, mutta ei se oikein vaikuta. En ole koskaan yrittänyt lopettaa, motivaatio puuttuu. Ei kannata todellakaan aloittaa, fakta on, että jos sen aloittaa niin se täytyy myös lopettaa.

Viimeinen luku.

II: Voitto

Kipua, kärsimystä, tuskaa. Kipua, kärsimystä, tuskaa. Kipua, kärsimystä, tuskaa. Tämä täytti Mustan mielen ja kehon. Hän ei saanut säryistään sykkivää kehoaan rauhoittumaan, paranemaan – kipu, kärsimys ja tuska riivasivat häntä, kuin yli-innokas katutaiteilija kiireessä olevaa työläistä.

Hän riuhtaisi itsensä irti varis-ihmisen mustana kiiltävien sulkien peittämästä vahvasta kädestä. Horjuen hän astui muutaman askeleen poispäin vastustajastaan, veri valui vatsan aukosta lattialle. Hän tiesi, ettei ollut kunnossa, päinvastoin.

Päässä jyskytti, tunnetta pystyi vertaamaan taistelukentän aseiden paukkeeseen, mutta vain jos kaikki äänet olisivat jumittuneet samanaikaisesti kallon sisälle. Hän ei tiennyt missä oli, vahva tunne kuitenkin vallitsi, että hämärät hahmot ympäröivät häntä.

Oli pakko tehdä jotain. Hän ei vain voinut odottaa ja kuolla veren hukkaan. Hän ei halunnut pamahtaa lattiaan ruumiina. Turhana maanvaivana. Roskana. Vaivalloisesti Musta kampesi itsensä ylös ja suoristautui. Hän kohtaisi vastustajansa ainakin nokka pystyssä.

Hän kieri sängyllään, maassa, siitä ei ollut tietoa, että missä tarkalleen. Hän yritti huutamista, pihahdustakaan ei kuitenkaan tullut kurkusta ulos. Lopulta, useiden yritysten jälkeen, rahiseva ääni nousi ja voimistui ja lopulta tila mihin Musta oli joutunut, oli täynnä tuskaista rääkynää.

Neuvoston jäsenet olivat lamaantuneet, tai sitten he eivät välittäneet, silmien sumetessa asiasta oli vaikea ottaa selvää. Musta havaitsi maassa ruosteisen rautaputken. Suurella vaivalla hän nosti sen ylös ja oli valmis taistoon. Varisihminen vain seurasi virnuillen sivusta tätä prosessia, hän oli varma voitostaan.

Musta hyökkäsi. Haavoistaan huolimatta hän juoksi ketterästi kohti vastustajaansa, tämä onnistui vaivalloisesti, mutta onnistui kuitenkin.  Hän teki piston rautakangellaan, tämän varisihminen väisti helposti. Musta jatkoi kuitenkin liikettä vastustajansa liikesuuntaan ja sai mäjäytettyä tätä palleaan.

Vastustajan vielä hoiperrellessa Musta ei tuhlannut aikaa, oli käytettävä tämä lyhytaikainen etu hyväkseen. Hän syöksyi kohti varisihmistä putki ojossa – valmiina viimeiseen taistoon. Yht’äkkiä varisihminen muuttui kymmeniksi pikimustiksi variksiksi, ne rääkyivät Mustalle, joka lamaantui.

Linnut saartoivat Mustan ja nokkivat hänen veristä ihoaan ja repivät lihaa irti luista. Hän koitti iskeä niitä pieniä riiviöitä pois, mutta voimat eivät enää riittäneet. Sen hetkisen maailman suurin mies kaatui häviäjänä maahan. Hänen tarinansa loppui jo ennen kuin se kerkesi alkamaan.

***

”Se on ohi. Voimme asentaa hänet”, tokaisi valkoiseen pukuun sonnustautunut varisihminen Mustan silmien elämän valon sammuessa.

”Vihdoin, hän kesti pitkään. Pidempään kuin useimmat”, sanoi mustaan pukuun ahtautunut tukeva varisihminen.

”Vuoden päästä pahin vihollisemme on yksi meistä”, nauroi ensimmäinen puhuja.