Alkuperäinen Fallout sekä Fallout 2, ja lisäksi pelasin uudelleen Mass Effect 3:n ja kokeilin sitä paljon puhuttua Extended cutia. Parempi ilman.

Ja jatkoa pukkaa viimein. Anteeksi että kesti.

* * *


Raparperitaivas kiihdytti.
    
Makasin hytissäni itsemukautuvalla vuoteella ja kuuntelin ajomoottorin etäistä jyrinää, joka kantautui aluksen runkorakenteita pitkin kilometrien päästä alapuoleltani. Kiihdytys oli melkein kaksi geetä, ja tuntui kuin jättiläisen käsi olisi painanut minua vuodetta vasten. Seurasin runkokameroiden kautta Ikimielen vääjäämätöntä lähestymistä. Sen pintaa halkovat, alati muuttuvat fraktaalikuviot hehkuivat himmeänpunaisina ja tutkimattomina. Tunsin niiden kutsuvan minua voimakkaammin kuin koskaan ennen.
    
Olin hakenut neuroniikkapiirieni muistisoluista joukon kadonneiden laskeutujien viimeisiä viestejä ja luin niitä läpi ties kuinka monetta kertaa. Nyt keskityin niihin erityisen huolellisesti, sillä tiesin, että alle vuorokauden päästä voisin hyvinkin jättää jälkeeni samantapaisen hulluuden tutkielman, joka päätyisi lopulta jälkeeni tulevien laskeutujien lukemistoon. Ajatus sekä hirvitti että huvitti minua.
    
Enimmäkseen hirvitti.




Kertomusten joukossa ei ollut kahta samanlaista. Ainoa yhdistävä tekijä oli laskeutujien kokemusten silkka järjettömyys. Kukaan ei tiennyt, mitä heille oikeastaan tapahtui Ikimielen uumenissa ja olivatko heidän kokemuksensa todellisia fyysisessä mielessä vai jonkinlaista hallusinaatiota. Erään teorian mukaan epäonniset laskeutujat hajotettiin, ja he päätyivät osaksi Ikimielen laskentaprosesseja. Tämä ei kuitenkaan selittänyt sitä, miksi osa laskeutujista pystyi palaamaan ilman, että heissä tai heidän käyttämissään laskeutumisvälineissä näkyi mitään merkkejä ulkoisten voimien vaikutuksesta. Yleensä laskeutujien tekemät videotallenteet kävivät yksiin heidän raportoimiensa kokemusten kansa, mutta eivät aina. Kaikki oli epävarmaa ja käsittämätöntä.
    
Ikimielen sisäinen rakenne oli niin ikään hämärän peitossa. Mittausten mukaan sen ylin osa koostui pölymäisistä kerroksista laskentaan optimoituja nano- ja pikoteknologisia laitteita. Arviot kerrosten kokonaismäärästä vaihtelivat kymmenen ja kahdenkymmenen välillä, mutta niiden oletettiin jatkuvan ainakin viidentoistatuhannen kilometrin syvyyteen. Siitä eteenpäin kaikki oli pelkkää spekulaatiota; ainoa varma asia oli se, että Ikimielen sisäosat olivat jotain ihmistieteelle täysin selittämätöntä, sillä ne eivät päästäneet lävitseen yhtään mitään – eivät edes neutriinoita, heikosti vuorovaikuttavia alkeishiukkasia, jotka kulkivat vaivattomasti jokseenkin kaiken tunnetun aineen läpi. Massaa Ikimielellä oli keskikokoisen kaasuplaneetan verran, hieman enemmän kuin Aurinkokunnan kuuluisalla rengasplaneetta Saturnuksella. Sen läpimitta oli kuitenkin selvästi suurempi, yli sataneljäkymmentätuhatta kilometriä, joten sen keskimääräinen tiheys oli hyvin alhainen.
    
Ikimieli oli epäilemättä ainoa laatuaan Ihmiskuplan alueella, mutta ajatus kaasujättiläisen kokoisesta supertietokoneesta ei suinkaan ollut uusi edes meille. Itse asiassa ”Jupiter-aivojen” konsepti oli peräisin tähtienvälisiä avaruuslentoja edeltävästä Maasta, varhaiselta informaatioteknologian aikakaudelta. Termin alkuperäisestä keksijästä ei ollut täyttä varmuutta, mutta idea oli tämä: riittävän kehittynyt sivilisaatio hajottaisi kokonaisen planeetan alkutekijöihinsä ja kokoaisi sen uudelleen valtavaksi tiedonkäsittelyyn ja laskentaan erikoistuneeksi kokonaisuudeksi. Syitä tällaiseen oletettuun toimintaan oli monia, kaikkein ilmeisimpänä se, että Jupiter-aivojen rakentajat tarvitsivat syystä tai toisesta paljon laskentatehoa.
    
Ikimielen tarkan iän määrittäminen oli vaikeaa, mutta sen kuissa suoritetut maaperätutkimukset olivat paljastaneet noin miljardin vuoden takaisista kerrostumista epätavallisen määrän vulkaanista tuhkaa. Samanaikaiset tulivuorenpurkaukset monissa Ikimielen tektonisesti aktiivisissa kuissa saattoivat olla seurausta voimakkaista vuorovesivoimista, jotka olivat aikoinaan repineet kuita – kenties silloin, kun niiden emoplaneetta oli muokattu uuteen uskoon jonkin tuntemattoman teknologian avulla. Ikimielen rakentajien henkilöllisyydestä ei ollut oikeastaan mitään tietoa – itse asiassa Ikimieli oli ainoa todiste siitä, että he olivat ylipäänsä olleet olemassa. Yksi asia oli kuitenkin varmaa: he olivat ajatelleet hyvin pitkällä aikavälillä ja rakentaneet luomuksensa kestämään. Iästään huolimatta Ikimieli oli edelleen toiminnassa ja oletettavasti suoritti jotain äärettömän monimutkaista tietojenkäsittelytehtävää, joka oli alkanut ennen kuin ensimmäiset monisoluiset organismit olivat ilmestyneet Maan valtameriin.
    
Ja kohta minä laskeutuisin tekemään lähempää tuttavuutta tämän käsittämättömän konstruktion kanssa… ja tekisin sen täysin vapaaehtoisesti ja omasta aloitteestani. Tunsin hieman katkeran hymynkareen nousevan huulilleni. Toisinaan ihmismieli saattoi olla aivan yhtä tutkimaton kuin muinainen, jättiläismäinen muukalaismieli.
    
Annoin hyttiäni valvovalle tekoälylle käskyn vaihtaa neuroniikkapiireihini välittämänsä kuvan peräosan runkokameroihin. Lähestyvän Ikimielen sijaan katselin nyt Tieraa, sinivihreää planeettakuuta, jonka kiertoradan olimme jättäneet tunteja aiemmin. Ajomoottorin hehkun takana kelluva, silmissä pienenevä maailma näytti hauraalta ja yksinäiseltä. Tieralta lähtemisessä oli ollut – ainakin minulle – hienoista lopullisuuden tuntua, sillä nyt jäljellä ei ollut enää yhtäkään välietappia.
    
Jossain toisessa elämässä olisin voinut kiinnostua Tierasta enkä Ikimielestä. Olisin voinut olla aiemmin tapaamieni aurelialaisten mukana Pavunvarsiasemalla enkä matkalla kohti täysin avointa kohtaloa. Olisin voinut kiinnostua sadoista muista Ihmiskuplan oudoista ilmiöistä, kuten Gaian Maaemosta tai kadonneesta eskatologien muukalaissivilisaatiosta. Kapteenille esittämästäni väitteestä huolimatta en ollut kovin vanha: alle kaksisataa standardivuotta subjektiivista aikaa. Jos todella kaipasin uusia kokemuksia, olisin voinut ryhtyä vaikka mihin, mutta jostain syystä olin valinnut nimenomaan tämän tien. Olin aina yrittänyt välttää kaikkinaista kaavoihin kangistumista ja ihmisten luoman pinnallisen järjestyksen hyväksymistä itsestäänselvyytenä… mutta oliko tällainen tuntemattoman ihannointi – suoranainen obscurofilia – todellakin järjellinen vaihtoehto? Ei varmasti ollut.
    
Voisin yhä muuttaa mieleni…
    
Läimäytin itseäni kasvoille tajutessani mitä ajattelin. En taatusti muuttaisi mieltäni enää tässä vaiheessa. Katumus oli turhaa. Olin kulkenut liian pitkälle perääntyäkseni nyt. Vaihdoin nopeasti takaisin keulan kameroihin. Ikimieli palasi näkökeskukseeni entistä suurempana.
    
Hyttini ovisummeri soi.
    
»Sisään», urahdin tyytyväisenä siitä että sain jotain muuta ajateltavaa. Voimakkaassa kiihdytyksessä pelkkä pään kääntäminen oli vaivalloista, mutta halusin nähdä tulijan.
    
Se oli Zambu. Hän astui hyttiini sähköistetyn tukirangan männät heiluen ja sulki oven perässään.
    
»Sinun on aika tehdä päätöksesi», hän sanoi.
    
»Päätökseni?»
    
»Synapsikartoituksesta. Jos haluat että kopiosi on hyvälaatuinen, kartoitukseen pitää varata riittävästi aikaa.»
    
Asemestari oli melkein yhtä voimakkaasti muokattu kuin Kapteeninsa, mutta uskoin hänen olleen alun perin avaruuslainen, tyhjiöön sopeutunut uusihminen. Ainakin hänen pitkänomaisen, ihonalaisten johtojen halkoman kallonsa sininen iho viittasi vahvasti avaruuslaiseen. Loput hänen kehostaan oli ilmeisen pysyvästi tukirangan peitossa, joten tarkan analyysin suorittaminen oli jokseenkin mahdotonta.
    
»Mitä teette kopiollani jos suostun?» vaadin saada tietää, vaikka oikeasti yritin vain lykätä päätöstä.
    
»Eikö Kapteeni jo kertonut sinulle? Säilytämme sen täällä ja katsomme miten sinulle käy Ikimielessä. Jos et palaa, asennamme kopiosi uuteen ruumiiseen ja annamme sinun yrittää uudelleen. Ja uudelleen ja uudelleen jos tarve vaatii.»
    
»Niin monta kertaa kuin haluan?»
    
»Kohtuuden rajoissa.»
    
»Ja jos joku kopioistani palaa tai päätän, etten enää halua yrittää laskeutumista, annatteko minun mennä?»
    
»Kun seuraavan kerran saavumme asuttuun tähtijärjestelmään. Siihen saakka olet vieraamme, kuten tähänkin asti.»
    
»Ettekä salaa minulta mitään tai aseta jotain kieroja ehtoja, joita en tässä vaiheessa keksi edes ajatella?»
    
Zambun keltaiset viirusilmät kapenivat entisestään. Hän näytti hyvin närkästyneeltä sen johdosta, että edes kehtasin epäillä moista.
    
»Emme tietenkään. Me olemme Ulkopuolisia!»
    
Vedin keuhkoni täyteen ilmaa ja päästin sen hitaasti ulos. Oli kai turha venyttää tätä enää kauempaa.
    
»Tehdään se.»
    
Zambun huuleton suu vääntyi hienoiseen hymyyn. »Mainiota. Tiesinhän että osaisit tehdä oikean päätöksen. Juuri siksi valitsimme sinut ryhmämme johtajaksi lähtiessämme lohikäärmejahtiinkin.»
    
»Kuinka siinä muuten kävi minun kuoltuani? Kohtasitteko Kapteenin uudelleen?»
    
»Kyllä. Hän tappoi meidät taas, mutta tällä kertaa haavoitimme häntä aika pahasti. Kun olemme lähteneet Ikimielen järjestelmästä, meillä on melkein kaksi vuotta alusaikaa hioa strategiaamme. Jossain vaiheessa Kapteeni tekee kohtalokkaan virheen, ja aarre on meidän.»
    
Kohottauduin kyynärpäideni varassa istumaan. Kiihdytys pysyi edelleen kahdessa geessä. En mitenkään pystyisi kulkemaan kovin pitkälle ilman apua.
    
»Kuinka minun on tarkoitus päästä ylös tästä?» kysyin. »En taatusti lähde mihinkään tällaisessa tappokiihdytyksessä. Yksikin harha-askel, ja murran kaikki luuni.»
    
Zambu heilautti kättään hytin oven suuntaan. Hänen oli täytynyt lähettää ajatusviesti käytävässä odottavalle gwailolle, sillä ovi avautui ja kokoon taiteltua tukirankaa kantava miehistöklooni astui sisään.
    
»Toin sinulle pienen apuvälineen. Vedä tämä yllesi, ja jaksat kävellä hissille asti. Se vie meidät suoraan sairastuvalle, jossa suoritamme synapsikartoituksen. Sitten pääset takaisin tekemään mitä-ikinä-olitkaan-tekemässä.»
    
Murahdin noustessani vaivalloisesti seisomaan. Gwailo asetti tukirangan vuoteelleni ja levitti sen huolellisesti auki. Malli näytti hyvin vanhanaikaiselta ja pelkistetyltä, eikä siinä ollut lainkaan Ulkopuolisille tyypillisiä koristekuvioita. Luultavasti Zambu oli käynyt noutamassa sen jostakin aluksen välinevarastosta matkallaan tänne.
    
»Olkaa hyvä ja asettakaa jalkanne tähän, herra Voneuman», gwailo opasti ja auttoi minua työntämään jalkani tukirangan monoihin. »Ja nyt, istukaa.» Tein työtä käskettyä ja asetuin puoliksi istuvaan, puoliksi makaavaan asentoon tukirangan päälle. Kymmenet pienet moottorit hurahtivat kun laite sulkeutui ympärilleni jättäen vain pään ja kädet kokonaan vapaiksi. Nousin jälleen seisomaan. Oloni oli kuin ihmisenmuotoiseen metallihäkkiin suljetulla linnulla, ja koska minun ja tukirangan välillä ei ollut minkäänlaista neuroniikkayhteyttä, liikkeeni olivat hitaita ja kömpelöitä. Rangan tarjoama voima-apu oli kuitenkin äärettömän tervetullutta, sillä pystyin nyt liikkumaan kevyesti kiihdytyksestä huolimatta.
    
Zambu katseli kun kävelin kokeeksi vuoteeni ympäri ja nyökkäsi sitten hyväksyvästi. »Matkaan», hän määräsi töksähtäen ja marssi saman tien ulos hytistä. Kompuroin hänen peräänsä ja annoin gwailon sulkea oven jäljessämme.
    
Nousimme hissillä kymmenkunta tasoa kohti keulaa, mikä tarkoitti kiihdytyksen aikana ”ylös”. Siitä meillä oli enää lyhyt kävelymatka sairastuvalle, joka odotti kaartuvan käytävän päässä. Aluksella oli useampi kuin yksi sairastupa (tosin ”lääketieteellinen laboratorio” oli ehkä osuvampi ilmaisu, sillä suurin osa miehistönjäsenistä oli niin voimakkaasti muokattuja, ettei heissä ollut juuri mitään mikä olisi voinut sairastua), ja tämä kuului epäilemättä niistä pienimpiin. Pyöreässä huoneessa oli hädin tuskin tilaa yksinäiselle lääkäriarkulle sekä joukolle minulle tuntemattomia, enimmäkseen piikikkäitä instrumentteja, jotka sijaitsivat siistissä rivissä sisäänkäynnin vastaisella seinällä.
    
Lisäksi sairastuvassa odotti lääkäri.
    
Hän oli yksi voimakkaimmin muokatuista ihmisistä jonka olin koskaan nähnyt. Itse asiassa hänen täytyi olla ääritapaus melkein millä tahansa mittapuulla: aluksi luulin häntä jonkinlaiseksi robotiksi mutta sitten tajusin, että mekaanisten käsivarsien, leikkureiden, neulojen ja metallilonkeroiden rykelmän keskeltä pilkottivat kasvot. Tai ainakin puolet kasvoista. Nenästä ylöspäin lääkärin päätä peitti hopeinen naamio, joka oli varustettu kolmella erikokoisella kameraimplantilla ja piikkikruunua muistuttavalla anturirivistöllä. Koko komeus liikkui neljän paksun tekojalan varassa ja ylettyi seisoessaankin vain rintaani saakka.
    
»Sinä lienet herra Voneuman», lääkäri tervehti ja tarjosi yhtä lonkeroistaan käteltäväksi. »Tervetuloa. Minä olen tohtori Ildi». Ääni olisi voinut kuulua täysin muokkaamattomalle ihmiselle. Se oli matala ja selkeästi naisellinen, ja siinä oli hieman laulua muistuttava sointi. Tuntui todella kummalliselta kuulla sellaisen äänen lähtevän olennosta, joka ensisilmäyksellä näytti lähinnä abstraktilta metalliveistokselta.
    
»Niin olen. Hauska tavata, tohtori.»
    
»Kuin myös. Toiveidesi mukaisesti suoritan sinulle synapsikartoituksen. Prosessi lienee tuttu?»
    
»Ei oikeastaan. Minulle ei ole koskaan ennen tehty synapsikartoitusta. En pidä ajatuksesta että minut voidaan kopioida kuin mikä tahansa tiedosto.»
    
Yllätyksekseni Ildi nauroi ilahtuneesti.
    
»Niin virkistävän inhimillinen näkökanta. Muistutat minua nuoruudestani. Mutta hyväksyitpä sen tai et, me kaikki olemme pelkkiä tiedostoja. Fyysiset ruumiimme – aivomme mukaan lukien – eivät merkitse yhtään mitään. Tärkeää on ainoastaan järjestäytynyt rakenne, joka oikein luettuna muodostaa muistomme, kokemuksemme, taitomme ja persoonallisuutemme.»
    
»Tiedän sen. Mutta en silti pidä ajatuksesta. En voi sille mitään.»
    
»Enkä minä tuomitse sinua», Ildi sanoi. »Itse asiassa ymmärrän sinua oikein hyvin. Sitä paitsi et selvästikään kammoa ajatusta niin paljon, ettet olisi tiukan paikan tullen valmis läpikäymään synapsikartoitusta. Muuten et olisi täällä.»
    
»Olen yrittämässä jotain millä on aika suuri todennäköisyys päättyä kuolemaani tai ainakin katoamiseeni. En ole typerys. Ihmisellä on aina hyvä olla varasuunnitelma.»
    
»Viisas päätös», Ildi sanoi hyväksyvästi. Hän osoitti huoneen keskellä olevaa lääkäriarkkua. »Sinun on nyt mentävä tuonne. Tiedätkö mitä synapsikartoituksessa tapahtuu?»
    
Nyökkäsin. Tajusin ensimmäistä kertaa, että sydämeni hakkasi voimakkaasti ja kämmeneni olivat hikoamassa.
    
»Osapuilleen. Ruiskutatte päähäni nanokoneita, jotka kartoittavat aivojeni rakenteen yksittäisten solujen tarkkuudella, ja tallennatte sitten tämän kopion sähköiseen muotoon.»
    
»Karkea mutta totuudenmukainen kuvaus», takanani seisova Zambu sanoi. »Koska olet ensikertalainen, on aivan ymmärrettävää että ajatus näinkin… tunkeilevasta prosessista hirvittää sinua. Jos tästä on apua, voin kertoa että minä itse olen alkuperäisen itseni kopion kopion kopio ties kuinka monennessa inkarnaatiossani. Ensimmäinen ruumiini on kuollut ja hajonnut satoja vuosia sitten, mutta olen yhä tässä ja pystyn edelleen muistamaan lapsuuteni ja ensimmäisen tähtienvälisen matkani Raparperitaivaan miehistönjäsenenä. Useimmat meistä ovat läpikäyneet synapsikartoituksen ja palautuksen vähintään kerran.»
    
En ole varma, paransiko Zambun paljastus oloani yhtään. Oli toki huojentavaa tavata konkreettinen esimerkki onnistuneesta palautuksesta, mutta en silti pitänyt Asemestaria tai muita Ulkopuolisia kovin inhimillisinä olentoina. He suhtautuivat itseensä ja ympäröivään maailmaan äärimmäisen materialistisesti. Mikään ei ollut heille pyhää tai korvaamatonta… ja miksi olisi ollut? He olivat kuolemattomia mieliä, jotka tiesivät jokseenkin varmasti tulevansa takaisin vaikka heidän fyysiset ruumiinsa tuhoutuisivat. ”Kuolema” oli heille vain menetettyjä muistoja, jotka eivät olleet ehtineet tallentua viimeisimmän synapsikartoituksen yhteydessä.
    
Tietenkään Ulkopuoliset eivät olleet ainoita, muistutin itseäni. Jonkin kehittyneen tähtijärjestelmän asukkaalle prosessi, jota nyt jännitin, ei ollut juuri uuden asunnon ostamista kummempi: suuri päätös, mutta pohjimmiltaan täysin arkipäiväinen…
    
Ildin opastamana asetuin makaamaan lääkäriarkkuun. Minun ei kuulemma tarvinnut riisua tukirankaani, sillä arkku kykeni mukautumaan hyvinkin erilaisiin ruumiinmuotoihin. Ahtaanpaikankammo iski melkein välittömästi, mutta tein parhaani ollakseni näyttämättä sitä ulospäin.
    
Arkun kansi liukui kiinni ja sulki aluksen äänet – ilmastointilaitteiden huminan, sairastuvan laitteiden piipityksen ja ajomoottorin etäisen jyrinän – kokonaan pois.
    
»Ole aivan rauhassa.» Ildi puhui minulle nyt ajatusviestin välityksellä. »Sulje silmäsi ja hengitä syvään. Tunnet kohta jotain kylmää ohimoitasi vasten.»
    
Pääni takaa alkoi kuulua matalaa ääntä. Takaraivossani tuntui epämiellyttävä paine.
    
Ja sitten, täysin odottamatta, minuun iski valtaisa paniikki. Yritin työntää arkun kannen auki ja nousta istumaan, mutta en pystynytkään enää liikkumaan. Olin halvaantunut!
    
»Menetät nyt tajuntasi», Ildin ruumiiton ääni jatkoi pääni sisässä. »Kun heräät, olet joko oma, alkuperäinen itsesi tai palautuspersoona, jonka olemme aktivoineet koska jokin meni pieleen.»
    
Olisin halunnut huutaa ääneen ja paeta tilanteesta, joka oli äkkiä muuttunut maailman pahimmaksi asiaksi syistä, joista en itsekään ollut varma. En kuitenkaan pystynyt liikauttamaan sormeanikaan. Kiljuin kauhusta oman mieleni vankina, kun jokin suunnaton ja läpitunkematon varjo tunkeutui tajuntaani.

Vastaan ovelasti kuukauden kuluttua kommentista... Tarina on yhä työn alla ja jatkoa tulee varmaan tänään tahi huomenna, nyt kun pahimmat työkiireet ovat alta pois...


Joo, maailma tosiaan on sama, vaikkei se reilu vuosi takaperin julkaisemani tarina olekaan enää millään muotoa ajankohtainen. Olen kehittänyt maailmaa ja sen taustoja aika rankasti eteenpäin ja poistanut muutaman turhan teknologian ja konseptin (ja lisännyt monta uutta).


Varsinaista huumoria en koskaan yrittänyt hakea härskeillä kohdilla. Pidän vain tarinoista, joissa mikään - yhtään mikään - ei ole pyhää ja käsittelyn ulkopuolella. Raparperitaivas-nimi taas on edelleen osoitus Ulkopuolisten hiukan erikoisesta huumorintajusta ja mahdollisesti viittaus siihenkin, että osa heistä on *hyvin* vanhoja...


Joo, tuo alku on hiukan outo lintu, mutta minusta on kiva aloittaa tarinat vähän out-of-context -tyyliin.


Ikimieli ei ole varsinainen planeetta. Seuraava pätkä sisältää taas melkoisesti infodumppia, jossa asia selitetään aika perusteellisesti. Itsehän olen vahvasti sitä mieltä, että teknologian ja erilaisten konseptien kuvailu kuuluu olennaisena osana tieteiskirjallisuuteen. Nörteillehän se on ensisijaisesti tarkoitettu...


Hmm, kiitos. Täytyy toisaan katsoa, saanko tuota pätkää paranneltua. Itse yritin nimenomaan sisällyttää eksposition osaksi tarinaa sen sijaan, että olisin tunkenut sen "erilliseksi" tekstiksi, osaksi päähenkilön ajatuksia tai kerrontaa.


En ole kauhean hyvä hahmoissa. Tämän myönnän itsekin. Toisaalta minä todella suhtaudun hahmoihin enemmän funktioina kuin henkilöinä - heidän ensisijainen tehtävänsä on viedä tarinaa eteenpäin. En tietenkään tietoisesti yritä tehdä hahmoistani tylsiä, mutta heidän persoonansa jää etenkin lyhyehköissä tarinoissa yleensä aika toissijaiseksi.

Toisaalta tämä kuvaa osaltaan luomaani tulevaisuuden maailmaa, jossa ihmisten suhtautuminen omaan itseen on muuttunut melkoisesti sen jälkeen, kun lopullisen, fyysisen kuoleman mahdollisuus on minimoitu lääketieteen ja synapsirakenteen (ts. mielen) kopiointimahdollisuuden ansiosta: 3400-luvun ihmisen näkevät itsensä enemmän varmuuskopioitavina tiedostoina kuin korvaamattomina yksilöinä.


Höhöö. Kapteenin nimenomainen tarkoitus on olla hahmo, joka tuo esiin vähän oudompia näkökulmia ja antaa sekä päähenkilölle että lukijalle ajateltavaa. Kapteenikaan ei tosin ole aivan niin kaikkitietävä kuin haluaisi ehkä kuvitella...


Jatkoa viimein tulossa ihan lähipäivinä luvattoman pitkäksi venyneen tauon jälkeen.


Ei oikeastaan. Sarjakuva oli vain uuden piirtoalustan kokeilua.

Kunnon scifiin kuuluvat olennaisesti hillittömät infodumppaukset ja avaruusalusten yms. teknologioiden yksityiskohtainen kuvailu. Juuri siksihän me rakastamme tieteiskirjallisuutta...

Seuraavassa pätkässä tosin kerron viimein suoraan, mikä päähenkilöä odottaa.

Jatkoa pukkaa jälleen...

* * *

Kapteeni odotti minua.
    
Häntä lukuun ottamatta kaikki komentomiehistön jäsenet näyttivät olevan unessa neuropäätteisiinsä kytkettyinä, mutta tiesin heidän hyperoptimoitujen mieliensä olevan hyvin kiireisiä abstrakteissa virtuaalitodellisuuksissa, joita Ulkopuoliset käyttivät kommunikointiin, alustensa hallintaan ja itsensä viihdyttämiseen. Enimmäkseen jälkimmäiseen, sillä tähtienväliset matkat venähtivät helposti vuosienkin mittaisiksi, eikä miehistöllä ollut niiden aikana juurikaan tekemistä.
    
Kapteenin lisäksi Zambu oli ainoa komentomiehistön jäsen, jonka tunsin nimeltä. Hänen neuropäätteensä sijaitsi komentosillan nimellisellä pohjalla, lähellä sisäänkäyntiä. Ohittaessani Asemestarin panin merkille hänen silmänsä, jotka liikkuivat villisti suljettujen luomien takana. Ilmeisesti immersiosimulaatio jatkui yhä, ilman minua.
    
»Harmillista, ettei teistä taaskaan ollut vastusta», Kapteeni sanoi kun leijailin hänen komentotuolinsa luokse. Tuoli oli valtava teknologinen valtaistuin, joka kykeni liikkumaan ympäri pallomaista komentosiltaa neljän moninivelisen robottiraajan varassa ja kiinnittymään seinille asennettuihin pidikkeisiin. Kapteeni oli tyypillisen turhamaiseen tapaansa pukeutunut kiiltelevään mustaan nahkaan ja massiivisiin olkatoppauksiin, joita koristivat hopeiset piikit. Hänen kaljun, luonnottoman suuren päänsä keinoiho oli valkoista kuin lumi ja täynnä mustia spiraali- ja sahalaitakuvioita, joiden perusteella olin tunnistanut myös lohikäärmeen.
    
Kapteenin jalkojen juuressa kykki yksinäinen gwailo, jonka tajusin hetken viiveellä kiillottavan hänen hopeasolkisia saappaitaan valkealla kangasrätillä.
    
»Olin muuten vähällä onnistua», sanoin. »Jos olisin osunut sinuun myrkkynuolella, olisit ollut laakista vainaa.»
    
»Mutta etpä osunut. Sinulla ei koskaan ollut mitään mahdollisuuksia.»
    
En viitsinyt väitellä Kapteenin kanssa.
    
»Nyt emme ehkä saa koskaan tietää. Olemme perillä Ikimielen järjestelmässä, ja minä jään kohta pois kyydistä, eikö niin?»
    
»Mutta oletat tulevasi takaisin.»
    
Nyökkäsin. »Pitää paikkansa.»
    
»Oletat paljon.»
    
»Tiedän, mutta olen valmis siihenkin, että tämä jää viimeiseksi matkakseni. Olen vanhempi miltä näytän. Olen nähnyt ja kokenut niin paljon, että kaipaan jotain aidosti erilaista.»
    
»Kuten epätavallista itsemurhaa?»
    
Monien vanhempien Ulkopuolisten tapaan Kapteeni Darridan oli melko varmasti yhdistelmäpersoona: useiden eri aikoina eläneiden ihmisten synapsirakenteista koottu mieli, joka kantoi mukanaan hyvinkin vanhoja muistoja ja kokemuksia. Vietettyään vuosisatoja kytkeytyneenä Raparperitaivaan keskustietoverkkoon Kapteeni oli käytännössä yhdistynyt myös alukseensa. Epäilin, ettei hänen ja suurlinjurin johtavan tekoälyn välillä ollut enää pitkään aikaan ollut selkeää eroa. Itse asiassa oli aivan mahdollista, että edessäni istuva olento oli tätä nykyä vain aluksen tietoverkon puoli-itsenäinen avatar. Toisinaan Kapteenin persoonallisuus saattoi muuttua kesken keskustelun. Muutokset eivät koskaan olleet kovin suuria, mutta jos minulta kysyttiin, se teki niistä entistä hämmentävämpiä.
    
»Ei», sanoin painokkaasti. »Ei itsemurhaa. Luulin, että keskustelimme tästä jo. Aikomukseni ei ole kuolla. Moni laskeutuja on palannut Ikimielestä. Luulen, että kyse on enemmän asenteesta kuin mistään muusta.»
    
»Ymmärräthän», Kapteeni sanoi ja katsoi suoraan minuun pikimustilla keinosilmillään, »että minulla on oikein hyvät perusteet olettaa, että olet täysi hullu etkä oikeasti ymmärrä mitä olet tekemässä. Ja jos todella olet päästäsi vialla, minun taholtani olisi hyvin moraaliton teko päästää sinut yrittämään jotain tällaista.»
    
Silloin tajusin, mistä oli kyse.
    
»Ei helvetti, Kapteeni. Et kai sinä hae minulta synninpäästöä? Yritätkö pestä kätesi siltä varalta, että katoan Ikimieleen? Luulin, etteivät Ulkopuoliset suuremmin välitä siitä, mitä muut Ihmiskuplan asukit heistä ajattelevat… Vai ovatko kaikki puheenne muiden ”eettisestä joustamattomuudesta” pelkkää ilmaa?»
    
Kapteenin kasvoilla käväisi jokin ilmeentapainen, mutta en osannut tulkita sitä.
    
»Ei se siitä johdu», hän sanoi. »Olet vain O-ihmiseksi poikkeuksellisen hyvää peliseuraa. Pienellä muokkauksella sinusta voisi tulla hyvä miehistönjäsen. Yksi meistä.»
    
Tätä en ollut osannut odottaa. Ulkopuoliset värväsivät uusia miehistönjäseniä todella harvoin. Monet heidän kanssaan toistuvasti tekemisissä olevat kuvittelivat mielellään olevansa heidän ystäviään, mutta suora tai epäsuora tarjous miehistöpaikasta oli äärimmäisen epätodennäköinen. Olin juuri saanut osakseni kunnian, jonka puolesta monet minua paljon vaikutusvaltaisemmat henkilöt olisivat olleet valmiita melkein mihin tahansa.
    
Eniten minua järkytti se, etteivät Kapteenin sanat herättäneet minussa juuri mitään tuntemuksia.
    
»Kiitos», onnistuin sanomaan. »Luulisin.»
    
Kapteenin valtaistuin siirtyi lähemmäs käyttämääni tarttumarengasta.
    
»Minulla on sinulle ehdotus. Sinun ei tarvitse tehdä päätöstäsi nyt, mutta suosittelen harkitsemaan asiaa loppumatkan ajan. Lupaatko tämän minulle?»
    
»Riippuu ehdotuksesta», sanoin, vaikka alitajuisesti tiesin jo mitä oli tulossa.
    
»Anna meidän tehdä sinulle täydellinen synapsikartoitus. Säilytämme kopiosi Raparperitaivaassa. Jos et palaa laskeutumismatkaltasi, voimme kasvattaa sinulle uuden ruumiin. Voit yrittää yhä uudelleen ja uudelleen kunnes onnistut. Sitten voit tehdä mitä haluat… myös jatkaa kanssamme jos sinusta siltä tuntuu. Olen varma, että löydän miehistöstäni vapaan paikan kaltaisellesi tiedemiehelle. Mitä sanot?»
    
Kapteenin käyttämä termi huvitti minua.
    
»Minä en ole mikään tiedemies. Olen vain kiinnostunut kaikesta oudosta ja tuntemattomasta. Minusta tuntuu, että elämme maailmankaikkeudessa, joka on paljon käsittämättömämpi kuin osaamme edes uneksia. Olen huomannut, että ihmisillä on tapana vetäytyä turvaan itse rakentamiensa tuttuuden ja järjellisyyden muurien sisälle. Yritän välttää sitä viimeiseen asti. Ikimieli kiinnostaa minua, koska se on jotain aidosti vierasta. Ainakin se on ollut olemassa paljon kauemmin kuin mikään muu tuntemamme älyllisen mielen tuotos. Miljardi vuotta, ellen aivan väärin muista.»
    
Kapteeni kallisti päätään. Se oli hänen ensimmäinen liikkeensä pitkään aikaan, ja olin vähällä hätkähtää. Saapuessani alukseen hänen ja muutaman muun yhtä voimakkaasti muokatun miehistönjäsenen tapa pysyä pitkään täysin paikallaan oli häirinnyt minua melkoisesti, enkä vieläkään tuntenut oloani kovin luontevaksi heidän lähellään. He toivat mieleen saalistavan matelijan, joka saattoi odottaa tuntikausia liikahtamatta ennen kuin iski salamannopeasti pahaa-aavistamattoman uhrinsa kimppuun.
    
»Minä taas huomaan, että väistit juuri kysymykseni», Kapteeni sanoi. »Mutta sillä ei ole väliä. Kuten sanoin, sinun ei tarvitse tehdä päätöstäsi nyt. Tämä oli vain ehdotus.»
    
Nyökkäsin. Kapteenin tarjous oli toki hyvin avokätinen, ja minun kannaltani olisi järkevää suostua siihen. Monet teknologisesti kehittyneissä yhteisöissä elävät ihmiset varmuuskopioivat mielensä säännöllisesti ja olivat siten saavuttaneet käytännössä täydellisen kuolemattomuuden. Minä olin kuitenkin syntynyt ja kasvanut kaukana sivistyksestä ja saanut kirouksekseni jonkinasteisen fobian tiettyjä teknologioita kohtaan. Synapsikartoitus oli yksi niistä. En pitänyt ajatuksesta että muistoni, kokemukseni ja persoonallisuuteni kopioitaisiin ja säilöttäisiin koneen muistiin kuin mikä tahansa tiedosto; tunsin, että se halventaisi ainutlaatuisuuttani ja tuhoaisi minut yksilönä. Pelkoni oli tietenkin typerää ja vanhanaikaista, ja tiesin sen itsekin – mutta yhtä kaikki, olin aina välttänyt synapsikartoitusta kuin ruttoa. Sitä paitsi tiesin, että kvanttitason epätarkkuudet johtivat aina jonkinasteisiin eroihin alkuperäisen mielen ja kopion välillä. En ole uskonnollinen, mutta olin useammin kuin kerran huomannut pohtivani, pystyikö synapsikartoitus kopioimaan myös ihmisen sielun – mikä se ikinä olikaan.
    
»Kiitos tarjouksesta», sanoin ääneen. »Lupaan harkita asiaa.» Jostain syystä tiesin, että tulisin lopulta suostumaan. »Oliko sinulla vielä muuta?»
    
Kapteeni painoi nahkahansikkaiden peittämät sormenpäänsä yhteen ja muodosti käsistään pyramidin, jonka ylitse hän katseli minua hieman poissaolevasti. Luulen, että hän oli hyvin perillä synapsikartoitusta koskevista ajatuksistani, vaikken koskaan ollut puhunut niistä hänelle tai kellekään muulle miehistönjäsenelle. Edes Ulkopuolisilla ei ole suoranaiseen ajatustenlukuun kykenevää teknologiaa (ainakaan sikäli kuin tiedän), mutta kehoni fyysiset reaktiot – kuten hengitystiheyden kasvu, pupillien laajeneminen ja stressihormonien eritys – eivät jättäneet juuri epäilyksen varaa.
    
»Itse asiassa oli», Kapteeni sanoi pitkän hiljaisuuden jälkeen. »Esitän sinulle vielä muutaman kysymyksen. Niistä ensimmäinen kuuluu: kuinka paljon sinä oikeastaan tiedät Ikimielestä?»
    
Räpyttelin silmiäni hämmentyneenä. En oikein ymmärtänyt kysymyksen tarkoitusta mutta päätin vastata siihen yhtä kaikki. »Osapuilleen kaiken vapaasti saatavilla olevan tiedon… ja vähän ylimääräistä», sanoin totuudenmukaisesti. »Fyysiset ominaisuudet, iästä, tarkoituksesta ja rakentajien henkilöllisyydestä esitetyt teoriat, laskeutujien kertomukset kokemuksistaan, luotaimien havainnot, jopa suuren osan Ikimieltä koskevista salaliittoteorioista… Tiesitkin varmaan, että Ulkopuoliset ovat niissä usein merkittävässä roolissa?»
    
Kapteeni nyökkäsi.
    
»Entä oletko sinä tietoinen siitä, että Ikimielen suurimmassa kuussa elää keskiaikainen ihmissivilisaatio, joka on arkeologisten kaivausten ja geneettisten testien perusteella saapunut Maasta noin kolmekymmentätuhatta vuotta sitten?»
    
»…ja oudointa on se, ettemme tunne yhtään aktiivista muukalaissivilisaatiota tuolta ajalta», luettelin enemmän tai vähemmän sanatarkasti vuosia sitten lukemastani julkaisusta. Alkuperäinen teksti oli säilötty kokonaisuudessaan neuroniikkapiireihini, mutta osasin sen muutenkin melkein ulkoa. »En ole lähtenyt matkaan aivan valmistautumattomana, Kapteeni.»
    
»En ole muuta väittänytkään. Mutta eikö sinua huolestuta ajatus siitä, että jossain tuolla on olentoja, jotka ovat tarkkailleet ihmiskuntaa aivan hiljattain ja luultavasti puuttuneet kehitykseemme tavoilla, joista meillä ei ole aavistustakaan? Olentoja, joilla on lähes varmasti sidoksia Ikimieleen.»
    
»Minusta kolmekymmentätuhatta vuotta ei ole ”aivan hiljattain”. Ihmisillä ei ollut silloin edes maanviljelystä tai pysyviä asutuskeskuksia.»
    
»Kosmisessa mittakaavassa se on yksi silmänräpäys.»
    
»Mutta minä en elä kosmisessa mittakaavassa enkä edes teeskentele kykeneväni ajattelemaan kymmenientuhansien vuosien päähän menneisyyteen, saati sitten tulevaisuuteen… Enkä varmasti ymmärrä, mitä tekemistä tällä on minun laskeutumissuunnitelmieni kanssa.»
    
»Ei minäkään», Kapteeni sanoi ja hymyili niin että hänen piikkimäiset metallihampaansa välkkyivät. »Entä tiedätkö, kuinka monta ihmistä on laskeutunut Ikimieleen sen jälkeen kun se löydettiin vuonna 3130?»
    
Tämä oli helppo.
    
»Kaksituhattasataviisi», vastasin epäröimättä. »Heistä neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan on laskeutunut toista komputroniumkerrosta syvemmälle – alueelle, jonka tarkasta luonteesta ja vaikutuksista on olemassa hyvin vähän varmaa tietoa. Minä ajattelin olla neljässadaskahdeksaskymmenesyhdeksäs.»
    
»Niinhän sinä ajattelit ja luultavasti oletkin. Muistatko vielä, kuinka moni noista neljästäsadastakahdeksastakymmenestäkahdeksasta palasi?»
    
»Kaksisataakuusikymmentä. Kukaan ei ole palannut kuudetta kerrosta syvemmältä, joskin tiedossa on kaksi tapausta, jolloin laskeutuja jatkoi tietojen lähettämistä vielä kahdeksannessa kerroksessa. Yleisesti ottaen kolmatta kerrosta pidetään eräänlaisena turvallisen laskeutumisen takarajana, jolloin on mahdollista kokea Ikimielen vaikutukset ilman, että jää suurella todennäköisyydellä sille tielleen.»
    
»Ja kuinka pitkälle sinä ajattelit laskeutua?»
    
Olin odottanut vastauksen tulevan ulos nopeasti ja luontevasti, mutta tajusin enemmän kuin lievästi järkyttyneenä, etten ollut lainkaan varma aikeistani.
    
»Viidenteen kerrokseen kai. Tai ehkä kuudenteen. Riippuu siitä, mitä näen ja koen Ikimielen sisällä. Teen lopullisen päätökseni vasta kun olen leijonan luolassa. Osaan kuitenkin olla varovainen, siitä olen varma.»
    
Kapteenin kieli ampaisi ulos hänen suustaan ja puhdisti hänen keinosilmiään. En ollut koskaan aiemmin nähnyt tätä temppua.
    
»Tiesitkö», hän kysyi, »että meillä Ulkopuolisilla on Ikimieleen liittyvä teoria? Sen mukaan laskeutujat ovat fyysisesti täysin kykeneviä palaamaan vielä kahdeksannesta tai kymmenennestäkin komputroniumkerroksesta, mutta eivät syystä tai toisesta enää palaa.»
    
»Tuota minun on vaikea uskoa. Kadonneiden laskeutujien viestit käyvät usein aika sekaviksi loppua kohden, mutta yleensä he ilmaisevat selkeästi halunsa päästä pois juuri ennen yhteyden katkeamista. Jos heidän aluksissaan tai puvuissaan ei ole mitään vikaa, miksi he eivät sitten palaa?»
    
»Ehkä he eivät oikeasti halua», Kapteeni ehdotti.
    
»Miksi he sitten väittävät muuta?»
    
»Ei aavistustakaan. Kieltämättä tuo tuntuu vesittävän teoriamme aika perusteellisesti.» Kapteeni oli hetken hiljaa ja näytti katselevan keskittyneesti jotain edessään leijuvaa, minulle näkymätöntä kohdetta. Lopulta hän puhui jälleen: »Minusta meillä ei ole enempää keskusteltavaa. Gwailo odottaa sinua komentosillan ulkopuolella viedäkseen sinut hyttiisi. Tapaamme vielä ennen kuin aloitat laskeutumisen.» Ennen kuin ehdin sanoa mitään, Kapteenin silmät lukittuivat paikoilleen ja hänen istuimensa perääntyi luotani komentosillan yläosaan, harppoen miehitettyjen neuropäätteiden yli kuin jättimäinen hämähäkki.
    
Katselin hänen peräänsä hieman typertyneenä. Kahdenkeskiset keskustelut Kapteenin kanssa jättivät minuun aina tyhjän, hämmentyneen tunteen, aivan kuin hän olisi vienyt minulta jotain ilman, että edes tajusin mitä.
    
Huokaisin syvään ja käännyin ympäri. Otin tarttumarenkaastani vauhtia ja leijailin komentosillan alaosaan, jossa sukelsin pää edellä ovikalvon läpi.

Tarina jatkuu...

* * *

Avasin silmäni ja astuin kivun, valon ja metelin täyttämään maailmaan, joka ylikuormitti hetkellisesti aistini ja sai minut haukkomaan katkonaisesti henkeä. Päässäni tuntui jyskyttävä kipu ja aristavaa ruumistani peitti kylmä, niljakas tahna. Makasin pehmeällä alustalla ja tunsin jomotusta kohdissa, joissa katetrit tunkeutuivat ihon läpi verisuoniin.
    
Yläpuolellani liikkui varjo.
    
»Tervetuloa takaisin, herra Voneuman», sukupuoleton ääni toivotti. »Olette ollut talviunessa kymmenen kuukautta ja kuusi päivää alusaikaa. Olihan matkapelinne viihdyttävä?» Voimakkaat kädet tarttuivat minuun ja auttoivat minut istumaan. Räpyttelin silmiäni kunnes pystyin näkemään kunnolla ja katsoin äänen suuntaan. Se kuului lyhyenlännälle mutta hyvin rotevalle gwailolle – pienipäiselle kloonipalvelijalle – joka seisoi unipalkoni vieressä ja tuijotti minua suurilla, lapsenomaisilla silmillään. Gwailo tarjosi minulle juomakuplaa, jossa oli väristä päätellen mansikkamehua.
    
Otin kuplan vastaan, vein pillin huulilleni ja join kaiken muutamalla kulauksella. Nieleminen sattui kurkkuuni, mutta mehu oli virvoittavaa ja helpotti hieman suussani tuntuvaa hiekkapaperimaista kuivuutta. Ojensin kuplan takaisin gwailolle, joka pudotti sen saman tien lattialle. Kupla näytti leijailevan alas ennen kuin katosi hiljaa maiskahtaen aukkoon, joka ilmestyi sekunnin murto-osaksi lattiaan. En tuntenut Raparperitaivaan sisäistä rakennetta kovin hyvin, mutta tiesin heräämöiden sijaitsevan jossakin suurlinjurin sisäisistä sentrifugeista, luultavasti lähellä aluksen keskustaa. Pyörimisliikkeellä tuotettu painovoimailluusio oli täällä reilusti alle puoli geetä, mikä auttoi pitkästä unestaan herääviä matkustajia totuttelemaan jälleen kävelyyn.
    
»Kapteeni kertoi, että olemme perillä», sanoin yhtä paljon itselleni kuin gwailolle muistellessani fantasiamaailmaan sijoittuvaa immersiosimulaatiota, jossa olin viettänyt melkein vuoden päivät.
    
»Olemme Ikimielen järjestelmässä, Tieran kiertoradalla», gwailo vahvisti. »Jatkamme kohti Ikimieltä muutaman tunnin kuluttua ja saavumme perille myöhään huomenillalla.»
    
Irvistin kivusta kun katetrit vetäytyivät irti ja katosivat unipalon uumeniin. Palon pohjalla oli yhä ohut kerros tahmeaa tukinestettä, joka oli suojannut ruumistani kuukausien ajan. Kun nousin gwailon avustamana seisomaan, palon sisus muuttui sienimäiseksi ja imi lopunkin tukinesteen kierrätystä varten. Ulkopuoliset eivät koskaan haaskanneet mitään; tiesin, että kaikki ruumiistani matkan aikana irronneet kuona-aineetkin päätyisivät ennen pitkää hyötykäyttöön… luultavasti muiden nukkujien ravinnoksi.
    
Gwailo ohjasi minut viereisessä huoneessa olevaan suihkuun. Lämmin vesi huuhteli pois kehooni tarttuneen tukinesteen ja lopetti jatkuvat vilunväristykseni. Kun palasin heräämöön, gwailo oli poistunut mutta jättänyt seinästä työntyvälle alustalle haalarit ja pehmeäpohjaiset kengät, joiden jalkaterissä oli tarranauhat nollapainovoiman käytävissä liikkumista varten. Puin vaatteet ylleni ja astuin heräämöstä suureen halliin, jonka seiniä reunustivat kymmenet pyöreäkulmaiset ovet. Tiesin olevani vain yksi suurlinjurin tuhansista matkustajista, mutta suhteeni miehistöön takasivat minulle erityiskohtelun: suurin osa muista matkustajista viettäisi koko matkan syväjäässä ja palaisi elävien kirjoihin valtavissa yhteisheräämöissä, joissa heillä ei olisi sen enempää henkilökohtaista avustajaa kuin yksityisyyttäkään.
    
Gwailo odotti minua hallissa.
    
»Kapteeni Darridan haluaa puhua kanssanne kahden kesken», se ilmoitti.
    
Nyökkäsin. Arvelinkin, että Kapteeni oli herättänyt minut hieman etuajassa koska halusi tavata minut ennen kuin aloittaisin laskeutumisen.
    
»Näytä tietä.»
    
Seurasin gwailoa pitkin vaaleanharmaita, tasaisesti ylöspäin viettäviä käytäviä kunnes saavuimme keskuskuilulle, joka kulki pituussunnassa melkein koko aluksen läpi. Kuilun seinämiä halkoivat lukemattomat raiteet, joita pitkin suihkivat erikokoiset kiitovaunut, ja sen keskiosan täytti valtava, molemmissa suunnissa silmänkantamattomiin jatkuva sylinterimäinen rakennelma, joka oli huhujen mukaan osa Ulkopuolisten kehittämää relativistista asejärjestelmää. Keskuskuilu ei ollut pyörimisliikkeessä, joten siellä vallitsi painottomuus. Minua huimasi kun jouduin kiitovaunulaiturilla turvautumaan kengissäni oleviin tarranauhoihin estääkseni itseäni leijumasta valtavaan avoimeen tilaan kuilun seinämän ja keskiosan rakennelman välissä.
    
Gwailo tilasi meille kiitovaunun, joka saapui äänettömästi liukuen aluksen perän suunnalta. Vaunussa istui jo kaksi hyvin hämmentyneen näköistä O-ihmistä, joilla oli kirkkaansiniset hiukset ja purppuranväriset silmät. Matkustajat oli luultavasti herätetty syväjäästä vain tunteja aiemmin. Tunsin hienoista vahingoniloa ajatellessani, että heidän olonsa täytyi olla paljon huonompi kuin omani, jossa ei todellakaan ollut kehumista.
    
»Lähdössä alukselta?» kysyin samalla kun asetuin itsemukautuvaan istuimeen ja annoin sen kietoa turvavyön ympärilleni.
    
Toinen matkustajista – aurelialaisen teknokraatin valkoiseen haalariin sonnustautunut vanhempi nainen – katsoi minua hätkähtäen. Tiesin syväjäädytyksen aiheuttavan joillekin ihmisille painajaisia ja hallusinaatioita. Toisinaan järjenvastaiset pelkotilat piinasivat sulatettuja päiväkausien ajan. Vahingonilon seuraksi tuli myötätunnon häivä, mutta vain hyvin hienoinen; kieltäydyin potemasta huonoa omaatuntoa pienten erivapauksien takia.
    
»Olemme tutkijoita», nainen sanoi epäröiden. »Aiomme laskeutua Tieralle ja elää paikallisten keskuudessa seuraavat puoli vuotta.»
    
»Keräättekö tietoa heidän tavoistaan ja kulttuuristaan?» Olin toki tietoinen Tieran selittämättömästä keskiaikaisesta ihmissivilisaatiosta, mutta se ei suuremmin kiinnostanut minua. Ei ainakaan yhtä paljon kuin entinen jättiläisplaneetta, jota Tiera kiersi. Sitä paitsi olin toistaiseksi saanut tarpeekseni kaikesta keskiaikaan viittaavasta.
    
»Itse asiassa yritämme päästä jyvälle heidän käyttämästään ”magiasta”. Meillä on muutamia testaamisen arvoisia teorioita sen tarkemmasta luonteesta.»
    
Kohautin olkapäitäni.
    
»Onnea matkaan.»
    
»Emme tietenkään aio laskeutua alas aivan tämän näköisinä», nainen sanoi ja pyyhkäisi sinisiä hiuksiaan. »Meille suoritetaan pieni muodonmuutos, kunhan olemme siirtyneet aluksesta Pavunvarsiasemalle.»
    
Nyökkäsin. Silmiinpistävien piirteiden kätkeminen vaikutti järkevältä toimenpiteeltä jos halusi sulautua vailla modernia teknologiaa elävään kulttuuriin. Tosin sen perusteella mitä olin kuullut, Tieran asukkaat olivat kehitystasoonsa nähden hyvin suvaitsevaisia. Arvelin, etteivät edes siniset hiukset tai purppuraiset silmät olisi suuremmin häirinneet heitä.
    
Kiitovaunuun ahtautui vielä kaksi gwailoa, jotka kuljettivat mukanaan suurta mustaa laatikkoa. Ovi liukui kiinni niiden jäljessä, ja vaunu siirtyi takaisin kiskolle.
    
»Minne itse olette matkalla, jos saan kysyä?» nainen tiedusteli.
    
»Aion laskeutua Ikimieleen», vastasin totuudenmukaisesti.
    
Nainen kohotti kulmiaan ja vilkaisi nuorempaa, miespuolista matkatoveriaan.
    
»Siinä tapauksessa en usko että enää tapaamme. Onnea kuitenkin myös teille.»
    
»Kiitos», sanoin hymyillen, »mutta luulen, ettei onnella ole mitään tekemistä tämän kanssa.»
    
Kiitovaunu ampaisi matkaan ja suuntasi pyörimättömään 3K-keskukseen, joka sijaitsi lähempänä aluksen keulakilpeä. Ohitimme matkan aikana kolme laituria joilla seisoi gwailoja ja matkustajia odottamassa kyytiä, mutta vaunumme ei pysähtynyt enää kertaakaan. Kapteenin kutsu minulle ylitti prioriteettilistassa kaikkien muiden tarpeet.
    
Kahden kilometrin matka taittui puolessa minuutissa, ja kohta minä ja äänetön gwailoseuralaiseni tuupimme itseämme eteenpäin putkimaisissa nollapainovoiman käytävissä, jotka johtivat kohti komentosiltaa. Käytävät olivat täällä leveämpiä kuin alemmilla tasoilla, ja niiden pehmustettuja seiniä reunustivat tarratyynyt ja tarttumarenkaat, joita käyttivät meidän lisäksemme vain moniraajaiset palvelijarobotit.
    
Tajusin, etten ollut heräämiseni jälkeen nähnyt vielä kertaakaan varsinaisia Ulkopuolisia. Siinä ei toisaalta ollut mitään yllättävää: vaikka suurlinjurit olivat pienten kaupunkien kokoisia, niiden ydinmiehistöön kuului harvemmin enemmän kuin parisataa henkeä. Gwailoja oli moninkertainen määrä, mutta kukaan ei ollut varma, olivatko tylsämieliset kloonit oikeita yksilöitä vai pelkkiä aluksen keskustietoverkon jatkeita. Väitettiin, että Ulkopuoliset laskivat gwailot osaksi kalustoa ja arvottivat useimmat ei-tiedostavat tekoälytkin niitä korkeammalle. Sen perusteella mitä olin Kapteeni Darridanin miehistöstä oppinut, uskoin nämä väitteet täysin.
    
Käännyimme kulmasta ja olimme perillä. Komentosillan sisäänkäyntiä peitti läpinäkymätön ovikalvo. Kalvo päästäisi lävitseen vain ne, jotka sisäänkäyntiä valvova tekoäly tunnistaisi siihen valtuutetuiksi. Luvattomat tunkeilijat tehtäisiin toimintakyvyttömiksi ja toimitettaisiin pikimmiten aluksen eritysosastolle kuulusteluja varten. Tai näin Asemestari Zambu oli kertonut minulle esitellessään alusta pian sen jälkeen, kun olin ensimmäisen kerran noussut kyytiin.
    
»Poistun nyt seurastanne, herra Voneuman», gwailo ilmoitti. »Kun olette puhunut Kapteenin kanssa, joku toinen opastaa teidät väliaikaisiin majoitustiloihinne.»
    
»Entä tavarani?»
    
»Ne on jo toimitettu hyttiinne. Hyvää päivänjatkoa.»
    
Otus ei jäänyt odottamaan, halusinko sanoa vielä jotain, vaan potkaisi seinästä vauhtia ja leijui tiehensä.  Katselin sen perään kunnes se katosi yhteen monista sivukäytävistä, ja kuljin sitten ovikalvon läpi Raparperitaivaan komentosillalle.

Scifin puolelta ehkä Dan Simmonsin Hyperion-versumi Hegemonian loiston aikoina. Olisi kiva vierailla Tau Ceti Centerissä, Nevermoressa, Lusuksessa ja muissa Simmonsin kuvailemissa maailmoissa kaukosiirtäjän avulla. Tai kenties haluaisin liittyä tähtien välillä matkustaviin Hyljittyjen parviin... Näitä olen aina pitänyt erityisen vaikuttavina.

Fantasian puolelta luultavasti Terry Pratchettin Kiekkomaailma, koska kohtuullisen tuttu ja muutenkin kiinnostavanoloinen paikka.

Hamiltonilta olen lukenut Night's Dawn -trilogian. Oikein kelvollinen lukupaketti, vaikka loppu ei aivan miellyttänytkään. Fysiikan lakien ja tieteen kunnioituksesta iso plussa, samoin Hamiltonin luoman maailman laajuudesta ja yksityiskohtaisuudesta.

Miinusta annan ensisijaisesti pakotetunoloisista seksikohtauksista ja ajoittain laahaavasta kerronnasta, Onneksi olen siinä määrin turtunut väkivaltaan ja rivouksiin, etteivät Hamiltonin kirjojen rajummatkaan kohtaukset minua suuremmin häirinneet.

Joo, aika kauanhan kirjoittamista olen harrastanut (vuodesta 2005 jos tarkkoja ollaan), vaikka olenkin nyt pitänyt aika pitkää taukoa ja kirjoitellut vuoden 2008 jälkeen lähinnä novelleja - ja niitäkin hyvin satunnaisesti. Tietenkin palaute on kirjailijalle aina tärkeää, etenkin nyt kun en ole vähään aikaan mitään uutta ulos suoltanut.

Onpa onnistunut olo, jos hahmoni vaikuttivat edes jossain määrin kiinnostavilta... Omalta osaltaan aloituksen oli tarkoitus kuvastaa "kukaan ei ole turvassa" -mentaliteettiani, jossa saatan hankkiutua melkeinpä mistä tahansa hahmosta eroon hyvinkin pikaisesti jos katson sen auttavan tarinaa.

Pienimuotoinen spoileri: kuten alkupätkästä epäilemättä kävi ilmi, kyseessä oli pelkkä virtuaalinen roolipeli. Osa hahmoista palaa kyllä vielä, "IRL" tällä kertaa.

Ilofuu, lisää tulossa kohtapuoliin.

Viisaita miehiä on syytäkin varoa. Niiden neuvot ovat harvoin hyviä kovin käytännöllisellä tavalla.

Heipä hei! En ole Risingissä ollut kovin aktiivinen vuoden 2009 jälkeen, mutta näin joulun alla taidan taas laskeutua keskuuteenne ja lähettää iloksenne uuden scifi-tarinan...

Kyseessä on tavallaan kirjallinen versio alkuvuodesta julkaisemastani samannimisestä sarjakuvasta, joskin yhteneväisyyksiä on perusideaa lukuun ottamatta aika vähän. Jos joku minut vielä muistaa muutaman vuoden takaa, saatatte tietää, että olen mieltynyt rikkaiden fiktiivisten maailmoiden kehittelyyn aivan yhtä paljon kuin niihin sijoittuvien tarinoiden kirjoittamiseen. Tämä tarina ei ole poikkeus, sillä se kuuluu luomaani scifimaailmaan, jonka tapahtumat sijoittuvat pääasiassa 3400-luvulle, maalähtöisten älyjen asuttamaan avaruuden alueeseen joka tunnetaan nimellä "Ihmiskupla".

Tarina on vielä kesken. Aloin jatkaa sitä vasta viime viikonloppuna parin kuukauden tauon jälkeen, mutta nyt yritän kirjoittaa sen loppuun mahdollisimman pian. Tässä odotellessa julkaisen tarinaa pätkissä ja annan Risingin käyttäjien sanoa mielipiteensä (jos sellaisia ylipäänsä on).

En ole aivan varma, kuinka pitkä tästä lopulta tulee, mutta tässä ensimmäinen pätkä.

* * *



Kapteeni oli lohikäärme.
    
Ainakin luulin, että se oli Kapteeni, sillä hän oli melkein aina lohikäärme: valtava, hopeisten panssarilevyjen peittämä hirviö, joka vartioi raunioitunutta torniaan ja sen sisään kätkettyjä mittaamattomia rikkauksia. Tornin juurelle peto oli kerännyt epäonnisten seikkailijoiden luista eräänlaisen suojamuurin, joka oli omiaan nakertamaan pienen ryhmämme taistelutahtoa. Tiesin, että muurissa oli monta aiemman inkarnaationi kalloa.
    
»Tällä kertaa emme voi epäonnistua», vieressäni seisova parantaja Weyldon sanoi kaikkea muuta kuin itsevarmasti katsellessaan alas sumuiseen laaksoon. »Suojataikani torjuvat lohikäärmeen tulenlieskat, ja te voitte pudottaa pedon ilmasta ennen kuin se pääsee riittävän lähelle käyttääkseen kynsiään tai hampaitaan.» Weyldon oli oikeasti Asemestari Zambu. Tämän tiesin varmasti, sillä hän oli kertonut sen minulle edellisenä iltana majatalossa juotuaan itsensä hillittömään humalaan.
    
»Olettaen tietysti että taikasi todella toimivat, etkä ole pelkkiä suuria sanoja koko mies», taempana miekkaansa teroittava, sangen uhkeaan rintapanssariin sonnustautunut barbaaritar huomautti. En tiennyt, kuka nainen oli oikeasti. Liittyessään joukkoomme pari viikkoa aiemmin hän oli ilmoittanut nimekseen Yngina Silpoja, pohjoisen paimentolaisheimon soturiprinsessa. Hän oli kyllä osoittanut kykynsä taistelussa, mutta pysytellyt matkan aikana pääasiassa omissa oloissaan. En muistanut ketään hänen kaltaistaan edellisiltä kerroilta ja arvelin, että hän saattoi olla Raparperitaivaan sattumanvaraisesti luoma hahmo.
    
Weyldon pahastui.
    
»Totta kai ne toimivat!» hän puuskahti. »Kuinka edes julkeat epäillä taitojani? Muista, että minunkin henkeni on pelissä.»
    
»En luota magiaan», Yngina totesi ykskantaan.
    
»Koska et ymmärrä sitä.»
    
»Älkää taas aloittako», sanoi soturivelho Bramz, jonka kimeä ääni oli täydellisesti ristiriidassa hänen massiivisen, mustanpuhuvien kaapujen verhoaman olemuksensa kanssa. Hän oli juuri ilmestynyt pienestä teltastamme ja kiinnitti panssarikäsineidensä nauhoja.
    
Olin samaa mieltä.
    
»Turha enää kiistellä», sanoin. »Olemme tulleet tänne asti ja voimme joko kääntyä takaisin tai kulkea aloittamamme matkan loppuun asti. Minusta meillä on aika hyvät mahdollisuudet.»
    
Weyldon virnisti.
    
»Kapteenia vituttaa aivan saatanasti jos päihitämme hänet. Se olisi muuten ensimmäinen kerta vuosiin.»
    
Nostin raskaan varsijousen selästäni ja latasin sen järeällä hopeanuolella, jonka kärkeen oli sivelty Liikkuvan Vuoren alkemistien valmistamaa myrkkyä. Allamme lohikäärmeen torni kohosi laakson sumujen keskeltä kuin yksinäinen hammas. Hirviö itse oli teillä tietymättömillä… luultavasti yläilmoissa, väijymässä kaltaisiamme aarteenetsijöitä.
    
»Matkaan», määräsin päättäväisesti ja johdatin nelihenkisen seurueemme metsän siimeksestä lähes umpeen kasvaneelle kinttupolulle, joka johti laaksoon. Laskevan auringon kajastus värjäsi sumun verenpunaiseksi. Valaistus sopi hyvin yksiin laaksosta kihoavan kuoleman löyhkän kanssa: pystyin haistamaan lukemattomat mätänevät, puoliksi palaneet raadot, jotka olivat kuuluneet edellisille uskalikoille. Polun reunoilla aluskasvillisuuden seassa lojui luita, vääntyneitä aseita ja panssarinkappaleita.
    
Pian olimme kokonaan sumun seassa. Se tuntui kiertyvän ympärillemme tukahduttavana peittona, joka sai maailman näyttämään tyhjältä ja vääristyneeltä. Pystyin näkemään vain muutaman metrin päähän eteeni. Olin varma, että sumu oli jotain elävää ja pahantahtoista, kenties laaksoa vartioivien kadotettujen sielujen aineellistunutta vihaa eläviä kohtaan.
    
Lopulta käännyin Bramzin puoleen.
    
»Pystytkö loitsimaan oikein ison tulipallon?» kysyin. »Jotain, joka haihduttaa tämän kirotun sumun. Lohikäärme tietenkin näkee meidät heti, mutta mekin näemme sen ja voimme puolustautua.»
    
Bramz nyökkäsi.
    
»Tulipallon? Järjestyy.»
    
Ääni ei kuulunut soturivelholle. Se oli kumea ja rätisevä ja tuli aivan vierestämme. Näin Bramzin suun aukeavan hämmästyksestä samalla kun hänen päänsä kääntyi äänen suuntaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt huutaa ennen kuin käsittämättömän kuuma liekki kärvensi hänet luita myöten. Tunsin kulmakarvojeni katoavan äkillisessä leimahduksessa. Kaaduin taaksepäin sokaistuneena, kasvot palaneina ja täynnä rakkuloita.
    
Lohikäärme oli ollut vieressämme sumussa, ryöminyt vatsallaan aivan maata vasten. Luultavasti se oli havainnut tulomme kauan sitten ja odottanut meitä jo pitkään laakson sisäänkäynnillä.
    
Olimme kävelleet suoraan ansaan.
    
Kiroten typeryyttämme räpyttelin silmiäni saadakseni näkökykyni takaisin. Värikkäissä jälkikuvissa verkkokalvoillani näkyivät Bramzin hajoavan ruumiin ääriviivat korventavaa tulihelvettiä vasten, ja hänen takanaan Ynginan ja Weyldonin hahmot, jotka syöksyivät turvaan polkua reunustavaan varvikkoon.
    
Maa tärähteli. Kuului rytinää, kun lohikäärme pyörähti ympäri nopeammin kuin niin suurelle olennolle olisi pitänyt olla mahdollista.
    
»Suojaloitsu! Nyt!» kuulin Ynginan huutavan. Katsoin äänen suuntaan ja erotin juuri ja juuri barbaarittaern, joka oli kömpinyt jaloilleen ja piteli raskasta kahden käden miekkaa korkealla päänsä yläpuolella, valmiina iskuun.
    
Weyldon vääntäytyi polvilleen, kohotti kätensä ja alkoi mutista loitsusanoja. Tiesin sen kuitenkin olevan liian myöhäistä.
    
Aivan liian myöhäistä.
    
Lohikäärme ei vaivautunut edes syöksemään tulta. Sumun keskeltä heilahti mahtava, piikkinuijaan päättyvä pyrstö, joka lennätti Ynginan näkymättömiin ja murskasi Weyldonin rintakehän niin että rusahti. Voitokas karjaisu halkoi ilmaa ja tunsin kivistävillä kasvoillani voimakkaan ilmavirran, kun lohikäärme kohosi siivilleen.
    
Tajusin puristavani yhä ladattua varsijousta. Se olisi viimeinen oljenkorteni, hyvin vähäpätöinen, mutta ehdottomasti käyttämisen arvoinen. Kohotin aseen summamutikassa yläpuolellani häälyvää varjoa kohti ja laukaisin. Myrkkynuoli suhahti ilman halki ja osui äänekkäästi kalahtaen johonkin. Se jokin putosi parin metrin päähän minusta ja jäi siihen makaamaan surkeana myttynä. Se ei varmasti ollut lohikäärme.
    
Nousin seisomaan ja hoipertelin katsomaan myttyä lähempää.
    
Se oli Yngina. Nuoleni oli halkaissut hänen panssarinsa ja tunkeutunut rintalastan läpi niin, että sen myrkytetty kärki törrötti sentin verran esiin hänen selästään. En kuitenkaan ollut tappanut naista, vaan hänen oli täytynyt kuolla jo lohikäärmeen pyrstön iskuun: puolet hänen päästään puuttui ja hänen raajansa olivat taipuneet mahdottomiin kulmiin liian monesta kohdasta. Hänen ainoa jäljellejäänyt silmänsä tuntui katsovan suoraan minuun, ei missään nimessä syyttävänä, vaan pikemminkin hämmästyneenä ja surullisena.
    
Silloin tiesin varmasti että olimme hävinneet, poikkeuksellisen nopeasti tällä kertaa.
    
Lohikäärme laskeutui taakseni. Hyväksyin kohtaloni ja odotin tappavaa tulenhenkäystä. Sitä ei tullut. Sen sijaan lohikäärme tarttui minuun panssaroidulla eturaajallaan ja kohosi jälleen ilmaan. Päästyämme pois sumusta näin hirviön ensi kertaa kunnolla. Se oli suuri kuin majatalo jossa olimme viettäneet viimeisen yömme, suomuinen ja kimalteleva. Sen massiivista päätä hallitsivat valtava torahampainen kita sekä kaksi pitkää, taaksepäin kaartuvaa sarvea, jotka oli kaiverrettu täyteen spiraali- ja sahalaitakuvioita.
    
Se oli varmasti Kapteeni.
    
Lohikäärme lensi tornilleen ja laskeutui sen raunioituneelle huipulle. Sen koura puristi minua yhä tiukemmin, ja käyrät kynnet upposivat lihaani. Vaatteeni ja nahkapanssarini olivat omasta verestäni liukkaat. Minulla ei ollut enää mitään mahdollisuutta selvitä: vaikka lohikäärme päästäisi minut menemään nyt, vuotaisin kuiviin muutamassa minuutissa.
    
»Mitä helvettiä odotat?» huusin lohikäärmeelle yhteen purtujen hampaiden välistä. Tuska oli lähes sietämätöntä. »Voitit meidät taas. Tapa minut nyt, helvetti soikoon! Tiedät, että tulemme vielä takaisin.»
    
Lohikäärme nauroi. Se oli matala, hyrisevä ääni, joka sai kalloni luut värähtelemään. Siinä ei ollut mitään todellista tunnetta.
    
»Ette te tule takaisin», hirviö mörähti. »Tai ainakaan sinä et tule. Olemme perillä.»
    
En ollut uskoa korviani.
    
»Perillä? Tarkoitatko…»
    
»Kyllä. Matka on ohi. Sinun on aika herätä.»
    
Lohikäärme avasi suunsa. Näin sen kurkussa palavan kemiallisen liekin ja tunsin sen sisuksista hohkaavan kuumuuden. Huusin ääneen kun se viskasi minut kitaansa ja timanttihampaat napsahtivat kiinni.

Hyvää joulua vain Risingin käyttäjille! En ole kovin aktiivinen täällä ollut vuoden 2009 jälkeen, mutta en ole unohtanut teitä. Jospa nyt alkaisin taas postailla vähän enemmän näin uuden vuoden kynnyksellä.

PS.
Piparkakkutaikina on parempaa kuin piparkakut.

Ihmisen aivot ovat pelkkä biologinen kone. Jos sattumanvaraisesti kehittynyt biojärjestelmä kykenee ajatteluun ja tietoisuuteen, ei ole kerrassaan mitään fyysistä estettä sille, ettei riittävän kehittynyt keinotekoinen järjestelmä kykenisi samaan.

Ja vapaa tahto on pelkkä illuusio, joka on kerrassaan mahdoton tieteen näkökulmasta. Joko kaikki on determinististä ja ennalta määrättyä tai sitten mukana on myös sattumaa... mutta kausaliteetti pätee yhtä kaikki, tapahtumat johtuvat aiemmista tapahtumista ja ihmisaivot reagoivat vain saamiinsa ärsykkeisiin.

Ilofuu! Tervetuloa Risingiin!

Melko jännä pätkä tämä... Judge Dreddin vaikutusta tuntuu mukana olevan, ja yleisestikin kyberpunk tuntuu vahvana. Melko synkeä kuvaus tulevaisuuden Suomesta, kylläkin, mutta ei se väärin oo.

Kappalejako olisi toivottavaa, muuten varsin sujuvaa ja elävää tekstiä.

Minulla on gallerioita useampikin...

DeviantArt: Vumpalouska

Omatekemät kotisivut

Naurunappula: Vumpalouska

DeviantArt-galleria ja kotisivut on omistettu ensisijaisesti scifitaiteelle ja rakentamalleni scifimaailmalle, Naurunappula-profiilissani on kaikenlaisia sarjakuvia ym. vähän oudompaa materiaalia.

Kirjoitin scifinovellin, jonka voi lukea nettisivuillani (tänne en sitä pistä, koska se ei mahtuisi yhteen postaukseen):

http://vumpalouska.webs.com/kuhisijat.html

Novelli edustaa ns. "puolikovaa" scifia ja keskittyy täysin poikkeuksellisen ja vieraan muukalaislajin esittelyyn ja kuvaamiseen. Tarina on aika synkeä, eikä siinä ole onnellista loppua.

Novelli on pitkä(hkö), mutta ei aivan niin pitkä kuin ensisilmäyksellä voisi luulla, sillä sen rakenteen (muukalaisia tutkivien tiedemiesten päiväkirjamerkintöjä) ansiosta siinä on aika paljon "tyhjää tilaa".

Tosi on. Picardin kunniaksi vähän hyveä musa:dea

http://www.youtube.com/watch?v=X6oUz1v17Uo

Kapteeni Sheridan  7
Komentaja Sinclair  8
Amiraali Adama  7
Kapteeni Reynolds  7
Kapteeni Picard  6 (+1)
Han Solo  6 (-2)

Perskules, Picardia ei saa tappaa!

Häh häh hää... Kirk putosi. Ei pelastanut edes repeytynyt paita tällä kertaa, ei!

Kapteeni Sheridan  8
Komentaja Sinclair  10
Amiraali Adama  4
Kapteeni Reynolds  11 (+1)
Eversti O'Neill  6
Kapteeni Picard  11 (+1)
Han Solo  7 (-2)

Kapteeni Sheridan  9
Komentaja Sinclair  10
Amiraali Adama  9
Kapteeni Reynolds  10
Eversti O'Neill  9
Kapteeni Kirk  7
Kapteeni Picard  10 (+1)
Han Solo  5 (-2)