Tobias Sam Timo Tolkki's Avant Avalon: The Land of New Hope

Siis vau, tuo nimi.

En ole koskaan oikein ollut Timo Tolkin fani - Stratovariukseltakin lempilevyni ovat nää post-Tolkit, vaikka Episode ja Elements I ovatkin ihan hienoja levyjä. Tolkki on tosin Stratovuosiltaan "kypsynyt" itsekin viime levyillään (lähinnä Revolution Renaissancella) tähän PowerMetal-HardRock fuusioon, mihin melkein kaikki power metal bändit ovat siirtyneet: eli nopeutta ja teknistä nuottitulvaa tasapainottaa enemmän rento rockenroll-meininki, jossa lainaillaan kasarilta ja työstetään kertsivetoisia, koukuttavia melodiapaloja. Samanlaisen vedon teki myös Sonata Arctica Stones Grow Her Namella, puhumattakaan Thunderstonesta ja Masterplanista joita kai voisi sanoa tyylin esi-isiksi.

Ja nyt Tolkki säveltää tätä Hard Poweria/Power Rockia rock-oopperamuottiin. Eikä voi olla tulematta mieleen eräskin tekijä jonka nimi alkaa Tobiaksella ja päättyy Sammetiin. Koska Timo Tolkin Avalon voisi mennä helposti Avantasiasta, jos hän vain olisi antanut Tobille paikan laulajana.

Sinänsä vertailu ei ole mitenkään paha asia. Tolkkia tai Tobia tuskin kumpaakaan kiinnostaa vähääkään jokin fanien rip-offin valitus, vaan pikemminkin yhdistää hinku väsätä hyvää musiikkia jostain nimistä huolimatta. Ja vaikka Tolkki onkin vielä pahempi siirapinystävä kuin Tobi, niin pömpöösiin rock-oopperaan voisi helposti kuvitella sellaista Elementsien aikaista jylhyyttä. Rockimpi ilmaisukin voisi rauhoittaa sellaista överiksi menoa, johon Elements sortui etenkin Kotipellon äänellä.

Mutta, nyt kun sain kuunneltua levyn Spotifysta, ei lopputulos oikein vakuuta. Siinä on rockimpaa rentoutta, powerimpaa vauhtia, toimivia melodioita, kivoja sooloja ja hyvät laulajat. Yhtälön lopputulos on kuitenkin lähinnä tylsää ja hampaatonta Avantasian kierrätyskamaa.

Kappaleet on lähinnä laulajien voimin meneviä tukutuksia tai balladeja, joissa kitaroinnista muistuttavat Tolkin soolot ja jokunen ookoo koukku. Parhaita paloja ovat juuri Elementsin ajoista muistuttavat Avalanche Anthem ja nimiraita, joilla levy oikeasti kuulostaa kitara-sankarin kirjoittamalta mahtipontiselta rock-oopperalta. Sinkkuraidat ovat kökköjä, muuta materiaalia ei edes muista.

Taidan suosiolla laittaa Avantasian The Wicked Symphonyn soimaan ja jättää tämän sikseen.

Molemmista voin asiantuntemattomasti todeta, että parempi voitti ^^ Ruotsin joukkuepeli pyöritteli suomalaisten yrityksiä miten mielivät, ja pelaajat olivat kovempia. Sveitsillä taas oli pokkaa ja taitoa haastaa jenkit kunnon vauhtipelissä, vaikka välillä syöttöpeli ei ihan pysynytkään pelaajien tahdissa.

Olivat tyylillisesti mukavan erilaisia matseja, kumpikin yllättävänkin viihdyttävää katsottavaa, ja finaalissa saadaan nähdä kaksi kiistattoman kovatasoista joukkuetta. Sitä ei osaa sanoa kumpi lopulta vetää pidemmän korren, mutta itsekin pidän sormia ristissä sveitsiläisten puolesta. Toivottavasti tämä ei jää yhden vuoden ihmeeksi, vaan Eurooppa oikeasti saisi Sveitsistä uuden polven lätkämaan näiden isojen nimien (ja Suomen ) joukkoon.

Mulla on huonoa tuuria kuulokkeiden kanssa, kun jouduin hankkimaan vuoden sisällä jo kolmannet Logitechit edellisten hajottua. Halvemmat logit kyllä ovatkin niin hauraita höttyröitä etten ihmettele. Hyvä puoli on se, että takuu on aina ollut voimassa, joten voin vaihtaa kalliimpaan laatuun pikkurahalla. Tätä vauhtia vielä pari kertaa, niin hankin varmaan jotkut satasen hintaiset, ikuisesti ehjät Sonyn über-kuulokkeet.

Allekirjoittanut suosittelee lämpimästi Kiuasta. Ostin itsekin aikaisemmin kaikki neljä levyä kuultuani vain Spirit of Ukon, enkä pettynyt yhtään. Mahtavalla otteella vedettyä meloheviä, jokaisella levyllä on oma identiteettinsä.


Mokoma - Kuoleman Laulukunnaat
En oikein handlaa Mokomaa. Ostin tämän halvalla antikvariaatista, kun päätin kokeilla ja tämä sattui olemaan ainoa levynnimi jonka etäisesti tunnistin tutuksi. Ja olihan sillä yksi hyvä viisu, Kuu saa valtansa auringolta. Muuten melko hajutonta runttausta, en osaa sanoa juuta taikka jaata.

Avantasia - The Mystery of Time
Tobias Sammetin powerheviprojektista on muotoutunut moni-ilmeisen pirteä ja seikkailullinen rokkibändi. Enää ei tarjoilla niinkään ylettömiä tilutteluja ja päänräjäyttäviä vauhtisuorituksia, vaan kappaleiden ehdoilla veistettyjä melodiapaukkuja, joissa korostuvat orkesteripauhulla tehty mahtipontisuus ja tunteella vetävä laulajakaarti. Joista puolet ovat tällä kertaa kohta eläkeiässä. Kokonaisuus on puhdasta korvakarkkia, vuoden parhaita levyjä tähän asti.

Shattered Skies - Reanimation EP
En tiedä mitään djentistä. Latasin tämän bändin sivuilta koska se on hyvää musiikkia. Nokkelia riffejä ja hienoja melodioita.

Amorphis - Circle
Amot pistävät vaihteeksi taas pakkaa uusiksi. Levy soi raskaammin ja kolkommin, mutta muutos on ollut ensisijaisesti soundillinen eikä tyylillinen; melodeathiin kallistutaan lopulta vain kolmessa neljässä viisussa, ja niissäkin amorphismaisella tyylitajulla. Valtaosa viisuista on pääpiirteissään tuttua Amorphis-reseptiä, eli folkia ja progea sekoittelevia mielettömän kauniita melodiariffejä, Tomi Joutsenen upeaa laulua ja kokonaisuudessaan vahvoja kappaleita viljellään taas koko rahan edestä. Kokonaisuudessaan aivan penteleen kovaa materiaalia, ja siihen tykästyy joka kuuntelukerralla enemmän. Ellei Turisas pistä syksyllä paremmaksi tai jostain ilmesty joku aito helmi, tässä saattaa hyvinkin olla vuoden levy.

Pressure Points - Remorses to Remember

Muistaako kukaan muutaman vuoden takaista topia tästä bändistä? Itse pisti silmään jo silloin, mutta jostain syystä en koskaan sanut ostettua levyä. Se unohtui aina kun selaili investointien kohteita, kunnes nyt vihdoin sain haalittua tämän. En ole koskaan Opethia kuunnellut, ja Dream Theateriinkin olen vasta aloitellut, mutta näillä korvin tässä onkin hyvä aloitus tutustuessa progressiiviseen deathiin. ^^

Atonement

Insomnium - One for Sorrow

Mulla on ollut koneella kaksi ekaa Inson levyä varmaan viisi vuotta. En ole koskaan saanut itseäni kuuntelemaan niitä ajatuksella läpi. Jokin tökkii niissä.

Nyt päätin aloittaa puhtaalta pöydältä, saatuani melodeathiin uutta tuntumaa Omnium Gatherumin kanssa ja yhden kaverin suositellessa tätä gateway-levynä. Tämä myös lähti edullisesti. On vielä kuuntelupisteessä, mutta tavoitteeni on päästä kunnolla kiinni Insomniumiin tällä levyllä ja sitä kautta kuroa umpeen tämä aukko musiikkigenressä. Diggaan jo kovasti Through the Shadowsin kertistä, so that's the start.

Through the Shadows

Helloween – Straight out of Hell
Heippaveenin uusin on äänimaailmaltaan pirteämpi ja hengittävämpi kuin muutama aiempi tekijänsä, vaikka mukana on yhä petollisenkin kieroja viisuja. Kokonaisuus on vähän kahtiajakautunut "meh" ja "hyvää" leireihin, jotkut vedot on vähän standardeja ja pari kummallisuuttakin on eksynyt mukaan (Asshole...), mutta platalla on myös koko joukko melkoisia ytyjä.

Nabataea
Burning Sun

Eternal Tears of Sorrow – Before the Bleeding Sun & Children of the Dark Waters

A Virgin and A Whoren jälkeen EToSille tuli vastaan tauko, mistä palattiin selvästi petrattuna. Soundi on kirkkaampi ja tunnelmat isompia, tinkimättä dynaamisesta revittelystä ja melodiantajusta. Parhaimmillaan päästään suoranaisen massiivisiin teoksiin AngelheartRavenheart-eeposten kanssa, puhdasta laulua kuullaan kiitettävästi piano- ja kitaramelodioilla iloittelevien hittikimaroiden keskellä ja paikoitellen siirrytään painostavasti pauhaavaan goottimetalliin. Levykaksikko on suhteellisen tasainen ja samankaltainen, mutta BtBS nousee ehkä edelle hieman särmempänä ja vaihtelevampana. Children on suhteessa tasavahvaa laatua.

Tears of Autumn Rain
Sakura no Rei/Sinister Rain
Baptized By the Blood of Angels
Angelheart, Ravenheart Act I & II

Masterplan – Time To Be King

Saksalaisen powerhevin esimerkillistä työtä. Menossa ei hidastella nyyhkimään tai tiluiloittelemaan vaan keskiössä ovat tiukat heviriffit, ylväät powermelodiat ja Jorn Landen komea raspinen ääni.

Time to be King
The Dark Road
Blue Europa

Ja perjantain uutuudet ensivaikutelmilla:

Eternal Tears Of Sorrow – Saivon Lapsi

Se kolmas EToS. Hyvin samankaltainen Bleeding Sunin ja Childrenin kanssa, mutta Saivossa on ehkä enemmän kolkkoa tunnelmaa. Swan Saivo on bändin lennokkaista piano/kliinivetoisista hiteistä aivan lyömätön.

Swan Saivo

Omnium Gatherum – Beyond

AOR-MeloDeathia? Välillä kitaramelodiat voisivat mennä vaikka jenkkiteeveesarjan soundtrackilla, mutta yhdistettynä jyskyyn revittelyyn ja mureaan murinaan saadaan aikamoinen sekoitus. Täytyy tutustua lisää.

New Dynamic

Stratovarius – Nemesis

Stratot jatkavat tolkittomalla tiellään. Matias Kupiainen on kiistatta noussut Tolkin varjosta bändille arvokkaaksi biisinikkariksi. Polariksen ja Elysiumin kehityksen jälkeen Nemesis tekee sitten lopullisen pesäeron vanhoista tutuista stratoiluista. Ei yhtäkään Speed Of Light -kaavaan ängettyä tilukiekuilua, vaan monisyisempiä melodioita ja Kotipellon äänikin säilyy mukavuusalueella. Uutuutena tavanomaisten sinfonisten kiipparisoundien ohessa on käytetty reippaalla kädellä elektronista äänimaailmaa, josta etenkin Halcyon Days on suorastaan perverssi esimerkki räikeän dance-vetoisella C-osallaan.

Unbreakable
Halcyon Days

Yllättäen tosielämä paiskoo niskaan niin että jätän nyt Hesan-reissun väliin.

Vaihtoehto kakkonenhan olisi ilta-/yöjuna Tampereelle. Melkeinhän jo sitä harkitsin viime Suokissa, mutta sademyräkkä vei innon kävellä asemalle.

Mulla ei kyllä ole hajuakaan onko mulla jotain tuolloin opintojen puolesta, nykyisellään kun pahimmat deedlainini päättyvät tammikuun loppuun, mutta 23. olisi ehkä jospa parempi. Jätän kuitenkin vielä äänestämättä. Laitetaan sitten kaks-kolmelle.

Green Lantern

DC yrittää osoittaa, että heillä on muitakin relevantteja supersankareita kuin Teris ja Batman. Ei onnistu. [/troll]

Jep, katsoin tämän leffan ihan piruuttani Marvel-fanin silmin. Popparit ja limpparit vaan valmiina uhitellen että "Antaa tulla, nyt nähdään onko teistä mihinkään!"

Jaaaa... olihan se aika pökkelö. Ryan Reynolds oli aika lattea, päähenkilön kaverit aika latteita, tyttöystäväkin aika lattea. Ekat puoli tuntia menivät hymistellessä ja odotellessa jotain kiinnostavaa tapahtuvaksi. Sitten Peter Sarsgaardin esittämä konna pääsi mukaan kuvioon, ja johan hommaan saatiin heti vähän sisältöä. Leffan ainoa oikeasti kiinnostava hahmo.

En ole kuuna päivänä lukenut muuta Green Lantern -aiheista kuin yhden crackin manga-crossover-fanficin, joten odotin tältä sellaista pelinavausta. Hyväksi puoleksi onkin sanottava että Green Lantern on oikeasti ihan mielikuvituksekas ja rikas scifi-fantasiakonsepti, ja Lantern Ring on aika helkkarin hauska supervoima. Itsekin kyllä haluaisin sormuksen joka materialisoi kaiken mihin vaan mielikuvitus ja tahdonvoima riittää. Eniten giggidyä sai aikaan kun oltiin Lanternvillessä ja esiteltiin supervoimia.

Kyllä vähän näkyi, että tästä yritettiin saada sekoitus jotain Iron Manin repeää meininkiä ja Thorin "maagista" eeppisyyttä kilpailemaan Marvel-leffojen rinnalle, mutta veteläksi silmänkarkiksi se jäi. Ryan Reynolds häviää karismassa ja särmässä käytännössä kaikille Marvel-puolen staroille, jotka ovat omien leffojensa kantavia voimia.

Palataanpa vielä viime vuoteen. Tässä vielä lisää 2012 lunastuksia.

Brymir: Breathe Fire to the Sun
Taas tämmöstä Enska/Turisas-henkistä pömpöösiä pakanametallia, vaikka tässä tapauksessa mennään jo Borgir-tason meininkiin. Viikinkihevistä on kait tullut uuden polven sinfonista metallia, kun kaikki rupeavat siihen. Eipä siinä mitään, oikein herkullisia sfäärejä tässäkin saadaan aikaan.

Retribution

Embassy of Silence: Antler velvet

Ihan ekana kun Unconvertedin kuulin, niin ajattelin että: tsiisus, kun neiti kuulostaa ilkeältä. Shearin ohessa viime vuoden toinen oikea löytö naislauletussa metallissa. Kuulostaa vähän indie-henkiseltä, uudemmalta Tristanialta.

Unconverted

Anathema: We're Here Because We're Here

Viime vuoden viimeinen levyostos, ja toinen ostamani Anatheman levy, jonka nappasin matkaan samalla kun ostin äitille Edelmannia. Rauhallisempi ja leijuvampi kuin Weather Systems, eikä kyllä itselleni iskenyt ihan yhtä hyvin.

Dreaming Light

Ja 2013 ensimmäiset investoinnit, kun alkoi tää alesesonki.

Stam1na: Nocebo

Sanon yhä, että uudemman Stam1nan tyyli puree itseeni paremmin, kun levyt eivät ole ihan pelkkää kaoottista rässirunttausta, vaan mukana on ripauksen verran enemmän melodiaa ja punaista lankaa.

Valtiaan uudet Vaateet

Stream of Passion: Darker Days

Lucassenin utuisen proge-touchin sijaan omilleen päässyt SoP pelaa vähän iskevämmällä sinfonisella otteella ja LacunaCoilmaisella rokkenrollilla, toki unohtamatta latinosävyjä maustamassa äänimaailmaa.

Darker Days

Eternal Tears of Sorrow: A Virgin and A Whore

Piti ostamani oikeastaan joku EToSin uudemmista levyistä, mutta tämäkin menee ensikosketuksesta. Hienoja sooloja, hienoja melodioita, tunnelma on vähän kuin suomalainen versio vanhasta Sireniasta, mutta rääkylaulaja on lähinnä ok. Tulee tota korinaa kuunnellessa lähinnä mieleen, että puhtaita kuuntelisi tässä paljon enemmän ja mieluummin.

The River Flows Frozen

Amoral: Beneath

Halusin oikeastaan tämän levyn nimikkoviisun takia, se kun kuulostaa aika penteleen hienolta eikä siitä löydy Youtubessakaan juuri muita kuin livetaltiointeja. En ole Deathmetal-ajan Amoraliin vielä tutustunut, eikä Koivusen soolokama kauheasti kiinnosta, mutta se on todettava että Beneath on hyvää hardrock-henkistä meloheviä ja Ari laulaa hienosti. Hyvin miellyttävää kuunneltavaa, joka sopii mainiosti vaikka automatkalle.

Wrapped in Barbwire

Hyppään nyt mukaan hakkaamaan jo puolikuollutta hevosta, mutta: Elokuvan tulisi pärjätä omilla avuillaan, kuten kaikkien kerronnanmuotojen, ja toimia omien konventioidensa varassa siitäkin huolimatta että jotakin sovitetaan formaatista toiseen, kuten sarjakuvasta valkokankaalle. Mutta on se aina hyödyksi, jos osaa suhteuttaa sen mitä on menossa katsomaan ja on perillä edes jostain kontekstista.
Vaan eihän tuon lopun nyt pitäisi olla edes kauhean vaikeaa tajuta ilman sarjakuviakaan. Selkeästihän koko hoska selitettiin leffassakin, kun vaan pysyi kärryillä.



Tuon ylemmän siis sen mukaan mitä muistan kun kävin tän silloin elokuussa näkemässä, ja nyt oottelen sitä Deeveedeelle joulupaketista. Eniveis, omaa mieltäkin esiin.

Hyvä leffa se oli kun muistelen. Olihan siinä helvetisti materiaalia ja juonenpätkiä joita solmia yhteen nättiin finaaliin, ja lähtiessä teatterista en ollut niinkään mindblown by awesomeness kuin pohdiskelin että olipas se vain melkoinen jyrkäle. Tarinankulku oli erilaista menoa kuin kiivastahtisemmassa ja intensiivisemmässä Riturissa, mutta itselle siitä tulikin mieleen enemmän hitaasti eskaloituva epookki kuin jännäri/toimintaleffa. Kolmen leffan kokonaisuutta tarkastellessa se tuntuu toisaalta hyvin luontevalta rytmiltä, Begins taisi olla myös melko hitaasti aukeava ja eskaloituva, mutta toisella tapaa. Begins, Falls, Rises.

Nolan ei tosin osaa kummoisesti kirjoittaa romantiikkaa. Leffoissa on paljon fiksunkuuloista keskustelua kaikenlaisesta (Doug Walkerin sanoin: "They analyze everything!), jota on hauska seurata mutta nyt ei oikein saatu uskottavaa ihmissuhdekemiaa henkilöiden välille, vaikka voi se olla näyttelijöistäkin kiinni. Tämä siis Batman/Catwoman-sivujuonesta. Heh, Eamesin ja Arthurin flirttaileva onelinerivetoinen subteksti Inceptionissa oli minusta luontevampaa.

Muilta osin voin kompata Logikärmestä tuolta ylempää täysin. Ja vaikka Banessa ei ollutkaan aivan vastaavaa memeettistä performanssia kuin Ledgerin Jokerissa, niin se oli kiistattoman karismaattinen ja yksinkertaisen badass hahmona.

Pitää kyllä ottaa joulun alla uusintakatsaukseen Marvelin leffojen ohessa.

Joku kissatyttö-haltia-alieni (Ja mikä tiara sillä on päässä?), vaiko vain tuikinormaali WoW-hahmo, kenties? Teema ja sävymaailma istuvat sivustolle, vaikka pikavilkaisulla yksityiskohdat uhkaavatkin hukkua. Lähempi tarkastelu kuitenkin herättää mielikuvituksen ja saa janoamaan lisää tietoa nätistä kuvasta, siitä tarvittaisiin suurennos.

Mitä, että etsiäkö itse? Enpä jaksa
(Ja hah haa, "Radoxeald casts Resurrection" tälle topille)

Äxän Metallimarraskuun satoa.

Amorphis: Karelian Isthmus + Privilege of Evil

Amojen ensimmäinen levytys on tähän mennessä jäänyt itseltä huomiotta, eikä se nyt lopulta mitenkään hääppönen ole. Aika lailla ymmärtää miksi levyltä on livekuntoon jäänyt vaan Sons of Uisliu, North Side ja Vulgar Necrolatry, kun kama on valtaosin semmosta perus death-runttausta, josta puuttuu se Talesilla hioutunut melodiariffien pyörittely.
That said, todelliseksi helmeksi mulle kolahti kuitenkin Privilege of Evil -EP, jolla on demonauhoitteita todellisen rupisella soundilla. Äänimaailma on rouhea kuin mikä, mutta se tarjoaa biiseihin mukavan kolkkoa tunnelmaa.

Kiuas: Spirit of Ukko, Reformation, The New Dark Age, Lustdriven

Olen tiennyt Kiukaan olemassaolosta jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt kaverin sivumaininnasta päätin kokeilla miltä se oikeasti kuulostaa. Päädyin lopulta ostamaan bändin koko pinkan. Hienoa Power/thrash/folkia höystettynä Hard rock -koukuilla, synamatoilla ja paikoittaisella Death/black metal runttauksella.

Imaginaerum

Hobitin ohella se toinen kiinnostava loppuvuoden elokuva.


Ja Jar Jar Binksille oma piirrossarja Disney Channelille, ja niistä kasarin sarjoista joko remaket tai muuten pyörimään. Voisi ehkä toimiakin.

Wintersun: Time I

Äxästä julkaisupäivänä. Hauskasti pääsin samalle sivulle, kuin aiemmin ostamani debyytti. Laitan tukevamman arvostelun TÄNNE, mutta nyt sanottakoon, että erittäin monisäikeinen, tunnelmallinen ja komeasti soiva kokonaisuus sinfonista metallia. Irtiotto debyytin tyylistä mutta kuulostaen yhä hyvin Wintersunilta.

Wintersun: Time I

Hauskasti pääsin levyostostopikissa samalle sivulle, kuin aiemmin ostamani debyytti. Täähän on siis se hevikentän messiaslevy, Finnish Democracy mitä tulee odottamiseen useimmille. Ja sittenkin vasta toinen kahtia jaetusta kokonaisuudesta. Itsehän kyllä kun aloitin Wintersunin kuuntelun mukavasti vasta keväällä, niin levy tulee pikemminkin hyvään saumaan.

Lyhyesti, Time I on melkeinpä debyytin antithesis. Melkoisen riisutun riffi- ja rumputulella ja tukevilla kosketinfiilistelyillä etenevän Death/Power/Proge-metallin sijaan luvassa on lukemattomilla soundikerroksilla vuorattua tunnelmallista sinfonista metallia, jonka ytimessä sykkii se riffivetoinen Death/Poweri.

Suoraan sanottuna eka kuuntelu myös meni reilusti yli hilseen. Levy kului läpi ihan pällistellen, kun yhtä aikaa soi pahimmillaan kolme melodiaa, kaksi kitarariffiä, kolme eri lauluääntä (kaikki Mäenpäätä, eri lyriikoilla vielä), ja blastbeat... Tämä on hifistelijän herkkua, sillä Time I vaatii jykevää äänentoistoa joka kuitenkin pystyy erottelemaan sulavasti eri tasoja, ja pirusti uudelleenkuuntelua. Paikoitellen voidaan väitellä meneekö kokonaisuus jo ylituotetun puolelle, mutta jotenkin se silti onnistuu pysymään kasassa. Orkesterisoundien sija on levyllä hyvinkin rinnakkainen bändisoiton kanssa, jonka sulattaminen vaatii keskittymistä. Itselleni punainen lanka aukeni todella vasta kun soitatin läpi bonus-DVD:n harjoitusliven, jolla bändisoitto nousee esiin orkesterin jäädessä taustalle. Sittemmin en olekaan juuri muuta kuunnellut. Ensin koska halusin päästä sisälle, sitten koska haluan kuulla sen aina vielä uudestaan. Time I tarjoaa joka kuuntelulle jotain mihin kiinnittää huomiota.

Tämän levyn voi oikeastaan käydä läpi kappale kappaleelta, koska viisuja on vain kolme plus kaksi.

When Time Fades Away + Sons of Winter and Stars: japanilaista folkia ja orkestraalitaustaa yhdistelevä intro saa ensin odotukset korkealle tunnelmallisuudessaan, ja tasaisesti eskaloituvassa tyylissään nostaa intoa kunnes SoWaS räjähtää liikkeelle. 13+rapiat pitkä varsinainen raita vaati eniten keskittymistä, mutta osoittautui lopulta hienon draaman kaaren omaavaksi eepokseksi. Komeasta alusta konstikkaaseen rymistelyyn, akustiseen väliosaan ja lopulta hulppeaan finaaliin jossa aina kun kuvittelee kuulleensa kaiken nostetaan panoksia vielä vähän. Eskalaatio on huikeaa. Puhdasta herooista Power Metal -pömpöösiä tehtynä pirun tyylikkäästi.

Land of Snow and Sorrow: Melankolinen teos turisasmaisella uljuudella. Kahdeksan minuuttia täyttyy kahdella-kolmella teemalla, joita vuorotellaan ja varioidaan tavoin, joilla Amorphis olisi ylpeä; tyylillisesti tuo mieleen Elegyn nimikkovedon. Riffeissä löytyy pieniä kikkoj joita on hauska bongailla, ja teemasta toiseen siirrytään juuri oikeissa kohdissa ennen kuin alkaa kyllästyttää. Kappale sekä toistaa itseään että on jatkuvassa muutoksessa. Paperilla yksinkertainen viisu, josta löytyy kaiken aikaa uusia puolia.

Darkness and Frost + Time: ehdoton lempparini. Ydinmelodia on yksinkertaisen lyömätön, jää korvaan soimaan mutta on tarpeeksi konstikas että se täytyy kuulla useaan kertaan ennen kuin sen muistaisi täysin. Jos LoSaS oli jatkuvassa kiinnostavassa varioinnissa ja SoWaS eskaloitui draaman kaaressa huikeaksi, Time tekee molemmat nappiin. Melodia kantaa koko eepoksen läpi uusiutuen kerta toisensa jälkeen, milloin akustisesti, milloin raskaasti, milloin ylevästi. Kertosäe tihkuu siirappista surua ja kaipuuta niin että kyyneleet iskevät väkisin. Draaman kaari kiihdyttää huikeaan finaaliin, joka ei kuitenkaan tunnu lopulta, vaan väliajalta...

Time kakkosta odotellessa, erittäin komea kokonaisuus joka kilpailee takuulla vuoden levyn tittelistä.

Se nyt on selvää ettei mikään bändi yhtäaikaisesti nakkaa laulajaa pellolle ja hanki tuuraajaa 24 tunnin varoitusajalla - varsinkaan jossain Amerikan korvessa. Johan se on puhtaasti käytännössä mahdoton suoritus.

Floor Jansen oli ilmeisesti saanut kutsun tuuraamaan hyvissä ajoin (oli twitteröinyt jotain siihen passelin epämääräisesti viittaavaa jo pari päivää ennakkoon), mikä kyllä antaisi olettaa että eroaminen on ollut bändissä valmisteilla. Hyvin varmasti jo ennen sitä "pahamaineista" Denverin keikkaa, jolla Anette oli sairaalassa kun Kamelotin taustamimmit vetivät hätäratkaisuna. Veikkaisin että sairaalareissu oli se vimonen seikka mikä sai lopulta eron vireille, kun Nettan ei olisi muutenkaan kyennyt vetämään päivittäisiä keikkoja ympäri Jenkkilää kuin tukkoisesti muutamaan päivään, ja blogissa risoontuminen tuli siinä sivussa.

(Joku myös tulkitsi Vissun forumilla, että Anette olisi käynyt etäiseksi jo aika pitkälle edeltävissä blogeiluissaan, mutta siitä en itse osaa sanoa paskaakaan.)

Eli toisin kuin lööppärit saarnaavat, en usko tässä olleen mitään draamaa ja selkäänpuukotusta menossa. On mennyt vähitellen sukset ristiin, tultu siihen tulokseen ettei yhteiselo enää toimi, ja ilmoitettiin yhteisymmärryksessä erkanemisesta - ajoitus meni kyllä metsään Denverin tapaksen takia, kun lööpit ja populismikansa saivat siitä yllin kyllin jutun juurta ja spekuloimisen aihetta, mutta todennäköisemmin se oli enemmän yhteensattuma.
Ajoitustahan kyllä hiertää sekin, että marraskuun iso keikka Hesassa (Imaginaerum-leffan ensi-illan ohessa) jää nyt kiusallisesti Anetelta väliin.

Vituttaa, mutta en rupea asiaa sen enempiä hehkuttelemaan. Olen ollut tälläkin laudalla Anetten puolestapuhujana jo nollaseiskasta asti, ja nyt luultavasti saadaan taas muutamakin heitteri nenäilemään "jopas siitä poppispissiksestä päästiin"... Le Sigh.


Itse kyllä oikeasti toivon että mikäli tää tosiaan oli nyt tässä, niin ettei DPP:tä ja Imarua tulla kohtelemaan jonkin sortin ignoorattavina välitöinä bändin uralla. Ne on sen verran hyviä levyjä etten itse ainakaan tule lykkäämään niitä unohduksiin johonkin BlazeBayley/RipperOwens -mappiin.


Floor Jansen tuuraajana on kyllä jotain sellaista, millä tuli herkuteltua jo aikoinaan ajatusleikkinä, kun neiti vetää vaivattomasti niin klasarit kuin normitkin. Mutta nyt kun oikeasti sen voi kuulla laulamassa Yövissua niin on vähän absurdi fiilis. On vähän kuin silloin kun Fabio Lione vetämässä Kamelotia: kuulostaa varmasti ihan mainiolta, mutta ääni on itsessään niin ikoninen ettei sitä voi oikein ajatella laulamassa toista ikonia muuten kuin tuuraajana. Jotenkin toivon että tuleva uusi laulaja (ei jumalauta, sanoinko mä oikeasti sen jo nyt? tuleva uusi laulaja...) hankitaan kuitenkin vähän muista vesistä.

No jaa, vetäisin Mintunjämät muistoksi, pistin Meadows of Heavenin ja Storytimen soimaan ja jään seuraamaan tulevaa shitstormia. Täytyy olla realistinen, kuten Logen Yhdeksänsorminen sanoisi.

Mulla iski äkkinäinen Command And Conquer -puuska, ja lauantaina teinkin ensimmäisen peliostokseni vuosiin, kun Gamehousesta lähti Red Alert 3 näppärästi kymmenellä eurolla. EA:n C&C-pelejä tunnutaan soimaavan aikalailla verraten Westwoodin klassikoihin, mutta kun halvalla lähti niin päätin kokeilla.

Ja onhan se aivan päätön: uusi aikamatkustuskeikka hävittää Einsteinin historiasta, estäen Liittoutuneiden teknologisen kehityksen (ei muuten loppupeleissä toimi, kun alleilla on yhä ne tutut Chronospeerinsä) ja varmistaen Neukkujen voittokulun, mutta nyt tyhjästä ilmestyy kolmas osapuoli, Nousevan Auringon Keisarikunta eli poskettoman animemainen Japani joka aloittaa Menage e Trois'n suurvaltojen kesken.
TvTropes laittaa sen hyvin sanoiksi: "This game is to Real Time Strategy what the 1960s version of Batman was to television." Laskuvarjokarhuja, käveleviä taistelulaivoja, mechoja, fanservicea ja koko kööri elämää suurempia tähtiä kuten Tim Curry neukkujohtajana, JK Simmons Yhdysvaltojen presidenttinä ja George Takei Japanin keisarina. Se on rehvakas, naurettava, lapsellinen ja lopulta aika viihdyttävä kun pitää aivot narikassa ja huomion paukkeessa.

Pelimekaanisesti se on askel konstikkaampaan suuntaan; Red Alert kakkosen peruspiirteet yhdistyy Generalsin resurssi- ja kenraalijärjestelmään ja astetta strategisempiin rakennelmiin. Eri osapuolten eroja on korostettu entisestään nyt kunkin puolen omanlaisilla tukikohdanrakennussysteemeillä. Joukoilla on uusia erikoisominaisuuksia, laivastoa ja ilmavoimia on kehitetty hyödyllisemmiksi ja uutuutena kaikki kampanjataistelut käydään kaksinpelinä tietokoneavustajan tai mahdollisen toisen pelaajan kanssa, mikä alkuturtuman jälkeen toimii lopulta ihan hyvin kun ei yksin joudu kantamaan koko maailmaa harteillaan (toisin sanoen AI-kaverista saa tykinruokaa kun itse keskittyy tehtävän suorittamiseen).

Pelattavuus on kampanjoissa aika kohdallaan, kun tehtävät ovat aika vaihtelevia ja haastetta rakennellaan taktisen toiminnan ehdoilla. Ärsyttävimpänä puolena peli osaa olla penteleen turhauttava, kun joukot liikkuvat hitaasti ja reagoivat hiiren komentoihin tahmeasti kuin veden alla kävelisivät. Skirmishissä kuitenkin hahmot liikkuvat jouhevammin, joten jokin kai asetuksissa mättää.

Ekalla pelisessiolla RA3 tuntui vielä turhauttavan tahmealta ja lapselliselta C&C:ksi, mutta pidemmän jatkon jälkeen joudun myöntämään sen viihdyttäväksi ja ihan toimivaksi kevytnaksutteluksi. Generals ja RA kakkonen ovat kuitenkin yhä ne sarjan ykköset mitä pelattavuuden sulavuuteen tulee, muttei tätä ostoksena tarvitse katua.

Opinnot alkoi tänään hienosti, kun ekalle luennolle mennessä onnistun eksymään virkmiesruotsin kurssille. Salin numero oli oikea, mutta rakennus väärä. Oli siis päämääränä Tiedon organisoinnin ja informaatioarkkitehtuurin kurssi, osana sekavia kirjastotoimen aineopintojani. En taaskaan tunne sieltä porukkaa, mutta eipä se ole vielä tällä alalla vaivannut. Huomenna pääsee oikeasti näkemään tuttuja ainejärjestön pippaloissa, jotka järjestetään mukavasti naapurissa (eläköön keskusta-asuminen!) ^^

Saa nähdä miten opintoputki lähtee taas liikkeelle. Edellisenä syksynä onnistuin melkein ryssimään opintoni saamattomuuttani sen verta että laadin nyt ekan periodin vähän pehmeämmäksi: edellisen lisäksi on vain praktikum-kurssit sotahistoriasta, ja toisessakin lähinnä täytettä Kelaa miellyttämään.