Microsoft pitää huomenna tiedotustilaisuuden, jossa seuraava Xbox julkistetaan. Joutavaa löpinää ja komeita tulevaisuudenvisioita varmasti riittää, mutta epäilemättä pelikansaa ravitaan myös ihan oikeilla faktoilla. Uskoakseni konsolin lopullinen nimi paljastetaan (voi miten minua jännittää) sekä esitellään lista julkaisupeleistä. Sonyn tilaisuuden tavoin itse laitetta ei tuskin nähdään, mutta padiohjain kaiketi tuodaan jo päivänvaloon. Paljon jää varmasti muutenkin salaisuuden verhon alle, kuten esim. julkaisupäivä, mutta ehkäpä vuosikausia pyörinyt huhumylly hieman rauhoittuu.

Täältä tapahtumaa voi huomenna seurata suorana alkaen iltakasilta. Kuulin kiertopuheen, jonka mukaan lavalla nähdään naisia.

Rogue Assassin

En olisi juonikuvauksen ja lajityypin perusteella tarttunut tähän, ellei pääosassa olisi ollut Jason Statham, jonka elokuvilta olen tottunut odottamaan ainakin kelvollista peruslaatua. Odotuksia ei ylitetty eikä alitettu, eli leffa edustaa sitä kuuluisaa keskikastia, joihin moni liittäisi sanat tylsyys ja yllätyksettömyys. Molemmat määreet nostavatkin aika ajoin päätään mäiskeen keskeltä, vaikka kiireisiä hetkiä tai äkkivääriä juonenkäänteitä ei puutukaan. Pohjakaava on tuhanteen kertaan käytetty kostotarina, jossa karski agentti haluaa hyvityksen työtoverinsa menetykselle. Minulle juoni kelpasi ihan hyvin, sillä kuten olen usein sanonut, kosto on suosikkiaiheitani elokuvissa. Stathamin ankara ilme heijastaa kostonhalua varsin mallikkaasti, etenkin kun mies ei ole mikään pökkelö vaan saa ilmeisiinsä jopa hiukan variaatiota. Lopputwisti menee reippaasti uskottavuuden tuolle puolen, mutta onneksi uskottavuus ei ollut sitä, mitä leffalta halusin.

Ultramarines

Kasvavan Warhammer-innostukseni valtaamana tuli katsottua tämä avaruusmariineista kertova animaatioleffa, joka kokoaa ihan viihdyttävästi yhteen kaikki Warhammer 40k-maailman tärkeimmät elementit. Mahtipontisia puheita kunniasta ja velvollisuudesta sekä vääräuskoisten brutaalia puhdistusta siis riittää. Harmi vain, että elokuva näyttää enemmän jonkin vanhan videopelin cutsceneltä kuin oikealta elokuvalta, sillä visuaalinen ilme jää kauas isojen animaatiostudioiden kädenjäljestä. Grafiikka sinänsä ajaa kyllä asiansa, mutta itse animaatio tökkii sen verran, ettei mättökohtauksiin saada kummoistakaan vauhdin ja liikkeen tuntua. Isoissa haarniskoissa kulkevat ultramariinit näyttävät siksi hiukan sätkynukeilta, mikä häiritsee valitettavan paljon. Mutta aloittelevana Warhammer-fanina leffa oli kuriositeettina ihan hauska tapaus.

A Dangerous Man

Olipas ilahduttavaa nähdä pikästä aikaa edes puoliksi hyvä elokuva Steven Seagalilta. Mies on tietenkin täysin oma itsensä tälläkin kertaa, eli tuimaa tuijotusta ja martial arts-liikkeitä on runsaasti tarjolla. Erotuksena moniin muihin Seagalin uudempiin leffoihin on se, että toiminta on kuvattu kohtuullisen selkeästi ja tehty muutenkin paremmin ja vetävämmin. Mättö on myös virkistävän brutaalia, luita murtuu ja verta roiskuu ihan eri malliin kuin monessa muussa Seagal-tekeleessä. En ole varma, liikkuuko mies tässä aiempaa sulavammin ja ketterämmin vai onko kyse pelkästään leikkauksen luomasta illuusiosta, mutta käsikähmässä hän ei näytä lainkaan niin kankealta kuin ennen. On silti edelleen huvittavaa katsella, miten kiloja kerännyt Seagal pistää roistoja nippuun kuin olisi kovemmassakin kunnossa. Juoni ei onneksi ole täyttä skeidaa, vaan sai jopa vähän jännäämään loppuratkaisua.

Tänään pitäisi puolipakolla katsoa ainakin Suomen peli, mutta eiköhän se oluen voimalla mene ilman suurempaa kyllästymistä. Ehkä pystyn jopa esittämään asiantuntevia kommentteja jossain vaiheessa, kunhan veren pitoisuudet ovat nousseet tarpeeksi korkealle.

Luulin aina, että nimesi tarkoittaa vanhaa kunnon SCART-videoliitäntää, jolla esim. VHS-nauhuri yhdistettin aikanaan telkkariin. Olisi kyllä ollut parempi tarina mielestäni.

Tulevia pelejä käsitellään jo omassa ketjussaan, joku voi siirtää viestin sinne, jos jaksaa. Itselläni on nyt kiire, pitää mennä.

http://www.risingshadow.fi/keskustelut/index.php?topic=6681.0

Samalla kun olen yrittänyt kunnostautua ihan perusasioissa eli romaanien lukemisessa, olen päättänyt ottaa itseäni niskasta kiinni myös sarjisten suhteen. Olenkin onnistunut kokoamaan jo melko massiivisen ja komean lukulistan, itse asiaan pääsyssä on ollut vain ongelmia. Pidettyäni sarjakuvista taukoa useita vuosia olen valitettavasti huomannut, että tarjonta on niin käsittämättömän laaja, etten oikein tiedä, mistä aloittaisin. Uutuuksiin perehtymsen sijaan olenkin pyrkinyt lähentymään entuudestaan tuttujen hahmojen kanssa.

Hyllyssäni on ollut jo ammoisilta peruskouluajoilta asti kaksi yksinäistä Conan-albumia, joihin on koottu suomeksi useampi tarina. Pidin niistä paljon ja olisin hankkinut niitä lisääkin, mutta Egmontin julkaisemia suomennoksia ei sitten ilmestynytkään tätä kaksikkoa enempää. Olen miettinyt, että eikö legendaarinen barbaarihahmo tosiaan herättänyt kiinnostusta maassamme, vai eivätkö ihmiset vain tienneet Conanin uudesta tulemisesta. Tarinathan olivat siis täysin uusia, eivät mitään 70-80-lukujen mustavalkosarjisten uusintajulkaisuja (perustana olivat toki Howardin alkuperäiset tarinat).

No, englanninkielisiä albumeita on toki helposti saatavilla ja pari sellaista on päätynyt omaankin hyllyyn. Lopulta pidän enkkuversiosta enemmän, koska albumit ovat suomiserkkujaan paksumpia ja niistä löytyy aina pitkät pätkät tekijöiden esipuheita sekä Conanin maailmaan liittyviä sepustuksia. Cary Nordin rosoinen ja jotenkin luonnosmainen piirtojälki ei aluksi miellyttänyt, mutta totuttelun jälkeen se istuu silmään ihan mukavasti. Digivärit ovat komeita, vaikka digimäisyys vähän häiritseekin.

Ai niin, aristojen kätköissä on säilynyt pari Masters of the Universe-numeroa jostain 80-90-lukujen taitteesta. Todellista laatukamaa, Skeletor ja Hordak ovat edelleen eräät lempipahiksistani. Muutenkin pidin pahiksista enemmän, hyvikset olivat ehkä hieman liian homoeroottisia omaan makuuni.  Miksi, oi miksi menin aikaan heittämään ne kaikki muut lehdet pois?

Vaikutti tosiaan ihan mielenkiintoiselta, historiallinen mystiikka kultteineen ja juonitteluineen maustettuna fantasiaelementeillä ansaitsee ainakin mahdollisuuden. Ja hemmetin komea sarja näyttäisi olevan kyseessä, monien hahmojen vaatetusta piti ihastella pidempikin tovi. Telkasta tulen tätä tuskin seuraamaan, ainakin jos tahti on jakso per viikko ilman uusintoja. Onneksi kovalevyllä on tilaa, eiku.

Tuli muuten itsellenikin mieleen tämä kummallinen innostus muokata ja värittää historiallisia henkilöitä ja tapahtumia lähes tunnistamattomaan muotoon. Lienee jotain jatketta jo vuosia kestäneeseen trendiin, jossa vanhat klassikkosadut transformoitiin elokuvissa vain häivähdyksiksi originaaleista versioista. Nyt on sitten todellisen historian aika saada jatkokäsittely. Eipä siinä mitään, ihan hyvääkin viihdettä on tällä tavalla syntynyt. Sarjan Da Vinci tosin ei vastaa mielikuvaani siitä oikeasta keksijänerosta, sellaisten kuuluu olla hiljaisia erakkoja, jotka siirtyvät vaaratilanteessa takavasemmalle. Ei älykäs nörtti voi hallita tieteitä ja nyrkkitappelua samalla ammattitaidolla!

Mutta aion kyllä katsoa ainakin vielä seuraavan jakson. Jotain hyvää tässäon varmasti käsillä.

Get the Gringo

En ole koskaan ollut varsinainen Mel Gibson-fani, mutta olen silti aina pitänyt hänen elokuvistaan, olipa mies sitten kameran takana tai edessä. Viime tapaamisestamme on jo aikaa, sillä en edes muista, mikä hänen edellinen tuotoksensa tai esintymisensä oli. Jossain vaiheessa äijä sekoili ykstyiselämässään sen verran railakkaasti, että liekö elokuvissa pahemmin ollut mukanakaan viime vuosina. Kovin suosittu hän ei taida olla ainakaan kotimaassaan, tämän leffan teatterikierros kun jäi siellä kuulemma olemattomaksi. Ihan hyvä toimintapätkä tämä kuitenkin on, rennosta meiningistä tulivat ihan Tappava ase-leffat mieleen. Gibson esittää suoraan väkivaltaan helposti kykenevää rikollista, jolla tietysti on pohjimmiltaan hyvä sydän. Hän voi ampua ihmisen, mutta toisaalta hän valistaa pikkupoikaa tupakoinnin vaaroista. Ehkä Gibson ei omassakaan elämässään ole täysi idiootti, vaikka onkin vähän töppäillyt.

Bad Ass

Kun nettimeemistä tehdään elokuva, tulee miettineeksi, että oliko tämä nyt aivan välttämätöntä. Ainakin joidenkin mielestä oli, joten tässä meillä on puolivillainen mätkintäkollaasi eeppisestä partamiehestä, jota näyttelee Danny Trejo. Miehen kolhuinen naama ilhaduttaa aina ja nostaa odotuksia mitä tahansa elokuvaa kohtaan, jossa hän esiintyy. Trejo onkin parasta tässä leffassa ja sopii kieltämättä erinomaisesti rooliinsa, vaikka sen perusta onkin hölmöimpiä koskaan. Alkuperäisteos eli huonolla laadulla kuvattu Youtube-video tallensi tilanteen, jossa bussimatkalla ollut vanhus pistää mustaa miestä riidan päätteeksi turpaan. Saako tällaisesta tehtyä puolitoistatuntisen elokuvan? Saa toki, mutta ei kovin mieleenpainuvaa sellaista.

Koko bussitappelu ja siitä kehittynyt meemi on vain lähtökohta täysin kuvitteellisille tapahtumille, mikään dokumentti tämä ei ole, itse asiassa video netti-ilmiöineen ei liity elokuvaan mitenkään. Lähdemateriaalista napattiin vain parrakas Vietnamin sodan veteraani, joka Trejon tulkitsemana hakkaa ihmisiä vahingossa ja tahallisesti. Tarinassa Trejon kaveri murhataan ja vyölaukku lanteilla hän matkustelee bussilla ympäri kaupunkia etsimässä syyllisiä. Kostotarinaksi leffa on aivan liian rento ja leppoisa, eikä juonentapainen imaisekaan millään tavalla mukaansa. Ainoaksi sisällöksi jäävät Trejon karunhauska olemus sekä ihan kivat mätkintäkohtaukset. Se on aika vähän, eikä tästä paljoa enää ylihuomenna muistakaan.

Kakkoskausi tuli katsottua tässä puolimaratonina reilun viikon sisään ja monista kielteisistä nettimielipiteistä huolimatta pidin siitä enemmän kuin uskalsin odottaa. Ykköskauteen verrattuna laadussa tapahtui selvä notkahdus, mutta onnistuin melko hyvin suodattamaan tökkivät ja häiritsevät elementit ja keskittymään siihen, mikä sarjassa on hyvää. Päätösjakson jälkeen minulla oli ihan hyvä fiilis, vaikka toivoinkin hieman säväyttävämpää lopetusta.

Allekirjoitan valtaosan kauden täälläkin keräämästä kritiikistä, vaikka soinkin useimmlle epäkohdille anteeksiannon. Tapahtumien hidastempoisuus leimasi koko kautta alusta loppuun ja aiheutti välillä aika vahvojakin frustraation tuntemuksia. Sophian etsintäoperaation pitkittäminen kauden puoleenväliin asti ei ollut hyvää tarinankerrontaa mistään suunnasta tarkasteltuna, se oli vain yhden ja saman juonilangan puhki pureksimista. Kun homma viimein ratkesi, odotin että nyt porukka varmaan jatkaa matkaansa eteenpäin, mutta eipäs sittenkään. Maatilalla jumitusta jatkettiin sitkeällä jääräpäisyydellä ja valkenihan se lopulta katsomoonkin, ettei sieltä tulla tämän kauden aikana poistumaan. No, tässä kohtaa sarja kohtasi jalomielisyyteni ja ajattelin, että jos muissa asioissa ei sählätä, dynamiikan puute ei ole niin paha asia. Ja eihän se lopulta ollukaan.

Sarjan vahvuudet eli hyvät ja mielenkiintoiset hahmot paikkasivat puutteita mielestäni oikein hyvin. Minä pidin koko porukasta, voin tunnustaa sen ihan rehellisesti. Vaikka Rick olikin se puhtoinen sankarihahmo, Daryl pakollinen kovanaama jne, henköissä oli luonnetta. Shane oli jopa suosikkini jonkin aikaa, koska mielestäni hän ei ollut mikään kusipäinen pahis, vaan pystyin olemaan hänen puolellaankin aina välillä. Miehen oli toki tarkoitus olla sarjan konnahahmo, mitä korostettiin loppupuolella liikaakin, mutta siitä huolimatta pidin hänestä paljonkin.

Kolmoskausi ilmeisesti parantaa kakkosen tyrimillä osa-alueilla, pitkäveteistä paikallaan junnaamista ei kaiketi ole ainakaan luvassa. Tiukkoja tilanteitakin on toivottavasti enemmän, kakkoskaudella jännitystä koettiin kuitenkin hävettävän vähän. Telkasta vilkaisemieni pätkien perusteella Michonne vaikuttaa ärsyttävältä hahmolta, vaikka luultavasti hoitaakin kiintiömustan roolin näkyvämmin kuin täysturha T-Dog. Niin tai näin, zombeilu saa nyt jäädä joka tapauksessa hetkeksi, saan örisevistä mätäkasoista muuten yliannostuksen.

En nyt oikein tiedä. Pelkään, ettei siinä ole tarpeeksi kiiltäviä, angstaavia meikkipoikavampyyrejä, jollaisia rakastan suuresti. No, toivottavasti edes vaaleanpunaisia yksisarvisia olisi muutama.

Mukana olen epäilyistäni huolimatta.

Veikkaan, että kirjaston ja kaupungin koneet käyttävät yhtä ja samaa mokkulayhteyttä, silloin ei tarvitse maksaa kalliista laajakaistasta.

Sarjakuviin perustuvia pelejä ilman niihin perustuvia elokuvia ei taida olla montaakaan, mutta nytpä on koettu ainakin yksi sellainen. The Darkness on mafiapeli hieman sieltä erikoisemmasta päästä, sillä päähenkilö Jackie Estacado saa huomata syntymäpäivänään, että hänessä asuu demoni. Kaiken lisäksi Paulie-setä on suunnitellut sukulaispojan synttärilahjaksi pommi-iskun, joten juhlapäivä ei kulu aivan normaaleissa merkeissä. Jackie selviää räjähtävästä paketista, joten setämiehelle ja tämän kätyreille pitää antaa opetus. Pimeyden voimat sopivatkin tähän tarkoitukseen erinomaisesti.

Aluksi peli tuntuu tavanomaiselta fps-räiskeeltä, mutta tämä harhakuva karisee onneksi heti, kun Jackien sisällä majaileva paholaishenki alkaa ilmoitella itsestään. Konkreettisimmin tämä ilmenee mafiamiehen ruumiista ulos työntyvinä käärmemäisinä lonkeroina, joilla voi tehdä monenlaista, kuten tutkia ahtaita paikkoja tai lävistää vastustajan rintakehä. Demonivoimat toimivat kuitenkin vain pimeässä ja katulyhdyt ja loisteputket on rikottava, tai muuten lonkerot vetäytyvät näkymättömiin. Tavallisena kuolevaisenakin pärjää, mutta silloin pelihahmo on huomattavasti haavoittuvaisempi.

Vaikka ei heti uskoisi, mafiaporukoiden väliset kahinat ja yliluonnolliste elementit sulautuvat toisiinsa yllättävän saumattomasti. Räiskintäpelinä tämä ei ollut mielestäni erityisen säväyttävä, mutta juoni nappasi kerrankin mukaansa ja sai ainakin minut odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuisi. Mystisestä demonista halusi oikeasti tietää lisää ja loppuun asti sai jännätä sitäkin, ottaako pimeys Jackiesta kokonaan vallan vai onnistuuko hän säilyttämään oman tahtonsa. Rakenteeltaan peli on periaatteessa lineaarinen, mutta puoliksi avoin ympäristö antaa pelaajalle sen verran liikkumavaraa, ettei kovin pahaa rännijuoksufiilistä pääse syntymään.

Tunnelmalle pitää antaa erityismaininta. Kyse ei ole kauhupelistä, mutta sen kolkko ja karu yleisilme ilhadutti minua suuresti. Ääninäyttely on kerrankin huippuluokkaa, repliikit voisivat olla suoraan vaikka Sopranosista. Demonin äänenä toimiva Mike Patton tekee niin mahtavan suorituksen, että sitä raakkuvaa kihinää olisi voinut kuunnella loputtomiin. Musiikkiraita on niin ikään täydellinen, metallinen mättö ja kaihoisammat fiilistelyt toimivat kuin unelma. Ja vaikka tuliaseilla räiskyttely ei keskimääräistä suurempaa vaikutusta tehnytkään, väkivallan brutaalius ansaitsee kehaisun. Kun maassa ryömivä kelmi rukoilee armoa ja valittaa kun tekee kipeää, tuntuu erinomaisen häijyltä lasauttaa kuula takaraivoon ja sen jälkeen repiä sydän ulos lonkeron syötäväksi. Perustasoa parempi peli ehdottomasti, joskaan uusintakierrosta en usko ihan heti aloittavani.

Uusi tietokone tuli hankittua vanhan ja väsyneen tilalle. Mietin pitkään, olisiko pöytäkone hyvä vaihtoehto, mutta päätin pysyä edelleen läppärin käyttäjänä. Pöytäversio vie kuitenkin tilaa melko paljon ja kun nykyään läppäriinkin saa mahdutettua aivan riittävän tehokasta rautaa, en nähnyt leirin vaihtamista tarpeelliseksi. 17.4 tuuman näyttö on lisäksi täysin sopiva pelikäyttöön, itse asiassa kone on sen verran jurmu, ettei sitä kannettavaksi kovin helposti kutsuisi. Saapa nähdä, miten tuuletus pelaa raskaampia juttuja tehdessä, ei olisi kiva, että sisuskalut ovat vuoden päästä sulaneet laavaksi.

Vanhan koneen liitin telkkariin sekalaista viihdekäyttöä varten, mukava katsella leffatkin isommalta ruudulta läppärin oman näytön sijaan. Ei sillä että laitonta lataamista harrastaisin, erilaista tavaraa on kertynyt koneelle muuten vaan.

Mutta mitä helvettiä tarkoittaa, että 500-gigaiseksi luvattu kovalevy onkin vain 450-gigainen? En ole tehnyt mitään osiointia ja kaikki kama käyttistä ynnä muuta myöten sijaitsee yhdellä ja samalla levyllä. Missä ovat loput 50 gigaa?

The Last Stand

Nyt kun Arnold ei ole enää poliitikko, hän tekee jälleen sitä, mitä useimmat haluavatkin hänen tekevän, eli toimintaelokuvia. Vaikka mies nähtiin jo Expendables-kaksikossa, tämä on hänen ensimmäinen pääroolinsa kymmeneen vuoteen. Odotin mielenkiinnolla, miten kypsähköön ikään ehtinyt action-legenda suoriutuu paluustaan ja olisiko leffasta edes verrokiksi sellaisiin klassikoihin kuin Commando tai Terminator. Oikeammin sanottuna en tietenkään odottanut mainittujen tasoista viihde-elämystä, enemmänkin ronskeja mättökohtauksia ja rentoa meininkiä.

Juoni on ahdettu täyteen totaalista hölmöyttä, mikä olisi voinut olla hyväkin asia. Karikatyyrimäiset hahmot ovat vähintään yhtä hölmöjä, mikä olisi voinut olla hyvästä sekin. On vankilasta karannut superkonna, joka yrittää paeta rajan yli supernopealla muskeliautolla. On kylähullu, jolla on takapihallaan pienen armeijan kokoinen asevarasto. Näistä hauskoista vekkuleista olisi varmaan pitänyt irrota hyvääkin huumoria, mutta omasta mielestäni suurin osa hahmoista oli vain ärsyttäviä. Juoni menee tietenkin niin, että Arskan esittämä sheriffi joutuu estämään roiston pakomatkan, koska FBI tyrii oman osuutensa. Ja kyllä, pako on roiston ainoa tavoite. Ei suurta ja ovelaa suunnitelmaa Amerikan talouden romuttamiseksi (entisestään), ei avaruussukkulan kappaamista, ei edes pankkiryöstöä. Vain pako pois valtiosta ja siinä se.

Arnold itse on tylsyyden huipentuma, sillä hän ei tee elokuvassa juuri mitään. Hän hiukan ammuskelee muiden mukana kuin näön vuoksi ja lausuu muutaman lyhyen repliikin, joista mieleen ei jää yksikään. Toimintaa on jopa yllättävän vähän, sillä ehdin useaan kertaan odottaa, milloin mäiske lähtee kunnolla käyntiin. Eikä edes lähtenyt, toiminta ei ole sen ihmeellisempää kuin jossain tusinapoliisisarjassa, mistä tulee leffan suurin miinus. Loppuratkaisu on niin tylsä, että varmaan spoilaan sen kun sanon, että se on juuri sellainen, kuin kliseevaraston pohjalta uskoisi löytyvän. Ei siis ihan mennyt putkeen Arskan paluu toimintakuninkaaksi, vaikka kaljoittelun ohella leffa toki varmasti toimisi pykälän verran paremmin. Joskus loppuvuodesta ilmestyvä The Tomb toivottavasti pistää kömpelöä starttia paremmaksi.

Hankin uuden koneen, mutta päätin pysyä edelleen seiskan käyttäjänä. Olin utelias kasia kohtaan, mutta rohkeus ei lopulta riittänyt astumaan kohti tuntematonta. Taidan hypätä kyytiin vasta seuraavassa junassa, jos suunta siirtyy takaisin tutummille urille.

Nelson Muntz?

Olen kuluttanut viime aikoina melko paljon rahaa erilaisiin viihdetuotteisiin, pääasiassa videopeleihin. Kaikki ovat olleet fyysisiä kopioita ja ilmeisesti kasautuneen epäonnen takia melkein jokaisesta on pitänyt valittaa myyjäosapuolelle. Joko kansipaperi on revennyt, pelilevy naarmuilla tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Ja nyt tuoreimmassa tapauksessa peli olikin promoversio, eikä se, mikä on tarkoitus myydä tavalliselle asiakkaalle. Lähetin aiheesta sähköpostia ja vastaus oli tyyliin "hups, emme huomanneet mainita asiasta. Voit palauttaa pelin, jos se on avaamaton." No vittu ei tietenkään ole.

Eniten tympii tämä kasvottomuus eri firmojen kanssa asioidessa. Sähköpostittelun sijaan tekisi mieli napata kauppiasta kraivelista kysyä ihan suoraan, miksi helvetissä hommat kusevat aina ja joka kerta. Kai tässä pitää nöyrtyä ja siirtyä ihan kokonaan latauskauppojen asiakkaaksi, tavara ainakin tulee heti eikä palautuspakettien kanssa tarvitse sählätä.

Kun rauta on kuumaa, pitää takoa, varsinkin jos se tuottaa paljon rahaa. Näin tuumasi Ubisoft ja vahvisti, että Assassin's Creed nelonen tulee olemaan totta, vaikka kolmosen julkaisusta on kulunut vasta kuukausia. AC-pelejähän on ilmestynyt jo viisi kappaletta, eikä Brotherhoodin ja Revelationsin välillä ehtinyt aikanaan kulua vuottakaan. Ihme, jos edes tosifanit jaksavat moista tahtia, varsinkin kun olen kuullut, että uudempien pelien ydin meinaa hukkua kaiken ylimääräisen lisätekemisen sekaan. Mutta mikäs siinä, jos maksavaa yleisöä löytyy.

AC 2 oli mielestäni erinomainen peli ja yksi parhaimmista pelikokemuksista moneen vuoteen. Muita osia en ole pelannut ja olenkin ajatellut, että jospa sen Brotherhoodin vielä ottaisi joskus työn alle ja jättäisi sarjan pelaamisen siihen. Ettei mahdollinen toisto ja rahastuksen maku vain pääsisi pilaamaan niitä hyviä AC-hetkiäni.

Tuo lisenssipelleily kuulostaa aika ikävältä. Olen ihmetellyt myös sitä, mikä virka sillä perinteisellä työpöydällä oikein on, jos kuvakkeet ynnä muut löytyvät siitä Metro-käyttöliittymästä (tai mikä sen lopullinen nimi nyt olikaan). Ilmeisesti jotkut asiat tehdään työpöytänäkymässä, kuten Rasimus sanoi. Kahden eri tilan välillä seilaaminen vaikuttaa melko rasittavalta, paitsi kosketusnäyttölaitteissa, joissa vanhaa työpöytänäkymää ei varmaan edes ole.

Dark Sector tuli läpäistyä jokunen tovi sitten ja kokemus oli aika lailla sellainen kuin odotinkin. Ei mitään yllättävää eikä säväyttävää, vaan hyvin tehtyä perusräiskettä parilla omalla kikalla varustettuna. Monen mielestä peli kulki varmasti liiankin tuttuja ja turvallisia teitä, enkä voi itsekään kieltää, etteikö tietty riskinotto tekijätiimin osalta olisi tehnyt terää. Hankin pelin kuitenkin puhtaasti poikkeuksellisen pitkään kestänyttä räiskintähimoa tyydyttääkseni ja siihen tarkoitukseen se kyllä sopi vallan mainiosti. Nyt tuntuukin siltä, että tulitaisteluista voisi pitää taukoa vähän aikaa ja estiä hupia ihan muunlaisista peleistä.

Pelin oma temppu eli virusinfektion seurauksena syntynyt Glaive-heittoterä oli varsin veikeä kapistus, mutta koin sen käytön kuitenkin liian hitaaksi ja kömpelöksi, jotta olisin jaksanut käyttää sitä aktiivisesti. Vaikka Glaivella olikin mahdollista kikkailla monellakin tapaa, hoidin taistelut enimmäkseen perinteisillä tuliaseilla. Pomotaisteluissa ja muutamissa pulmatilanteissa terä oli tietenkin avainroolissa, mutta muuten sen käyttöön ei erityisemmin kannustettu. Mutta ilman Glaivea peli olisi toki ollut paljon tylsempi tapaus.

Keskinkertaisten pelien joukossa Dark Sector on siinä mielessä poikkeuksellinen, että se onnistuu aika hyvin kaikessa tekemässään. Useinhan on niin, että peli ei nouse keskikastia korkeammalle, koska yksi tai useampi osa-alue kusee pelaajan varpaille, vaikka rahkeita periaatteessa olisikin tarpeeksi. Tämä oli pitkästä aikaa tapaus, jossa mikään ei pahemmin ärsyttänyt tai josta ainakaan minä en keksi mitään sormella osoitettavaa epäkohtaa. Siksi tuli mieleen, että jos tekijät olisivat halunneet, pelistä olisi helposti saatu ihan oikeasti mieleenpainuva elämys, osaamista kun olisi varmasti ollut. Ainoa epäkohta onkin tekijöiden liika varman päälle pelaaminen, kun irtiottoa peruskaavoista ei otettu oikein missään vaiheessa. Mutta hyvin tehty on aina hyvin tehty, vaikka uutta ei keksittäisikään.