Suomi-selostajien vai juontaja-juontajien? Selostajat kyllä aina lähetyksen alussa mainostavat, että valitsemalla digiboksista kieleksi "englanti" ei tarvitse kuunnella heidän juttujaan, mutta viisujen varsinaista juontajaahan sillä ei toki saa hiljaiseksi. Äänen saa toki pois kun vaan vääntää volyyminappulaa pienemmälle muulloin kuin biisien kuuluessa. Yle Areenasta ei varmaan saa selostajatonta versiota (vai saako?), mutta ehkä se löytyy jostain muualta netistä.

Laitoin muuten ensimmäistä kertaa viisulevyn ennakkotilaukseen, koska se taisi olla viime vuonna tai sitä edellisenä kun unohdin hommata koko levyn. Muka muistin sen ostaneeni ja sitten sitä ei löytynytkään mistään, kun muutaman kuukauden jälkeen sitä aloin kaivata (toki sen sitten myös ostin). Levyä kuuntelemalla kappaleista muodostuu aivan erilainen mielipide kuin esityksiä katsomalla, ja erityisen hämmentävää on se, miten kohtuullisen hyviksi ja aikaa kestäviksi monet kappaleet huomaa, vaikka viisuja katsoessa tarjonta ei tuntuisikaan välttämättä kummoiselta.

Minulla on yhden tarinani (=kirjamittaisen, ei minkään novellin) kanssa tällä saralla todellinen ongelma, koska sen päähahmojen nimet muotoutuivat jotenkin aivan luonnostaan ja ne ovat keskeinen osa näiden hahmojen identiteettiä jopa, mutta ne ovat keskenään niin samanlaiset nimet että sotken ne välillä itsekin. Yritin kehitellä sellaista ratkaisua, että ne (näkökulmahenkilöinä) mieltäisivät toisensa/itsensä joillain erilaisilla nimityksillä syystä x, mutta sekin sotii nimien tärkeyttä vastaan; ts. ne tuskin käyttäisivät toisistaan ajatuksenkaan tasolla minkäänlaista lempinimeä, vaikka syy x olisi mikä tahansa. Tällä hetkellä pohdin vakavissani sitä, että vastoin kaikkia aiempia kaavailujani kirjoittaisin kaiken minämuodossa, ihan pelkästään tämän ongelman vuoksi.

Mitä tulee kaimakeskusteluun, niin George R.R. Martin on (taas) ainoa tietämäni kirjoittaja, joka on käyttänyt saman tarinan sisällä kaimoja ns. luonnollisista syistä (eikä vain "nimeni on Eragon koska se oli ensimmäisen tunnetun lohikäärmeratsastajan nimi ja kohtaloni on plaa plaa plaa" -syistä). Martinin massiivisessa henkilökaartissa näyttäisikin erityisen luonnottomalta se, etteivät edes laajoissa sukupuissa toistuisi samat nimet. Muissa laajoissa maailmoissa/henkilökaarteissa tätä ei ole ilmeisesti nähty keskeisenä uskottavuuskysymyksenä, kuten nyt vaikkapa, ömm, Ajan pyörässä.

Omien tarinoideni kesken olen kierrättänyt varsin vähän nimiä. Aivan ensimmäisen kirjoittamani (ja Risingilla julkaisemani) jatkotarinan eräs nimi on päässyt uusiokäyttöön, koska arvelin että 14-vuotias entinen minäni ei pahastuisi, ja sen lisäksi löysin erästä Risingin projektitekstiä varten kalenterista nimen, jota olen halunnut käyttää myöhemminkin, mutta muita ei tule mieleen. Minulla tosin on aivan äärettömän vähän vanhoja tekstejä ja niissä vielä vähemmän nimiä, koska monet novellihahmoni ovat olleet nimettömiä.

Joo, muistaakseni onkin. Sille listalle suomalaiset saivat äänestää mitä kirjaa halusivat, ja on helppo arvata, mitä äänestivät ne jotka eivät eläessään ole lukeneet juuri muuta kuin Da Vinci -koodin. Jos taas muistelet jotain muunmaalaista mutta samalla periaatteella tehtyä listaa, tulos on luultavasti sama.

Kyllähän sitä kehuttiin, ei kai sitä muuten olisi niin paljon myös parjattu. Da Vinci -koodin lukivat muutama vuosi sitten kaikki nekin, jotka eivät ikinä lue mitään, joten ilmankos oli paras kirja jonka olivat ikinä lukeneet. Se nyt oli vaan trendinä lukea, jotta pysyi kärryillä siitä, mistä muut puhuivat. Enää se ei kuulu ns. yleissivistykseen eikä siitä enää tarvitse olla mielipidettä, joten en näe varsinaista syytä lukea sitä enää tänä päivänä Mikäpä toki estää.

Kokeilin vaihteeksi olla katsomatta esikatseluvideoita (no okei, minulla ei vaan ollut aikaa siihen), ja nyt ylempien viestien ennakkoraatimista lueskeltuani se vaikuttaa olleen hyvä päätös. Esikatseluvideo ja itse esitys kun usein tuntuvat olevan eri universumista, eikä pettymyksiltä vältytä.

Tykkäsin kaikista eniten Unkarista. Sitä jaksoi kuunnella vähintäänkin siksi että biitti erottui selkeästi joukosta, ja laulaja oli symppis ja esitys hyvällä maulla tehty piirroshahmotaustoineen kaikkineen. Minulle tuli yksinkertaisesti hurjan hyvä mieli.

Islannin suhteen en tajua ainakaan ton semifinaaliesityksen perusteella, mikä siinä on muka niin hienoa. Kiva yritys, mutta ei herättänyt pahemmin tuntemuksia; hyvä kun kokeilivat omaa kieltään sentään. Lisäksi toisesta semifinaalista jäi mieleen Kreikka, koska se ei tyylillisesti pettänyt taaskaan (hyvässä ja pahassa, mutta tärkeintä on että on hauskaa). Ja niin, tais se Suomikin jatkoon mennä. Ekasta semifinaalista muistan positiivisehkosti vain Tanskan ja Alankomaat.

Tykkään muuten Suomen selostajista, hyvä ja rohkeakin valinta Yleltä. Siitä en kyllä tykkää, että ovat ilmeisesti saaneet ohjeeksi puhua jatkuvasti juontajan päälle, ja juontaja vielä on vaihteeksi sellainen että sitä haluaisi kuunnellakin. Kivat ja hyvällä maulla toteutetut viisut on Ruotsi saanut aikaan, vaikka väliesitykset ovatkin olleet tylsähköjä.

Tämä ei potuta vaan lähinnä stressaa: terveys tuntuu rapistuvan tyystin. Eilen aloitin kesätyöt ja heti tämän päivän olin sitten pois, koska viime yöksi nousi niin kova kuume että koin suorastaan hallusinaatioita. Ei ole minkäänlaista hajua siitä, liittyikö se kuume johonkin taudinaiheuttajaan (tätä en usko) vai mahdollisesti auringonpistokseen vaiko kenties sittenkin näihin pari päivää kestäneisiin viiltäviin, aaltomaisiin vatsakipuihin, jotka olen jo ehtinyt tulkita siten, että suolistossani on haava ja/tai tulehdus. Ne vatsakivut voivat toisaalta olla jatkokehitystä niille vatsavaivoille, joista olen kärsinyt nyt muutaman kuukauden.

Äiti muistutti, että minullahan on oikeus YTHS:n lääkäripalveluihin eikä siis raha ainakaan ole este vastaanotolla käymiselle, mutta katsellaan tässä nyt.

Minä aloin pelätä talviautoilua kaksi ja puoli vuotta sitten, kun luistelin auton kanssa eteeni kääntyneen pakettiauton perään pahki. Jarrun löin pohjaan, mutta eihän se auto mihinkään pysähtynyt jarrujen lukkiutuessa peilijäisellä tiellä ja kun nopeuttakin oli ollut sallitut 80 kilometriä tunnissa. Ohjaus ei pelannut, ja siinä saattoi vaan katsella kun pakettiauton perä läheni lähenemistään. Eipä siinä olisi ollut mihin ohjatakaan, kun toisella puolella oli vastaantulevien kaista ja toisella puolella kaide ja joki. Urgh.

Ei tämä kokemus tosin ole estänyt minua auton rattiin talvella nousemasta, sillä sentään voin aina hidastaa ennen jokaista risteystä ja olla joka hetki valmistautunut siihen että joku höyrypää sieltä taas eteen posottaa, mutta muiden kyydissä olemista pelkään suunnattomasti. Kesäisinkään en ole kovin luottavainen kyytiläinen, vaan yritän aina polkea kuvitteellista jarrua ja hampaiden yhteenpuremisesta huolimatta suusta karkaa "Älä! Älä mene siihen eteen, sieltä tulee auto!" -valituksia kuskille. En yksinkertaisesti luota liikenteessä enää kehenkään muuhun kuin itseeni, ja se on ihan terve ajattelutapa (verrattuna "Kyllä se on nähnyt minut ja kyllä se väistää" -ajattelutapaan).

Kuusi vuotta nuorempi minäni on näköjään vastannut tähän ketjuun vuonna 2007. Eipä siinä, kammoan yhä kaikenlaista ihmiskehon ihmeellisyyksien erittelyä. Tavallaan jopa enemmän kuin ennen, koska olen oppinut varomaan aiheen käsittelystä aiheutuvaa pahaa oloa lopettamalla kuuntelemisen/katsomisen jo ennen kuin mitään ns. ällöä on kuulunut/näkynyt. Minulla on sellainen muistikuva, että ennen pystyin jotenkuten katsomaan televisiosta leikkausoperaatioita, mutta nykyisin sensuroin itseltäni kaiken nostamalla kädet silmille välittömästi. Ehkä siis ennen en pelännyt vaan paha olo vain tuli jos oli tullakseen, mutta nykyisellään olen opettanut itselleni jonkinlaisen kammoreaktion sen pahan olon varalle.

Samanlainen kädet silmille -reaktio minulla muuten on kauhu- ja jännityselokuvien kanssa, ts. suojaan itseni säikähtämiseltä jo ennen kuin mitään on tapahtunut. Kyse ei siis kummassakaan tapauksessa ole pelosta, vain suojautumisesta ikäviä tuntemuksia vastaan jo ennen kuin olen tuntenut niistä aavistustakaan. Siinä tapauksessa en tiedä, mitä varsinaisesti ja ihan aikuisten oikeasti pelkäisin. Kammoan hyönteisiä, ja kammoan sitä että aiheuttaisin (tai että yhtään kukaan aiheuttaa) ihmisille edes minimaalisia pettymyksiä, ja kammoan puhelimella soittamista, mutta ehkäpä sitten varsinaisesti pelkään vähäsen vain sitä pelkääjän paikalla istumista.

Äiti tuli kylään pariksi päiväksi, vaikka matka on pitkä (jopa yhdeksän tuntia ajamista suuntaansa) ja kallis (sinne meni äidin työttömyystuki). Se sai minut tuntemaan, että joku vielä muistaa minun olevan olemassa, vaikka se sitten onkin "vain" äiti. Ja on hienoa päästä esittelemään vihoviimein edes jollekulle, että katso, täällä minä asun ja elän ja tämä on minun kaupunkini. Minun kaunis kesäinen kaupunkini, jossa tuulee äärimmäisen raivostuttavasti koko ajan ja sekin alkaa olla tuttuudessaan rakastettavaa.

Olen minä tainnut nähdä kyllä sellaisia prologeja, joissa on pieni pätkä jotakuta henkilöä jossain ja sitten toinen pieni pätkä toista henkilöä jossain toisaalla (ja pahimmassa tapauksessa kolmatta jossain kolmannessa paikassa, mutta yleensä näissä on jo kyse siitä, että ne liittyvät todella merkittävällä ja lukijallekin pian valkenevalla tavalla samaan asiaan). Siinä on kuitenkin haasteensa, jos prologi koostuu kahdesta yhtään pidemmästä pätkästä, jotka koskevat eri henkilöitä ja eri paikkaa ja aikakin heittää useammalla vuodella. Lukija ei tiedä mitään ennestään ja ryhtyy rakentamaan ihan itse yhteyttä noiden välille, jotta saisi mistään tolkkua, ja silloinhan on ikävää, jos ne eivät liity toisiinsa suoraan ollenkaan.

Alexander voi tulla tulkituksi tuoksi nimettömäksi pojaksi, jos ei tehdä todella selväksi että ne ovat eri henkilö. Metan katoaminen taas voi tulla lukijan päässä yhdistetyksi tuohon nimettömän pojan mystiseen heräämiseen mystisestä paikasta. Salaperäinen pelastaja voi tulla tulkituksi Metaksi tai Alexanderiksi tai millä tahansa kuviteltavissa olevalla tavalla niihin liittyväksi, kun on kerran sopivasti katoamisia ja löytymisiä. Näetkö, mitä tarkoitan?

No, myönnettäköön, että inhoni prologeja kohtaan voi juontua roolipelifantasiasta. Joka ikisessä niistä kirjoista oli monenkymmenen sivun mittainen prologi, jossa nimetön mahtihahmo kiisteli jonkun kanssa jossain ja se oli olevinaan kauhean tärkeää ja kiinnostavaa, mutta minulla ei ole enää mitään muistikuvaa siitä, että yksikään niistä prologeista olisi keskeisesti liittynyt itse tarinaan, ja lyönpä vetoa ettei tosiaan liittynyt. Muissakin kirjoissa olen törmännyt melkein yhtä ärsyttävän salaperäisiin ja muka-niin-tärkeisiin prologeihin, joihin lukijana yrittää päästä sisään mutta se on yhtä tyhjän kanssa, koska ekassa varsinaisessa luvussa on yleensä (siis useimmissa prologeissa eikä vain noissa äärimmäisen ärsyttävissä) ihan eri henkilö ja eri paikka ja eri aika ja koko ymmärtämisen yrittämisen prosessi täytyy aloittaa ihan alusta. Olenkin aina iloinen, jos pääsen heti ensimmäisiltä sivuilta näkökulmahenkilön kyytiin tai korkeintaan prologi on parin sivun mittainen ja yhteyden ekan luvun miljööseen/henkilöihin/tapahtumiin voi jotenkin nähdä. Tarinoiden kultainen sääntö ei turhaan ole se, että on parasta käydä suoraan asiaan.

Hmm, varmaan tästä voi siis päätellä sen, että ehkä kaksi prologia tai kahtia jaettu prologi toimii, jos pätkät ovat korkeintaan parin sivun mittaisia ja käy tietyllä tapaa selkeästi ilmi, millaiset henkilöt ja tilanteet oikein ovat kyseessä. Mieluusti heti pian ekan luvun alettua vähintään toinen prologi saa jotain valotusta.

Se tavallinen tarina: lähdin ostamaan Jotain Muuta, ja ostinkin kirjoja.

Kirjatorilta löytyi J. S. Meresmaan Mifongin perintö hintaan 14,90e, ja Sokokselta taas Ernest Clinen Ready Player One hintaan 13,45e. Voin siis taas ruksia yli pari kohtaa "kirjat jotka tulen hankkimaan" -listaltani.

Ai niin joo, sillä samalla listalla oli pari viikkoa sitten myös Ali Shaw'n Tyttö joka muuttui lasiksi, joka olisi maksanut Cdonissa muistaakseni 8,95e (pehmeäkantinen), mutta otinpa sen sähköpostiin ilmaantuneella kympin alennuskoodilla enkä maksanut muuta kuin postimaksut.

Mikäpä estää niin tekemästä :) Tosin itse olen aina vihannut prologeja, koska ne eivät ikinä toimi sellaisena mielenkiinnon herättäjänä kuin niiden pitäisi, vaan ovat lähinnä pakollista ja unettavaakin kahlattavaa. Niissähän ei koskaan edes yritetä auttaa lukijaa maailmaan kiinni ja siten ne eivät sano lukijalle yhtään mitään, ja ikävimmässä tapauksessa niitä ei pian edes muista. Annan siis sellaisen vinkin, että aloita tarina kiinnostavasta kohdasta ja auta lukija ensin edes kevyesti sisään maailmaan ja henkilöihin, ja lisää jompikumpi tai mieluiten molemmat aikomasi prologit omina takaumalukuinaan muiden lukujen väliin. Lukija saa niistä jotain irtikin, jos henkilöt tai miljöö soittavat edes jotain kelloa.

Veikkailen, että mitkään pelkosi eivät toteudu. Sen toisen kirjan teksti on varmasti varsin erilaista, ja tuskinpa se missään tapauksessa vaikuttaa samanlaisuudellaan tai erilaisuudellaan omaan tekstiisi ainakaan haitallisesti. Päinvastoin, voit tämän myötä olla jopa paremmassa asemassa kuin se "ensin" ehtinyt, koska saat hyvän vertailukohdan. Kyllä sinä tuosta vielä esikoisen saat. :)

Älä heitä pyyhettä kehään, VMN. Tutustu tähän toiseen kirjaan. Luulen sen olevan lopulta idealtaan ja/tai toteutukseltaan melko erilainen, ja jos se taas on joltain osin kovin samanlainen, ota siitä toisesta opiksi ja tee itse asiat paremmin. Hyvällä tuurilla omat ideasi jalostuvat uuteen kiinnostavaan suuntaan, joka on vielä enemmän sinun näköisesi kuin aiemmat kaavailut.

Leikkasin nimikeskustelun omaksi aiheekseen: linkki.  Siellä sivutaan hitusen myös tätä alkuperäistä asiaa.

Kyllä tämän keskustelun minun puolestani voi pikapuoliin muokkaillakin nimikeskusteluksi, jos sanottavaa löytyy. Katsotaan.


Taidan antaa esimerkkejä omista nimistöistäni ja antaa sinun päättää, kuinka hyvin ne toteuttavat noita ehtoja. Niin sanotusta vanhimmasta kirjastani (ja se tosiaan on vanha, ts. en enää nykyisin olisi varmaan lähtenyt kehittelemään samanlaisia nimiä) löytyy kansa, jonka kieli on tarkoituksella suomalaiseen suuhun sopivaa, joten nimetkin ovat sillä silmällä tehtyjä: Eerti, Alairo, Nika-Zitta, Zatorro, Rekke, Siski, Toparius, Voa (+ sukuniminä Serriloonia, Arietta, Nirratu). Monista näkee, että niissä on vähintäänkin alitajuisia vaikutteita olemassaolevasta ja meille tutusta nimiperinteestä, mutta se sopii filosofiaani siitä, että fantasianimistössä on vallan hyväksyttävää hyödyntää valmista materiaalia; senhän takia käytänkin kaikenlaisia netin nimilistoja inspiraationlähteenä. Pidän esimerkiksi vaikkapa George R.R. Martinin tyylistä, jossa englanninkielisen kulttuurin nimet muodostavat nimistön pohjan mutta ovat harvoin sellaisenaan käytössä. Toinen kansa mainitusta omasta käsikirjoituksestani eroaa tarkoituksella tuosta ns. suomalaistyylisyydestä ja sen nimistöön kuuluvat muun muassa Bejjeene, Dhiibju, Daiha ja Mijriheu. Niille voi nähdäkseni kuvitella melko helposti lausuntatyylin. Myöhemmistä käsikirjoituksista löytyy paljon vähemmän nimiä ja nimistöjä, mutta mainittakoon yksittäisinä Jeir, Royden ja Arreq.

Aiemmassa viestissäni mainitsinkin nimen Jairus, joka on näköjään tarkemmin tutkittaessa heprealaista alkuperää ja löytyy Raamatustakin, kuinkas muuten. En olisi kuitenkaan osannut yhdistää sitä sinne eikä varmaan moni muukaan, joten mikä ettei sitä olisi voinut käyttää uskottavasti fantasianimistössä? Sen sijaan selkeästi johonkin tunnettuun nimistöön ja kieleen (esim. latinaan) viittaaminen voi mielestäni antaa lukijalle sellaisen viestin, että tällä yhteydellä on nyt tarinan tulkinnan kannalta jokin merkitys. Jos kirjoittajalla ei ole aikomustakaan tehdä edes aatteellista viittausta tähän suuntaan, nimivalinnat eivät tällöin ole aivan tarkoituksenmukaisia. (Sanottakoon tähän liittyen, että Martinin englantilaistyylinen nimistö on mielestäni viittaus tiettyyn kulttuurien samankaltaisuuteen mutta nimet ovat tarpeeksi erilaisia ollakseen viittaamatta samanlaisuuteen tai suoranaiseen konkreettiseen yhteyteen. Jos minä kirjoittaisin keksitystä kulttuurista, joka toisi mieleen vaikkapa 1800-luvun Suomen, en näkisi ongelmana vanhojen suomalaisten nimien hyödyntämistä nimistön pohjana, jos se sopii siihen vaikutelmaan ja tulkintaan, jota haen.)

Minä olen tosi tarkka hahmojeni nimistä. Niiden on tunnuttava täsmälleen oikeilta kantajilleen, etenkin jos puhutaan päähahmoista. Tämähän meinaa sitä, että nimien löytäminen on minulle yleensä tosi työläs prosessi. Yleensä olen hyödyntänyt kaikenlaisia netistä googlettamiani nimilistoja (esim. hakemalla "world names" löytyi tällainen sivusto: linkki) hakien niistä inspiraatiota ja makustellen erilaisia kirjainyhdistelmiä ja mielleyhtymiä. Usein kokeilen valita ensin kirjaimen, jolla nimi tuntuisi voivan alkaa, ja siitä sitten erilaisia vaihtoehtoja kokeilemalla alan rakentaa nimen loppuosaa.

Fantasiamaailman nimistöähän voi tosiaankin tällä tavoin rakentaa näennäisesti tyhjästä, mutta olen käyttänyt vähän samanlaista alkukirjaintekniikkaa myös silloin, kun olen etsinyt ihan olemassaolevia nimiä vaikkapa nyky-Suomeen sijoittuvaan tarinaan (esim. "minulla ei taida vielä olla hahmoa jonka nimi alkaisi V:llä ja se voisi muutenkin sopia tälle hahmolle, joten tutkinpa, millaisia V-alkuisia nimiä on kalenterissa"). Fantasianimistön kanssa on tietysti vielä se juttu, että jos vaikka kaksi hahmoa edustaa samaa kulttuuria (tarkoittaen tässä siis myös saman kulttuurin/alueen nimistöä), niiden nimet eivät ehkä voi loogisesti olla Roona ja Wichiwidra (= kaksi nimeä, joiden on tässä nyt tarkoitus vaikuttaa eri nimistöihin kuuluvilta :P). Jonkinlaisen linjauksen voi siis tehdä ja käyttää sitä apuna.

Pointti on tässä nyt joka tapauksessa se, että vain sinä itse tiedät, millaisia nimiä haet, eikä muiden ihmisten liene edes kovin hedelmällistä heitellä umpimähkäisiä ehdotuksia. Voin kyllä heittää konkreettisena ehdotuksena vaikkapa nimen "Jairus", joka muistaakseni tarkoittaa kreikaksi jotain kivaa. Löysin sen kovan työn jälkeen eräälle päähahmolleni, mutta nyt se ei tunnukaan sopivan (minkä lisäksi se muistuttaa ikävästi nimeä, jonka olen jo antanut erään toisen tarinani päähahmolle), joten pitänee heittää mäkeen ja alkaa kehitellä uutta.

Tämä keskustelu on leikattu erilleen Celestinen alkuperäisestä aiheesta, jossa hän kysyi nimiehdotuksia: linkki

Kesä kuluu töissä, jotka alkavat toukokuun puolivälissä ja kestänevät elokuun loppuun, ellei minua sitten syystä tai toisesta lakata tarvitsemasta kesken kaiken. Tiedossa on paljon läkähdyttävää hellettä ja paljon loputtomia vesisateita ja paljon kuolleita asiakkaita, eli sitä mitä hautausmaalla on aina ollut tarjota. Mahdollisista lomapäivistä en tiedä vielä mitään, mutta viikon tai parin päästä ovat jo opiskelujutut hellittäneet sen verran että voin käytännössä katsoa lomailevani sinne toukokuun puoliväliin asti, vaikka muutama luento vielä jäljellä onkin.

Kesällä olisi tarkoitus käydä ensimmäistä kertaa Suokissa, kun koskaan aikaisemmin en ole sinne päässyt. Finnconissakin olen käynyt vain kerran aikaisemmin, ja tänä kesänä voisi olla toinen kerta. Ns. edesmennyt näytelmäporukkani puuhaa lisäksi jotain improryhmää, joka kokoontuisi toivon mukaan kerran viikossa kesälläkin, joten ehkä en ole aivan yksin koko kesää, vaikka aika läheltä liippaa. Yksi mahdollisuus iltojen täyttämiseen olisi ottaa elokuulle tentti, mutta en uskaltane ottaa riskiä jaksamisen suhteen. Edistyvät opinnot tarpeeksi nopeasti ilmankin.

Minä rantauduin foorumille alkukesästä 2005 ja muistaakseni Darkin kirja oli jo mennyttä aikaa silloin, joskin muistikuvani siitä ovat hämäävän elävät. Ehkä se siis oli pilana juurikin 2005. Se tuli kyllä usein puheeksi myöhemminkin ja tietokannastahan se löytyi myös, joten ei ihme jos vähän myöhemminkin Risingilla aktivoitunut sen muistaa. Kansikuvan muistan, mutta myönnettäköön, että takakansitekstiä en enää.

Darkin kirjaa ei muistaakseni oltu arpomassa kellekään, mutta muuten toteutus taisi vastata aikalailla tätä tämänvuotista pilaa.

Vaan oli se kyllä hyvä kirja.

Minulla oli tänään oikein mukava syntymäpäivä. Esityksemme harjoituksia oli tosin viisi tuntia (tänäänkin), mutta monituntisiin harkkarupeamiin on alkanut jo tottua. Kyllä siitä vielä jotain tulee.