25.Heinäkuu 2014, 23:34 *
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Tämä on vanha keskustelualue, jonka käyttö lopetettiin 27.9.2013.
Kaikki vanhat viestit säilytettiin arkistossa, kun uusi keskustelualue otettiin käyttöön.

Uudelle keskustelualueelle pääset osoitteella:
http://www.risingshadow.fi/forum
 
  Näytä kirjoitukset
Sivuja: [1] 2 3 ... 12
1  Sivistyksen kehto / Lukusali / Vs: Terry Pratchett : 26.Helmikuu 2013, 17:28
Jos haluaisi tutustua Kiekkomaailma-sarjaan parin kirjan verran muttei uskaltaisi veikata sen puolesta, että jaksaa/haluaa/ehtii kahlata koko moniteossarjaisen saagan, mitkä pari kolme teosta olisivat hyvät maistiaiset?

Itse valikoisin ehkä Elävää musiikkia (Soul Music), Elävät kuvat (alkukielistä nimeä en muista, oisiko ollut Moving Pictures) ja joku Rincewind-kirjoista, ehkä Velhous verissä (Sourcery).
2  Velhokäräjät / Tienristeys / Vs: Kauhukirjallisuuden dekkari-ilta Kallion kirjastossa 5.2. : 04.Helmikuu 2013, 22:44
Ei hassumpi cast...  Iskee silmää
3  Kylän raitti / Taverna / Vs: Seurustelu : 02.Helmikuu 2013, 14:26
Täytyykin avata oma sanallinen arkkuni vaihtelun vuoksi.

Itse seurustelin neljä vuotta putkeen - oltiin ihan kihloissakin asti - mutta kesällä kävi kylmät. Itseltä meni siinä kämppä ja parisuhde alta sekä jäi kissa eksälle (kissa lähinnä jäi harmittamaan, totta puhuakseni). Silloin ajatukseni oli, että vihdoinkin saa olla rehdisti sinkku ja tarkkailla "tarjontaa" - tai jotakin sinne päin, naivia itsensä yliarviointia. Pian tuli kylmä totuus vastaan.

Sinkkuus, ainakin itselleni, on varsin yksinäinen kokemus. Ystäviä ehtii tavata, asioita on mahdollista saada paljonkin aikaan, mutta lopulta sitä aina menee yksin nukkumaan. Niinkin epätoimivassa parisuhteessa jossa olin viime kesään asti on kuitenkin se joku, jolle jutella kun ei nukuta - sinkkuna vain seinät kuuntelevat.

Toisaalta en ole koskaan kokenut oloani yhtä vapaaksi kuin nyt, ja se on hienoa. Ensimmäisen kerran elämässäni voin kysyä itseltäni, että haluanko todella tehdä näin, ja kykenen mitä spontaaneihimpiin päätöksiin, kun ei tarvitse varmistaa "pa(r/h)emmalta puoliskolta" tämän tuntoja.

Jonkinasteisena nörttinä/hevarina ja muutenkin korkeintaan (hyvänä päivänä) keskinkertaisella ulkonäöllä siunattuna, naiset eivät varsinaisesti ympärillä pörrää. Ei siitä, en minäkään osaa oikein mitään tehdä sinkkuna. Kaikki naiset tuntuvat seurustelevan ja ne, jotka eivät seurustele, katselevat nenäänsä pitkin kuin paskaista ilmaa. Baareissa ja klubeilla ei ole odottamassa kuin pahaa mieltä allekirjoittaneelle.

Huoh, jopas on kyynistä ja pahansuopaa tekstiä. No, ei ole meikäläisen fiilingit sieltä parhaasta päästä ylipäätänsä, joten ehkä kyynisyys on vain kuvaavaa. Kuitenkin oli varsin terapeuttista avata tuntoja näin semi-anonyymisti. Kiitos ja anteeksi.
4  Velhokäräjät / Viisasten kivi / Vs: Kirjailijatietokanta : 13.Tammikuu 2013, 19:34
Onko egotrippailua ehdottaa omaa esikoistani tietokantaan? Onhan tätäkin tullut nyt mainostettua ihan urakalla, mutta toivottavasti ette nyt kovin pahastu  Hymyilee

Eli kirjan nimi on Laulava ääni olkapäälläni. Lisätietoa alapuolen linkistä.

http://www.myllylahti.fi/2013_kevat/Myllylahti__kevat_2013.pdf (sivu 10)

P.S. Esittelytekstin pohjalta voi vaikuttaa siltä, että kyseessä on puhdasverinen dekkari, mutta se ei ole totta, sillä mukana on myös spefiä... mutta ei siitä sen enempää  Iskee silmää
5  Kylän raitti / Satama / Vs: Elämä on ihanaa, koska... : 13.Tammikuu 2013, 19:26
It's all about the little things.

Stressin ja kaiken aivan mielipuolisen häslinkikiireen keskellä on mukava saada kaverilta viesti: sä oot Hesarissa. Hiukan kauhuissaan ja enemmän kuin vähän innoissaan siitä sitten päivän Hesaria etsimään, ja kappas vain! Siellähän sitä ollaan, esikoiskirjalistassa mukana. Kustantamolta tuli vielä tieto, että em. listaan otetaan vain murto-osa julkaistavista esikoisista...

Ei voi pieni mies ymmärtää maailmanmenoa. Tää on joku Total Recall -hetki, kun kohta herään pitkästä unesta ja...

Toivottavasti ei, tosin.
6  Sivistyksen kehto / Leirinuotio / Vs: Uuden käsikirjoitukseni esinäytös : 02.Tammikuu 2013, 21:54
Okei, tavallisesti en selittele tekstejäni tai yritä asettua puolustuskannalle, kun puhutaan pienestä katkelmasta. Mielestäni tekstin pitäisi puhua puolestaan. Nyt, kuitenkin, huomaan sen, että esinäytös on hankala pala irroitettuna kontekstistaan. Toki, se on ensimmäinen asia mitä kirjassa tulee vastaan, mutta silti se ei ole omassa pienessä tyhjiössään.

1. Ennen tätä esinäytöstä ovat sanat "Väitetään, että voittajat kirjoittavat historian. Millainen olisikaan tarina, jos hävinneet saisivat kertoa omansa?" - tämän toivon olevan ensimmäinen koukku jatkaa lukemista; toivon, että herää kysymys "mitä ihmettä?"

2. Aivan heti esinäytöksen loputtua tulee muutama lyriikkakatkelma, jotka selkiyttävät (uskoisin ainakin) teoksen teemoja: ensimmäisenä tulee katkelma Rainbow'n kappaleesta Kill The King, mikä on jo selittää itsessään paljon vallankumouksen tarkoitusperistä.

3. Koko tarina on mysteeri. Ensimmäisessä luvussa hypätään toiseen kaupunkiin, kauas pois Kiirastulesta, jossa kaksi päähahmoryhmän (=salaliiton) jäseniä juttelee salanimiensä takaa. Nämä nimet ovat Kärpänen ja Vuohi - mitään muuta emme tiedä hahmoista pitkään toviin, joten Melek Taus / Riikinkukko on tässä poikkeus! Jännite syntyy tarinaan siitä, että emme tiedä ketä salaliiton jäsenet ovat, mikä heidän _tarkka_ suunnitelmansa on, ja mitä tapahtuisi vallankumouksen jälkeen, jos se ikinä onnistuisi. Tarkoitukseni on ensimmäisen kirjan (tarina on luultavasti trilogia) viimeisessä luvussa paljastaa hahmojen nimet ja tehtävät, kun vallankumous lähtee todella käyntiin - nämä paljastukset selittävät sitten jälleen/vihdoin paljon...  Iskee silmää

Itselläni on vahva tendessi kohti pitkiä ja monimutkaisia virkkeitä, joissa on sivulauseita sivulauseiden perään... Eittämättä, se ei ole helppoa luettavaa ja aion kyllä toki kiinnittää tähän oikoluvussa huomiota. Samoin aion yrittää tehdä esinäytöksestä hieman enemmän mukaansatempaavan - minulle tämä on vain yksi luku, joka nyt vain sattuu olemaan tarinan ensimmäisenä; koko tarina on niin suuri ja moniulotteinen, että yksi luku ei mielestäni mitenkään voi tehdä oikeutta sille. Enkä sano tätä missään nimessä nostaakseni itseäni millekään jalustalle tai paukutellakseni henkseleitäni, vaan totean, että tämä on suuri tarina.

Oma kirjoitusmetodini seuraa suurelta osin Stephen Kingin Kirjoittamisesta-kirjassa esittelemää metodia: en tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu, pelkästään summittaisen tarinankaaren ja yhtä epämääräisen suunnan, johon se on matkalla. Granted, tämä vaatii suurta työtä versioita kaksi ja kolme työstäessä, mutta toivon silti, että tarina on selkeä jo ensimmäisessä. Muuan ystäväni luki tähän asti kirjoittamani tekstin ja reaktiot olivat pitkälti toivomani kaltaisia: kuka on tämä hahmo, mitä hän tekee, mitä vallankumoukselliset haluavat... Mysteeri elää.

Kiitos kommenteista, ehkä omani selventää hieman tekstiä ja tilannettani sen kanssa.
7  Sivistyksen kehto / Leirinuotio / Uuden käsikirjoitukseni esinäytös : 20.Joulukuu 2012, 18:55
Arvon risinglaiset,

saatte luettavaksenne uuden romaaniprojektini, Ruhtinas maailman tämän, esinäytöksen. Tällä hetkellä teksiä on jo 50K sanaa, mutta tarinasta kerrottu vasta noin kuudesosa, ehkä neljännes. Tarina on monimutkainen kertomus vallankumouksesta ja sen tekijöistä. Koko kirja alkaa sanoilla: "Väitetään, että voittajat kirjoittavat historian. Millainen olisikaan tarina, jos hävinneet saisivat kertoa omansa?" Teoksen ensimmäinen osa (osio) on projektinimeltään Vallankumouksenvartojat, ja toinen Kuolemantuoja.

Alla oleva teksti on raakaa (mutta ei brutaalia) tekstiä. Kaikki kommentointi on toivottavaa.

Enjoy  Hymyilee


Esinäytös – Melek Taus/Riikinkukko, Kiirastuli

Ulkona taottiin rumpua. Joku huusi, karjui komentoja. Torveen puhallettiin niin kovaa, että koko varuskunta tuntui tärisevän.

Melek Taus hätkähti hereille lukusalistaan. Hän oli ympäröinyt itsensä vanhoilla pergamenteilla, loputtomilla asiakirjoilla, jotka kertoivat kaiken maailmasta mutta eivät mitään. Hän oli peittänyt ikkunat paksuilla turkiksilla, jotta valo ei tunkeutuisi hänen linnantornin huipulla sijaitsevaan huoneeseensa ja haalistaisi ikiaikaista mustetta. Itsensä hän oli riisunut alastomaksi selvitäkseen kuumuudesta.

Joku koputti hänen huoneensa tammiseen oveen, joka olisi kelvannut kuninkaallekin makuukamarin oveksi. ”Herra”, oven takaa huudettiin, ”teidän täytyy tulla ulos nyt. Vihollinen lähestyy ja tarvitsemme teitä komentamaan joukkoja taisteluun.”

Melek Taus, serafi, kuninkaallisen tribunaalin kunniajäsen, eversti, sotasankari ja sinisen veren maineikas edustaja, kirosi kuin alhaisin merimies lentäessään ulos kapakasta. Melek Taus etsi itselleen vaatteita sekalaisten asiakirjojen röykkiöiden keskeltä, mutta jotenkin ne tuntuivat yksinkertaisesti kadonneen viimepäivien aikana. Hän ryntäili ympäri kamariaan, paiskoen mittaamattoman arvokkaita pergamentteja, talloen todistusaineistoa. Hänen onnistui löytää miekkansa nopeasti, koska se roikkui aina koukusta oven vieressä. Mutta vaatteet, ne eivät olleet enää hänen hallussaan.

”Herra!” oven takaa huudettiin, vaativammin. ”Vihollinen on pian porteillamme!”

”Tullaan tullaan!” Melek Taus huusi etsien katseellaan jotakin, mikä erottuisi kellertävästä merestä, joka levittäytyi huoneen seinästä seinään. Kiroten serafi repi turkikset ikkunoiden edestä. Valo, joka tulvi huoneeseen kuin hyökyaalto, sokaisi Melek Tausin täysin; kipu viilsi hänen päänsä, repi sen rikki, ja jätti jälkeensä vain poltteen. Näkemättä mitään hän kietoi turkiksen ympärilleen, kiristi sen vyötärölleen jan ryntäsi huoneesta.

Käytävällä huoneen ulkopuolella oli vain muutama soihtu, mutta nekin olivat liika Melek Tausin pimeään tottuneille silmille. Hän peitti kasvonsa kämmenellään ja puuskutti. Kauanko hän oli ollut yksin tuossa huoneessa, seuranaan vain muinaiset paperit, asiakirjat menneistä tapahtumista, kuolemaantuomittujen armonanomukset, matkat portille ja karkotukset sen toiselle puolen? Montako päivää, montako yötä hän oli viettänyt siellä?

Haarniskaan pukeutunut nuori mies seisoi asennossa, kun hänen esimiehensä kyyristeli vain yhteen turkikseen kääriytyneenä hänen edessään. Kuten kuului, kersantin käsi oli miekan kahvalla ja toinen nyrkissä rintapanssaria vasten.

Melek Taus suoristautui. ”Lepo vaan”, hän sanoi ja hänen äänensä kuulosti kuin korpin raakunnalta. ”Kertokaa, kersantti”, hän sanoi lähtiessään kävelemään porraskäytävää alas, nojaten kaiteeseen.

”Heitä on tuhansia, herra eversti”, kersantti selitti kiihtyneenä. ”Saimme sanan heistä, kun tiedustelijamme palasi vain muutamaa tuntia aiemmin.”

Melek Taus pysähtyi kesken askeleen. Hän kääntyi katsomaan kersanttiin; hänen jäänsiniset silmänsä porautuivat nuorukaisen ruskeisiin, ystävällisiin, lempeisiin silmiin. ”Muutama tunti sitten?” Hänen äänensä oli kadottanut kaikki jäljet voimattomasta raakkumisesta, ja viilsi nyt ilmaa kuin teräsmiekka. ”Miksi minulle kerrottiin vasta nyt?”

Kersantti änkytti. ”Herra eversti, te... äh, te annoitte meille käskyn, että teitä ei sovi häiritä kuin äärimmäisessä hädässä. Tottelimme vain määräystänne.” Rumpujen kiihtynyt taonta ja voimistunut huutaminen kantautui porraskäytävään, kaikui siellä ja täytti hiljaisuuden, jonka aikana eversti ja kersantti katsoivat toisiaan, mittailivat toistensa henkistä kanttia.

”Minusta tuhannet viholliset lasketaan hätätilanteeksi, kersantti”, Melek Taus sanoi. ”Työni huoneessani on kansallisen turvallisuuden kysymys – ja erittäin salaista, tahdon painottaa – mutta en voi tehdä työtäni, jos viholliset murtavat muurimme ja murhaavat kaikki. Näytä tietä komentokeskukseen.”

Kersantti lähti juoksuun ja Melek Taus seurasi. Kaikesta huolimatta serafi ei vain kyennyt olemaan vihainen kersantille tai muille alaisilleen, sillä sotilaan perushyveitä ovat skeptisyys vihollista kohtaan, pieni ylimielisyys ja yli-itsevarmuus – vain näiden avulla suurimmat sankariteot ovat mahdollisia. Tai, toinen tie on nurkkaan ajetun rotan strategia: riehua kuin pistetty sika.

Portaiden puolimatkassa oli ovi, jonka takaa avautui yksinkertainen ja riisuttu käytävä, jonka seinillä ei ollut ikkunoita ja vain vähän soihtuja. Kersantti hoputti everstiä kovempaan juoksuun, kiiruhtamaan, sillä pian taistelu alkaisi ja valtakunnan kohtalo ratkaistaisiin, jälleen kerran – vaikka eihän kersantti sitä tiennyt. Tuo nuori mies haarniskassaan ei voinut aavista kuinka paljon tärkeämpi serafin pääkoppa sisältöineen oli – jos kersantti olisi kyennyt siihen, hän olisi teljennyt esimiehensä tyrmään ja heittänyt avaimen pois, jotta Melek Taus pysyisi turvassa ajan loppuun saakka. Tai ehkä hän vain varjelisi rakasta valtakuntaansa, ken ties.

Jokaisen käännöksen jälkeen käytävillä risteili enemmän juoksujalkaisia sotilaita, lähettejä ja upseereja. Kiireestään ja silminnähtävästä paniikistaan huolimatta jokainen pysähtyi tekemään kunniaa Melek Tausille, joka viuhoi ilmaa käskien heitä jatkamaan matkaansa. Käytävien seinillä alkoi olla koristeita, maalauksia menneistä sotasankareista ja muuta tarpeetonta, mutta ainuttakaan ikkunaa ei ollut – se oli sotilaalliseen tarkoitukseen rakennetun linnan merkki.

Komentokeskuksessa vallitsi anarkia kun kapteenit ja majurit kiistelivät keskenään siitä, tulisiko joukkojen sijoittua muurille vai portille, tulisiko jousimiesten seisoa yhdessä keskitetyssä neliössä vai pitäisikö heidät levittää ympäri kasarmia. Kaikki kiistely ja nahistelu päättyi sillä silmänräpäyksellä, kun serafin läsnäolo havaittiin. Kapteenit, majurit ja vähempiarvoiset sotilaat iskivät nyrkin rintapanssariinsa niin, että vain yksi kalahdus kaikui huoneessa. Melek Taus kohotti kätensä ja esitteli kämmentään kollektiivisesti kaikille. Silti, hiljaisuus ei rikkoutunut, vaan upseerit tuijottivat häntä kuin messiasta.

”Mikä on tilanne?” Melek Taus kysyi.

Majuri, jonka nimeä serafi ei kyennyt muistamaan, sanoi: ”Vihollinen saartaa parhaillaan muurejamme nuolenkantaman ulkopuolella.” Hän viittoi karttaa kohden, joka esitti vuorenseinämää vasten rakennettua linnaa – sen nimi oli Kiirastuli, koska vihollisarmeijat toisensa jälkeen olivat hakanneet päätään sen muuria vasten; muuria, joka oli korkeampi ja paksumpi kuin yksikään toinen muuri valtakunnassa. Mutta tämä vihollinen ei ollut tyhmä, tämä vihollinen tiesi Kiirastulellakin olevan heikkoutensa. Tällä vihollisella oli mukanaan ase, jollaista mikään mahti maailmassa ei pysäyttäisi.

Lähetti ryntäsi ovista sisään, teki kunniaa ja huusi hengästyneenä: ”Se on alkanut, herra eversti: vihollinen ampuu kuolleita muuriemme yli. He yrittävät tartuttaa ruton meihin.”

Melek Taus seisoi liikkumatta, kaikki lihakset äärimmilleen jännittyneenä. Hänen silmänsä liikkuivat, viuhuivat puolelta toiselle – hänen oli ajateltava, oli kasattava kaikki tiedonsirpaleet yhteen. Siksi hänet oli lähetetty sinne, ansaan pergamenttien sekaan. Hitaasti hän sanoi: ”Lähettäkää kaikki kyyhkyt muihin linnoihin. Puolet kuninkaalle, neljännes Kitaan ja loput muihin linnoihin. Jumalat, ehkä jokin niistä pääsee läpi ja saamme apua.” Lähetti katosi oviaukosta. Melek Taus kääntyi kartan puoleen. ”Tähän”, hän sanoi iskien sormensa muurien sisäpuolelle, aivan porttien taakse, ”tulevat jousimiehet. Ensiksi he ovat kolmirivissä ja sylkevät nuolia muurien yli, mutta jos vihollinen rynnäköi, heidät siirretään tiukkaan muodostelmaan ja he tulittavat portin – sehän ei ole juuri muuta kuin kaltereita ristiin ja rastiin, mutta silti tai juuri sen takia muurin heikoin kohta – läpi sen luo pyrkiviä vihollisia. Muurit ovat korkeammat kuin mitkään muut maailmassa, joten meidän on luotettava niihin. Miehittäkää ne minimimiehityksellä, mutta pitäkää valmiustaso maksimissa, jotta kun vihollinen lopulta hyökkää, saamme vyörytettyä kaikki puolustusasemiin vaarantamatta heitä kuitenkaan satunnaiselle nuolisateelle. Onko tämä selvä?”

”Kyllä, herra eversti”, majuri sanoi.

”No, toimikaa”, Melek Taus murahti. Ja anarkia alkoi jälleen.

Vaikka vihollisarmeija oli suuri, hätä suurempi ja kaaos suurin, Melek Taus ei kyennyt ajattelemaan mitään muuta kuin materiaalia, jota hän oli käynyt läpi huoneessaan. Hän oli parsinut kasaan kertomuksen, joka oli piilotettu todistuslausuntojen sekaan, vuorattu ylhäisten allekirjoituksilla ja hylätty sitten arkistoon keskelle ei-niin-mitään. Se oli tarina, maalaus, joka kertoi tyranniasta, hirmuhallinnosta, pelkokoneistosta ja alamaisten perusoikeuksien systemaattisesta murskaamisesta.

Se oli tarina kuninkaasta, absoluuttisesta monarkista, jonka valtaa kukaan ei saanut rajoittaa. Mutta kuten kaikilla voimilla, tälläkin voimalla oli vastavoima, antiteesi, joka tekisi tyrannian tyhjäksi, riisuisi leijonan aseista ja lähettäisi se portin toiselle puolen tyhjyyteen.

Vallankumous tulee ja oikeus tapahtuu, Melek Taus ajatteli, jos vain selviän tästä loukosta.
8  Sivistyksen kehto / Leirinuotio / Pirates-novelli : 26.Marraskuu 2012, 10:28
Halipatsuippa!

Siitä onkin jo tovi, kun olen tänne mitään kirjoitellut, mutta nyt voisi melkein laittaakin. Kyseessä on alunperin suomeksi kirjoittamani novelli, jonka tein Usvan ääninovellikokoelma kilpailuun nimellä Merirosvot. Jouduin kääntämään tekstin englanniksi, joten yhtä hyvinhän sen voi tänne sitten laittaa.

Muistakaa tämä: sana "pirates" on suora käännös "merirosvosta". Leikittelin suomalaisessa versiossa sanalla merirosvo tavalla, jota ei voi kääntää mielestäni englantiin. Siksi nimi ja viimeinen lause ovat mitä ovat.

Pirates

I have a picture on my wall of the sea as it used to be: there is a beach of sand, palm trees, sunshine, and of course the sea itself – everything that is no more. WELCOME TO MAHOA BEACH is written over the picture. I keep wondering where this beach is, if anywhere; probably somewhere below the surface, in the kingdom of the dead.

I spend a lot of time in my room only that poster as my company. Its colors are turning into gray and none of my so-called friends can understand why I want to keep it. To them, it's just a sad reminder of the things that can never be again, of the past buried in the sands of time. I wonder do they even understand what is on the picture. Most unlikely. But to me, the poster is a reminder of the beauty lost forever.

I came home from work. On my way I kicked a boy on the head. By accident, of course, but he barely noticed. The river of people kept pushing me so I couldn't even stop and help the poor kid. I watched from the distance as a bloody gash appeared on his forehead and started bleeding. That moment I was quite sure he was dead, until he raised his hand and wiped the pouring bloodstream off of his nose. I never saw that kid again.

Soon after that I was forced to stop as the flowing river of people met an immovable obstacle: a security checkpoint. I watched with sad disdain people wearing their uniformal clothes with pride. Everyone had one symbol stitched on their chests which represents their former nationality and ethnic descent. I saw none of mine – perhaps I'm the last of my kind, it wouldn't surprise me that much.

I walked past a security guard leaning on his rifle. He was standing under a lonely lamp, which swung back and forth in accordance with the Ark's movements, and he was smoking a cigarette without a glimpse of joy in his eyes. Well, I had none in mine, so who am I to blame him?

The mass of people scattered to the nameless alleys which departed from the main street. Un-named alleys, un-named doors, un-named people and – most importantly – un-named destinies. My door has a number on it, 19 to be precise, but that isn't its name, just a symbol to mark it apart from others. That door leads to a room, a closet on the man's last sanctuary in the world, which has rejected us. The Earth is a mother who has been patient with us, her sons and daughters, but we weren't patient with her, so she had to throw us away, cast us aside and carry on without us. The world carries on – with man or without.

But now the time has finally come and I cannot describe how I actually feel at the moment. Its weird, I think: after all the preparation, after all that I've gone through, I still can feel nothing. If anything, I'm eager to see what's on the other side, I'm eager to see what lies below or above us. Will I finally see my mother and father, after all these years? Or will she be there, smiling?

Perhaps there is nothing, just the dark and cold.

I leave my room. I wonder down the streets which are not streets. I'm carrying this notepad with me, stopping every now and then to write my thoughts and actions down. Why? That I do not know. Perhaps there is no reason what so ever, perhaps I just want to leave something behind, something which isn't harmful to anyone. Just a piece of paper – what harm could that do? That, I think, is the downfall of man: the arrogance and ignorance about the actions we've done. Maybe we are like that because we cannot bear the weight of the knowledge and the responsibility. I cannot, that’s for sure.

I'm standing on the deck. The sun is setting and the world is as pretty as it will ever be. The sky is blood-red behind the clouds. The carpet between us and the stars cracks in only few places and reveals only the life-stream of the mother we all have raped. I lean on the railing and breathe deep the pure air, which stings in my lungs like a drop of salt on a wound, but I hold it inside of me, just a second, and then I let it flee from me.

I'm alone on this deck because no-one else cares about the world outside their nameless walls and doors. For a long time I was one of them. But that changed the day someone handed me a basket full of things people who had committed a suicide had left behind. For no reason what so ever I wanted to see what was in that small basket. Not much: just some artifacts of the world gone. Like the poster of Mahoa Beach, that is. Also, there were some books written in languages forgotten, wedding rings and necklaces... Crap, overall.

But that one picture – it became an obsession to me. I stared at it for hours and hours trying to free my mind from the cage into which I had thrown it. Glimpses of the days when living was worthwhile eventually came to me. I started remembering cool summer breezes on my face, her smile in the morning after the wedding, the singing of the birds, the laughter of children, the smells from the kitchen as she was cooking something wonderful... Things, millions of them, without any relevance to the new world, the cold walls of the Ark.

The wind is rising now. I'm cold and afraid, but still eager. Just couple more things I have to write down, just couple more things before my numb fingers cannot hold the pencil anymore.

No matter how hard I tried, I couldn't remember her name. I remembered her giggling, the touch of skin, the smell she had after a shower, but never the name. The face, the body, that magical time we spent together, but never the name. She was just as nameless as my room with a number 19 on the door.

Something I did remember is the last thing she ever said to me. It must be decades in the past by now, but I can still remember the fading light in her eyes; still feel the powerlessness of her breathing. We were hiding in a cave and the snowstorm was raging outside ruthlessly. She had been weak for some time until her feet refused to take another step. I begged her to carry on, but no matter how she tried, she couldn't. I held her in my arms, watching the life flee from her body as breath from my lungs, and cried my eyes out. With the last shivering breath she said: ”Live.”

And then she died.

Perhaps I'm just a coward, but I'm not going to obey her anymore. I will not live my life in an eternal shame and pain, no. I cannot forget what I've remembered with such an effort, so I cannot bear the pain in my heart and soul. This is what will be left of me on this raped planet hell, our endless Limbo and purgatory. I will soon jump over this ledge. Will I be smashed on the plastic surface or will I sink below the sea?

What we are running away from is this: we did this. It is painful, yes, but someone has to say it, write it down for the next generations to see. We are the reason for this downfall. We alone, none else. We raped the Mother Nature and left her bleeding. We alone, none else. Man is a cruel animal, full of hate and ignorance, destroying for destroying's sake alone. No other animal does that, unleashes a holocaust on its mates. But we do, without any moral dilemmas as long as we are alive and breathing.

Only we can throw every trash to the sea without thinking the consequences.

Remember this, if anything: we are the pirates of the world.

P.S. Meikäläisellä on blogi! Käykää lukemassa! ramblingspeura.blogspot.com osoitteesta löytyy.

P.P.S. Meikäläisen kirja julkaistaa 28.2.! Ostakaa! http://www.myllylahti.fi/2013_kevat/Myllylahti__kevat_2013.pdf Sivulla kymmenen :)
9  Sivistyksen kehto / Lukusali / Vs: Kevään 2013 kirjat : 13.Marraskuu 2012, 18:09
Myllylahdelta on tulossa yksi about spefiin laskettava kirja. Okei, siinä on paljon dekkaria ja "normaalimpaa" proosaa, mutta myös huomattavia kauhuelementtejä. Muuten, siinä taitaa olla lisäksi yksi hienoimpia kansikuvia toviin. Teoksen nimi on Laulava ääni olkapäälläni, ja se on kaiken hyvän lisäksi esikoiskirja. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen kaikille (risinglaisille).

Ai, että mistäkö tiedän tästä kaiken, vaikka Myllylahden katalogia ei mitä ilmeisimmin ole vielä tullut (ainakaan itse en ole nähnyt sitä)? Jos vinkkaan ensin tekijän nimen (Aleksi Peura) ja nimimerkkini suuntaan...

Eli, kyllä, se on minun esikoiskirjani.
10  Sivistyksen kehto / Lukusali / Vs: Takakansitekstit : 02.Elokuu 2012, 12:50
Olen hieman puristi takakansien kanssa: en lue niitä enkä yleisesti ottaen pidäkään niistä. Jos takakansi paljastaa yhtään mitään kirjan ensimmäisen neljänneksen jälkeisistä tapahtumista, se on huono, sopimaton. Mielestäni takakansi saa - ja pitää - paljastaa tapahtumista ja käänteistä vain ensimmäisen kymmenen tai kahdenkymmenen sivun edestä. Joku koukku, joka tarttuu lukijaan, pitäisi muutenkin löytyä tuosta sivumäärästä.

Tämä topic tuli mieleenkiintoiseen aikaan, sillä - kuten tuli "Kuinka erottua?"-topcissa mainostettua - oma esikoiseni pääsi juuri Myllylahden kevään julkaisuohjelmaan ja mm. esittely- ja takakansitekstin teko on vielä edessä. Yksi ideani on, että takakannessa ei olisi juuri yhtään teksiä, vain kiinnostava ja koukuttava visuaalinen efekti (verellä kirjoiitettu kolmisanainen viesti). Ei muuta. Koen tämän tehokkaammaksi ja lukijaystävällisemmäksi (koska se ei paljasta mitään, mitä ei tapahtuisi ensimmäisten sivujen aikana) kuin juoniselostuksenkaltaisen, ylälaidasta alalaitaan jatkuvan pienoisnovellin. Mutta kansista ei ole vielä puhuttu Myllylahden kanssa, joten en tiedä mitä mieltä he ovat ideastani...
Onko teillä, arvon risinglaiset, mielipidettä tähän?
11  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Vs: Kuinka erottua? : 01.Elokuu 2012, 11:14
Kiitokset kaikille!

Soppari tulee lähipäivinä postista ja aion sen syynätä tarkasti (tietenkin). Ensimmäisiä kommentteja/parannusehdotuksia tuli kustannustoimittajaltakin, joten kässärin viimeistely alkanee myös lähiaikoina. Näillä näkymin kirja (projektinimeltään Laulava ääni olkapäälläni, mutta nimi saattaa muuttua) tulee kauppoihin ja kirjastoihin tammi-helmikuussa.

Erottautumisen salasta en osaa sanoa mitään - tuurilla purkkiin, kuten muusikot sanovat. Ilmeisesti yksi plussaksi laskettava tekijä oli, että käsikirjoitukseni ei ollut tavallinen dekkari jollaisten kustantamiseen Myllylahti on tottunut, vaan tarinassa on mukana psykologis-yliluonnollinen "twisti". Ainakin siitä tuli kovasti kehuja, että kyseessä on tietynlainen crossover dekkarin ja kauhun välillä.

Muistakaapa sitten kaikki risinglaiset hankkia oma kappaleenne, eiköstä juukosta?  Iskee silmää
12  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Vs: Kuinka erottua? : 30.Heinäkuu 2012, 09:25
Ilmeisesti erottautuminen onnistui riittävän hyvin, sillä eilen (sunnuntaina, tosiaan) sain puhelun Myllylahdelta, että esikoiseni lienee mitä luultavimmin heidän kevään 2013 julkaisuohjelmassaan. Melkoisen korkeissa sfääreissä on sittemmin liidelty.  Cool
13  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Vs: Klassinen "mistä ideat tulevat" -keskustelu : 13.Heinäkuu 2012, 07:17
Idea on vision, väläys tai arkeologinen löyty (kuten S.K. asian on ilmaissut). Se löytyy jostain, pieni nurkka suuresta taulusta, joka herättää mielenkiinnon. Sitten katsotaan mielenkiinnon viereen ja pällistellään mitä sieltä löytyy.

Itselläni pidemmät tarinat alkavat skenaarioista: kaksi kaveria istuu pussikaljalla. Mitä sitten? Ketä nämä tyypit ovat? Kun kohtausta edetään, tarina etenee samalla. Taustalla on joku suurempikin idea tarinankulusta, mutta periaatteessa kohtaus kerrallaan tarinat kirjoitetaan.
14  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Kuinka erottua? : 30.Toukokuu 2012, 19:37
Arvon kanssakirjailijat,

olen pohtinut viime aikoina muuan kiperää pulmaa: kuinka erottua kustantajille lähetettävien käsikirjoitusten massasta, positiivisesti mieluisesti. Olen lähettänyt omaa käsikirjoitustani "Laulava ääni olkapäälläni" nyt noin kymmenelle (tarkka luku taisi olla kahdeksalle) eri kustannusyhtiölle, niin pienille kuin suurillekin, mutta pääasiassa suurille.

Tekstiä lähettelin periaatteessa tammi-helmikuun aikana, joten vastauksia on tippunut silloin tällöin, vielä muutamaa kuitenkin odottelen. Mutta. Kaikki vastaukset ovat olleet kielteisiä ja geneerisiä: "kiitos kiinnostuksesta yhtiötämme kohtaan, mutta käsikirjoituksenne ei sovellu kustannusohelmaamme." Aina, kaikkialta. Lisäyksenä usein on, että emme voi kommentoida päätöstämme millään tavalla kiireen vuoksi. Vähiten geneerisessä viestissä luki nimeni ja käsikirjoitukseni nimi.

Epätoivoistahan tämä on, mutta pakko on yrittää. Kuinka saisin käsikirjoitukseni erottumaan massasta? Tätä kysymystä varmasti monet pohtivat, joten topicin tämäkin aihe ansaitsee. Kun täällä harva on iso tekijä ja joilla on korkeintaan muutamia novellijulkaisuja takana, miten saada kustantajat - edes pienet! - kiinnostumaan. Epäilen muutaman vastauksen erittäin nopeasta saapumisesta (viikko tai kaksi tekstin lähettämisestä), että työtäni on tuskin luettu. Ainakaan kokonaan, mikä on tietenkin ymmärrettävää, mutta tavallaan loukkaavaa, jos sitä lähtee liikaa vatvomaan.

Onko täällä kohtalotovereitani? Onko täällä onnistujia, jotka ovat saaneet työnsä läpi? Miten - jos sallitte kysyä.
15  Sivistyksen kehto / Leirinuotio / Alfa - teaseria projektista : 22.Toukokuu 2012, 10:17
Tervehdys kaikille risinglaisille! Siitä on pitkä aika - ainakin vuosi - kun olen viimeksi mitään tekstejäni postaillut tänne. Siispä on korkea aika antaa teille, arvon fellow risinglaiset, jotakin luettavaa työn alla olevasta romaaniprojektistani, Alfasta. Tällä hetkellä projekti pyörii 40-45:ssä tuhannessa sanassa ja noin 2/3 ensimmäisen version tekstiä on takana.

Seuraa kokeilumielessä toteutettu "teaser"-formaatti, jossa on useita kontekstista irroitettuja katkelmia kirjan eri osasta. Idea on - kuten teasereillä ja trailereilla - antaa maistiasia, väläyksiä tulevasta kokonaisuudesta.

Olisin erittäin kiitollinen kaikista mahdollisista kommenteista ja parannusehdotuksista. Kiitos jo tässä kaikille lukemaan vaivautuneille.

**

Martzi piti Nilkkiä naurettavan säälittävänä hiipparina, joka oli humalassa töissäänkin. Nilkki käytti kokaa, mikä oli surullisten ihmisten kamaa; Martzi poltti pilveä, mikä oli hyvien tyyppien kamaa. Nilkki poltti norttia, mikä oli vanhojen ukkojen sätkä; Martzi sinistä L&M:ää, mikä oli mukavien ja trendikkäiden ihmisten pahe. Nilkki joi yksin ja parantaakseen oloaan – näin Martzi ainakin oletti – mikä oli karua ja rumaa; Martzi joi yksin ja sietääkseen oloaan, mikä oli karua, rumaa ja surullista.


Nilkki oli surullinen ja säälittävä hiippari, mutta Martzi oli pahempi. Hän esitti kovaa, mutta todellisuudessa hänen sisimpänsä oli pehmeää ja helposti muovailtavaa. Hän oli heikko, alkoholisoitunut ja addikti – pahin mahdollinen mätäpaise yhteiskunnan iholla. Koulu oli jäänyt kesken eikä kukaan ollut välittänyt. Työ oli jäänyt hankkimatta ja vain Kela välitti. Hän mätäni yksin kotonaan, seuranaan vain kama ja viina – mätäpaise kun oli.


Joskus, aina välillä, hän kuvitteli elävänsä normaalia elämää. Olevansa onnellinen. Uni oli lyhyt, aina. Hän heräsi nähdessään vaimonsa, lapsensa ja autonsa – kaikki uusia, hyvässä kunnossa ja täysin normaaleja. Martzi ei voisi koskaan olla normaali, hän ymmärsi, mutta Markku voisi. Kuka olikaan Markku, jos ei Martzi? Ehkä Elämä, Äiti Maa ja Isä Taivaalla olivat jakaneet hänelle huonon käden pokerissa ja todenneet että sillä oli pärjättävä loppuun saakka. Kuinka huono saattoi lapsen tuuri olla, kun hän syntyi ympäristöön ilman kasvattajia, jos ei lasketa lukuun sosiaalityöntekijöitä, joiden ainoa velvollisuus oli saada lapsi ”turvalliseen kasvuympäristöön”, kuten he kirjoittivat raportteihinsa? Markku Erosen kansiossa luki: Markku Eronen, syntynyt 3.12.1991, sijoitettu turvalliseen kasvuympäristöön. End of fucking story.


 Martzi joi suoraan pullonsuusta, puristi puolityhjää tupakka-askia toisella kädellään ja tuijotti keikkuvaa taulua seinällä. Auringon kohottua korkealle, se alkoi laskea jälleen. Illalla, sen koskettaessa horisonttia, Markku ”Martzi” Eronen nukkui olohuoneensa sohvalla, päälle jäänyt elokuva yhä pyörien DVD-soittimessa.


”The needs of the many outweigh the needs of a one”, sanoi Spock kuollessaan. Kela sanoi saman syntyessään ja tuomitessaan Markku Erosen, ikää viisi tuntia ja viisitoista minuuttia, laitoshoitoon.


**

Maanantai, aamu. Huone keinui, seinät huojuivat kuin katto niiden päällä olisi liian painava kannateltavaksi, ja taulun pojan hiusten läpi puhalsi hento kesätuuli. Kaarnavenekin tuntui heiluvan; puut taustalla heiluivat varmasti.


Krapula ei ole vain ruumiin tapa kostaa maksan pahoinpitely, Martzi oli päättänyt eräänä toisena keinuvana maanantai-aamuna. Krapula on aivojen kosto valojen katkaisemisesta; lisäksi se on vaihe, jolloin mieli saa tavoittaa jälleen aivot ja sydän mielen. Kaikki on väärin krapulassa. Kankkusen Juha voi olla kuinka paha tahansa, mutta koskaan ei mitään niin pahaa kuin oikeutettu krapula.


Tavallinen krapula on vain ruumiin, mielen, aivojen ja sydämen kosto kantajalleen, mutta oikeutettu krapula on kantajan kosto itselleen, mielelle, ruumiille, aivoille ja sydämelle. Oikeutettua krapulaa kutsutaan joskus myös moraalikrapulaksi, mutta Martzin mielestä krapula on aina moraalinen kysymys: kysyy moraalia olla juomatta krapulaansa. Vai oliko se kuria?


Niin tai näin, moraali ja kuri olivat käsitteitä, jotka eivät kuuluneet Martzin listaan hyveistä.

**

Myllypuro hymyili rohkaisevasti, siemaisi kahviaan ja selaili lomaketta. ”Olette täyttäneet tämän... sanotaanko sanoja säästellen. Esimerkiksi kohtaan perheestä olet kirjoittanut 'ei vittu nii mitää'. Tahtoisitteko selittää hieman?”


 Oli Martzin vuoro kurtistaa kulmia. ”Se tarkottaa sitä, et sun kaltaset kaverit, joil on tusina hopeelusikkaa persees, ei voi tietää mitä mun elämä on ollu. Mul ei oo ollu ikinä ketää. Mul oli sijaisäitei ja -isei, mut... Tiiäks? Ne ei tuntenu mua enkä mä niit. Talos saatto olla kymmenenki muksuu, jokaine pahempi ku edelline. Kaikki tapeltii huomiost; joku tais joskus puukottaaki jotai. Viina, rööki ja huumeet oli kuviois ala-asteelt asti. Sen jälkee mä oonki eläny Sossun tuilla. Jotai duunei tulee ja menee, mut ne ei koskaa oikei taho kestää: vikko siel, toine tuol. Sit ollaa taas perse auki, tiiäks?”

 

Myllypuro nauroi. ”Yliopistomaailmassa pätkätyö on elinehto, Martzi.”

 
 ”Joo, mut mä elän oikees maailmas. Täs maailmas ei oo mitää pätkätöit; on vaa rahaa ja paskaa. Yleensä paskal saa rahaa ja rahal paskaa, mut ei aina. Tiiäks? Kaikki mikä on ilmast, otetaa ja käytetää hyväks. Kirjasto ja semmoset. Sossu ei hirveesti tykkää maksaa mulle mitää, mut pakkoha niitte on. No nää hommat mitä teen...” Hän vilkaisi kameraan. ”Ei ehkä hyvä juttu puhuu niist.”

 
”Ymmärrän”, Myllypuro sanoi ymmärrtämättä sanaakaan.

 
**

 
Jokaisessa tuppukylässä, kaupungissa ja metropolissa on yksi paikka, josta äidit varoittelevat lapsiaan; poikiaan muuttumasta paikan asukkaiden kaltaiseksi, tyttöjä kulkemasta liian paljastavasti. Pienemmissä asutuskeskuksissa paikka saattaa olla lyhtypylvään tyvi, syrjäinen puistonpenkki tai raunioitunut hevostalli; suuremmissa kaupungeissa se on baari, kortteli tai kokonainen kaupunginosa – aina siellä liikkuu ihmisiä, jollaisia poliisit etsivät, naapurit karttavat ja kuljettavat tupakka-askinsa t-paidan hihaan käärittynä; ihmisiä, joiden toimeentulo ei kestä päivänvaloa. Nilkille tämä Paikka oli Kapakka Rönsylä – josta alan ammattilaiset käyttivät seudulla nimeä Baari – vain muutaman kilometrin päässä vuokrakasarmista, jonne Nilkki oli tavaransa raahannut.

 
Rönsylä oli yrittänyt joskus olla kunniallisten ihmisten kunniallinen kantapaikka: sen seinille oli ripustettu kuvia suurista suomalaisista urheilusankareista, radiosta soitettiin nostalgista iskelmää ja rokkia, ja tiskin yläpuolelle oli ripustettu drinkkilista, jossa oli noin kaksikymmentä juomaa. Muutos räkäläksi, rikollisten keskukseksi, oli alkanut pöydän valtaamisesta ja siihen veitsellä raapustelusta. Pöydästä 18 oli tullut merkkipaalu pääkaupunkiseudun laitaman rikollispiireissä, kun sen pintaan olivat raapustaneet merkkinsä kaikki suurimmat jengijohtajat, paenneet murhaajat ja etsintäkuulutetut raiskaajat – henkilöitä, joita vain alamaailma osasi arvostaa. Joe oli raapustanut oman nimensä, karkealla ja suurella käsialalla, sen pintaan kohtaan, jossa kolme oksan jälkeä muodostivat summittaisen kolmion.


Kun Rönsylän omistajat ymmärsivät mitä oli tapahtumassa pöydälle 18 ja kapakalle muutenkin, he päättivät päällystää pöydän uudelleen. Typerästi he ilmoittivat aikeistaan etukäteen tarkoituksena pelotella vääränlaisia ihmisiä. Omistajat ottivat opikseen, kun yhtä heistä oli puukotettu seuraavana päivänä kirkkaassa auringonpaisteessa. Herättyään sairaalassa puukotettu omistaja vannoi ettei ollut nähnyt päällekarkaajansa kasvoja.


**

Kahdentoista askeleen ohjelma ei ole oikea tie raitistumiseen, Martzi ymmärsi – se on vain yksi kultti, joka alkoholin varjolla tekee ateisteista uskovaisia ja uskovaisista hihhuleita. Ja absolutisteja. Todellinen tapa raitistua on kokea kaikki vuosien viinaputken kerryttämän krapulan seuraukset peräkanaa; tätä metodia Martzi kutsui nimellä Kymmenen vitsausta.

 
”Ja Luoja sanoi, olkoon siellä päänsärky, jota seuraapi vitutus. Jokainen olkoonpi edellistä pahempi, keholle rankempi. Ja niin Luoja oli puhunut eikä Martzilla ollut mitään mahdollisuutta.” Martzin evankeliumi 1:1-12.

 
**

 
He eivät halunneet antaa tyttärelleen yksinkertaista nimeä, vaan jokin ikimuistettavan ja uniikin. Maailmassa oli liian monta Annea, Tarjaa ja Kaisaa – muttei ainuttakaan Eliaa. Risto oli törmännyt nimeen varhaisteineille suunnatussa fantasiakirjassa, jonka urhoollisella ritarilla oli platoninen rakkaussuhde Elia-nimiseen prinsessaan. Kirja ei ollut suuri taiteellinen persialaismatto, vaan vanhoista kankaanpaloista kasattu tilkkutäkki, mutta nimi oli jäänyt hänen mieleensä. Siinä oli jotakin yksinkertaista kauneutta, puhtautta.

 
Elia.

 
Myllypuro käveli Eedenin pihalla, Puutarhassa. Hän oli nimennyt metsän ja koulun väliin raivatun kaistaleen puutarhaksi Raamatun mukaan, vaikka hän – tai kukaan muukaan – ei ollut istuttanut ainuttakaan kasvia sille.

 
**

 
Omega puhuu tai huutaa, en saa tarkasti selvää. En kuule sanoja, koska olen unohtanut mikittää huoneen. Täytyy käydä tarkistamassa huoneen ulkopuolella, mitä hän tarkalleen ottaen haluaa vai haluaako mitään.

 
Pelkään, että hänen oireensa eivät ole enää vierotusoireita alkoholista ja huumeista. On kulunut jo lähes viikko eikä hän ole syönyt mitään annostaan kokonaan tai juonut vesilasiaan tyhjäksi. Hän tuskin ulostaa ollenkaan. Hän makaa lattialla ja tärisee. Jos tämä on jotakin muuta kuin vierotusoireita...

 
Jos hänellä on jokin sairaus, onko se fyysinen vai psyykkinen? Hänen tilastaan päätellen molemmat ovat yhtä mahdollisia. Hän on fyysisesti heikko, rajalla, mutta henkistä kanttia en uskalla edes arvailla. Mielisairaus tästä vielä puuttuisikin... Eikä hän olisi ensimmäinen. Alfallakin oli vaikeita harhoja sekä muita ongelmia, joten tutkimuksessa palataan ongelmalliseen solmukohtaan: ovatko psyykkiset ongelmat ympäristön vai geenien tuotosta.

 
Omega on hankala tapaus, myönnän sen. Toivoa sopii, että hän olisi ollut ongelmaton nuori, mutta realiteetit on kohdattava: hän oli ja on alkoholisti sekä narkkari. Tämä fakta vaikeuttaa sosiaalisen isolaation efektien löytämistä ja ymmärtämistä, sillä – kuten mainittua – vieroitusoireet hämäävät tutkimusdataa pahasti. On vain oletettava, että fyysisten ja psyykkisten ongelmien välillä on vahva yhteys, ja raja näiden välillä on vain veteen piirretty viiva.

 
Onko tämä siis tutkimustulokseni, että psyykkiset ongelmat syntyvät fyysisistä häiriötiloista? Vai toisinpäin? Tässä voisi eittämättä olla jotakin takana, kyllä; teorian verran ainakin. Lisähavaintoja odottaen hyväksynen psyykkisten ongelmien ja fyysisten häiriötilojen voimakkaan, faktuaalisen suhteen.


 
**

 
”Miksi tuo setä satuttaa itseään?” Elia kysyi. Tytön oli onnistunut hiipiä huoneeseen Myllypuron huomaamatta. Tyttö seisoi pöydän ja monitorin edessä punaisessa mekossa, jossa Myllypuro oli haudannut hänet.

 
”Hän on paha setä”, Myllypuro sanoi uskomatta sanaakaan suustaan. Hän tuijotti tytärtään kykenemättä tyynnyttämään itseään – hänhän oli suurimman psykologisen läpimurron äärellä sitten psykoanalyysin! Hän puristi kynää tiukasti kädessään, kunnes kipu laamaannutti sormet ja kynä putosi kilisten lattialle.

 
”Isi tiputti kynän”, Elia sanoi ja kikatti. Hän poimi sen maasta ja laski sen pöydälle. ”Miksi tuo setä kaapii ovea, isi?” Tytön huulet mutristuivat tiukaksi solmuksi hampaiden eteen – tämä oli merkki tytön ankarasta aivotoiminnasta.


Myllypuro vilkaisi näytön suuntaan. Erosen vimma oli laantumassa, mutta silti hän yritti kaapia tietään metallin läpi. ”Hänen päänsä on pipi. Niin kuin mummin.”

 
Elia kääntyi isänsä puoleen, silmät suurina. ”Niin kuin mummi?”

 
Myllypuro nyökkäsi. ”Mummin pää oli pahasti pipi. Hän näki ja kuuli asioita, joita ei ollut olemassakaan. Pahoja asioita.”

 
”Niin kuin mörköjä?”

 
”Niin kuin mörköjä.”

 
”Onko minunkin pää pipi, koska sänkyni alla on mörkö? Se puhuu minulle öisin ja kun en ole kuulevinaankaan, se suuttuu ja ravisuttaa sänkyä. Se ei koskaan tule muiden sänkyjen alle kuin minun, koska se pelkää lähteä turvallisesta paikasta turvattomaan. Sen nimi on Hirviö.”

 
Myllypuro yritti hymyillä, tuskallisesti. ”Sänkysi alla ei ole mitään, kulta pieni. Pikkutytöt – kuten sinä, Elia – kuvittelevat asioita valojen sammuttua. Mummi kuvitteli asioita valojen ollessa vielä päällä. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?”

 
Suu mutristui jälleen. ”Kyllä”, Elia sanoi pudistaen päätään.

 
**

Ehkä Myllypuro vain räpäytti silmiään ja joutui psykoosiin – se oli hänen ensimmäinen aavistuksensa; se oli ainoa looginen selitys. Hän nipisti itseään, kovaa, mutta se ei tehonnut. Niinpä hän löi itseään, mutta sekään ei palauttanut häntä maan pinnalle. Videokuva Omegan huoneesta jatkui lähes minuutin, pitkän ja tuskallisen minuutin, kunnes kaikki palasi silmänräpäyksen aikana takaisin.

 
Kun Myllypuro avasi kirjan, Omegan huone ei ollut enää Omegan huone, vaan kesäinen laituri; se oli hyppäys kohtauksesta toiseen kuin huonosti tehdyssä elokuvassa. Omega istui laiturin nokassa uittaen paljaita jalkojaan järvessä. Jopa b-luokan kameran kautta kesän lämpö ja valo huokui tarkkailuhuoneeseen. Aaltojen hellä lyllerrys rantaa kohden ja tuulen hento vire puissa ja Omegan hiuksissa oli kuin rentouttava hieronta.

 
Myllypuro pystyi kuvittelemaan tilanteen, hän pystyi tuntemaan lämmön, hän pystyi tuntemaan jalkapohjia kutittelevan veden, joka ei ollut liian viileää eikä liian lämmintä. Hän saattoi kuvitella ne kaikki, koska sekunti myöhemmin hän ymmärsi kokeneensa ne kaikki. Omega oli hän näytelmässä, joka oli hirvittävä ja kauhistuttava, koska se perustui tositapahtumiin.

 
Elia tanssahteli laituria pitkin. Tyttö oli pukeutunut kesäiseen hameeseen, jonka hänen äitinsä oli hänelle ostanut vain muutamaa päivää aiemmin. Tytön tukkaan oli laitettu voikukkia, jotka oli poimittu nurmikentältä läheltä heidän kotiaan. Hän kantoi mukanaan nukkea, jonka toinen nappisilmä oli kadonnut vuosia sitten ja jonka täytteet olivat turvonnet liian kuumassa pesuvedessä edellisenä kesänä.

 
Auringonvalo kimalteli järven pinnasta, ja matkallaan takaisin ylös sen kulkua häiritsi lasinen pullo, joka oli tehty halvimmasta vihreästä lasista, jota sai laillisesti valmistaa Pohjoismaissa. Myllypuro tunsi kyynelten nousevan silmiinsä, kun hän muisti karvaan maun suussaan, joka oli nyt Omegan suu. Hän muisti kuinka pullon tyhjentäminen oli tuntunut hyvältä idealta ja kuinka alkoholi oli polttanut hänen kurkkuaan matkallaan alas.

 
Etanolin ominaisuuksista tietämättömänä Elia tuli laiturin päähän ja laski kätensä miehen olkapäälle. Myllypuro muisti keskustelun, muisti jokaisen sanattoman äännähdyksen ja jokaisen äänenpainon tuosta keskustelusta, sillä se ei jättänyt häntä rauhaan milloinkaan. Jokainen yö hän istui tuolla laiturilla uittaen jalkojaan kesäisessä järvessä ja tyhjentäen tuota samaa, loputonta pulloa.

 
Elia laittoi kädet Myllypuron silmille. Omega, joka oli näytelmän Myllypuro, nosti tytön pienet kädet karskisti pois.

 
”Moi isi. Mitä teet?”

 
 ”Mietin. Muistelen.” Omegan silmät olivat sumeat eikä hänen onnistunut kohdistaa niitä tytön kasvoihin – hän oli loistava Myllypuro.

 
”Mitä mietit ja muistelet, isi?”

 
”Minun isäni opetti minut uimaan kun olin sinun ikäisesi. Olen aina pitänyt uimisesta, tiesitkö sitä?”

 
”Kyllä, isi. Äiti sanoo aina, että uiminen on kuin kellumista mutta helpompaa.”

 
Omega nyökkäsi, hymyilemättä. ”Niin, se on totta. Helppoa, uiminen.” Omega kääntyi katsomaan tyttöä. ”Sinä osaat kellua, eikö niin?”

 
”Kyllä, isi.”

 
Omega nosti jalkansa vedestä ja oli pudota järveen. Ehkä niin olisi ollut parempi. Kuitenkin, fysiikan ja fysiologian lakeja uhmaten, hän nousi pystyyn. ”Sinun pitäisi oppia uimaan, Elia.”

 
”Äiti sanoo, että uimaan oppiminen on kuin pyörällä ajamista: sitä ei unohda koskaan.” Pelko oli hiipinyt tytön ääneen ja silmiin. ”Tarhassa kaikki eivät osaa ajaa pyörällä, isi, mutta minä osaan.”

 
Omega hymyili. ”Kyllä, ja pian sinä osaat uida, myös. Kuinka moni tarhassa osaa uida?”

 
Pelko tytön äänessä ja silmissä korvautui kauhulla. ”Muutama...”


”Illalla sinä olet yksi heistä, Elia.” Omega hymyili luottavaisesti tarttuessaan tyttöä kädestä. Hän heitti tytön laiturin nokkaa kohden yhdellä suurella kädenheilautuksella. Tyttö ei lentänyt pois laiturilta, vaan kaatui naama edellä tammiselle pinnalle. Verta alkoi valua Elian nenästä ja Myllypuro arveli tytön murtaneen nenänsä.


Uudestaan Omega joka ei ollut Omega tarttui tyttöön. Hän riuhtoi tytön kovakouraisesti tukasta ylös, tukistaen samalla tavalla kuin hänen isänsä oli tukistanut häntä. ”Isi, ei. Anna minun olla... Isi, ei! Ei, eieieieieiEI!” tyttö kiljui.

 
”Sinun pitää oppia uimaan, Elia”, Omega sanoi matalalla äänellä. ”Se päivä voi ihan hyvin olla tänään.”

 
Tyttö lensi laiturin yli, kolhaisten otsansa matkallaan kohti pintaa. Hän upposi pinnan alle yhden pulpahduksen saattelemana. Viimeisenä pinnan alle menivät hänen jalkansa. Myllypuro muisti veden olevan noin kaksi metriä syvää niillä kohdin ja pohja oli ensiluokkainen – siksi he olivat tämän paikan valinneetkin.

 
Kun Elia oli ollut kokonaan veden alla puoli minuuttia, kaksi voikukkaa nousi pintaan, leijailleen veden halki kuin saippuakuplat tyynessä ilmassa. Omega istui laiturin nokkaan ja alkio huudella kannustuksia tyttärelleen. Hän poimi tyttärensä yksisilmäisen nuken ja heitti senkin veteen, yrittäen täten kannustaa Eliaa pintaan pelastamaan nukkensa. Pian nukke kastui niin, että sekin upposi pohjaan. Vasta kolmen minuutin jälkeen Myllypuro huolestui ja silloin oli jo liian myöhäistä.

 
**

 
”Risto, olit alkoholisti ja olen ylpeä siitä kuinka pitkälle olet päässyt. Älä heitä sitä kaikkea hukkaan. Se oli työvoitto, Risto, luopua juomisesta Elian kuoleman jälkeen. Voin vain kuvitella kuinka paljon tahdoit juoda, hukuttaa tuskan ja muistot. Mutta et tehnyt sitä, Risto, ja sillä on väliä. Mitä tyttärellesi kävi, oli onnettomuus… samoin se, mitä vaimollesi. Tarjalle, Risto, Tarjalle. Muistatko hänen kasvonsa yhä? En yllättyisi, jos sanoisit ei, sillä vietitte paljon aikaa erillänne ja vähän yhteisen aikanne humalassa. Elia oli teidän lapsenne, Risto, älä unohda sitä. Sinä rakastit häntä, Tarja rakasti häntä ja Elia rakasti teitä. Olitte kaunis perhe… aina kun pullo ei tullut väliinne. Kuinka monesti löit häntä, Risto? Lasketaanko se kymmenissä vai sadoissa kerroissa? Silti, hän rakasti sinua. Veri on vettä vahvempaa, Risto, äläkä kehtaa edes harkita sen unohtamista. Kun menet naimisiin henkilön kanssa, olette yhdistäneet sukunne toisiinne; teistä tulee silloin sukua, ja veri on vettä vahvempaa. Mikään ei voi erottaa perhettä toisistaan, ei edes kuolema. Hauta on vain hidaste, matala muuri perheenjäsenten välillä. Niin matala muuri on mahdollista ylittää.”
16  Sivistyksen kehto / Lukusali / Vs: Stephen King : 25.Huhtikuu 2012, 18:11
The Wind Through The Keyhole julkaistiin eilen (ainakin virallisen saitin mukaan) ja tokihan sitä oma kipale piti käydä Akateemisesta hakemassa. Vajaat 100 sivua takana koulu- ja muiden kiireiden takia, mutta aijai... Tavallaan kirjahan on kappale tarinasta, jonka piti olla ohi - niin hyvässä kuin pahassa. Omalta kohdaltani näen tämän hyvänä asiana, sillä niin hieno opus koko Musta torni -sarja on. Siihen pystyy uppoamaan, mutta ei hukkumaan, mikäli ymmärrätte mitä tarkoitan. Hieno kirjasarja ja suositeltava hankintahan tuo uusi on, jos vain Musta torni maistuu yhtään. Propsit myös mitasta, joka ei ole joutunut mammuttitaudin uhriksi kuten Under the Dome tai 11/22/63.
17  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Vs: Usva ja Stk etsivät tekstejä äänikirjaan : 13.Tammikuu 2012, 14:19
Kuinka kova on ollut osallistuminen? Onko tekstejä tullut paljon ja kuinka pian voidaan odottaa valittujen novellien julkaisua? Toivottavasti oma novellini kelpasi (mielestäni novelli oli parhaitani), mutta Usvalla on taso yleensä niin korkealla... Mielenkiinnolla odotan :)
18  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Vs: Usva ja Stk etsivät tekstejä äänikirjaan : 21.Lokakuu 2011, 09:33
Pitäisikö tulla lähetetyn tekstin jälkeen jonkinmuotoinen vahvistusviesti, että teksti on otettu vastaan? Itse en ole saanut mitään.
19  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Vs: Usva ja Stk etsivät tekstejä äänikirjaan : 14.Lokakuu 2011, 16:31
Erinomainen kilpailu.

Laitoin oman tarinani menemään, jos vaikka tällä kertaa nappaisi. Vähemmän tarkoituksellisesti tarina menee yksiin kaikkien haettujen teemojen kanssa, mistä tuskin on ainakaan haittaa. Kirjoittaminen ääneen lukemista varten tuli mielestäni luontevasti, sillä kesän ja syksyn aikana olen kuunnellut kymmenkunta kirjaa ja oppinut siinä aika hyvin mikä toimii ja mikä ei toimi ääneen luettuna.
20  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Vs: Pentti Saarikoski -kirjoituskilpailu 2.9.2011-30.3.2011 : 05.Syyskuu 2011, 17:29
Tämäpä hyvä - osuvaa, oikeastaan. Aiemmin tänään otin selvää, että miten millekin kustantajalle pitää lähettää romaanikäsikirjoituksia ja vain Otava ei ota vastaan sähköisiä kirjoituksia. Sitten näin tämän ja "ongelma" oli ratkaistu. Itselläni on tuore (tänä vuonna kirjoitettu) romaani pöytälaatikossa odottamassa esilukijoiden kommentteja ja viimeistelyä. Sitten lähetän tähän kilpailuun sekä muille kustantajille... ja toivon parasta.
Sivuja: [1] 2 3 ... 12

Risingshadow

Powered by SMF 1.1.19 | SMF © 2006-2011, Simple Machines

Valid XHTML 1.0 Transitional