Aluksi harmitti suunnattomasti kun ohjaustuntuma oli juuri sen verran erilainen Acrossiin ja ElastoManiaan verrattuna että samat "varmat kikat" eivät oikein toimineet. Eihän tuo pääse tietenkään lähellekään näitä klassikkopelejä :) mutta nuo helposti toisille jaeltavat radat ovat kyllä selkeä koukuttumiselementti. Katsotaan juutunko sahaamaan tuota jonkin yön pikkutunteina - ainakin näitä teidän lähettelemiänne ratoja pitää yrittää läpäistä ja siten todistella virtuaalimiehuuttani.

Edit: Se kyllä syö vähän miestä että Acrossin kääntymisnappi eli välilyönti resetoi tässä kentän. Ei ollut ihan kerta eikä kaksi kun tuli äsken sitä vahingossa painettua.

Uuden Final Fantasyn kunniaksi päätin eilen aloittaa FFX-2:n, jota olen tosiaankin sysäillyt tässä ympäriinsä muutaman vuoden ajan. Toivottavasti se riittää tyydyttämään japsiropehimoni kunnes kahdentoista saa kaupasta parilla kympillä :)

Tämä ei ole niinkään varsinainen suositus - sillä itsekään en oikein tiedä, mistä tulee olemaan kysymys - mutta ainakin itse aion uteliaana katsoa Neloselta tämän päivän 4D-dokumentin "Unelmiemme jättiläisnaiset" klo 22.00. Alla ohjelman kuvaus:

"Dokumentti miehistä, joiden seksuaalinen mielenkiinto kohdistuu mielikuvituksen luomiin jättiläisnaisiin sekä tämän erikoisen fetissin ympärille kehittyneestä teollisuudesta. Kuinka ja kenen avulla nämä mahdottomasta haaveilevat fetisistit hakevat tyydytystä?"

Tuon luettuani tuli sellainen paremman luokan "miieelenkiintoista..."-hetki. Aihekin sivuaa scifiä ainakin päällipuolisesti ja toivonkin että ohjelmassa näytettäisiin hauskoja pätkiä vanhoista rainoista tyyliin "Attack of the 50 Foot Woman". Saa myös nähdä minkälaisia kavereita nämä kolossifetisistit ovat.

Disclaimer: 4D-dokumentit ovat yleensä sensaationhakuisia, shokkiarvolla ratsastavia kökköjä enkä usko tämänkään dokkarin nostavan rimaa mitenkään erityisesti :)

Suomen euroviisukarsintoja on perinteisesti vaivannut outo mitäänsanomattomuussyndrooma. Artistit, joilla ennestään on reput täynnä hittejä, saapuvat karsintoihin toinen toistaan pliisummilla viisuilla. Esimerkkeinä Laura ja juuri Hanna Pakarinen. Hanna oli kyllä sinänsä hyvä valinta mutta jotenkin tyhjä olo tuon biisin kuulemisen jälkeen jää. Jos se olisi ollut vähänkään yhtä vetävä kuin Stronger Without You niin sitähän olisi voinut alkaa jo odottaa perinteisiä kauppatorin kansanjuhlia.

Ehkä sitä viime vuoden jälkeen ei enää osaa olla tyytyväinen vähään. Eivät kuitenkaan ole kaukana ne vuodet kun sai huokaista helpotuksesta jos sattui käymään niin onnellisesti että edustajamme ei saanut tuntemaan suunnatonta myötähäpeää. Hanna sentään hoitanee homman kotiin kunnialla ja eiköhän Suomi saa ihan mukavan "pistesijan" tänäkin vuonna.

Hahaa! Mysteerinen taikavoima siirsi minut Hexxagonissa jälleen ykköseksi. Ensinhän minä johdin tasapisteissä, sitten sinä, nyt minä ja huomenna varmaan taas sinä. Onkohan tuossa mitään logiikkaa, osa tasapistetuloksista menee näennäisesti päiväyksen mukaan laskevassa, osa nousevassa ja osa random-järjestyksessä ja tuo minun ja Miccohin järjestys on tosiaan vaihtunut jo ainakin kaksi kertaa.

Edit: Jep, taas se vaihtui takaisin toisinpäin :)

Juhlin päivää menemällä kohta pelaamaan lentopalloa yliopiston vuorolle. Täytyy vain toivoa että kaikki eivät ole vielä kotona halailemassa niitä tärkeitä ihmisiä vaan että olisivat eksyneet myös ruumiillisen hyvinvoinnin lähteelle! :)

Kotimatkalla sitten kiertelen kaupoissa kaukaa ne oudot sesonkituotteet, kuten sydämenmuotoisissa rasioissa myytävät puolen vaaksan mittaiset, syvänpunaiset mansikat. Pitäisi kohta jonkun perustaa uudelleen se sinkkuketju että pääsisi taas hieman kyynistelemään... (Sori, minulla on ilmeisesti nyt jonkin sorttinen hassu vaihe menossa :)

Mutta itse kysymykseen. Tekstiviestein ja sähköpostein olen toivotellut ihmisille hyviä ystävänpäiviä. Se on aika yllättävää kuinka raikkaalta ystävänpäiväonnittelut tuntuvat; pari valittua sanaa tekstiviestissä tuntuu jotenkin tärkeämmältä kuin joulukortit kuunaan. Kai siinä on se että joulukortteja voi lähetellä vaikkapa pomolle tai sille ilkeälle isotädille mutta tänään muistetaan vain oikeasti tärkeitä ihmisiä.

Minulle kävi hieman samalla tavalla kuin Tomille, eli sivarivuosi koitui minunkin opintojeni kannalta kohtalokkaaksi.

Lukion aikana en missään vaiheessa oikein tiennyt, mikä minusta voisi isona tulla. Luin pitkää matematiikkaa, fysiikkaa ja kaikkea muutakin sovinnaista enkä osannut eksyä vapaaehtoisten, pehmeämpien aineiden kursseille. Kun tuli sitten aika päättää mihin hakea, muistin kauppakorkean esittelijöiden puheet kuinka kauppis avaisi ovia melkein alalle kuin alalle. Mainospuhe tehosi ja hainkin kauppakorkeaan hieman samasta syystä kuin aikoinani lukioon, eli hankkimaan lisää miettimisaikaa.

HKKK osoittautui aika tylsäksi paikaksi siinä mielessä, että missään vaiheessa ei päässyt syntymään minkäänlaista illuusiota vakavan tieteen harjoittamisesta; tentteihin opeteltiin "Asiakaspalvelun viittä A:ta" ja "Kansantalouden kuutta K:ta". Tähän yhtälöön kun lisätään vielä se ettei talous ja rahan kanssa puljaaminen koskaan ole mitenkään erityisesti kiinnostanut minua, niin alatte varmaankin saada jo kuvaa siitä miksi en tuntenut alaa omakseni.

Puolen vuoden opiskelujen jälkeen lähdin armeijaan, joka muuttui kuitenkin pian sivarin suorittamiseen. Paikan sain Itäkeskuksen kirjastosta - parin hassun kilometrin päästä kämpästäni - ja työ oli parasta mitä olin saattanut toivoa: tein aivan samoja hommia kuin ns. oikeat työntekijätkin ja verrattuna aikaisempiin työkokemuksiini tehtaassa tunsin kerrankin tekeväni mielenkiintoista ja hauskaa työtä. Eli kaikki te kirjasto-ihmiset, jotka kehuitte ylempänä alaa, olette aivan oikeassa! Mikään ei ole mukavampaa kuin istua tiskin takana ja jakaa viisaita neuvojaan informaatiorajoitteisille ihmisille! :)

Joka tapauksessa sivarin aikana kauppakorkeaan paluu alkoi tuntua koko ajan huonommalta ajatukselta. Olin aikoinani jo hakenut lukemaan yleistä kielitiedettä mutta silloin hylkäsin paikan kauppiksen hyväksi. Nyt kuitenkin päätin hakea uudestaan yliopistolle - eihän siinä mitään menettäisi - ja päästyäni (uudelleen) sisään (voi sitä tuskaa jos en olisi enää päässytkään) ei minun tarvinnut kauaa miettiä mitä tehdä.

Nyt olen siis iloinen yleisen kielitieteen fuksi ja paremmin ei voisi pyyhkiä. Kurssit ovat osoittautuneet mielenkiintoisiksi ja kurssikirjallisuutta lukee mielellään (pois se kauppiksen kirjoista). Voin hyvinkin kuvitella tekeväni jotakin alaan liittyvää loppuelämäni ajan, sillä edellytyksellä tietenkin että joku siitä ilosta haluaa minulle jotain maksaa. Yksi mukavalta kuulostava suunnitelma olisi jossakin vaiheessa alkaa kenttälingvistiksi ja kierrellä viidakoissa haastattelemassa intiaaneja. Ihan kotoinen tutkijanurakaan ei kuulosta vieraalta.

Tomin sanoja edelleen lainatakseni humanistit eivät valmistu ammattiin vaan jokainen joutuu tekemään uransa "ihan itse". Jos valmistumisen jälkeen eivät oman alan selkeät paikat aukene, on mahdollista hakea paikkoja ympäri maailmaa tai kävellä rempseästi hakemaan muuta työtä ihan yleisen - toivottavasti edes vähän laaja-alaisen - akateemisuuden nojalla. Itse en siis ainakaan vielä pelkää että joutuisin hamppariketjujen lomakkeita täyttelemään, sen verran täynnä tervettä itsetuntoa vielä olen :) Ja kun silloin joku kaunis päivä pääsee yliopistolta kävelemään maisterin paperit kourassa niin siinäkin on jo palkintoa riittämiin. Tieto ja taito ovat todellista rikkautta vaikka ei se rahakaan aina pahitteeksi olisi. Ja ainahan sitä voi yrittää päästä takaisin kirjastomaailmaan, täytyy vain yrittää pitää tässä välillä vähän tatsia yllä.

Nimimerkillä "Kesätyöpaikka taas vetämässä".

(Vuoden oudoin otsikko. Edit: otsikkoa muutettu mutta on se silti outo.)

Tämän aiheen ei ole varsinaisesti tarkoitus käsitellä suuria tavaramerkkejä (niitä oikeasti merkittäviä) eli minkälaista tekstinne miltäkin kantilta yleensä on. Katsotaan olisiko sellaisen ketjun aika joskus myöhemmin kun joku jaksaa alustaa ja kertoa ensin omalta kohdaltaan :) Nyt minua kuitenkin kiinnostaa tietää minkälaisia omituisuuksia ihan sanojen tai rakenteiden tasolla teksteissänne on. Saatteko toistuvasti huomautuksia samoista jutuista? Oletteko jääräpäisiä?

Itse saan kuulla ylivoimaisesti eniten "vistottaa/visto(ttava)"-sanojen käytöstä. Hauskaa on se että ne eivät ainoastaan ole särähtäneet lukijoideni korvaan, vaan heillä ei yleensä ole ollut aavistustakaan siitä mitä sana edes tarkoittaa :) Sana on jostakin päin Lappia peräisin enkä tiedä mitä kautta se on sanavarastooni tullut. Merkitys verbillä on joka tapauksessa kuta kuinkin "etoa/pelottaa/hirvittää/saada vatsa kiertämään". Käyttö lauseessa: "Minua vistotti ajatella sitä näkyä joka aukenisi eteeni työnnettyäni vielä lämpimän ja kostean kryptan oven auki."

Ehkä olen alkanut viljellä sanaa juuri saamani palautteen takia. Ehkä koen sen levittämisen pyhäksi velvollisuudekseni (kaikkienhan pitäisi tietää samat hienot sanat kuin minun). Tärkein syy on kuitenkin se että en helposti keksi synonyymia joka olisi yhtä monivivahteinen ja välittäisi kaikki samat asiat. Ehdotelkaa ja minä tyrmään kaikki ehdotukset täysin mielivaltaisesti :)

Minulla on tällä hetkellä enemmän päässä kuin paperilla joten ei tarvitse pelätä että oltaisiin ihan samaa rataa lopulta juoksemassa, vaikka minunkin ideassani on minä-kertoja nykymaailmassa :) Yritän kiteyttää ajatuksiani lauseiksi tässä jossain vaiheessa ja laitan sinulle sitten yksityisviestiä. Hyvällä tuurilla minun pääjuoneni ja -teesini ovat sen verran erilaisia että voisimme jopa hyötyä toistemme ajatuskuvioista. Ainakin minulle heräsi heti kiinnostus lukea mitä sinä olet saanut aiheesta väsättyä. Palaan siis asiaan päivänä x.

Mielenkiintoista, tuo oli yksi ideoista joita pyörittelen seuraavaa projektiani varten. Jos lopulta päädyn joskus kirjoittamaan tuosta niin toivotaan että muuta yhteistä jutuillamme ei olisi kuin tuo kehysidea. Muuten se on sitten verinen kilpajuoksu kaupan hyllyille :)

Loistava aihe, itsekin kun sorrun usein kierrättämään paria einestä viikonkin putkeen.

Oma reseptini on helppo ja halpa - joskin syöjän tulee ensin päästä yli idean mahdollisesta omituisesta kalskahduksesta.

Pizzaruisleipä

Otetaan "avattava" (eli ei mielellään viipaloitu) ruisleipä, Reissumies tai vastaava sopii mainiosti. Levitetään päälle ketsuppia tai tomaattipyreetä sekä täytteitä oman maun mukaan. Toimiva yhdistelmä on vaikkapa "Frutti De Mare" eli tonnikala ja katkarapu. Päällystetään juustolla ja heitetään mikroon kunnes juusto on tasaisesti sulanut. Nautitaan lämpimänä. Uunissa en ole tuota sattunut valmistamaan mutta eiköhän se sielläkin onnistu kun pitää hieman silmällä.

Maku on mitä mainion ja pohjakin on takuulla terveellisempi kuin tavallisessa lätyssä.

Löytyykö Risingshadow'sta muita videokuvauksesta - varsinkin ihan konkreettisten "pätkien" tekemisestä - kiinnostuneita?

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän poikkitaiteellinen ihminen ja kirjoittamisen lisäksi minua ovat aina kiinnostaneet muutkin ilmaisumuodot. Maalata tai piirtää en kuitenkaan osaa, joten minun oli helppo innostua videokameran käytöstä heti kun sellainen perhepiiriin hankittiin muutama vuosi sitten. Siitä lähtien olen miettinyt kaikenlaisia pieniä videoprojekteja, jotka yleensä ovat kuitenkin kaatuneet siihen että yhden miehen voimin on hankala lähteä tekemään mitään kunnianhimoista.

Niinä muutamana kertana kun olen saanut houkuteltua kaverini kanssanäyttelijöiksi, olen kuvaillut kaikenlaista hauskaa pienistä lyhytelokuvista musiikkivideoihin. Laatu on ollut tasaisen vaihtelevaa mutta hauskaa on ollut. Olisi mukava tulevaisuudessa päästä kuvailemaan lisää kivoja juttuja, ihan sellaisia joita jopa suunnittelisi kunnolla etukäteen. Videon avulla kun voi kertoa niin erilaisia tarinoita kuin tekstin kautta.

Joka jannuhan haaveilee oman sketsisarjan tekemisestä - ja pelottavan moni sellaista on yrittänytkin. Itsekin olen pyöritellyt ajatusta sketsien tekemisestä mutta toistaiseksi olen onnistunut olemaan hätiköimättä; huumori on pirullisen vaikea laji ja ilman hyvää ideaa sitä vain aiheuttaisi itselleen traumoja loppuiäksi.

Samoin olisi kiva joskus tehdä ihan "kunnon" lyhytelokuva. Sellainen, johon olisi nähnyt hieman enemmän vaivaa kuin perinteinen vuorokauden maratoni - jollaisia omat juttuni ovat toistaiseksi olleet. Tekisi mieli tehdä jotakin kutkuttavan burtonmaista.

Sen minkä taidan henkisessä kapasiteetissa on pois teknisestä suorittamisestani. Kuvailen Canonin MV960-kameralla, joka on kyllä kelpo peli, mutta liikaan hifistelyyn en ole toistaiseksi sortunut. Valaistus on aina hoitunut auringon tai pöytälampun avulla ja rekvisiitat on tehty verhoista tai pahvilaatikoista. Editointi onnistuu kätevästi ilmaisella VirtualDubilla, joskin 40 gigatavun kiintolevy asettaa omat rajoituksensa projektien pituudelle. Kamerajalustan hommasin vasta äskettäin eikä sitä ole ehditty vielä kunnolla edes sisäänajaa. Sitä ennen sen virkaa toimittivat vaihtelevasti sählymailat ja polkupyörät.

Hauskaa on piisannut ja sehän on aina se pääasia. Mikään ei ole mukavampaa kuin saada jotakin konkreettista aikaan - oli se sitten tekstiä tai minuutti taidokkaasti editoitua härväämistä.

Onko siis joukossamme innokkaita pikku-kaurismäkiä? Minkälaisia juttuja te kuvailette ja oletteko saaneet peräti porukoita kasaan? Onko kesäksi jo Suomenlinna varattu uutta spektaakkelia varten? Kertokaa kaikkea hauskaa, on aina kiva kuulla muiden oudoista projekteista ja kenties spekuloida jonkin yhteisen jutun tekemistä hamassa tulevaisuudessa.

Lopuksi vielä pari valikoitua "helmeä" omasta showcasestani. Nämä olivat joskus esillä vanhallakin foorumilla mutta silloin ihan katsokaa-eivätkö-olekin-kivoja -mielessä. Nyt ne palvelevat eri tarkoitusta eli yllä olevan juttuni selittämistä: mitä se kaveri siis oikein puuhailee kun sillä on liikaa vapaa-aikaa :)

Piru merrassa - tämä on ehkä ainoa ns. kunnon juttu minkä olen kuvannut ja sekin syntyi tyypillisessä kuvauskiihkossa puolen päivän suunnittelulla. Sain nakitettua toisen kämppiksistäni näyttelemään tuota punapartaista ukkoa ja kaksistaan saikin jo ihan dialogia aikaan :) Kiinnittäkää erityisesti huomiota "musiikkiin", jonka improvisoin lennossa syntikalla.
http://www.youtube.com/watch?v=DYr4EnGEC5w

The Children Of The Night -musiikkivideo. Tätä esittelen yleensä kuin legendaa - ja muistan aina mainita kuinka kuvasin kunkin otoksen. Tässä minulla ei nimittäin ollut ketään apunani (paitsi sählymaila ja kaukosäädin).
http://www.youtube.com/watch?v=2qcMmjMRTn8

A Day In A Zombie's Life - musiikkivideo Kernkraft 400 -teknorillutteluun. Tässä on olevinaan jonkinlainen syvällinen viesti mutta se saattoi naamioitua pelkästään ylipitkiksi otoiksi.
http://www.youtube.com/watch?v=hhDGAjZjxhE

Pari muutakin videota tuolta Youtubesta löytyy mutta niihin kannattaa tutustua ihan omalla vastuulla. Joskus sitä vain väsyttää liikaa ja kaikenlaiset ideat tuntuvat hyviltä :)

Kertokaa siis puuhailuistanne! Kuvaatteko, käsikirjoitatteko, oletteko yleisesti kiinnostuneita aiheesta? Lähdetäänkö ensi viikolla kuvaamaan barbaarielokuvaa jonnekin metsään?

Minäkin ilmoittaudun mukaan maailmaa luomaan. Lähinnä voin tulla mukaan kun puhe siirtyy kieliin ja niiden kiemuroihin; opiskelen ensimmäistä vuotta yleistä kielitiedettä, joka sattuu keskittymään juuri työkalupaketin tarjoamiseen maailman kaikkien kielten eri osa-alueiden tutkimiseen ja analysointiin. Olisi siis synti olla olematta mukana tällaisessa, sillä tiedä vaikka tämä tulisi olemaan ainoa juttu pitkään aikaan, johon soveltaa joitain oppimiani asioita :) (nimimerkillä "Humanistit työelämässä ja muita outoja tarinoita")

Tämä kaikki siis sillä varauksella että minulla tulee riittämään tulevaisuudessa aikaa ja motivaatiota - kaksi hyvin arvaamatonta muuttujaa.

Olen aina pitänyt ainekirjoituksesta mutta koulujärjestelmämme ei tunnetusti oikein suosi fiktiivisiä tarinoita. Sen takia en saanut koulusta varsinaisia kirjoittamiskimmokkeita - ne tulivat kirjojen puolelta. Olen ollut lapsena kuulemma melkoinen lukutoukka vaikka nykyään ei kirjoja kulu läheskään samaan tahtiin.

Pienenä luin kaikki kirjaston nuorten scifi-kirjat (ne, joissa yleensä joukko lapsia matkustaa avaruusaluksilla), sitten kaikki Paasilinnat ja teininä lopulta fantasiaa. Kirjoittamaan aloin kuitenkin vasta noin 17-vuotiaana, juuri Tolkienin ja muiden suurten setien ja tätien innoittamana. Suosin silloin (ja toisaalta vieläkin) ns. takapuoli edellä puuhun -metodia, eli ankaran suunnittelupuuskan jälkeen aloitin suoraan romaanikässärin ensimmäisestä sivusta.

Sillä tiellä olen edelleenkin; kirjoitan pääasiassa pitkiä juttuja ja toivon parantuvani jokaisen pullauttamisen myötä ainakin hitusen kirjoittajana. Yritän toki viimeistellä kirjoittamiani juttuja parhaani mukaan - ja suhtaudunkin jokaiseen niistä hyvin vakavasti - mutta en pitäisi sitä kamalana jos nurkissani pyörisi kymmenkunta "valmista" kässäriä ennen kuin se yhdestoista lopulta julkaistaisiin - jos julkaistaisiin. Novelleja kirjoittelen harvoin, lähinnä koska se touhu on mielestäni kovin vaikeaa ;)

Tuossa tulikin jo Rasimuksen suusta hieman yksinkertaistettuna minun kirjoittamisfilosofiani.

Minulla on koneellani pitkän pitkä tiedosto täynnä muutaman rivin mittaisia ideoita, joita olen yrittänyt tunnollisesti kirjata ylös aina sitä mukaa kun niitä on päähäni juolahtanut. Jos sitten käy niin hassusti että edellisen projektin loputtua uusi ei jo pyöri mielessäni, selailen tuota listaa ja maistelen ideoita. Yleensä niistä yksi tai useampi sytyttää jonkinlaisen kipinän (eli muistan mikä niissä oli aikoinaan ollut ylöskirjaamisen arvoista) ja alan pyörittelemään niitä.

Jokaisella ideallani on yleensä oma oletusarvoinen "maailmansa". Se tarkoittaa että vaikka idea kuuluisi lyhyesti ja ytimekkäästi "Kertomus perheestä, jonka lapset joutuvat huolehtimaan mielisairaista vanhemmistaan", sitä seuraa automaattisesti aika tarkka mielikuva tunnelmasta, paikoista ja tyylilajista. Nämä tietenkin muuttuvat vaiheessa kaksi, joka on se jossa useampi idea sulautuu yhteen. Viime projektiinikin taisi lopulta hakeutua peräti neljä alunperin täysin erillistä ideaa, jotka lopulta tuntuivat olevan jo lähtöjään jonkinlaisessa harmoniassa keskenään.

Tässä vaiheessa minulla on yleensä jo tiedossa tarinani päähenkilöt ja heidän Suuret Ongelmansa. Maistelen ideaa vielä päässäni kunnes mielikuvitukseni on täyttänyt kaikki puuttuvat oleelliset aukot (sellaiset kuten juoni), minkä jälkeen kirjoitan parin kolmen sivun mittaisen synopsiksen. Se on yleensä juuri niin tarkka suunnitelma kuin näen tarkoituksenmukaiseksi.

Sitten on sen hauskimman vaiheen eli kirjoittamisen aika. Kirjoitan kappaleet aina tasan oikeassa järjestyksessä alusta loppuun. Joku tuossa edellä mainitsikin kuinka tulossa olevat kivat kohdat motivoivat ns. tylsempien ohi. Pidän silloin vain huolen siitä etten kuitenkaan liikaa laukkaile vaan pyrin annostelemaan kirjoittamista tasan niin pitkiin putkiin että jokaisen lauseen suttaaminen tuntuu mielekkäältä.

Suunnitelmani muuttuvat yleensä kirjoittamisen aikana ja alussa niin siistin synopsiksen perään rakentuu usein hirmuinen ranskalaisten viivojen armeija. Mielenkiintoisena yksityiskohtana en myöskään kykene heittämään mitään pidempää kirjoitettua pätkää pois. Jos poistan tekstistäni sivun verran väärille raiteille edennyttä tai liian pliisua tekstiä, siirrän sen kulloinkin luomaani "poistetut kohdat"-tiedostoon. Sama pätee jopa suunnitelmani kanssa. Ympäröin aina kelvottomat kohdat "EI NÄIN"-merkinnöillä ja dumppaan ne tiedoston loppuun.

Aikanaan teksti sitten "valmistuu". Seuraa ankara editointiprosessi mutta tunnen olevani sen verran laiska editoija että en kehtaa edes tässä kerrata muokkauksen vaiheita. Sanotaan nyt vaikka että editoinnissahan pitäisi sanamäärän tippua. Oikeasti, vannon ottavani itseäni niskasta kiinni tämän kanssa.

Aika julmettu konsepti laittaa sivuille liuta pieniä, nopeita pelejä, joiden piste-ennätyksissä voi kilpailla vuosien ajan tulevaisuuteen satojen kavereiden ja kanssakeskustelijoiden kesken. Luulin jo että olin päässyt yli nettipeliriippuvuudesta mutta tässä se taas nähdään se kuuluisa maltti. Pistetehtailusta tulee pian oikein kunnia-asia.

Darts 501 on muuten mukavan leppoisa mutta sen viimeisen tikan heittäminen on kyllä aika tuskastuttavaa. Näillä koordinaatiokyvyillä se kun voi mennä toisella tai kolmannellakymmenellä yrityksellä - yritä siinä sitten juhlia hyviä tuloksia ennen kuin se sinettikin onnistuu :)

Hexxagon on aivan loistava. Tietokone on todellakin joskus aika arvattava kuten joku tuossa ylempänä mainitsi mutta silti sitä ei koskaan älyä tarkistaa kaikkia inhoja hyppypaikkoja ja niin sitä huomaa taas kaivavansa ansaa itselleen. Onneksi ei välttämättä tarvitse enää pisteiden toivossa tuskailla tuon kanssa - käykääpä rikkomassa siellä ennätykset :)

Viimeisin ostamani kirja on Charles Dickensin David Copperfield. Ostin sen pokkarina Play.comista noin viiden euron hintaan. Play.comin uusi PlayTrade-systeemi - mikä siis tarkoittaa että varsinaisen Play.comissa sijaitsevan tuotteen lisäksi sivujen kautta voi ostaa joidenkin yhteistyökumppanien tarjoamia kappaleita uusina tai käytettyinä - takaa sen että kirjan varsinainen ulkoasu on aina arvoitus. Nyt sain sellaisen hienon, askeettisen painoksen 90-luvun alusta, jonka kansissa on käytetty tasan kahta väriä, limevihreää ja valkoista. Melko katu-uskottavalta se silti näyttää.

Olen ehtinyt lukea vasta parikymmentä sivua, joista ensimmäiset viisi menivät rytmiin pääsemisessä. Ei ole kaikista lakonisinta tuo Dickensin tyyli. Hyvältä siis vaikuttaa ja onhan kirja yksi kirjailijan omista suosikeista jota jopa aikalaiset ylistivät, joten loput vajaat tuhat sivuakin menevät luultavasti suosiolla alas.

Minä elän tällä hetkellä sellaista omituista vaihetta, jossa haluan täyttää kaikki mahdolliset odotukset - niin yhteiskunnan kuin omanikin. Toisaalta haluaisin ryhtyä valmistuttuani tutkijaksi ja viettää vuosikausia kenttälingvistinä jossakin Amazonin viidakoissa, toisaalta taas en haluaisi mitään muuta enemmän kuin perustaa perheen ja ostaa sen omakotitalon. Jälkimmäistä haavetta en kuitenkaan toki halua toteuttaa ihan sen itsensä takia vaan jakaakseni elämäni jonkun toisen ihmisen kanssa.

Haluan toisaalta olla aktiivinen ja hankkia paljon ystäviä, menoja ja harrastuksia. Sitten välillä taas toivon että voisin löytää sielunrauhan ihan neljän seinän sisältäkin ja että jostakin aukeaisi sellainen rahahana että voisin muuttaa kämppisten luota yksiöön.

Eniten minua ehkä pelottaa se että päätyisin tekemään työkseni jotakin triviaalia, lappamaan vettä ämpärillä laiturin toiselta puolelta toiselle. Vaikka se elättäisi hypoteettisen kahden lapsen ja farmari-Corollan perheeni (jollaisesta muuten itsekin sattumalta olen peräisin), minua värisyttää ajatuskin että olisin siihen tilanteeseen tyytyväinen.

On ihmeellistä että sellaisella FF-takomishistorialla kun olenkin varustettu niin jotenkin olen kuitenkin pystynyt olemaan melko pimennossa XII:n suhteen. Muistan nähneeni joitakin ruutukaappauksia vuosi tai kaksi takaperin ja jonkin videonkin taisin katsoa mutta tämä ilmestymispäiväkin tuli aika puskista.

Luulen että tulen ostamaan pelin, joskin vasta kun saan sen revittyä jostakin halvempaan hintaan. Pelaaminen on muutenkin jäänyt nykyään vähemmälle ja edellisestä peliostoksesta (Gran Turismo 4) onkin jo vähän aikaa. Final Fantasy ei kuitenkaan voi pettää (kymppikakkosta ei tässä lasketa) ja vaikka taistelujärjestelmää onkin ilmeisesti taas rukattu hieman kauemmaksi perinteisistä niin eivätköhän Squaren kaverit tiedä mitä ovat tehneet ja miksi. Ainoa nurisemisen aihe ovat päähahmot, jotka pikasilmäyksellä muistuttavat enemmän tai vähemmän jokaista edeltäjäänsä.

Arvostelut - joita tätä kirjoittaessani silmäilin - antavat todellakin odottaa hienoa peliä. Tekisi melkein mieleni sanoa että syytä onkin, syntihän se olisi ollut jos FFX olisi jäänyt PS2:n parhaimmaksi FF-peliksi.

Teknisesti minulla ei tällä hetkellä ole kesken mitään, oikeastaan ensimmäiseen kertaan melkein vuoteen, ja se tuntuu hyvältä! Voin nyt hyvällä omallatunnolla silmäillä vuosien varrella kertynyttä ideapankkia ja katsella josko sieltä pomppaisi jokin idea esille ja työn alle. Yksi kutkuttaa jo mielessä mutta annan sen hautua kaikessa rauhassa.

Käytännössä sitten...

Sain jonkin aikaa sitten valmiiksi ensimmäisen vedoksen viimeisimmästä romskukäsikirjoituksestani ja jopa editoin sen kerran alusta loppuun. Minua helpotti suunnattomasti se että sitä kirjoittaessani annoin vaihteeksi sisäisen kriitikkoni jyllätä ja saatoin jumittaa joka kappaleessa vielä viikon pari niiden varsinaisen kirjoittamisen jälkeen. Nyt yritän ottaa juttuun hieman etäisyyttä ja toivoa että saan nakitettua ainakin jonkun henkilön lukemaan sen läpi (yksi on jo onneksi lupautunut, toivottavasti hän pääsee aikanaan loppuun asti). Sen jälkeen yritän ottaa - toivottvasti rankankin - kritiikin vastaan kuin mies ja kirvesmurhata suurimman osan rakkaimmistani. Savottaa pitäisi ainakin riittää, sillä em. lukija huomasi jo viiden sivun jälkeen kyseisen heikkouteni - samaan hengenvetoon hän kuitenkin onneksi totesi että hänen mielestään on vain hyvä että minulla sentään on kivaa tekstiä josta lähteä napsimaan.

En ole koskaan ollut mikään intohimoinen editoija mutta nyt olisi varmaankin korkea aika opetella nauttimaan tai ainakin sietämään sitä. Pitäisi melkein luvata julkisesti että kerrankin aion editoida kunnolla: poistaa turhia sanoja, lauseita tai - Herra paratkoon - ihan oikeita pätkiäkin.