Eiköhän tuolla viitata molempien kirjailijoiden omakustannetaustaan.

Kenttälobotomiaa tanskalaisittain, levyltä "It's Like Dying On Christmas Day".

Loirin versio Tontusta on toki perinteinen ja niin perusjoululaulu kun olla ja voi, mulle kuitenkin se tärkein.

Imdb.com auttaa.

Katsomisen arvoisia ainakin Dagon (2001), The Resurrected (1992) sekä noi uudet retrofilmit Call of Cthulhu (2005) & Whisperer in the Darkness (2011).

Jeff V ei kuitenkaan lämmennyt Barronin uusimmalle.

Kirjailijan ekaa romaania "The Light is the Darkness" saa nyt myös tavallisena painoksena. Kesä pimeäksi siis.     

Pari viikkoa ei ole UK Amazonin kohdalla vielä mitään ennenkuulumatonta. Yleensä paketit tulee nopeammin, mutta en tuosta vielä mitenkään huolissani olisi. Joskus ne jää pyörimään hetkeks johonkin limboon. Aika monesti on tilaukset menneet yli tuon delivery estimate päivämäärän. Varsinkin jos on ottanut sen super saver tjsp toimituksen joka on halvempi mutta hitaampi.

David Keckin A King in Cobwebs karistaa kai tänä vuonna viimein seitit yltään. 

People vs. Bakker nettikeskusteluissa ongelmat pyörivät aika pitkälti sen ympärillä että hän peilaa käytännössä kaiken pohjattoman skeptisminsä läpi. "Et ole sitä mitä luulet" mantrat, lukijoiden laumakäyttäytymisen esiintuominen, neuropsykologiset jaarittelut jnejne...

Helposti itseensä ottava lukija näkee tällaisen lähestymistavan alentavana tai suoranaisena vittuiluna. Kyllä Bakker hieman herkkänahkaiselta aika ajoin vaikuttaa, ei siinä mitään, mutta olennaisempaa on se, että varsinkin teosten analysoinnissa tekijä/lukijat tulevat sen verran erilaisista lähtökohdista että ymmärrys ei yksinkertaisesti aina välity. Bakkerilla on enemmän teoreettinen lähestymistapa kun taas aika moni lukijoista lukee "pelkkää" fantasiatarinaa. Ja siinä tarinassa/maailmassa naiset ovat alempiarvoisia. Tämän sanotaan aivan suoraan.

Mieluiten näkisin tapahtuvan, että kirjailijat eivät korvaansa lotkauttaisi saatika vastaisi kritiikkiin. Se ei näytä hyvältä, siitä ei useimmiten seuraa mitään hyvää. Mutta Bakkerin maailmanvalloitussuunnitelmassa tämä kontakti vastapuoleen on juuri se kantava voima mikä ajaa kai koko miehen kirjallista uraa, joten näitä on odotettavissa varmaan lisää tulevaisuudessa.

Jussia täytyy myötäillä siinä suhteessa, että PoN trilogian naiskuva antaa vaikutelman kirjailijasta joka yrittää hienovaraisen feminististä näkökulmaa ympäristössä joka on räikeän vastakohtainen. Meneekö tällaiset luennat monilta muilta täysin ohi, aivan varmasti menee. Mutta ennemmin näin, kuin kaikille samoin aukeneva teos, jossa viestin perillemeno varmistetaan lisäämällä propagandan volyymia (Goodkind).

ROTYH blogista: viis sivua ekan kirjan alusta ei vielä lunasta oikeutta kirjan kommentointiin (mistä tässä koko hommassa ei edes ollut kysymys). Tuntemattomien ihmisten luonteenkartoitus netissä: vähämielisten touhua.              
    
      

Fantasia

Epiikan saralla Scott Bakkerin ensimmäisen trilogian keski- ja päätösosa jäivät erittäin myönteisinä mieleen. The Warrior Prophet & The Thousandfold Thought. TTTn loppu tahtoi mennä hieman liian hektiseksi ja oikeastaan ne kiinnostavimmat asiat jäivät seuraavaan kirjasarjaan. Siitä huolimatta aivan parasta tämän tyylin fantasiaa jota olen vuosituhannen vaihteen jälkeen lukenut. Jykevä tuomiopäivän henki kantaa pitkälle.

In the Eye of Heaven, kirjoittajana David Keck, onnistui yllättämään varsin myönteisesti. Nettimaailmassa tämä on lytätty aika pahasti ja onhan se totta, että kanukin varsin folklore/mytologia painotteinen opus kiskoo eteenpäin kuin se kuuluisa kolmijalkainen koni. Harhaileva ja pirstaleinen ja epämääräinen ja hahmojen suhteen etäinen. Mutta hartaan aavemainen tunnelma on niin kohdallaan ettei tuollaisista jaksa välittää. Suorastaan autuasta olla aika ajoin maailmanmenosta yhtä pihalla kun tämän kirjan kertojahenkilö. Vielä kirjaakin enemmän pidin tästä kansikuvituksesta, joka on näihin vaelteluihin sävyltään ja hengeltään täydellinen.    

Vuodesta jäi hyvässä mieleen myös ensimmäinen lukemani Italo Calvinon teos Halkaistu varakreivi. Mukavan yksinkertainen, muttei yksiulotteinen. Tosi hienoa symboliikkaa ja visuaalisesti helposti miellettävää maisemaa maalaa hän.

Pettymyksiin lukeutuu Mark Lawrencen Prince of Thorns, jonka lukee kun vettä vaan, mutta siihen se maku jääkin. Latteaa kieltä, latteita henkilöitä. Kiusallisen latteita nokkeluuksia. Suurin ongelma on kuitenkin siinä, että Lawrence kasaa kirjan aika pitkälti sarjaan hirmutekoja, mikä vain korostaa ohutta henkilökuvausta kun murhaaminen ei tunnu yhtään missään.  

Kauhu

Peter Ackroydin Hawksmoorissa oli aivan ilmiömäisen hienosti jäljitelty 1700-luvun englantia. Suomennos on erinomainen, vaikka paljon hienouksista onkin karsittu. Ilveilevä, paikotellen mukavan ruokoton, ei suoraa kauhua vaan jonkilainen metafyysinen trilleri, jossa murhaaja-satanisti suunnittelee Lontooseen kirkkoja ja tämän aikaansaamat tapahtumat kaikuvat kahdella eri vuosisadalla. Kehuvia vertauksia voisi ladella Umberto Econ Ruusun nimen tai Foucaultin heilurin suuntaan, samantyylistä joskin ehkä hieman pimeämpää älyllistä leikittelyä. Uusintaluettava varmasti myöhemmin.

Dennis Etchisonin Dark Country. WFA-palkittu novellikokoelma 80-luvun alusta. Psykologisia, pessimistisiä kauhu-/jännityskertomuksia. Etchisonin teksti on huumaavaa ja äärimmäisen terävää samaan aikaan. "Poet of alienation" sanoi Ramsey Campbell, mikä tiivistää hyvin näiden hahmojen/kertomusten mielenmaiseman. Juonellisesti usein vähäeleisiä, mutta Etchison onnistuu tallettamaan hienosti todellisuuden värähtelyä joka saattaisi olla yliluonnollista, mutta taitaa useimmiten olla vain ahdistuneen ja hukassa olevan ihmisen harhoja.          

Pettymyksiä: Stephen Kingin Hohto. Ylipitkä, kauhuna vaisu, enkä liiemmin välittänyt Isomursun suomennoksesta. Vuoden sisään kolmas kokoelma Mark Samuelsin outoja kauhutarinoita kertoi siitä, että se mikä alkoi äärimmäisen hienosti ekassa kokoelmassa, jatkui samana toisessa, oli tässä uusimmassa The Man Who Collected Machen and Other Weird Tales kirjassa jo sangen loppuunkaluttua kamaa ja kierrätyksen maku vahva. Vaikka yksittäisiä kohokohtia sisältikin.

Muut

Joseph Conradin Pimeyden sydän. Väkevää klassikkomateriaalia. Kirjoitustyyli oli klaustrofobisen vaikuttava. Ajatukselliseti hiton synkkä kirja eläimestä nimeltä ihminen.

Veikko Huovisen Pojan kuolema. Ainutkertaista Huovista. Ei lähde rönsyilemään aiheenkäsittelyssä vaan pitäytyy henkilökohtaisena. Kaunis, karu ja kirkkaasti kirjoitettu.    

Kallaksen Sudenmorsian.

Ihan aiheellinen huoli. Arviona tuttuun PW tyyliin aivan hyödytön, mutta todella kovan luokan paljastuksia juonesta. 

Tämä tuli mieleen ensimmäisenä. Näin sydäntäkylmäävän hienoa musiikin käyttöä tunnelman luonnissa näkee/kuulee harvoin.

Minä arvaan että Johnny Depp myy sen verran paljon tällä hetkellä, että kyseessä on tuo Powersin piraattikirja. Tulevalla elokuvakannella.

Romeron trilogian kanssa ei ainakaan mene pieleen:

Night of the Living Dead (1968) (myös 1990 remake)
Dawn of the Dead (1978)
Day of the Dead (1985)

Muita hyviä:

Plague of the Zombies (1966)
The Living Dead at Manchester Morgue (1974)
Dawn of the Dead (2004 remake)
Land of the Dead (2005)   

Vähän huumoria:

Return of the Living Dead (1985)
Shaun of the Dead (2004)
Fido (2006)

Onhan noita vaikka kuinka, mutta pääsee ainakin alkuun.'68 Living Dead aika luonteva valinta ensimmäiseksi.    

Luin jokunen vuosi sitten We Are All Legends -novellikokoelman ja siitä jäi niin maittava maku, että sittemmin olen aika ajoin ihan kielestä ja tunnelmasta nauttiakseni lukenut pikku pätkiä sieltä täältä. Sword & sorcery teos jossa ei ole nimeksikään machoilua vaan todella väkevää, unenomaista ilmapiiriä, surumielisyyttä ja aika runsaasti kauhuelementtejä keskiaikaisen folkloren hengessä. Tosi hieno kirja.

Mutta kiitos muistutuksesta! Schweitzer jäi jossain vaiheessa itelleni vähän unhoon vaikka oli tarkoitus palata teostensa pariin. Taidanpa lukea Legendsin pikapuolin uudestaan ja haalia sitten lisää. Varmaan Necromancies and Netherworlds -kokoelman seuraavaksi. 

Keskiaikaosuuksista pidin paljon, mutta jo mainittu moderni puoli oli paikoitellen todella pitkäpiimäistä käytävillä kävelyä. 


Näin.

Otavan Keskiyön kirjasto teossarja jäi hieman vajaaksi. 12 suunnitellusta kirjasta julkaistiin kolmeneljännestä mutta loput jää tulematta, kun asiaa tiedustelin. Sarja ei sinänsä jää kesken kun ovat itsenäisiä teoksia, mutta sinnepäin kuitenkin.

Tiedon luotettavuus on vessanseinältä luettua vähäisempää, mutta HS:n uutisen yhteydessä joku tiesi kertoa että: "Tieto asiasta eduskuntaan on tullut kansalaiselta, joka kertoo olleensa mukana kirjasarjan käännöstyössä."

Selkärangan napsahdus kuului Tampereelle asti.

Harmi. Kädenjälki näkyy varmasti käsikirjoituksen myötä edelleen, mutta enpä tuohon ihan heti sopivampaa korvaajaa keksi.

Toisaalta: ehkä nyt viimein pääsisi sinne Hulluuden vuorille.   

Käsittääkseni näin. Lovecraftihan oli tietyssä määrin ideologisesti sitä vastaan, että kirjailija rikastuisi fiktiollaan. Sopimatonta yläluokkaiselle anglofiilille. Pelkästään tuon takia HPL/ERB vertaus on aika kukkua.

Voi olla ilkeästi sanottu, mutta en voi olla näkemättä tämänkin taustalla sitä asiaa, että GRRM lypsää sarjastaan kaiken mahdollisen irti krääsän/oheistuotteiden/ym. jonkun muun tekemän tulkinnan avulla, mutta heti kun raha poistuu yhtälöstä homma on täysin ei ei. Vaikka kyse on tietysti hyvinkin eri asioista. 

Mitä tulee varsinaiseen fanifiktioon, niin en ole kiinnostunut. Erottaen tässä tietenkin fanien kirjoittaman fiktion niistä teoksista joissa kirjailijat lainaavat elementtejä toistensa luomuksista, esim. Cthulhu-myytti. Tuollainen "mitä jos" mehustelu menee vähän samaan kastiin kirjojen ylenpalttisen entä jos teoretisointien, edes takaisin vatvomisen ym. kanssa. Ennemmin lukee jo jotain seuraavaa, kuin jää märehtimään liiaksi vanhaa. Ja tietenkin se, että jos se ei kuulu kaanoniin niin se on yhtä kuin sitä ei ole olemassa.