18.Huhtikuu 2014, 11:04 *
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Tämä on vanha keskustelualue, jonka käyttö lopetettiin 27.9.2013.
Kaikki vanhat viestit säilytettiin arkistossa, kun uusi keskustelualue otettiin käyttöön.

Uudelle keskustelualueelle pääset osoitteella:
http://www.risingshadow.fi/forum
 
  Näytä kirjoitukset
Sivuja: [1] 2 3 ... 38
1  Sivistyksen kehto / Turinatupa / Vs: Käsikirjoittaminen : 25.Marraskuu 2012, 20:32
Lainaus käyttäjältä: Morgan Blood
Teatterissa ohjaajat ovat kokemuksen mukaan halunneet käsiksiä, joissa esittämistapaan ei liiemmin puututa kirjoittajan osalta, kun taas elokuviin pitää tehdä erittäin yksityiskohtainen käsikirjoitus.

Tää on huomionarvoista käsikirjoittamisesta puhuttaessa. Väline jolle kirjoitetaan määrittää kuitenkin melkomoisesti tekstin muotoa ja sisältöä.

Tekstin asema vaihtelee taiteenlajeittain: esimerkiksi näytelmä palautuu viime kädessä kirjalliseen tekstiin, josta voidaan luoda näyttämölle tulkintoja, ilman että kantaesitys määrittäisi teosta. Elokuvakäsikirjoituksia harvemmin noteerataan itsenäisiksi taideteoksiksi, ne on sillä tavalla alisteisia tuotannolle, mikä ehkä näkyy elokuva- ja tv-käsikirjoitusten "käsityöteollisessa" luomistyössä. "Käsikirjoittajan" ja "näytelmäkirjailijan" välillä on eronsa.

Teatteri ja elokuva on muutenkin hyvin erilaisia taidemuotoja ja medioita, pelkästään tuotantorakenteensa puolesta. Mitä käsikirjoituksen sisältöihin tulee, niin varsinkin elokuvakäsikirjoittamisella on aika vakiintuneet konventiot, jotka noudattaa pitkälti Aristoteleen Runousopissa betonoimia periaatteita. Aristotelisen draaman rakenteet vaan on lyömättömiä mikäli kärkitavoitteena on koukuttaa katsoja. Varmaan pienissä tuotannoissa ja dokkaripuolella on enemmän liikkumavaraa tässä suhteessa. Kynnys tekemiseen on sitä matalampi mitä vähemmän rahaa liikkuu.

Ite oon ajautunut opiskelemaan dramaturgiaa, joten oma näkökulma ponnistaa vahvasti teatterin puolelta. Oman kokemuksen mukaan draaman kirjoittaminen on olennaisesti seurallisempaa kuin yksinäinen proosan/runon paukuttaminen, sillä työprosessissa saa ja joutuu avaamaan lähtökohtiaan ohjaajan ja työryhmän suuntaan. Teatteri onkin kommunikaation taidetta, siinä on jotain perverssiä ja ylimaallista: kirjoittaja kirjoittaa maailman tekstiinsä, ohjaaja rajaa näkökulmansa tekstiin ja kanavoi sen näyttelijään, joka ilmaisullaan tarjoaa teoksen katsojalle. Lopputulos on parhaimmillaan erilaisten energioiden saumaton ristisiitos, tapahtuma joka pureutuu perimmäisiin kysymyksiin ja kokemuksiin. Teatterin konkreettisuus ja ruumiillisuus antaa kummasti perspektiiviä omaan kirjoittamiseen.
2  Kylän raitti / Tuomiokivet / Vs: Koulujen alku : 17.Elokuu 2012, 01:51
Mulla alkoi uusi koulu jo viikko sitten eräässä helsinkiläisessä yliopistossa. Olen hämmennyksen vallassa. Enimmäkseen on tullut istuskeltua erilaisissa paikoissa: esim. auditoriossa ja jalkakäytävällä. Täällä kaikki polttavat tupakkaa, kuuluu mentaliteettiin. Taidettakin on tullut pohdittua.
3  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Vs: Kesäprojekti 2012: Dark Clarkin teksti : 15.Elokuu 2012, 22:02
Lainaus käyttäjältä: Hiistu
PS. Onko kuvalinkkiä Agathasta? Jäi uteloittamaan. Näyttää kieltä

Kuvalinkki.
4  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Vs: Kesäprojekti 2012: Jaragilin teksti : 19.Heinäkuu 2012, 09:56
Yllätyin, kun novellissa ei ilmennyt spekulatiivista elementtiä. Sellainen voisi luoda mielenkiintoisen tulokulman sota-aiheeseen, joka on kuitenkin realistisen suomalaisen kirjallisuuden ydinmehuja. Tällaisenaan novelli vaikuttaa lähinnä mukailevan kansallista kertomusta sota-ajan koettelemuksista, sillä henkilöhahmot ja juonenkäänteet ovat korostetun turvallisia ja siksi entuudestaan tutun oloisia.

Loppulauseessa mainitut kirjeet on tuotu oivaltavalla tavalla novellin rakenteeseen: tarina kulkee sujuvasti kirjeiden ja leipätekstin vuorottelussa. Kerrontatekniikkaa voisi tietysti miettiä pidempään: tuleeko tekstin keskivaiheilla paljastus Gebhardin kohtalosta liian aikaisin, vähentäen Hellin kuoleman draamallista tehoa? Toisaalta nyt tapahtumat asettuvat fatalistiseen jonoon, vanhan miehen kertojanäänen lohduttomaan poljentoon...

Mistä tulee mieleeni, olisiko minä-kerronta tukenut päähenkilön näkökulmaa paremmin? Aivan novellin alussa vanhan miehen ympärille luodaan salaperäisyyttä kieltämällä tältä nimi (joka kuitenkin ilmenee ensimmäisen kirjeen puhuttelusta: Simo). Loppupuolella kolmannen persoonan kerronta tuottaa kömpelöitä lauserakenteita ja toistoa:

Lainaus
Hänen silmiään kivisti ja hän oli varma, että hän ei selkänsä kanssa pääsisi ylös vuoteestaan pariin seuraavaan päivään.

Hienoa novellissa oli juurikin murresanaston luonteva käyttö. Lukiessa ihan nousi mieleen omakohtaisia muistoja vintiltä löydetyistä rintamakirjeistä ja niiden herättämistä nostalgisista tunnoista.
5  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Kesäprojekti 2012: Dark Clarkin teksti : 06.Heinäkuu 2012, 03:24
Voittamattomat



Oli ensimmäinen pääsiäispäivä ja perinteistä oli pidettävä kiinni. Katsoin itseäni peilistä pukeutuessani, en muista mitä ajattelin. Kauneutta? Pidin ulkonäöstäni, mutta hajuni se vasta sai rakastajani kuumaksi. East heräsi, kun irrotin konepistoolin hänen kädestään.

"Älä mene", hän sanoi ja kuulosti kuolleelta. Sitä hän ei kuitenkaan ollut, sillä miehen oikea käsi hamusi jo nahkahousujen verhoamaa reittäni. Kiristin maihinnousukengät rusetille ja läpsäisin Eastia paljaalle pakaralle.

"Sorry, boy. Suku on pahin. Velvollisuudet kutsuvat."

"Keitettäisiin kahvit. Eilen meni täysi lipas."

"Lataa itsesi, poika." Kumarruin suutelemaan Eastia otsalle, ja tämän silmät räpsähtivät hetkeksi auki. Ilma oli täynnä tuoksuani: nahkaa, kiimaa, sisäelinverta. En ollut aikoihin välittänyt peseytyä. Ketä varten? Tuskin ainakaan Eastin kaltaisia pikku perverssejä, joiden mielihaluna oli laueta sarjatulen tahdissa pääsiäisyönä. Poimin savukeaskin miehen takintaskusta ja sytytin savukkeen, tuli oli upeannäköistä. Rakastin tulta. Siihen ei voinut kyllästyä samalla tavalla kuin ihmisiin. Kiinnostukseni heitä kohtaan oli loppunut samalla kun menetin isäni. Heilautin Thompsonin olalle ja kävelin ulos.

En muistanut kaupungin nimeä. Aistin ukkosta ilmassa. Tarkalleen ottaen aistimus syntyi pallean ja vatsan alueella, eli juuri siellä minne East oli tähdännyt. Mietin asiaa aina toisinaan. Ehkä umpeutuvaan kudokseen oli vuosien varrella jäänyt rippeitä luotien metallista? Ukonilmalla menetin usein ruokahaluni. Se oli riemastuttava elämänmerkki. Muistin ajatelleeni kerran: jos Jumala on, Hän on kuin pyörremyrsky. Ajatukseen liittyi näkemäni uni, jossa kiidin tuulessa kohti taivasta, itkien ja nauraen pelosta. Se saattoi olla myös lapsuusmuisto, jossa isä heitti minut ilmaan. Yhä vieläkin muisto sai minut värähtämään. Seuraavassa kaupungissa pyytäisin Eastilta piiskaa. Olin erikoistunut kuvittelemaan kipua.

Haistoin seisovassa ilmassa ukkosen vihan. Tuntui kuin vuoret pidättelisivät sitä tarkoituksella, odottaen suuren kiven vierähtämistä haudan suulta. Presbyteerikirkosta kantautui laulua. Se oli kapakan lisäksi ainoa paikka, jossa olin nähnyt ihmiselämää. Tuhkasin savukkeen ja nousin  Agathan selkään nahkahousut natisten. Takapyörä suti nautinnollisesti ja nostatti ilmaan tomupatsaan. Rei'itin sen ilmaan ammutuilla laukauksilla. Autiomaa alkoi heti kaupungin ulkopuolella.

Olin käynyt seudulla ensimmäisen kerran ollessani yhdeksän, vähän äidin kuoleman jälkeen. Yhdeksän oli huono ikä sellaiseen: tarpeeksi, jotta muistin miltä äiti näytti, ja tarpeeksi, jotta näytin häneltä itse. En muista isääni äidin kuolemaa edeltävältä ajalta. Ensimmäinen muistoni hänestä sijoittuu tänne, Tie 94:n autiomaahan. Istuin kypärä päässä isäni sylissä, kuuma tuuli nilkkoja pistellen. Äiti puolestaan istui sivukärryssä käpertyneessä asennossa, kuollut kun oli. Emme pitäneet taukoja. Ei ollut mitään nähtävää. Nytkään tuskin huomasin punaista erämaata ympärilläni, sillä silmissäni pyöri katkeamaton kelanauha äidin kalvaita kasvoja, siroja sormia, paksua lainehtivaa tukkaa. Sen täytyi olla mykkäfilmi, sillä en enää kyennyt palauttamaan äidin ääntä mieleeni. Isäni ääni tuli selän läpi, siihen yhdistyi hiestä suolaisen nahkan haju. Hiki muodosti sytytyslankoja kaulalleni. Ristikkäiset panosvyöt painoivat rintojani. Kiihdytin Agathan jousitettuun lentoon. Outo kuume ajoi minua eteenpäin.

Kaivanto erottui kaukaa sinisenä varjona. Hidastin vauhtia ja kiristin otettani konepistoolista. Pysäköin Agathan kuuloetäisyyden päähän ja kävelin loppumatkan kaivannon reunalle. Se oli terävä, miehenlevyinen railo rutikuivassa maaperässä. Ensimmäisellä käynnilläni isä oli kertonut, että maanalainen joki oli uurtanut kuilun tuhansia vuosia sitten. Muistan seuranneeni sivusta, kun isä laski äidin köysillä alas kaivantoon.

"Täällä ei ole eläimiä", hän oli rupatellut suupielestään. "Ei eläimiä, ei ihmisiä. Tämä on Kuoleman maata. Täällä hän saa nukkua ikuisesti. Täällä hänen kauniit hiuksensa eivät hajoa."

Se oli ensimmäinen kerta, ensimmäinen monista. Siitä lähtien asuin isäni kanssa, ja minusta tuli isän tyttö. Yhdessä me palasimme katsomaan äitiä jokaisena pääsiäisenä, kunnes olin kahdeksantoistavuotiaana kyllin vanha päättämään omasta elämästäni. Muisto palautti huulilleni ohuen hymyn puhdistaessani Thompsonia autiomaan hienosta pölystä. Vaihdoin aseeseen täyden lippaan ja kokeilin sen tuttua painoa käsissäni. Kävin pitkälleni kaivannon reunalle. Kuin varkain huuliltani karkasi säe Nancy Sinatran Bang Bangista. Minun ei tarvinnut odottaa, kun vihellykseen jo yhdyttiin.

"Terve, isä."

En antanut isälleni aikaa vastata, vaan avasin tulen. Mies kaivannon pohjalla oli noin 45-vuotias kuollessaan jälleen. Ammuttuani täydellisen sarjan sysäsin kuumentuneen lippaan jäähtymään ja syötin tilalle uudet patruunat. Se oli isän oma Thompson. Hänen täytyi tietää se. Katselin tarkkaavaisesti, kuinka ampumahaavat sulkeutuivat hiljalleen isän rintakehässä. Pian niistä oli jäljellä enää hopeanhohtoisen arvet, seuraavaksi ei enää niitäkään. Tähtäsin jälleen, tällä kertaa päähän. En halunnut nähdä isäni silmiä.

"Hyvää pääsiäistä, isä." Sanat eivät tulleet suustani niin vaikuttavina kuin olin aikonut. Karistin kurkkuani. "Mitä kuuluu?"

Kaivannossa kaikui. Isä nousi seisomaan ja pudisteli luodinhylsyt yltään. Hän ei ollut vanhentunut päivääkään. Laskevan auringon punertava valo ylettyi juuri ja juuri hänen silmiinsä, joissa oli sama liikkumaton katse kuin ennenkin. Isä ei vastannut heti.

"Olen kaikissa ruumiin voimissani", hän virkkoi lopulta. "Tyttäreni. Mikset tulisi tervehtimään äitiäsi? Hän on ollut huolissaan sinusta."

"Oletko tullut hulluksi?"

En osannut päättää, oliko kysymys ivallinen, utelias vai vakava. Seinämillä kiertävä kaiku vahvisti sen pelokkaaksi. Lämpö tulvahti kehoani ylös, jääden nahkatakin kauluksen alle kuristamaan. Ammuin hätäisen laukauksen, joka osui isää kaulansivuun. Hän ei hievahtanutkaan. Haava kuivui näkyvistä miltei välittömästi.

"En sen enempää kuin aikaisemminkaan. Halusin aina parastasi." Isän oli täytynyt harjoitella tätä puhetta varten. Se meni paremmin kuin edellisillä kerroilla. "Olet kuolematon, tyttöni. Mitä muuta sinä haluat?"

"Ei, isä", pakottauduin hymyilemään. "Sinä et tehnyt minusta kuolematonta. Haavoittumattoman kenties. Tosiasiassa sinä tapoit minut... Paljon lopullisemmin kuin äidin koskaan."

"Äitisi kuoli", isä raakkui. Hän ojensi kättään hiipuvaan valoon.

"Kuoli kuin kärpänen. Ymmärrätkö sinä? Kerro minulle, miten sellainen, joka oli eläessään kaunis kuin Afrodite, voi kuolemassaan olla kasa paskaa? Siltä häväistykseltä minä sinut säästin! Tajuatko minkä hinnan minä maksoin tästä kaikesta?"

Isän ääni alkoi karista. Seitsemän vuotta kaivannossa olivat tehneet hänestä väsyneen miehen. Thompson kädessään ja kasakkapyörä allaan hän olisi ollut voittamaton ilmestys. Mies, jonka tyttären ei tarvitse pelätä mitään maailmassa. Katselin noita kasvoja ja yritin palauttaa mieleeni muistoa, joka oli aikaisemmin liikauttanut minua. En kuitenkaan nähnyt kuilun pohjalla Jumalaa, vaan vain oman harmaan isäni. En kyennyt palauttamaan mieleeni sitä voitonriemua, jolla olin ampunut hänet alas.

"Lopetetaan tämä riitely. Auta minut ylös, oma isäsi. Meillä on loputon elämä edessä."

"Elä se sitten." En jaksanut puhua enempää, vaan annoin aseen laulaa. Yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes kädet olivat hellinä rekyylin voimasta. Hiekka ja aurinko saivat silmäkulmani kirveltämään. Sylkäisin alas kaivantoon enkä jäänyt katsomaan taakseni, vaan harpoin suoraa päätä Agathan luo ja lähdin ajamaan kohti taivaanrannassa levittäytyvää ukkosrintamaa. Konepistooli painoi reidellä kuin lämmin lihas.

Minulla oli loputon elämä edessäni. Halusin kipeästi työntää jotain sisälleni, täyttyä piripintaan, tuntea tukehtumisen tunnetta tai edes viiltävää kipua. Hetken mielijohteesta päästin käteni irti moottoripyörän ohjaksista. Oliko se myrsky? Värit vaihtoivat paikkaa, hetken taivaan sininen oli erämaan punainen ja toisinpäin, minä lensin kohti taivasta ilman että kukaan olisi ottanut minua kiinni. Makasin selälläni kivikossa ja tunsin, kuinka kuoriutunut iho silisi ehjäksi ja sen alla murtumat luutuivat entiselleen. En voinut haistaa omaa hajuani. Haisinko enää ihmiselle? Sytytin savukkeen. Se paloi nopeasti myrskyn nostattamassa tuulessa. Karistin tuhkat tulipään ympäriltä ja kiersin savuketta silmäripsilläni, huolekkaana kuin pieni lapsi leikeissään. En tuntenut mitään. Nostin palavat silmäni ylös kohti aurinkoa.



6  Kylän raitti / Taverna / Vs: Presidentinvaalit 2012 : 19.Tammikuu 2012, 23:58
Kävelin eräänä päivänä kirjastoon ja ihmettelin, mitkä eläkeläisten kokoontumisajot tänään olivat kyseessä. Sain sit kuulla että ennakkoäänestys ja kävin heräte-ennakkoäänestämässä.

Valinta ehdokkaiden välillä oli helppo, sillä sitä ei oikeastaan ollut. Suurempi kysymys oli ehkä koko äänestäminen, ja toisaalta muutamien harkitsemieni ehdokkaiden fiktiivisyys. Itse äänestystoimitus ei muistuttanut orgasmia, mutta herätti samanlaista etäistä kunnioitusta kuin kuninkaallisten häät tai muut sirkushuvit. Myös äänestämisen vintage-meininki kirjekuorineen ja leimoineen oli ihan viehättävää kaiken teknofilian keskellä. Ehkä tätä kansanvallan seremoniallista töräystä vois alkaa markkinoida passiivisille nuorille retrona? So groovy!

Kävin äänestämässä Paavo Arhinmäkeä vähän lammasmaisesti siksi, että "jaamme samat arvot" tjsp. En oikeastaan usko arvopuheeseen, koska sellaisen yhdistäminen politiikkaan on epäanalyyttistä, tyhjää ja valheellista. Näen jotkin parlamentaariset järjestelyt tapana tukea tiettyjä yhteiskunnallisia kehityksiä, mut muuten koko kuvio näyttäytyy porvarillisena teatterina. Ja, etten paremmin sanoisi, demokratia on totalitarismia!

Toiselle kierrokselle mulla ei ole äänestysstrategiaa, mutta näillä gallupluvuilla ollen vapaa äänestämään Kekkosta viidennelle kaudelle. Haavistosta en sano mitään, mutta mitään kovin kiinnostavaa tuskin on luvassa.





7  Kylän raitti / Taverna / Vs: Intti, ajatuksia palveluksen jälkeen (ja yleinen armeijakeskustelu) : 19.Joulukuu 2011, 01:48
Lainaus
Modernin uuspasifismin kantava voima on viha sodankäyntiä kohtaan. Uuspasifististen kirjoittajien tarkoitus on kannustaa ihmisiä  luopumaan sodista, jotka heidän mukaansa ovat syynä lukuisiin kauheuksiin ja hirmuvaltaan.

Kylläpäs ihmisillä onkin kummallisia perusteita maailmankuvansa järjestämiseen. Että sodat olisivat perustava syy ihmisen ongelmiin. Hui gauhia. Hyvä että ongelma on nyt määritelty, diagnosoitu ja eristetty terveestä yhteiskunnan solukosta! Ties vaikka kasvattaisi etäpesäkkeitä...


Lainaus
Asiansa tosissaan ottava uuspasifisti kyseenalaistaa sotimisen sivutuotteena kaikki sotiin liittyvät juhlat, pyhät ja siirtymäriitit, kuten paraatit, lippujuhlapäivät ja itsenäisyyspäivän.

Kappas! Mäkin. En tosin noista moderneista uuspasifisteista oo kuullutkaan, vaiks ajatus paseista ja fistaamisesta ei hullumpi ookaan. Ehkä oon sit postmoderni neopasifisti, kun mun mielestä valtiollisen suvereniteetin puolesta pönöttämisen on lähinnä ihan viihdyttävä target yleiselle ivanpidolle. Joskaan ei liikkuva.

Lainaus
Tästä näkökulmasta uuspasifistille jää kovin vähän hänet muihin  kansalaisiin yhdistäviä piirteitä. uuspasifismia vaivaa juurettomuus. Koska uuspasifistisessa militarismin kritiikissä on kyse vihasta ja  sotilaallisten traditioiden tahallisesta tai tahattomasta väärin  ymmärtämisestä, se ei kykene tuomaan sanomaansa julki muutoin kuin suhteessa vihansa kohteeseen.

Tarkoitat, et "juurettomuus suhteessa vihansa kohteeseen"? Vai onko tän tekstin lajityyppi satiiri/parodia vai häh? Myönnän, että ainakin itselläni on toisinaan hankaluuksia löytää kanssa-alaisiini mihinkään valtiojärjestelyyn pohjaavaa solidaarisuudentunnetta. Hyvä tietää, että juuri se on syynä nykyihmisen eksistentiaaliseen tyhjyydentunteeseen, eikä esim. tuotantotapojen muutokset, kuluttajakansalaisuus tai joku muu vastaava vaikeasti käsitettävä asia. :---))

Yleensä kyl tykkään löytää yhteisyyden tasoja muihin ihmisiin keskinäisistä eroista (!), jaetuista olosuhteista, intohimoista tai vaiks mahdollisuudestamme kommunikoida, ihan parasta. En ite löydä yhteiskunnallisen hahmotukseni ytimestä vihantunnetta, mut toisaalta sodat jonain analyysin peruspalikkana kuulostaakin idioottimaiselta, ei ihme jos suutahtavat, noi modernit uuspasifistimme.

Sain tossa joululahjaksi valtiolta siirron C-luokkaan, varareserviin. Huojentavaa, sillä ajatus siviilipalveluksen auvosta on loppuviimeksi aika epäkiitollinen. Aseellinen palvelus ei olisi tullut kysymykseen, sillä vaikka en koekaan jonkin asian puolesta tappamista ja/tai kuolemista kategorisesti pahaksi jutuksi, Suomen tasavalta ei ikävä kyllä kuulu niihin asioihin. Itse armeijaa kohtaan tunnen lähinnä akateemista mielenkiintoa, joka liittyy sotahistoriaan/univormufetisismiin/fallossymboleihin. Myös militarismiin ja fasismiin homoseksuaalisina ilmiöinä. Ja Varustelekan tuotteisiin.

8  Kylän raitti / Taverna / Vs: Muutokset - uhka vai mahdollisuus? : 19.Joulukuu 2011, 01:03
Sikäli kun muutos on itsen ulkopuolinen ja pakottava, muutosvastarinta on luontevaa vaiks epäilenkin sen mahdollisuuksia aikaansaada mitään kantavaa. Vähän niin kuin kaikki konservatismi, jossa ripustaudutaan ihannoituihin kuviin menneestä. Henkilökohtaisen elämän tasolla tuli joskus harrastettua laajamittaista esinostalgisointia ja kouristeltua erilaisten yhteisöjen elinkaaren häntäpään häämöttäessä, mut siitä on noustu.

Nykyään oon lähinnä orientoitunut muutokseen elämäntapana. Tykkään nopeista lähdöistä, sitoutumattomuudesta ja valinnanmahdollisuuksista; ahdistaa kun arki on sidottu mekaanisesti toistuviin suorituksiin, jotka estää elämän uudelleenmäärittelyn oikealta tuntuvalla hetkellä. Ei voi tarttua tarjottuun impulssiin ja lähtee roadtripille Eurooppaan, koska koulu. Tosin, useimmiten spontaanius tuntuu liittyvän velvollisuuksien feidaamiseen. Ittensä haltuunottoa kyllä sekin.

Mieluummin mä muutan itseni ja elinympäristöni kuin annan jonkun muun tehdä sen. Just nyt tekis mieli tien päälle, siihen kutkuttavaan olotilaan kun olemassaolo palautuu välittömien tarpeiden täyttämiseen jonkun puolinaisen zombinelämän sijaan. Synkimmässä marraskuussa mulla oli pitkälle edennyt pakosuunnitelma, johon kuului halpalentoja, liftireissuja ja uus elämä jossain auringossa. Enhän mä sitten uskaltanut, mut luultavasti velvollisuuksien päätyttyä teen jotain sen kaltaista. Vaikeata ois pysyä paikallansa kun nälkä nähdä on julmettu.

Ehkä joskus tapahtuu muutos arempaan, mut just nyt tuntuu parhaalta surffailla aktuaalisilla maailmoilla ja olla itse aloitteellinen uusien horisonttien asettamisessa.

//Lisättäköön vielä, etten mä usko maisemanvaihdoksen automaattisesti räjäyttävän elämää värikuviin. Samaa paskaa se on kaikkialla. :---) "Ole muutos jonka haluat maailmassa nähdä", ja silleensä.
9  Kylän raitti / Markkinat / Vs: M: Kirjoja, kirjoja, kirjoja! : 20.Elokuu 2011, 17:16
Listaa vähän päivitetty. Kirjat yhä tarjolla, ottakaa toki yhteyttä.
10  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Vs: Kesäprojekti 2011: Dark Clarkin teksti : 10.Elokuu 2011, 02:51
Kiitti kommenteista. Tä teksti oli mun paluuni proosaan runsaan vuoden vapaaehtoisen runouden retriitin jälkeen. 

Metodiikkaa on alaotsikkona. Kokosin tekstin lainaamalla flarfrunoista tuttua hakukonemateriaalin hyödyntämistä. Kirjoitin Googlen hakupalkkiin sanaparin "Kosken kesyttäjä" ja poimin ylös kaksikymmentä fragmenttia. Lopulliseen versioon päätyneet 12 korostin kursiivilla. Tarinan ripustin vapaamuotoisesti viikattuna näihin kiinnekohtiin. Olen vastaanottavainen kaikenlaisille tulkinnoille ja luennalle tästä tekstistä.

Seuraavaksi aattelin paneutua juoneen, joka ei oo koskaan ollut mun kirjoittamiseni lähtökohtana. Katotaan miten menee.

11  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Kesäprojekti 2011: Dark Clarkin teksti : 08.Elokuu 2011, 01:05
KOSKEN KESYTTÄJÄ

(metodiikkaa)



Ensin vähän siitä kesytyksestä:

Elämä, solubiologiaa. Kuoleman äänikin oli musikaalinen. Kuin näppäilysoittimen, ja kuskimme oikoessa pahemman kerran ryttääntynyttä tiekarttaansa, olin vaipua flowhun. Hyttyset, kärpäset, sudenkorennot ja sudenkorentoa isommat niveljalkaiset poksahtelivat parhaimmillaan tusinan sarjoina tuulilasiin.

"Jos et aika ajoin kyseenalaista tekemisiäsi, saatat sokeutua valolle", artikuloi paljasrintainen nainen, herännäinen, jota oletin kuskin omaksi. Keskusteluun oli vierähtänyt neljä ajotuntia ja yksi autiolla Statoililla. Kävin penkinpäällisestä, sillä tyydyttävintä, mitä tiesin, oli kolikoillatoimiva individualismi elämäntapana. Vielä elävät kuolivat ja meidät erotti lasi.

"Jo toki", kuski pani tupakaksi. "Olemme eksyksissä."

Sinertävä savu ryömi autonkoriin. Emme nähneet eteemme: kuolleet ja puolikuolleet ja aika elävät hyönteiset olivat muuranneet etulasin umpeen. Kitiinin seassa sätkivät tuulilasinpyyhkijät kuin paria isommat peitinsiivet.

"Olet riitauttanut jumalsuhteesi. Tulinpa nyt tahan vahan toppuuttelemaan", naisen hahmo, äiti.

Oli hiki, hiki oli tasaisesti leviävää kehon tunnetta pelkääjän paikalla. Ensin kaksikko puhui teologiaa, taas kielikuvin, viittasivat arvoituksellisiin tapahtumiin kaukana menneisyydessä... vai oltiinko mahdollisissa maailmoissa, vielä aktualisoitumattomissa... sen jälkeen lähdetään työstämään ajatusta, että ratkaisu piilisi yksilön epätoivoisissa teoissa, abstraktiin tekoutilitaristiseen tilanneanalyysiin pohjaavissa valinnoissa. Nainen surmasi miehen - kuskin. Sain hiukan verta ylleni ja ohjata auton pois rampilta, joka ei sitten johtanutkaan mihinkään. Valahtanut käsi, jonka kuroutunut hiha paljasti nimettävän ison monikulmaluun, piteli yhä savuketta, joka tahtoi suudella, eikä mies tunne kipua, hän on sankari, hän on menettänyt auton hallinnan.

"Esteetikko", luonnehdin sokeeraantumatta. Mikä ajosuunta. Nainen tuntui luottavan johdatukseen, sillä avioliitonsisäiset raiskaajat eivät olleet sortaneet hänen neitseellistä uskoaan polvilleen, muurahaisenkoloihin. Hän kertoi mitä on olla madonna tänään, kun on myöhä, arvoituksin kuinka on liftannut, hänkin, kysyi mitä olen ja luonnehdin.

"Olen sellainen - Tuunaaja, eräänlainen, vapaa työläinen. Eskatologi. Teen asioita kauneudelle. Oikealle?"

Nainen kannatteli voimakaspiirteistä päätään kyynärpäidensä varassa. Etuistuinten välinen rotko. Vuoroin hymyilin hänelle epäonnistuneen kastraatin hymyä olkavarteni ali ja vastavuoroin keskityin ajamaan suoraan. Auto tuo raskas kone oli nyt käännetty ympäri ja kasautuneet hyönteiset pyyhkiytyivät sedimentteinä näköpiiristä. Edessämme visvoi rantaviiva ja tuleentuvat pusikot, silokalliot sitä elävöittämässä. Pakenevien hyönteisten uusi maisema lakkasi.

"Kiinnostava ammatinvalinta", nainen sanoi ja täytti ohimennen keuhkonsa, ehkä hän olisi halunnut käyttää sanaa kutsumus, sille antaa anteeksi, mielessäni puraisin, poskihampailla suun sisäpuolista, ihokudosta, en korjannut virheellistä käsitystä, varkain maailmaan lapsustettua, olin kohdannut tällä painajaisten vaelluksella kyllin monta ajattelun hygieniaan vannovaa kestämätöntä hallitusmuotoa. Olin kulkenut läpi ihmiskunnan historian.

"Millä askelin Jahve joudutti sinut sinne, McDo'n kulmalle?"

"Minäpä kerron", aioin,

siinä autossa, ja sinä hetkenä siinä, olin pukeutunut nyrkkipyykattuun flanellipaitaan, joka oli pitkin päivää kuivunut ylleni, ja ohuen kangaskerroksen läpi tunsin naisen nännit kuin käsituliaseen suuliekit ja fyysisen pahoinvoinnin aalto hyöähti ylitseni, tietoisuuden rajoilla, varoin nojaamasta liiaksi vasemmalle, tien ohjeellinen keskiviiva oli vasemmalla, me itse oikealla, mekö yksikkö?! ja kylmäävä sepalus piinallisella erektiollani, mitä kierkegaard sanoisi, jo lapsena opin vierastamaan tätä ruumista, jolla oli pidetty sielua nälässä, naisessa oli aistittavissa 20-lukulaista cancantähteä ja kokainistinen alakerrantyttö, muistin tyhjien elintoimintojen retriittejä, isäni ikäisten sukupolven pettäneen vallankumouksia, eikö tällekin tällaiselle olisi loppua,

"Mitä muuta undulaatit ei saa syödä tai saa syödä? Mitkä on teidän undulaattien lempiherkkuja?"

toisteltiin c-kasetilla, joka minulla oli autonradiossa. Virtalähteenä käytin vähiinkäynyttä alkaliparistoa jollaisia ei koskaan voi olla liikaa paitsi että nyt oli liian vähän. Istuin alasti ja kupariseksi palaneena viimeisellä rannalla, jolta oli tietenkin katkaistu silta.

"Se kai kuuluu asiaan, että linnut ovat pari päivää "peloissaan"", huomautti säröinen matkatoveri.

Raukeutta kaikkialla ja ilmassa tuoksui suolaheinä, sellainen melankolia, liekehtivät filmirullat. Kaikkialla minne katsoin, etualalle juoksettuivat makuusuuntaiset ajatusviivat ja taustalle pystypäiset metsät myrskyn patsaita. Luopua hetkeksi asiaintilojen informalistisesta tapailusta, niin ulkokohtaisuuksien kulmiin tarrautuvasta. Nähdään, että olin aina askeleen harhassa; jotain minulle oli annettu, oliko se vapautta; siltä se ei tuntunut, haamukivulta; olin nyt kirjoitusta, olin marttyyri.

Paitsi että olin myös elossa, mihin radiolla oli sanottavanaan:

"Pikkuhiljaa voit laittaa kätesi häkkiin."

Loppua edeltävät matelevat tuntikaudet ovat kuitenkin avanneet hahmojen silmät. Tavanneet, Jeesuksenkin, joka lasketulla ajalla Getsemanessa, tuntiessaan lihansa häipyvän ja päässä plasman sakkaavan, tajusi jotain, mitä ei tekstitetty. Kun sitten ääni radiossa vaipui ja vaipui ja valo kävi pitkälleen, palailin autolle, josta ensitöikseni riisuin ihmis- ja hyönteislihan, paidanhihalla ja merivedellä verta ja spermaa nahkaverhoilulta, hyönteisten verta: heraa ja verisoluja Fordin tehtaiden tiiviiksipuristetulta lasilta. Käänsin jyrisevän autoauton ja hyvästellessäni katseellani herra ja rouva autoilijat näyttivät he pienen hetken onnellisilta.

Silta. Maasta toiseen, niin että kun kansallisvaltiot romahtavat luottamuspulaan, jää kansainvälisen merialueen ylle teräksestä kaari Atlaan kannateltavaksi. En totellut tiekarttaa, joka halusi jatkaa sillan yli kuten pakoautoilijat. Sen maantiede muistutti isääni, joka kotikasvatti poikaansa ihmisarkea mallintavilla etydeillä, parroittuneesta Jumalasta, joka luultavasti vain pilaili eikä eksistoinut: hetki maailmaa olin minä niin kuin ohjauspyörä ranteiden hienomekaanisia luita. Ihmisen hiljaisuus matkalla ei kai mihinkään. Jätin kotini kirjasto- ja kauppareissulla. Ajelehtiakseni, mikä on virittäytymistä kiertotähtien, -kalojen, hobojen taajuudelle. Aiheesta taidettiin kirjoittaa seiniin 1960-luvulla, jonka myytti oli nyt jätetty villiintymään kuin joutomaa. Kuten syntysanat betonille, kehityskulut, suursodat, kaikki luonnon tapahtumiksi naamioidut. Ja kun historia lopulta palaili sattumuksina maailmaan, aktiivista oli vain hurja pako.

Koin olemassaolevani oikeinkin tyydyttävästi. Painoin kaasua pari kertaa ennen kuin tajusin auton pysähtyneen. Raahauduin eteenpäin kuivunutta ojanpohjaa pitkin, sillä päivän räpäyttämättömässä helteessä jäteöljy ei ollut tie jota kulkea, vaan pikiset lakerikengät joilla. Se oli ongelmallista, sillä tienhän piti johdattaa kuin kohtalo. Vai intuition vai oliko se sama asia. En tiennyt, olivatko hyönteiset paenneet tähän ilmansuuntaan vai myötäsukaisesti liiskaantuen pois täältä, en tiennyt, miksi ne olivat. Vastaantuleva Honda ei ollut pysähtyä.

"Ystävä vai vihollinen?" Ymmärrettävää. Hyvä veli Jeesus kehotti luopumaan vaatteistaan. Lannevaatteessa kulkevat kesytetyt, mutta alasti kulkevat vain häväistyt, eikä heillä ole hävettävää.

Tiedustelin, mikäli he tiesivät syytä hyönteisten paolle. Perheenäiti oli keskittynyt riuhtomaan minulle rantakassista päällepantavaa, esipuberteettiset lapset puhuttelivat piippiäni ja äkisti keski-ikäistynyt perheenisä tarjosi vaivautuneena tölkillisen olutta. Liftaamisessa on parasta se, kun tutustuu tosi monenlaisiin ihmisiin. Istuskelin siinä sitten ahtaissa khakisortseissa lasten nipisteltävänä ja katselin pintapuolisen kiinnostuneena maisemia, joita en ojanpohjalta ollut yltänyt näkemään. Näin asiakseni kertoa uudelle perheelleni, ettei menosuunnassa ollut mitään.

"On räjäytetty silta."

Eivät he sittenkään reagoineet, perheenisä vain vaihtoi pitkät ajovalot päälle. Kaljat pyörivät ja haisivat. Perheenäiti viihdytti turhautuneita perheenkeskimmäistä ja perheenkuopusta polveilevalla tarinalla perheenesikoisesta, joka oli oikeasti myyty, mikä kerrottaisiin vasta tarinan lopussa:

"Siinäpä vasta etevä poika... Mutta jostain syystä ulostelee lattialle."

"Ammatti?" perheenisä kysyi ilmeisesti minulta, häntä varjosti syyllisyys salarakkaasta, mutta nyt hän sytytti tehdastupakan autoon kuuluvalla sytyttimellä. Perheenäiti ja minä vaihdoimme paikkoja käsijarrun yli ja kun minun ei tarvinnut katsella tätä, jäi hän objektiksi kuten kaikki naiselliset naiset. Vastasin:

"Olen miettinyt, että villiinnyn. Kauneudesta, turhaumusta, kai se käy työstä. Katsokaa: lähdin matkaan löytämään. Satunnaisuus oppaanani, itseni, siellä kuviteltuna. Maailma palaa minuun, Te, hyönteisparvien vitsaus, jokainen juomani molekyyli myrskyssä joka lopettaa painovoimalain. Älkää luulko minun onnistuneen. Soin täällä itsekseni."

"Miksi?" perheenisä tivasi. Viimeisteli vapaalla kädellään tupakan ja kolusi jo etusormella uutta, mikä saattoi olla virhe. "Miksi olet villiintyjä?"

"Kosk' en kesyttäjä", sanoin ja jatkoin: "-", enkä jatkanut!, sillä uusi ajatus oli vallannut mieleni. En muotoile sitä tähän. Yö näkyi laskeutuneen - holvikaareksi, sillaksi sillan perustuksille. Itsesäännöstelevinä lamppuina syttyivät tähdet valaisemaan autojen virtaa. Näin vilauksena paikan, jonne olin jättänyt miehen ja hänen naisensa ja naisen Jumalan, he olivat pudistelleet hiekan vaatteistaan ja nainen kantoi lasta, sillan yli, kätevästi mahassaan.

"Nyt saa sitten kukin vuorollaan arvata, kuinka tarina päättyy", perheenäiti kuului kertovan.
12  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Vs: Kesäprojekti 2011: Nebulosan teksti : 07.Elokuu 2011, 03:13
Boff! Woung! Tässä oli sellaista poikamaista tempoilua.

Tarina alkaa lintuperspektiivissä kuin elokuvan intro. Kautta linjan on kiinnostavaa tarkkailla kertojaa: kuin joku tässä ääneen sepittäisi tarinaa, niin visuaalista, eläytyvää.

Tavatusti kirjallisuudessa statisteiksi torjuttujen elottomien ja/tai tiedottomien personifikoiminen on kyllä kiherryttävä temppu. Jos kohta luontokappaleiden inhimillistäminen alkaa tuntua vähän moraalisesti arveluttavalta, niin nolostunut soppa muistuttaa jo vitsikirjan nimeä, hulvatonta.

Kompaten aiempia kommentteja, mukavaa, kivaa, maukasta. Tuskin lukisin tätä romaanimitoin pidemmässä juoksussa mut pikkunovelliks sopii oikein hyvin. Ghiblimäistä.
13  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Vs: Kesäprojekti 2011: Dynin teksti : 07.Elokuu 2011, 02:45
En tunne kulttuuriasi.

Luenpa tätä vähän ummikkona, ehkä siks nostalgiset klassikkokipaleet ja yliopistositsailuntuoksina näyttäytyy aika fantsuna. Tekstit tietty pääsee täysiin oikeuksiinsa vaan omassa viitekehyksessään mut käy se näinkin.

Kerronnan liukukäytävää sä tehtailet kunnioitettavan osaavasti. Lauserakenteet ja tekstin koostumus yleensä on koko lailla orientoituneesti silmukoitua, tykkään kun on niin jouhevaa, ei kerronnallista raskautta tai liian minimaa, saati silmillekäyvää isänrakkautta vähäpätöisiin yksityiskohtiin. Dynaamista pökköö.

Miljöön palasia pudotellaan siellä täällä: Perunatoria, Helsingin puhekieltä. Ehkä noita slangisanoja vois nostaa pari esiin muissakin kappaleissa kuin tossa yhessä, johon dösät ja portsarit on ankkuroituneet. Mulla ei ole kokemusperäisiä yhtymäkohtia tapahtumien kulisseihin, alko maistua Helsingiltä vasta dösittelykappaleessa.

Se mikä mukavasti kiinteyttää kerrontaa kahdessa ekassa kohtauksessa, on teini-ikäisen demonisoturin ynseä, suuriluuloinen kertojanääni. Paras:
Lainaus
Ehkä ne laittoivat jotain pilaantunutta ruokaan. Ehkä ne eivät osanneet laittaa ruokaa alkuunkaan.

Demonisuus oli ilmiasultaan melkoisen clichéistä etenkin dragonlancemaisen noitumatoimenpiteen osalta. Poppista noi tennissukat kyl. Henkilöhahmoista en pitänyt lainkaan, mut eipä sillä että ois tarvettakaan, kun eheitä olivat kuitenkin.

Jos sattuisi tavoittelemaan jotain timantinkovaksi hiottua novellistiikan muotoa, niin vois nähdä raskauttavana tossa Millan ja Olgan dialogissa olevan tyhjäkäynnin. Tähän novelliin on ehkä tyylilajin puolesta sisäänohjattuna tietty hygienia, että ehkä olis varaa gummittaa ja tiivistellä sieltä täältä, vaiks mikäs rimpsuissakaan, kunhan ovat tarkoituksenmukaisia. Ihan jepa voimannäyte.
14  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Vs: Kesäprojekti 2011: Tapsan teksti : 05.Elokuu 2011, 03:30
Olipas hauskaa.

Kautta linjan kantava vaikutelma on simppeliys, alkaen otsikon kirjaimellisesta tulkinnasta: tarinan perusidis osuu kutakuinkin kärkikolmikkoon kyseisellä otsakkeella assosioidessa. Se ei ole ongelma, koska rivien välit ne vaan virnistelee. Jos tekstin pontena ois joku vakavamielinen kiinnittäytyminen juoneen ja tarinallisuuteen, olisi. Nyt leimallisimmaksi nousee kerronnan notkea kuljetus puhujasta ja tekstilajista toiseen. Propsit siitä. Vaikutelma tekstin helppoudesta on merkki kyvystä.

Ekan pätkän perusproosallinen kerronta on ansiokkaasti puettu teonsanoihin ja kuvaukseen. Tietty elokuvallisuus maistuu, mikä sopii hela jutun popkulttuuriristinaintiin, mut jos yleisemmin ajattelee niin visuaalisuutta vois kokeilla haastaa. Lisää aisteja peliin.

Ei kai muuta. Karmeaa, hykerryttävää. Kaiken tän kouluampumiskeskustelun ja syrjäytymispuheiden keskellä.

15  Kylän raitti / Markkinat / M: Kirjoja, kirjoja, kirjoja! : 05.Elokuu 2011, 02:06
Mulla on liikaa kirjoja ja liian vähän rahaa. Teidän onneksenne!

Laitan tähän katalogin myytävistä kirjoista, sarjaan A lukeutuvat ovat pääasiassa priimakuntoisia, uudenveroisia ja sarjaan B kuuluvat taas ovat suurelta osin kotoisin kirjaston poistomyynneistä. A-luokan kirjoista toivoisin rahaa, B:stä pääseväni eroon. Niistäkin voi kyllä omantuntonsa mukaan taskunpohjia kaivaa jos siltä tuntuu.

Etsikää lisätietoja kirjoista Risingin tietokannasta tai kyselkää multa, ottakaa rohkeesti yhteyttä yksärillä, tehkää tarjouksia ja maksakaa postimaksut. Kasvotusten voin käydä kauppaa ainakin Turussa, sekä Helsingissä ja Tampereella satunnaisesti.

***

A-sarja:

Fantasiaa ja scifiä:

Brian Jacques: Jänisten kaukopartio
........................Jalokivien metsästys
........................Pahan jälkeläinen
........................Sammalmetsän sota
........................Mariel, taistelija
........................Salamandastronin aarre
........................Kellonvalaja


Margaret Weis & Tracy Hickman: Kaaoksen käsi
.......................................................Lohikäärmeen siipi
.......................................................Seitsemäs portti
.......................................................Matka Tyhjiöön

Herbie Brennan: Keijujen sota
Vonda McIntyre: Aurinko ja kuu
Cornelia Funke: Musteloitsu
Robert Jordan: Vaarojen taival (pokkari)
Jean Rabe: Myrsky nousee (pokkari)
Victoria Hanley: Bellandran kristalli,
...........................Univieraiden kivi

Garth Nix: Lirael
Kevin Crossley-Holland: Ylityspaikalla
Raymond E. Feist: Pirstoutunut kruunu
Theodore Bell: Aikojen arkku
Terry Pratchett: Vapaat pikkumiehet
Michael Hoeye: Hetki lyö hiirelle

Robin Hobb: Salamurhaajan oppipoika (pokkari)
Philip Reeve: Kadotettu manner
.......................Tuhon aikakirja
Colin Greenland: Harmin tiellä
Neil Gaiman (feat. kuvittajat): Neverwhere (sarjakuva)
M. John Harrison: Valo
Bernard Werber: Muurahaiset
Douglas Niles: Nukkekuningas
Mary Shelley: Frankenstein
Beard&Kenney: Loru Sorbusten herrasta
John Twelve Hawks: Matkaaja
Viivi Hyvönen: Apina ja uusikuu
Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo



Historialliset romaanit:


Patrick O'Brian: Lohduttomuuden saari
...........................Yllätysten laiva
...........................Tehtävä Mauritiuksella
Ildefonso Falcones: Meren katedraali
Diana Gabaldon: Syysrummut
Martti Santavuori: Seikkailu Narvassa (1967)
Juha Vakkuri: Henri, Adolf ja kohtalo

Nuortenkirjoja:

Seita Parkkola & Niina Repo
: Susitosi
.................................................Lupaus
Eva Ibbotson: Kazanin tähti


"Nokukirjat":

Petri Karra
: Haarautuvan rakkauden talo
Steve Martin: Tavaratalon tyttö
Laila Hietamies: Sonja
Isaac Bashevis Singer: Peltojen kuningas
.....................................Moskatin suku
Gaby von Schönthan: Madame Casanova
Mari Mörö: Kiltin yön lahjat
Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pyromaani (1978)
....................................Väkivallan virkamies (1976)
Fay Weldon: Rakkauden ilot ja surut
Betty Kelen: Rakastajattaria: skandaalikronikka viime vuosisadan yksinvaltiaista
Geri Halliwell: Tähdistä kirkkain
Nadine Gordimer: Vieraat toisilleen
Liza Marklund: Uutispommi
Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
Heikki Turunen: Kivenpyörittäjän kylä (1977)
Veikko Huovinen: Ihmisten puheet (1970)


Tietokirjat:


George Beahm: Harry Potter - faktaa ja fiktiota
Paul Dowswell: Tositarinoita paoista
..........................Tositarinoita selviytymisistä


Englanninkieliset:

Jonathan Stroud: Ptolemy's Gate
J.K. Rowling: Harry Potter and the Half-Blood Prince
Bernard Cornwell: Fallen Angels
Terry Pratchett: THUD!
Diane Setterfield: The Thirteenth Tale
Garth Nix: Accross the Wall
Darren Shan: Vampire Rites (trilogy)
....................Vampire War (trilogy)
Neil Gaiman & Terry Pratchett: Good Omens
Brian Jacques: The Legend of Luke


***

B-sarja:


Susan Price
: Sterkarmin poika
Garth Nix: Abhorsen
Katherine Kerr: Lumottu sormus
Lene Kaaberbol: Käärmeen lahja
R.A. Salvatore: Lohikäärmeen tikari
Jean Rabe: Kuilu avautuu

Diane Duane: Korkeinta taikuutta
Andrew Murray: Tunnetko Tolkienisi?
Edgar Rice Burroughs: Apinoiden Tarzan
R. L. Stine: Painajainen kesäleirillä
A. Philippa Pearce: Tom ja keskiyön puutarha
Colleen McCullough: Morganin matka
Conn Iggulden: Sodan jumalat
Conn Iggulden: Kuninkaiden kuolema
Margaret Weis & Tracy Hickman: Haltioiden tähti
Maeve Binchy: Tara Road
Paul Reiser: Parisuhteellisuus
Ella Kazan: Rakkauden kaikki teot
Maria Lang: Kirsikoita marraskuussa
Connie Willis: Tuomiopäivän kirja
Helmi Ahlberg: Niin paljon kuuluu elämään
vuoden 1979 Hammond Almanac
Stephen King: Velho
Stephen King: Revolverimies

Alastair Reynolds: Kuilukaupunki II
Aura Koivisto: Villiviinirunoilija
John Berendt: Keskiyö hyvän ja pahan puutarhassa
Taavi Soininvaara: Ikuisesti paha
Eero Murtomäki: Musta lintu
Robin Jarvis: Kuolontuoksu
Samuel Shellabarger: Kuninkaan kavaljeeri
Natasha Borowsky: Ruhtinaallista sukua
William Nicholson: Tulilaulu
Diana Gabaldon: Matkantekijä
Anna Gavalda: Lohduttaja

16  Sivistyksen kehto / Tarinatehdas / Vs: Kesäprojekti 2011: kirjoitusaika 25.7.-31.8. : 29.Heinäkuu 2011, 01:02
Eka viestini tällä uudella ulkoasulla...

Pyöräytinpä mäkin ekan raakaversion. Oon kärsinyt foobisuudesta lauseiden loppuun sijoitettavia pisteitä kohtaan ja muutenkin observoinut runouden mahdollisuuksii viimesen vuoden sisään, tää oli eka proosantekele pitkään aikaan. Kiinnostavaa, kyl kyl.

Ohjeistuksesta: toi juonellisen proosan vaatimus tuntuu vähän ahtaalta. Miks just se juoni? Onhan proosassa muitakin keskeisiä tekijöitä kuin se tarinankulun asemointi. Runonovellin tekemisestä ei diskata, mutta diskataanko jos teksti ei oo juonellinen vaan keskittää taiteellisen kunnianhimonsa johonkin muuhun (havainnoitsijoihin, tekstiin pintana, vaiks lukijan seksuaali-identiteetin salavihkaiseen murentamiseen)?

Ei silleen, mun tekstissä on juoni, jonkinlainen. Lähdin tekemään tekstiä kokeilemalla miten runoudesta tutut temput istuis eri tekstilajiin. Täl hetkel melko kuohkeeta tekemisen tuntuu. Jau.
17  Kylän raitti / Kohtauspaikka / Vs: Turkumöötti : 12.Helmikuu 2011, 20:47
Ai staa, meinasin perustaa topin mutta sellainen olikin jo! Tosin mööttihän se on.

Kannatan. Voin myös otaksuttavasti majoittaa pikkuporvarilliseen olohuoneeseemme.

Maaniskuu kuulostaa ihan hyvältä. Äänestys pystyyn?
18  Kylän raitti / Kohtauspaikka / Vs: Nuuksiomiitti II (?) : 12.Helmikuu 2011, 20:44
Kesäkuu näyttää lähinnä spontaanilta, tuun ellen oo ehkä Euroopassa. Yleisenä kommentaarina: JEJEJE
19  Kylän raitti / Kohtauspaikka / Vs: Helsingin perinteinen talvimiitti 12.2. : 06.Helmikuu 2011, 19:40
Annan ymmärtää osallistuvani.
20  Kylän raitti / Taverna / Vs: Vegetarismi : 29.Tammikuu 2011, 21:53
Ajattelin kirjoittaa viestin. Puhtaasti eett egomaanisista syistä, koska oonhan opportunistivege.

Söin tänään kastiketta, jossa oli jauhelihaa. Vaihtoehtoinani minulla olisi ollut syödä pelkkää makaronia tai sitten valmistaa itselleni tofusta kärsimysvapaa (sic) versio kastikkeesta. Päädyin kuitenkin syömään tehotuotettua lihaa. Sinänsä aika hauskaa, koska se on kuitenkin saatana jota vastaan propagoimisessa on oma lohduton nautintonsa. Tietenkään rikoshetkellä en vedonnut kosmiseen huvittavuuteen, vaan pohjimmiltani vielä varsin rationaalisena yksilönä väsymykseen! resurssien puutteeseen! ja muuta yhtä mielikuvituksetonta.

Syön viisi päivää viikosta lämpimän aterian, joka on valmistettu kokonaan vegaanisista raaka-aineista. Tällaiseen autuaaseen tilanteeseen, jossa erinomaisen eettinen valinta on tehty näkökulmastani hyvin helpoksi (sillä eihän minun mukavuudenhaluisena individuaalina tarvitse vaivata päätäni ruoka-aineiden sisältämillä E-koodeilla), olen päätynyt valehtelemalla. Ei, jos tarkastellaan kokonaiskuvaa, olen kaikkea muuta kuin puritaaninen vegaanienkeli. Sitä ei keittolan tätein kuitenkaan ole tarpeellista tietää.

Kotioloissani valmistan vegaanista ruokaa silloin harvoin kun valmistan. Lobbaan soijatuotteiden/yms. säännöllistä ilmestymistä jääkaappiin ja sijoitan varsin hintaviin erikoistuotteisiin anonyymejä summia. Tähän mennessä sinnikäs ja jakomielitautinen agitproppini on saanut keskiluokkaisesta syyllisyydestä leimallisen perheyksikkömme siirtymään luomutuotteisiin, mitä pitäisin erävoittona. Kuitenkin, kun synkeä nyléniläinen bluffini ei vaikuta välittömästi taustalla, päätyy pataan sitä tehotuotettua lihaa, mistä on hyvin helppo päästä esittelemääni tilanteeseen, jonka kohtasin tänään. Ja vähemmästäkin: nykyaikainen ruoantuotantoprosessimme on julmassa kauneudessaan pukenut eläinkunnasta jalostamansa lopputuotteet hedelmäjogurteiksi ja arroganteiksi juustoiksi, joita nautiskellessa unohtuu aterioitsijan traagillinen vieraantuneisuus makuelämykseksi. Silmänsä sulkeminen hyvältä ja pahalta tiedolta on yhteiskunnan tukema arvovalinta, kontekstista avarrettuna varmaan myös keskeisin ellei ainoa sen tämänhetkistä muotoa ylläpitävä voima.

Selkärangattomaltahan tää mun puljaus näyttää, eiksje? Äkkäsin eläintehtailun suunnattoman epäkohdan n. vuosi sitten. Veganismin ideasta aloin pitää kenties puoli vuotta sitten. Koen olevani osana keskeneräistä liikevoimaa. Lähtökohtani ovat siihenastinen elinikä kyseenalaistamatonta lihaaniutta, päämääränä eläinteollisuuden täydellinen tuhoaminen. Haluan maailman, jossa kaikki olisivat mahdollisimman itsenäiset toimimaan kuten haluavat. Myös syömään lihaa silloin, kun kyse ei ole liukuhihnateollisten tuotantosuhteiden teettämästä perversiosta. Tahdon kai sanoa, etten usko kenenkään käyttävän eläintehotuotteita, kun valinnan ehtoina ovat sen vapaus (rofl) ja vaikutusten tiedostaminen (rofllol).

Tartun nyt edelliseen tähän topiciin lisättyyn viestiin, joka toimi innoittajanani.
Lainaus
Heillä on usein taustalla ihailtava arvomaailma, mutta valitettavasti monella ei käytännön toteutuspuoli vain toimi.

Niin, niin!!! Tässä quotessa puhutaan aiheen mukaisesti kasvissyöjistä, mutta minusta se koskee kaikkia. Kaikessa. Jos tarkastellaan käytännön tason tapahtumia, niin murhaajia (vaiko tappajia, ovathan moninaiset syntimme veljiämme eläimiä kohtaan suoritetut armeliaassa itsetuotetun syyntakeettomuuden tilassa) ollaan kaikk' maar. Jos taas otetaan lukuun ideologiset ajatusmallit vaikka sitten syömisemme takana, on edessä kirjava valikoima aina öykkärimäisestä spesismistä heikkoleukaisen humanistin vegeilyyn, joka ei ole vielä ruumiillistunut teorioista lautaselle. Jälkimmäinen esimerkki on mielestäni toivoa antava, sillä arvomaailmasta on vain johdonmukaista versoa sitä varioivaa toimintaa.

Lainaus
Tulee usein sellainen olo, että ihmiset päättävät siirtyä kasvisruokaan, etenkin vegetaristiseen ruokavalioon hyvin pienellä miettimisellä, ilman että ottavat asioista kunnolla selvää.

...mikä tuskin on erityisesti kasvissyöjien ongelma. Ajatella jos nykypäivän länsimaisen elintason sekasyöjät harjoittaisivat edes sitten sitä "hyvin pientä miettimistä". Kommentoidakseni ehkä laajemminkin tuota ajatusta

Lainaus
että vegetaarinen ruokavalio, joka on perusteltu eettisillä perusteilla on lähinnä naurettavaa. Se heijastaa samaa ilmiötä, joka ulottuu niin moneen ihmiselämän osa-alueeseen nykypäivänä: poimitaan jostakin ideologiasta ne parhaat palat, niin että saadaan itselle hyvä mieli ja näennäisesti tehdään hyvää. Jos kasvissyönnin perusteella on ideologia, niin kyllä silloin pitäisi mennä loppuun asti ja noudattaa täysvegaanilinjaa.

niin mielestäni se on diplomaattisesti sanottuna höpöä. Tietenkään näennäinen hyvä ei ole tarpeeksi hyvä! Tietenkään se ei riitä! Eläimet eivät tarvitse oikeutta, vaan vapauden! ALAS SIKATEHTAAT!! MEAT IS MURDER!!! Mutta en ymmärrä, miksi näennäinen hyvä olisi pahempi kuin tiedostamaton paha. Ellei sitten  vihoittele virpisalmesti, missä tietty unohdetaan vegetarismin idea ja kiinnitytään ulkokohtaisuuksiin.

Ja kaiken perusteena on ideologia. Sen kieltäminen olisi, no, ideologista!

Lainaus
miksi aina tunnutaan puhuvan  vain ihmisten ruokavalion ympäristövaikutuksista ja unohdetaan ne monet, hengissä selviytymisen kannalta paljon epäoleellisemmat asiat, joissa ihmiset voisivat skarpata ekologisuuden ja eettisyyden nimissä

Väitän, et lihansyönnin oleellisuus hengissä selviytymisen kannalta lakkasi merkitsemästä (1) samalla, kun lihansyönnin oleellisuus hengissä selviytymisen kannalta alkoi merkitä (2). Miten sen ehkä voisi lukea: (1) 2000-luvun länsimaalainen ei tarvitse lihaa pysyäkseen elossa, sillä hänen ulottuvillaan on riittämiin vaihtoehtoja lihasta saavutettavien historiallisten hyötyjen takaamiseksi. Lihansyönti lakkasi kulkemasta käsi kädessä hengissä selviytymisen kanssa, kun elintason noustessa siitä teollistettiin rakennelma, joka tuottaa kaikille yhteiskuntaluokkaan katsomatta korkeastatuksista eläinravintoa. Työväki heitti hyvästit turnipseille ja jokaisella aterialla alettiin nauttia lihaa, mikä sotii biologisena faktana vaalittua sekasyöntiä vastaan vähintään samalla intensiteetillä kuin millä kasvissyöntiä kyseisellä "luonnollisuudella" mätkitään. Hairahdun aiheesta, mutta kiinnostavaa miten keskiluokkaiset ihmiset tuntuvat tässä kysymyksessä joko a) maksamaan passiivisen sarjamurhaajan aneenaan luomutuotteiden korkeamman hinnan tai b) vihkiytymään lihan pyhimyksiksi samastuen herravihaisten duunarien makkarafetisismiin.

Ja mitä väitteeni (2) kohta oikein tarkoittaa, niin niitä kuuluisia ekologisia vaikutuksia, jotka elähdyttävä eläintuotantokoneistomme on omalta osaltaan moninkertaistanut. Lihansyönti on oleellinen huomioitava ja päiväjärjestyksestä pois hoidettava seikka meidän kaikkien hengissä selviytymisemme kannalta. Turhuudessaan shoppailuun ja ulkomaanmatkoihin verrannollinen, mutta julmuudessaan niin rivoa että naurattaa. Ja että jotkut höpönassut lentävät sinne ulkomaille shoppailemaan mitäs muuta kuin eläimistä valmistettuja somisteita <3<3

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)
Sivuja: [1] 2 3 ... 38

Risingshadow

Powered by SMF 1.1.19 | SMF © 2006-2011, Simple Machines

Valid XHTML 1.0 Transitional