Projekti: Jaragilin teksti

[Jaragil]

Tuhat valkoista jumalaa


Lisa vihasi joukkoliikennettä. Hydrauliikan kohina sondibussin ikivanhoissa putkistoissa, öljyn hitaasti haihtuva löyhkä, ihmiset. Ne kaikki kuvottivat häntä. Harmi vain, että ihmisten yksityiset ajokortit oli peruttu pari vuosikymmentä sitten, eikä hänellä ollut varaa yksilökuljetukseen. Ja harmi vain, että hän työskenteli toisessa valtiossa, kolmenkymmenen mailin päässä kotoaan.

Joka aamu sondit tulivat ajallaan keinuen uneliaasti korttelin kotitekoisten satelliittilautasten yllä. Jokainen laskeutuminen alas talojen väliin oli harjoituksen hiomaa kaunoluistelua pyykkinarujen ja sekalaisten parvekkeiden seassa. Kukaan ei varsinaisesti pitänyt asiasta, mutta Lisa kieltäytyi nousemasta katolle odottamaan. Sen verran hän aikoi maksaa takaisin. Siitäs saivat, byrokraatit näes. Rikkoutuneet pulssileijuttimet maksoivat.

Sinä aamuna Lisa nousi sondin kyytiin vilauttaen kuskille matkaan oikeuttavaa rannekettaan ja hivuttautui istumaan mahdollisimman eteen päästäkseen katselemasta muiden ihmisten hikoilevia kalloja, jotka nuokkuivat uneliaasti bussin kohotessa nykien ja mutkitellen takaisin kattojen yläpuolelle. Pulssileijuttimien ulina tärisytti koko matkustamoa niiden yrittäessä vääntää vaihteistostaan kaiken mahdollisen vääntömomentin irti. Kuski oli monet kerrat yrittänyt perustella hänelle bussin kykenevän liikkumaan vertikaalisesti vain hätätilanteiden varalta, mutta Lisa oli tuijottanut häntä silmät suurina ja kysynyt, eikö hän muka ollutkaan hätätilanne. Katollehan oli kolmenkymmenen kerroksen matka alhaalta kadulta. Hänhän asui siellä, kadulla näes, eikö kuski tiennyt.

Nämä riidat Lisan kanssa harvemmin tuottivat hedelmää. Bussikuskin olisi pitänyt tietää sen verran. Sitä mieltä Lisa oli, sitä mieltä kuskin olisi pitänyt olla.

Etupenkeillä harvemmin oli suurtakaan ruuhkaa, sillä ylhäällä katoilla aamuaurinko oli häikäisevän kirkas, eivätkä monetkaan osanneet suhtautua siihen erityisen hyvin pitkän korttelielämän vuoksi. Takana pystyi suojautumaan muiden ihmisten ja penkkien varjoihin. Lisa kuitenkin puri hammasta ja käytti erikoistummia aurinkolaseja. Siitä huolimatta hänen ihonsa hilseili jok’ikinen kesä etenkin nenänpäästä, mikä sai hänet näyttämään tautiselta. Mutta etupenkillä hän ei joutunut katselemaan hikoilevia kalloja.

Sinä aamuna bussiin liftasi ryysyihin ja erikoispitkään vuotatakkiin pukeutunut musta mies, joka maksoi bussikuskille oikealla rahalla. Lisa tuijotti niitä ihmeissään. Ryppyisiä, reunoistaan repeilleitä kymmenen taalan seteleitä, joita mies säilytti läpikuultavassa muovipussissa kaulaansa ripustettuna. Mies kaivoi pussinsa esiin hitaasti ja avasi sen ilmeisen suurta varovaisuutta noudattaen. Hän poimi yhden setelin sormenpäillään ja oikoi sen huolellisesti suoraksi ojentaen sen sitten hartaan juhlallisesti kuskille. Tämä otti sen hitusen epäröiden vastaan miettien kuumeisesti, missä kykenisi vaihtamaan sen kunnolliseksi valuutaksi. Hän kuitenkin ojensi miehelle lipun.

”Mulla ei oo vaihtorahaa tommoseen, sori vaan. Oisko sulla korttia tai jotain?”

Mies pudisti päätään ja sulki pussinsa. Sujautettuaan sen takaisin paitansa sisälle, hän otti lipun vastaan nyökäten samalla kiitokseksi. Hän kääntyi sen jälkeen matkustamon puoleen ja jäi katselemaan sitä hetken, ikään kuin miettien, mihin istuisi.

Lisa henkäisi järkytyksestä, kun mies yhtäkkiä liikahti ja liukui istumaan hänen viereensä toiselle puolen käytävää. Yleensä hän älähti paikan olevan varattu, jos joku yritti tuollaista, mutta tämä mies oli ollut liian nopea, ja nyt hänen häätämisensä olisi liian kiusallista. Hankalaa myös, jos miehen ilmeettömiltä kasvoista pystyi jotain päättelemään. Ratkeillut lerppuhattu peitti suurimman osan hänen päälaestaan ja kasvoistaan, ja silmätkin olivat kätkeytyneet valtavien peililasien taakse. Harmaan risuparran uumeniin hautautuneet huulet olivat keskeltä halki, ja haava oli jo pahasti tulehtunut. Sulkeutuneen näköinen tyyppi yhtä kaikki.

Hajukin oli omaa luokkaansa. Vaikka Lisa vetäytyi vaivihkaa aivan ikkunan viereen, niin kauas miehestä kuin vain mahdollista, hän kykeni silti erottamaan ilmassa halvan, omatekoisen tervasaippuan aromin, joka oli yksi niistä syistä, miksi hän ei istunut takana muiden ihmisten seassa. Tämä mies oli kuitenkin pahempi, sillä hänen ominaistuoksunsa terästi ilmaa saippuan altakin. Alkoholia ja hikeä siinä ainakin oli, mutta enimmäkseen se katku kuului pelkästään miehelle itselleen. Se muistutti hitusen märkää multaa, mutta samalla siinä häivähti myös ripaus otsonia. Sanalla sanoen kuvottavaa, ainakin jos Lisan hienostuneelta nenältä kysyttiin.

Hetken kuluttua Lisa kuitenkin ravisti päätään ja kohotti päänsä rauhallisesti takaisin suoraksi takinliepeestä, jolla hän oli suojellut nenäänsä. Tämä ei ollut mitään, ei hänelle. Matkaakin oli enää vain kymmenisen minuuttia. Mies oli täysin siedettävä. Piti vain… ihailla vaikka maisemia. Tuskin mies enää huomenna tulisi.

Niinpä Lisa istui tuskallisen aloillaan koko pitkän varttitunnin tuijotellen öljy- ja kaasuputkien juovittamaa välialuetta, jota kaksi lähekkäistä metropolia eivät olleet vielä onnistuneet nielaisemaan sisäänsä. Kaipa sitä olisi voinut kutsua maalaismaisemaksi, jos katselijalla olisi ollut riittävästi hyvää tahtoa ja pirun loistava ironian taju.

Perillä Lisa hyppäsi bussista pois, ja kun hän palasi illalla kotiin eri bussilla, mies ei enää istunut siinä. Kotonaan hän jäi pelkkää tyytyväisyyttään jo katolla pois ja kipaisi portaat alas kaksi askelmaa kerrallaan päästäkseen huuhtomaan miehen häneen jättämän löyhkän pois kuumassa suihkussa. Vaatteiden kanssa hän aprikoi hetken, mutta sitten miehen turpeat, ilmiselvästi sairauden turvottamat huulet palasivat hänen mieleensä. Sinä yönä hän poltti vaatteensa ulkona kadulla ja meni sitten nukkumaan puhtoisena ja onnellisena.

Seuraavana aamuna mies nousi uudestaan bussiin samasta kohtaa ja sama vakavahenkinen rahanluovutusrituaali toistui. Mies maksoi kuskin mukaan jälleen hävytöntä ylihintaa matkastaan, joka oli ilmeisesti vain hieman Lisan omaa pidempi, mutta hänellä ei vain kerta kaikkiaan ollut vaihtorahoja. Mies ei kuitenkaan kommentoinut, vaan istuutui äänettömästi Lisan viereen, vaikka tämä oli sinä päivänä siirtynyt varmuuden vuoksi istumaan pari penkkiriviä taaemmaksi. Nainen tuijotti häntä pitkän aikaa voimatta uskoa äijän tekevän tuota tahallaan, mutta ei sille muutakaan selitystä ollut.

Tällä kertaa miehellä oli kyltti mukanaan. Hän kaivoi sen muutaman minuutin ajon jälkeen esiin takkinsa sisältä ja asetti sen nojaamaan kylkeään vasten niin, että Lisa ei voinut olla huomaamatta sitä sivusilmällään. Siinä luki: ”Kuka uskoisi näkevien maailmassa sitä sokeaa, joka väittää näkevänsä Jumalan?”

Lisa ei ollut koskaan ollut yhtä onnellinen kuin kuullessaan bussin putkien vaikertavan ulinan, joka kertoi ajoneuvon jarruttavan päästääkseen hänet kyydistä. Nainen ei edes viitsinyt tarkistaa, oliko kaikki varmasti hänen mukanaan. Hän vain loikkasi bussista ja lähti juoksemaan kohti porraskäytävää. Vilkaistessaan taakseen hän näki, kuinka mies oli painanut kyltin bussin ikkunaa vasten, jotta hän kykenisi edelleen näkemään sen.

Seuraavana aamuna mies oli jälleen bussissa.

Ja sitä seuraavana. Kylttiin oli lisätty kysymys: ”Sinäkö?” Lisa ei nukkunut sinä yönä ollenkaan. Hän istui suihkun alla hangaten pakonomaisesti käsiään saippualla, vaikka kuuma vesi oli loppunut jo aikaa sitten, ja vesi alkoi muodostaa jäähileitä hänen iholleen.

Parin päivän ajan hän säästyi näkemästä miestä kuumeen vuoksi, mutta kun hän enää ei kyennyt uskottelemaan pomolleen kuulostavansa riittävän nuhaiselta, hän löysi jälleen miehen vierestään istumasta. Kysymysmerkit oli tummennettu paksulla tussilla.

Seuraavina päivinä nainen koetti vetäytyä bussin takaosaan istumaan keskelle muita ihmisiä, mutta mies tuli aina istumaan niin lähelle kuin mahdollista, eikä nainen voinut olla vilkuilematta häntä kaiken aikaa. Muutaman päivän jälkeen hän siirtyi takaisin eteen, sillä sekin oli parempi kuin ainainen työläisten ja miehen yhdistynyt hienlöyhkä.

Lisa alkoi pitää ylimääräisiä vapaapäiviä vedoten milloin mihinkin. Aluksi hänellä oli paljon kuumeen jälkitauteja, jopa yksi vahingossa saatu nilkanmurtumakin, sitten joitakin henkilökohtaisia hätätapauksia suvussa. Ja aina kun hän ei jonakin aamuna keksinyt tarpeeksi uskottavaa selitystä, hän löysi miehen bussista istumasta. Kyltti tuntui hänen mielestään kasvavan joka päivä, ja se täyttyi vähitellen erilaisista pienistä sanoista ja kuvista, joita mies siihen tuherteli.

Lopulta hänen pomonsa kuitenkin teki hänelle selväksi, että joko hän alkaisi käydä töissä normaalisti, tai sitten hän voisi etsiä sellaisen kaverin, joka tarjoaisi hänelle joustavampia työaikoja. Lisa mutisi hänelle myöntävän vastauksen, toivotti jäähyväiset, ja meni sitten istumaan suihkun alle harjan ja viilan kanssa. Hänelle oli muodostunut neuroottinen tapa pitää kyntensä mahdollisimman lyhyinä ja ihonsa karvattomana ollakseen niin puhdas kuin mahdollista. Silloin tällöin hän oli harkinnut hiustenkin leikkaamista, mutta ei hän ihan vielä niin hullu ollut. Ei ihan niin hullu.

Ensimmäisenä päivänä uudessa työpaikassaan, pitkän työnetsinnän jälkeen, Lisa nousi virkeänä ja hyväntuulisena bussiin tuntia aiempaa myöhemmin. Kun bussi kohosi ilmaan katolta ja lähti kiitämään täysin vastakkaiseen suuntaan, hän olisi voinut huutaa ilosta. Bussissa ei hänen lisäkseen istunut ketään, ja hän oli kiiruhtanut istumaan aivan takimmaiseen penkkiin, missä hän kykeni löhöilemään koko pienen tytönsielunsa kyllyydestä. Hän sulki autuaasti silmänsä, tietäen matkan kestävän vielä pitkään.

Hän kuitenkin havahtui hereille aistiessaan jonkun istuvan hänen eteensä penkille, jota vasten hän tuki polveaan. Raottaessaan silmiään hän huomasi tuijottavansa harmaata, saumoistaan ratkeillutta lerppuhattua, joka nyökkäili yksinään bussin keinunnan tahdissa.

Lisa ei uskaltanut hengittää. Sen sijaan hän liu’utti kättään hitaasti ja äänettömästi toisen käsivartensa päälle ja nipisti itseään niin kovaa, että oli vähällä huutaa. Kyyneleet sumensivat hänen näkönsä hetkeksi, ja hattu katosi näkyvistä, mutta se värjyi taas esiin, kun hän sai silmänsä kuivattua.

Samassa auto väisti yllättäen jotain toista liikennöijää, ja molemmat bussin matkustajat joutuivat ottamaan tukea pysyäkseen pystyssä. Lisa tuijotti miehen tummanruskeaa mustan miehen kättä, joka vetäytyi takaisin penkin taakse bussin suoristautuessa. Sitten hänen silmänsä osuivat kylttiin, joka oli pudonnut käytävälle heilahduksessa. Käsiala oli sama.

Kyltissä luki: ”Näethän sinäkin Jumalan?” Ja sen alla: ”Sinäkinhän?”

Kuin transsissa Lisa kumartui ja poimi kyltin ylös. Hän luki sen uudestaan, ja huomasi sen olevan sama kyltti, jota mies oli pidellyt bussissa hänen nähtävillään ennenkin. Vanhat tekstit olivat kääntöpuolella, mies oli vain kääntänyt kyltin ympäri.

Kohottaessaan katseensa kyltistä Lisa huomasi miehen kääntyneen puolittain ympäri penkillään ja tuijottavan häntä nyt peililasiensa takaa. Hänen partansa oli kasvanut näiden muutamien viikkojen aikana, ja Lisa kykeni erottamaan juoksettuneen virtsan löyhkän kaiken muun seasta.

Mies kallisti päätään kysyvästi ja nyökkäsi sitten kyltin suuntaan. Lisa laski katseensa siihen ja kohotti sen sitten uudestaan suu avautuen ja sulkeutuen. Hän yritti sanoa jotain, mutta mitään oikealta kuulostavaa ei tuntunut tulevan hänen mieleensä. Lopulta hän tyytyi nostamaan kätensä ja poimimaan lasit miehen kasvoilta.

Silmät olivat maidonvaaleat, mutta eivät täysin sokeat. Pikemminkin niitä peitti ohut, valomaisen vaaleasta aineesta kudottu kalvo, jonka läpi hänen entiset silmänsä erottuivat pikimustina ja terävinä. Miehen katse ei kuitenkaan tarkentunut hänen omiin kasvoihinsa, vaan hän tuijotti mitään näkemättä jonnekin toisen pään sisään, syvälle naisen omien silmien taakse.
   
Lisa tunsi ne silmät itsessään, kuinka ne kaikesta huolimatta katselivat ja puntaroivat. Hän avasi suunsa ja päästi pienen hyväksyvän äännähdyksen. Hän otti miehen aurinkolasit käsiinsä ja sujautti ne miehen taskuun. Mies nyökkäsi hyväksyvästi ja virnisti. Tuhat valkoista hammasta, puhtaita kuin posliinikyyneleet.

”Nyt sinä näet?” mies sanoi tumman sointuvalla äänellä, jota Lisa ei kuitenkaan kuullut, sillä valo oli syttynyt palamaan miehen takana, ja hän kykeni kuulemaan bussinkuljettajan hämmästyneen huudon.

Ja sitten on Jumala.

_____________

Ilmeisesti resepti edes jotakuinkin siedettävän projektitekstin aikaansaamiseksi on hankkia hieman kuumetta deadlinea edeltävänä päivänä ja kirjoittaa työ sievässä pöhnässä edeltävänä yönä. *vino hymy*

[Kahla]

Kas tässäpä perinpohjainen teksti. Olen tainnut tässä kommenttisavottani aikana inistä yhdelle sun toisellekin ihmiselle langoista, joita he ovat mielestäni jättäneet yksinäisinä roikkumaan tekstiinsä, mutta tämä teksti seuraa ideaansa kuin tarkkoja askelkuvioita jäljitellen. (Vai seuraako? Hm...)

Taustalla piilevä teema oli mukavasti lukijan itsensä löydettävissä mutta ei kuitenkaan niin hallitsevana arvoituksena, ettei tarinaa olisi voinut lukea aivan tulkitsemattakin. Minä näin sen niin, että Lisaparan elämään tulee jotakin sellaista, jota hän ei voi syrjäyttää tai pestä pois, vaikka kuinka yrittääkin. Sellaisia ongelmia tulee silloin tällöin itse kullekin, ja pidin tästä ajatuksesta.

Toteutus, hm, siitä voisi jotain huomautellakin. Alku oli oikein hyvä, ja Lisa ehti kasvaa tekstin aikana inhimilliseksi ja eläväksi. Tulevaisuuteen viittailtiin aika ahkerasti, vaikka tekstin jälkeen minulle jäikin tunne, että tämä tarina olisi voinut yhtä hyvin tapahtua nykyhetkessä. Vähäsen minua siis häiritsi se, että tulevaisuus tuntui niin kuin usein siihen sijoittuvissa teksteissä olevan vain keino syventää kertomukseen vaatimaa synkkää miljöötä. Toki voi ajatella, että tulevaisuudessa Jumala on unohtunut enää vain sanaksi oudoissa kylteissä, mutta — haa — jos näin oli, sitä olisi voinut kehitellä pitemmälle.

Tarina jatkui lisäten koko ajan kierroksiaan, mikä on hyvä sabluuna silloin, kun alussa tulee kuvaan jokin yllätys, joka sitten hiljalleen kasvattaa rooliaan. Tässä oli se hyvä puoli, että odotukseni nousivat johdonmukaisesti kohti loppua enkä joutunut pettymään missään vaiheessa. Hiukan ilmaa tähän rakenteeseen olisi kuitenkin voinut lisätä, muutamia yllätyksiä: olisi voinut olla mukavaa harhautua ajatuksissaan vähän harhateille, jos Lisa tai mies olisi jossain vaiheessa toiminut jotenkin odottamattomasti.

Pitkä ja polveileva kommentti, mutta mitäpä siitä. Lopputiivistys: hyvin ammattimaisesti toteutettu novelli, jota koskevat parannusehdotukset olivat enemmänkin henkilökohtaisia mielipiteitä kuin mitään, mistä voisin kirjoittaa omia kylttejäni bussimatkoille.

JK. Plussat vielä miehen ulkonäöstä: sen minkä menetti luonteessa, hän voitti haju- ja muotomaailmallaan.

[Fariini]

Tämä iskee varsinkin siksi, että minä vihaan julkista liikennettä. :D Siksi Lisaan pystyy samastumaan hyvin. Se, miten hän välttelee miestä ja muitakin matkustajia, on ymmärrettävää ja realistista. Miehen muuttuessa jatkuvasti yhä ahdistavammaksi Lisan mielenterveys tuntuu hiukan rakoilevan ja hän jopa jättää työnsä päästäkseen tästä eroon. Jatkuvan peseytymisen neuroosi tuntuu vahvistavan tätä tulkintaa.

Lopulta hän kuitenkin löytää edelleen edestään sen ongelman, jonka on luullut jättäneensä taakseen, ja joutuu tavallaan ratkaisemaan sen. Vähän harmillista, että loppu lipsahti minulta hiukan ohi, joten en oikein saanut selville, ”parantuiko” Lisa neurooseistaan ja lakkasiko mies vainoamasta häntä. Vaikuttaa siltä, että tuossa tapahtui jonkinlainen valaistuminen. Ei kuitenkaan minulle.

Esitetty maailma on kuitenkin kiehtova, joskin hiukan ristiriitainen. On lentäviä busseja ja toisaalta tuikitavallisia pyykkinaruja. Jostain syystä pyykkinaru tuntui tuossa hyvinkin eksoottiselta ilmiöltä, kuvittelen, että tulevaisuudessa kaikki pyykki kuivatetaan rummuissa tai sitten jollain vielä teknisemmällä tavalla.

Alussa busseista puhutaan sondeina tai sondibusseina, sitten se muuttuu pelkäksi bussiksi, jolloin on helppo unohtaa, että kyse oli jostakin nykybussia kehittyneemmästä vempaimesta. Minun piti pari kertaa muistuttaa itseäni siitä lukemisen aikana. Lisäksi minua häiritsi kovasti kohta, jossa Lisa oli suihkussa ja kylmä vesi alkoi muodostaa jäähileitä hänen iholleen. Kuulostaa suhteellisen liioittelevalta. Märät hiukset nyt vielä voivat jäätyä, mutta että hileitä iholla… pitäisi sen veden olla sen verran kylmää, että jäätyisi varmaan jo putkiinkin.

Lisan ja miehen törmäyskurssi muodostaa riittävän ristiriidan novelliin ja kuvailet sopivan inhorealistisesti. Siksi tuo loppu oli hienoinen pettymys minulle, en kyllä tiedä, mitä odotin, mutta jotakin muuta. En ole ikinä ollut hyvä tämänkaltaisten loppujen kanssa, mutta se on minun ongelmani. Minä tahtoisin sulkea tarinan kunnolla. Oli miten oli, minä pidin tästä.

[Linnanherra]

Katsotaan siis...

Tarinasi sijoittuu jonkun rajakaupugin slummiutuneeseen tulevaisuuteen (ja ehkäpä nykyisyyteenkin). Tulevaisuudesta käytetään yleensä viitteenä kehittynyttä tekniikkaa, ja se tehtävä on tässä annettu lentäville busseille. Merkittävin muutos kaupunkielämässä on yksityisautoilun päättyminen, mutta muuten ihmiset elävät arkeaan, käyvät töissä, tulevat töistä ja paheksuvat, kuten nykyäänkin – ainakin, mitä päähenkilöösi on uskominen.

Kerrot tarinan päähenkilösi kautta, joka on Lisa niminen nainen. Juuri muuta hänestä ei tietoon anneta, mutta minulle välittyi kuva itsetietoisesta pikkuporvarista, joka omasta mielestään ansaitsisi ympäröivältä yhteiskunnalta paljon enemmän kuin saa. Lisäksi hän on tavattoman ylpeä ja ylimielinen, joukkoliikenteeseen turvautuminen on joka aamuinen nöyryytys. Hänen inhonsa kohdistuu kanssamatkustajiin.

Lisan arki kokee jotain mullistuksen tapaista, kun samaan bussiin nousee eräs mies. Kertoja antaa lukijalle kuvan ällöttävästä ja epäsiististä pummista, joka pukeutuu ryysyihin, lerppuhattuun ja aurinkolaseihin. Päähenkilön tyrmistykseksi muukalainen istuutuu hänen viereensä koko vastenmielisyydessään.

Tulevina päivinä mies nousee Lisan kanssa samaan bussiin uudestaan ja uudestaan, ja ainoa keino, miten Lisa pystyy miestä välttämään, on jättäytymällä erinäisten tekosyiden nojalla pois töistä. Se taas ei työnanatajaa ilahduta, joten puun ja kuoren väliin jäänyt Lisa päättää irtisanoutua ja etsiä uuden työpaikan.

Lisan läheisyyten tuppautunut pummi ilmaisee ajatuksiaan erinäisten kylttien avulla. Kylttien tekstit vaihtuvat päivittäin, ja järjestyksessä esitetyttynä niiden tekstit kuuluvat näin:

1: ”Kuka uskoisi näkevien maailmassa sitä sokeaa, joka väittää näkevänsä Jumalan?”

2: ”Sinäkö?”

3: ”Näethän sinäkin Jumalan?” ja ”Sinäkinhän?”

3. tekstit ilmaantuvat kuvaan vasta tarinan lopussa, kun ahdistuksestaan toipunut päähenkilö matkalla uuteen työpaikkaansa. Uuteen bussiin nousee kuitenkin se sama ryysyihin pukeutunut muukalainen, kuin joka oli Lisaa alunpitäenkin ahdistellut. Bussi tekee äkkinäisen väistöliikkeen, jonka seuruaksena miehen kyltit putoavat, ja Lisa pääsee lukemaan viimeiset sanomat.

Projektin teemana olleet henkilöhahmojen eroavaisuudet on tuotu hyvin esille, ja vieläpä siten, että molemmat hahmot ovat miljöössään uskottavia. Ja tuo eroavaisuus näyttää kattavan kaikki sellaiset elämänalueet, joita voi bussimatkan aikana verrata: maksutottumukset, hygienia, ulkonäkö jne. Ja kertoja on saanut Lisan vastahenkilöstä juuri niin luotaantyötävän, kuin Lisa puolesta on mahdollista nähdä.

Kahdella päähenkilöllä ei tunnu olevan kuitenkaan juuri mitään muuta yhdistävää kuin bussi, jonne kaikki tarinan tapahtumat sijoittuvat. Koska Lisa ei myöskään paljoa puhu, hänen ”vastauksensa” kyltin sanomaan on tulkittava hänen reaktioistaan. Reaktioista selkein on ahdistus. Kysymys ”Sinäkö?” herättää ilmeisesti niin voimakasta ahdistusta, että päähenkilömme menettää yhden yön yöunensa.

Tarinan lopussa, uuden työpaikan ja uuden bussin myötä, Lisan ahdistus näyttää rauenneen. Hän ei juuri stressaa itsestään tai työpaikastaan, hän vaikuttaa reippaalta ja rentoutuneelta. Rääsyläismies ilmestyy kuvioihin vielä kerran, ja se on ajaa Lisan mielenterveyden epätoivon partaalle.

Loppukohtauksessa Lisalle paljastuu, että noiden lasien takana katselee lähes sokeutuneet silmät. Lisa lukee viimeiset kylttitekstit, ja mies kysyy: ”Nyt sinä näet?”
Sitten tapahtuu jotain. Ja sitten on jumala.

Tarinassa lukijaa ei päästetä helpolla. Lopussa kaikkia tarinan lankoja ei kerätä kokoon, eikä kertomusta lyödä lukkoon. Mikä oli tarinan pointti?

Selkein muutos löytyy Lisan mielenlaadussa ja käyttäytymisessä tarinan alun ja lopun välillä. Väkevästi kuvatun miehen rooli vain jää jotenkin laimeaksi. Hän on kysymysten asettelija, arvoituksellinen ja ahdistava mutta miksi? Mitä hän haluaa Lisalle kertoa? Vai haluaako mitään? Tekstien sanoma Jumalasta jää vähän turhan tuonpuoleiseksi. Mikään kun ei viittaa siihen, että Lisa kamppailisi minkään teologisen ongelman parissa, tai että häntä henkiset kysymykset kiinnostaisivat ylipäänsä.

Selvää on, että muutos tapahtui. Miten ja miksi, siinä onkin pulmaa kerrakseen. Tarinan otsikko, joka itsessään oli varsin mukaansa tempaava ja innosti lukemaan, potee sisällön puutetta. Tuhannella valkoisella jumalalla viitataan ilmeisesti miehen hammaskalustoon, joka loppuhymyssä paljastuu.

Tarinan viimeinen kappale ei auta lukijaa yhtään. Käteen jää edelleen se, että jotain vain tapahtui. Kuskin yllättävä huuto, valo miehen takana ja kertojan salaperäinen toteamus ”Ja sitten on Jumala” viittavat jonkinlaiseen onnettomuuteen, joka päättää päähenkilöiden päivät. Kenties joku kaahari romutti autonsa bussin kylkeen...

Kerronnan ohella tarinan ”epäselvyys” on sen tärkein vahvuus. Tarina haastaa ajattelemaan, miettimään, pohtimaan ja tulkitsemaan. Rakenteelliset ja kerronnalliset ainekset takaavat esteettisesti kunnollisen lopputuloksen.

Oloni on samanlainen kuin olisin katsellut surrealistista maalausta.

[Vehka]

Nonnih, Jar, koeta kestää.

Aloitetaanpa alusta. Kerrot heti hirvittävän paljon yhteiskunnastasi, kielesi kuulostaa melko tekniseltä ja se saa ainakin minun lukutahtini töksähtelemään hivenen. Ei muuten, mutta kun tunget aika paljon informaatiota ja termejä jo pariin ensimmäiseen kappaleeseen. Hidasta tahtia, poika, tai pudotat lukijan kyydistä liiankin nopeasti. Sinulla on yleisenä ongelmana hienoinen kliinisyys, ja tapaat tehdä teksteistäsi liian tieteellisiä, aivan kuin dokumentteja. Et useinkaan vetoa lukijan tunteisiin niin paljoa kuin voisit, vaan esität tapahtumat tapahtumaketjuina, analysoiden yhtä osaa kerrallaan. Jos sinusta on aika jakaa dokumentaatiota maailmasta, jaat sitä mahdollisimman paljon kerralla, ja se ei pidemmän päälle toimi, koska tekstin sulavuus (joka on tärkeää varsinkin tekstin alussa) kärsii melkoisesti. Yritä jotenkin soluttaa tiedonmuruja tekstiin sinne tänne, älä kaada kaikkea kerralla lukijan niskaan.

Toisekseen, älä selitä puhki. Välillä hyppäät kokonaisten ajanjaksojen yli, ja välillä taas (tämäkin kuuluu dokumentaatiomaisuuteesi) selität liiankin tarkalleen kaikki ajatukset, kaikki liikkeet, kaikki sijainnit. Selität ne vieläpä eksakteilla termeillä sen sijaan että leikittelisit kielikuvilla tai sekoittaisit joukkoon erilaisia sanoja. Jos joskus uskaltaudut kokeilemaan uusia sanoja, ne ovat aina tieteellisiä, kuten vaikkapa sondit. Kokeilepa ensikerralla vaikkapa jotakin pehmeää. Ei sinun tosiaankaan tarvitse olla aina teräksen- tai lasinkiiltoinen. Voisit joskus tarkastella asioita ihmisen aistimaailman kautta, värikylläisemmin, yrittämättä olla niin… analyyttinen. Vaikea selittää mitä haen takaa, mutta toivottavasti käsität.

Hahmokaartisi oli muuten aika mukava. Kaksi hahmoa, jotka luovat toisilleen mukavan kontrastin. Lisa puhtaudenkaipuuneen ja sokea mies likaisuutensa suhteen ovat oivalliset aisaparit, ja siitä voisit antaa plussaa. Varsinkin Lisaan sait mukavasti syvyyttä, vaikka hänen sisimmät tuntonsa jäivätkin hivenen etäisiksi eikä samaistuminen ollut helppoa. Mielenkiintoisia hahmoja silti, ja idea ehdottamasti tyylikäs.

Sitten klikklik-rakenteeseen. *huokaus* Tällä tarkoitan siis sitä, että sinä liikut aina tarkalleen eteenpäin. Pysähdyt hetkeksi kuvailemaan jotakin, otat siitä kaiken irti, ja nytkäytät sitten tekstisi eteenpäin seuraavaan kohtaan, kuvailet sen puhki, ja sitten seuraavaan… Lukija osaa aavistaa, että hei, kohta tekstiin tulee jotain uutta koska nyt kirjoittajalla ei voi olla enää paljoakaan sanottavaa tästä aiheesta. Se liittyy osaltaan tyyliisi selittää asiat isoina palasina; et tuo niistä uusia puolia esiin hitaasti, vaan pyrit kertomaan kaiken kerralla. Sama pätee aika lailla juoneen. Viet yhden osion loppuun ja aloitat seuraavan, vaikka voisit häivyttää rajoja tai yrittää kuljettaa useaa lankaa eteenpäin samanaikaisesti. Se on hieman rasittavaa, koska se tekee juonesta… liukuhihnamaisen. Kun lukija on pureskellut yhden osan valmiiksi, seuraava tupsahtaakin jo hänen eteensä.

Ja kaikelle tälle laatikkomaisuudelle vastapainona teet lopun, jota lukija ei tajua. Jar, se ei ole reilua. Lukijalle pitäisi antaa edes hieman viitteitä, ei tuollaista valtavaa aukkoa, jota hän ei oikein kykene täyttämään. Toki sitä voi analysoida, mutta mahdollisia lopputuloksia on sen miljoona, ja siksi hiemankaan kärsimättömämpi lukija (tunnustaudun sellaiseksi) turhautuu. Aukot ovat kivoja, mutta novellissa, jossa kaikki muu on selitetty eksaktin tarkasti, sellaiset vain jäävät… ärsyttämään. Voi sentään.

Loppuunsa kuitenkin ihan mukava novelli. Idea oli kerrassaan hieno. Pidin.