Ilta joutui hiljalleen. Purppuran punaisena hohtavan auringon kiekon alalaita oli ehtinyt vasta juuri ja juuri koskettaa merta, kun punaisesta sumusta ilmestynyt Verikuun papittaren varjo jo jälleen ilmestyi majatalon oviaukkoon, arpi irvokkaasti kasvoillaan ja pieni hymyn kare suu pielessään.
"Rid."
Hän vain sanoi hiljaa. Rid nousi hitaasti jaloilleen, pää painuksissa, mutta käännähti sitten äkkiä muiden puoleen.
"Te teette virheen, ettekö te ymmärrä? Feylana"
Tarjoilija kohdisti vetoavan katseen naiseen:
"vakuuta heidät. Jotenkin. En ole murhaaja, en ole...! Ettekö te raukat ymmärrä tuhoavanne tällä tavoin oman tulevaisuutenne, itsenne! Sen kaiken..."
Rid koetti tavoittaa jokaisen läsnäolijan silmät. Toiset painoivat päänsä, katsoivat sivuun. Eräs häntä äänestänyt näytti kuitenkin vain hänen sanojensa johdosta uskovan hänen syyllisyyteensä entistä vankemmin, ja tuijotti silmät kiiluen takaisin. Ridin ryhti notkahti tuskin havaittavasti, mutta sillä hetkellä hän selvästi alistui johonkin. Papitar astui poispäin ovelta. Rid seurasi häntä vaiti, muut perässä surkean kutistuneena joukkona. Ulkona oli luvattoman tyyni ja kaunis ilta heidän tilanteeseensa ja mielialaansa nähden.
Temppelissä oli lähes pimeää. Suureksi kaatuneeksi kivipaadeksi muuntuneen mustan alttarin ympärillä paloi muutama soihtu hennolla punertavalla liekillä. Ilmaria ei erottanut hämärästä, vain hänen rahiseva hengityksensä kaikui heikosti kiviseinistä. Sekin vähä tuntui vihlovan korvia. Papitar viittasi kohti alttaria ja kuiskasi:
"Asetu alttarille"
Rid epäröi, mutta käveli viimein hitaasti sen luo ja asettui hitaasti pitkälleen, jaellen vielä viime hetken vetoavia katseita Feylanaan ja muihin. Sitten hän huokasi, näytti päättävän jotakin ja käänsi katseensa kattoon, näyttäen marttyyrin perikuvalta.
Varoittamatta Ilmasta materialisoituivat punaiset kahleet, samanlaiset jotka olivat Ilmarinkin sitoneet seinälle, ja kahlitsivat Ridin alttariin. Hän nytkähti säikähdyksestä ja pelosta ja näytti epäröivän, ikään kuin hän vasta nyt tajuaisi, ettei mikään voisi enää pelastaa, että olisi kannattanut ennemmin vaikka juosta. Ei kuitenkaan ollut aikaa miettiä asiaa uudelleen. Seuraavassa sekunnissa alttarin ympärillä palavat soihdut nimittäin kasvoivat äkkiä jättimäisiksi ja nielaisivat Ridin sisäänsä. Hiljainen temppeli oli äkkiä täynnä ääntä. Rid kirkui, kirkui kirkumistaan, ja muut peittivät väkisin korvansa ja kyyristyivät poispäin alttarin kuumuudesta ja kärsimyksestä ja palavan lihan kaameasta katkusta. Rid heittelehti kahleissaan, ja vaatteiden riekaleita ja hiustenrippeitä leijaili kuuman ilman kohottamana alttarin ulkopuolelle. Äkkiä kirkuna käheni ja loppui viimein kokonaan tulen korvennettua Ridin kurkun ja keuhkot. Hän oli silti yhä elossa, vääntyillen ja kouristellen, kiehuneet silmät kääntyillen avuttomina eri suuntiin. Joku painui kaksinkerroin, yökkäsi, nyyhki.
Yllättäen jostain Ridin jäljelläolevien vaatteiden mutkasta lennähti jotakin pyöreää, kolahtaen lattiaan ja kierien Feylanan jalkoihin. Metallinen , mustunut kiekko. Siihen pakotettu kuva... "Ei", Feylana nyyhkäisi. "Eiii..." Kuva esitti villisikaa. Äkkiä Feylana tunsi tönäyksen ristiselässään. Hän ehti vain kirahtaa kompuroidessaan eteenpäin, kaatuessaan suoraan liekkeihin Ridin jäännösten päälle. Hän kuitenkin onnistui lyömään päänsä alttarin laitaan, ja paistui hitaasti mutta armeliaan tajuttomana hengiltä. Xariel osasi vain tuijottaa tulta, hengittäen lyhyin, savunkatkuisin henkäyksin. Savu, suru, tulen kirkkaus, epäuskoisuus ja oma avuttomuus kirvelivät silmiä, ja hänen oli vaikea nähdä. Huomattuaan liikettä silmäkulmastaan hän lopulta tajusi katsoa syytä Feylanan kuolemaan. Joku astui hitaasti metallisen villisikakiekon luo ja nosti sen varovasti maasta. Xariel räpytti kiivaasti silmiään ja yritti nähdä. Oliko se Kuurankukka? Oliko...? Hahmo kääntyi häneen päin, ja... hymyili. "Viimeinkin", Tiuku sanoi hiljaa. Hän nosti kiekkoa ylemmäs ja katseli sen pintaa, hymy hiukan leventyen. Xariel saattoi vain tuijottaa, huulet raottuen äänettömään kieltoon.
Alttarin toiselta puolelta kuului huudahdus. Hillo oli lähtenyt kiertämään sitä, tullen kohti. Tiuku reagoi lähes taianomaisen nopeasti: äkkiä hänen kädessään oli kevyt hopeinen miekka, ja melkein yhtä äkkiä se oli Xarielin kurkulla. Hillo seisahtui kuin olisi törmännyt johonkin.
"Ette osanneet arvata, vai?"
Tiuku kysyi hiljaa, katsoen vuorotellen Xarielia, Hilloa ja Kuurankukkaa, joka yhä seisoi jähmettyneenä liekehtivän alttarin toisella puolella.
"Ette osanneet... ja nyt te syytätte minua petturiksi. Ehkä olette oikeassa. Ehkä ette."
Tiu'un miekka painui kevyesti Xarielin kaulan ihoon. Tämä nielaisi vaikeasti.
"Mutta, uskokaa tai älkää: minä en missään vaiheessa valehdellut teille. Minä en nimittäin tänne tullessani ollut Miekka. Olin pelkkä pieni viaton. Täysin viaton."
Tiuku naurahti karheasti, miekka nytkähti Xarielin kurkulla. Hillo tuijotti Tiukua epäuskoisena. Nainen vastasi katseeseen tyynesti.
"Laivassa matkustavan Miekan nimi oli nimittäin Greenhead. Hänen pokkansa ei kuitenkaan ilmeisesti pitänyt, joten sain yllättäen eräänä iltana kirjeen, joka julisti minut perijäksi."
Tiuku nauroi taas:
"Minä perin salamurhaajan työn. Ja vieläpä juuri sen jälkeen kun Morinjoc oli kuollut. Ironiaa, kaunista ironiaa."
"Hei, minäpä tiedän, mitä te nyt ajattelette. Että tämä on pelkkää 'pahiksen' jorinaa tämän oletetulla voiton hetkellä. Mutta ei, minä en ole pahis. Tämä koko homma oli poliittista peliä, jos vielä muistatte. On kysymys pienen reppana-kuningaskunnan itsenäisyydestä -- aateliset kuuluivat niihin valloitettuihin, nyttemmin kuolleisiin, ja murhaajat valloittajiin, nyttemmin voittajiin. Minä satun olemaan kotoisin sieltä valloittajien puolelta, joten sympatiat saattoi arvata. Ja kun vielä saan mittaamattoman palkkionkin tästä..."
Tiuku nauroi taas. Xariel mietti, milloin tämä lakkaisi nauramasta ja tappaisi hänet.
"Ei... Minä en aio tappaa teitä."
Tiuku sanoi kuin vastaten Xarielin ajatuksiin. Tiuku pyörähti äkkiä ovelle, jättäen Xarielille hengen ja pienen pistojäljen.
"Autoitte minua, autoitte kuningaskuntaa. Tehkää vaikka kunniaitsemurha, ei liikuta minua."
Tiuku veti temppelinoven auki. Laskevan auringon kajo valaisi tilan.
"Ai niin"
Tiuku sanoi iloisesti ja käännähti vielä pois ovelta. Hän veti hihastaan Morinjocin meripihkatikarin ja heitti. Se osui Ilmarin rintakehään minkään estämättä. Tämä henkäisi helpottuneesti ja kuoli.
"Minä menen nyt."
Tiuku hymyili ja, uskomatonta kyllä, vilkutti.
"Laiva on jo valmiina tuolla rannassa. Jääkää tänne tai tulkaa vaikka mukaan, olette joka tapauksessa voittajia selvittyänne täällä hengissä. Onneksi olkoon vain ja hyvästi, jos ei enää nähdä."
Tiuku kääntyi taas ja ilma hänen ympärillään alkoi hohtaa punaisena kun sumusta ilmestyneet Morinjoc, Samx ilmestyivät naureskellen itsekseen hänen viereensä. Pian Tiuku lähti kuitenkin yksin juoksemaan alas katua, kohti rantaa hänen murhaaja veljiensä kadotessa virnistävinä ilmaan. Hänen voitonriemuinen laulunsa kajahteli talojen seinistä. Jäljelle jääneet kyläläiset sortuivat maahan katselen hämmentyneenä Tiu'un pimenevään iltaan katoavaa selkää. Itsekseen hymyilevä Verikuun papitar nojaili äänettömästi temppelin marmoriin ja hitaasti katosi tuulen pyörteisiin punaisena sumuna. Myös purppuran punainen kilpi katosi ääneti kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan ja samoin olivat pimeyden ollennot kadonneet kylää piirittämästä. Vain kaksi viatonta kyläläistä ja yksi suostuttelija katselivat hämmentyneinä toisiaan. Kuolleiden ruumiden katku katosi ilmaan ja ääntäkään ei kuulunut. Kylän kirous oli ohi ja peli viimein saatettu päätökseen.
Epilogi:Historioitsia Giran kirjoittaa:Vuonna 744 keväällä Zerakhian kuningas kunnan joukot piirittivät viisi pohjoisten kuningas kuntien pääkaupunkia tarkoituksenaan tuhota koko pohjoinen puolustus täydellisesti. Kaupunkien vapaustaistelijoiden urheista yrityksistä huolimatta hyvin organisoitu armeija pyyhki läpi kaupunkien muutamassa vuodessa. Kuningas kuntien johtavia aatelisia ei koskaan näkynyt, kansan rukouksista huolimatta. Vuonna 749 pohjoiset kuningas kunnat liitettiin Zerakhian valtakuntaan ja pohjoisen johtoon asetettiin salaperäisistä syistä nuori nainen, Tiuku. Kukaan ei tiedä miksi tämä nainen sai Zerakhian kuninkaalta siunauksensa ja otti hallintaansa pohjoisen kaupungit, ja sitä tuskin koskaan selvitetäänkään. Huhut kertovat tarnoita nykyään aavekaupungiksi jääneestä kylästä jonka ylle purppuran punainen kilpi oli ilmestynyt eräänä iltana, ja kilven viimein hävitessä sinne palaavat ihmiset löysivät vain hirvittävää kuolemaa. Pian tämän jälkeen kylä hylättiin ja nykyään sen suurin temppelikin on raunioitunut. Keisarinna Tiu'ulta tätä asiaa kysyttäessä kunnian arvoisa rouva vain nauroi ja upposi omiin muistoihinsa, ilmeisesti haluamattomana enää puhua asiasta. Tähän loppuu kappaleemme Zerakhian valtakunnan noususta, meidän rakas kuninkas kuntamme. Se eläköön kauan ja kukoistakoon ikuisesti verikuun alla.
Off// Nonniin! Peli on viimein saatu päätökseen. Sitten vielä loppuun listaa siitä kuka kukin oli ja katsotaan jos vaikka näkijä laittaisi niitä unia esille jotta ihmiset näkisivät mistä nuo näyt oikein alunperin luettiin. Kiitän kaikkia peliin osallistuneita panostuksestanne peliin toivottavasti nautitte pelistä ja toivottavasti foorumin johtoporras ei ollut siihen kovin pettynyt. Kiitokset myäs Verikuun jumalalta
ja valloittavan tyrannian keisarilta. Ja tästä näette kuka kukin oli:
Miekka = Tiuku
tikari = Morinjoc
kirves = samx
myrkky = flyingisland
viikate = Rasimus
1. aatelinen = Hiistu
2. aatelinen = Zen
3. aatelinen = jaragil
4. aatelinen = Rid
5. aatelinen = zereott
näkijä = miksu
suostuttelija = xariel
uhrautuja = theus
suojelia = feylana
1. = kuurankukka
2. = kosketar
3. = Greenhead
4. = vehka
5. = Hillo
6. = Ilmari
Ja ei muuta kuin palautetta ja hyvää kesää kaikille!
Flamer kumartaa, kuittaa ja kiittää!
