Progressiivisen rockin aarreaitta

[vesapai]

Progressiivinen rock syntyi erään tulkinnan mukaan bluesin, folkin, jazzin, psykedelia-aallon ja vesimiehen vuosien jälkimainingeissa 60-luvun lopulla. Musiikkityyli on melko hankalasti määriteltävissä: sen eräitä tunnuspiirteitä lienevät melodisuus ja harmonisuus, toisaalta kompleksisuus ja polveilevuus. Kappaleet ovat usein pitkiä ja ne eivät tyypillisesti noudata pop- tai rock-musiikin tyypillistä säkeistö-kertosäe-säkeistö -rakennetta, vaan etenevät ikään kuin tarinana alusta loppuun asti.

Musiikkityyli voi hyvin ja kukoisti koko seuraavan vuosikymmenen, kunnes - jälleen erään tulkinnan mukaan - tukehtui tyylisuuntana omaan pullaansa ja väistyi 70-luvun vaihtuessa punkin ja uuden aallon 80-luvuksi.

Proge väistyi, mutta ei kuollut. 2000-luvulla musiikkityyli elää yllättävääkin renessanssia. Erityisesti Internet on ollut progen eräänlaisessa uudessa tulemisessa tärkeä apuväline, kun yhtäältä vanhat harrastajat ovat löytäneet uusia kommunikaatiokanavia ja toisaalta uudet, progeen vasta nyt tutustuvat sukupolvet pitävät innostusta yllä. Eikä vähätellä sovi vinyylin tietynlaista uutta tulemista: progelevyt ovat vinyyleinä yhä kysytympiä.

Tässä säikeessä, kuten vanhan Risingin musiikkipalstan sisaressaan, sopii keskustella kaikenmoista progeen enemmän tai vähemmän liittyvää asiaa. Puhua vaikka historiastaan, levy- ja bändilöydöistään, jakaa kokemuksia, kysyä, kuunnella ja ihmetellä. Erityisesti suosittelijoita luulisi löytyvän. Eikä progemetallin tai folkkirockin tai folkkiprogen ystävienkään kannata pelästyä. Katto on korkealla, seinät leveällä. :)

Lähdetään liikkeelle vaikka helposta päästä - musiikkisuosituksista. Mihin albumeihin ja/tai artisteihin kannattaisi tarttua, jos haluaisi tutustua progen ja lähiseutujensa maailmaan vaivattomasti ja helposti?

Jos minulta kysyttäisiin, seuraaviin. Ei missään järjestyksessä.

Pink Floyd: Wish You Were Here. PF on tyylilajinsa tunnetuin orkesteri, jonka levyihin - ja jonka levyjen ystäviin - törmää kaikkialla. Wish You Were Here on kaunis, selkeä levy, joka auennee helposti myös ihmisille, jotka eivät yhtyeen klassikkoalbumista Dark Side of the Moon niin piittaa.

King Crimson: In the Court of the Crimson King. Klassikkoyhtyeen klassikkoalbumi, joka alkaa ja päättyy räjähtäen, maalailleen. Väliin sopii pari rauhallisempaa kappaletta. Toinen hyvä, varhainen KC-valinta on albumi Red.

Jethro Tull: Songs from the Wood. Tarttuvia, iloisia melodioita metsästä. Menninkäisiä, luontoa, Ian Andersonin hyväntuulista huilutaiturointia. Itselleni ensimmäisenä uponnut progelevy, joka on vieläkin kovin rakas.

Grateful Dead: Terrapin Station. Amerikkalaisen country-folk-psykedelia -yhtyeen progeimman levyn B-puoli (nimikappale) on malliesimerkki siitä, miten progessa mahtipontinen ja melodinen voivat yhdistyä iloiseen happohippeilyyn.

Renaissance: Scheherezade and other stories. Eeppinen, saduista ja tarinoista ja jopa oopperamusiikista ammentava Renaissance on ehkä joillekin pahin esimerkki progen pröystäilevyydestä. Joillekin, kuten itselleni, se taas orkestraatioineen maistuu oikein mainiosti.

Näiden lisäksi toki löytyisi monta muutakin upeaa äänitettä ja yhtyettä - minne jäivätkään mm. Genesis, Yes, Gentle Giant, ELP, Triumvirat, Mike Oldfield (!), suomalaisista mestareista puhumattakaan? Eivätköhän nekin ketjussa esiin tule. Kertokaapa vaikka aluksi omia suosikkejanne!  :)

[Astorethein]

Oikeastaan minulla ei ole juurikaan oikeaa sanottavaa, koska olen huomattavasti enemmän kallellaan metallin kuin rockin puoelle, mutta otetaan tämä nyt yrityksenä saada edes pientä keskustelua aikaiseksi. Itsessäni tuo progressiivisuus on herättänyt aina melko ristiriitaisia ajatuksia, koska suurimmalle osalle ihmisiä se tuntuu merkitsevän melko lailla eri asioita. Siksi en oikein tiedä, miten kaikenlaisiin progeyhtyeisiin pitäisi suhtautua, koska se progressiivisuus on yleensä kuuntelijasta kiinni, sanoi itse yhtye sitten mitä tahansa. Lisäksi on hyvin mielenkiintoista, miten jotkut bändit itse määrittelevät progen ja mitä siitä ajattelevat. Jotkut metalliyhtyeet pitävät koko käsitettä pelkkänä rienaavana kirosanana eivätkä missää nimessä halua olla progen kanssa missään tekemisissä, kun taas jotkut julistavat ihan mielellään olevansa täysverisiä porogen soittajia.

Siinä sen näkee, miten laaja käsite progressiivisuus lopulta on. Jotkut sanovat sen olevan uusien asioiden kokeilemista erehdyksen ja oivalluksen kautta, jotkut sanovat sen olevan turhanpäiväistä itsensä esille tuomista, siis nimenomaan silloin, kun yhtye itse sanoo olevansa progea. Edellä mainitsemasi nimet ovat varmaan saaneet progressiivisuuden leiman vasta jälkikäteen, mutta metallimusiikin puolella asia taitaa kuitenkin olla tällä näin.

[tnjrp]

Minua on vuosien varrella ajoittain huvittanut joidennii metallidiggarien ja -muusikoidenkin kovaäänisetkin lausunnot, notta "proge on paskaa-aa-aa!", mutta silti itse tehdään juuri sitä mistä progea yleensä syytetään ts. soitetaan itseisarvoisen kikkailevalla ja vaikealla tavalla -- toki erilaisella saundilla ("metalli") ja usein vähemmän dynaamisesti ("mättö"). Samaa lausuntoa vielä kärkkäämmin jakavien punkheebojen "3 sointua on kaikki mitä tarviit eikä aina tarvita niinkään montaa" -asenne on siinä mielessä rehellisempi.

Asiaa tuntemattomille ja tunteville hyvä lähde progressiivioioin ihmeelliseen maailmaan on muuten http://www.progarchives.com/ (saitti, jonka URLia en opi kirjoittamaan oikein sitten ikuna). Suosituksia kaipaaville saitti tarjoaa Top 100-listauksen, johon itselläni toki olisi hieman sanomista paikoitellen (esimerkki: Pink Floydin välityö-tylsistely Animals top-10:ssä? -- anna mulle katko!), mutta kyllä siitä vähän näkee mitä genre tarjoaa.

[Junnupunnu]

Minua on vuosien varrella ajoittain huvittanut joidennii metallidiggarien ja -muusikoidenkin kovaäänisetkin lausunnot, notta "proge on paskaa-aa-aa!", mutta silti itse tehdään juuri sitä mistä progea yleensä syytetään ts. soitetaan itseisarvoisen kikkailevalla ja vaikealla tavalla -- toki erilaisella saundilla ("metalli") ja usein vähemmän dynaamisesti ("mättö"). Samaa lausuntoa vielä kärkkäämmin jakavien punkheebojen "3 sointua on kaikki mitä tarviit eikä aina tarvita niinkään montaa" -asenne on siinä mielessä rehellisempi.

Näin jonkinasteisena hevipellenä ja -muusikkona uskallan väittää, että suurin osa teknisemmästä soitosta on puhdasta masturbaatiota "kuka soittaa sweepit nopeiten"-hengessä. Progen musiikillisen sisimmän taas olen sisäistänyt keskittymään sävellysten monimutkaisuuteen ja tavallisesta poikkeavuuteen, jonka mukana tietenkin tulee se välttämätön paha, eli teknisyys. Lyhyesti? Metalli on pääosin simppeliä kamaa, lukuunottamatta sooloja. Seuraavaksi voineekin miettiä mikä erottaa teknisemmät metallin lajit progesta. Tekotaiteellinen homoilu?

Se on kyllä totta, että sanasta "progressiivinen" on tullut luvattoman monelle kirosana, enkä oikeastaan yhtään ihmettele miksi Fripp ei koskaan ole kutsunut Crimsonin musiikkia progeksi. Sen mennessä juuri siksi tekotaiteelliseksi homoiluksi mitä nykybändit ovat harvinaisen usein vältän itsekin kyseistä termiä. Ei kuulu olla progea progen tähden, se vain turmelee koko ajatuksen progressiivisestä musiikista. Miksi juuri miellänkin vain 70-luvun ja sen hengessä soittavat bändit oikeaksi Progeksi isolla Peellä. Kyllä, olen genrepuristi. Sanan hengessä olisi siis suotavaa, että nykyajankin progebändit tekisivät jotain oikeasti progressiivistä, veisivät musiikkia uuteen suuntaan.

Mutta joo, olen kuin olenkin progen ystävä ja hyvillä mielin voin tunnustaa Pinkkareiden olevan maailman paras pumppu ja DSotM:in olevan maailman paras levy. Väittäkää vain vastaan, min en teitä usko. Sitten tietenkin pakollinen litania muita kovia nimiä, kuten King Crimson, Rush, Kingston Wall, Frank Zappa, Uriah Heep ja Camel, näin henkilökohtaisina suosikkeina. Olen hieman valikoiva musiikin tunnelmapuolella, minkä takia olen joutunut muun muassa Genesiksen kiertämään kaukaa. Progemetallin puolella sanat alkavat olemaan aikamoinen kirosana, joka toisen bändin ollessa tarkka kopio Dream Theaterista, Symphony X:stä tai Opethista. Siltikin löytyy mahtavia helmiä, kuten Winds, Queensrÿche, Spiral Architect, Devin Townsendin mielentuotteet, ja se kaikkein progein bläkkisbändi Deathspell Omega, eikä se Dream Theaterkaan ihan kamala ole (sanoo hän joka omistaa koko tuotannon). Metallin puolella sydäntä on tosin lähempänä avant-gardempi meno, miten kaukana se progesta sitten on onkin aivan toinen asia.

Ja jos nyt vielä kerrataan aloittelevan progeilijan lähtölevyjä, niin siihen taitaa olla Pink Floydin kulta-ajan lätyt paras vaihtoehto, bändi kun on helpoiten sisäistettävä tuntemistani progebändeistä. Dark Side of the Moon ja Wish You Were Here varmaankin ne helpoimmat, The Wall menee jo turhan suuruudenhulluksi. Rushin 2112 lienee myöskin hyvä pala aloitteluun. Progemetallin puolelta Dream Theaterin Images & Words, Queesrÿchen Operation: Mindcrime ja dödöfuusion kuningas Cynicin ainokainen Focus.

[Herbertina Merrique V]

Kirjoitin tähän topiciin joskus aikoja sitten miltei hehtaariviestin, mutta sitten se jævlasatanshelveten sähkökatkos iski. No jaa, toinen kerta toden sanoo, ehkä, tai ainakin mumisee jotain.

Minäkin koen olevani huomattavasti enemmän metallisti (nyt voidaan vetää topic kiistelyyn siitä, onko hevi ja metalli sama asia ja sen jälkeen tapellaan pari sivua Burzumista - eikun tää ei ollutkaan Imperiumi) kuin progen ystävä, mutta "progressiivinen" metalli uppoaa kyllä. Lainausmerkkeihin se kyllä pitää varmaankin pistää kuitenkin, koska ei mikään mitä nykyään tehdään ole oikeasti kunnolla progressiivista, ainakaan progemetalli. Tai no, riippuu määritelmästä, muttah... Toisaalta, jos proge määritellään kuvioiden ja sävellysten monimutkaisuutena, ovat bändit, joita ei voi määritellä osittain progeksi, varsin harvassa. Joten sinänsä ihmetyttää se, että se tosiaan vaikuttaa kirosanalta - eikä se tekninen kikkailukaan sinänsä haittaa, kunhan ei mene ihan liiallisuuksiin.
Kuitenkin varsinaisesti progeksi/progemetalliksi kutsuvat yhtyeet, joita aktiivisesti kuuntelen, jäävät tällä hetkellä noin neljään. Vai lasketaanko Amorphis? No jaa.

Winds
Norja. Hellhammer. Ei voi olla huonoa.
En ole kyseiseen bändiin vielä kovin tarkasti tutustunut, mutta sen perusteella, mitä olen, on kyseessä varsin omaperäinen bändi, vaikka enemmänkin yhdistelee metallia ja klassista musiikkia kuin luo uutta progen keinoin. Siitä huolimatta melko avantgardistista meininkiä saavat aikaan ja ainakin kauniita tunnelmia. Myös Andy Winterin eksistentiaalifilosofiset sanoitukset ovat mainitsemisen arvoisia ja jäävät kyllä mieleen.

CMX
No, tätä tuskin tarvitsee pahemmin esitellä. On nyt vähän kyseenalaista, että onko se nyt aina niin progressiivista ja niin edespäin, mutta onhan se Yrjänä helveten kova jätkä ja sanoitukset ainakin ovat neroutta. Kuuntelemisen aloitin Aionilla ja se ei ole vielä CMX:n tuotannosta ihan kohdannut voittajaansa, vaikka uusin Talvikuningas suunnilleen sen tienoille yltääkin.
En nyt kopioi viestiäni Talkkari-topicista, jos jotakuta oikeasti kiinnostaa, voi lukea.

Arcturus
Äh. Ei Arcturus ole itseään kyllä progena mainostanut, avantgardena ja kokeellisena metallina kylläkin, mutta kyllä se paremmin progen määritelmään sopii kuin moni muu joka mainostaa, tavallaan tai sitten ei. Monimutkaisuutta ja uusien ulottuvuuksien etsimistä ainakin löytyy, ja alkuaikojen blackmetalkin on vain plussaa, ainakin minusta. (Tai siis löytyi. Grrhprkljævel, hajoamaan meni. Mutta tätäkin olen Dimmu-topicissa angstannut ihan tarpeeksi...)

Evergrey
Voi Göteborg. Tämäkin menee useammin poweriksi, onneksi ei liikaa. Näillä sentään on oikeasti progressiivista henkeä, toisin kuin useimmilla Ruotsin progemetallisisäpiirin bändeistä (kuten Dragonlandilla - ei sekään huonoa ole, mutta että progressiivista? Nääh.) Tom S. Englundin ääni vaikutti niin ruotsalaiselta powermetal-laulajalta, että melkein loppui kuuntelu siihen, mutta olen huomannut, että se oikeastaan onkin aika mielenkiintoinen. Ja sopii Evergreyn musiikkiin varsin hyvin.
Ai, ja Stratovariuksen ex-basisti siirtyi Evergreyn riveihin, whee!

Eli siis ihan täysveristä progea en vielä ole alkanut kuunnella. Sitten on tietenkin niitä, joiden musiikkia olen suunnitellut alkavani ostaa. Opeth, Dream Theater, Dol Ammad, Trail of Tears ja niin edespäin. Pink Floydit voisi nyysiä Ranmothin hyllystä, sekin on kieltämättä aikas kunnioitettava yhtye ja varmasti tutustumisen arvoinen (eivätpähän pääse 70-luvun tr00-progeistit sitten angstaamaan nykynuorisosta).

[Lady Thyme]

<mainos>

Huomenna Helsingin jäähallilla soittaa Dream Theater.

</mainos>

[mascis]

Uudesta progesta puhuttaessa ei voi olla hehkuttamatta Puolalaista Riversideä. Jos Pink Floydit ja King Crimsonit kolisee tippaakaan, niin kannattaa perehtyä. Todella upeaa ja ennenkaikkea persoonallista musiikkia. Bändiltä tulee uusi levykin näillä näppäimillä ja odotan innolla miltä kuulostaa.

[Peuranpuolikas]

<mainos>

Huomenna Helsingin jäähallilla soittaa Dream Theater.

</mainos>

Siellä ollaan! Muita?

[Lady Thyme]

No siis en DT:n keikkaa varmaan muutoin olisi osannut mainostaa, jos en sinne itse menisi. Toivottavasti soittaisivat vanhaakin materiaalia, tuo uusi kun on itselle vieraampaa.

Harmi vain, että jo tässäkin ketjussa mainittu Riverside ei ole lämppäämässä. (Kun siis tietääkseni ainakin osalla Euroopan kierueella on. Korjatkaa jos olen väärässä.) Elikkä Helsingin keikkaa lämmittelee Symphony X.

Niin ja toinen keikkoihin liittyvä ilouutinen genren saralla on, että Porcupine Tree heittää oman keikan joulukuussa. Tai kaksikin. Toinen Tampereella ja toinen Helsingissä. Eli jos Ilosaari syystä tai toisesta jäi väliin, niin tuonne kannattaa tunkea.


Ja muihin kuin keikkahehkutuksiin:

Minä olen aikanani tutustunut progeen välillisesti. Ja edelleenkin on myönnettävä, etten sitä todellakaan aina jaksa. Proge saattaa sortua (ja sortuu) nuottejen, sävellajien, tahtilajien ja kikkailun ryöstöviljelyyn, ja liika on välillä oikeasti liikaa. Mutta oikeassa mielentilassa musiikki rokkaa kuin hirvi! Lisäksi progesta voi, niin sävel- kuin tahtilajikikkailujen takia, oppia paljon.

Vanhasta progesta kolahtaa 70-luvulla alkunsa saanut Kansas. Pidän paljon siitä, että musiikkiin on sotkettu viulua mukaan, ihan soolokikkailunkin tasolla. Leftoverture on Kansasilta suosikkilevyni. Heiltä varmaan progegenreä tuntemattomatkin ovat kuulleet balladin "Dust in the Wind". Heidän uudesta (ysäri-2000-luvun) tuotoksista en sitten mitään väitä tietäväni.

[tnjrp]

Vuonna 1974 ekan lärpäkkeensä julkaissut Kansas ei ole "vanhaa" progea vaan korkeintaankin keski-ikäistä. Eikä Porcupine Tree ole ollenkaan progea, ainakaan jos Porcupine Treen hemmoilta kysytään. Nöff nöff.

Vaikka Kansas ei mitään varsinaisesti uutta genreen tuonutkaan, se on sikäli arvostettava laulu- ja sointinyhtye, että Walsh, Livgren & co. "pitivät lippua korkealla" niinä vuosina, kun progressiivinen rock oli suosionsa aallonpohjassa eli n. neoprogin tuloon 1980-luvun alkuvuosina. Tietysti bändin kohtuullinen kansansuosio perustui Walshin stadionrocklallatuksille @ Carry On Wayward Son, ja myynnin kannalta saattoi Livgren-vetoinen (jeesus)progeilu olla jopa haitaksikin, koska ihan terävin kärki jäi aikoinaan saavuttamatta. Kaikki viisi ekaa levyä ovat kuitenkin ihan kelvollisia, erikoisesti Song For America, Leftoverture ja Point of Know Return. Myös livetupla Two For The Show on kiva, jos ken liveä kaipaa.

Mitä sitten varsin suosittuun Porcupine Treehen tulee, niin vaikka orkkaa tituleerataan progebändiksi Wikipediaa myöten, niin se on Steven Wilsonin mielestä kai tehnyt tasan yhden progepiisin, Sky Moves Sideways. Ja varsin hyvä rantu se onkin, löytyy saman nimiseltä levyltä, josta kannattaa ottaa se "expanded edition" versio kaikilla mausteilla ml. pitkä Moonloop. Muu tuotanto on sitten "post Pink Floyd -psykedeliaa" tjsp. Ei huonoa musaa, muttei ainakaan sitä kaikkein selvintä progea siis ole heidän renkutuksensa. Samaa pätee vahvaan esikuvaan Pink Floydiinkin.

[korpinaava]

Hawkwind

Siinäpä uljasta psykedeelistä ja progressiivista soitantaa. Lemmy kertoo elämänkerrassaan kuinka tämä anarkistiryhmä edustaa hippeilyn pimeitä puolia -- kyse ei ole mistään pehmoporukasta -- ja sehän sopii mulle.

Hawkwindin musiikkia on luokiteltu avaruusrokiksi ja protopunkiksi ja ties miksi. Sex Pistolskin on esittänyt keikoillaan Silver Machinea, eikä välttämättä vittuilumielessä.

Oma suosikki-LP on In Search of Space ja suosikkibiisi Space Is Deep. Sanoitukset liittyvät paljolti siis (pseudo)scifiin ja fantasiaan, ja avaruusaluksensa polttoaineena toimii LSD. Lemmy lensi bändistä sananmukaisesti vääränlaisen kemian vuoksi. Hänhän kirjoitti jo Hawkwindille biisin nimeltä Motorhead (= piripää).

[kai]

Dear Eki(t),
kirjotan tälle palstalle ekaa kertaa ja vähän jännittää. Mulla on semmonen ongelma, että oon huomannu pikkuhiljaa kiinnostuvani progressiivisesta rockista. Mulla soi aika usein nykyään 70-luvun suomalainen jazzproge (Pekka Pohjola, Haikara, Wigwam, Tasavallan Presidentti, Jukka Tolonen) ja pojat on alkaneet kiinnostamaan. Juon alkoholia noin kerran kuukaudessa, en tupakoi.

Kannattaisko mun tsekata jotain ulkomaisia artisteja myös tai jutella vaikka terkkarin kanssa koulussa? Kiitti ja pusuja etukäteen.

(Sisälukutaidottomille sama selkokielellä:
Tykkään: Pekka Pohjola, Haikara, Wigwam, Tasavallan Presidentti, Jukka Tolonen. Ulkomailta Mahavishnu Orchestra/John McLaughlin, ihan vähän Pink Floydista.
En tykkää: Heavy metal, Dark Side of The Moon.

Ketkä ulkomaalaiset menee tuonne mainittujen suomalaisten tekijöiden suuntaan?)

[tnjrp]

Hyvä Kai.

Suosittelen juttelemista terkkarin kanssa. Jos progressiivinen oioi alkaa kiinnostaa, se voi pidemmän päälle viedä musiikkiharrastuksesta koko tolkun. Ja kun musiikkihyllysi ei enää pullistele katu-uskottavaa räppiä tai heavy metal -musiikkia, niin saat friikin maineen ja kohta huomaat, että ainoita kavereitasi ovat larppaajat.

Terv.nimim. "Kokemusta on"

PS. Vaadi saman tien terveystädiltä mielialalääkkeitä. Semmoisia, jotka panevat tykkäämään munien raapimisesta tai kitaran raiskaamisesta.

---

Joo. Jaa että semmosta jazzimpaa pitäis olla. Valitettavasti mulle vähän vieraampi alue. Oon ite enemmän perint.art.rock.ja.sympho.miehiä.

Omina kokemuksina mieleen tulisi Bill "Yesin ja Crimson rumali" Brufordin (tuon köyhän miehen Mick Jaggerin rumpusettinsä takaa) sooloilut ja tietenkin Colosseum (sekin kovanluokan rumpalin, Jon Hisemanin, vetämä pumppu). Myös kitaristi Alan Holdsworthia voi koettaa jostain makustella, enkä sulkisi pois mahdollisuutta, että noilla krediiteillä tykkäisit jopa Ozric Tentaclesista.

Muuta sitten en oikeastaan tiedäkään jazzprogesta. Mutta tuolta voi katsoa vinkkiä:
http://www.progarchives.com/subgenre.asp?style=30

Tietysti alan klassikoita kuten juuri nuo Brufordin käymät kokoonpanot, Van Der Graaf Generator, Gentle Giant jne. kannattaa myös katsastella jossain vaiheessa. Ja useimmat progefanit tykkäävät salaa oikeasti (myös) symphonic -progesta, vaikka muuta väittävätkin.

---

Aikaisemmin unohtui, käsittämätöntä kyllä, mainita alan uudempi suomalainen yrittäjä, XL, joka vaikutti 1992-2005. Muistin tarkastaa, oliko siitä puhetta ketjussa vasta, kun eilen muuttolaatikosta käteen osui viimeinen levynsä Visual. Samankaltaisuutta orkesteri tuntee Haikaraan ja varsinkin Pekka Pohjolaan, jonka levymerkillä se viimeiset lättynsä julkaisikin. Onpa Pekka-setä jopa autellutkin bändiä joillain keikoilla, mm. Ruisrockissa. Varsin kelvokas kokoonpano, vaikkei nyt ehkä sitä aivan perinteisintä progea edusta.

[tnjrp]

Kehutaan nyt kulutusjuhlinnan kekoon kantamastani... Eikun, piti sanomani, että Joulupukki oli niin kiltti, että toi tänä vuonna jo etukäteen lahjaksi mulle laulu- ja soitinyhtye Genesiksen varsin tuoreen uusintajulkaisuboxin 1970-1975.

Vihreä tiiliskivi sisältää kaikki Peter Gabrielin ajan studio-G-levyt pl. (kuten nimestäkin voi toki päätellä) sen ihan ensimmäisen oharin From Genesis To Revelation. Tresspassin, Nursery Crymen, Foxtrotin, Selling England By The Poundin ja Lamb Lies Down On Broadwayn jatkoksi on vielä ympätty harvinaisuuksia ja tarpeettomuuksia sisältävä extralevy b-puolia ja demoja. Kaudella kasattua livelevyä Live ei setissä ole.

Kaikista löytyy CD/SACD ja 5.1 -äänille (DTS tai Dolby Digital) remixattu DVD. Kuvalevyillä on lisäksi "muistan, kun mittumaarina levyä tehtiin" -haastatteluja ja taitaapa sieltä alkaa tulla vastaan jotain konserttitaltioitakin -- noiden katselu on vielä kesken.

Musahan on sitä ittiään. Kaikki kai nyt suunnilleen tän tietää, paitsi ne, jotka muistaa pumpun Phil Collinsin johtamana kasarihittitehtaana (Land Of Confusion, enipori?).

Joo. Kerta kaikkiaan kamala leka on tuo. Hintaakin oli ihan riittävästi, rippusen yli satakaxkäänt juuroa vaikka halvimmalla ostin, mistä keksin. Vaan mulla kun ei ollut aikaisemmin Genesiksen tuotantoa CD:llä, niin sikäli tää oli kuitenkin ihan paikallaan.

Boxin wikipedia-entry:
http://en.wikipedia.org/wiki/Genesis_1970-1975

[Siniset liekit]

Minusta proge on aina aikansa lapsi. Nykyään Pink Floydin jutut ovat monelta osin peruskauraa (hiton kova porukka silti), kun taas aikoinaan Ozzyakin nimiteltiin progressiiviseksi. Että se mikä on tänään progea voi olla kymmenen vuoden päästä klisee.

Itse olen progeen tutustunut enimmäkseen progressiivisten rytmien ja riffien kautta. Muun muassa Iron Maidenin jotkin biisit tai Strapping Young ladin hyvin monet kappaleet merkitsevät minulle progressiivista musiikkia.

[tnjrp]

Minusta proge on aina aikansa lapsi. Nykyään Pink Floydin jutut ovat monelta osin peruskauraa (hiton kova porukka silti), kun taas aikoinaan Ozzyakin nimiteltiin progressiiviseksi. Että se mikä on tänään progea voi olla kymmenen vuoden päästä klisee

Jaa Ozzyn touhut on jonkun mielestä jotenkin progea? Tuo oli kyllä mulle uutta...

Mutta siitä viis, yleisellä tasolla kirjoittamasi tietysti pätee kaikkeen, mutta varsinkin ns. kevyeen, musiikkiin. Niin vauhdikkaalla alalla kuin millaiseksi rokkänrollinrenkutusbisnes on muodostunut, olisi melko erikummallista, jos jotkut jutut olisivat pysyneet progressiivisen rockin tapausta ajatellen 40 vuotta useampaan kertaan kierrättämättä, saati kokonaan piilossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että esimerkiksi Dancing With the Moonlit Knight olisi muuttunut paskaksi piisiksi siksi, että nykyään löytyy laatikoittain levyjä, joilla kitaristi soveltaa samoja teknisiä kikkoja kuin Hackettin Steve aikanaan.

Musiikin aikasidonnaisuudesta saan kuitenkin ihan näppärän aasinsillan käsitellä kolmea Anttilan alelaarista hintaan 3,99 € zipale käteen tarttunutta kotimaisen progekokoonpanon hengentuotetta. Aakkosjärjestyksessä mennen ensimmäisenä vastaan tulee

Haikara: Haikara

vuodelta 1972. Kitaristi-kosketinsoittaja Vesa Lattusen ympärillä eri kokoonpanoilla toiminut yhtye tuntuisi jääneen jossain määrin ansaitsemattomasti vain pienten piirien tietoon (vaikka se jo ehdittiin tässäkin ketjussa kertaalleen ennen mainita). Voitaisiinpa sitä pitää vaikka kulttiyhtyeenäkin. Asiaan tietysti vaikuttaa levyjen suhteellisen heikko saatavuus, muttei sekään kaikkea kerro, sillä ainakin tätä ensilärpäkettä on vuonna 1998 tapahtuneen uudelleenmasteroinnin jäljeltä ollut varsin hyvin liikkeellä.

Aikoinaan positiivista huomiota herättäneellä, mutta silloinkin heikohkosti myyneellä Haikaralla yhdistellään tietysti genren periaatteiden mukaan eri musiikkityylejä. Vaikutteita ammennetaan varsinkin jatsista mutta mukana on myös mm. kletzmer- ja wanhan ajan iscelmä –makusteluita. Selvimpänä esikuvana tuntuu silti toimineen King Crimson –yhtyeen aivan alkupään tuotanto. Mainittu aasinsilta syntyykin siitä, että levy kuullostaa jossain määrin vanhanaikaiselta tekovuoteensa nähden, nopeasti aallonharjalleen noussut ja yhtä lailla nopeasti sieltä pudonnut progressiivinen rock oli jo ehtinyt kehittyä Haikaran levyttämistä kuvioista. Vaikka sinänsä orkesteri progeaa ajoittain todella jylhästi, vuotta tai kahta aikaisemmin tehtynä levy olisi ollut merkittävänä lisäbonuksena suorastaan genren kovan ytimen tuntumassa.

Ajattominta taitaa olla Haikaran suomeksi (aika väpelösti) laulettu lyriikka, jossa on pyritty jossain määrin tiedostavaan suuntaan. Toki mukana on paljon myös metafyysistä mökeltelyä ja naivia maailmanrauhavisiointia. Luoja kutsuu –kappaleen kilpalaulanta syntiään nyyhkivän uskiksen ja ”militantin” ateistin välillä on kuitenkin edelleen ajankohtainen ja jännittävä. Pienine puutteineekin levy kuitenkin yltää kokonaisuutena suomirockin historiallisten levytysten joukkoon, mun miälest. Tosin mulla on aika kurja käsitys suomirokista noin yleensä.

Samana vuonna levylautasille ehätti myös toisena tarkastelussa olevan paketin

Kalevala: People No Names/Boogie Jungle

ensimmäinen puolisko. Niinkin hiljattain kuin 2008 julkaistu kaksi Kalevalan levyä yhdistävä keräelmä-cd on tehty halavalla eikä mistään uudelleenmasteroinnista liene puhettakaan, joten toisin kuin Haikara, tuotos kompastuu ihan ensiksi aika onnettomiin soundeihin.

Kun tästä loukkauksesta on selvitty, voi alkaa arvuutella (näin asiasta sen paremmin tietämättä) Juha Salosen ja tällä levyllä erittäinkin Matti Kurkinen (kitaristeja kumpikin) luotsaaman Kalevalan hyvinkin tähtäileen vakavamminkin maailmanmarkkinoille: käytetyt keinot viittaavat niin nimivalinnan, laulukielen kuin musiikillisten tyylikeinojenkin osalta ”valmis tuote” –asetelmaan. Ulkomaan elävistä sen voisi ajatella muistuttavan aika paljon Gentle Giantia, ei tosin valtavan instrumenttirepetuaarin suhteen kuin sikäli, että GG:n tavoin K ei erehdy unohtamaan bluespohjaisen rockin katu-uskottavuutta lisäävää vaikutusta.

Vaikka People No Namesissa on siis vähän tekemällä tehdyn progen sivumakua (varsinkin levyn nimikappaleessa), on se kuitenkin kotoperäisen musiikkimme kentässä ihan tervetullut tuulahdus hieman kunniahimoisemmista sfääreistä. Lähinnä perinteisillä rockinstrumenteilla vedetyt sovitukset ovat paikoin mukavan nokkelia ja Harri Saksalan hieman ylifraseerattua laulantaakin kuullaan yllätävän harvalla raidalla: soiton voimaan luotetaan.

Sensijaan 1975 julkaistussa Boogie Junglessa Kalevala on jo laittanut progeviitan pitkälti koipalloihin (GG jaksoi vielä tuohon aikaan yrittää). Sanoittajaksi ja taustalaulajaksi merkitty Jim Pembroke lienee vaikuttanut myös Kurkisen ja Salosen piikkiin pantuun musiikkiin, sillä meno kuullostaa parhaimmillaan köyhän miehen Wigwamilta. Levyn kannessa vihjaillun naislaulajan käyttö ihan levylläkin olisi voinut hieman pelastaa. Levyn lopettava pitkä instrumentaali Jungle sentään vielä kuljeksii Camelin sorkanjäljissä kevyen instrumentaalisymfon maisemissa, eikä aivan ansiottomasti.

Vaikka mistään levyhyllyni helmestä ei ole kyse, niin näin halvalla haltuun siirtyneenä tämä on hintansa väärtti. Mutta seuraavaa aasinsilta näkyy jo edessä, ja sitä pitkin pääsemmekin ”arvostelun” päättävään levyyn

Wigwam: Light Ages

joka on suomiprogen kruununjalokiven paikasta aikoinaan Tasavallan presidentin kanssa kilpailleen ja edelläkin jo mainitun bändin come back –ajoilta, vuodelta 1993. Levy jäi tuolloin puolivillaiseksi arvioituna ostamatta, vaikka niin ikään edellä mainitun laulaja/kosketinsoittaja Jim Pembroken ja kitaristi Pekka Reckhardtin pumppu oli jonkinmoisessa livevedossa (tosin ei yhtä hyvässä kuin kymmenkunta vuotta myöhemmin kun orkan viimeksi lavalla näin). Erikoisesti levyn soundeja moitittiin aikanaan, muistaakseni, mutta tässä 2004 väsätyssä uudelleenjulkaisussa asia tuntuu korjaantuneen ainakin minun ei-ihan-alan-terävintä-kärkeä olevista laitteistani kuunnellen.

Varsinaista progeahan Wigwam lakkasi olemasta jo Nuclear Nightclubin myötä hyvässä saumassa vuonna 1975 ja valtaosa bändin tuntevista muistaakin sen myös tällä plätällä soivasta ”progevaikutteisesta poprockista”. Virallinen Wigwam-genrehän on Pembroken tiettävästi nimeämä ”deep pop”. Niin tai näin, Light Ages on muodollisesti ihan pätevä levy, mutta loppupelissä hiukan tylsä.

Wigwamin helmasyntejä siis toisinnetaan modernimmin soundein, mistään (sinänsä ajatuksena hieman yliarvosteusta) uudistumisesta on turha puhua. Levyn ydinmehu tiivistyy oivasti Pembroken hieman pidemmässä kappaleessa No New Games To Play. Esiin massasta nousevat lähinnä Mats Huldenin (joka muuten aikoinaan näperteli myös Kalevalan People No Namesin lyriikat enklanniksi) vierailijana säveltämä, mahtipontinen, välillä hieman soulahtavaltakin kuulostava Talking Brought Me Here ja ehkä hiukan nolosti levyn lopusta löytyvät vanhojen biisien uudelleenlämmittelyt kuten Tombstone Valentine ja levyn päättävä herkistely Friend From The Fields. Proge, jota tässä ketjussa kuitenkin pitäisi muistaa etsiä vaikka kissojen ja koirien kanssa, haisee eniten sinänsä aika laiskassa Absalomissa ja miksei muissakin Reckhardtin sävellyksissä.

Summa summarum, Light Ages ei ole huono levy, muttei aiheuta spontaaneja ilon purkauksia eikä semminkään ole oikein millään mittatikulla ajatellen progressiivinen. Wigwaminnostuksen yllättäessä kannataa aloittaa huipulta: joko Fairyportista, tai ellei se proge nyt ole niin tärkeää, niin just tuosta kiitettäville myyntiluvuille asti kivunneesta Nuclear Nightclubista.

[Echramath]

Jaa Ozzyn touhut on jonkun mielestä jotenkin progea? Tuo oli kyllä mulle uutta...

Ossi ja proge liittyvät toisiinsa ainakin sillä tapaa, että Philips Records perusti alamerkikseen Vertigon, joka luokiteltiin progressiiviseksi (kun muillakin semmoinen oli, EMIllä Harvest ja Deccalla Deram). Siihen aikaan taisi olla ihan hakusessa, mitä progella meinataan, mutta levyttihän siellä mm. Gentle Giant, joka myöhemminkin genreen kuuluvaksi lasketaan. Ja Vertigo julkaisi myös Black Sabbathin ensimmäiset viisi albumia.

[tnjrp]

Ossi ja proge liittyvät toisiinsa ainakin sillä tapaa, että Philips Records perusti alamerkikseen Vertigon, joka luokiteltiin progressiiviseksi (kun muillakin semmoinen oli, EMIllä Harvest ja Deccalla Deram). Siihen aikaan taisi olla ihan hakusessa, mitä progella meinataan

Joo, sikäli kyllä, että progressive oli siihen aikaan vähän semmoinen muotitermi ja sitä pasteerattiin hyvin moniin uusiin artisteihin. Mm. T.Rexiä mainittiin ainakin jossain artsuissa progressiiviseksi. Terminä se ei siis tarkoittanut samaa kuin nykyään, ehkä paremminkin melkein päinvastoin: uusi, jännä ja k00l muzakki oli "progea".

Alunperin noista ensimmäisistä progeartisteista puhuttiin usein "art rockina" (joka termi sittemmin siirtyi muihin hommiin). Arvelisin, että useimmat journot ja harrastajat kyllä ymmärsivät, että oli jonkimoinen ero sen ja varhaisen heavyn välillä. Muistelisin jopa, että Suomessa tuli radiosta joskus 70-luvun alussa kerran viikossa tunti vähän rankempaa nuorisomusiikkia ja siellä oli sitten vuoroviikoin semmosta progempaa ja semmosta hevimpää. Aikaa on kyllä kulunut niin paljon, että ehkä muistan tämän väärin ainakin joiltain osin.

Ozzyhän on kyllä sittemmin laulanut mm. Rick Wakemanin levyllä, mutta ei se vielä ehkä Osbournen mamman pojasta progedinosaurusta tee


Mutta enemmän asiaakin, hra Porcupine Tree eli Steven Wilson kertoo mielipiteitään mm. iPodeista ja paljastaa yhsityiskohtia tulevasta PT-levystä PopMattersin haastattelussa:
http://www.popmatters.com/pm/feature/71940-an-eclectic-master-craftsman-an-interview-with-steven-wilson/

[Tapsa]

Mieleni tekisi puhua Porcupine Treesta, mutta olen tutustunut bändiin sen verran hiljattain että en oikeastaan osaa sanoa siitä juuri mitään. Puhunpa sitten Genesiksestä, joka on näköjään jäänyt aika pienelle huomiolle tässä topicissa (vaikka itse pidänkin King Crimsonista ehkä hitusen enemmän).

Olin myyty kun isoveli lainasi levyt (tässä järjestyksessä) Selling England by the Pound, Foxtrot ja The Lamb Lies Down on Broadway. Kuuntelin ensiksi SEbtP:n, jonka jostain syystä opin tuntemaan aloitusraidan Dancing With the Moonlit Knight nimellä - kieltämättä kappale edustaa levyä hyvin ja asettaa sen tyylin ja tunnelman. Sen jälkeen homma meni minulta ehkä vähän ohi aina mainioon The Cinema Show'hun ja sen akustiseen johdantoon asti, puhumattakaan siitä "Once a man, like the sea I raged..." -kohdasta. Ne ovat melodioita, joita en ihan heti unohda. Mutta varsinaisesti levyn kruunasi minulle minuutin mittainen epilogi Aisle of Plenty, joka sitoo lopun alkuun ja tekee albumista täydellisen ympyrän. Soppaa hämmentää vielä sekin, että lyriikkalehtiseen ensimmäiseksi biisiksi oli painettu The Battle of Epping Forest. Myöhemmin tajusin, että oikeastaan levy voisi yhtä hyvin alkaa siitä ja päättyä More Fool Me'hin. Tosin silloin viimeiseksi tunnelmaksi ei jäisi Peter Gabrielin hiljaa laulama "see the deadly nightshade grow", joka saa jokseenkin joka kerta vereni hyytymään.

Kun aloin tajuamaan, että levy oli todella hienon kuuloinen ja että pidin siitä oikeastaan todella kovasti, oli Foxtrotin vuoro. Tähän päivään saakka haaveilen, miltä Watcher of the Skyn mellotroni-introsta nouseva urulla soitettu (ehkä?) rytmikuvio kuulostaisi DAD-viritetyllä sähkökitaralla vedettynä jonkin metallibiisin taustana. (Itse soittamanani se ei kuulosta ihan täydelliseltä.) Siitä seuraava Time Table on myös kyherryttävän hieno sävellys - Can-Utility and the Coastliners ehkä vähemmissä määrin, vaikka sen tarina onkin ihan jännä.

Sitten päästään Horizonsin akustisen kitaran maalailuun. Vaikka kappale ei kestä kuin 1:41, se on vaikuttanut vahvasti musiikkimakuni kehittymiseen. Esimerkiksi Opeth iski minuun niin kovaa osittain siksi, että olin Horizonsissa kuullut upeaa akustisen kitaran soittoa. (Tähän pitäisi varmaan sanoa jotain Nick Drakesta, mutta hänenkin kuuntelunsa suhteen olen vasta alkutaipaleella eikä se oikein kuuluisi tähän ketjuunkaan.) Kiitokset Steve Hacketille.

Ja Horizonshan on vasta johdanto mainiolle Supper's Readylle, kappaleelle joka laajensi käsitystäni siitä, mitä kaikkea sana "kappale" voi tarkoittaa. Supper's Ready on paitsi kappale, myös seitsemän kappaleen kokoelma. Kun jotkut kaverini intoilivat Nightwishin julkaistessa 14-minuuttisen biisin, naureskelin itsekseni. (Olen joskus ylimielinen sillä lailla. Rumaa, tiedän.)

The Lamb Lies Down on Broadway on mielestäni ehkä pikku hitusen yliarvostettu. Onhan se todella hieno, varsinkin jälkimmäinen puolisko, mutta mielestäni siitä puuttuu vähän kahden sitä edeltävän levyn majestisuutta. Absurdi kertomus Raelista, joka seikkailee unimaailma-New Yorkin läpi, on kyllä kiehtova. Kulutin jonkin aikaa sitä tulkiten ja selvitellen. Ja täytyy sanoa, että The Lamiasta eteenpäin albumi on täyttä parhautta. Hiljainen ja tunnelmallinen kokoelma erilaisia fiiliksiä, ja se kulkee eteenpäin keskeytymättä ja rikkoutumatta raitojen vaan raksuttaessa eteenpäin.

Genesis on jäänyt viime aikoina vähälle kuuntelulle osittain siksi, että osa sen saundimaailmoista kuulostaa minusta auttamattoman vanhahtavilta. Mellotroneissa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta esimerkiksi aiemmin mainitun Supper's Readyn kahdeksannen osan, Apocalypse in 8/9:n, joka on kyllä hieno sävellys, hiukan pilaa kosketinsoitinsoolo, joka tuo jossain määrin mieleeni MIDI-äänet. Eikä itse asiassa ihan vähääkään. Tällaisia pikkuasioita kun saisi päivitettyä, niin voi vitsi mikä elämys bändin varhaistuotanto olisikaan.

Mitä sitten tulee tähän kasaripoppiin... Vähänkö mua nauratti, kun tajusin, että sellaisen ruotsalaisen popbändin kuin Alcazar kesähitti This Is The World We Live In on osittainen cover Genesiksen myöhemmän tuotannon hitistä Land of Confusion. Sama kertsi.

[Shakal]

Progressiivinen rock tuntuu nykyisin olevan minulle se musiikin tyylilaji. En tiedä johtuuko iästä vai mistä, mutta viimeisen parin vuoden aikana kaikenlainen hieman vaikeampi musiikki on alkanut kolahtaa ihan eri tavalla. Koska rock on taas ollut aina lähellä sydäntäni eri muodoissaan, ei liene mikään ihme, että proge uppoaa kuin kuuma veitsi voihin. Ehkä eniten progessa viehättää tyylisuunnalle ominainen musiikillinen moniulotteisuus, jonka seuraksena monestikin kuunnelluista biiseistä voi löytää vielä uusia piirteitä.

Ehdoton suosikkini kotimaisista proge-bändeistä on Y.U.P. Varsinkin yhtyeen vanhempi tuotanto sisältää juuri em. moniulotteisuutta. Moni kappale vaatii useita kuuntelukertoja ennen avautumistaan. Musiikillisen mielenkiintoisuuden kruunaa Jarkko Martikaisen nerokkaat ja usein varsin vinksahtaneetkin sanoitukset. Mielestäni yhtyeen paras albumi on Toppatakkeja ja Toledon terästä, joka on samalla eräs kaikkien aikojen parhaista suomalaisista rock-julkaisuista.

Muita hyviä suomalaisia hyviä progressiivisen rockin vielä ketjussa mainitsemattomia nimiä ovat mm. Piirpauke, Absoluuttinen nollapiste. Ulkomaisesta progesta ehkä kaikista eniten on tullut kuunneltua klassikoita, kuten Pink Floydia ja Genesistä. Vähän tuoreemmista progen kaltaista musiikkia tekevistä artisteista tulee ulkomailta ensimmäisinä mieleen Serj Tankian ja Devin Townsend.

Loppukevennys - aihetta hipova Fingerporin jakso: http://www.hs.fi/fingerpori/1135244325944