30.Elokuu 2014, 17:14 *
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Tämä on vanha keskustelualue, jonka käyttö lopetettiin 27.9.2013.
Kaikki vanhat viestit säilytettiin arkistossa, kun uusi keskustelualue otettiin käyttöön.

Uudelle keskustelualueelle pääset osoitteella:
http://www.risingshadow.fi/forum
 
Sivuja: 1 [2]   Siirry alas
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Progressiivisen rockin aarreaitta  (Luettu 5070 kertaa)
Jehudiel
Teknovelho
***


Poissa Poissa
Viestejä: 931
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Bussipysäkki
« Vastaus #20 : 10.Toukokuu 2009, 17:43 »

Minun ehdoton progebändini on Queen. Todella hienoa musiikkia bändi on tehnyt ja nimenomaan Freddie Mercuryn solistikaudella. Ei tästä voi kuin olla pitämättä, Euroopan ylpeys Beatlesien ohella.

Freddie Mercury on yhtyeen henki. Hänen voimakas ja laaja äänensä saa kappaleet tuntumaan ja Brian Mayn kitarointi antaa niille upean lisämausteen. Rummut ja bassot on samaten todella hyvin tahditettu ja sävelletty. En ihmettele bändin legendaarista asemaa, sillä se on upeaa musiikkia tehnyt.

Loppuun vielä muutama linkki.

http://www.youtube.com/watch?v=9hMrY8jysdg

http://www.youtube.com/watch?v=gfLD-7bCtME

http://www.youtube.com/watch?v=OgK_keIJq-4

http://www.youtube.com/watch?v=4ADh8Fs3YdU&feature=related
tallennettu

When the Master has completed her work, she forgets it. That's why it lasts forever.
Kaimaani
Kokelas
*

Poissa Poissa
Viestejä: 2
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Piilossa viidakon
« Vastaus #21 : 09.Heinäkuu 2009, 15:21 »

Jeps! Meikällekin on proge kovasti mieleen!! Viime aikoina on tullut kuunneltua Porcupine Treetä(jesh! Yllätys, yllätys!), Pure Reason Revolutionia, Rushia, Pineapple Thiefiä, Spocks Beardiä... Paljon kaikenlaista.

Mutta tosiaan, mielestäni progessa kaikista hienointa on ehkäpä sen yllätyksellisyys... Koskaan ei voi tietää milloin soittajat iskevätkin jonkin todella hämmentävän soinnun tai vaihtavat johonkin vieläkin hämmentävämpään rytmilajiin... Ja senkin jälkeen se kuulostaa vaan niin älyttömän HIENOLTA!! Etenkin jos soittajat osaavat asiansa...
tallennettu
vesapai
Kokelas
*

Poissa Poissa
Viestejä: 17
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #22 : 09.Heinäkuu 2009, 16:14 »

Tänä kesänä olen kuunnellut ajatuksella vanhaa Yesiä. Yhtyeen scifistinen taideprogeilu sopii kauniisiin kesäpäiviin - tai lämpimiin iltoihin, tuotannosta löytyy varianssia molempiin päihin. Jon Anderson laulaa kauniisti, jopa tuoreemmilla levyillä (joista kannattaa tsekata erityisesti Magnification) - Spotifyn kautta voi kuunnella. :)
tallennettu
Denizen
Teknovelho
***

Poissa Poissa
Viestejä: 1005
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Tampere
« Vastaus #23 : 09.Heinäkuu 2009, 17:46 »

Pistin juuri Haikara-kasettini soimaan. Äänenlaadusta kyllä nopeasti huomaa, että kasetti on melkein 40 vuotta vanha. Kovasti venynyt on nauha, mutta tavallaan se melkein sopii tunnelmaan. Ei siinä, haluaisin löytää tämän cd:lläkin jostain.

Sattumalta koneelleni kopioitui jokin aika takaperin myös Pekka Strengiä (minä en siihen vaikuttanut) ja sitä olen kuunnellut jonnin verran. Periaatteessa pidän kyllä, ihan hauskaa tavaraa.

Harkitsen kuuntelevani enemmänkin, mutta nimenomaan suomi-progeen haluaisin vihjeitä. Brittiläisen suhteen tiedän kyllä mitä hankin käsiini sitten kun jatkan.
tallennettu
Andromeda
Kokelas
*


Poissa Poissa
Viestejä: 19
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Svalberga
« Vastaus #24 : 22.Heinäkuu 2009, 18:43 »

Pistin juuri Haikara-kasettini soimaan. Äänenlaadusta kyllä nopeasti huomaa, että kasetti on melkein 40 vuotta vanha. Kovasti venynyt on nauha, mutta tavallaan se melkein sopii tunnelmaan. Ei siinä, haluaisin löytää tämän cd:lläkin jostain.

Levykauppa Äx myy Haikaran 1972 julkaistua ensimmäistä levyä Haikara CD-versiona hintaan 5,90 ja SwampMusicista löytyy alunperin 1998 julkaistu Domino (hintaan 17,95). Jälkimmäistä en ole kuunnellut, joten en tiedä, onko se enää progea ensinkään..

Suomalaisesta 1970-luvun progesta kiinnostunut voipi perehtyä Haikaran ohella mm. seuraaviin äänitteisiin. Luetteloimani äänitteet ovat (jollakin mittapuulla) kotimaisen progen parhaimmistoa. Niistä suurin osa pitäisi löytyä myös CD:nä, jos ei vanhempien levyhyllystä löydy LP-levyinä.

Tasavallan Presidentti:
- Lambertland (1972)
- Milky Way Moses (1974)

Tasavallan Presidentti soittaa myös Pekka Strengin levyillä Magneettimiehen kuolema ja Kesämaa.

Jukka Tolosen 1970-luvun tuotannosta esim:
- Tolonen! (1971)
- Summer Games (1972)
- The Hook (1972)
- Hysterica (1974)

Wigwam:
- Fairyport (1971)
- Being (1974)
- Nuclear Nightclub (1975)

Pekka Pohjola
- Pihkasilmä, kaarnakorva (1972)
- Harakka Bialoipokku (1974), julkaistu Iso-Britanniassa nimellä  "B the Magpie"
- Keesojen lehto (1977)

Tabula Rasa
- Tabula Rasa (1975)

Kalevala
- People No Names (1972)

Piirpauke (ei minusta kyllä ole varsinainen proge-bändi, mutta kannattaa tutustua...)
- Piirpauke (1975)
- Piirpauke 2 (1976)
tallennettu

Kerouac... hmm...eikös hän ollut Sputnik?
tnjrp
Neurovelho
****


Poissa Poissa
Viestejä: 1524
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Piikkiö
« Vastaus #25 : 24.Heinäkuu 2009, 11:51 »

Haikaran Dominoa ei yleisesti pidetä kovin progressiivisena tai muutenkaan erikoisena levynä. Kakkoslevy Gefar on sitävastoin (ainakin keräily)arvossaan ja myös Lattusen elävienkirjoistapoistumisen vuoksi viimeiseksi jäänyttä Tuhkamaata kehutaan kohtuudella.

No niin. Aika paljon on ketjussa nyt puhuttu kotimaisesta ja tietysti myös siitä perinteisestä anglosaksisesta progesta (ns. peruskuuntelijahan tunteekin ylipäänsä vain nuo ritannian dinosaurit, Jessit ja Pinkloirit). Lienee siis hyvä hetki ottaa esiin myös Italia, tuo hauskasta pääministeristään nykyään tunnettu valtio, jossa oli progressiivisen rockin hulluina vuosina (ja itse asiassa on kai vieläkin) varsin aktiivinen ”skene”.

Italialaisesta progesta puhutaan usein kuin omasta genrestään, usein näkee esimerkiksi termit ”Italian symphonic progressive” ja ”rock progressivo italiano”. Toki italoakteja pohtiessa tulee helposti mieleen semmoinen tietty äkkivääryys, vaikutteiden ottaminen voimakkaammin oopperasta kuin klassisesta sinfoniamusiikista ja tietenkin italiaksi laulaminen. Mutta ainakin tuo viimeksi mainittu on paljon enemmän itsestäänselvyys sielläpäin kuin vaikkapa suloisen Suomemme rockkentässä, eikä muutenkaan kelpaa genreyttäväksi seikaksi kuin vain angloamerikkalaisen kulttuuri-imperialismin näkövinkkelistä.

Niin tai näin, tutkailaan nyt pikaisesti kolmea 1970-luvun alun italialaista merkkiteosta. Mennään vaihteeksi käänteisessä aakkojärjestyksessä, bändin nimen mukaan.

Premiata Forneria Marconi: Per un amico

PFM oli aikanaan ehkä kansainvälisesti tunnetuin Italian progebändeistä ja osittain tämä mennee sen piikkiin, että ainakin tämä Per un amico vuodelta 1972 on aika helposti lähestyttävää ”kevytprogressiivista”. Yhtyeen luovan ytimen muodostivat tuolloin Mauro Pagani (puhaltimet, viulu), Franco Musida (kitarat, laulu) ja Flavio Premoli (koskettimet, laulu). Ensinmainittu sanoitti, jälkimmäiset sävelsivät.
 
Suhteellisesti ottaen tunnetun yhtyeen usein parhaaksi mainituksi levyksi PUA on hitusen puolivillainen. Valtaosa sen kappaleista on suhteellisen jäyhiä, keskivauhtisia ja jossain määrin jopa balladinomaisia, mikä tekee levystä tasapaksun oloisen. Bändi ei antaudu todella kippuraiseen tekniseen suorittamiseen oikeastaan kuin levyn lyhyimmällä raidalla Generale!, johon sitten vastavuoroisesti onkin muikean mutkikas ja tyylilajeja syleilevä instrumentaali. Kokonaisuus tuo tutummista orkestereista puhuen mieleen King Crimsonin uran alkupään mietiskelevämmät kappaleet ja on näin vuosien päästä ajatellen loppupelissä ehkä enemmälti ”ihan kiva” kuin ”loistavaa! fantastista!” –kategoriaa.

Käytännössä sama levy on julkaistu myös maailmanmarkkinoita tavoittelevana englanninkielisenä versiona Pictures of Ghosts. Sitä pidetään yleensä alkuperäistä heikompana, mistä kuulema pitää syyttää laulajan heikkoa englannin ääntämystä.

Varoituksen sanana, vieläkin toimiva orkesteri on Emerson, Lake & Palmeriakin tiukemmin samaistunut nimensä lyhenteeseen, joten sen levyjä voi olla joskus hankala löytää bändin koko nimellä.

Banco del Mutuo Soccorso: Darwin!

Vuonna 1973 progressiivisen rokin tähdenlento oli saavuttamassa lakipisteensä Britanniassa, ja Italoskenen toinen todellinen jättiläinen Banco del Mutuo Soccorso vastasi saarivaltakunnan hörhöjen haasteeseen kantta myöten kellontekijän tarkkuudella suunnitellulla, kunnianhimoisella projektilevyllä. Ytimekäs nimikin sen kertoo, aiheena on vaatimattomasti evoluutio.

Sormiovirtuoosi Vittorio Nocenzi vastasi musiikista ja yhdessä Bancon ”tavaramerkin”, oopperanlaulajan habituksen sekä äänenkäytön omaavan vokalistin Francesco di Giacomon kanssa myös yleisesti aikaa kestäneistä ja erittäinkin juuri tänä vuonna ajankohtaisista sanoituksista: ”Prova a pensare un po’ diverso... niente da grandi dei du fabbricato…”

Haastavasta aiheesta huolimatta Darwin! ei vastusta lähestymisyrityksiä olemalla liian kikkaileva ja kokeileva. Kyse on sensijaan sinfonisen progren ydinosaamisalueesta, massiivisista ja mahtipontisista sävelvyöryistä, joissa tarpeellisuudestaan huolimatta keskeisintä ei ole yksityiskohtaisen monimutkaisuuden matemaattisen tarkka realisaatio vaan kappaleiden synnyttämä tunteellinen impakti. Selvimmin ”änkyräitalo” tuntuukin  di Giacomon laulutyylissä, vaikka myös jazz paistaa läpi ehkä hieman tavallista selvemmin, etenkin instrumentaalilla La danza dei gradi rettili, kun dinosaurukset panevat tanssiksi jazzklubifiiliksissä.

Jos levyltä pitää väkisin hakea selvää vikaa, niin tavallaan sen kappaleet ovat ikäänkuin takaperoisessa järjestykssä: suurimuotoisin ja pisin kappale L’Evoluzione avaa levyn ja siitä eteenpäin biisit pyrkivät lyhentymään ja jossain määrin jopa kevenemään. Tällä voisi tietenkin ajatella tavoiteullun elämän historian aikaskaalojen tuntua, ne monelle kiinnostavammat maailmankaudet lähempänä meidän aikojamme kun ovat niitä yleisesti ottaen lyhyempiä.

Myös Banco toimii edelleen ja on lupaillut julkaisevansa tänä vuonna tunnetuimmalle levylleen nimensä lainanneen tiedemiehen juhlistamiseksi jonkinlaisen jatko-osankin Darwin!:ille. Tosin vielä sitä ei ole tietääkseni markkinoille kuulunut. On myös huomattava, että periaatteessa samasta levystä on olemassa kaksi kokonaan eri versiota @ Mike Oldfield ja The Enid, alkuperäinen ja yleisesti paljonkin parempana pidetty ja vuonna 1991 tehty uusioversio (jonka nimessä ei ole huutomerkkiä, mikä tosin tuskin auttaa netistä haettaessa). Jälkimmäisellä on puolellaan hieman pidemmät sovitukset ja paremmat soudit, mutta alkuperäisen tuoreus tietysti puuttuu ja levy on myös ulkonäöltään suorastaan ruma verrattuna alkuperäiseen. Miehityskin on hieman muuttunut, ja saattaapa rockpuristeja kiusata, että Banco soittaa tällä kertaa ilman perinteistä basistia Vittorion hoitaessa ko. osuudet synabassolla.

Baletto di Bronzo: Ys

Kaikkein raskassoutuisin ja kompromissittomin tässä käsiteltävistä levyistä on suppean diskografian omaavan Baletto di Bronzon Ys vuodelta 1972 (tosin sävellystyö oli tehty jo edellisenä vuonna). Lino Ajello (kitara), Gianni Leone (koskettimet, laulu), Vito Manzari (basso) ja Gianchi Stringa (rummut) ovat liikkeellä pohjalaistyylisessä ”muut tekevät mitä osaavat, me tehdään mitä halutaan” –hengessä. Suorituksen arvoa vähentää hieman se, että sävellys ja sanoitus ovat kolmannen osapuolen N. Mazzocchin tekosia.

Änkyräprogressiivista Ysiä voisi koettaa itselleen hahmottaa vaikka kuvittelemalla tilanne, että Emerson, Lake & Palmer ja King Crimson ovat tuplabookanneet studion eivätkä isoegoiset herrat Emerson ja Fripp pysty sopimaan soittovuoroista, joten bändit päättävät mennä yhtä aikaa soittohuoneeseen esiintyäkseen vuorotellen ilman, että äänittäjäparka ehtisi vaihdella keloja. Tulos on suurimuotoista ja teknisesti vaikuttavaa, mutta kuten arvata saattaa, varsin kulmikasta. Daina Dinin hoitama vokalisaatio (ajoittain moniraitatekniikan avulla toteuttuna ”naiskuorona”) viimeistelee vinksahtaneen rinnakkaistodellisuuden kaiuilta kuullostavan teoksen. Polydorin julkaisemalle CD-versiolle on vielä bonuksesi napattu La tua casa comoda, ei myöskään ihan mätä kappale, muttei kuitenkaan levyn muun matskun tasolla.

Vaikka ymmärrän hyvin, miksi levy on voittanut joissain nettiäänestyksissä jopa kaikkien aikojen parhaan progealbumin tittelin, pumpulikorviini homma kuullostaa välillä jo hiukan turhan itsetarkoitukselliselta. Jotain progressiivisen rockin ydinmehusta tähän on kuitenkin saatu tiivistymään ja levy on ilman muuta genren harrastajalle omistamisen arvoinen. Myös tästä on muuten olemassa englanninkielinen versio, johon kuitenkaan tuskin kannattaa tuhlata paukkuja.
tallennettu
Sivuja: 1 [2]   Siirry ylös
  Tulostusversio  
 
Siirry:  

Risingshadow

Powered by SMF 1.1.19 | SMF © 2006-2011, Simple Machines

Valid XHTML 1.0 Transitional