Missä olit, kun...

[Hiistu]

Tänään on taas 9/11 -terrori-iskujen vuosipäivä. Tornien romahtaminen on  varmaan yksi klassisista "Missä olit, kun sitä tai tätä tapahtui?" -kysymysten kohteista.


Minä olen huono vastaamaan noihin kysymyksiin, koska en niitä sillai muista. Tove Janssonin kuolemasta kuuleminen on oikeastaan ainoa sellainen tapahtuma.. Kuulin autoradiosta ja muistan yhä tienkohdan, jossa oltiin silloin menossa. Ensin järkytyin, että Jansson oli ylipäänsä ollut vielä hengissä (en ollut ikinä tullut ajatelleeksi asiaa, jotenkin vain olettanut jo wanhaksi.. ) ja heti sitten samalla hänen kuolemastaan.

9/11 olin kai kotona, mutta muistan lähinnä vain, että vanhemmat olivat huomattavasti itseäni kiinnostuneempia televisiossa pyörineistä uutisista - mie en tuolloin ihan tajunnut, miten ne poikkesivat muista maailman kuulumisista. Tapaninpäivän tsunamin aikaan ainakin olin kotona, muttei aavistustakaan, missä vaiheessa päivää tapahtuneesta kuulin. Jommasta kummasta kouluammuskelusta muistan lukeneeni lukion atk-luokassa hyppytunnilla.. jollei se sitten ollut jo koulun loputtua, bussia odotellessani.


Onko teille jäänyt mieleen tarkkaa paikkaa tai tilannetta, jossa olisitte olleet jostain uutistapahtumasta kuullessanne? Mikä tapahtuma - missä olitte?

[Nafisan]

Muistan hyvin missä olin 11.9.2001. Kotona - allekirjoittanut jo 14v (oikeasti synttärit vasta parin pv:n päästä) - vaikka oli koulupäivä, mutta sain jäädä kotiin kun isä oli edellisenä iltana kuollut sydänkohtaukseen.

Muistan myös hyvin kun Diana kuoli. Asuttiin vielä maalla ja istuin tv-pöydällä (tiedän, outo tapa) ja katselin uutisia. (Olin hyvin kiinnostunut maailman menosta ja politiikasta, en tiedä miksi.) Huusin sitten ihan kauhuissani "Äiti, prinsessa Diana on kuollut!"

[Pisania]

Yhtenä kauniina kesäpäivänä lähdin ennen puolta päivää kävelemään maisemareittiä pitkin kirjastoon. En vissiinkään sinä päivänä ollut avannut tietsaa tai telkkaria. Kun saavuin keskustaan, R-kioskin ikkunassa tien toisella puolella lööpit huusivat että joku oli kuollut, mutten saanut selvää kuka. Aikani tihrustettuani selvisi että se oli Michael Jackson. Vaikken mikään fani koskaan ollutkaan, tuntui se hirveän epätodelliselta. Jackson kun nyt vaan oli yksi niitä asioita, jotka on ollut aina olemassa eikä tullut mieleenkään että hänkin voisi joskus poistua maisemista.

Ja tänä päivänä 10 vuotta sitten olin sopivasti telkkarin edessä vaihtelemassa kanavia, kun osuin CNBC:lle ja näin suorana lähetyksenä miten toinen kone osui torniin. Roikuttiin sitten koko päivä telkkarin ääressä, välillä käytiin hautausmaalla kastelemassa kukkia ja kun sieltä tultiin takaisin olivat tornit sortuneet. Se koko päivä oli epätodellinen.

[Jewel]

11. 9. 2001 olin Baby Biossa katsomassa Bridget Jonesin päiväkirjaa. Lapseni olivat silloin yksi- ja kaksivuotiaita, ja mukana olivat myös lasten kummitädit sekä toisen tädin pieni poika.

Yksi täti jatkoi matkaansa kotiin, mutta me muut suuntasimme meille Viikkiin. Minä aloin kokata pyttipannua, mikä itse asiassa oli aika pöllöpäinen valinta kahden perheen kokoiselle seurueelle, koska siinä on paljon pilkkomista eikä yhdelle paistinpannulle edes mahdu moinen määrä.

Aika pian kaverin mies soitti, ja puhelun päätyttyä rouva raportoi epäuskoisesti: "Harri (nimi muutettu) sanoi, että Nykissä on lennetty lentokoneella päin WTC:n tornia. Mutta sillä on niin outo huumorintaju, että en mä tiedä, onko se totta. " Minä olin tuntenut kyseisen miehen kauemmin kuin vaimonsa, joten tiesin välittömästi, ettei se huumorintaju ihan niin outo olisi.

Sitten molemmat miehet tulivat, telkkaria tuijotettiin ja minä kokkasin sitä pahuksen pyttipannua. Rouva kummitäti käänsi päättäväisesti selkänsä telkkarille ja ryhtyi tiedustelemaan minulta lastemme hampaiden puhkeamisesta, miehet vahtasivat ruutua ja kaksivuotiaamme kirkui lattialla haluavansa katsella mielummin Prinsessa Ruususta. Siinä sirkuksessa en kyennyt seuraamaan uutisia niin hyvin kuin olisin halunnut ja päätin keskittyä asiaan paremmin sitten seuraavan päivän Hesarin parissa.

Ja olenpa muuten niin vanha, että muistan Estonian uppoamisenkin. Olin silloin lukiossa, tulin jostain kotiin keskellä yötä tai jostain muusta syystä haahuilin valveilla. Näkövammainen isäni oli menossa vessaan ja kertoi matkustajalaivan uponneen ja että satoja ihmisiä oli hukkunut - isä valvoi usein myöhään, ja hän oli kuunnellut radiota. Teini-ikäisen innolla sanoin välinpitämättömästi "Aha" ja menin nukkumaan.

Nuo kaksi ovat ehkä parhaiten mieleen painuneet uutistapahtumat. Tsunamista ei ole jostain syystä jäänyt yhtä tarkkaa muistijälkeä. Silloin muistan itkeneeni, kun Astrid Lindgren kuoli. Ja Olof Palmen kuoltua ihmettelin, miksi äiti itkee.

 

[Elthadora]

Onko siitä oikeasti jo kymmenen vuotta...? Minä muistan hyvin, en vain hirveästi ymmärtänyt siitä mitään silloin, olin kuitenkin vasta kuudennella. Enkä ollut koskaan seurannut uutisia tai mitään niin tietoni maailman menosta olivat vähäiset (aloitin sellaisen huonon tavan vasta puoli vuotta takaperin ja sitä ennen en oikeasti tiennyt mistään maailman tapahtumasta yhtikäs mitään). Oltiin joka tapauksessa silloin luokkaretkellä Ahvenanmaalla, istuttiin bussissa, oltiin menossa kaupunkiin kiertelemään, kun opettaja nousi bussissa paikaltaan ja sanoi Yhdysvalloissa käyneen suuren terroristi-iskun ja että paljon ihmisiä oli kuollut. Ja ettei meidän pitäisi ihmetellä, kun kaupunki hiljenee kahdeltatoista virallisen hiljaisen hetken ajaksi. Vähän oli hämmentynyt olo. Ei tosin lopulta huomattu mitään eroa normaaliin vilkkauteen silloin keskipäivällä, vaikka vahdittiinkin kelloa. Ei se kai suomalaisia sitten liikuttanut, pelkästään järkytti.

Toinen muistamani tapahtuma oli lukion aikaan, kun ryhmänvalvojan tunnilla meille kerrottiin, että yhdessä koulussa tapahtuu liikaa paraikaa. En muista, mikä kouluammuntatapauksista oli kyseessä. Muistan vain, että seurasimme tapahtumia hesarin sivuilta hetki hetkeltä koko sen ajan, mitä tunti kesti. Se tuntui silloin kovin kaukaiselta ja epätodelliselta, koska eihän Suomessa mitään sellaista tapahdu. Eihän?

Edellisestä viestistä tuli mieleen myös Estonia, vaikken sitä itse ihan varmuudella muista, kun olin vasta viiden vanha. Joltain laivamatkalta on epämääräinen mielikuva myrskystä, kun tavarat lenteli, laiva heittelehti eikä ruoka tahtonut pysyä sisällä.
Olin joka tapauksessa juuri tuona kyseisenä yönä laivalla palaamassa Ruotsista isotädin luota. Koska oltiin suhteellisen lähellä uppoamispaikkaa, meidän laiva oli yksi niistä, jotka kävivät noukkimassa henkiin jääneitä ylös merestä. Isoisäni kuulema valvoi koko yön tuijottaen ikkunasta ulos, toivoen voivansa olla jotenkin hyödyksi ylimääräisenä silmäparina, eikä koskaan sen jälkeen suostunut jälleen matkustamaan laivalla.

[Lachesis]

^Aika dramaattinen kokemus kieltämättä. En ihmettele, että on traumatisoinut sukulaistasi. Minun äitini, joka ei ollut millään lailla henkilökohtaisesti Estonian kanssa tekemisissä, vieroksuu edelleen laivamatkustamista.

9/11:n kuulin melkein reaaliajassa mieheltäni puhelimessa, kun istuin bussissa matkalla töistä Peijaksen sairaala-apteekista kotiin Myyrmäkeen (olin sen syksyn farmaseuttioppilaana pakollisessa harjoittelussa sairaalassa). Soitin saman tien isälleni, joka oli aluksi epäuskoinen ja sitten kauhistunut. Vaikka olin jo parikymppinen, tapahtuneella oli minulle melko lapsellisesti lähinnä valtava draaamallinen arvo, ei henkilökohtaista maailman järkkymistä, ainakaan ensialkuun.

Myyrmannin pommi-isku meni sikäli aika läheltä, että asuin tuolloin Myyrmäessä, mutta olin iskun sattuessa iltavuorossa töissä Hakaniemessä. Jos en olisi ollut, olisin saattanut olla Myyrmannissa ostoksilla (tosin enimmäkseen kävin ruokakaupassa muualla kuin siellä). Muistan saaneeni huolestuneita tekstiviestejä läheisiltä ja vastanneeni niihin kotimatkalla, kun olin kuullut uutiset.

Dianan kuolemasta kuulin tultuani yömyöhällä kotiin ensimmäisen poikaystäväni luota; vanhemmat valvoivat vielä television äärellä ja kertoivat minulle. Vaikka en ole enkä ollut silloinkaan kovin kiinnostunut mistään kuninkaallisista, siitä tuli jonkinlainen tunne että maa liikahti äkkiä jalkojen alla ja sen jälkeen asiat olivat toisin; en tiedä miksi.

En muista, miten minulle kerrottiin Tshernobylin turmasta, mutta kuusivuotiaan ymmärrykselläkin pelästyin niin paljon, etten uskaltanut laskea polkupyörääni maahan kyljelleen (siinä ei ollut tukijalkaa), ettei sen sarviin ja siitä minun käsiini olisi tarttunut vaarallista laskeumaa.

[maahinen]

Enpä muista yhtään, missä olin 11.9, vain ensimmäisen ajatukseni, että vihdoinkin jenkkien vuoro.

Michael Jacksonin kuollessa (murheellista) olin Kanadan erämaissa ja luin siis jälkijunassa netistä, Dianan kuollessa (samantekevää) jossakin Venäjällä, jossa vältin uutisen ja ihmettelin otsikoita vasta jonkin päivän kuluttua Helsingin rautatieasemalla. Juice Leskisen kuolinsanoma (sääli, mutta odotettua) tavoitti tuomiokirkossa Englannissa, joten poltin kynttilän muistokseen. Estonian upotessa (ei erityistä reaktiota) olin heikon radioyhteyden varassa itärajalla, ja tuoreeltaan ennätin kuulla, että jotakin oli tapahtunut, mutten ymmärtänyt mitä.

Eniten on koskettanut Olof Palmen murha, josta luin lehdestä aamulla kotona ja mietin sitä pitkällä kävelylenkillä Helsingissä.

[Skie]

Ilmeisestikään en ole kokenut kovin henkilökohtaisesti maailmalla (tai edes Suomessa) tapahtuneita onnettomuuksia, sillä muistikuvani ovat varsin hatarat kaikkien muiden paitsi WTC-iskujen kohdalla. New Yorkin iskujen sattuessa istuin tietokoneella, kun kuulin keittiöstä radion kautta tiedon tapahtuneesta. Se herätti perhepiirissämme suurta huolta, koska serkkuni ja hänen vaimonsa työskentelivät lähellä olleessa rakennuksessa. Pian onneksi kuulimme että kumpikaan heistä ei ollut työpaikoillaan iskujen sattuessa, mutta WTC-iskut jäi mieleen lähinnä tuon asian vuoksi.

[Jewel]

^Aika dramaattinen kokemus kieltämättä. En ihmettele, että on traumatisoinut sukulaistasi. Minun äitini, joka ei ollut millään lailla henkilökohtaisesti Estonian kanssa tekemisissä, vieroksuu edelleen laivamatkustamista.

Estonia on ilman muuta vaikuttanut minunkin laivamatkustukseeni. Ensin meni varmaan 15 vuotta kokonaan ilman Ruotsinlaivoja, ja nykyään en suostu matkustamaan ikkunattomassa hytissä kannen alla. Muutama vuosi sitten tosin jouduin sellaiseen ollessani valvomassa ysiluokkalaisten luokkaretkeä, ja se oli hiukan ahdistava kokemus.

[Sarantha]

Olin kerran töissä itseäni vanhempien, parikymmentä vuotta samassa sairaalassa vuorotyötä tehneiden kollegojen kanssa, kun nämä keskustelivat tästä aiheesta. Kaikki olivat aina olleet TÖISSÄ, milloin missäkin osastolla ja milloin kenenkin työkaverin kanssa.

Estonia on varmaan ensimmäisiä näitä tällaisia tapauksia, jotka muistan. Tsernobylin ja Olof Palmen murhan aikaan (eikö sekin tapahtunut 86?) olen ollut olemassa, mutta muistikuvia ei ole. Estonian aikaan, sinä syksyisenä iltapäivänä, sen sijaan olin kymmenenvuotias ja ala-asteen neljännellä luokalla. Opettajamme kertoi ohimennen iltapäivällä itse asiasta kuultuaan, että Itämerellä on uponnut iso matkustajalaiva edellisenä yönä. Muistan kun hän sanoi, että "Tällä hetkellä siellä meressä ei varmaankaan ole enää ketään elossa". Silloin juttu ei tuntunut niin isolta, mutta muistan itkeneeni kun myöhemmin kotona uutisissa näytettiin jossain satamassa odottavaa epätietoisten omaisten joukkiota. Muistan vieläkin yhden tietyn ruudussa vilahtaneen keski-ikäisen miehen, joka itki kumaraan taipuneena kasvot käsiin painettuina.

Minulle käy useinmiten niin, että uutisesta kuultuani kuvittelen aluksi asian vähäpätöisemmäksi, enkä ymmärrä sen laajuutta. Näin ollen en ole useinkaan kokenut mitään "ei voi olla todellista" -reaktioita, joita monet kuvaavat tunteneensa. Usein myöhemmät tapahtumaan liittyvät muistot kasvavat merkityksellisemmiksi. Esimerkiksi prinsessa Dianan kuolemasta muistan sen, kuinka äitini katsoi hautajaisia ja suutahti minulle, kun hymähtelin sille, että hän itki. Äitinä häntä liikutti selvästi Dianan poikien kohtalo, ja tokaisi tuolloin minullekin jotain sellaista, että "Ei se nyt niin helppoa ole katsella, kun tuollaiset melkein sinun ja veljesi ikäiset pojat kulkevat äitinsä arkun perässä!"

WTC-iskuista kuullessani olin kotona koulupäivän jälkeen, ja teimme muistaakseni äidin kanssa ruokaa. Olin siis 17 ja toista vuotta lukiossa. Ystäväni laittoi minulle tekstarin, jonka sisältö oli suunnilleen, että "Oletko kuullut, että NY:ssa lentokone törmäsi johonkin pilvenpiirtäjään? Katsellaan tässä juuri sitä televisiosta." Ensimmäinen ajatukseni oli, että ai jaa, joku onnettomuus, mutta mainitsin kuitenkin asiasta äidilleni, joka meni laittamaan television päälle. Ja juuri samalla hetkellä siellä näytettiin uusintana videopätkää jälkimmäisestä koneesta törmäämässä torniin. Ja sitä samaa tulikin sitten kaikilta kanavilta. Koko illan.

Myyrmannin pommi-iskusta kuulin kun tapoin perjantai-iltana aikaa muistaakseni kirjoittamalla jotain, ja televisio sattui olemaan auki. Tämä tapaus oli itselleni merkityksellinen siinä mielessä, että minuun vaikutti jotenkin syvästi, kun televisiossa sanottiin, että ensiapupolien sairaanhoitajia ja lääkäreitä kutsutaan vapailta töihin, että kaikki potilaat saadaan hoidettua. Olin edellisenä kesänä ollut kesätöissä vanhainkodissa ja päättänyt, etten ikinä lähde hoitoalalle. Tuolloin ajattelin, että olisi se ihmisten pelastaminen sittenkin aika siistiä työtä  (), ja aloin uudelleen harkita sote-alalle lähtöä. Niin kuin sitten lähdinkin.

Jokelan koulusurmat liikuttivat itseäni aika paljon, sillä ne osuivat jotenkin sopivasti sen hetkiseen elämäntilanteeseeni. Sairaanhoitajien työtaistelu oli käynnissä, olin hakusaarrosta johtuen parhaillaan muutaman viikon pätkän työttömänä ja seurannut jo pitkään aktiivisesti nettikeskusteluja aiheesta. Mietin tuona ajanjaksona paljon politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita ja olin jotenkin kauhean ahdistunut vallalla olevista kovista arvoista ja oikeistolaisesta politiikasta sekä ihmisten yleisestä kyynistymisestä. Kuulin tapauksesta jo silloin aamupäivän (tai alkuiltapäivän) aikaan täältä Risingilta, kun joku aloitti aiheesta keskustelun.

[Fantasyfan]

WTC-isku on jäänyt hyvin mieleen, koska olin silloin kotona ja sattumalta avasin television. Televisiossa oli suoraa kuvaa kerrostalosta johon oli lennetty ja seurasin livenä kuinka toiseenkin taloon lennettiin. Spekulaatio onnettomuudesta muuttui sinä hetkenä terrorismiin. Sillä hetkellä myös tiesi, että kyseessä on merkittävä asia, joka tulee muuttamaan maailmaa. Ja seurasin tv-lähetyksestä kuinka lopulta talot luhistuivat. Se tuntui jollain tapaa tramaattisemmalta mitä se, että niihin oli lennetty.

[haplotus]

Minulle käy useinmiten niin, että uutisesta kuultuani kuvittelen aluksi asian vähäpätöisemmäksi, enkä ymmärrä sen laajuutta.

Näin on käynyt minullekin, ainakin osittain. Jonkin verran syynä on tosin ollut se, kuinka olen asiasta kuullut. WTC-iskujen kohdalla äitini mainitsi jonkin aikaa koulusta tuloni jälkeen, että New Yorkissa lentokone oli törmännyt pilvenpiirtäjään. Muistan vastanneeni että en pidä sitä ihmeenä, tarkoittaen tällä sitä että ajattelin jonkin pienkoneen törmänneen. Tapahtuneen mittakaava valkeni sitten varsin pian.

Japanin tsunamin kohdalla kävi myös näin, mutta niin taisi käydä monelle muullekin. Eikä sitä tuhon mittakaavaa voi vieläkään käsittää, kunhan jollakin tasolla tietää että se ole suurempi kuin pystyy kuvittelemaankaan. Tässä asia selkeni vasta seuraavana päivänä ensimmäisistä uutisista jotka kuulin ja näin.

Myös Norjan terroriteoissa kävi näin, mutta tuolloin tietoja Utøyasta ei ollutkaan vielä saatu sillä tilanne oli yhä päällä. Tuolloin kauhistelin sitä, että Oslon kaltaisessa kaupungissa ylipäänsä räjähti pommi ja luulin saaren tapahtumia mittakaavaltaan paljon pienemmiksi. Jälkikäteen ajatellen sitä voikin pitää kahdesta teosta vähäpätöisempänä, vaikkene edelleenkään asiaa oikein käsitä, kummaltakaan osin.

WTC:stä kuullesani olin siis silloisessa kodissani äitini luona. Tsunami ja Norjan tapahtumat ovat sen verran uudempia että kotonani olen ollut, mutta Oulussa. Nämä nyt tietysti muistaa, ja ovat molemmat jäämässä varmasti pitkäksi aikaa mieleen vuodesta 2011. Surullista, kun ajattelee että omassa elämässä on kuitenkin eletty sitä parasta aikaa.

Muitakin taitaa olla, esimerkiksi prinsessa Dianan kuolema sekä vuonna 2003 alkaneen Irakin sodan uutislähetykset muistan. Mieleen on jäänyt elävästi kuinka Bagdadin pommitus näytti kuin ilotulitukselta pimeässä yössä.

[Echramath]

En kyllä muista yksittäisten ei-tuttujen henkilöitten kuolemista mitään – kaikki ihmiset ovat kuolevaisia ja jos nyt joku kuolee kolarissa, sattuuhan sitä. Sitä lukee tiedotusvälineestä, että se ja se on kuollut. Kuolihan niitä perheellisiä keski-ikäisiä samalta kylältäkin joskus.

WTC sen sijaan taisi olla ensimmäinen todella iso juttu, josta kuulin irkissä, ja jota tuli seurattua internetissä – siis reaaliajassa, kun virta tuo koko ajan uusimpia uutisotsikoita, twittertilejä ja muita lähteitä – ja mitä villeimpiä huhuja tietysti myös.

[Maailmanherra]

Tunisian kansannousu tapahtui vähän ennen Puolan matkaamme. Se meni lähes ohi koska oli olennaisempiakin asioita päällä. Puolassa televisiosta nähtiin vähän arabimeininkiä ja samana päivänä kun palattiin kotiin niin al-jazeerasta näkyi Egypti liekeissä. Sitä tuli seurattua aika pitkään.

Juice kuoli haaleana syyspäivänä. Oli sunnuntai ja se oli ensimmäinen asia minkä sain selville aamulla kun kävelin taloon. Aika paha. Juice oli kuitenkin osa elävää elämää. Keikkojakin oli tulossa. Sellainen nuorison yhdistävä voimavara.

[Shakal]

Olin varsin kiinnostunut uutisista ja maailman tapahtumista jo melko nuorena. Muistan seuranneeni lehdistä mielenkiinnolla mm. persianlahden sotaa ja Neuvostoliiton hajoamista. Ensimmäinen selkeä "missä olit" kokemukseni ajoittuu hieman myöhemmäksi.

M/S Estonian uppoaminen on ensimmäinen yksittäinen uutistapahtuma josta minulla on vahva muistijälki. Olin uppoamista seuranneena harmaana syysaamuna bussissa matkalla yläasteen luokkaretkelle, kun radion uutisissa kerrottiin Estonian uppoamisesta. Juuri mistään muusta radiossa ei sitten matkan aikana puhuttukaan ja musiikkikaan ei ollut normaalista soittolistasta vaan oli sovitettu tapahtumaan.

Minulle ei Estoniasta ole tullut mitään pelkoja laivamatkustusta kohtaan. Olen ollut useastikin alakansilla Estonian jälkeenkin mitenkään erityisesti pelkäämättä. Sellainen tapa minulla tosin on, että luen laivan pelastusohjeet ja kävelen aina reitin lähimmälle pelastusasemalle saavuttuani laivaan. Tämä tapa ei tosin rajoitu mitenkään pelkästään laivoihin, vaan myös mm. lentokoneissa varmistan lähimmän hätäpoistumistiet ja luen turvallisuusohjeet kerta toisensa jälkeen.

Estoniasta eteenpäin minulla on melko vahvat muistikuvat suunnilleen kaikista ketjussa jo mainituista tapahtumista. Eräs henkilökohtaisesti merkitykselliseen aikaan osunut tapahtuma oli Kosovon sota 1999. Sota nimittäin alkoi, kun satuin olemaan varusmiespalveluksessa. AUK:n johtaja piti meille itse asiassa tiedotustilanteen aiheesta ja oli sitä mieltä, että ei syytä huoleen, mutta tarkkaillaan tilannetta. Tämän seurauksena luonnollisesti oli vitsailua mm. siitä, kuinka kotiutumista ei kannata turhaan odotella.