Maarit Verronen

[Iivari]

Maarit Verronen on Risingin tietokannan (tällä hetkellä) korkeinta keskiarvosanaa hallussapitävä suomalainen kirjailija (4,19/5, kaikkiaan kahdeksas) (Ei ole enää. Paha kirjastolohikäärme söi kirjoja. Thialfi.). En todellakaan väitä, että hän ei olisi sitä ansainnut, minäkin olen antanut kaikille lukemilleni hänen kirjoilleen joko neljä tai viisi tähteä. Luin taas syyskesästä yhden hänen kirjansa, ja huomasin, ettei uudella Risingilla ole keskustelua Verrosesta. Sitten toissapäivänä huomasin, ettei ole vanhallakaan enää tallessa, eli Verrosesta on viimeksi keskusteltu yli kolme vuotta sitten!

Minä luin ensimmäiset Verroseni nimenomaan reilu kolme vuotta sitten, tai oikeastaan kolme ja puoli vuotta sitten. Lukion ekan keväällä aloitin, ensin Matka Albaniaan, sitten lukion Nuori Aleksis -palkintoraadin ominaisuudessa sekä Keihäslinnun (jolle myöhemmin taistelin palkinnon sinä vuonna, vääntö oli kova ) että Pienen elintilan. Vuonna 2005 luin Kylmien saarten soturin, ja viimeisen vuoden aikana olen lukenut kirjat Kulkureita ja unohtajia, Löytöretkeilijä ja muita eksyneitä, Luolavuodet ja Älä maksa lautturille (nyt syyskesästä).

Verrosen tyyli on erottuva ja minun mielestäni todella upea. Vähäeleistä, selittelemätöntä, karua, joskus tylyäkin kerrontaa, silti ihmeen tuntua ja kauneutta, jopa välillä maalauksellisuutta. Eiryisesti Matka Albaniaan, vaikka onkin periaatteessa tositapahtumiin perustuva matkakirja, on todella fantastinen elämys, itse asiassa monessa suhteessa tyylillisesti enemmän perinteistä fantasiaa kuin Verrosen varsinaiset fantasiatekstit. Joskus vertaan Leena Krohnia ja Verrosta toisiinsa kertojina, sillä vaikka he ovat aivan erityylisiä, heissä on jokin sama ote.

Olen myös tavannut Verrosen, ja se kokemus oli varsin miellyttävä. Hän on sitä miltä näyttää, outo ja mielenkiintoinen tyyppi, aluksi hiljainen, (ja kovin ujohan hän on), mutta lämmetessään todella upea tyyppi. Sinällään harmittaa, ettei hän ole koskaan viehtynyt Risingiin, koska Tähtitorni (ja muutkin foorumin osa-alueet) kaipaisivat hänenlaistaan.

Keskustelkaamme.

[Emmy]

Ihan loistava kirjailija. Kiitos Iivari kun aloitit keskustelun (minä olen jahkannut sen kanssa vaikka kuinka kauan). Vähän jo ihmettelin kun sen Älä maksa lautturille lukeminen näytti kestävän niin kauan.

Maailmassa on paljon hyviä ja jopa loistavia kirjailijoita, mutta jos minun on pako valita suosikkini, niin kyllä se vaan on Maarit Verronen. Pidän hänen tavastaan nähdä maailma ja ihmiset, se on jotenkin hyvin yksinkertainen, terävä ja julman rehellinen. Kirjojen henkilöt eivät ole mitään mahtipontisia ja täydellisiä sankareita vaan rehellisesti ihmisiä. Heillä on omat hyvät ja huonot puolensa, motiivinsa ja moraalikäsityksensä, ihan kuin oikeassakin elämässä. He ovat välillä ihan rehellisesti esim. itsekkäitä, kateellisia tai "moraalittomia" ilman, että lukijan on tarkoitus paheksua heitä. Päinvastoin, sitä löytää helposti henkilöistä omat mielipiteensä ja ajatuksensa, tai ainakin minulle käy niin.

Ensimmäinen lukmani Verrosen kirja oli Luolavuodet, silloin kun se ilmestyi, ja siitä se sitten lähti. Kaikki hänen kirjansa olen lukenut, muut paitsi pari uusinta ja Matka Albaniaan vähintään kahdesti. Kaikki löytyvät myös kirjahyllystäni. Suosikkini on Kylmien Saarten Soturi, jonka olen lukenut niin monta kertaa etten edes muista. Aina kun en tiedä mitä lukisin, luen sen, ja aina se on yhtä hyvä. En oikein osaa määritellä miksi, jotenkin vaan sen lukeminen tuntuu hyvältä  . Olen kyllä lukenut paljon parempia kirjoja kuin tuo, jos paremmuutta mitataan esim. kirjan herättämillä tunnelatauksilla, jatko-osan odottamisen aiheuttaman tuskan suuruudella tai "Ei tämä voi loppua, eiiiii!" -ajatuksilla, mutta tuohon Kylmien Saarten Soturiin palaan aina uudestaa. Ehkä kyse on nimenomaan sen rauhallisesta ja simppelistä tunnelmasta ja tavasta käsitellä ihmisyyttä. Siinäkin kuvastuu hyvin se, että olemme kaikki erilaisia ja tämä sama maailma on kaikille hieman erilainen, mutta erilaiset tavat olla ja elää voivat olla ihan yhtä hyviä ja oikein.

Verrosen hyvä menestys Risingin tietokannassa saattoi olla vähän minun syytäni, sillä en yksinkertaisesti pystynyt antamaan millekkään kirjalle vähempää kuin viisi tähteä . Yritin kyllä. Ei onnistu hyvällä omatunnolla. Ne vaan ovat kaikki samalla tasolla muiden ko tähtösmäärän minulta saaneiden kanssa. Kirjastolohikäärme teki nyt pahasti syömällä ne ei-niin-fantasia-teokset, mutta ainakiin sillä on hyvä maku.

Harmittaa mutten kovin, että Kirjamessuilla Verrosen haastattelu menee sunnuntaina päällkäin J. Pekka Mäkelän kanssa (jos en ihan pieleen muista). Nedut nimittäin kiinnostaisi kovasti, mutta Verrosta en missaa.

Se minun paatoksestani, muut?

[Lachesis]

Pidän Verrosesta, vaikka olen lukenut hänen tuotantoaan selkeästi vähemmän kuin pitäisi ja on ollut aikomus. Älä maksa lautturille oli hieno, sittemmin olen hankkinut käsiini (ja arvostellut) näitä uudempia, vähemmän spefistisiä romaaneja. Tavallaan on vähän sääli, että suunta on koko ajan realistisempaan päin... pääsin keskustelemaan tästä hänen kanssaan kesällä erään haastattelun kehyksissä. Tavallaan minusta tuntuu hölmöltä pitää eniten siitä menneestä materiaalista, mutta minkäs teet. Uudemmissa kirjoissa, varsinkin Saari kaupungissa-romaanissa, toisaalta korostuu ehkä vielä paremmin hänen eleetön, jotenkin hyvin kirkas ja selkeä tyylinsä. Tarina on aika.. pieni, hyvällä tavalla rajattu, mutta teemat ja niiden käsittely jäivät pyörimään päähän pitkäksi aikaa.

[Zisatto]

Minullekin on käynyt vähän niin, että tuoreimmat Verroset ovat jääneet lukematta. Osin varmaan ihan käytännön syistä: kun ne eivät enää ole spefiä, ei tule arvosteltua niitä eikä sen puoleen sitten luettuakaan, kun ei ehdi.

Seurasin Verrosen tuotantoa varmaan jonnekin vuoden 2002 kieppeille asti, joku kirja taisi jäädä lukematta välistä. Eniten kyllä kolisivat ihan ensimmäiset, eli Yksinäinen vuori (1993) ja Pimeästä maasta (1995). Pimeästä maasta on varmaan Suomen kirjallisuudenhistorian kummallisin fantasiaromaani. Suosittelen!
Verrosella toistuvat samansorttiset päähenkilöt, yksinäiset oman tien kulkijat, joilla on vaikeuksia sopeutua muiden yhteiskuntaan. Tai ainakin siltä tuntui ensimmäisten teosten pohjalta. Usein tarinat myös sijoittuvat erilaisiin äärioloihin.

[Iivari]

Kun en toisaalta kaikkia varhaisia Verrosia ole lukenut, ja toisaalta en kumpaakaan uusimmista, en voi sanoa ihan koko painolla, mutta kyllä minuun on tähän mennessä kolahtanut eniten Pieni elintila sekä osin sen kanssa yhtä paljon Älä maksa lautturille. Joten minä en kyllä Verrosen tapauksessa väittäisi että alkuaikojen tekstit olisivat järjestään parempia niin kuin jotkut ovat tehneet (muissa yhteyksissä, ei tässä).

Kirjamessukokemusten jälkeen on kyllä sanottava Markku Soikkelin kanssa aivan eri mieltä siitä, että Verrosen nykykirjoihin (erityisesti) pätisi tämä:

Hänellä on kuitenkin iso ja innokas lukijakunta lukioikäisten
keskuudessa. Ehkä päähenkilöiden happaman yksinäinen luonne
sekä ihmisten voimakas tyypittely menestyjiin ja putoajiin
viehättää nuoria lukijoita kaikessa synkkyydessään.

2005 toki Verrosta kuuntelemassa oli paljon nuoria ja lukiolaisiakin, mutta silloin hän oli (Helsingin) messuilla vain koska hänelle jaettiin Nuori Aleksis, joka on lukiolaisten palkinto. Mutta kun vuosien -06 ja -07 Kirjamessuilla menin kuuntelemaan häntä uuden kirjan julkaisuhaastatteluun, pääosa yleisöstä on ollut keski-ikäisiä ja vanhoja naisia. Viime kerralla koko yleisön joukossa oli kaksi selkeästi nuorta minun lisäkseni, yhteensä nelisenkymmentä.

Uskon kyllä hyvällä sen, että nuoret ihmiset lukevat Verrosta paljon, mutta väitän sen kulkevan käsi kädessä sen kanssa, että nuoret yleensäkin lukevat ihan eri volyymissa kuin aikaihmiset. (Ja kaiken tämän saarnaamisen jälkeen vielä täysin subjektiivinen, varsin kärjistynyt ja hyvin tunnekuohuinen huomautus: Minusta on tyhmää, että melkein kaikessa ihmiset väittävät, että ensimmäiset ovat parhaita. Melkein kaikessa!)

[Mielonen]

Verrosen tuotannosta olin muutama vuosi sitten vielä enemmän innostunut kuin nyt - viimeisimmät kirjat eivät ole enää puhutelleet niin kuin ne aiemmat. Taidan näköjään tykätä spefistä.  Lempikirjani Verroselta on kyllä ehdottomasti romaani Yksinäinen vuori. Pidin kovasti sen myyttisestä päähenkilöstä, Peter Urdista. Samasta hahmosta on muuten joukko novellejakin, ne löytyvät Verrosen novellikokoelmasta Älä maksa lautturille.

[Pisania]

Sain Risingin kirjailijatietokantaa tutkailtuani kipinän koittaa mahtaisiko Verronen olla kirjailija minun makuuni. Valitsin kirjastosta lähestulkoon umpimähkään Keihäslinnun ja nyt sen luettuani voin sanoa, että Verronen on juuri minun makuuni. Tykkäsin kirjan kaikista tarinoista ja niiden laatu oli upean tasaista. On vielä vaikeaa osoittaa sormella mistä Verrosen kirjoissa pidän, mutta jahka olen saanut luettua pari lisää osaan ehkä analysoida tarkemmin. Nyt on sellainen kutina, että tästä alkaa kaunis ystävyys.

[Iivari]

Luen nyt paraikaa Pimeästä maasta -kirjaa, jonka sain jossain välissä divarista halpaan hintaan itselleni.

Vasta kolmisenkymmentä sivua luettuna, ja kontrasti edelliseen kirjaan (McKillipin Basiliskin laulu) on suuri. Verrosen tyyli ei tosiaan ehkä ole aivan yhtä loppuunhiottua kuin nykyisemmissä kirjoissa, mutta upeaa se silti on. Ja kummallinen on kirja ja yhteiskunta ja sopeutumattomuuden ilmentymä. Kirjaimellisesti päähenkilöllä on vaikeuksia sopeutua muottiin.

Vielä ei uskalla sanoa enempää, mutta mahdollisuuksia tässä tuntuu olevan vaikka mihin. Jännäten eteenpäin. Tämä tuntuu olevan niitä Verrosen kirjoja jotka sujuvat parhaiten lyhyissä pätkissä, ei yhdeltä tai kahdelta istumalta, vaikkei pituudella olekaan pilattu.

[Emmy]

Pimeästä maasta on yksi suosikeistani Verrosen tuotannossa, siinä on sitä "hyvää vanhaa Verrosta"  . Se taisi olla Finlandia-ehdokkaanakin?

Kukaan muu vielä lukenut Karsintavaihetta? Intomielisenä fanina tilasin sen heti ilmestymisen jälkeen ja luinkin samantien. Nyt on vähän ristiriitainen olo: toisaalta kirja oli tosi hyvä, osuva, ajatuksia herättävä ja mitä vielä, mutta toisaalta en kyllä pitätänyt siitä niin paljon kun.. no, oikeastaan kaikista muista. Jotenkin se jäi minulle henkilökohtaisella tasolla vähän viileäksi, vaikka ymmärränkin sen ansiot. Että sikäli olin vähän pettynyt, kun odotin kieli pitkällä Verrosen paluuta pois sieltä reaalimaailmasta takaisin vähän vinksallaan oleviin todellisuuksiin.

Verronen on muuten Kirjamessuilla sunnuntaina, se tuli jo tsekattua.

[Iivari]

Kirjamessuilla pitää taas käydä kuuntelemassa Verrosta, viimeksi olin alun poissa. Huomasin muuten takalehdillä nimmarin Vesa Sisättö ja tajusin, ettei tuo Pimeästä maasta ole tullut hyllyyni divarista vaan Zisaton laareista. Kiitos taas Vesa!

Viimeinen osio ja kolmisenkymmentä sivua enää jäljellä, ja kyllähän se on omituinen ja hieno fantasiakirja ollut. Jostain syystä minulle tulee maisemista ja maastoista ja kartografiasta mieleen, että maa-alueet olisivat vähän Skandinavian ja manner-Euroopan tapaiset ilman Perämerta, ehkä jopa ilman koko pohjoista Itämerta.

Tietyin hetkin kirja on ollut vastenmielisempi kuin mikään lukemani Verronen, ja oikeastaan juuri koska Verrosen kirkkaus lakonisena kertojana ei vielä ole huipussaa, jotenkin Krohnin ja Verrosen yhteiset piirteet kertojina korostuvat. Erittäinkin suuresti näin käy juuri kolmannen osion viimeisillä sivuilla, joilla tuntuu melkein siltä kuin lukisi Krohnin kirjoittamaa tekstiä.

On muuten harvoja kirjoja jossa päähenkilön nimi muuttuu useammin kuin kerran :-D Suurin osa sivuhenkilöistä on ollut mielenkiintoisia ja Valon kaupungin anatomia samoin kuin tämä mutasyntyminen ovat kyllä todella mielenkiintoisia prosesseja. Tätä(kin) lukiessa tulee taas vähän sellainen olo, että mitä uutta sitä kirjoittaessaan pystyy enää keksimään tällä lukuhistorialla tai ylipäätään, ettei sitä ole jo tehty ja paremmin.

Mutta innolla odotan sitä, onko kirjassa varsinaista loppuratkaisua vai loppuuko se vain kun sanottava loppuu. Samoin seuraavan Verrosen päättäminen johonkin joulun tienoille on jo käynyt mielessä - vielä pitäisi miettiä että minkä lukemattomista haluaisi lukea.

[Eija]

Maarit Verrosen kirjojen lukeminen on jäänyt minulta turhankin vähälle. Olen lukenut aiemmin ainoastaan novellikokoelman Älä maksa lautturille, jossa oli useita oikein hyviä kertomuksia. Nyt luin kirjan Pimeästä maasta, joka on hämmästyttävän moni merkityksellinen kirja ja riippunee lukijasta mitä kaikkea tarinasta saa irti. Yksinkertaisimmillaan se on kannanotto yksilön pakottamisesta yhteiskunnassa tiettyyn muottiin. Muoto on kokoajan muutenkin läsnä kirjassa. Samalla kirja on päähenkilön, joka ei suostu puristautumaan haluttuun muottiin, kehityskertomus ja hänen matkastaan kohti Pimeästä maasta Valon kaupunkia. Päähenkilö hakee omaa paikkaansa ja identiteettiään elämässä. Olen tyytyväinen, että luin kirjan ja tulen lukemaan joitakin muitakin Verrosen teoksia tulevaisuudessa.