Minä pidän ristikoruista, mikä on hieman perverssiä, kun en kuitenkaan mihinkään kirkkokuntaan kuulu tai ole uskossa. Harvemmin asiaa siltä kannalta tulee kuitenkaan mietittyä, vaikka esimerkiksi ei tulisi mieleenikään vetää päälle jonkin sellaisen bändin paitaa, josta en pidä. Aukko logiikassa? Ehdottomasti. Mutta koska en itse oleta automaattisesti, että risti jonkun kaulassa tai muussa ruumiinosassa viestii uskonnollisesta suuntautumisesta unohdan usein, että on niitäkin ihmisiä, jotka saattavat tulkita tilanteen siten.
Eniten pidän sormuksista. Saatan pitää niitä omaksi ilokseni kun olen kotona ja pyöritellä ja tarkastella niitä hajamielisesti, mutta luultavasti viimeistään siinä vaiheessa kun olen lähdössä ovesta ulos jonnekin muualle kuin lenkille nappaan kaksi tai kolme sormiini. En oikeastaan käytä muita kuin hopeasormuksia, sillä haluan korujen kestävän käyttöä ja käsissä ne joutuvat suurimmalle kulutukselle. Yleensä käteni kilisevät.
Rannekoruja omistan kohtalaisen pinon, mutta jostain syystä käyttöön tulee valittua harmillisen usein tottumuksesta samat korut. Kenties koko ranne täyteen erilaisia mustia helyjä tai sitten jokin leveä nahkaranneke.
Kaulakorua innostun joskus käyttämään viikkokausia putkeen ja silloin on kyse joko hopeisesta katolilaisesta vintage krusifiksista (no... Ainakaan siinä ei lue
"I am a Catholic, please call a priest".) tai mustassa lyhyessä nauhassa olevasta nuolenpää-riipuksesta. Muut kaulakoruni tuskin kestäisivät arjen haasteita yhtä hyvin. Mikäli olen astetta viitseliäämmällä tuulella vaihdan korua kuitenkin ihan mielelläni - tai lisään niiden määrää.
Molemmissa korvissani on kaksi reikää, mutten viime aikoina ole pitänyt niissä mitään. Viimeksi kun yritin huomasin vieraantuneeni käytännöstä: korut tuntuivat epämukavilta ja jäivät hiuksiin kiinni. En kuitenkaan täysin ole luopunut toivosta.
Suureksi hämmästyksekseni olen oppinut pitämään myös kultakoruista, joskaan en omista vielä yhtään kriteerit täyttävää tapausta. Suurin osa moderneista malleista näyttää minusta aivan yhtä banaaleilta kuin aiemminkin, mutta monet antiikkikorut ovat kauniita. Niille kulta materiaalina on täysin anteeksi annettavaa tai jopa suotavaa. Ikävä vain, että koska antiikki on kallista ja kulta on kallista niin lopputulema on, että tuskin kovin pian moista tulenkaan omistamaan. Muutamia muita antiikkikoruja kyllä omaan.
Aikoinaan kun hoipertelin uusien havaintojen partaalla oman itseni suhteen tuntui varsin symboliselta, että eräänä talvisena päivänä kun olimme ystäväni kanssa tulossa päivän viimeiseltä tunnilta (uskontoa tai äidinkieltä) ja ylitimme koulun pihan näin maassa jotakin, joka tarkemmalla tutkimuksella osoittautui kookkaaksi, punaisella kivellä varustetuksi ankhiksi. Yksi lenkki oli pettänyt ja riipuksen ketjukin oli vielä mukana tätä yhtä petollista silmukkaa lukuun ottamatta. Seisoimme lumisateessa ja pyörittelin korua sormissani. Käsittämätöntä. Keltä se olisi voinut tippua? Mieleeni ei tullut ketään. Hieman haikeana totesin, että täytyy viedä koru koulun löytötavaratoimistoon, kun ystäväni sanoi sen ainoan asian, joka voi saada ihmisen pyörtämään päätöksensä:
"Älä. Jos sinä et ota tuota korua, niin minä otan!" Kiitos vain, L. En tietenkään halunnut luopua saaliistani. En tosin kehdannut käyttää korua pitkään aikaan, mutta lopulta korjasin sen ja se riippui kaulassani pitkään. Nykyisin se roikkuu lampusta. Se on oikeastaan hellyttävän ruma, mutta en silti henno luopua siitä. Olen sentimentaalinen.
