Viimeisen jakson alkupuolella aloin olla lievän ärsyyntymisen vallassa: kertokaa nyt jo lopultakin, mitä siellä Jäniksenselän metsissä ja puutarhoissa oikein asuu! Loputon Peli ja sen mukana menneisyydestä puhuminen alkoi kyllästyttää, olisin mieluummin lukenut mitä tässä ajassa tapahtuu ja saanut tietää mitä Lumikolle tapahtui. Jotkin pienet asiat, kuten jatkuva kirjailija- ja kirjailijatar-titteleiden käyttäminen, alkoi käydä myös hermoille. Kaipa se oli osa tunnelman luontia, mutta silti. Ihmisiä nämä kai ovat eivätkä kuvapatsaita kirjahyllyn päällä. Myöskään Ellan ja Talvimaan suhde ei ollut lempparijuonenkäänteeni, mutta toisaalta, tuskinpa he minun hyväksyntääni varsinaisesti kaipaavatkaan.
Ella alkaa yhtäkkiä noudattaa sääntöjä eikä aiokaan enää antaa Pelissä saamiaan tietoja kirjallisuudentutkimuksen käyttöön. Aiemmin tuntuikin hieman omituiselta, että hän ylipäätään aikoi tehdä niin - se tuntui petokselta.
Hieman hymyilytti, kun Ella "aikoo kirjoittaa kunnollisen psykologisen romaanin, joka kunnioittaa suomalaisen kirjallisuuden realistisia perinteitä." Jääskeläisen itseironiaako, vai pientä kritiikkiä joskus varsin ryppyotsaista suomalaista kirjallisuusperinnettä kohtaan, joka tuntuu pitävän kaikkia epärealistisia elementtejä enemmän tai vähemmän humpuukina?
Ajatusta, että kukin Seuran jäsenistä näkee erilaisen Lumikon, olisi voinut kehittää enemmän ja selkeämmin. Ajatus on erinomainen, mutta siitä ei oteta tarpeeksi irti. Muutenkin mietin, olisiko kirja voinut hyötyä vielä parista uudelleenkirjoituskierroksesta, ja olisiko isompi kustantaja ne vaatinutkin. Vähemmän vuotamista, enemmän toimintaa. Ideoittensa ja tunnelmansa ansiosta kirja oli kyllä hieno tällaisenakin. Paikoin toteutuskin oli niin hyvä, että olisi toivonut että taso olisi säilynyt yhtä korkeana koko ajan. Jotain tuntui jäävän puolitiehen joissain kohdissa.
Loppu oli hyvä (sanotaan nyt tällä lailla laimeasti, koska minulta alkavat loppua kehuvat adjektiivit kesken
), olennainen kerrottiin alleviivaamatta - esim. kirjan kansi, jossa Valkoinen Emo lähti Rottakeisarin mukaan vanhana ystävänä. Lumikko oli siis lähtenyt jonkun sellaisen kanssa, jonka hän oli varmaankin tavannut lapsena kuollessaan. Tapa, jolla kirjarutto oli luonut kokonaan uuden kirjan, jota kaikki kysyivät, oli kutkuttava.
Myös koirat, muistikirja, Oskarin autismi olivat juuri sitä mitä kirjan alun perusteella olin Jääskeläiseltä odottanutkin. Hienoa. Vielä kun olisi kerrottu, mikä haamu Talvimaan puutarhassa oikein asui ja mistä se oli tullut... Haamun kuvaus oli kyllä hieno, tämä ei ole mikä tahansa usvakiehkura vaan todella voimakas ja julma henki. Mikä sitten lieneekään.
