Knox-setä
Teknovelho
 Poissa
Viestejä: 879
Sukupuoli: 
Asuinpaikka: Kiuruvesi
|
 |
« Vastaus #2 : 21.Joulukuu 2007, 11:10 » |
|
Nyt on minun vuoroni. Tästä tuli melko outo.
Joulunovelli:
Syväkalan kylän poikkeava joulu
Kuvitelkaa paikka, joka on Pohjoiselta Napapiiriltä kolmetuhatta virstaa pohjoiseen, niin voitte kuvitella Syväkalan kylän. Siellä oli aina arktista, arktista ja vielä kerran arktista. Sitä ei ole koskaan löytänyt kukaan kuolevainen, sillä sitä ei ole heille tarkoitettu, vain Luoja tietää missä se todella on. Se on Arktiksesta vielä hyvän matkaa pohjoiseen.
Siellä asuu viittä erilaista rotua; ensinnäkin kääpiöitä, tiedättehän ne pitkäpartaiset, rumakieliset pikkumiehet, joilla on vahva viinapää, toiseksikin ovat haltiat, luontokansa, jotka ovat kohteliasta väkeä, mikä onkin pääsyy heidän eripuraansa kääpiöiden kanssa, kolmanneksi keijuja, ilkeitä metrin mittaisia, lentäviä pikkukavereita, jotka nauttivat pilkanteosta ja keppostelusta, neljänneksi karhumiehiä, jääkarhun ja ihmisen esi-isistä risteytynyt vahva, huumorintajuton työläisrotu ja viidenneksi tontut, jotka yrittävät ylläpitää kylän järjestystä.
Kylää johtaa mies nimeltä Nikolaus, pormestarin virassa ja hän juuri vastaa kylän työpanoksesta ihmisten jokavuotisessa ’jouluksi’ kutsutussa juhlatapahtumassa. Hän oli joskus ihminen, mutta nyt hän on jotain ihmisen ja tontun välimaastosta, jotkut ’kristityiksi’ kutsutut ihmiset sanovat häntä pyhimykseksi, toiset ihmiset ’Joulupukiksi’, aivan hölmöjä kuolevaisten käsitteitä molemmat, joita yksikään järkevä olento ei voi ymmärtää.
Kylä sai nimensä keijumaagi Syväkalalta, kepposmestarilta, joka oli lumonnut suuren joulupuun, valtavan kuusen, luomaan lämpöä ja se piti lumen ja kylmän ulkona kylästä, joten kylää olisi myös voinut sanoa ’Ikikesäksi’ tai ’Talvettomaksi’. Nyt, kun tiedätte pienen satumme taustat, voinemmekin siirtyä itse tarinaan.
Iros Musta, valtava, kolmimetrinen, äärimmäisen ruma ja mustaturkkinen karhumies tallusti kohti kylän seppien työpajaa, jota kääpiöt kutsuivat ’suurahjoksi’. Hän oli matkalla tapaamaan ystäväänsä Goleria, joka oli pajan seppämestari.
”Goler!” Iros huusi kaapatessaan puolitoistametrisen ystävänsä sananmukaisesti ’karhunsyleilyynsä’. ”Ei olla nähty aikoihin, vanha veikko, vai mitä? Oliko ikävä?”
”Pyh!” arpinen, silmäpuoli ja kalju kääpiö, Goler, tuhahti ravistauduttuaan irti valtavan ystävänsä syleilystä. ”Viinaa minulla on ikävä eikä sinua, niin, ja tavernaa myös ja noppapelejä, mutta nyt on taas se korven JOULU!” Kääpiö oli tavallistakin pahantuulisempi.
”Rauhoitu, ystävä hyvä”, karhumies rauhoitteli Goleria matalalla mörinällään. ”Toin sinulle jotain takamusta lämmittävää.” Iros kaivoi tunikastaan pullon jotain selvästi kirkasta juomaa, eikä se todennäköisesti ollut vettä, ja ojensi sen Golerille.
”Tämä pelasti päiväni, poika”, Goler sanoi ennen todella pitkää huikkaa. ”Mutta silti se joulu painaa päälle, onneksi olen seppämestari, eikä minun tarvitse kuin laittaa työt käyntiin ja lähettää välillä joku niistä tontuista tarkastaan poikien työpanosta. Lähdemmekö sitten tavernallesi.”
”Likainen hiisi, tavernani on nimeltään Likainen hiisi”, Iros murahti ärsyyntyneesti. ”Kanta-asiakkaana sinun tulisi muistaa se seikka. Lähdemmekö sitten?”
”Minne? Katsomaan sitä pahuksen suippokorvaa? Sopii, jos se olisi vahingossa löytänyt jotain tuolta jäätiköltä”, Goler näytti pilkalliselta, vaikka pitikin haltiasamoojien johtajasta tunnustamatta sitä. ”Ja pah! Ja pahuksen suippokorvat, ei täällä ole muuta kuin kylä ja jäätikkö!” Kääpiö jupisi kaksikon suunnatessa laakson kivitietä pitkin kohti hajanaisen kylän keskustaa, kartanoa, jota kutsuttiin ’kaupungintaloksi’, vaikkei mitään kaupunkia edes ollut ja talo se massiivinen rakennus ei nyt ainakaan ollut, vaikka sitä sellaiseksi sanoisi kuinka monta kertaa.
Heitä vastaan asteli arvokkaasti puna-asuinen, valkopartainen, lyhyt ihmismies. Pormestari Nikolaus. ”Goler, Iros, saitteko kutsuni?”
”Mikä kutsu?” Goler näytti kiinnostuneelta, kun Iros taas säikähtäneeltä. ”Älä sano, että ne pahuksen haltiat löysivät jotain?” Goler tivasi Nikolaukselta.
”Kyllä, keijujen päämies Hansol ja haltioiden Ganshui ovat jo täällä. Keijunuoret varmaankin ansastivat viestinviejäni”, Nikolaus huokaisi lähestulkoon alistuneesti. ”Heidät voidaan etsiä myöhemminkin, pääasia, että olette täällä. Seuratkaa minua haltiasaliin.” Mies harppoi portaita ylös suureen saliin ja sieltä vihreään käytävään, jonka päässä oli smaragdinvihreä sali.
Sen keskellä oli pöytä, jonka päällä lepäsi ihminen. Sen molemmilla puolilla oli henkilö, vasemmalla kultahiuksinen, viherasuinen suippokorva, Ganshui, haltioiden päämies ja oikealla puolella albiino, siivekäs keijujen päämies Hansol.
”Nonnih, alipainoiset suippokorvat, mitä tuollainen tekee täällä”, Goler ärähti lähes murhanhimoisesti ja ryntäsi voihkivan ihmismiehen luokse. ”Miksi ette tappaneet häntä välittömästi löydettyänne hänet?”
”Rakas Goler”, Ganshui kehräsi lempeästi kääpiölle. ”Me haltiat olemme tarkoitettuja auttamaan kaikkia eläviä aina kasveista enkeleihin. Tappaminen on meille kiellettyä, eikä suositeltavaa kääpiöillekään.” Goler vaikutti kiroavan raskaasti. Emme voi paljastaa hänen lausumaansa tämän tarkemmin pysyäksemme säädyllisen kielenkäytön rajoissa. Voitte halutessanne muljauttaa silmiänne ja jupista kovaan ääneen ’kääpiöt’.
”Kuinka meidän tulisi menetellä hänen suhteensa?” Iros kysyi huolestuneesti. ”Ihmisiä ei voi kevytmielisesti päästää poiskaan, koska heitä kiinnostaa vain paikan taloudellinen hyöty. Kohta täällä olisi sotajoukko pakkosiirtämässä meitä johonkin valtakuntaan, jos hän on muiden rotuistensa kaltainen.
”Hän on suomalainen”, Hansol totesi. ”Heissä on kahta tyyppiä. Väkivahvoja juoppoja ja taiteellisia älyköitä. Jos tämä on juoppo, hänet voi kuljettaa rauhassa pois täältä, hän juo tietonsa pois muististaan ensimmäisenä iltana. Toisaalta, jos hän on niitä älykköjä…”
”…emme uskalla päästää häntä noin vain pakenemaan”, Golerin silmät kiiluivat. ”Siinä tapauksessa me tapamme sen!” Kääpiö ärähti vetäen kirveensä ja lyöden sen pöytään, mikä ei vaikuttanut nukkuvaan ihmiseen mitenkään.
”Ei, vihainen Goler”, Nikolaus kielsi kääpiöiden päällikköä. ”Meidän on otettava huomioon myös ihmisen tunteet. Entä jos hän etsi meitä liittyäkseen tontut tai pysyvän rauhan? Emme voi jättää niitä huomiotta.”
”Hän kertoo meille, koska Syväkalassa ei voi valehdella”, Hansol hymyili hiukan julmaksi. ”Kiitos siitä isävainaalleni eli itse Syväkalalle. Pidetään hänet salassa toistaiseksi. Kaikki paitsi haltiat voisivat epäviisaasti yrittää surmata tämän yksilön. Silloin emme saisi koskaan tietää totuutta. Herätämmekö hänet nyt?”
”Jos olemme nyt yksimieliset asioista tai oikeastaan asiasta…?”, Nikolaus katsoi Goleria, joka nyökkäsi muiden painostuksen alla vastentahtoisesti pormestarille. ”Herätetään hänet.” Hansol heilutteli sormiaan naurettavan näköisesti ja poisti tämän yltä unilumouksen.
Vähitellen mies alkoi havahtua ja erottaa ympäristöä. Hän oli noin kolmissakymmenissä oleva sinisilmäinen blondi. Kun hän viimeinkin erotti ympärilleen ja huomasi Irosin, hän kirkaisi ja säntäsi pystyyn juosten karkuun.
”Seis, ihminen, olen aika lahjakas kirveenheitossa”, Goler ärähti, mikä pysäytti miehen juoksun kohti ovea. ”Palaa tänne rauhallisesti ja istu pöydälle, kärsivällisyyteni on vähissä.” Mies palasi täristen pelosta aiemmalle paikalleen ja rojahti alas surkean näköisiä.
”Pakeneminen ei tainnut olla kovinkaan hyvä ajatus, vai kuinka?” ihminen kysyi keskimatalalla äänellä käännähtäen Nikolausta kohti.
”Ei, nuori ystävä. Jos et tee mitään harkitsematonta, kuten yritä kulkea tuosta ovesta, sinulle ei tapahdu mitään pahaa”, Nikolaus sanoi tehden kädellään huolettomuutta kuvastavan eleen. ”Älä välitä Golerista; hän on tuo silmäpuoli miekkonen, joka uhkasi sinua, hän ei tee sinulle mitään pahaa ellet päätä kulkea ovesta. Karhumies on Iros, hän on ulkonäöstään huolimatta lempeä nuorukainen. Siivekäs ystävämme on keijujen johtaja Hansol ja haltia, kyllä vain, tuo suippokorvainen, on nimeltään Ganshui. Minä olen ihmisten keskuudessa Joulupukki tai pyhä Nikolaus, mutta pyytäisin sinua kutsumaan minua vain Nikolaukseksi. Ihminen näytti äärimmäisen ällistyneeltä eikä saanut sanaa suustaan.
”No, kuolevainen?” Goler ivasi. ”Veikö tonttupoikamme kielesi?”
”Ei toki, seppäkansan mestari, olen vain ihmeissäni tästä paikasta, halusin vain nähdä tämän kerran”, ihminen huokaisi. ”Kuolen nimittäin alle vuodessa; minulla on vakava sairaus, joka riuduttaa aivosolujani hengiltä lääkäreiden mukaan. Voinko jäädä tänne siihen saakka?”
Goler oli jo äyskäisemässä jotain, kun Iros avasi suunsa. ”Toki, minä ja Goler esittelemme sinulle laaksoa. Meillä on kiire, että ehdimme ennen auringonlaskua. Tule.” Goler ja ihminen seurasivat karhumiestä käytävään, Goler sadatellen rajusti ja ihminen ällistyneesti tuijottaen.
Kun kolmikko saapui kaupungille he kiersivät ensin keijujen maagiselle lelutehtaalle, jossa lumottiin kauneimmat lelut. Ihminen, insinööri nimeltään Ernst, hän oli nimittäin puolisaksalainen, rakensi liukuhihnan nopeuttamaan tuotantoa. Sitten he kävivät haltioiden puuverstaalla, minne Ernst myös teki muutoksia; siinä missä kolmannes työvoimasta haki lisää raaka-ainetta loppujen työskennellessä, ennen kukin oli hoitanut vain omat työnsä. Ahjojen äärellä kolmannes kuumensi ahjoja loppujen takoessa ja niin edelleen. Ernst oli ollut avuksi Syväkalan kylälle tällä merkittävällä kehityksen tiellä, mutta hän ehti saada vuodessa aikaan ennen kuolemaansa? Sen tietää vain harva, eikä Hän kerro muille.
|
