Laadukas kauhukirjallisuus

[Seregil of Rhiminee]

Minusta Draculan keskeinen kirjallinen viehätys on nimenomaan hieman erikoisessa rakenteessa, sehän on koostuvinaan kirjeistä, päiväkirjamerkinnöistä ja vastaavista.

Olen samaa mieltä. Draculan viehätys koostuu kirjan rakenteesta, vanhahtavasta kielestä ja hienosta tunnelmasta. Kirjasta välittyy niin hieno tunnelma, että samanlaista tunnelmaa ei löydy kovin monesta uudesta kauhukirjasta. Monet uudet kauhukirjat ovat kielellisesti köyhiä, mutta poikkeuksiakin löytyy (joissakin tapauksissa kielellinen köyhyys on olennainen osa tarinaa).

Tietenkin se myös sementoi joukon vampyyrimyytin kulmakiviä, mitä länsimaiseen kirjallisuuteen tulee.

Totta, Dracula on alan perusteos. Tällä kirjalla on ollut suuri vaikutus vampyyrikirjallisuuden kehittymiseen.

Klassikkokauhutarinoissa on usein vaikea sanoa nykyperspektiivistä, onko kyse kauhusta. Kovempaan kamaan tottuneita nykyihmisiä ne tuskin kovin paljon pelottavat, noin keskimäärin, vaikka monet niistä lienee ainakin osittain siihen tarkoitukseen aikoinaan kirjoitettu. Ja tietysti on sitten niitä ihmisiä, joilla kauhu "genrenä" menee tavallaan kautta linjan hukkaan, koska sitä pelon tunnetta ei vaan synny vaikka mitä eteen heitettäisiin.

On mahdollista, että jotkut lukijat eivät osaa arvostaa tällaista vanhaa kunnon kauhukirjallisuutta, jossa on kiinnitetty huomiota tekstin laadukkuuteen ja salaperäiseen tunnelmaan. Hyvä proosa on olennainen osa vanhaa kauhukirjallisuutta.

Jos joku lukija on tottunut kovempaan ja eksplisiittisempään kauhuun, vanhat tarinat saattavat tuntua tylsiltä, koska vanhassa kauhussa ei ole verisiä suolenpätkiä, eikä rohkeata seksiä.

Luin jokin aika sitten Peerage Booksin julkaiseman The Best Ghost Stories -antologian (1990), johon oli koottu vanhoja mestariteoksia. Minusta tässä antologiassa oli erinomaisia vanhoja tarinoita (mm. Guy de Maupassantin The Horla, M. R. Jamesin Count Magnus ja Arthur Machenin The Great God Pan).

[Freyja]

Adam L.G. Nevillen Apartment 16 oli minulle pienoinen pettymys verrattuna kirjailijan debyyttiin, Banquet for the Damnediin. Siinä ei ollut yhtä tiivis tunnelma, vaikka kaikki kauhuelementit olivatkin kohdallaan. Tulevassa kirjassa, The Ritual, tarina saapuukin sitten napapiirin villiin luontoon ja sen vuosisatoja koskemattomana oleviin salaperäisiin metsiin... ei ole lappikaan enää entisensä. Speculative Horizons pisti näytille kansikuvan ja juoniselostuksen.

[Seregil of Rhiminee]

Tutustuin jokin aika sitten Brian Lumleyn kahteen novellikokoelmaan: The Taint and Other Novellas ja Haggopian and Other Stories. Molemmissa kokoelmissa oli lukemisen arvoisia Cthulhu-mytologiaan liittyviä tarinoita. Jos joku pitää Lovecraftista ja erityisesti Cthulhu-mytologiasta, näihin novellikokoelmiin kannattaa tutustua.

[Eija]

Minäkin luin vähän aikaa sitten Brian Lumleyn novellin Cthulhun talo kokoelmasta Shoredanin kellot ja tykkäsin kovasti. Harmi kun miehen tekstejä ei ole enempää suomennettu.

[Eija]

Luettuani Bram Stokerin viihdyttävän novellin Intiaanivaimo uusimmasta Portista, intouduin lukemaan muutakin wanhaa kauhua. Otin uusintalukuna J. Sheridan le Fanun pienoisromaanin (tai novellin) Carmillan. Kertomuksessa on samankaltaista viehätystä kuin Draculassa. Oikeastaan tarina soveltuu minulle paremmin kuin Dracula, sillä lyhyet kertomukset toimivat minulla paremmin, kun puhutaan näistä iäkkäistä kauhujutuista. Tarinoista heijastuu se miten erilainen maailma on niitä kirjoitettaessa ollutkaan. Ihmiset, varsinkin naiset, ovat nykyihmisen näkökulmasta katsottuna naiiveja ja yltiöpäisen tunteikkaita – kauhistuvat, järkyttyvät ja ilahtuvat pienistä asioista suurin elkein. (Ehkäpä ihmiset eivät kuitenkaan ihan tuollaisia ole olleet muuten kuin kirjallisuudessa.) Tuo vanhanaikaisuus on osa tunnelmaa, minkä takia nämä wanhat tarinat ovat omalla tavallaan viehättäviä. Niitä lukee mielellään novellin silloin toisen tällöin, pieninä annoksina.

[Seregil of Rhiminee]

Laird Barronin mukaan Livia Llewellynin Engines of Desire: Tales of Love and Other Horrors -kokoelma on hyvä dark fantasy - ja kauhunovellikokoelma (linkki):

Livia Llewellyn's debut collection will arrive in March. I was fortunate enough to introduce Engines of Desire and can tell you this will be one of the finest horror/dark fantasy collection debuts in a long, long time.

Tämä debyyttikokoelma julkaistaan ensi vuoden maaliskuussa.

Livia Llewellynin kotisivu löytyy täältä: www.liviallewellyn.com (kotisivulta löytyy linkkejä ilmaisiin tarinoihin).

[Seregil of Rhiminee]

Laird Barronin mukaan Livia Llewellynin Engines of Desire: Tales of Love and Other Horrors -kokoelma on hyvä dark fantasy - ja kauhunovellikokoelma (linkki) [...]

Luin Livia Llewellynin Engines of Desire: Tales of Love & Other Horrors -kokoelman ennakkoarvostelupainoksen ja ihastuin siinä olleisiin tarinoihin. Luin tarinat kaksi kertaa, koska ne olivat kiehtovia ja brutaaleja tarinoita, joissa oli uskomattoman paljon raakaa tunnetta. Tarinat eivät olleet "nättejä", koska mm. seksiä ja väkivaltaa kuvattiin eksplisiittisesti, mutta ne oli kirjoitettu taidokkaasti ja niiden lukemiseen piti keskittyä huolellisesti.

Tässä on pari sanaa kokoelmassa olleista tarinoista: Kokoelman rankin tarina oli "At the Edge of Ellensburg", mutta muissakin tarinoissa oli rankkuutta. "Take Your Daughters to Work" oli ihastuttavan lovecraftimainen tarina. Kokoelmassa oli myös pari minitarinaa.

Tämä kokoelma ei taatusti ole kaikkien lukijoiden makuun, koska tarinoiden tapahtumat ovat rankkoja. Jos joku haluaa lukea laadukasta modernia dark fantasya ja kauhua, jossa on psykologista syvyyttä, raakaa tunnetta ja eksplisiittisiä tapahtumia, suosittelen tämän kokoelman lukemista.

Englanninkieliseltä puolelta voi lukea pidemmän arvostelun.

[Seregil of Rhiminee]

Tutustuin jokin aika sitten Brian Lumleyn kahteen novellikokoelmaan: The Taint and Other Novellas ja Haggopian and Other Stories.

Minulle suositeltiin pari päivää sitten Brian Lumleyn Titus Crow -kirjoja (kirjoja on yhteensä 6 kpl ja ne on julkaistu myös yhteisniteinä; HarperCollinsin julkaisemia yhteisniteitä on 2 kpl ja Torin julkaisemia yhteisniteitä on 3 kpl). En ole ehtinyt tutustua näihin kirjoihin, mutta koska pidin Lumleyn kahdesta novellikokoelmasta, aion lukea nämä kirjat jossain vaiheessa.

SF Site -sivustolta löytyy arvostelu Torin julkaisemasta yhteisniteestä:

Despite the otherworldliness of the story's topic -- the Cthulhu legend and occult themes in general -- Lumley manages to bring horror down from the stars and up from the seas and position it directly under our feet, where it may strike fatally and with no more than the quirky spasms of a seismograph needle to warn of its coming.

Like Lovecraft, Brian Lumley takes occult legend and writings and makes them fascinatingly real without losing any of the sense of danger and blasphemy that they possess. His characters -- Titus Crow, Henri Laurent de Marigny, Paul Wendy-Smith -- are on one hand, regular people with regular fears, and on the other hand, men with dangerous curiosities, able to see portents of danger long before that danger is visible to the rest of us.

[Alhazred]

Lovecraft on aivan ehdottomasti omassa sarjassaan, kun puhutaan kauhukirjallisuudesta ja kirjallisuudesta yleensäkin. Välillä tulee oikeasti mietittyä, millä tavalla hän näki maailman ja koko maailmankaikkeuden, varmasti hyvin eri tavalla kuin "normaali ihminen". Miehen kosminen kauhu on jotain, mitä on vaikea kuvitella ihmismielen tuottamaksi. Lovecraft on ainoa kirjailijoita, jonka tarinoita en mielelläni lue ennen nukkumaanmenoa, aina (varsinkin Cthulhu-tarinoiden) aiheuttamat unet eivät edes ole painajaisia, mutta jotain hyvin kummallista kuitenkin. Lovecraftin tuotantoon tutustuttuani käsitykseni kauhusta ovat muuttuneet, enkä usko että kukaan pystyy enää luomaan mitään niin outoa ja pelottavaa kuin Lovecraft.

Stephen King on toinen suosikkikirjailija, tätä ei juurikaan tarvinne edes perustella, onhan Kingin loistavuutta perusteltu jo niin monin eri tavoin. Hänellä on vain taito luoda pelkoa arkipäiväisissäkin ympäristöissä ja hänen luomansa henkilöhahmot on poikkeuksellisen todentuntuisia. Erityismaininta pitää antaa Musta torni -sarjasta, joka on puhdasta käsittämätöntä parhautta.

Sitten on vielä Poe... hänen kielenkäyttönsä ja kuvailunsa on erittäin rikasta ja kirjalijana hän on mahtava. Ja niin paljon hän on vaikuttanut kauhukirjallisuuteen, että pakko häntä on arvostaa. Hänen tarinansa eivät vain aivan samalla tavalla minua säväytä kuin esimerkiksi Lovecraftin, mutta nautin kuitenkin Poenkin lukemisesta.

Clive Barkerin Veren Kirjat on nyt luvussa, todella vaikuttavia tarinoita kerta kaikkiaan.

[Seregil of Rhiminee]

Innsmouth Free Press -sivustolla ylistetään Livia Llewellynin debyyttikokoelmaa:

Florid praise aside, this book is, if not the strongest debut collection in years, certainly the strongest this critic has been fortunate enough to stumble across.

The constant here is that each of these stories is elegantly written and deeply disturbing – a winning combination, if ever there was one. The worlds Llwellyn exhumes here are so fully realized and nuanced that one wonders just how the hell she’s able to do in ten or twenty pages what many authors fail to accomplish in five hundred.

Shades of Clive Barker are here, as in the hypersexual “The Engine of Desire”, but also tinges of Kafka, such as in the urban nightmare “Jetsam”. There are also healthy dollops of Lovecraft, as in “Take Your Daughters To Work”. In barely four pages, it builds a world so exquisite the reader bitterly laments there isn’t more to explore – until one reaches the collection’s concluding story “Her Deepness”, which returns the reader to the doomed (or is it blessed?) city of Obsidia for Llewellyn’s crowning achievement, an essential read for fans of weird fiction. If we were to compartmentalize the stories by their ‘genre’, we would have everything from fantasy to science fiction to horror (both supernatural and mundane), but no matter what a plot synopsis might imply, each and all of these tales belong to a single realm – the imagination of Livia Llewellyn, an artist of razor-sharp skill and scalding intensity.

Olen samaa mieltä tämän arvostelun kanssa, koska minusta tämä debyyttikokoelma on harvinaisen laadukas kokoelma. Se ei ole kaikkien makuun, koska siinä on rankkoja ja häiriintyneitä tarinoita, mutta laadukkaan ja modernin kauhun ystäville se on täydellinen novellikokoelma.

[Seregil of Rhiminee]

Luin parin viime päivän aikana Richard Gavinin The Darkly Splendid Realm -novellikokoelman.

Richard Gavin on kanadalainen kauhukirjailija. Hän on kirjoittanut kolme novellikokoelmaa: Charnel Wine, Omens ja The Darkly Splendid Realm. Kirjailijan virallinen kotisivu löytyy täältä: www.richardgavin.net.

Pidin todella paljon The Darkly Splendid Realm -novellikokoelmasta, koska Gavinin tarinat olivat hienoja dark fantasy - ja kauhutarinoita. Suurin osa tarinoista oli weird fictionia, joten tätä kokoelmaa voi suositella weird fictionin lukijoille. (Minusta Richard Gavinin on omaksunut vaikutteita mm. Edgar Allan Poelta, H. P. Lovecraftilta, William Hope Hodgsonilta, M. R. Jamesilta ja Arthur Machenilta.)

Englanninkieliseltä puolelta löytyy pidempi arvostelu.

[Eija]

Ketjussa on aiemmin mainittu Ramsey Campbell. Olen lukenut viimeaikoina uusintalukuna ainoat Campbellin suomennetut romaanit Nimetön painajainen ja Kuoleman kynsi sekä tusinan verran novelleja. (Pari hyvää suomentamatonta novellia The Insects from Shaggaita ja The Horror Under Warrendownia en ollut aiemmin lukenut, mutta ihan sama muidenkin kohdalla oliko kyseessä uusintaluku vai ei, mitään en niistä 10-20 vuoden takaa enää muistanut. ) Suomennetut romaanit ehkä eivät ole kirjailijan parhaimmasta päästä tarinaltaankaan, mutta ainakin Kuoleman kynnen suomennos oli paikoin naurettavan huonoa niin että joistakin lauseista ei saanut mitään tolkkua.

Nimettömän painajaisen alkupuolisko vaikutti tavanomaiselta trilleriltä. Kirjan puolenvälin tietämissä jännitys alkoi tiivistyä ja paikoin tunnelma oli klaustrofobinen. Kerronta oli välillä vahvasti visuaalista ja kuvailevaa, mutta paikoin toisaalta toteavaa shokeeravissakin kohtauksissa. Suomennoksessa kielikuvat ei oikein käänny järkevästi ja kerronta ehkä siksi tuntui välillä tönköltä. Kirjan lopetus oli huono.

Kuoleman kynsi oli kokonaisuudessaan parempi. Tarina oli paikoin laahaavaa ja toistavaa, mutta kirjan vahvuus on tunnelman ja jännityksen tiivistyminen ja loppua kohti tarina kävi jopa pelottavaksi. Paljon kuvattiin 6-vuotiaan tytön ahdinkoa ja varsinkin niissä jaksoissa oli tiettyä painostavaa tunnelmaa. Myös henkilöiden kokemat aistihavainnot, kuten vilahtava hahmo näkökentän reunalla ym. toivat kylmäävää, vainoharhaista tunnetta tarinaan.

Tuntuisi siltä, että pidän Campbellin novelleista enemmän kuin romaaneista, vaikka en usko, että suuren suuri Campbell fani minusta tulee. Mielipide on minulla vähän kaksijakoinen eli varsin hyvä, mutta epämukava. Kertomukset ovat ahdistavia, jos pääsee niihin kunnolla sisälle ja jotkut aika raskasta luettavaa. Joitain novelleja ajattelin jossain vaiheessa vielä englanniksi lukea, mutta en ole varma viitsinkö enää romaaneihin tarttua, ellei jollain ole superhyvää suositusta.

[Seregil of Rhiminee]

Olen itse lukenut melko vähän Ramsey Campbellin teoksia ja tarinoita, joten minun pitäisi lukea niitä lisää. Olen harkinnut erityisesti novellien lukemisesta, koska olen kuullut kehuja monista novelleista (tähän mennessä lukemani novellit ovat olleet laadukkaita ja kiehtovia).

Best Horror -sivustolla on Top 10 Ramsey Campbell Novels -lista:

1. Nazareth Hill
2. Ancient Images
3. The Hungry Moon
4. Incarnate
5. The Long Lost
6. The Influence
7. The Parasite
8. Midnight Sun
9. The Face That Must Die
10. The Doll Who Ate His Mother

[Athicus]

Olen itse viime aikoina huomannut löytäneeni kauhukirjallisuuden uudelleen. Joskus 90-luvulla kyseinen genre oli kovassa nosteessa ja omakin suosikkini. Nyt olen nimenomaan Ramsey Campbellin myötä innostunut siitä uudelleen. Voin ainakin suositella kokoelmaa Cold Print http://en.risingshadow.net/library?action=book&book_id=10638. Siihen on kerätty Cthulhu-novelleja vuosien varrelta ja sitä lukiessa on hauska seurata kuinka Campbell rakentaa oman paikallisen Cthulhu-maailmansa.

Toinen viime aikoina ihastuttanut kauhukirjailija on amerikkalainen Bentley Little, jonka the Store-kirjaa voi suositella kaikille. Kirja kertoo nimensä mukaan paholaismaisesta vähittäiskauppaketjusta, mikä on varsin osuvaa näinä Prismojen ja Citymarkettien päivinä.

Kiinnostuksella odottelen millainen risingin etusivulla mainittu Mia Vänskän Saattaja on. Suomalaista laadukasta kauhua kun ei ole koskaan liikaa.

[Seregil of Rhiminee]

Lopetin äsken Jason M. Tuckerin Blood, Magic and a Concubine: Three Dark Urban Fantasy Tales -novellikokoelman lukemisen. (Tätä kokoelmaa saa tällä hetkellä vain e-kirjana.)

Ajattelin mainita tämän kokoelman tässä ketjussa, koska Jason M. Tucker on sekä kauhu- että dark fantasy -kirjailija. Tämä kokoelma on puhdasta dark fantasya, jota on höystetty kauhuelementeillä.

Pidin todella paljon Tuckerin tarinoista, koska hänellä on hyvä mielikuvitus. Tucker kirjoitti sujuvasti maanalaisen Underbellyn tapahtumista, joulupukista ja intiaanien skinwalker-legendasta.

Englanninkieliseltä puolelta löytyy pidempi arvostelu.

Edit: Lopetin juuri äsken Jason M. Tuckerin toisen kokoelman (Uneasy Reading: 4 Horror Shorts) lukemisen. Tässä kokoelmassa oli neljä hienoa kauhutarinaa (kaksi minitarinaa ja kaksi normaalia tarinaa).

Englanninkieliseltä puolelta voi lukea pidemmän arvostelun.

[Pjst]

Tähän väliin uudempaa hvyää kauhua.

Olen nyt useaan otteeseen kahden vuoden aikana lukenut Joe Hillin Bobby Conroe palaa kuolleista -novellikokoelmaa, joitain novelleja usemmain kuin toisia. Kokoelma on hieno osoitus kirjailijan kyvyistä tuoda esille erilisia tunteita lukijassa. Kokoelman novellit ovat hyvin erilaisia ja kaikki ei tosin ole suoranaisesti kauhua, osa novelleista on hieman heikkoja tai anakin teemaltaa ei niin mielenkiintoisia, mutta varsinkin novellit Isän naamio, Parempi kuin kotona, Abrahamin pojat, Viitta ja Vapaaehtoinen vankeus on tullu luettua moneen moneen kertaan.

Mitä kirjailijan romaaneihin tulee Sydämen muitoinen rasia oli ehkä hieman generinen mutta muistan itse ainakin nauttineeni siitä, mutta monelle se varmaanvaikuttaa aika perushutulta. Sarvet kirja on taas omasta mielestäni yksi parhaita kirjoja mitä olen lukenut, kirja ei sinäänsä pelottava ollut mutta tarina oli helvetin hyvä. Ainakin itse pystyin samaistumaan päähenkilöön ja sitä kautta koin kirjan todella voimakkaasti.

Sarvet luin alunperin engalnniksi. Kun suomennos tulin kävin samointein lainaamassa sen kirjastossa enkä päässyt kolmanteen lukuun Kari Salmisen suomennoksen paskan laadun takia. Ihan randomilla päätin tarkistaa kuka on Stephen Kingin ja Peter Straubin Talismaanin suomennoksen takana koska teksti tuntui hieman ontuvalta enkä päässyt oikein alkuun ja kappas sama suomentaja. Uskoni suomennoksiin tuhoutui ja aloitin lukemaan Salmisen kääntämiä teoksia alkuperäiskielellä. Huomasin että kirjat olivat todlella toidella paljon parempia. Että siinä koekmukseni kääntäjistä. hmmm... menipäs hieman aiheen vierestä 

[punnort]

Hyvästä kauhukirjallisuudesta lienee syytä mainita Poppy Z. Briten varhaistuotanto. Se vilisee vampyyrejä, kummitustaloja ja muuta kauhukuvastoa, mutta erityisen pelottavaa se ei ole. Briten erikoisuus on hänen myötätuntoinen kykynsä kuvailla hyljeksittyjä ihmisiä ja saada heidät vaikuttamaan ymmärrettäviltä.

[Eija]

Olen nyt useaan otteeseen kahden vuoden aikana lukenut Joe Hillin Bobby Conroe palaa kuolleista -novellikokoelmaa, joitain novelleja usemmain kuin toisia. Kokoelma on hieno osoitus kirjailijan kyvyistä tuoda esille erilisia tunteita lukijassa. Kokoelman novellit ovat hyvin erilaisia ja kaikki ei tosin ole suoranaisesti kauhua,

Bobby Conroy palaa kuolleista ja muita kertomuksia on kyllä onnistunut kokoelma ja varmaan tulen vähintäänkin joitakin tarinoita uudelleen lukemaan. Lemppareita minulla on monta: Isäni naamio (kylmäävä), Viitta (se tarinan käänne), Abrahamin pojat, Parasta uutta kauhua (”voisitko jo häipyä sieltä talosta!” tunne), Kuulet heinäsirkan laulavan (hauska ja kauhea), Musta puhelin, Viimeinen henkäys ja myöskin ei kauhu novelli Pop Art.

Sarvet oli kohtalaisen hyvä kirja - parempi kuin Sydämen muotoinen rasia, mutta kirja kaipasi mielestäni tiivistämistä. Igin kuulemat ihmisten ajatukset meni paljolti samaa rataa, siihen olisi Hill voinut hiukan vaihtelua keksiä. Mielsin kirjan ennemminkin rakkaustarinaksi kuin kauhuksi. Kyllähän Hill lupaavalta kirjailijalta vaikuttaa, mutta romaani mitassa ei ole isänsä veroinen ainakaan vielä.

[Pjst]

Sarvet oli kohtalaisen hyvä kirja - parempi kuin Sydämen muotoinen rasia, mutta kirja kaipasi mielestäni tiivistämistä. Igin kuulemat ihmisten ajatukset meni paljolti samaa rataa, siihen olisi Hill voinut hiukan vaihtelua keksiä. Mielsin kirjan ennemminkin rakkaustarinaksi kuin kauhuksi. Kyllähän Hill lupaavalta kirjailijalta vaikuttaa, mutta romaani mitassa ei ole isänsä veroinen ainakaan vielä.

Ehdottomasti parhaita rakkaustarinoita sitten Thomas Harrisin Hannibalin

Mitä isänsä veroisuuteen tulee omasta mielestäni tällä hetkellä painivat aika samoilla tantereilla. Kingin taso on vähintäänkin ailahtelevaista. Isäpappa kirjoitti parhaat kirjansa uran alkuvaiheilla eikä ole kolmeen vuosikymmeneen onnistunut luomaan klassikoita lukuunottamatta Kuoleman käytävää joka muistetaan paremmin elokuvana kuin kirjana ja Mustaa Tornia jonka aloitti jo -80 luvulla (senkin sarjan kolme viimeisintä osaa oli selvästi heikompia muuhun sarjaan nähden). Eikä ole kymmeneen vuoteen kirjoittanut mitään erikoista (poikkeuksena Tapahtumapaikkana Duma Key joka omasta mielestäni oli aika mainio) Ja ehkä pohjanoteerausten pohjanoteeraus herralla oli Uneton yö joka oli kehno lukuunottamatta kirjan loppupuolella olevaa suurempaa Musta torni yhteyttä. Ja tämä on paljon vannoutuneelat King fanilta.

Näin ollen jos verrataan Hillin Sarvia Kingin Painajaiseen tai mihinkä tahansa -70 luvun tuotokseen jää poika auttamatta isänsä jalkoihin, mutta jos otetaan vertailukohdaksi Liseyn tarina joka on Sarvien lailla myö rakkaustarina jää King kakkoseksi.

Mutta se siitä paasauksesta...  

[Seregil of Rhiminee]

Minusta Joe Hill edustaa keskinkertaista mainstream-kauhukirjallisuutta. Hänen teokset ovat ihan luettavaa viihdettä, mutta en itse pidä niistä kovin paljon, eikä minulla ole kovin suurta intoa lukea hänen uusia kirjoja. (Minun täytyy tunnustaa, että mielipiteeseeni vaikuttaa pitkälti se, että olen tottunut lukemaan kielellisesti korkeatasoista kauhua ja sellaisia teoksia, jotka eivät ole mainstream-kauhua eli teoksia, joissa uskalletaan käsitellä vähän rankempia ja usein moraalisesti kyseenalaisia asioita. Arvostan myös todella paljon sitä, jos kirjailija osaa ja uskaltaa yhdistää dark fantasya ja psykologista kauhua ennakkoluulottomasti.)

Heart-Shaped Box oli pieni pettymys, eikä Horns ollut niin hyvä kuin se olisi voinut olla. Minusta Horns oli ns. harmitonta ja hauskaa hömppää, mutta se olisi voinut olla paljon parempikin. Kirjan idea oli kuitenkin hyvä ja päähenkilö oli ihan riittävän mielenkiintoinen. Olen Eijan kanssa samaa mieltä Hornsista - se olisi kaivannut tiivistämistä, koska siinä oli tyhjäkäyntiä ja täytemateriaalia.

20th Century Ghosts -novellikokoelmaa en ole valitettavasti vielä ehtinyt lukea, mutta se on lukulistalla, koska eräs kaverini kehui sitä ja sanoi, että se on Joe Hillin paras kirja (kaverini totesi, että Hill on samanlainen kuin King eli hän on parhaimmillaan silloin, kun hän kirjoittaa novelleja). Yritän lukea sen tämän kevään aikana.

Totean lopuksi, että minusta on hyvä, että viime aikoina on tullut uusia kauhukirjailijoita, mutta olisi mukavaa, jos isot kustantajat osaisivat arvostaa enemmän todellista lahjakkuutta (esim. Laird Barron ja Livia Llewellyn) kuin mainstream-kauhukirjailijoita. Ymmärrän hyvin, että mainstream-kauhu on turvallinen vaihtoehto kustantajille, koska aina löytyy ihmisiä, jotka ostavat sitä, mutta tasapaksun mainstream-kauhun suosiminen saattaa vähentää merkittävästi lahjakkaiden kirjailijoiden esille pääsemistä.