Muiden haaveet omana painajaisena

[Fantasyfan]

Meillä tuntuu olevan paljon oletusarvoisia asioita joita meidän kaikkien pitäisi toivoa ja odottaa, mutta yksilöinä meillä kuitenkin on vapaus ajatella omalla tavallamme maailmasta. Topikin aiheena on se, kuinka jokin yleinen haave voi tuntua omalla kohdalla painajaiselta tai yleinen painajainen ei tunnu ollenkaan niin pahalta asialta.

Usein sanotaan, että tulevaisuuden haaveena ja täyttymyksenä on se omakotitalo, mies ja lapsia. Sen vastakohdaksi sanotaan painajaisena vanhapiika joka asustaa yksin kahdenkymmenen kissan kanssa. Itse olen taas aina tuntenut, että avioliittoon päätyminen ja vielä lastenkin saaminen olisi aivan hirveä asia, kun taas yksin on hyvä olla eikä kissoja ole koskaan liikaa :)

[Thialfi]

Avioliitto tuntuu aliarvostetulta. Minua kovapintaisempaa ateistia on vaikea löytää, mutta luterilaisen kirkon kannanotot aiheesta tuntuvat nykyisin suorastaan järkeviltä. Mihinkähän maailma on menossa?

[Vasquez]

Mulle myös (yllätys yllätys) olisi lapsiperhe-elämä painajaista. Avioliittoonkaan en halua, mutta ei se ehkä sentään painajaiselta tuntuisi (siitä voi erota, toisin kuin lapsista), ellei mua nyt sitten pakkonaitettaisi vaikka esmes paaville :P

Toinen asia, joka näyttää olevan kovasti haluttu asia mutta joka olisi mun mielestä painajaismaista, on kuuluisuus. Olis aivan hirveää kun huomaisin että kaupassa ihmiset pälyilis että "Hei, tuossahan on toi, hohooo..." ja baarissa kaiken maailman urpot tulisi kännin voimalla lässyttämään miten ne rakastaa/inhoaa mua ja/tai mun töitä tai "Mikä sä luulet olevas" ja lässyn lässyn.
Vielä karseampaa olisi joutua roskalehdistön hampaisiin tai tv-visailukierteeseen

Vielä kolmaskin tulee mieleen. Hirveen monet (reppu)matkustelee Intiassa, Thaimaassa yms. kaukomaissa ja silloin kun eivät matkustele, haaveilevat seuraavasta matkasta. Sinne sitten lähdetään äkkilähtölennolla, istutaan vuorokausi-pari vaihtolennoilla perse puuduksissa, perillä liftaillaan ympäriinsä tai ajellaan riksoilla ja paikallisilla busseilla, helvetin kuuma ja jättimäisiä ötököitä, valtavasti ihmisiä, malariaa ja hepatiittia ja länsimaisia "henkistyneitä" joogahippejä nurkat pullollaan ;)

Ei hitossa, jos mä lähden matkalle niin pitää olla luxushotelli ja niin paljon fyrkkaa että pääsen taksilla joka paikkaan. Mielellään myös historiallisista nähtävyyksistä pitäisi siivota turistimassat ennenko mä saavun Yllättäen mun Kiinan-matka siirtyy ja siirtyy... Olis paljon hauskempaa jos Kiinan voisi tuoda tänne vähäksi aikaa ;)

[Zereott]

Jaa? Sinänsä avioliitto ei tunnu pahalta ajatukselta, mutta lapset kyllä... Kamalaa. Ja niitä pitäisi sietääkin sellainen 20 vuotta kutakin. No, mielihän muuttuu vanhetessa... kai... 

Noh, yksi esimerkki toisen unelmasta ja toisen painajaisesta on vanhempieni halu matkustella. Aina unelmoivat lomamatkoista sinne ja tänne ja minä näin painajaisia viikoista, jotka piti viettää erossa kavereistaan... No jaa, kotihiiri, mikä kotihiiri, en vain koskaan halua lähteä liian kauas kotitalsota. Jo pieni kävelyreissukin tuntuu välillä pahalta, jos olen kävellyt "liian kauas" talostani.

[Nyna]

Matkustelu on minunkin painajaiseni, tai siis siitä on ihan kiva haaveilla, teoriatasolla olisin valmis matkustamaan kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin, kunhan pääsee yöksi kotiin. ;) Tuskaa tuottaa oikeasti jo yhden yön yöpyminen muualla, nukkuminen on kotonakin tarpeeksi vaikeaa saati sitten vieraassa paikassa. Pari viikkoa jossain reppumatkalla kuulostaa kamalalta, olisin varmaan täysin hermoraunio sen jälkeen.

[Sarantha]

Minulle ei niinkään tullut mieleen avioliitto itsessään, vaan häät perinteisen kaavan mukaan. Tuo oletettu jokaisen tytön/naisen unelma *puistatus*

Kaksi kaveriani on menossa naimisiin ensi kesänä, ja kun kuuntelin hetken näiden keskustelua ja vertailua omista hääsuunnitelmistaan, eli esimerkiksi minkälaisia kukkia pöytiin tulee, kuinka paljon vieraita kutsutaan, kuinka paljon hääpuku saa maksaa jne., alkoi tuntua siltä, että minussa täytyy olla jotain pahasti vialla kun tuollainen puoli vuotta etukäteen stressaaminen ja hössötys kauhistuttaa minua.

Ymmärrän kyllä sen, jos ihmiset kauan elettyään yhdessä menevät naimisiin matalalla profiililla jotenkin persoonallisesti, mutta isoja, perinteisiä häitä en vain voi ymmärtää. Mikä se pointti niissä on? Sekö, että kaikki täytyy tehdä saman kaavan mukaan muiden kanssa, että tuntisi itsensä tavalliseksi ja normaaliksi ihmiseksi? Vai se, että pääasia on päästä näyttämään ympäristölle, kuinka hyvin pariskunnalla menee ja kuinka sitoutuneita he toisiinsa ovatkaan?

En väheksy parisuhdetta, rakkautta tai sitoutumista toiseen ihmiseen, mutta en vain ymmärrä, miksi näiden asioiden tiimoilta monien täytyy järjestää niin ylimitoitettu show. Minulle kun erityisesti se sitoutuminen on hyvin henkilökohtainen asia, eikä sen aste suurene lainkaan siitä, kuinka monisataapäinen häävierasjoukko sitä pääsee todistamaan. (Ja ilman naimisiin menoakin voi tietysti olla vaikka kuinka sitoutunut).

Mutta kyllä minä silti puolen vuoden kuluttua aion olla järjestämässä ystäväni häitä ja kilistelemässä shamppanjalaseja. Se, etten minä jotain ymmärrä, ei tietenkään tarkoita sitä, ettenkö haluaisi hyvillä mielin suoda sen niille ihmisille, jotka tradition omakseen tuntevat. Itselleni se vain olisi painajainen.

[Lachesis]

Minä olen muuttunut viime vuosina paljon poroporvarillisemmaksi kuin olisin nuorempana uskonut. Naimisiin mentiin viime kesänä (tosin ilman niitä perinteisiä häähössötyksiä, maistraatissa) ja lapsistakin on jo jotain puhuttu. Teininä ja parikymppisenä molemmat olivat hyvin kaukaisia ja jonkin verran vastenmielisiä ajatuksia. En kyllä kummastakaan hirveästi ole koskaan haaveillut ja ihkuttanut etukäteen. Omakotitalo, no joo. Olisihan se kiva, mutta ilmankin pärjää mainiosti. Kultaista noutajaa ei kyllä koskaan.

Mutta nämä sitoutumis- ja perheenperustamisjutut liittyvät oleellisesti mieheni ja minun suhteeseen. Jos olisin sinkku, en luultavasti haaveilisi häistä ja lapsista. Olen parilla foorumilla törmännyt naisiin, jotka ihan tosissaan haluaisivat isot prinsessahäät ja tuhisevan vauvakäärön, mutta kun puuttuu se mies. Tavallaan ymmärrän ja tavallaan en ollenkaan.

Kuuluisuus on kyllä sellainen asia, jota minäkään en tosiaan haluaisi. Totta kai tahtoisin tunnustusta saavutuksilleni (jos sellaisia joskus tulee), mutta sellainen pintajulkisuus, johon niin monet tuntuvat nykyään haluavan, on kauhistus. Baareissa notkumista, aplodeeraavia väkijoukkoja ja salamavalojen välkettä, hyi olkoon.

En myöskään haluaisi vaativaa, urasuuntautunutta työpaikkaa, jossa pääsisi ylpeilemään sillä, kuinka monta tuntia ylitöitä tuli taas tehtyä ja miten tärkeitä asiakaskontakteja solmittua. En ylipäänsä ole kovin kiinnostunut ura-ajattelusta. Haluaisin vain olla töissä, tehdä töitä, ylenemisestä ja esimiesasemasta viis. Paha vaan, että sellaiset työpaikat ovat nykyään ilmeisesti aika harvassa. Kaikkialla on tulosvastuuta, kehityskeskusteluja ja muuta ahdistavaa soopaa.

[Loria]

Minullekin tuo perinteinen perhe-idylli, 1.25 lasta, rivitalo, farmariauto ja koira on lähinnä painajainen. Haluan kyllä naimisiin, mutta ei lapsia! Lasten saanti on minulle yhtä kuin hyvästi oma elämä. Kissat ja mies riittää :)

Ja sitten se seiska- oho- yms lehtien ihannoima julkkis-tavis erottelu. Hyi ***u. Mistään hinnasta en haluaisi olla kuuluisa. Muutenkin, suosio on jotain sellaista mitä haluan lähinnä karttaa ihan normaalissa elämässäkin. Omia pahimpia painajaisia on varmaan "pissismi", - pakko-olla-muodikas-, tulla nähdyksi Sedun top-baareissa trendireleissä yms yleisesti suuren massan ihannoima muovinen elämäntyyli, mitä jokaisen nuoren pitäisi haluta.

[Fariini]

Avioliitto on kyllä ihan mukava keksintö, voin sanoa, erinäisiä vuosia sitä kokeilleena. Mutta lapset onkin sitten asia erikseen. Yhteen aikaan minulla oli kauhea hinku saada lapsia ja sitä kesti pari vuotta putkeen, mutta nyt se on jotenkin mennyt ohi enkä osaa lainkaan kuvitella itseäni äitinä. Ja häät olivat kyllä painajainen.

En haaveile rikkaudesta, tahtoisin vain sen verran rahaa, että pystyisi asumaan jossakin, syömään kunnolla ja ostamaan toisinaan pari kirjaa. Mitä muuta minä sillä rahalla muka tekisin? En halua kovin paljon asioita. No, uusi tietokone olisi kyllä pop, se on pakko myöntää.

Kuuluisuus on vähän hankalammin määriteltävä asia. En tahtoisi olla julkkis, millä nyt tarkoitan näitä lööpeissä komeilevia tyyppejä, joiden jokaista liikettä tirkistelynhaluiset ihmiset kyttäisivät. Mutta jollain tasolla tahtoisin olla tunnettu kirjoitusteni perusteella, että jos minulta vaikka julkaistaisiin uusi novelli jossain lehdessä, ihmiset muistaisivat, että hei, tämä oli se tyyppi, jolta luin silloin sen jutun. Siitä pitäisin. Lukijakuntaa olisi mukava saada.

Useimmille ihmisille yksinäisyys tuntuu olevan pahin painajainen, mitä voi kuvitella. Minulle se on elinehto. Tarvitsen oman tilani. Vaikka pidänkin ystävistäni ja miehestäni, minun on myös saatava olla yksin ja rauhassa.

[Lulion]

Muistan, kuinka ennen seurustelua olin täysin tunnevammainen ja sitoutumiskammoinen ja ajatus vakiintuneemmasta parisuhteesta ja varsinkaan lapsista tuntui todella kaukaiselta ja yksinkertaisesti vain kamalalta ajatukselta.

Nykyään ajattelen toisin, mikä tuntuu omituiselta jo itselleni, koska olen vasta niin nuori. Minä haluaisin joskus häät ja yhden lapsen, useampi ei innosta ainakaan näillä näkymin. Realiteetit olen kuitenkin pitänyt koko ajan mielessä eli en ole esimerkiksi hankkiutumassa raskaaksi ennen jonkinlaista vakiintumista, kouluttautumista jne. Häätkin ovat edelleen kaukainen ajatus, koska uskon siihen, että menen naimisiin vain kerran elämässäni, joten sen olisi tarkoitus olla silloin myös varmasti kestävä suhde.

Vaikka yhteiskunta ei taida olla asiasta mielissään, haluaisin kvasti olla myös kotiäiti. Välillä tosin tuntuu, että teen jotenkin väärin halutessani näitä asioita. Minun ilmeisesti kuuluisi naisena saada oikeuteni perille ja ensisijaisesti päästä uralla mahdollisimman pitkällä. Kun ei vain kiinnosta, minun haaveeni ovat erilaiset.

Pahimpana painajaisena (heijastuu myös uniini) olisi, jos minut hylättäisiin ja jäisin yksin. Tai ehkä se yksinäisyys on enemmän se sana, jota tarkoitan, koska ei yksinolossa sinänsä mitään pahaa ole, jokainen tottakai tarvitsee omaakin tilaa. Yksinäisyys taitaa kuitenkin olla se kaikkein pahin tilanne, mikä voisi minulle tulla. Mitään muuta maailmaa mullistavaa ajatusta ei tällä hetkellä tule mieleeni.

[Shaula]

Minullekin tuli heti ensimmäisenä mieleen nuo lapset. Jotenkin en voi yhtään kuvitella itseäni synnyttämään lasta ja vielä huolehtimaan siitä vaikka kuinka monta vuotta. Sitten taas joiltain kuulee, kuinka ihanaa se on ja kuinka niitä omia lapsia vain rakastaa, vaikkei olisi aiemmin lapsista pitänytkään. Avioliittokaan ei kuulosta niin pahalta, jos siihen ei liitetä, että niitä lapsia on sitten pakko tehdä. Sehän tuntuu olevan jokin vakio joidenkin päässä, että jos lapsia ei perheeseen siunaannu, on jommassakummassa pakko oltava jotain vikaa. Kysehän ei voi olla tietoisesta valinnasta.

Yksi mikä kuuluu myös jonkin sortin painajaiskategoriaan on tuo matkustelu. Italiaan (Eurooppaan kenties yleensä) voin mennä viikoksi, mutta mihinkään vähänkään eksoottisempaan paikkaan minua ei taitaisi saada kirveelläkään. Oikeasti suoraan sanottuna pelottaa ajatella, mitä kaikkea "erilaista" ulkomailla on ja kuinka se on niin vierasta... En tiedä, hassuahan se tietysti on, kun kaiken pitäisi olla kuin kotoSuomessa, mutta niin se vain minulle on. Erilainen on jotenkin kauhistus tässä suhteessa.

[Mic]

Minulle lapset eivät ole mikään kauhistus. Ne vain eivät kuulu tähän hetkeen, mutta tulevaisuudessa kuka tietää.

Sen minusta ei pitäisi kysellä ihmiltä "Onko lapsia tulossa?", koska se ärsyttää ihmisiä, jotka eivät halua lapsia ja satuttaa niitä, joilla on vaikeuksia saada lapsia. Eiköhän ihmiset kerro, jos lapsi on tulossa.

Se mikä minua eniten ahdistaa on statuksen ja mammonan tavoittelu. Omasta suvustakin löytyy ihmisiä (onnessa ei vanhemmat), joille tuntuu olla tärkeintä, että lapsi kouluttautuu hyvin ja kerää omaisuutta. Vieläkin särähtää korvaan, kun vanhemmat sanoo: Meidän lapsi on täyden kympin oppilas, hän on hyvä kaikessa. Jotenkin ahdistaa ajatus siitä, että lasta pakoitetaan jo lapsuudesta asti olemaan täydellinen kaikessa ja kuinka jälkikasvun paremmuutta vertaillaan sillä millainen talo heillä on tai minkä koulun hän on käynyt.

[Jaragil]

Mielenkiintoista huomata, kuinka kaikki tähän topicciin vastanneet ovat yli 20-vuotiaita aikuisia, joista monet alkavat lähestyä (tai ovat jo ylittäneet) kahdenkymmenenviiden kohtalokasta ikää, jolloin kai ensimmäisen kerran oletetaan asettuvan jollain tapaa aloilleen - kenties hankkivan työpaikan ohella oman talon ja kenties aviopuolison, noin yleisten normien näkökulmasta.

Noh, itse en ole vielä niin pitkällä ikävuosissa, jotta joutuisin vielä huolehtimaan tässä topicissa mainituista aloilleenasettumis- ja avioitumis-aiheista ajankohtaisina, joten voinen tarjota hieman toisenlaista näkökulmaa. Itse nimittäin olen juuri siinä iässä, jossa minulle aletaan tosissaan syöttää näitä stereotypioita. Monet sukulaisetkin erilaisissa kokoontumisessa aina väittävät, että vielä joku päivä se sinäkin löydät itsellesi nätin tytön ja perustat ensimmäisenä perheen, esikoinen kun olet. Tätä on sitten mielenkiintoista kuunnella, kun itse en ole koskaan asiaa edes pohtinut.

Niinpä sitten suureksi mielenkiinnokseni huomaankin, että omat tulevaisuudenkuvani ovat varsin lähellä yleisiä standardeja. Minusta olisi mukavaa mennä joku päivä naimisiin, saada kenties muutamia lapsia, hankkia tuottava ammatti ja asua omakotitalossa. Pitäisikö minun siis huolestua ja todeta olevani aivopesun uhri?
Toivottavasti ei ainakaan ihan vielä, sillä aikaahan vielä on, ja edessäni on vielä monen monta kypsymisen ja oman itsensä löytämisen vuotta. On kuitenkin mitä mielenkiintoisinta tajuta, kuinka helposti omatkin mieltymykseni sujahtavat yhteiskunnan valmiiksi luomiin lokeroihin. Joudunkin nyt tosissani pohtimaan, olenko tosiaan vain saanut liikaa vaikutteita vai ovatko nämä tosiaan omia aivoituksiani.

Toisaalta sillä ei ole oikeastaan mitään väliä, sillä jokainenhan elää elämäänsä, kuten hän itse haluaa. Ei siis ole suurtakaan merkitystä, seuraanko yhteiskunnan normeja, vaiko en, niin kauan kuin se vain minulle itselleni passaa. Missään nimessä en kuitenkaan varmastikaan rupeaisi muuttamaan omia mieltymyksiäni itseäni vastaan noudattaakseni yhteisön kaavaa. Ainakin toivon näin.

Mutta mitenkäs muilla ihmisillä? Oletteko tekin muuttaneet mieltymyksiänne yhteiskuntaa vastaan kasvettuanne kypsemmiksi, vai onko tilanne päinvastainen. Ainakin muutaman kohdalla jälkimmäinen on näyttänyt käyvän toteen, mitä topiccia lueskelin, mutta onko heitä enemmänkin.

Ja ai niin, minusta matkusteleminen olisi vallan ihanaa. (Ja minut mitä ilmeisimmin siis tosiaan on aivopesty...)

[Ulhana]

Minä: "Kauas sie oot täällä asunukkaan?"
X: "Koko ikäni ja en oo ikinä pois muuttamassakaan!" <- Tuossa vaiheessa minä saan kylmiä väristyksiä ja vaihan nopeasti puheenaihetta. Asua koko loppuelämä samassa paikassa. Kerrassaan karmiva ajatus. Mie oon muuttanut niin monta kertaa ympäri Suomea, että miulle ei oo kehittyny mitään semmosta ns. kotiseutu identiteettiä. Toisin sanoen kyllästyn yleensä asuinpaikkaani nykyään parissa vuodessa. Nytkin olen asunut aivan liian pitkään samassa paikassa. Suuri osa tutuista haaveilee tästä, että omalle kotipaikkakunnalle sitten lopullisesti muutetaan. Korkeintaan käydään muualla opiskelemassa, mutta kuitenki lapset ja sen semmoset kasvatetaan siellä missä itsekkin ollaan kasvettu. Kyllähän sitä joskus huomaa haaveilevansa, että jos sitä olis asunu koko ikänsä samalla paikkakunnalla, mutta aika nopeasti sen ajatuksen hylkää, että olis jääny niin paljon erilaisia asioita kokematta. Kaipa sitä on pakko joskus jonnekki yrittää juurtua, koska omille lapsilleni en tahdo tämmöistä muuttopakko mielenlaatua. Pitää siis joskus jonnekki jäädä, vaikka ajatus kammottaaki.

Tai sitten en koskaan hanki lapsia vaan muutan kerran vuodessa..? Juu ei.

[Lachesis]

Ulkomaille muuttaminen, tai edes toisella paikkakunnalla asuminen, on yksi juttu, mitä en halua tehdä, vaikka koen että pitäisi haluta. Pari kaveria on asunut lukuisia vuosia maailmalla, ensin yhdessä maassa ja sitten toisessa. Tavallaan se on tosi hienoa ja uskaliasta ja vaikka mitä, mutta minua ei kiehdo yhtään. Haluan tuntea kotiseutuni, olla asunut siellä pitkään; kaverit ja vanhemmat on täällä ja kaikki tutut paikat. Töissä on jonkinlaista patistusta mennä muutamaksi kuukaudeksi hommiin johonkin ulkomaalaiseen labraan oppimaan uusia menetelmiä, mutta ainakin tähän asti olen pystynyt kieltäytymään. Viimeistään väittelemisen jälkeen olisi ihan pakko mennä postdoccaamaan Jenkkeihin tai jonnekin. Onneksi aion lopettaa tutkijuuden siihen, niin ei tarvitse joko uhrata henkilökohtaista onnellisuuttaan ja muuttaa useammaksi vuodeksi ulkomaille tai vaihtoehtoisesti uhrata tutkijanuraansa kun ei menekään.

Mitä siihen tulee, olenko antanut yhteiskunnan normien vaikuttaa oman elämäni kulkuun... kaiketi olen. Jostakin se ajatusmalli tulee, että lapset ovat tulevaisuudessa iso, tärkeä osa elämääni. Toisinkin voisi valita, ja viitisen vuotta sitten minunkin ajatukseni olivat aika toisenlaiset. Osaksi uskon biologiseen kutsumukseen, ja toisaalta sen voi kukin jättää vapaasti huomiotta, jos niin tahtoo. Joskus pelottaa, mihin minusta katosi se erilainen nuori, joka halusi tehdä asiat päinvastoin kuin yleensä tehdään. Sitten taas, miksi tekisin toisin kuin oikeasti haluan, vaikka se mitä haluan, olisikin tavista ja normia? Olen naimisissa, haluan lapsia, minulla on oma koti ja vakituinen työpaikka ja olen tilanteeseen tosi tyytyväinen. Toisaalta en voi tietää, olisinko sittenkin onnellisempi vaikka havupuiden elämänfilosofian mietiskelyn opettajana tai sahansoittajana, jos kaikki maailman vaihtoehdot olisivat vapaasti valittavina, eikä yhteiskunta sen paremmin kannustaisi kuin estäisi valintoja.

[Wo]

Yksi asia on, mitä olen aina kammonnut varsinkin nuorempana, kun se oli yleisempää. Minua kerta kaikkiaan vain oksettaa ihmiset, joiden on pakko seurustella jonkun kanssa. Kun edellisen jätti (tai tuli jätetyksi) seuraavan kanssa oli alkanut jo parin päivän päästä. Jopa seuraavana päivänä! Valitettavasti koin tämän ilmöin varsin yleiseksi lähelläni tuolloin ja vieläkin lukiosta löytyy tälläisiä ihmisiä.

En tiedä miksi koen asian niin vastenmielisenä. Jotenkin asian pitäisi olla, minkä ikäisenä tahansa, niin että seurustellaan jos oikeasti tykätään toisesta. Ei ihmisen tunteet päivässä vaihdu eikä seurustelun kuulu olla mikään imago kysymys. Kaipa minun pitäisi yrittää ymmärtää teinejä paremmin...

Myös muut tämän kaltaiset "pinnalliset ilmiöt" (esim. kovis imagon pakon omainen luominen) ovat saaneet minut aina voimaan pahoin. Valitettavasti ne myös tuntuu olevan kovin yleisiä, varsinkin nuorien keskuudessa.

[Rakka]

Jossain toisaalla joku listasi omat aikuistumisunelmansa ja ne kaikki kyllä ovat minulle niin umpikammotusta. "Mies, lapsia, iso asuntolaina ja omakotitalo!" Mies? Ei kiitos. Pidän naisista, ja avioliitto on laillisena sopimuksena ihan jees, muuten sillä ei arvoa minulle ole.  Lapsia en ole koskaan halunnut, en näe mitään ihanaa puolitekoisessa ihmisessä. Hyvä että joku niitä jaksaa - minä en, ja tiedostan sen joten en mene pilaamaan omaani ja sen toukan elämää.  Iso asuntolaina, mikä ihmeen logiikka sellaisen haluamisessa on? "Naru kaulassa on ihan ok, joten otetaan saman tien reilun kokoinen kahle"?  Omakotitalosta on ketunmoinen riesa, aina saa olla remppaamassa ja säätämässä ulkona tai sisällä. Hyötypuolena on yksityisyys, mutta eipä kerrostaloasuminenkaan ole vielä ruvennut ahdistamaan.

Lomaosake ja etelänmatkat "mennään aurinkorannalle viikoksi istumaan" kaavalla ei voisi vähempää kiinnostaa. Sitten kun tässä jossain vaiheessa valmistumisen jälkeen saa duunia, jossa voi pitää lomaakin, niin pohjoiseen vie tie - ja ehkä Islantiin ja Brittein saarille tai etelään vuoristoille, mutta että pitäis jaksaa lötkytä jossain turistihelvetissä kärventämässä nahkaansa, ei kiitos.

[Kelhanion]

Minä elän tällä hetkellä sellaista omituista vaihetta, jossa haluan täyttää kaikki mahdolliset odotukset - niin yhteiskunnan kuin omanikin. Toisaalta haluaisin ryhtyä valmistuttuani tutkijaksi ja viettää vuosikausia kenttälingvistinä jossakin Amazonin viidakoissa, toisaalta taas en haluaisi mitään muuta enemmän kuin perustaa perheen ja ostaa sen omakotitalon. Jälkimmäistä haavetta en kuitenkaan toki halua toteuttaa ihan sen itsensä takia vaan jakaakseni elämäni jonkun toisen ihmisen kanssa.

Haluan toisaalta olla aktiivinen ja hankkia paljon ystäviä, menoja ja harrastuksia. Sitten välillä taas toivon että voisin löytää sielunrauhan ihan neljän seinän sisältäkin ja että jostakin aukeaisi sellainen rahahana että voisin muuttaa kämppisten luota yksiöön.

Eniten minua ehkä pelottaa se että päätyisin tekemään työkseni jotakin triviaalia, lappamaan vettä ämpärillä laiturin toiselta puolelta toiselle. Vaikka se elättäisi hypoteettisen kahden lapsen ja farmari-Corollan perheeni (jollaisesta muuten itsekin sattumalta olen peräisin), minua värisyttää ajatuskin että olisin siihen tilanteeseen tyytyväinen.

[Hatta]

Useimmille ihmisille yksinäisyys tuntuu olevan pahin painajainen, mitä voi kuvitella. Minulle se on elinehto. Tarvitsen oman tilani. Vaikka pidänkin ystävistäni ja miehestäni, minun on myös saatava olla yksin ja rauhassa.

Olen samoilla linjoilla, tosin vielä enemmän. Minulle eräs pahimmista painajaisista on se, että asuisin yhdessä jonkun kanssa. Ei ikimaailmassa. Tarvitsen valtavasti omaa tilaani ja aikaa yksin itseni kanssa. Lisäksi olen todella mustasukkainen reviiristäni, enkä pidä ollenkaan siitä, että kukaan tuttava edes tulee käymään luonani. Minun kotini/huoneeni on suljettu kaikille muille, ja haluan, että asia myös pysyy näin. Kissat toki olisivat tervetullut lisä.

Avioliitto, parisuhde, omakotitalo, matkustelu ja sosiaalinen elämä ovat kaikki asioita, joita muut tuntuvat haluavan, mutta jotka ovat minulle kauhistus. Lukion jälkeen oli toisaalta kiinnostavaa huomata, kuinka monet kammosivat ajatustakin historianopiskelusta, mikä taas oli minulle se suuri unelma. Nyt yliopistossa minulla on paljon kurssikavereita, jotka haaveilevat opettajan ammatista, joka on eräs minun painajaisistani. Käsittämättömiä nuo muut ihmiset, kertakaikkiaan. 

Lapsia sen sijaan haluaisin jossain vaiheessa, kunhan elämäntilanne sallii. Neljä olisi ehkä ihannemäärä, tai viisi. Se tosin vaatisi ison talon, jotta kaikille riittäisi sitä omaa tilaa, joten luultavasti käytännössä tyydyn yhteen tai kahteen. Miestä en kyllä ota.

[Vasquez]

Lapsia sen sijaan haluaisin jossain vaiheessa, kunhan elämäntilanne sallii.
... Miestä en kyllä ota

Siihen loppuisi se oma aika, tila ja yksinäisyys kuin seinään ;)

Mutta mä olen vauhdissa, keksin vielä yhden jutun: Johtava asema työelämässä.
Delegointi olisi ok, samoin porukalle hommien suunnittelu ja jakaminen, ja olisin luultavasti myös reilu pomo. Mutta jossain vaiheessa väistämättä porukkaan osuisi semmonen letku, joka ei tee osaansa kun potkimalla ja sillonkin märinän säestyksellä. Pari-kolme kertaa menisi myöhästyminen tai luistelu läpi, jos selitys olisi hyvä, sen jälkeen mä joko olisin pillissä kiinni tai jättäisin koko tyypin ulkopuolelle (josta tietty seuraisi joku ihana "Esimies kiusaa!" -syytösvyyhti).

Ei, vaikka liksa olisi miten massiivinen, mä en jaksaisi olla aikuisille ihmisille tankkaamassa mitä pitää tehdä, miten se pitää tehdä, mistä paperista sen voi lukea, miksi tekosyy ei mene enää läpi jne jne jne. Ja kun semmoinen tietynlainen tyyppi lintsailis kaikesta opastuksesta huolimatta hommistaan, ja aiheuttaisi kaikille ongelmia ja kenties koko keikan kusahtaminen, multa menis hermot.