Hitto vie, mimmit vetivät suosta itselleen miehen.
Pidin tästä novellista aivan valtavasti, se on ilman muuta yksi suosikeistani tähän mennessä. Suolle karkotetut noidat, se kuinka he vähitellen tuhoavat ympäristöään ja joutuvat sen vuoksi pidättäytymään voimiensa käytöstä. Saanan perhesuhteet tulivat vähitellen esille, hän joutui todellakin jättämään pienen lapsensa kylään. Kaikesta siitä on kuitenkin niin paljon aikaa, ettei hän ainakaan enää ryve itsesäälissä, jos sitten on ikinä rypenytkään - ehkä hän on liian realisti siihen.
Kolmen noidan luonteiden erot tulivat hyvin esille siinä, mihin he miestään käyttivät. Idealistinen, hengellisen oloinen Ulpukka keskustelee tämän kanssa yökaudet; elämänhimoinen, kiihkeä ja kiivas Kiira tahtoo lapsen; ja käytännöllinen, realistinen Saana laittaa miehen korjaamaan takkansa ja kattonsa.
Koko tarina on traaginen, kaunis, elävä ja äärettömän kiinnostava. Siinä ei selitellä liikaa, mutta kaikki tarpeellinen tulee selkeästi esille. Tapahtumat kertovat tarinan, päähenkilön pään sisälle ei upota kuten Hiekkameren jumalissa. Tämä on siis minusta erittäin hyvä asia, Hiekkameren jumalissa oltiin minun makuuni hieman liian syvällä päähenkilön sumuisessa mielessä.
Kun Kiira ja Ulpukka lähtevät, novellin jo ennestään hyvä dramatiikka heittää uuden vaihteen silmään. Saana varoittaa perhettään, mutta hänen taikansa kylvävät taas kuolemaa hänen ympärilleen - rakkaat seuralaiset, koirat, kuolevat kaikki. Tragedia toistuu aina. Kylä kuitenkin pelastuu, ja mikä tärkeintä, Pyry ja hänen perheensä selviävät. Mutta Saana ei saa tavata heitä enää koskaan.
Loppu on hieno, koska ratkaisu on niin kipeä ja epätäydellinen. Saana pääsee pois suolta, mutta hän on täysin yksin. Hän ei kuitenkaan epäröi yhtään, lähteäkö vai ei - oma kohtuullisen turvallinen mökki suolla ei houkuttele häntä jäämään, vaikka hän tulee olemaan täysin yksin myös ulkomaailmassa. Saana saavuttaa siis vapauden, mutta samalla hän menettää kaiken.
