Taas mentiin aivan toiseen ympäristöön, mikä onkin yksi koko novellikokoelman parhaita puolia. Leinosen mielikuvitus saa minut kyllä ihmetyksestä ymmyrkäiseksi.
Tässä novellissa on jälleen kerran ensimmäisen persoonan kertoja, ja kun hän vielä kohtaa asioita, joita ei ymmärrä, lukijakin saa kummastella. Kohtaus, jossa kertoja kohtaa Ahnaan, oli aika hämmentävä. Myöhemmin päättelin, että kyse on ehkä jäätiköstä, joka etenee ja uhkaa lopulta yhteisöä, todellakin tulee syömään heidät. Tiedä sitten, olenko oikeassa, vihjeet olisivat voineet olla hiukan selkeämpiäkin. Nyt en saa päähäni, millä termillä kutsutaan sellaista kertojaa, joka ei tiedä kaikkea, mutta tässä novellissa aloin oikeastaan jo hiukkasen väsyä sellaisiin.
Jumalien kupu olisi minusta ehkä voinut kaivata vähän kehittelyä ja tarkempaa kuvausta. Nyt en tiennyt, olisiko minun pitänyt tunnistaa siellä ollutta tekniikkaa vai ei, oliko kyse jonkinlaisesta pään sisälle projektoivasta televisiosta vai mitä nuo vempaimet olivat, ja kolmannessa arkussa ollut örkkikin jäi aika pintapuoliseksi tuttavuudeksi. Tuntui, ettei tämä novelli luo ihan kokonaista kuvaa vaan raapaisee vain sieltä täältä. Minä en silti ole mikään novellien asiantuntija, ehkä raapaisut ovat ihan ok.
Lopussa heimoa uhkaa toinenkin muutos kuin jäätikkö: jumalien, koko uskonnon menetys. Uskontojärjestelmää Joork on kai koko ajan pyrkinyt ylläpitämään, koska se antaa heimon elämälle kehyksen ja auttaa siis selviämisessä. Nyt kertoja ehkä tulee romahduttamaan koko tuon järjestelmän, ja seurauksiin liittyy paljon riskejä. Minua arveluttaisi ryhtyä keikuttamaan venettä, mutta minä nyt olenkin pelkuri, joka tykkää säännöllisestä kuukausipalkasta jotta voi lyhentää asuntolainaa.
Loppu oli hyvä, oli ihan hyvä että tulevaisuus jätettiin kokonaan auki - lukija voi itse päättää, jäikö yhteisö lopulta ennalleen vai muuttuiko kaikki, ja tuliko siitä konflikteja vai voittivatko uudistusmieliset enemmistön helposti puolelleen, onnistuivatko he ehkä jopa löytämään muita ihmisiä.
