Anne Leinonen: Valkeita Lankoja - Toisinkainen (4)

[Nyna]

Tämän novellin lukeminen aloitetaan 15.2.

[Vaahtera]

Nyt taisi löytyä kokoelman toistaiseksi paras novelli. Tykkäsin tästä valtavasti. Tämä tykkäsi... 

Moni asia jäi tarkkaa selitystä vaille, mutta se ei haitannut yhtään. Miltäköhän toisinkaiset näyttivät ns. omassa olomuodossaan? Vai oliko niillä edes sellaista? Käyttivätkö ne tuoksuaan ihmisten (ja aikaisemmin muiden lajien) hurmaamiseen?

Mielenkiintoinen ajatus, kuinka toisinkaiset käyttivät täydellistä alistuvuutta toisen lajin tuntemisen opetteluun, mutta alisteisuus ei ollut heille minkäänlainen ongelma eivätkä he tuntuneet edes ymmärtävän asetelman valtasuhteita ihmisnäkökulmasta. No, toisaalta toisinkaiset käyttivät tavallaan alisteisuuttaan oman valta-asemansa vahvistamiseksi, vaikka ihmiset eivät sitä tajunneetkaan.

Novelli toi etäisesti mieleen kesällä luetun Ursula Le Guinin Maailma vihreä metsä -romaanin. Siinäkin ihmiset luulivat olevansa niskan päällä suhteessa uuden planeetan alkuasukkaisiin ja luonnonvaroihin, mutta toisin kävi... Tässä tarinassa onneksi oltiin vähän rauhanomaisempia puolin ja toisin.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli sekin, että ihmiset tutkivat ja leikkelivät toisinkaisia surutta aluksellaan. Tämähän on ikuinen aihe oman maailmamme avaruusolentotarinoissa: kuinka alienit vievät alukselleen ja tekevät ihmisille kauheita kokeita selvittääkseen miten toimimme. Kaipa se lähtee ihan siitä, että tällä tavoin ihminen itse on opetellut ymmärtämään ympäristöään ja muita elämänmuotoja.

Toisinkaisten puhetapa oli mielestäni hieno tyylikeino tarinassa. Vain häiriintynyt, outo toisinkainen käytti pronomineja "minä" ja "sinä", muut puhuivat vain nöyrään sävyyn "tästä" ja "toisesta".

Outo toisinkainen oli mielenkiintoinen tapaus sinänsä. Toisinkaisten vuosituhansia(?) kestänyt kehittyminen ja muilta roduilta oppiminen ei ollut sitten kuitenkaan poistanut sitä mahdollisuutta, että yksilö voi vahingoittua parantumattomasti myös mieleltään. Ja voiko näin ihmisnäkökulmasta pitää kuitenkaan häiriintyneenä sellaista käytöstä, jossa puolustaa oman kansansa oikeutta? Hmm......

[Murzim]

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli sekin, että ihmiset tutkivat ja leikkelivät toisinkaisia surutta aluksellaan. Tämähän on ikuinen aihe oman maailmamme avaruusolentotarinoissa: kuinka alienit vievät alukselleen ja tekevät ihmisille kauheita kokeita selvittääkseen miten toimimme. Kaipa se lähtee ihan siitä, että tällä tavoin ihminen itse on opetellut ymmärtämään ympäristöään ja muita elämänmuotoja.

Eivätkä vain alienit leikkele, vaan paljon on tarinoita siitäkin, miten alienit yms kummajaiset pakoilevat, jotta eivät joutuisi kiinni viranomaisille ja leikeltäväksi tutkimusmielessä.

Leikkely ei sinänsä toisinkaisille tuntunut tosiaan olevan ongelma, ehkä se ei vahingoita heitä pysyvästi, vaan he voivat kasvattaa uudet osat vahingoittuneiden tilalle.

Minulle tuli novellista mieleen paitsi Maailma, vihreä metsä, myös Osattomien planeetta, mm. aidatun avaruusaluksen vuoksi. Muutenkin tunnelmassa oli jotain samaa kuin Osattomien planeetassa, vaikka lajien välisten suhteiden kuvio oli enemmän kuin Maailma, vihreä metsä -kirjassa.

Pidin novellista, mutta se hämmensi minua aika tavalla. Ihan yksiselitteisen ihastunut en ollut, vaikka en keksikään mitään tiettyä syytä epäilyksiini. Kai tämä sitten vain jostain oudosta syystä ei kolahtanyt täysillä juuri minuun. 

[Hiistu]

Mielestäni eniten omalaatuisen omituinen tähän mennessä.

Toisinkaisten ja ihmisten kanssakäyminen oli kiehtovaa seurattavaa, juuri noiden Vaahteran mainitsemien valtasuhteiden osalta. Jooim tuntui alusta asti uskovan ihmisten valloittaneen kansan, käyttävän hyväksi ja alistavan jne. Mutta samaan aikaan toisinkaisen suhtautumisesta ihmiseen on näkyvillä selvää hyväntahtoista alentuvuutta ja hän pitää ihmistä, eli "sitä", hauraana olentona, jolle liian monimutkaiset asiat voivat olla yksinketaisesti liian monimutkaisia ymmärtää.

Eniten itseäni hämmentänyt yksittäinen seikka taisi olla kertojan antama lahja Jooimille. Ei niinkään lahjan itsensä tähden (sehän oli tavallaan vallan herttaisesti ajateltu, kai), mutta kun kertoja toteaa lahjan "antamisen olevan sitoutumista". Tässä hän ajattelee jonkin eron sen miten toisinkaiset "vaihtavat" eli näennäisesti lahjoittavat ihmisille kaikkia turhakkeita ja muuta mahdollista ja sitten varsinaisen antamisen välille, ja mikä siitä sitten tekisi niin erityistä...
Liian ihminen... 

Vaihtamisenkin kanssa kului hetkinen hahmottaessa, mitä toisinkaiset oikein saivat vaihdossa. Tietoa ja kulttuuria kun en osannut heti mieltää yhtä arvokkaaksi kuin he. Toisinkaisia itseäänkin harmitti ihmisten kykenemättömyys tasapuoliseen vaihtokauppaan, sillä ihmisethän eivät osanneet edes tutkia heitä oikein ja siten oppia asiaankuuluvan vastavuoroisesti toisinkaisilta.
Nöyrät toisinkaiset olivat myös tottuneita asettamaan kansansa selviytymisen oman yksilönsä edelle, vai miten se kivettyneistä kansalaisista koostunut "kommunikointitorni" olisi pitänytkään ymmärtää... 
Vaihtokauppa ja äärimmäisyyksiin menevä uhrautuminen ja mukautuminen (kuten mahdollisesti kansaa uhkaavan rodun jälkeläisten hankkiminen) paljastuivatkin sitten lopulta vallan nerokkaiksi kosmisiksi selviytymiskeinoiksi, jotka tekivät loppupeleissä toisinkaisista aikas ylivoimaisia "ensinkäisiin" verrattuna.

Oudon toisinkaisen ajattelin omaksuneen väkivaltaisen käytöksensä ja itsekkyytensä ihmisiltä. Kertojahan selittää, että: ”Oudon heijastus oli mennyt sekaisin kaikesta mitä se oli oppinut.”  Kertojan aiemminkin tornin luona tapaama kansalainen oli sitä mieltä, että ihmisten läsnäolo olisi vahingollista toisinkaisille. Kaikkia asioita ei ole selvästikään hyväksi oppia.

Ihmisluonnostakin novelli antaa pienen katsauksen oivaltavien toisinkaisten silmin. Havainto siitä kuinka ihmiset haluavat nähdä vain itselleen mieluisia piirteitä/asioita on vallan osuva. Turhankin perinteisen ajattelutavan ihmisen ylivertaisuudesta tai muusta ainutlaatuisesta asemasta tarina pani myös piristävästi päälaelleen pohtimalla, olisiko ihmisillä ylipäänsä mitään arvokasta annettavaa noille omituisille ulkoavaruuden otuksille.. .

Ja olihan tässä toki mahdottomuudessaan riipaisevan rakkaustarinankin poikasta. Vaikka vieraisiin lajeihin tutustuminen olikin toisinkaiselle jo rutiinia ja Jooimin käytös välistä aika tylyä, oli heidän välillään silti aitoa syvää välittämistä ja tunnetta.   

[Dyn]

Tämä oli siis Atorox-voittaja... Muistelin, etten olisi antanut yhtään korkeampia pisteitä Leinosen novelleille, mutta nyt täytyy tunnustaa muistaneeni väärin. Kyllä tämä oli viiden parhaan joukossa, joskaan voittajakasi en olisi povannut. Muutenkin meni tuo Atorox-jako vähän eri malliin kuin minun makuni, joten ei ehkä siitä sen enempää. ;)

Muistan tykänneeni tästä Atorox-lukemistossa, erottui silloin joukosta ihan edukseen. Myös tässä novellikokoelmassa erottuu, osittain samoista ansioista. Pidän kehitellystä maailmasta hirveästi, jokin siinä on tarpeeksi omaperäistä sytyttääkseen. Nyt toisella lukukerralla tuli sellainen olo, että vaikka maailma onkin onnistunut, ajatus jää vähän tyngäksi. Asetelmasta pidän, häiritsee vain tuntu että siitä olisi voinut saada enemmänkin irti. Hmm, vaikea selittää ilman piitkää syväanalyysiä. Laiskuuttani lähinnä vain allekirjoittelen yllä puhuneiden ajatuksia.

Kyllä tämä sen palkintonsa ansaitsi, tunnustetaan.