Mihin levyyn palaat aina uudelleen?

[korpinaava]

Samoin minulle tuli ensimmäiseksi mieleen tuo Bowien Ziggy Stardust -albumi. Kuuntelen kaikkea Bowien 70-luvun tuotantoa melko säännöllisesti, mutta tämä on minulle se tärkein. Hämmästyttävää miten tähän levyyn ei vaan kyllästy.

Bowien albumeista Scary Monsters (and Super Creeps) vuodelta 1980 on hänen viimeinen levynsä, josta olen todella pitänyt. Sen jälkeen hän muuttui kuin toiseksi ihmiseksi, vaikka toisaalta muutokset ovat aina olleet osa hänen imageaan.

Loistavan musiikin lisäksi 1970-luvulla Bowien kiehtovuus perustui paljolti hänen "scifistiseen" olemukseen: hän oli melkein kuin jokin friikki maan ulkopuolelta.

Joka ei ole tutustunut herran 70-luvun karismaan ja musiikkiin, niin tässä on esimerkkinä Life on Mars? Biisi johon voi palata aina uudelleen.
http://www.youtube.com/watch?v=ueUOTImKp0k

[Mormegil]

Itse olen juurikin näitä levy ihmisiä, inhoan kuunnella musiikkia suffle päällä tai joltain itsepoltetuilta "Jussin hitit vol. 2000"-levyiltä. Mutta, muutama loistava levy joihin tulee palattua vuosienkin jälkeen.

Slayer - Reign In Blood ja Metallica - Master of Puppets, klassikoita, ei pelkästään suuria vaikuttajia vaan myös helkkarin hyviä levyjä. Levyhyllyni pitkäaikaisimpia lättyjä.

Nile  - Annihilation of the Wicked. Egyptidödöilyn kunkkujen toisiksi uusin julkaisu. Reign in Bloodin kanssa varmaan ainoat levyt jotka toimii aina, missä tahansa, milloin tahansa. Epic Shit.

Rytmihäiriö - Saatana on Herra, moderniklassikko. Yksinkertainen on kaunista, ja Surmacore omistaa!

ps. Eka postaus 

[Xienne]

Tämmöisiä "palaan-aina-näihin-levyjä" minulla on itse asiassa paljon... Minä harvoin hylkään mitään bändiä/laulajaa, johon olen todella ihastunut... Mutta annetaan pari esimerkkiä!

Tori Amos - koko tuotanto
Tori Amos on ehdottomasti suosikkiartistini ja uskomattoman mahtava biisintekijä. Ja mikään hänen tuotannostaan ei kyllästytä. Jos kaikki muut kyllästyttää, joku Torin levy pelastaa musiikillisen tyhjiön. Biisit ovat vaihtelevia ja musiikki mielenkiintoista.

Savage Garden - Savage Garden ja Affirmation
Aah, SG... Oon kuunnellut näitä since year 1997, eikä vieläkään kyllästytä. :D Jotain niin upeaa tämäkin. Biisit on niin sytyttäviä ja osa riipaisevan kauniita. Todella harmi, ettei SG julkaissut kuin kaksi albumia. :(

Nightwish - Wishmaster, Oceanborn, Century Child
Lempi NW-albumini. Nightwish on suuri rakkauteni ja elämys oli jotain henkeäsalpaavaa, kun kuulin Wishmaster-levyn ensimmäisen kerran... En ollut siihen mennessä tutustunut suuremmin minkäänlaiseen metalli-musiikkin, mutta Nightwish avasi ovet tähän mielenkiintoiseen maailmaan. Tarjan vokaalit ovat todella kauniita ja Tuomaksen lyriikat vieläkin kauniimpia. Surullista, että Tarja erotettin. :(

Namie Amuro - Queen of Hip-Pop, Play
Japanilaisista artisteista eräs ehdoton suosikki. R'n'B/pop-musiikkia. Biisit ovat meneviä ja Namiella on upea ääni. Aluksi en edes hirveästi noteerannut Namien biisejä, joita kuulin, mutta sitten joskus Want Me, Want Me koukutti minut. :3

Kate Bush - The Dreaming, Lionheart ja Hounds of Love
Kate Bush on myös upea artisti ja näitä levyjä kulutan hänen tuotannostaan eniten. Katen erikoinen ääni ja osuvat (ja oudotkin) lyriikat saavat musiikista mielenkiintoista, eli sellaista, joka kestää ja kestää miljoonat kuuntelukerrat.

Republica - Republica
Yksi levyistä, joita ensin en kovin arvostanut, ehkäpä koska olin kuunnellut sen todella pintapuolisesti. Sittemmin kuuntelin lisää ja hoksasin miten hyviä biisejä sieltä löytyi. Nyt tämäkin on levy, joka jaksaa aina innostaa.

Pride of Mind - Systems of Romance
Japanilainen new wave-bändi, joka julkaisi vain tämän yhden levyn ja joitain randomeita biisejä. Todella sääli, sillä levy on loistava. Yksinkertaista, mutta toimivaa ja laulajan (joka muuten on Klaha, joka lauloi myös Malice Mizerissä, jos kukaan sattuu tuntemaan japanilaista musiikkikenttää...) ääni on mahtava.

Madonna - Like A Prayer, True Blue ja Ray of Light
Madonnaa olen kuunnellut iät ja ajat ja edelleen hänen musiikkinsa kiinnostaa. Nimenomaan pidän vanhemmasta tuotannosta, vaikka uusillakin levyillä on hyviäkin biisejä. Uusimmilla levyillä on tosin biisejä, jotka skippaan, vanhemmilla ei. Biisit vain koukuttaa. ;)

Uuh... taidan jo lopettaa listauksen, nytkään tuota ei varmaan jaksa lukea. x3 Paljon muutakin olisi, mutta hillitsen itseni.

[Jehudiel]

Kuuntelen musiikkia enemmänkin Youtubesta, mutta niitä levyjä, joita kuuntelisin jatkuvasti... no, niitä ei taida ainakaan tällä hetkellä, sillä minulla on niin vähän koukuttavia levyjä. Ne kiinnostavat aikansa ja sitten lopahtavat. Mutta tässä pari, joita kuuntelisin varmaankin huoneeni levyistä ensimmäisinä:

The Definitive Simon & Garfunkel
Art Garfunkelilla on aika hyvä ääni.

20 Suomen suursuosikkia
Täältä löytyy muun muassa Kari Tapiota, Taiskaa, Irwin Goodmania, Hectoria, Frederikiä ja Markusta.

Andrea Bocelli: Romanza
Melkoinen ääni äijällä.

Johnny Cash The Man In Black - The Definitive Collection
Ensikosketukseni countrymusiikkiin.

Mohicans
Intiaanimusiikkia yhdistettynä nykyaikaisiin musiikintekometodeihin.

J. Karjalainen: Suurimmat Hitit
Ainoastaan Väinö puuttuu. Sitten levy olisi vielä parempi.

Topi Sorsakoski & The Agents: Surujen kitara - 32 Greatest Hits
Topilla on useampi aika hyvä biisi, kuten esimerkiksi On Kesäyö. Ja miehen äänikään ei ole hullumpi.

Noin. Siinä nyt muutama sellainen, joita kuuntelisin alkupäässä, jos minut pistettäisiin kuuntelemaan kaikki huoneeni kiekot.

[Feylana]

Minulla on tapana kuunnella samaa levyä viikkoja tai jopa kuukausia putkeen, sillä omistan vielä kannettavan cd -soittimen enkä ehdi sitä vaihtamaankaan. Koneella puolestaan jyräävät satunnaiset soittolistat, mutta niistä palattavista levyistä. Jotka näyttävät olevan kovin suomalaisvoittoisia. o.o

Sonata Arctica
Ensimmäinen tuttavuus oli Silence, johon rakastuin. Loput kolme - kun Unia ei ollut vielä lähelläkään ilmestymistä - olivatkin sitten ensimmäisiä levyjä, joita ostin oma-aloitteisesti omaan hyllyyn. Sonataa kuuntelen melko satunnaisesti, mutta kun nappaan jonkun levyistä mukaani, en puoleen vuoteen paljon mitään muuta kuuntelekaan kodin ulkopuolella liikkuessani, hyvä jos edes koneen soittolistalle eksyy muuta.

Private Line - Six Songs of Hellcity Trendkill
Parasta antia, vaikka rakastuin Evel Knievel Factoryynkin kovasti. Sonatan tapaan pölyttyy hyllyssä joskus pitkäänkin, mutta aina löydän itseni uudestaan fiilistelemästä menneitä keikkoja ja muistoja niiltä ajoilta, kun keikoilla tuli aktiivisesti käytyä. Private Line nyt on tietysti parasta livenä, mutta varsinkin tästä kuulee sen energian, jota näkee sitten lavallakin.

Apulanta - Hiekka, Heinola 10 ja Plastik
Ei parasta Apulantaa, mutta eniten kuunneltua syystä tai toisesta. Nämä ovat ne levyt, joilla yhtyettä pitkään fanittanut isosisko minut käännytti, ja muistoja palaa mieleen ryminällä kun pistää Apulannan täysille kuulokkeista.

Breaking Benjamin - Phobia
Täydellistä musiikkia syysfiilikseen, joka voi iskeä mihin vuodenaikaan tahansa. Sanoitukset ihastuttavan merkityksellisiä ja merkityksettömiä, jälleen levy josta on vaikea määrittää syytä siihen, että palaan kerta toisensa jälkeen tätä kuuntelemaan.

Sentenced - Cold White Light ja Crimson
Surkuhupaisimmassa teinivaiheessani kiinnyin CWL:n Excuse Me While I Kill Myself -kappaleeseen, ja sitä kautta tuli tutustuttua yhtyeeseen paremminkin. CWL on vielä vähän arka tapaus, joten palaan siihen lähinnä tiettyyn aikaan vuodesta, kun taas Crimsonia tulee kuunneltua säännöllisen epäsäännöllisesti, ja rakastettua elämää taas vähän enemmän. Kahden kuukauden murrosiästä jäi siis jotain muutakin kuin miljoona sivua päiväkirjamerkintöjä, joita ei kehtaa vieläkään lukea.

Linkin Park - Meteora ja Minutes to Midnight
Sanoitukset, sävellykset, tunnelma. Hymyilyttää joka kerta, ja saa ankean harmaan päivän näyttämään kauniilta harmaudelta.

...ja vaikka mitä muuta, mutta jos vaikka jätän tämän näihin ensimmäisinä mieleeni tulleisiin. Yleensä tulee siis palattua levyihin, joilla on jotain merkitystä aiemmalle elämälleni tai muuten vain täydellisyyksiä hipovia asenteita.

[Radoxeald Lectunium]

Levyjä on vähän liikaa, ja osa niistä joutuu keräämään pölyä aina toisinaan kun hypettää jotain uudempaa levyä. Sitten ne taas "löytää uudelleen". Eeppisen metallin ystävänä kuuntelen levyiltä ensisijaisesti yksittäisiä epookkikappaleita (varsinkin MP3-soittimesta), mutta näillä levyillä on myös hyvin tasaista loistoa kaikki muukin.

Nightwish: Oceanborn & Dark Passion Play
Voin vaan ihmetellä niitä, jotka eivät voi kuunnella kumpaakin laulajaa... Itselleni sekä wanha että uusi Nightwish on yksinkertaisesti loistavaa kamaa. Näille levyille tarvitsee vain kaksi perustetta asettaa muiden yläpuolelle: The Pharaoh Sails To Orion ja The Poet And The Pendulum (ja The Islander). Kaksi poskettoman ihanaa epookkia (ja mahtiballadi), joita ei vaan väsy kuuntelemaan.

Therion: melkein kaikki vuodesta -96 (Theli) eteenpäin
Ruotsalainen oopperametallibändi, jolla ei tunnu olevan huonoa levyä. Näitä kuuntelee silkasta ilosta.
Lisäksi Juutuupista on kivaa kuunnella Live Gothicin kappaleita.

Sonata Arctica: Reckoning Night ja Unia
SA on varhaisemmilla levyillä hieman liian tilutusta nykyiseen makuuni, vaikka kivaa melodista kamaa ovatkin, mutta näiden levyjen musiikki on sopivan särmikästä. Tasaisen loistavasta annista voisi taas sanoa kaksi perustetta ylitse muiden, eli White Pearl, Black Oceans... ja My Dream's But a Drop of Fuel for a Nightmare. Eeppisiä melodioita ja mahtavaa progeilotulitusta.

Helloween: Keeper of the Seven Keys - The Legacy
Helloweenilla on vähän samoja ongelmia kuin Nightwishilla; jotkut eivät hyväksy Andi Derista vaan pitäytyvät Kisken aikaisessa tuotannossa, josta on jo 14 vuotta. Itse taas fanitan Derisin asteen poikkeuksellisempaa ääntä, siinä on särmää. harmi vaan että omistan vain The Legacyn.
Lyhyesti voisin sanoa taas: Legacyn metallieepokset The King for a 1000 Years ja Occasion Avenue jyräävät.

Blind Guardian: Imaginations from the Other Side
Nykyisellään tämä levy on soinut enimmäkseen BG:n tuotannosta, nimikkokappale varsinkin, kun ämppärille ei ole oikein muuta mahtunut. Heti toisena tulee Nightfall in Middle-Earth ja Night At The Opera -albumit... ja totta puhuen, kaikki muutkin. Tällä bändilläkään ei ole kuin hyvää musiikkia.

[krakken]

Yleensä pyrin hallitsemaan levyt kokonaisuuksina, joten yksittäisten kappaleiden kuunteleminen on harvempaa lukuunottamatta artisteja, joilta en albumeita omista. Parhaat levyt kuulostavat aina tuoreita: niihin uudelleen palaaminen tuo aina lisää näkökulmia ja eri piirteitä musiikista. On myös jännä, kuinka omat tunnetilat vaikuttavat asennoitumiseen musiikkia kohtaan ja toisin päin. Vaikkapa perinteiseltä Pink Floydilta löytyy näitä teoksia, joihin tekee mieli säännöllisesti perehtyä (esim. lähes puhkikulutettu DSOTM sekä Animals). Mainittakoon vielä Skepticismin Ethere, jonka apokalyptisen hitaat ja raskaat tunnelmat siivittävät etenkin öisin fiilikset uusiin sfääreihin.

[Xard]

Minulla on varmaan lukuisia kymmeniä biisejä joihin palaan aina uudestaan - joillakin levyillä erityisen paljon, joiltain levyiltä muutama.

 Käsittääkseni tässä on kuitenkin kysymys levyistä jotka kuunnellaan kokonaisuudessaan alusta loppuun huolimatta triljoonasta edellisestä kuuntelukerrasta.

 Itselläni tällaisia levyjä on kaksi. Niihin palaan aina kun menetän uskoni musiikkiin. (Ne sattuvat myös olemaan kaikkien aikojen suosikkialbumini)

 Puhun tietenkin Pink Floydin Dark Side of the Moonista (1973) ja Wish You Were Here:stä (1975)


2. Pink Floyd - Dark Side of the Moon

 KAIKKI tietävät Dark Side of the Moonin. Sen prisma-pyramidikansi lienee Sgt Pepperin ihmiskollaasin kanssa kaikkien aikojen tunnetuin albumin kansikuva, ehkä jopa kersantti pippuriakin ikonisempi ja tunnetumpi.

 Ilman tätä albumia olisin tuskin koskaan kiinnostunut musiikista tosissani; kuuntelin ekan kerran 14-vuotiaana ja pidin tylsänä paskana (hevi ftw!). Sama juttu 15-vuotiaana.

 Olin 16 ja päätin antaa albumille (jo kolmannen kerran; syytän Moneyn hypnoottista riffiä. ) vielä yhden mahdollisuuden; ja koin valaistumisen, nirvanan.

 Ei DSotM "the ultimate concept album" mainettaan ole tyhjästä ansainnut; huolimatta yksittäisten kappaleiden vahvuudesta ja siitä, että ne pystyvät seisomaan omilla jaloillaan, kyllä tämä on tavaraa joka pitää kuunnella kerralla alusta loppuun.

 Jumalallinen musiikki, David Gilmourin kitaransoitto (etenkin Time ja Moneyn kuuluisa 4/4 jam ja sooloiluosio), Watersin hulluutta, rahaa, kuolevaisuutta jne. peilaavat sanoitukset ja nerokas ääniefektien käyttö. "Breathe, breathe in the air/don't be afraid to care" alkaa matka jonnekin toisaalle, synkkään ja uhkaavaan mutta kauniiseen universumiin ja päättyy lakoniseen, järjettömään ja jollakin tavalla uhkaavaan toteamukseen: "There is no dark side of the moon, really. Matter of fact it's all dark."

 Ja onhan kyseessä edelleen kaikkien aikojen parhaiten tuotettu albumi ja hifistien märkä uni

1. Pink Floyd - Wish You Were Here

 Kaikkien aikojen suosikkialbumini. Shine On You Crazy Diamondia ja nimikkoraitaa olen ylistänyt toisaalla ihan riittävästi, mutta eivät painajaismainen Welcome to the Machine (helppo nähdä miksi Floydia harkittiin säveltämään Blade Runnerin soundtrakki) ja funkahtava, Roy Harperin laulama ja Gilmourin kitaratykitykseen keskittyvä Have A Cigar jää kauas jälkeen.

 Albumi vain liukuu kappaleesta toiseen säilyttäen koko ajan melankolisen, kaipaavan tunnelmansa. Etenkin siirtymä tyystin erilaisten Have A Cigarin ja Wish You Were Here:n välillä ("radion" avulla) hakee nerokkuudessa vertaistaan.

[Jehudiel]

Ai niin, ja nyt joulun jälkeen voisin ottaa mukaan vielä sellaisen DVD:n, jossa Neil Young & Crazy Horse vetävät keikkaa Japanissa vuonna 2001.

Hey hey, my my. Rock 'n' roll's here to stay...

[Illusion]

Just nyt tulee mieleen Suomipoppia 8. Kuuntelen sitä aina, kun siivoan. En tiedä, siinä on vain muutama hyvä biisi, esim. Lovexin Guardian Angel, TikTakin Samantekevää, The Rasmuksen Shot ja Indican Pidä kädestä. Muuta en oikein osaa sanoa, kuin että siitä vain löytyy niin hyvä biisejä. Kun meikäläinen ei edelleenkään kuuntele mitään tiettyä bändiä, niin tällaiset kokoelmalevyt taitavat istua minulle just passelisti.

[Vehka]

Älppärit lienevät sallittuja? Yksi levy jota rakastan yli kaiken ja tarvitsen rentoutumiseen on Local Heron soundtrack. Se on Mark Knopflerin taidonnäyte, kerrassaan upea kokoelma instrumentaalimusiikkia. En ole nähnyt alkuperäistä leffaa enkä tiedä haluaisinko varsinaisesti - minulla on jonkinlainen hämärä juonirunko päässäni ja todellisen elokuvan näkeminen saattaisi kadottaa itse kappaleisiin yhdistämäni tunteet ja mielikuvat, tai ainakin haalentaa niitä merkittävästi.

Toisaalta pidän kyllä monista Sir Elwoodin hiljaisten värien levyistä, mutta niissä ne ovat yleensä kappaleita joihin pysyvästi rakastun.