Mitä olet viimeksi lukenut - Lyhyitä arvioita kirjoista 9-12/2008

[tpi]

Kethani
Eric Brown


Eräänä päivänä ilmaantuu 110 000 korkeaa tornia tasaisesti jakautuneena koko maapallolle, sopiviin paikkoihin tyhjille tonteille. Kethanit ovat saapuneet tuoden lahjan ihmiskunnalle: ikuinen elämä, ja mahdollisuus päästä avaruuteen auttamaan Kethaneita avaruuden ja vieraiden kultureiden tutkimuksessa. Jokaiselle haluavalle voidaan implantoida ohimolle pieni laite, joka valvoo koko ajan elintoimintoja, ja kuoleman tapahduttua laite “tallentaa tilanteen” ja kutsuu “lautturin” joka kuljettaa ruumiine Kethaneiden tornille.   Puoli vuotta myöhemmin kuollut palaa sekä ruumiiltaan että hengeltään terveenä, terveempänä kuin koskaan ennen. Tästä puolen vuoden ajasta palanneella on vain hämäriä muistikuvia asumisesta niittyjen ympäröimässä asuntolassa opiskellen monenlaisia asioita, jakson lopulla jokaisella on mahdollisuus tehdä valinta. Voi joko palata maahan aikaisempaan elämäänsä, tai jäädä Kethanien palvelukseen. Maahan palanneetkin voivat halutessaan milloin vain lähteä avaruuteen, missä on tarjolla kirjaimellisesti lukemattomia erilaisia mitä kiehtovampia ja mielenkiintoisempia tehtäviä tutkimusmatkailusta sosiologian kautta arkeologiaan.  Kuolemasta herättämisen jälkeen pahinkin psykopaatti on ehjä, empaattinen ihminen, ja kaikki palanneet muuttuvat, aina parempaan, inhimillisempään suuntaan. Kukaan, eivät edes palanneet ole milloinkaan nähneet yhtään Kethania ainakaan tietäen siitä.

Kaikki tämä on oikeastaan vain taustaa. Kirja varsinaisesti kertoo muutamasta samasta kylästä kotoisin olevasta ihmisestä, joilla on tapana tavata oluttuopposen ääressä paikallisessa pubissa, ja siitä kuinka maailman muutos heihin vaikuttaa. Päähenkilö vaihtuu joka luvussa, jokaisella on omat ongelmansa ja tragediansa. Kaikki eivät kuolematta kirjasta selviä, mutta tässä maailmassa kuolema onkin vain väliaikaista - tosin ei kaikille sillä kaikki eivät uskonnollisista tai muista syistä implanttia suostu itselleen ottamaan.  Kethaneiden todelliset päämäärät jäävät auki, mutta aivan vähäisinä väläyksinä käy ilmi viitteitä siitä, että aivan kaikkea he eivät ihmisille ehkä ole kertoneet - mutta ainakaan mitään salakavalaa juonta ihmiskunnan tuhoksi ei vaikuta olevan olemassa.

Kirja on erittäin hyvin kirjoitettu, kiehtova ja liikuttavakin. Parhaita kirjoja, jollei paras, minkä olen tänä vuonna lukenut.

[Siri Keeton]

Scott Bakker: Neuropath

Kirja kertoo psykologista, joka joutuu mukaan selvittelemään sarjamurhaajan arvoitusta. Kyseinen sarjamurhaaja virittelee uhriensa aivoja kirurgisesti, saaden nämä tekemään jos jonkinlaisia asioita "vapaasta tahdostaan".

Heti Peter Wattsin Blindsightin jälkeen luettuna tämä oli mielenkiintoinen kokemus, sillä molemmissa kirjoissa käsitellään samoja vapaan tahdon ja tietoisuuden illuusion teemoja. Bakker tekee sen kuitenkin huomattavasti häijymmin ja lukijaa säästelemättä. Neuropath on mielestäni kerrassaan loistava kirja, vaikka sitä ei voikaan suositella kaikkein heikkohermoisimmille, sillä se saattaa aiheuttaa painajaisia, eksistentiaalisesta angstista nyt puhumattakaan...


Charles Stross: The Atrocity Archives

H. P. Lovecraftin Cthulhu-mytologiaa hyödyntävä, juuri sopivassa määrin huumorilla höystetty kertomus tietotekniikkanörtistä joka työskentelee salaisessa, paranormaaleja ilmiöitä tutkivassa järjestössä.

Suhtaudun yleensä varauksella Lovecraftin jälkeisiin Mythos-tarinoihin, koska suurin osa niistä on suoraan sanoen aikamoista roskaa. (Minkä vuoksi minulla kesti aika kauan ennen kuin päätin tarttua tähänkin kirjaan, kavereiden suosituksista huolimatta.) The Atrocity Archives ei kuitenkaan ole orjallinen Lovecraft-pastissi, vaan selkeästi Strossin oma, riemastuttavan ironinen luomus. Kirja ei mielestäni vaadi Lovecraftin teosten lukemista, vaikkakin taustatiedot tuovat tarinaan lisämaustetta.

Itse pidin valtavasti siitä miten Stross on liittänyt tieteen ja okkultismin toisiinsa. Kirja suorastaan vilisee nerokkaan kahjoja ideoita. (Oikeasti, voiko kirja jossa tehdään mm. kaksoisrakokokeita Medusan katseella olla huono?)

Mainittakoon vielä, että tavallaan kirja muistutti minusta kovasti Torchwood-sarjaa. Lieneeköhän Russell T. Davies joskus lukenut Strossia..?

[vesapai]

David Mitchell: Pilvikartasto

Kirja, jossa osapuilleen kaikki osuu kohdalleen. Taitavasti rakennettu, taitavasti kerrottu ja taitavasti suomennettu romaani ei ole vain parasta suomennettua scifiä vuosiin, vaan myös parasta proosaa pitkiin aikoihin. Monikerroksinen romaani sopii nautiskelijoille ja pohdiskelijoille, mutta ei helppoja vastauksia etsiville. Sammakolle kunniamitali tämän merkkiteoksen Suomeen tuomisesta!

[tpi]

Tämä ei varsinaisesti ole fantasiaa, joskin hiukan siihen suuntaan välillä vivahtaa.
Sallittaneen kuitenkin tämäkin kirjoitus.

Matti Yrjänä Joensuu: Harjunpää ja pahan pappi

Uusin Harjunpää-romaani, pitkän tauon jälkeen.
Tällä kertaa poliisi tutkii metrojunien eteen työnnettyjen viattomien sivullisten arvoitusta. Taustalla on otsikon paha pappi, joka harhoissaan palvelee Jumalaansa uhraamalla lokkeja, ja päästämällä päiviltä luuloteltuja syntisiä. Kirjassa seurataan paitsi Harjunpäätä itseään ja poliisin tutkimuksien edistymistä ja tappoihin syyllistynyttä pappia, myös eronnutta kirjailijaa, joka ei ole pystynyt kirjoittajanblokkinsa  vuoksi vuosiin kunnolla enää mitään kirjoittamaan, ja hänen poikaansa, joka asuu vähemmän miellyttäväksi kuvatun äitinsä kanssa. Kirja on hieman erilainen kuin aikaisemmat Harjunpäät. Tällä kertaa varsin suuri osa kirjasta seurataan muita hahmoja kuin poliisia. Etenkin hullun papin tajunnanvirtaa saadaan lukea enemmän kuin tarpeeksi - ihan samanlaista tekstiä on keskusteluryhmissä saanut jonkin neon tai sinenmaan kirjoittamana lukea ihan kyllikseen, näitä jorinoita olisi voinut kyllä karsia. Positiivista sinällään on, että Harjunpää itse ei vaikuta tässä kirjassa ihan niin hermoheikolta luuserilta, kuin joissain aikaisemmissa sarjan kirjoissa. Väillä on tuntunut moisen henkilön ammattivalintaa poliisiksi jopa mahdottomalta ymmärtää.  Huono ratkaisu mielestäni on pahuuden lähes yliluonnollisuuteen asti viety personifikaatio yhteen henkilöön - “pahan pappi” pystyy vaikuttamaan toisiin lähes pelkällä ajatuksen voimalla. Fantasiakertomuksessa se menisi, mutta tämä kirja on kuitenkin tyylilajiltaan muuten lähinnä realistinen rikosromaani. Kirja kertoo myös pahoista, itsekkäistä, äideistä, niitä tavataan monenlaisia, ja ne tuntuvat olevan viimekädessä syynä oikeastaan kaikkeen pahuuteen mitä kirjassa tapahtuu. Ei mielestäni ihan aikaisempien Harjunpäiden tasoa, mutta ihan kohtalainen luettava kuitenkin. Tiivistys olisi tehnyt hyvää.

[sadepisara]

Eoin Colfer: Aikaparadoksi

Artemis Fowl sarjan tähän mennessä uusin sarja. Tällä kertaa Artemis matkustaa Hollyn kanssa ajassa taaksepäin ja kohtaa niin uusia, kuin vanhojakin vihollisia. Hän myös tapaa ja ennestään tuttuja henkilöitä. Hahmot syvenevät entisetään, ja kokevat paljon uutta, mutta silti kirja ei ainakaan minua kokonaan sykähdyttänyt. Mutta silti taattua Colferin käsialaa, ja hyvin samankaltaista tekstiä kuin aiemmat osat. Aikamatkailu tuo pientä piristystä, vaikka loppuukin hieman tökerösti. Kirja ei ainakaan minun mielestä ole parhaimpia Artemis Fowleja. Kirjassa jotkin kohdat ovat niin ilmeisiä, ja joskus tuntuu ettei hahmoilla ole ollenkaan tunteita. Silti miellyttävä lukuelämys, suosittelen kaikille Artemis Fowl kirjojen lukioille.

[Seregil of Rhiminee]

Eldon Thompson: The Legend of Asahiel - The Crimson Sword, The Obsidian Key ja The Divine Talisman.

Luin äskettäin uusintana tämän sarjan kaksi ensimmäistä osaa ja niiden jälkeen luin kolmannen osan. Kuten englanninkielisellä puolella jo totesin, nautin tämän sarjan lukemisesta. Tätä sarjaa ei voi verrata millään tavalla alan raskaisiin ja laadukkaisiin teoksiin (Martin, Hobb, Erikson jne), mutta siinä oli kuitenkin sen verran kiinnostavuutta, että jaksoin lukea sarjan loppuun asti ja jopa nautin lukemisesta.

Minusta The Legend of Asahiel on puhdasta viihdefantasiaa. Thompsonin kirjoitustyyli on yleisesti ottaen melko hyvää/siedettävää, mutta heikkouksiakin löytyy runsaasti. Epäilen heikkouksien johtuvan siitä, ettei Thompsonilla ole vielä riittävästi kokemusta kirjoittamisesta.

Annoin näille kirjoille neljä tähteä. Tiedän, että neljä tähteä on vähän liikaa, koska jos kiinnitetään huomiota sisältöön ja kirjoitustyyliin, niin kirjoille voisi antaa suunnilleen kolme tähteä. Koska nautin kirjojen lukemisesta, niin annan kuitenkin ihan hyvillä mielin neljä tähteä. Olen lukenut viime aikoina niin hirveästi raskasta ja laadukasta fantasiaa, että tällaisen kevyen viihteen lukeminen oli mukavaa vaihtelua.

[NiTessine]

Norman Spinrad - Rautainen unelma
En yleensä lue suomennoksia, mutta pienkustantamojen kanssa voi aina tehdä poikkeuksen - etenkin kun kirjassa oli näinkin hieno kansi. Bussissa luettavaksi suunniteltu, selvästikin (siinä on Hitler ja hakaristi ja SS-tunnuksilla koristeltuja ohjuksia).

Teoshan on Adolf Hitlerin kirjoittama fantasiaromaani, jonka hän kirjoitti muutettuaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltoihin. Se on semmoista hirveää paatoksellista sankarifantasiatuubaa, mikä on ilmeisesti kirjan tarkoituskin, ja lopussa on kriitikon analyysi. Rautainen unelma on metka kirja siksi, että vähän kömpelö teksti on jutun juju ja paremmin kirjoitettuna se ei toimisi. On se jännä. Suosittelen.

Sam Harris - The End of Faith
Filosofi Sam Harris kertoo, mikä uskonnoissa mättää, niin käsitteellisellä kuin käytännölliselläkin tasolla. Hyvää settiä, joskin kirjan loppupuolella mukaan kuvaan tuleva New Age -jupina ei oikein kolahtanut, ja miehen teksti on ajoittain melko vaikeaselkoista, verrattuna esimerkiksi paljon viihteellisempään Christopher Hitchensiin.

Mark Twain - Adventures of Huckleberry Finn
Tämän olinkin jo aikoinani ala-asteella lukenut, mutta nyt yliopistossa AmLit-kurssille uudelleen. Se on jännä, miten jotkut kirjat kiusaavat läpi elämän. Huckleberry Finnin ja karanneen orjan Jimin matka alas Mississippiä kuuluu kyllä jo yleissivistykseen, ja siitä sai aika paljon enemmän irti nyt kuin kahdeksanvuotiaana, etenkin kun säestämässä oli luennoitsija selittämässä kirjan tulkinnoista, ja kerrankin viitsi keskittyä muuhunkin kuin siihen orjuuden kritiikkiin, mihin kaikki muut jumittuvat. Siihenkin tuli tosin uutta tulkintaa.

[Vehka]

Yoshi Eishikawa - Musashi

Minulle oli suositeltu tätä jo pitkään ja päätin viimein tarttua toimeen. Musashi on kieltämättä aika valtava kirja, yli 1000 sivua, enkä edes muista milloin olisin viimeksi lukenut noin pitkää yksittäistä teosta. Alusta alkaen innostuin kuitenkin kovasti (Takezo = hahmo Heroesissa = wou, kewl) ja kirja tuntui vain paranevan loppua kohti. Tyyli oli helppolukuista, henkilöhahmot mielenkiintoisia ja päähenkilön kehitystarina oikeasti toimiva. Yleensä tarina kulkee geneerisesti huonommasta parempaan - Musashissa otetaan välillä takapakkiakin. Ja ainakin luettavaa riitti, vaikka kirja tuntui silti loppuvan kesken.

[Seregil of Rhiminee]

Lin Carter: The Spawn of Cthulhu.

Onnistuin saamaan käsiini Lin Carterin toimittaman The Spawn of Cthulhu -antologian vuodelta 1971, joten päätin lukea sen loppuun asti eilen illalla.

Tämän antologian tunnetuin ja paras novelli oli H. P. Lovecraftin The Whisperer in Darkness. Myös muut novellit olivat mielenkiintoisia. Esim. Clark Ashton Smithin The Tale of Satampra Zeiros, Robert E. Howardin The Children of the Night ja August Derlethin The Return of Hastur olivat kiehtovia tarinoita. Lin Carterin kommentit tarjosivat hyvää taustatietoa Cthulhu-mytologiasta.

Päätin antaa tälle kirjalle neljä tähteä, koska vain Lovecraftin novelli oli minusta viiden tähden arvoinen. Muut novellit olivat ihan hyviä, mutta ne eivät päässeet The Whisperer in Darknessin tasolle.

[Namine]

Juuri lopetin Neil Gaimanin Neverwhere - Maanalainen Lontoo -kirjan. Pidin kovasti. Tyyli oli rönsyilevää ja kuvailu tarkkaa. Hahmot oli hyvin suunniteltuja ja juoni kulki eteenpäin opivaa vauhtia.

[Jehudiel]

Juuri nyt minulla on kesken Stephen Kingin Kolme korttia pakasta. Aluksi kirja on vähän tylsä, sellainen, että ei oikein viitsisi lukea, mutta kun lukee pidemmälle, se alkaa parantua. Kirjan teksti on minun käsitykseni mukaan Kingille ominaista tyyliä, häpeilemätöntä ja välillä rietastakin. Henkilöt on ehkä hieman kyynisiä, ei kaunistele puheitaan ja Eddietä lukuun ottamatta ovat myös kylmäverisiä. Elikkäst aika hyvä kirja.

[Namine]

Yritin lukea Anne McCaffreyn, Pernin lohikäärmetarun ensimmäistä osaa, Lohikäärmeen lentoa, mutta... No, sanotaan niin, että yleensä kun aloitan kirjan, luen sen loppuun, mutta tämän kohdalla tein poikkeuksen. Nimittäin... Lukeminen ei ole mielekästä, jos joutuu koko ajan pakottamaan itsensä keskittymään, henkilöiden nimet ovat mahdottomia lausuttavia/muistettavia ja mikä tahansa muu kirja tuntuu mukavammalta. En kyllä suosittele kenellekään, joka kaipaa miellyttävää lukukokemusta, joka kulkee eteenpäin helposti ja mukavan joutuisasti.

[Vehka]

Joanne Harris - Riimut

Ihk. Tämä oli aika söpö, mutta a) liian pitkä b) tasapaksusti kirjoitettu ja c) hahmot pelkkää paperia. En saanut oikein mistään kiinni, juoni taapersi ja naapersi edestakaisin ja koko tarina oli yhtä tyhjän kanssa. En edes kiintynyt hahmoihin. Loki oli symppis mutta sekin oli pilattu, ja ylipäätään mytologiaa käytetty tylsästi viitteenä. Jos näin pitkään kirjaan ei saa mahtumaan jotain, joka oikeasti kiinnostaisi lukijaa, niin ei se kovin onnistunut voi olla.

Tai sitten olin jo liian vanha lukemaan sen.

[Siniset liekit]

Stephen King: The Shining tuli tuossa joku viikko sitten luettua. Erinomainen ja erinomaisen kammottava katsaus alkoholistin ja ex-alkoholistin elämään: tulipahan tällainenkin koettua. Kirja oli erinomainen, ehdottomasti Kingin aatelia. Olen kuullut hänen monia kirjojaan haukuttavan, mutta Hearts in Atlantiksen ja Pet Semataryn ohella ehdottomasti koko kaverin parhaimmistoa. No, myönnetään, minä olen fani, mutta mielestäni Kingin tarinankerronta on vain aivan julmetun hyvää. Ja tietenkin oikeissa kohdissa aivan julmetun kauhistuttavaa. Se, mitä jäin kyllä kaipailemaan (mikä tietenkin on enemmän Kubrickin kuin Kingin vika), oli Here's Johnny. Loistavaa matskua siitä huolimatta.