Minäkin olen toki jo lukenut
Aika on lahjoista suurimman, mutta mitäs kaikkea siitä nyt haluaisinkaan sanoa..
(Kaikkea, koska en aikoinaan edellisestä kirjasta viitsinyt sanoa mitään ja kuitenkin sarjasta ihan vitostähtisesti tyksin.)Minulle oli yllätys, että tarina poikkesi niinkin suuresti sarjan ensimmäisestä osasta,
Kuolemattomien kaartista. Ja että Kaartin tapahtumista oli kulunut aikaa jo viisi vuotta. Siinä mielessä hyvin positiivinen yllätys, että ekan osan tapahtumilla on oikeasti ollut vaikutusta (jopa täysin loogista sellaista) tarinan maailmaan ja siksi tämä kirja alkoi aivan erilaisista asetelmista. Akuutein turilasongelma näyttää olevan torjuttu ja niin kuolemattomilla kuin kuolevaisillakin on aikaa keskittyä kaikenlaiseen muuhun aktiviteettiin kuten löytöretkeilyyn, keskinäiseen valtataisteluun ja kapinointiin. Yhden ongelman poistuminen onkin tehnyt tilaa lukuisille uusille ja kuolemattomilla on jälleen täysi työ selvitellä sotkuja, joista suinkaan vähäisimmät eivät ole heidän itsensä aiheuttamia.
Juoni oli muutenkin yhtenäisempi, mm. Siirroksessa vierailtiin vain kolme kertaa lyhyesti.
Minulle vähäiset vierailut Siirroksessa olivat pienoinen pettymys. Tai lähinnä, ettei niidenkään aikana tavattu edellisessä kirjassa tutuksi tulleita Siirroksen asukkeja - olisi Jant voinut edes kuulumisia kysellä...

Vaikka osa tarinoiden viehätystä toki onkin, että Swainston voi kirjoittaa niihin mitä ikinä mielii. Sellaisesta kirjoitustyylistä voisi tulla mielikuva, että kirjailija vain heittelee tyhjästä helppoja ratkaisuja kuljettaakseen tarinaa – mutta tässä tapauksessa ratkaisut ovat kaikkea muuta kuin helpon oloisia ja siten vaikuttavatkin päinvastoin tarkkaan pohdituilta. (Esimerkiksi nyt "aikakärpänen"…)
Siinä määrin olin nyt kuitenkin hämmennyksissäni, että palasin ensimmäisen osan lopussa jo hylkäämääni teoriaan, ettei Epsilonin kaupunkia ole oikeasti olemassa, tai vaikkei tila olisikaan täyttä harhaa, niin ainakin Jant keksisi itse sen ilmiasun.
(Oltuaan katista kuivilla viiden vuoden ajan hän olisi voinut suurimmaksi osaksi unohtaa edelliset harhansa..) Tämän osan lopussa saatiin onneksi uskoakseni pätevä todiste asian oikeasta laidasta sekä lupaus matkoista Siirrokseen tulevaisuudessakin.
Siirrokseen pääseminen meditoimalla, ilman huumeyliannostusta, antaa tarinalla paljon enemmän mahdollisuuksia, joita se tuskin jättää käyttämättä.
Aika on lahjoista suurinta lukiessani mukavalla tavalla selkiytyivät monet jo
Kuolemattomien kaartista miulle heränneet mielikuvat. Edellisessä osassa minua esimerkiksi mietitytti, miksei turilaita vastaan ole kehitelty mitään miekkapeliä tehokkaampia aseita. Ollut sentään pari vuosituhatta aikaa.. Olisihan voinut olla, että kirjan maailmassa asiat yksinkertaisesti vain ovat niin
(kuten espressokeitin.. oliko se todella espressokeitin siellä Atan hytissä?) . Epäilin kuitenkin, että keisari tai kuolemattomat olisivat voineet myös tahallaan haluta pitää kaikkinaisen kehityksen aisoissa - ja näin asia vaikuttaisi nyt todella olevan. Kuolemattomat eivät halua omien alojensa kehittyvän, jotteivät menettäisi omaa ylivertaisuuttaan ja siten kuolematonta asemaansa. Mahdollisuus kuolemattomuuden tavoitteluun ja turilaita vastaan tarjottu (edes nykyisessä määrin tehokas) turva taasen pitää kuolevaiset tyytyväisinä. Keisari Sanin tarkoitusperät pysyivät edelleen hämärinä, mutta yhä enemmissä määrin sai mielikuvan, että hän haluaa pitää kaikki asiat tiukasti omassa kontrollissaan ja vuosisataisten suunnitelmiensa mukaisessa mallissa.
Eihän esimerkiksi olisi ollut mitään tolkkua keisarin kieltää Jantilta katin käyttöä, nyt kun huumeestä viimein näyttää olevan peräti hyötyä: vierailut Siirroksessa ja sieltä saatu tärkeä apu. Jollei San sitten pelkäisi, että Siirroksesta olisi Jantille liiaksikin kanssa apua tai sieltä voisi paljastua jotain keisaria uhkaavaa...
Tästä kirjasta ja siirrosmatkoista vasta kunnolla tajusin, millaista tuhoa turilaat voivat saada aikaan. Ne saattavat kirjaimellisesti syödä kokonaisia maailmoja.. Siksipä en siis oikeastaan välitä, kuinka puhtoiset motiivit Sanilla on tai kuinka ylimielisesti kuolemattomat hoitavat maailmansuojelupestiään (tai onko jumalaa olemassa), kunhan homma jotenkin hoituu.
Paremmin oivalsin myös sen, että Jantin hahmo kiehtoo minua siinä määrin kovasti kuin kiehtoo, koska hänessä yhdistyy jännällä tavalla kaksi ääripäätä. Maailmansa ainoana lentokykyisenä henkilönä hän pystyy kokemaan äärimmäistä vapautta
(mikä runsaista lentokuvauksista kyllä välittyy – tykkäsin niistä), mutta samaan aikaan hän kuitenkin on riippuvuuksiensa ja pelkojensa kahlitsema.
(Laivakammosta tosin touhuttiin minun makuuni liioitellun paljon, niin paljon kuin laivalla tässä kirjassa oltiinkin...) Omasta mielestään hän on vuoroin maailman ylivertaisin ja vuoroin surkuteltavin olento. Varmaan namesaken mainitsemissa takaumissa ilmi tulleet seikat Jantin historiasta (hylätyn hylkiön osa) todellakin näkyvät hänen hahmossaan. Ekan kirjan loputtua hieman pelotti, kyllästyisinkö uusien kirjojen myötä Jantin persoonaan kaikkine oikkuineen, mutta ainakaan vielä ei kyllästytä.
Samanlainen jännä kahtiajakoisuus liittyy kuolemattomien asemaan ylipäänsä: kuolemattomina heidän elämänsä on (periaatteessa) ikuista, mutta jatkuvan kilvoittelun takia
(sekä jo mainitsemieni Sanin hämärien tarkoitusperien – koskaan ei voi olla täysin varma, onnistuuko olemaan hänelle mieliksi) heidän asemansa tuntuu silti jatkuvasti väliaikaiselta ja epävarmalta. Ennen ensimmäisen osan lukemista
(eli pelkästään sen takakansitekstin perusteella) olin tarinan suhteen hiukka skeptinen, koska pelkäsin ”kuolemattomien kaartilaisten” olevan tylsän kaikkivoipaisia hahmoja. Näin ei onneksi siis kuitenkaan ollut.
Salama Sakerin hahmo on kenties lähimpänä ylivoimaista yliheerosta, mutta huomaan silti pitäväni hänestä yhä enemmän ja enemmän. Nelimaan maailmasta minulle tuli jo
Kuolemattomien kaartia lukiessa omituisia mielleyhtymiä ritarikertomuksiin
(pyöreän pöydän kumppanit, tiedättehän). Joukko valikoituja eliittisotureita puolustamassa maailmaa. Linnan hoviin marssivat haastajat ja mahdottomilta tuntuvat tehtävät. Ja Salaman persoona kaiken ritarillisuuden perikuvana, varjelemassa neitojen (välistä kyseenalaista) kunniaa ja painiskelemassa inhimillisten halujensa kanssa. Lukiessa uumoilin, että..
hänellä on edelleen jotain meneillään Atan kanssa. Eniten epäilytti turilaan paetessa. Miksei Salama ennättänyt tulemaan ajoissa kannelle? Heidän hiljaiset hyvästinsä sitten jokseenkin varmistivat asian tehden samalla myöhemmän epätoivoisen taistelun entistäkin epätoivoisemmaksi, koska silloin tiesi, kuinka syvästi Atan menettäminen Salmaan koski...
Hänen kohdallaan mielestäni parhaiten myös näkyy, mitä vuosisatoja ja -tuhansia eläminen käytännössä tarkoittaa; Salama selvästi pyrkii edelleen noudattamaan
(ja valvomaan toistenkin noudattavan, välistä varsinainen kukkahattutäti
) oman aikansa kunniakäsitteitä ja periaatteita, joihin on kasvanut.
Ata oli
(edelleen) harvinaisen juoni ämmä, mutta hänen päättäväisyyttään ja sitkeyttään on pakko ihailla. Wrenn oli nuori tomppeli, en hänestä oikein muutakaan osaa sanoa. Raynesta oli mielenkiintoista saada lisätietoa, koska en ollut aiemmin niin kiinnittänyt häneen huomiota.
(En esim. muistanut hänen olevan vanha nainen tai puhuvan hassulla murteella.) Heidän lisäkseen Tornado on semikeskeinen hahmo, mutta muita ei ole pahemmin mainittukaan. Arkkitehti, jokin hevosmestari… ja keitä muita? Yhteensähän kuolemattomia pitäisi olla 50 kappaletta. Tarinan kannalta toki parempi, että seurataan vain parin kaveruksen seikkailuja. Tiiran osalta yllätti eniten, että Jant todellakin rakastaa häntä kovasti paljon. Hiukka kyllä epäilytti, josko Jantin elämä olisi sittenkin ollut onnellisempaa ilman hankalaa vaimoa.
(Mutta niinhän se aina epäilyttää.) Kirjan lopussa jännitys säilyi, koska jouduin oikeasti jännittämään näiden symppisten henkilöhahmojen puolesta. No rehellisesti sanottuna ehkä vähän jännitti sekin, oivaltaisiko Jant aika ilmeiseltä tuntuneen ratkaisun ajoissa...
(Koska ei "sellaista seikkaa" olisi esitelty, jollei se olisi ollut potentiaalinen ratkaisu. Kirjallisuuden ikuisia rajoituksia.) Lopulta kaikki meni tavallaan pieleen, mutta silti jotenkin onnistui - mikäs sen ihanampaa.

Kirja päättyi yllättävänkin positiivisiin tunnelmiin, mutta silti on ikävän kaihertava olo, ettei kaikki ainakaan Jantin osalta tule päättymään hyvin... Swainston on mielestäni saanut hyvin välitettyä mielikuvan, että hänen henkilöhahmonsa liikkuvat jatkuvasti äärirajoillaan, eikä onnistuminen suinkaan ole varmaa. Ja tämän ja seuraavan kirjan tarinoiden välissä saattaa sitä paitsi olla jälleen monta vuotta väliä, joten todennäköisesti maailma kaipaa jälleen pelastusta...
A mitäs sitä vielä, sydämellä..
Arvelin kirjan otsikon viittaavan jotenkin trisiläisiin, koska ajan selitettiin olevan heidän valuuttaansa: paikallisen rahan arvo määräytyy sen mukaan, kuinka pitkän aikaa on täytynyt työskennellä sen ansaitakseen. Sitä ideaa olisi mielestäni voinut käyttää vielä enemmän.. (Otsikko oli lopulta suora lainaus eräältä henkilöltä, joka halusi todeta Keisarin saavan seuraajiensa uskollisuuden tarjoamalla heille kuolemattomuutta.)