Minkä levyn ostit viimeksi 3

[jPekka]

Ruisrockissa tuli tykästyttyä Isobel Campbellin ja Mark Laneganin sielukkaan tunnelmalliseen, juurevaan musiikkiin, ja sitä myöten taloon ilmaantuivat duon kolme albumia. Ynnä Laneganin jonkinlaisena klassikkona jo pidettävä soololevy 1980-luvun lopusta, The Winding Sheet.

[Cesare]

Näinkin ainutlaatuisen harvinaista kuin Red Hot Chili Peppers - Californication

Oikeastaan minä en ostanut sitä, vaan sisko, joka kuittasi velkansa löytämällä tällaisen klassikon jonkun levydivarin alelaarista. Kaksi euroa! Miten tällainen aarre voi mennä noin halvalla? Tykästyin Chili Peppersien soundiin keväällä ja ajattelin, että olisi kivaa omistaa jotain aineellistakin bändiltä eikä vain piratisoida itselleen mieluisia biisejä, onhan joku tuosta levystä joskus täyden hinnan maksanut.

[Logikärmes]

The Bravery

Samannimisen bändin debyyttialbumi. Levyn kappale Fearless soi hiljattain töllöstä tulleen animeleffan Paprika ääniraidalla. Tutustuin tarkemmin levyn sisältöön YouTubessa ja An Honest Mistaken ja Unconditionalin myötä olin jo aivan myyty (tai oikeastaan levy oli). Puhdasta rockiahan tämäkin on, mutta mukavan popahtavaa sellaista.

Slippery When Wet

Klassikoita, klassikoita. Olen viime aikoina (lue: vuosina) ottanut asiakseni tutustua rockin ja metallin suuriin nimiin, ja kun AC/DC, Black Sabbath, Motörhead, Deep Purple, Iron Maiden ynnä vastaavat ovat jo tulleet tutuiksi, niin Bon Jovi taisi olla vain yksi itsestään selvä askel otettavana.

Better Life

3 Doors Down on The Braveryn tapaan minulle vielä varsin uusi löytö. Levy jäi jälkitoimitukseen, joten ei siitä sen enempää.

Perstechnique

Turmion kätilöt-kokoelma on tämän myötä valmis. Nyt kun ostan enemmän rockia kuin metallia, on epäviralliseksi periaatteekseni muotoutunut, että ostaessani läjän levyjä joukossa pitää olla vähintään yksi astetta raskaampi. Turmion kätilöt ei ole tähän mennessä vielä pettänyt. Kuuntelen tätä kirjoittaessani vielä ensimmäisenä mainittua levyä, joten en osaa sanoa vielä odotuksieni mahdollisesta täyttymisestä/täyttymättä jäämisestä mitään.

[Radoxeald Lectunium]

Hamstrauksia levykaupoista mieheltä joka kieltäytyy ostamasta digitaalista musiikkia:

Tristania: Ashes & Illumination, ltd. edikkoja
Äxältä lähti poistomyyntitarjouksena goottilegendan levyjä. Aiemmat Vibeken ajan Tristaniat olen hankkinut aikoja sitten, mutta näistä olen metsästänyt tarkoituksella bonuskappaleilla täytettyjä versioita.
Libre Equilibrium Mercyside Deadlands

Symphony X: Iconoclast Special Edition
Edeltänyt Paradise Lost ei ole ikääntynyt lopulta kovin hyvin, se on vähän liiankin räyhää SX:n levyksi. Iconoclastilla tuodaan takaisin progempia vaikutteita ja herkempiä kosketinmelodioita, vaikka kokonaisuus on yhä melkoisen raskas. Mukana on kuitenkin taas elämää suurempia eepoksia.
Special Editionilla on kokonaiset kolme ylimääräistä kappaletta, jakaen albumin kahdelle levylle.
Iconoclast When All is Lost Electric Messiah

[Astorethein]

Kreator - Outcast

Kuten moni klassinen metalliyhtye 90-luvulla, myös Kreator haki tuolloin ilmaisuunsa hieman aiemmasta poikkeavia aineksia ja teki kaksi varsin erikoista albumia, jotka esittelivät yhtyeestä aivan uudenlaisen puolen. Kiivas ja aggressiivinen thrash metal oli saanut siirtyä taustavoimaksi ja tehdä tilaa erilaisille kokeiluille, jotka painottivat raivokkuuden sijaan rauhallisempaa meininkiä ja pisimmälle vietyinä jopa tunnelmallisuutta. Kreatorin kohdalla kyse ei ollut mistään pienestä kosmetiikasta vaan kunnon harppauksesta tutkimattomille territorioille.

Outcast on levykaksikosta huomattavasti se helpompi pala nieltäväksi, mutta kyllä siinäkin sulateltavaa riittää, ainakin muutaman ensimmäisen kuuntelun ajaksi. Oma asenteeni helpotti vastaanottamista merkittävästi, koska minulla ei ole mitään tyylinmuutoksia vastaan, jos ne vain toteuteaan siten, että yhtyeen kykenee ottamaan edelleen vakavasti. Ja tällä levyllä Kreator hoiti homman varsin tyydyttävästi, ei ehkä täydellisesti, mutta tyydyttävästi ja hyväksyttäväksi ainakin. Pienoiset industrial-elementit konetehosteineen eivät kuulosta lainkaan hassummilta yhtyeelle ominaisen riffittelyn seassa, ja melko laajalti viljellyt melodiatkin löytävät paikkansa ilman suurempaa luonnottomuuden tuntua.

No, eihän levy silti mestariteos ole, mikä tulee esiin lähinnä kokonaisuuden epätasaisuutena eli tarkemmin sanoen siinä, että täytteen makuistakin tavaraa on mukaan mahtunut. Jotain kertoo lopulta myös se, että levyn paras kappale Phobia muistuttaa kaikkein eniten perinteistä Kreatoria, jonka ydinosaaminen on kuitenkin hikisessä, energisessä thrash-paahdossa, ei keskitempoisessa industrial-rockissa. Mutta nostalgiamielessä tämäkin levy on mukava kaivaa hyllystä aina silloin tällöin.  

[Narri]

Levyjen ostaminen on niin vanhanaikaista. Kuuntelen Spotifyita. ;-)

Kaikki 60-80 -luvun tärkeimmät progelevyt on soitettu. Nyt on menossa Canterbury-scenen bändit... Soft Machine, Camel, Caravan. Eivät nämä lopu ikinä.

[Astorethein]

Eivät nämä lopu ikinä.

Eivät varmasti, jos etsii tietynlaista musiikkia. Jos etsii vääränlaista kuten minä, ei välttämättä löydä mitään. Mikäli tärppi kuitenkin käy, saa usein kirota sitä, että jotain yhtyettä edustaa noin kaksi biisiä per albumi. Luetaanhan kirjatkin kokonaan, vaikka ne olisi jaettu lukuihin.

No itse vastustan musiikin digitalisoitumista, tietokoneelle siirtymistä, soittolistojen rakentelua, internetiä kuuntelun välineenä sekä muuta nykyajan spedeilyä viimeiseen asti, joten näkemykseni on lievästi subjektiivinen.

[Astorethein]

Äänitteitä on tullut hankittua taas enemmänkin, seuraavassa ensimmäisinä kuunteluun ehtineet:

Ajattara - Äpäre

Ensivaikutelman perusteella ajattelin, että onko tämä täysin sitä samaa kuin edellinenkin levy, mutta tarkempi tutustuminen paljasti, ettei aivan näin onneksi ole. Vaikka yhtyeen tummasävyinen ja kalmanhajuinen möyrintä on pysynyt melkeinpä muuttumattomana vuodesta toiseen, tällä albumilla meininki on varsin menevää ja enemmän dynaamista kuin verkkaista syvissä vesissä uiskentelua. Eiväthän tunnelmat edelleenkään lennokkaita ole, mutta suoraviivaisempaa rouhintaa on joka tapauksessa hiukan enemmän tarjolla. Sopivaa musiikkia niin hyiseen syksyyn, alkavan talven pimeyteen kuin vaikkapa huoran hautajaisiin.

Enslaved - Ruun

Levyn edeltäjä Isa oli enimmäkseen ihan vetovoimaista kuunneltavaa, mutta jotenkin siitä jäi fiilis, etteivät kaikki osaset kuitenkaan olleet aivan oikeilla paikoillaan. Tällä kertaa samaa ei voi sanoa, sillä Ruun osoittautui heti ensikuuntelulla hämmästyttävän kiehtovaksi ja tunnelmalliseksi albumiksi, jonka syvyyksiin halusi uppoutua samantien kaulaa myöten. Kokonaisuutta hallitsee jonkinlainen leijaileva huuruisuus, joka saa musiikin tuntumaan unenomaisen hypnoottiselta ja siten erittäin intensiiviseltä. Kyseessähän on metallilevy, mutta aggressiivisetkin riffit sahaavat aina tunnelman ehdoilla. Tätäkin albumia saa kuunnella varmasti useamman kerran ennen lopullista avautumista, mutta toisin kuin edeltäjänsä kohdalla, teen sen nyt enemmän kuin mielelläni.

[Radoxeald Lectunium]

Betraying the Martyrs: Breathe in Life

Tällä levyhankinnalla hypättiin sitten "to da daahk said" ja hankittiin deathcorea. Ranskalaista sellaista. Eli punkahtavaa jumputirämppää jossa on breakdowneja. Tai, selkeämmän kuvauksen puutteessa siteeraten Imperiumia:

Kuvittele yhtye, joka on teknisiltä taidoiltaan kuin Protest the Hero, sovitusten monipuolisuudeltaan kuin Between the Buried and Me ja omaperäisyydeltään kuin Opeth sekä melodisilta arvoiltaan kuin parhaiden päivien Dimmu Borgir, mutta tahtoessaan brutaali kuin Behemoth, niin alat päästä jyvälle, mistä Betraying the Martysissa[sic] on kyse.

On se siis ihan hyvä levy.

Video: Man Made Disaster

[Pisania]

Phil Collinsin tunetemattomammaksi jääneen muusikkopojan Simonin levy All of who you are on tehnyt matkaa levyhyllyyni ainakin vuosikymmenen verran. Sen esitteli minulle aikoinaan kirjekaverini/musiikkiguruni, joka lähetteli minulle musaa c-kasetilla. Harkitsin levyn ostamista turkulaisesta levykaupasta, mutta piheys iski. Sitten se unohtui muutamiksi vuosiksi, kunnes kuuntelin kasettiraiskalta nimikkobiisiä ja Pridea ja niistä uudelleen innostuneina yritin etsiä levyä netistä, mutta ainoa (laillinen ja laiton) paikka josta se lopulta löytyi oli tuo samaisen åbolaisen levykaupan nettikauppa josta minulle ilmoitettiin tilauksen tehtyäni että levyä ei enää olekkaan, sori vaan. Viimein löysin sen aiemmin tänä vuonna Playsta, josta veljeni sen tilasi. Levy tosin viipyi niin kauan että luultiin jo sen kadonneen matkalla ja että kohtalo tms. ei nyt vaan halua minun saavan sitä. Mutta nyt se on täällä ja kuulostaa hivelevän pehmeältä. Just the way I like it. Simon laulaa myös sopivan kiihkottomasti, niin kuin syntsamusassa pitääkin. Hyvää kannattaa odottaa muttei ehkä ihan näin kauan.

[Astorethein]

Tuoreimman satsin viimeiset:

Kalmah - They Will Return

Melodinen death metal tuntuu olevan Suomessa nykyään joka pojan harrastus, mutta mikäpä siinä, kun bändien taso on määrästä huolimatta enimmäkseen korkea. Kalmahia en vielä ensikosketuksen aikoihin lukenut tähän ryhmään, mutta pari vuotta myöhemmin havahduin kuulemaan sen musiikissa paljon sellaista hyvää, mitä en ollut aikaisemmin huomannut tai hyväksi ymmärtänyt. Levyhyllyyni bändi pääsi kuitenkin vasta nyt, vaikka paikka siellä olikin ansaittu jo kauan sitten. Runsaat koskettimet ja hieman folk-henkisetkin tunnelmat sijoittavat yhtyeen tyylikartalla aika paljonkin ohi tuosta death metal-termistä, mutta eipä se aggressiivinen raivoaminen Kalmahin varsinainen pointti olekaan.

In Flames - Clayman

Näitä ruotsalaisia en ole koskaan erityisemmin fanittanut, mutta se menee pääasiassa perehtymättömyyden piikkiin. Tiiviimpi tutustuminen kokonaisen albumin muodossa avasi silmiäni tämänkin yhtyeen suhteen, vaikka ihailijakerhon jäsenyyttä en taida aivan vielä hakeakaan. Levyn sisältämä keskiraskas metalli on enimmäkseen harmitonta ja turvallista, eikä sitä kuunnellessa ylity varmasti monenkaan ärsytyskynnys. Fanit tietenkin itkevät rankempien aikojen perään, mutta itseeni albumin tarttuvat melodiat ja sopivasti rouhivat riffit iskevät ihan kohtalaisella tehokkuudella. Vankoiksi mutta melko pehmeiksi viilatut soundit eivät jätä tilaa särmille, mutta kieltämättä särmää olisi voinut enemmän myös itse sävellyksissä. Tämän negatiivisempaa sanottavaa en keksi, mutta rosojen hieman liiallisen hiomisen takia jätän ylistävätkin sanat tällä kertaa vähemmälle.

[Hiistu]

Eppu Normaali: Mutala
Mikäli nyt oikein ymmärsin, niin kaksi cd-levyllistä Eppujen vanhoja kappaleita, nyt akustisina versioina. Isille joululahjaksi. Olisivathan älppäritkin jotensakin muodissa, mutta kiva kai se on omistaa musiikkia vaihteeksi kuunneltavassakin muodossa.

Viikate: Kuutamo, kaiho & katkeruus
Valokuvakirjaversio, jonka kansitaskuissa kolme levyä eli yhtyeen 1) höylätyimpiä hittejä, 2) epämääräisillä erikoisjulkaisuilla ilmestyneet ylimääräiskappaleet sekä 3) coverit. Itselleni joululahjaksi. Omistan Viikatteelta ennestään vain pari hassua albumia, joten nuo tunnetuimmatkin kappaleet ovat hyvin tervetulleita hyllyyn. (Esimerkiksi Pohjoista viljaa, joka on pimputellut viitisen vuotta kännykkäni herätysäänenä..) Hauska lisäksi lueskella edes lyhykäisiä selityksiä kappaleiden taustoista, koska sanoitukset jäävät yleensä vähintäänkin hämäriksi... Mutta aina välillä tulee mukavan oivaltava tunne, kuin puhuttaisiin juurikin asiaa, vaikkei sitä oikein ymmäräkään.

[ShadowDust]

Ivory Moon - Human Nature

Tuo tuli ostettua Maata Näkyvissä-festareilta. Ennen en ollut kuullutkaan, mutta kun kuuntelin pari kappaletta, huomasin, ettei se ollut kummoinen levy taikka bändi. Hengellistähän Ivory Moonin kappaleet ovat, mutta hällä väliä, hyviä ovat. Esimerkkinä tuo 'In the deep forest' , 'The phantom ship' ja 'The second king'. Kaikki nuo yllättävän hyviä, vaikka en oikeen paljoa rockista pidäkkään.

[Radoxeald Lectunium]

Hassua, kuinka joulunaika sai itsessään vain muistamaan, kuinka paljon levyjä onkaan jäänyt hankkimatta. Tänään kaupoilla tuli käytyä kahdesti, ja levy tuli molemmilla matkaan.

ICS Vortex - Storm Seeker

Vortex on norjalainen muusikko, joka on tuttu sellaisista enemmän bläkkikseen nojaavista bändeistä kuin Arcturus, Borknagar ja Dimmu Borgir (jälkimmäisen kannalta vielä itselleni lähinnä tästä kappaleesta). Vortex pykäsi lopulta tässä vuonna kuluneena soololevyn.
Mistään bläkistä ei tässä voi tosin puhua. Kuuntelukokemuksia ei ole ollut vielä tarpeeksi kokonaiskuvan saamiseksi, mutta levy rullaa lähempänä psykedeelistä hard rockia ja avant gardea, mikä istuukin puhtaita laulavan Vortexin ääneen paremmin. Joissain kohdissa tohtisin jopa heittää vertailuja Freddie Mercuryyn.

Odin's Tree, Storm Seeker

Turisas - Stand Up and Fight

Turisaksen edeltänyt levy The Varangian Way on ollut satunnaiskuuntelussa aika pitkään netin kautta (varsinkin iki-ihana pauhupaatosraita Miklagard Overture), ja hankitin sen lopulta itselleni halpana joululahjana. Muutaman läpikuuntelun jälkeen halusin sille jo kaveriksi Turilaitten uutukaisemman.
Lopputulema onkin sitten jotain aivan muuta. Yhtäkään mieltäylentävän hurmiollista pauhuvetoa tällä ei tunnu olevan, vaan Turisas soi hienovaraisemmin, ilmavammin ja suureellisemmin. Taustalla soivat samplejen sijaan aidot orkesterit, ja niistä otetaan kaikki irti tunnelmien luomisessa. Sanoisinko jopa, että tämä kuulostaa enemmän soundtrack-levyltä kuin Nightwishin uusin. Lisää kuuntelua tarvitaan.

The March of the Varangian Guard

[Astorethein]

In Flames - Reroute to Remain

Edeltäjäänsä melkoisesti tasapaksumpi levytys, vaikka tunnelmien osalta ääripäät ovatkin hieman kauempana toisistaan. Toiveideni mukaisesti kaikkia särmiä ei ole hiottu pois, mutta sävellyksissä ei siitä huolimatta ole niin paljon koukkua kuin aiemmin. Yllättävän luomulta kuulostava soundimaailma on suosiollinen erityisesti rivakammissa aggressiokohtauksissa, mutta vastaavasti yhtyeelle tyypilliset melodiat uhkaavat usein hukkua massiivisen särövallin sekaan. Onneksi tämä ei ole kovin suuri epäkohta, koska kokonaisuus tuntuu kulkevan enemmän riffien ehdoilla muutenkin. Tymäkän kuuloinen virvelisoundi pistää korvaan välillä turhankin paljon, mutta toisaalta sopii hyvin levyn livemäiseen yleisilmeeseen.

Gorefest - La Muerte

Hollantilaiset death metal-veteraanit puuhastelivat ilmeisesti kevyemmän musiikin parissa kauemminkin, ennen kuin palasivat yhteen tehdäkseen taas täysiverisen metallilevyn. Paluu jäi lyhyeksi, mutta se poiki kaksi erinomaista albumia, joista tämä ensimmäinen on mielestäni se parempi. Todella vankoilla ja raskailla soundeilla siunattu levykäinen ei ole aivan perinteisintä kuolovääntöä, sillä tässä tapauksessa voidaan puhua jopa tunnelmallisuudesta, vaikka meininki ei missään vaiheessa pehmeää olekaan. Kappalerakenteissa on erikoisempia ideoita enemmänkin, ja lisäksi rajut temmonvaihtelut tuovat sekaan mukavasti omaa ilmettä. Erityinen plussa tyylitajulla viljellyistä sooloista, jotka kerrankin ovat muuta kuin kitaristin esityksiä omasta sorminäppäryydestään. Kokonaisuus kellottaa yli tunnin, mutta huomio ei silti karkaile muualle kertaakaan. Hieno levytys, jolla yhtye teki hienon ja onnistuneen paluun.  

[Radoxeald Lectunium]

The Man-Eating Tree: Vine
Jonkin sortin tunnelmointiheviä vetävä ihmissyöjäkasvi ei lopulta ollut niin kiinnostava hankinta kuin ois voinut odottaa. Kipaleissa ei ole sellaista tarttumapintaa joka saisi todella kuuntelemaan ajatuksella tai edes nimeltä tunnistaisi. Menee sinänsä taustamusiikkina.

Moonsorrow: Varjoina kuljemme kuolleiden maassa
Massiivista, raakaa ja kiistattoman lohdutonta folk/bläkkis-äänimaisemaa koko levyn edestä, taattuun Moonsorrowin laatuun. Lyriikoiden kerronnallinen anti on kirsikkana mehevän annoksen päällä.
Huuto

While Heaven Wept: Fear of Infinity
Sentimentaalista ja suureellista doom/heavya, joka tasapainoilee juuri ja juuri siinä sydäntäriipivän ja siirapin rajoilla. Suhteellisen lyhyt levy kantaa koko matkansa ja tuntuu yhdeltä monipolviselta kokonaisuudelta, kun viisut vaihtuvat hyvin luonnollisesti rynmistelyistä tunnelmointeihin ja eepoksiin.
Hour of Reprisal
Saturn and Sacrifice

Stam1na: Uudet kymmenen käskyä
Ensikosketukseni Stam1naan, mutta levy ei aluksi vakuuta. Jää vähän sellainen poukkoilun maku, kun tarttuvatkaan riffit eivät tuntuisi pysyvän tarpeeksi paikoillaan. TMET:n tavoin levyyn ei tuntunut pääsevän sisälle ennen kuin kyllästyy, kunnes

Stam1na: Viimeinen Atlantis
... vakuutti jatkamaan kuuntelua. Toisin kuin Ukk, Viimeinen Atlantis aukeni jo ensi kuulemalla ja osoittautui tarttuvaksi, messeväksi ja tyylillisessä moninaisuudessaan luonnolliseksi. Lyyrinen anti on hyvin iskevää metalliin, ottamatta sen suuremmin kantaa levyn sanomaan. Ukk vielä pakottaa lisäkuunteluita, mutta Atlantista todella haluaa kuunnella.
Pakkolasku
Eloonjäänyt

Ayreon: The Universal Migrator Parts I & II ja Into the Electric Castle
Arjen Anthony Lucassenin Ayreon-projekti on yksi parhaimpia moderneja rock-oopperoita. Psykedeelistä, genrejä mutkattomasti sekoittelevaa progea erinomaisilla kattauksilla metalli- ja rocklaulajia.
Universal Migrator -kaksikko kattaa kaksi sävyiltään erilaista levyä; tunnelmointirockiin painottavan The Dream Sequencerin ja metallisempaa puolta edustavan The Flight of the Migratorin. TDS on kokonaisuutena ehkä koherentimpi ja suorastaan kaunis sekoitus ambientia, folkahtavaa rokkia ja psykedeelisiä syntikoita.
My House on Mars
Dragon on the Sea
Carried by the Wind.
FotM eroaa lähinnä painotuksessaan raskaisiin riffeihin, ollen silti ytimeltään konstikasta progeilua. Osa kappaleista kärsii koukkujen puutteesta eikä osa laulajista (mm. Fabio Lione ja Ralf Scheepers) täysin itseeni iske, mutta toisaalta levyllä on myös todella lennokkaita ja groovaavia suorituksia Russell Allenilta, Bruce Dickinsonilta, Andi Derisiltä ja jopa Timo Kotipellolta. Varsinkin Sir Russell laulaa koko levykaksikon parhaan kappaleen.
Dawn of a Million Souls
Into the Black Hole

Toisin kuin Migrator-levyt, joilla tarjoiltiin kappaleittain yksilösuorituksia tai duettoja, Into the Electric Castle on puhdasverisempi rock-ooppera jolla jokainen laulaja (mm. Damian Wilson ja Sharon del Adel) on omassa roolissaan öbskyyrissä scifitarinassa: Camelotin ritari, muinainen egyptiläinen, intiaani, barbaari, roomalainen sotilas, hippi ja tulevaisuuden tiedemies. Musikillinen anti on täyttä genremashupia; löytyy häivähdyksiä Queeniin, Jethro Tulliin, Pink Floydiin, Led Zeppeliniin ja varmaan vähän kaikkeen mahdolliseen maan ja taivaan välillä. Tämä levy on kokonaisuutena jäänyt Migratoria etäisemmäksi, mutta sillä on monia hienoja, yksittäisinäkin toimivia eepoksia kuten
Amazing Flight
The Garden of Emotions
The Castle Hall.

[Pisania]

Huomasin Daily Mailin sivuilta, että Pet Shop Boysit olivat taas kerran salakavalasti julkaisseet uutta matskua. Tai oikeastaan vanhaa. Juhlistin sitten siirtymistäni nuoresta aikuisuudesta aikuiseen aikuisuuteen tilaamalla Format - B-sides and bonus tracks 1996-2009:n. Hinta oli varsin kohtuullinen kahdesta levystä ja 38:tä biisistä. Kyseessä oli jokin limited edition -painos, mikä tarkoittaa sitä että levyt ovat pienessä pahvilaatikossa joka ei mahdu oikealle paikalleen levyhyllyyni. Blaa. Musiikki taasen on sitä ihteään, taattua Petsiä. Mukana oli monta ennen kuulematonta kappaletta ja arvostankin Poikia todella että ovat viitsineet tällaisen kokoelman julkaista. B-puolia on niin hankala saada käsiinsä. Mukana oli myös pieni vihko jossa kerrotaan mistä biisit ovat saaneet inspiraationsa. Me gusta.

[tnjrp]

Viimeisimmän postaukseni perästä levyjä on tullut osteltua ihan paljon, mutta niistä mahdollisesti suunnilleen parhaat (ainakin samoihin aikoihin osotettuihin verrattuna) ovat olleet
Kate Bush - 50 Words For Snow
Eider Stellaire - 1
The Enid - Arise And Shine Volume 2 - Risen
Foetus - Hide
Lisa Gerrard & Marcello De Francisci - Departum
Manorexia - Dinoflagellate Blooms
Melvins & Lustmord - Pigs Of The Roman Empire
ja
Shub-Niggurath - Introduction

Koska mieleni teki mainita asiasta, mutta mieleni ei tee toistaa muualla kirjoittamaani, hieman pidemmät arviot voi lukea täältä:
http://www.progolforum.com/phpBB3/viewtopic.php?p=30459#p30459

Foorumista huolimatta kaikki levyt eivät ole pask progea.

[Astorethein]

Belphegor - Bondage Goat Zombie

Yhtyettä on tullut kuunneltua satunnaisesti jo vuosikausia, mutta ensimmäisen levyni sain hankituksi vasta nyt. Kovin hienostuneet ratkaisut eivät ole koskaan kuuluneet Belphegorin ilmaisuun, ja melko suoraviivaista turpaanvetoa on tarjolla tälläkin kerralla. Meno on raakaa ja synkänpuoleista, mutta heikkouksiakin löytyy, mihin olin kyllä varautunutkin.

Levy kasaa yhteen kaikki bändin perusainekset, myös ne vähemmän ihastusta herättävät. Jokainen kappale riuhtoo menemään juuri tahtia hidastamatta, mikä loppupuolella alkaa jo hiukan rasittaa. Tietty pinnallisuuden tuntukin vaivaa ajoittain, kun näennäisen vihaisuuden alta ei löydy muuta kuin tyhjää. Kitarointi on pääosin samantyylistä sahaamista alusta loppuun, rääkylaulunkin ollessa melko keskinkertaista tasoa. Silloin tällöin bändi yltää onneksi varsin aggressiiviseenkin rankaisuun, mutta ei aivan toivotussa määrin. Yhtye on esitellyt aikaisemmin aidosti vakuuttavaakin jälkeä, nyt jäädään väistämättä keskikastiin.

[Astorethein]

Ajattara - Kalmanto

Tästä voisin sanoa ensimmäisenä, että levy on sitä tuttua ja tasalaatuista Ajattaraa, jota odotin ja myös tiesin saavani. Juuri tästä varmaankin johtuu, ettei kuuntelukokemus aiheuta minussa kovin ihmeellisiä värinöitä, tätä samantyyppistä synkistelyä on kuitenkin kuultu tätä ennen jo neljän levyn verran. Soundeihin on tullut reilu annos mutaisuutta ja mullanhajua, mikä välillä hieman lannistaa tehokkuutta, välillä taas korostaa kolkkoa meininkiä onnistuneesti. Yhtye tuo esiin kaikki parhaimmat piirteensä, mutta saa minulta tällä erää vain tylsän neutraalin hyväksynnän.

Belphegor - Blood Magick Necromance

Itävallan kuolemanpartio jatkaa tällä uusimmallaan siitä, mihin on edellisillä levyillään jäänyt, eli nopeatempoista ja melodista pieksentää harjoitetaan taas urakalla. Levy on parempi kuin pari edeltäjäänsä, vaikka mistään luovuuden riemuvoitosta ei voida nytkään puhua. Kaikki kappaleet eivät ole onneksi pelkkää päätöntä paiskomista, vaan yllättävän jylhiäkin tunnelmia on mukaan saatu. Tuotannollisesti pelataan varman päälle, eli liikoja särmiä ei ole jätetty, minkän sijaan soundeista on tehty ammattimaisen vankat ja jämäkät. Belphegor ei esittele varsinaisesti ainoatakaan uutta ideaa, mutta levy lukeutuu kuitenkin yhtyeen katalogin parempaan puoliskoon.

Amon Amarth - Surtur Rising

Tämä albumi kuului viime vuoden parhaimpiin metallijulkaisuihin, joten pitihän tuo haalia omaankin hyllyyn. Tunnustaudun yhteen faniksi, mutta ilman fanikerrointakin tämä on vähintään erinomainen paketti tiukkaa death-aggressiota. Heti ensimmäinen raita War of the Gods iskee tajuntaan mahtavalla energialla paljastuen ehkä jopa levyn parhaimmaksi palaksi. Kakkosbiisissä ote uhkaa hieman löystyä, mutta loppumatsku onkin sitten tasaisen vahvaa raskaiden riffien ja tunnelmallisten melodioiden juhlaa. Parasta albumissa on se, että rankasta menosta huolimatta se on positiivista musiikkia, joka saa kuulijansa vaivatta hyvälle mielelle.