29.Heinäkuu 2014, 01:30 *
Tervetuloa, Vieras. Ole hyvä ja kirjaudu tai rekisteröidy.

Kirjaudu käyttäjätunnuksen, salasanan ja istunnonpituuden mukaan
Uutiset: Tämä on vanha keskustelualue, jonka käyttö lopetettiin 27.9.2013.
Kaikki vanhat viestit säilytettiin arkistossa, kun uusi keskustelualue otettiin käyttöön.

Uudelle keskustelualueelle pääset osoitteella:
http://www.risingshadow.fi/forum
 
Sivuja: [1]   Siirry alas
  Tulostusversio  
Kirjoittaja Aihe: Läheisen kuolema  (Luettu 3548 kertaa)
Iivari
Velhoruhtinas
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 3026
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Vantaan Jokiniemi (ja muu elämänalue)
« : 06.Huhtikuu 2009, 02:57 »

Tässä viime päivinä olen joutunut pohtimaan taas sitä, miten käsittelen läheisteni kuolemaa. Viime syksynä kuoli äidinäitini, ja viime keskiviikkona isänäitini. Kummallakin kerralla kävi niin, että ennen kuolemaa oli vajaan tai reilun viikon pituinen jakso kun tiesimme että loppu on todennäköisesti lähellä. Molemmilla kerroilla minun oli tarkoitus ehtiä käydä vielä kertaalleen jättämässä hyvästit, molemmilla kerroilla myöhästyin. Molemmat olivat mummujani, hyvin tärkeitä ihmisiä elämänkaarellani. Silti nämä kuolemat ovat tuntuneet minusta erilaisilta, ja jonkin verran olen reagoinutkin eri tavoin. Tuntemuksiini ovat varmasti vaikuttaneet myös se, että suvut ovat aivan erilaiset, ja toisaalta myös se, kuinka erilaista elämää mummut viime vuotensa elivät. Toinen oli jo pitkään kehonsa vanki, ja hänestä näki vuosien varrella yhä selkeämmin kuinka hän kärsi ja masentui. Toinen, viimeksi kuollut, oli vain viimeisen vuoden tai puolentoista ajan selkeästi huonompaan suuntaan menevä.

Viimesyksyinen oli enemmän šokki, silloin tunteet nousivat pintaan nopeasti ja vahvoina, tarvitsin useampaa ystävää ja pitkää kävelyä metsässä jotta jaksaisin alkaa toipumisen. Nyt olen elänyt puoli viikkoa suru-uutisen jälkeen, eikä arjessani ole juuri näkynyt se että mummuni on kuollut. Olo on ollut paljon ontommantapainen kuin viime syksynä, mutta toisaalta rauhallisempikin. Silti on välillä vähän sellainen olo, että en haluaisi olla ihan näin välinpitämättömännäköinen, sillä molemmat mummut ovat olleet minulle ihan yhtä rakkaita, ja vain hivenen eri tavalla.

Myös syyllisyydentunne, jota ei tietenkään voi välttää kokonaan, vaikka sen tietääkin moneenkertaan hyvitetyksi jo aikanaan, on ollut erilainen. Viime syksynä minä oikeasti tunsin pahaa oloa siitä etten lähtenyt pohjoiseen oman elämäni menoista huolimatta, sillä olisin toisaalta halunnut olla mummun lähellä välittämässä. Toisaalta kaipasin sitä vähintään yhtä paljon itseni takia - sillä oli suhteellisen rankkaa olla käytännössä ainoana läheisen suvun ihmisenä jossain kaukana poissa kun koko muu suku oli kerääntyneenä kotisijolleen. Eikä edes sen takia että minua oltaisi paheksuttu tai mitään sen suuntaista, päin vastoin, hekin olivat pahoillaan etten voinut olla paikalla, ja soittivat minulle välittääkseen. Rankkaa oli toisaalta tuntea niin suurta yhteenkuuluvuutta ja toisaalta tietää että alkaa oikeasti olla jo aika kaukana monista tärkeistä ihmisistä.

Nyt en kanna juurikaan syyllisyyttä siitä, etten järjestänyt elämääni viiden päivän aikana niin että olisin voinut käydä vielä Jyväskylässä - en vaikka tämä mummu olisi ehkä tarvinnut sitä paljon enemmän sillä hänellä ei juurikaan ollut läheisiä fyysisesti lähellään. Taas kerran huomaan että välitän kuitenkin ensisijaisesti itsestäni, sillä saattaa olla että minulle olisi ollut hyvin raskasta nähdä iloluontoisen ja eloisan mummuni sänkykunto ja kokea se ettei hän jaksa puhua kanssani kuin muutaman minuutin. Se mistä minulla nyt on haikea olo on se, etten sittenkään käynyt hänen luonaan kuukausi sitten, kun en vielä tiennyt hänen tulevasta lähdöstään.

Nyt sitten yksityisestä yleiseen (pahoittelen pitkää johdantoa): tiedän ja olen jo omaltakin kokemukseltani todeksi todennut, että aina jää jotain kesken, ja varsin usein myös jotain sanomatta. Kun läheinen kuolee, oli se sitten kuinka odotettua tahansa, on se jonkinlainen todellisuudenravistus. Minua on molemmilla viime kerroilla jäänyt harmittamaan ennen kaikkea ääni: Yksitoista vuotta sitten kuolleen äidinisäni ääntä en enää kykene muistamaan, vaikka muistan sen olleen vaikuttava. Samoin kaikkea muistoista elämään ei kykene tallentamaan, mutta kuinka arvokas tulevien vuosien kuluessa olisi pieni ääninauha jossa rakas läheinen muisteleen jotain itselleen tärkeää. Jälkimmäisen mummun luona viimeisen kerran käydessäni, ensimmäisen mummun tuore kuolema muistoissani pyysin häneltä, että seuraavan kerran tullessani saisin ottaa nauhurin mukaani ja äänittää häntä juttelemassa kanssani. Seuraavaa kertaa vain ei enää tullut.

Kuinka te olette käsitelleet läheistenne kuolemia? Onko kukaan tuntenut turtumusta jos usea läheinen on kuollut lyhyen ajan sisään? Miten te olette jatkaneet elämäänne? Toivottavasti johdantoni ei ollut ihan ylivoimaisen pitkä.

Ja jaksamista jokaiselle kun menetätte läheisenne.
tallennettu

Olen niitä tapahtumia
joita ei käsitellä perinteisillä luukuilla.
Pekka Kejonen
Sarantha
Velhoruhtinatar
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1101
« Vastaus #1 : 11.Huhtikuu 2009, 00:45 »

Osanottoni, Iivari.

Minä en ole onneksi vielä koskaan menettänyt ketään todella läheistä, kuten hyvää ystävää tai oman perheen jäsentä. Traagisin menetys on tähän mennessä ollut tätini, joka kuoli hyvin yllättäen keväällä 2003. Mieleen on jäänyt myös muutama sellaisen ihmisen kuolema, jotka eivät ole varsinaisesti olleet läheisiä, mutta kuolema on ollut niin odottamaton ja yllättävä, että se on järkyttänyt. Työkaverini kuoli noin vuosi sitten täysin yllättäen, ja eräs lapsuudesta tuttu, vähän nuorempi poika samalta kotikylältä hukkui niin ikään baarireissun päätteeksi noin puoli vuotta ennen työkaverini kuolemaa.

Vähän nurinkurista oikeastaan, mutta minulla ei ole vielä ollenkaan kokemusta vanhemman ihmisen - esimerkiksi isovanhemman - kuolemasta, siis sellaisesta jota jollain tavalla osataan odottaa läheisen ihmisen kunnon heiketessä hiljalleen. Kaikki isovanhempani ovat vielä elossa, mikä lienee 25 -vuotiaalle aika harvinaista. Kaikki kohdalleni osuneet kuolemat ovat olleet jollain tavalla yllättäviä, ja kyseessä on ollut nuorehko tai korkeintaan keski-ikäinen ihminen.

En oikeastaan osaa juurikaan eritellä omia reagointitapojani. Joka kerralla yhteistä on ollut se, että en ole oikeastaan vähään aikaan pystynyt tai halunnut avautua kenellekään tapahtuneesta. Esimerkiksi tapauksesta tietämättömille kavereille en ole koskaan puhunut mitään. En tiedä miksi toimin niin, kun kuitenkin järki sanoo, että pitäisi ainakin jossain määrin purkaa asiaa puhumalla. Työkaverin kuoleman jälkeen meille järjestettiin työpaikalla jälkipuinti, silloin puhuminen oli helpompaa koska ko. ihminen ei kuitenkaan ollut samalla tavalla läheinen kuin perheenjäsen tai läheinen sukulainen olisi.

Lainaus
Samoin kaikkea muistoista elämään ei kykene tallentamaan, mutta kuinka arvokas tulevien vuosien kuluessa olisi pieni ääninauha jossa rakas läheinen muisteleen jotain itselleen tärkeää.
Minua kiinnostaa oman sukuni historia todella paljon, ja olen usein miettinyt, että pitäisi enemmän haastatella isovanhempia ja pyytää heitä kertomaan lapsuudestaan, vanhemmistaan, isovanhemmistaan jne. Jonkin verran olen kysellytkin, mutta välillä näiden asioiden puheeksi ottaminen tuntuu jotenkin oudosti vaikealta, en tiedä miksi.

Kyllähän sitä aina hirveästi miettii, mitä kaikkea olisi halunnut vielä sanoa. Edesmennyt tätini oli ammatiltaan mielenterveyshoitaja, eikä hän ikinä saanut tietää, että minä lähdin samalle alalle, sillä hän kuoli muutama viikko ennen ylioppilasjuhliani. Olen usein miettinyt, kuinka mielenkiintoista olisi jutella ammatillisista asioista, jos hän eläisi vielä.
tallennettu

"Tämä on viimeinen elämäsi, se ymmärrä,
suitsi mielesi pirut.
Ja kaiken minkä kykenet, se tee
kuin oisi se viimeinen tekosi
näkyvän valon maailmassa."
Fantasyfan
Arkkivelhotar
*****

Poissa Poissa
Viestejä: 1534
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #2 : 11.Huhtikuu 2009, 10:05 »

Minua kiinnostaa oman sukuni historia todella paljon, ja olen usein miettinyt, että pitäisi enemmän haastatella isovanhempia ja pyytää heitä kertomaan lapsuudestaan, vanhemmistaan, isovanhemmistaan jne. Jonkin verran olen kysellytkin, mutta välillä näiden asioiden puheeksi ottaminen tuntuu jotenkin oudosti vaikealta, en tiedä miksi.

Minäkin olen yrittänyt pikkuhiljaa kysellä asioita asioita suvustani. Toisaalta minulle on kerrotu jo lapsesta pitäen juttuja. Esimerkiksi tätini on kertonut paljon Antti-sedästään, jonka olemassaolosta en edes tietäisi ilman häntä. Ja välillä huomaa, että jotain jää kysymättä. Pari kuukautta pappani kuoleman jälkeen kysyin äidiltä miten pappa ja mummu olivat tutustuneet toisiinsa, mutta äitikään ei tiennyt. Voi olla, että kukaan elossa oleva ei tiedä enää sitä.

Varhaislapsuuteni oli sellainen, että muistan jatkuvasti kulkeneeni sukulaisten hautajaisissa - isosetää, mummo, isoisoäitiä. Viimeiset kaksikymmentä vuotta ovat olleet todella hiljaisia. Isoveljen olin vähällä menettää lento-onnettomuudessa ala-asteikäisenä, mutta onneksi hän selvisi. 2004 kuoli pikkuserkku (40v) aivokasvaimeen (pikkusiskon kummisetä) ja oma kummitätini alzheimeriin 2003.

Nyt kuitenkin viimeiset kaksi vuotta ovat olleet sitä, että joku tuntuu kuolevan noin kymmenen kuukauden välein. Ensin kuoli tädin mies verenohennuslääkkeiden aiheuttamaan aivoverenvuotoon. Kuolema oli odottamaton ja hän kuoli ollessaan yksin kotona. Sitten sain uutisen, että tätini mahakivut olivat syöpää. Häntä hoidettiin muutamia kuukausia ja näyttikin siltä, että hän syöpä olisi saatu voitettua, mutta hän kuoli silti. Tähän kuolemaan oli viikon verran aikaa varautua ja hänen sisarensa ehtivät käydä sanomassa hyvästit (välimatkasta huolimatta). (Tykkäsin siitä, että tätini työkaverit osallistuivat myös hautajaisiin vaikka pysyivätkin omana ryhmänään)

Viimeisin kuollut oli pappa viime tammikuussa. Hän oli 91. Kaikki muut isovanhemmat olivat kuolleet jo 20-30 vuotta sitten, joten meidän suvullemme hienoa, että pappa eli niinkin vanhaksi. Hiljaisia jäähyväisiä oli pitkä aika jättää. Jouluaattona kun käytiin kylässä huomasin, että pappa on laihtunut kovasti ja uudenvuodenaattona kylässä käydessä oli vihkoon kirjoitettu, että pappa on viety on sairaalaan. Siinä vaiheessa en osannut vielä murehtia, koska pappa oli usein joutunut sairaalaan, mutta oli aina päässyt kaikkia odotuksia vastaan takaisin kotiinsa. Papan tila kuitenkin huononi koko ajan ja suvullani oli kaksi viikkoa aikaa sanoa hyvästinsä ennen kuin pappa kuoli.

Nyt toivon, että tuo kuolemien tahti ei jatkuisi. Ikävä totuus on kuitenkin se, että minulla on paljon sukua joka on nimenomaan tuolla vaaravyöhykkeellä. Eteenkin äitini huolestuttaa, koska hän on samanikäinen kuin hänen äitinsä kun hän kuoli sydänkohtaukseen. Äidilläkin on samanlaiset sydänongelmat ja hän odottaa operaatioon pääsyä. Isälläkin meinasi sydämestä loppua puhti pari vuotta sitten, mutta hän sai onneksi viime tipassa tahdistimen.

Mutta Saranthan mainitsemia kavereita tai työkaveita minulta ei ole onneksi kuollut yhtään. Enkä edes osaa pelätä heidän puolestaan, koska he ovat nuoria ja terveitä (eivätkä edes hirveästi harjoita kännityhmyyksiä).
tallennettu
Musta lammas
Noviisi
*


Poissa Poissa
Viestejä: 110
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Kuo
« Vastaus #3 : 12.Huhtikuu 2009, 23:49 »

Ketään kovin läheistä henkilö minulta ei ole kuollut. Pidän läheisinäni vain perhettäni ja muutamaa ystävää.

Loppu vuodesta sain kuulla, että enoni on kuollut. Meillä on aina ollut pieni ja aika etäinen suku. Pari vuotta aiemmin kun vaarini kuoli niin en oikeen edes osannut surra. Vaarin kuolema oli yllätys, sillä hän oli ihan terve ja virkeä ikäisekseen. Pääsin hänen kuolemastaan yli todella helposti. Ajattelin silloin, että kaikki kuolevat joskus, nyt oli hänen aikansa tullut..

Mutta nyt marraskuussa tilanne oli toinen. Ahdistuin ihan valtavasti enoni kuolemasta. En varsinaisesti surrut häntä. Vai surinko. En oikeen muista enää mitä tunteita mielessäni tuohon aikaan kävikään. Sääliä ja vihaa ainakin. Enimmäkseen säälin hänen elämäänsä ja häntä itseään. (mikäli nyt kuollutta voi edes sääliä..) Olin vihainen porukoilleni ja enoni läheisille. (tähän tapaukseen liittyi mielenterveydellisiä ongelmia ja asioita oli pimitetty minulta, en siksi kehtaa ruotia julkisesti kaikkea vaikka haluaisinkin..) Alussa mietin enoani ja tapahtunutta päivittäin, ainakin parin kuukauden ajan. Pari ensimmäistä viikkoa olivat ihan kauheita. En saanut nukuttua, kun ajatukset piinasivat ja vaan surin hyvien muistojen takia. Tosin ei minusta kyllä muuten huomannut mitenkään, että jotain oli tapahtunut. Tavallaan työharjottelun alku juuri hautajaisten jälkeen oli hyvä, kun oli pakko keskittyä muuhunkin ja se toi muuta mietittävää. Työ uuvutti hyvin.. Ei jaksanut enää miettiä kaikkea, kun oli niin turtunut ja väsynyt.

Itselleni on jäänyt pieni syyllisyys siitä, että olen jättänyt omien menojeni takia käymättä sukulaisissa. Joku kuoleekin yllättäen ja edellisestä tapaamisestani on kulunut pahimmillaan jotain vuosi. Olisi todellakin kiva, jos olisi jotain äänitallenteita. Helvi-tädin äänenkin olen unohtanut muutamassa vuodessa. Kamalaa! Huomaan, että olen alkanut unohtaa paljon enoni kuolemastakin.

Hautajaisissa olen muuten ollut reilut viisi tai kuusi kertaa. Useimmiten jonkun itselle lähes täysin tuntemattoman henkilön hautajaisissa, esim. joku kaukainen sukulainen.. Viime vuosina on meilläkin ollut viikatemiehellä töitä, kun joka vuosi on kuollut sukulaisia. Olen jo valmistautunut mummoni poismenoon. Oikeastaan niin on ollut jo muutaman vuoden.. Hän on niin pitkään ollut laitoshoidossa, ettei hänen kuolemansa tulisi suurena yllätyksenä. Olen kai aina ollut vähän välinpitämätön kuolemaa kohtaan. Poissa silmistä, poissa mielestä..
tallennettu
visutossu
Kokelas
*

Poissa Poissa
Viestejä: 50
« Vastaus #4 : 13.Huhtikuu 2009, 02:32 »

Että onko kuollut läheisiä henkilöitä? No, ikävä kyllä on, oma iso-veli oman kätensä kautta. Ja voin kyllä sanoa, ei ollut kivaa. Tapahtui viime keväänä, aluksi meni ihan suorilta pari kolme kuukautta lääkkeillä, ja sittenpä koko tapahtunut on vain painunut mielen perälle.

Mitään merkkejä tapahtumasta ei etukäteen näkynyt, sitten vain ei viikkoon saatu yhteyttä ja asiaa lähetettiin joku veljen kaveri selvittämään hänen asunnolleen. Ja tämä oli lopputulos.
Jos tästä nyt pystyy mitään "hyvää" repimään, niin se ainakin, että välit palautuivat 10 vuoden jälkeen velipuoleen ja hänen perheeseensä.

Sinänsä "hassua", että syyllisyyttä, tai mitään tuollaista, en osaa tapahtuneesta kantaa, koska en mitään pystynyt tai olisi pystynyt tekemään, eikä välillämme ollut mitään selvittämätöntä. Sanon vaan, että kyllä se silti vituttaa.

Ja meinasipa viime keväänä vierailla viikatemies toistamiseen, rekan muodossa. Sattui pikku-veli rekan eteen. Vaan ei ihmeen kaupalla mennyt muuta kuin sääriluu poikki, ja käden hermoja täytyi kuntouttaa jonkin aikaa. Siinä tilanteessa jos olisi sekuntti aikasemmin osunu eteen niin ei oisi mitään jäljellä. 

Että kyllä se elämä osaa potkia, näin täältä päin, mites teillä?
tallennettu
MaKo
Velhoruhtinas
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1431
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Oulu
« Vastaus #5 : 19.Toukokuu 2009, 18:37 »

Että kyllä se elämä osaa potkia, näin täältä päin, mites teillä?

Voimia vain sinulle!

No, läheisin kuollut ihminen oli isäni, joka kuoli -88 aivoveritulppaan ollessani 16 vuotta (lukion ykkösellä). Ei ennakkovaroituksia, maanantaina sairaalaan ja perjantaina kuolleeksi toteaminen; viikon aikana joinain päivinä näytti paremmalta, mutta huonompaan suuntaan isän tila meni kuitenkin jatkuvasti, lääkityksestä huolimatta.

Oli ankea viikko, ankea viikonloppu ja ankea sitä seuraava viikko. Äiti jäi yksinhuoltajaksi neljälle pojalle, joista kolme murrosiässä (minä olen veljeksistä vanhin) - meille pojille isän kuolema oli kyllä ankeaa ja surullista, mutta äidille se oli paljon kovempi rysäys. Sen takia syksyllä tuntui siltä, että koko perhe on hajonnut, äidin surressa tapahtunutta yksinään, meidän poikien yrittäessä jatkaa elämää niin kuin ennenkin. Joulu olikin sitten melko sanoinkuvaamattoman masentava tapahtuma, kun yksi keskeinen tekijä puuttui joukosta.

Muistoissa raja on aivan selkeä. Yksi viikko erottaa muistot miljoonan vuoden taakse kauas lapsuuteen, aikoihin, joita ei saa takaisin, ja sitten taas tuoreempiin muistoihin.

Harmaalta tuntui päivät silloin, ja vasta vuosien jälkeen tajusin, että ne olivatkin oikeasti mustia. Itseäni kadutti myöhemmällä iällä se, etten silloin osannut/kyennyt ottamaan sitä roolia perheessä, jota minulle vanhimpana tarjottiin - en minä mitään hirveää tehnyt, mutten vain osannut asettua "varaisän" rooliin, vaan yritin elää kuten 16-vuotias elää. Nyttemmin olen kyllä antanut itselleni "synninpäästön" asian suhteen.

Sellaisen yksityiskohdan muistan, että silloin ensimmäisenä vuonna kaikki ihmiset näyttivät silmissäni kuolleilta. Kävin Oulun sairaalassa katsomassa isää kuolleena (olipa muuten harvinaisen ankea matka Sievistä Ouluun, paluumatkaa en kyllä edes muista) ja häntä katsoessa oli kyllä helppo tajuta katsovansa kuollutta ihmistä - ja sen jälkeen oli helppo kuvitella kenestä tahansa, että miltä hän näyttäisi kuolleena ruumishuoneella.

On asioita, joista ei suoranaisesti pääse yli koskaan ja läheisen kuolema kyllä mielestäni kuuluu niihin. Sekä kuolema että sen jälkeiset tapahtumat jäävät ihan pysyvästi mieleen, niiden kanssa vain oppii myöhemmin elämään.
« Viimeksi muokattu: 19.Toukokuu 2009, 18:45 kirjoittanut MaKo » tallennettu

Warriorgirl
Velho
**

Poissa Poissa
Viestejä: 247
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Jyväskylä
« Vastaus #6 : 02.Kesäkuu 2009, 00:02 »

Tämä on minulle tuttu, ja raskas aihe. Olen menettänyt läheisiä ihmisiä hyvinkin monta...

Isäni kuoli kun olin vain 1v joten en muista hänestä mitään. Silti tuntuu jotenkin siltä että menetin jotain tärkeää kun en saanut oppia tuntemaan isääni. En tiedän hänestä lähes mitään koska en kysynyt asioita tarpeeksi aikaisin... vain 7 vuotta isän kuoleman jälkeen äitinikin nukkui pois. Olin silloin 8 vuotias enkä muista siis paljoa äidistäkään, muistan vain muutamia pieniä juttuja. Seuraavaa menetys tapahtui kun olin 11v. perhetuttumme menehtyi pitkän sairauden jälkeen. Se oli hyvin rankkaa minulle, alkoi tuntua siltä että menetän kaikki ne joista välitän.

Nämä menetykset olivat rankkoja, mutta silti oli jotenkin helpompaa käsitellä aikuisen/vanhuksen kuolemaa kuin lapsen kuolemaa. olin 13 kun isoveljeni 3 kuukautinen kummipoika menehtyi. Se oli todella rankkaa, tuntui pahalta ajatella että toinen ei saanut edes kunnolla elää. Viime syksynä kuulin yllättäen että yksi kaverini oli tehnyt itsemurhan, se oli aivan hirveää. Poika oli 16v ja riisti oman henkensä...

Viimeisin menetykseni on niinkin tuore että sain pääsiäisenä kuulla Eeva-mummoni (hän ei ollut ihan oikea mummoni, vaan sijaisäitini äiti) kuolleen. Se oli kova isku, hän oli kuitenkin ollut aina olemassa. Sain kyllä viikkoa aiemmin varoituksen siitä että mummo oli huonona, ja kun tieto mummon menehtymisestä sitten tuli pyrin olemaan vain tukena sijaisäidilleni parhaani mukaan.

En ole vielä tähän päivään mennessäkään pystynyt käsittelemään edes vanhempieni kuolemaa, saati sitten muita menetyksiäni. En vain pysty puhumaan niistä ja kirjoittaminenkaan ei enää auta. Menetyksiä alkaa olla aivan liikaa yhdelle pienelle ihmiselle kestettäväksi. Tuntuu että kun olen juuri pääsemässä yli edellisestä menetyksestä niin jostain tulee seuraava... Siksi pyrin vain unohtamaan.
tallennettu
MaKo
Velhoruhtinas
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1431
Sukupuoli: mies
Asuinpaikka: Oulu
« Vastaus #7 : 02.Kesäkuu 2009, 00:07 »

En ole vielä tähän päivään mennessäkään pystynyt käsittelemään edes vanhempieni kuolemaa, saati sitten muita menetyksiäni. En vain pysty puhumaan niistä ja kirjoittaminenkaan ei enää auta. Menetyksiä alkaa olla aivan liikaa yhdelle pienelle ihmiselle kestettäväksi. Tuntuu että kun olen juuri pääsemässä yli edellisestä menetyksestä niin jostain tulee seuraava... Siksi pyrin vain unohtamaan.

Minusta suru kannattaa ottaa pieninä annoksina. Antaa mustan möykyn pysyä sisällä, kunnes se on pikku hiljaa tihkunut pois sen kokoiseksi, että se on vain arpea. Sen ajan voi sitten puuhata kaikenlaista muuta.

EDIT: Mummollani on tapana sanoa se, että suruun auttaa aina työn tekeminen. Mutta hän tarkoittaa fyysistä työtä.
« Viimeksi muokattu: 02.Kesäkuu 2009, 00:34 kirjoittanut MaKo » tallennettu

Fantasyfan
Arkkivelhotar
*****

Poissa Poissa
Viestejä: 1534
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #8 : 02.Kesäkuu 2009, 08:54 »

Katselin tässä vasta vanhoja valokuvia, joista näki hyvin sen kuinka suru muuttaa ihmistä. Ensimmäisessä kuvassa oli isoisoäitini miehensä kanssa. Tuossa kuvassa yleisilme on nuori ja toiveikas. Seuraavassa paria vuotta myöhemmin otetussa kuvassa isoisoäitini näyttää ihan toiselta ihmistä. En olisi tunnistanut samaksi ihmiseksi ellei äitini olisi osoittanut. Noiden kahden valokuvan välillä on taaperoikäisen pojan sekä miehen kuolema sekä elämä kahden pienen lapsen yksinhuoltajana.
tallennettu
tryfti
Noviisi
*

Poissa Poissa
Viestejä: 68
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: tuhansien apinoiden maa
« Vastaus #9 : 26.Heinäkuu 2009, 20:47 »

Kuolema on vieraillut lyhyen elämäni aikana jo liian monta kertaa. seitsemästä enosta yksi on enää elossa, veljeksistä kolme on kuollut oman käden kautta.Yksi hukkui ja loput ovat kuolleet alkoholisminsa takia.Näihin tapauksiin liittyy runsaasti poliiseja, uhkaavia tilanteita, aivoverenvuoto ja paljon paljon tuskaa.Tässä sivussa on sitten kuollut mummoni viisi vuotta sitten täysin yllättäen ja muita läheisiä sukulaisia.
Kuolema tekee jotenkin vihaiseksi jonka jälkeen tulee turtumus ja sitten tyhjyys.
tallennettu
Karen
Kokelas
*


Poissa Poissa
Viestejä: 30
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Vantaa
« Vastaus #10 : 18.Huhtikuu 2010, 19:09 »

Siitä näyttäisi olevan jo jonkin verran aikaa kun tähän topiciin viimeksi kukaan kirjoitti, mutta halusin silti päästä kertomaan omista kokemuksistani kun tuo aihe minuakin kosketti reilu puolitoista vuotta sitten.

Jos nyt näin sopii sanoa tähän väliin, niin aika tavallaan mielenkiintoinen seikka miten niin monilla läheisen menettämisen kokeneilla on käynyt niin, että monien ihmisten kuolemat ovat sattuneet niin lähekkäin. Niinkuin minullakin.

Kaikki siis alkoi vuoden 2008 vappuaattona, olin silloin 14-vuotias.
Sain yllättäen tietää että ukkini on kuollut. Isäni kertoi minulle siitä kun tulin koulusta kotiin, ja sen jälkeen muistan kun vain istuin omassa huoneessani sängyllä ihan hiljaa tajuamatta kunnolla mitä oli edes tapahtunut. Ei minulla ja ukilla koskaan mitään läheisiä välejä ollut, sen jälkeen kun perheemme muutti uuteen kotiin ukki oli vieraillut meillä vain kerran. Hänestä ei suunnilleen koskaan edes puhuttu meillä, ja hänen ja isän välit olivat jo monta vuotta olleet huonot. Ei heillä kai koskaan ollut ollutkaan mitään läheistä isä-poika -suhdetta mutta sinä päivänä isä todella itki. Tietääkseni ukki oli ollut kaikinpuolin terve ikäisekseen, joten kuolema ei ollut ollut mitenkään odotettavissa.
Sinä päivänä hän oli tapansa mukaan käynyt puutarhapalstallaan hoitamassa kasveja ja valokuvaamassa luontoa. Joku naapureista oli sitten löytänyt hänet kerrostalon pihalta maasta makaamasta.

Sen jälkeisistä parista kuukaudesta en paljoa muista, ukille pidettiin hautajaiset mutta en muista tarkkaa päivämäärää, enkä edes kuukautta. Jotenkin tuntuu että kaikki mitä sen jälkeen tapahtui on sulautunut mielessäni yhdeksi ja samaksi mössöksi, jonka aikana tapahtuneita asioita on hankala asettaa aikajärjestykseen.

Noh, sitten nelisen kuukautta ukin kuoleman jälkeen isäni alkoi mennä huonoon kuntoon. Henkisesti hänen oman isänsä kuolema oli vaikuttanut todella paljon ja isä oli tullut kovin stressaantuneeksi.
En ole sen yön tapahtumista tarkemmin kertonut kenellekkään, ja välillä niistä puhuminen tuntuu hankalalta jopa äitini kanssa, joka siis oli myös kotona silloin. Mutta niin sitten 1.-2. syyskuuta välisenä yönä, aika tarkkaan keskiyöllä isäni kuoli sydänkohtaukseen kotonamme.

Äiti tietysti murtui täysin, ja siitä noin vuoden eteenpäin minä olinkin hänen suurin tukipilarinsa joka yritin estää häntä vajoamasta täydelliseen masennukseen. Jonkin syyn takia, ehkä juuri siksi että äiti oli niin heikossa mielentilassa, minä puolestani suljin kaikki tunteet sisääni enkä pitkään aikaan näyttänyt mitään ulos.  Kouluunkin palasin jo seuraavana päivänä.
Sinä samana syksynä tukahdutetut tunteet alkoivat kuitenkin purkautua toisenlaisilla tavoilla, joita en itsekkään aluksi tunnistanut johtuviksi juuri siitä, että olin yrittänyt koko ajan pysyä vahvana. Aloin linsaamaan koulusta, jonka seurauksena arvosanatkin romahtivat. Ensimmäisenä viikonloppuna isän kuoleman jälkeen join ensimmäistä kertaa itseni humalaan, eikä se jäänyt siihen kertaan, vaan juomisesta tuli tapa unohtaa kaikki ja tyhjentää pää kaikesta. Toisinaan myös viiltelin.
Näiden muutamien synkkien kuukausien aikana olin kuin toinen ihminen, jotenkin tämä kaikki henkinen paine ja ahdistus oli muuttanut minut täysin erilaiseksi siitä innokkaasta ja positiivisesta tytöstä joka olin ennen tätä kaikkea. Näistäkin ajoista kuitenkin selvittiin ajan kanssa, ja nykyään pystyn jo paremmin puhumaan kuolemaan liittyvistä asioista.
tallennettu
Fantasyfan
Arkkivelhotar
*****

Poissa Poissa
Viestejä: 1534
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Helsinki
« Vastaus #11 : 01.Lokakuu 2010, 17:57 »

Kuolevat suvussa jatkuvat. Ei joka 10:nes kuukausi vaan joka vuosi. 2007-2010 joku on aina kuollut.

Nyt minulta kuoli täti, joka oli minulle kuin toinen äiti. Hän oli jo vuoden valitellut  väsymystä. Oli käynyt lääkärissäkin, mutta ei oltu tutkittu. Sitten virussairauden jälkeen meni niin huonoon kuntoon ettei päässyt sängystä ylös. Oli kuitenkin onnistunut soittamaan itselleen ambulanssin ja päässyt sairaalaan, mutta sairaalassa olivat päivän jälkeen olleet valmiita passittamaan kotiin. Ensimmäisen ultransa täti sai vasta kun hän sanoi olevansa tiputuksesta huolimatta vielä kunnossa ettei kykene menemään kotiin. Suolistosyöpä näkyi ultrassa heti. Myöhemmin se löytyi maksasta ja imusolmukkeista. Ja täti oli ruumishuoneella 3 viikkoa tästä.

Jo toinen sellainen syöpäkuolema suvussa jonka olisi voinut välttää tai jota olisi merkittävästi voinut lykätä sillä, että lääkärit olisivat ottaneet oireet tosisaan heti alussa.
tallennettu
Mirja Fell
Teknovelho
***

Poissa Poissa
Viestejä: 955
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Vantaa
« Vastaus #12 : 05.Lokakuu 2010, 18:27 »

Jo toinen sellainen syöpäkuolema suvussa jonka olisi voinut välttää tai jota olisi merkittävästi voinut lykätä sillä, että lääkärit olisivat ottaneet oireet tosisaan heti alussa.

Minä olen itse syvästi tuohtunut lääkärien ammattitaitoon, sillä monet ihmiset, jotka tarvitsevat oikeasti apua, eivät sitä saa koska lääkärit eivät viitsi edes tutkia ja eivät ota oireita tosissaan. Hirveästi kuulen juttuja ympäriltäni, kuinka lääkärit pitävät jotenkuten huolta potilaista, antavat vääriä lääkkeitä, eivät tunnu välillä omaavan psykologista koulutusta ja muutenkin tyrivät todella ärsyttävästi. Tämä menee hieman asian vierestä, mutta tämä liittyy hyvin vahvasti tähän kuinka ihmisiä kuolee ympäriltämme niin nopeaan kun lääkäreillä ei yleisesti ottaen ole joko sitä ammattitaitoa tarpeeksi tai sitten eivät vain ota tosissaan ihmisten vaivoja ja oireita.

Mutta asiaan. Itseltä kuoli työkaveri keväällä. Silloin kuolema tosissaan kosketti. Minulla oli ihmisiä kuollut ympäriltä viimeksi kun olin ollut alle 10, ja silloin en vain tajunnut niitä asioita. Työpajalla oltiin oltu oikea ryhmä siihen asti kun työkaveri kuoli. Silloin sitä tajusi mitä kuolema tosiaan oli. Sitä ei voisi enää nähdä enää poistunutta ihmistä, ei jutella, ei mitään. Se on väistämätön tyhjiö, jota ei ihmisen mieli voi käsitellä ja jota se pyrkii kaihtamaan.
tallennettu
Sarantha
Velhoruhtinatar
*****


Poissa Poissa
Viestejä: 1101
« Vastaus #13 : 08.Lokakuu 2010, 23:53 »

Minä olen itse syvästi tuohtunut lääkärien ammattitaitoon, sillä monet ihmiset, jotka tarvitsevat oikeasti apua, eivät sitä saa koska lääkärit eivät viitsi edes tutkia ja eivät ota oireita tosissaan.

Minun mielestäni on erittäin yksioikoista ja yleistävää väittää, että lääkärit ihan yleisesti olisivat ammattitaidottomia, piittaamattomia ja ties mitä. Kukaan ei kiinnitä erityisesti huomiota tai kirjoita lehtijuttuja tuhansista ja taas tuhansista moitteetta hoidetuista potilaista, sen sijaan virheet ymmärrettävästi muistetaan. Kannattaa muistaa, että sinunkin lähipiirissäsi on todennäköisesti paljon ihmisiä jotka hoidattavat erilaisia lääketieteellisiä vaivoja kiinnittämättä edes sen suuremmin asiaan huomiota tai kertomalla kokemuksistaan kovinkaan laajalti. Hoitovirheen tapahtuminen on aina ikävä poikkeus, ja sen vuoksi ne saavat enemmän huomiota kuin lukemattomat onnistumiset.

Toki lääkäritkin ovat vain ihmisiä, ja monilla olisi parannettavaa esimerkiksi ihmissuhdetaidoissa ja kyvyssä kuunnella potilasta. Mutta aina se sairauksien diagnosoiminen ja oikean hoitolinjan valitseminen ei käy yhtä selkeästi ja näppärästi kuin Teho-osastossa, vaikka lääkäri tekisi kaiken Käypä Hoito -suositusten mukaisesti.
tallennettu

"Tämä on viimeinen elämäsi, se ymmärrä,
suitsi mielesi pirut.
Ja kaiken minkä kykenet, se tee
kuin oisi se viimeinen tekosi
näkyvän valon maailmassa."
Annexi
Kokelas
*


Poissa Poissa
Viestejä: 25
Sukupuoli: nainen
« Vastaus #14 : 23.Lokakuu 2010, 11:43 »

Lainaus
Toki lääkäritkin ovat vain ihmisiä, ja monilla olisi parannettavaa esimerkiksi ihmissuhdetaidoissa ja kyvyssä kuunnella potilasta. Mutta aina se sairauksien diagnosoiminen ja oikean hoitolinjan valitseminen ei käy yhtä selkeästi ja näppärästi kuin Teho-osastossa, vaikka lääkäri tekisi kaiken Käypä Hoito -suositusten mukaisesti.

Näin. Apua ei saa, jos sitä ei pyydä. Mutta tähän voidaan lisätä vielä, että sitä on pyydettävä oikein. Ja tähän ei masentunut tai muuten sairas yleensä pysty, koska hänellä ei ole voimia tai hän ei halua olla vaivaksi. Jos lääkäri saa kuvan, että potilas nyt on pikkuisen surkeana, mutta ei enempää kuin normaali ihminen, niin hän toimittaa tämän kotiin. Lääkäri, kun ei osaa lukea ajatuksia.

Olen itse oppinut tämän kantapään kautta, sillä kärsin kroonisesta sairaudesta, jossa on hyviä ja huonoja jaksoja ja näyttelen mielelläni reipasta. Kun näin tekee, niin apua ei saa. Pitää paljastaa "kurjuutensa" ja vaatia. Se on vaikeaa, koska meidäthän opetetaan siihen, että turhasta ei saa valittaa ja kaikki on kestettävä.  Epävarma

Läheisen kuolemasta -> olen menettänyt 2 pappaa, mummon ja isän. Tämä kaikki alkoi vuonna 2000 ja siitä eteenpäin melkein vuoden tai kahden välein menetin jonkun. Isä meni viimeiseksi; nyt on onneksi ollut pidempi tauko hautajaisten suhteen. Siis läheisten sukulaisten; tuttuja on kyllä mennyt senkin jälkeen. Pappaa lukuunottamatta muut ovat menneet nopeasti. Yllätyksenä. Niiden käsittelykin on ollut hankalaa ja olen vähän katunut sitä etten ole mennyt katsomaan ruumiita.

Isän kuolema oli varsinkin sellainen, että pitkään tuli tunteita, että "nyt käyn kertomassa tästä isälle" ja sitten se isku, kun ymmärtää ettei häntä ole. Aika pelastaa. Ikävän tuo se, että toiselle ei voi kertoa enää asioita ja kuulla hänen reaktiotaan.

tallennettu
Diara
Velho
**


Poissa Poissa
Viestejä: 389
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Tampere
« Vastaus #15 : 03.Marraskuu 2010, 11:19 »

29.6.2009 alkoi tämänhetkisen elämäni rankin jakso, kun isäni veli vietiin sairaalaan alkoholisimin takia. Olimme tietoisia siitä, että setäni juo liikaa, mutta eihän ketään voi hoitoon pakottaa. Isäni sitten sai hänet tuona nimenomaisena päivänä vietyä sairaalaan. Setä ei enää poistunut sieltä. Vajaata kahta kuukautta myöhemmin hän kuoli rauhallisesti nukahtaen. Vanhempani ja sedän vaimo olivat paikalla hänen lähtiessä. Itse istuin samaan aikaan terapeutilla, jossa olin käynyt muutaman kerran käsittelemässä tätä asiaa. Olin heti alusta alkaen syyttänyt setääni siitä, että hän pilasi perheeni elämän ja käänsi kaiken vanhempieni huomion itseensä. Muutin Lontooseen päivää sedän kuoleman jälkeen ja olisin kaivannut muuttoapua vanhemmiltani enemmän, kuin mitä he pystyivät tuossa tilanteessa antamaan. Onneksi ehdin antaa sedälleni anteeksi, kävin hänen luonaan kahta päivää ennen kuolemaa, ja siinä istuessa mietin, ettei tuolle pienelle ja hauraalle ihmiselle voi olla vihainen. Ei alkoholismi ollut hänen syytään. Setäni ei onneksi edes koskaan tiennyt, mitä ajattelin hänestä noina viimeisinä kuukausina.

Jo pelkästään tuo yksi kuolema, ja koko se sairaalajakso ennen sitä, teki elämästäni vaikeaa, mutta tarina ei vielä päättynyt. Tasan kolme viikkoa sedän kuoleman jälkeen - kahden päivän päästä hänen hautajaisistaan - isäni isä kuoli. Näistä molemmista kuolemista on jo yli vuosi, mutta perheeni ei ole vielä päässyt niistä yli. Kuolemat eivät minun kohdallani enää tuntuneet missään, olin koko kesän kärsinyt niin paljon setäni takia, joten olin turtunut suruun. Jouduin käymään terapeutilla useampaan otteeseen sekä ennen Lontooseen muuttoa ja kotiinpaluuni jälkeen. Vieläkin tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että koko elämä voi kääntyä ympäri muutamassa tunnissa.
tallennettu

"It's dangerous business going out your front door" - J.R.R. Tolkien
Morndun
Noviisi
*

Poissa Poissa
Viestejä: 91
Sukupuoli: nainen
Asuinpaikka: Åbo
« Vastaus #16 : 20.Marraskuu 2010, 20:17 »

Mummoni kuoli kesällä (kesäkuun alkupuolella). Yllättäin, sydänkohtaukseen. Sitä oli ja on edelleen vaikea käsittää, koska hän oli aina erittäin reipas ja toimelias eikä edes niin kovin vanha (81v). Toinen mummonikin on vanhempi ja paljon höperömpi. Meni syksyyn asti ennen kun osasin surra häntä. Vieläkin harmittaa kun en ollut hirveästi ollut yhteyksissä mummon kanssa. Hän asui kaukana ja tuli käytyä ehkä kerran vuodessa. Kuitenkin aina tiesi, että sielä hän on ja pärjää vielä (mummo asui yksin maalla, lähimpään kauppaankin pari kilometriä). Luultavasti hän kuitenkin rasitti itseään liikaa, kolme nuorinta lapsenlasta oli syntynyt viimeisen seitsemän vuoden sisällä ja mummo hoiti heidä hyvin ahkerasti sekä kutoi vielä käsittämättömän määrän sukkia yms.

Henkilökohtaisesti tämä vuosi on ollut rankka juuri mummon luokeman takia ja kaiken koulustressin jotka molemmat kun lisätään yhteen niin koko syksy on tuntunut erittäin raskaalta. Plus vielä ihmissuhdesotkut siihen päälle. Ja minä kun olen myös oppinut siihen, ettei turhista kehtaa valittaa ja pitää näyttää reippaalta. Kuka sellaisesta edes pitäisi joka masentelee ja murjottaa kaiken aikaa...

Tuohon yhteen kommenttiin voisin lisätä vielä, että vaarini kuoli vuonna 2000 keuhkosyöpään joka diagnosoitiin liian myöhään. En tosin tiedä olisiko auttanut jos hän olisi saanut hoitoa aikaisemmin. Kuitenkin sitä lääkärit luulivat pitkään vain yskäksi tms. ja hoidot aloitettiin liian myöhään. Vaari oli polttamatta 20 vuotta mutta syöpä iski silti...
tallennettu
sansa
Noviisi
*

Poissa Poissa
Viestejä: 135
Sukupuoli: nainen
« Vastaus #17 : 20.Marraskuu 2010, 21:48 »

Näin alkuun kiitos kaunis tästä topicista:) tekee hyvää päästä purkamaan anonyymisti surua, joka kuitenkin on niin yleistä. Ei nimittäin voi välttää läheisten kuolemaa. On ihanaa huomata ettei suinkaan ole ainoa, joka pohtii näitä asioita.
 Lainaus: Tuohon yhteen kommenttiin voisin lisätä vielä, että vaarini kuoli vuonna 2000 keuhkosyöpään joka diagnosoitiin liian myöhään. En tosin tiedä olisiko auttanut jos hän olisi saanut hoitoa aikaisemmin. Kuitenkin sitä lääkärit luulivat pitkään vain yskäksi tms. ja hoidot aloitettiin liian myöhään. (kirj. Morndun)
 Tätini kuoli samaan tyyliin muutama vuosi ennen syntymääni. Hänenkään syöpäänsä ei havaittu ajoissa. Jännittävää on, että vaikken koskaan tavannut häntä, olen kuullut hänestä niin paljon, etten koskaan voi unohtaa häntä! Pienenä en tietystikään osannut ajatella että jos sairautta ei olisi ollut, olisin voinut tavata hänet, enkä surrut hänen kuolemaansa. Nyt myöhemmin tunnen menetyksen kivistyksiä, kun tajuan enemmän kuolemasta ja läheisistä.
 Omalle kohdalleni on sattunut muitakin poismenoja, mutta haluan nyt kertoa mummistani erityisesti. Hän sairasti alzhaimerin tautia noin vuosikymmenen ennen kuolemaansa, joten hänenkin persoonallisuutensa on jäänyt muistoissani vähän hämärään. Muistan kuitenkin monia hetkiä hänen kanssaan, muutamia jopa ennen taudin diagnosointia. Niissä muistoissa olen onnellinen ja aurinko paistaa.
 Tauti kuitenkin aiheutti sen (jos joku nyt ei satu tietämään), ettei hän juuri pysynyt hetken hermolla. Viimeisinä aikoina myös menneiden muistelemisesta tuli vaikeaa. Kun hän sitten nukkui pois, minä suljin surun kerta kaikkiaan itseni ulkopuolelle. Ajattelin vain, että olihan sen joskus tapahduttava. Viime vuonna hänen aviomiehensä, minun ukkini, seurasi häntä. Vasta silloin oikeastaan tajusin, että olin menettänyt äitini vanhemmat ja annoin itselleni tilaa surra. Kaipaan heitä nykyään usein, enkä pysty ymmärtämään, että heidän entinen kotinsa on tyhjennetty ja myyty.
tallennettu
Sivuja: [1]   Siirry ylös
  Tulostusversio  
 
Siirry:  

Risingshadow

Powered by SMF 1.1.19 | SMF © 2006-2011, Simple Machines

Valid XHTML 1.0 Transitional