Jonathan Carrol: Valkoiset omenat - Alku & Kateissa merellä (1)

[Iivari]

Tässä ensimmäisessä viestiketjussa käsitellään siis ensimmäiset kaksi lukua, Suklaaleivonnainen Messiaan tapaan ja Kateissa merellä. Vastedeskin käsitellään aina kahta lukua kerrallaan, koska kirjassa on passelisti 12 lukua.

Koska en varsinaisesti ollut missään vaiheessa tutustunut kirjaan ennen lukemisen aloittamista, oli heti alku minulle mieluinen yllätys - päähenkilö ja ensimmäinen vastaantuleva henkilö olivat molemmat saman tien kiinnostavia, ja pääehenkilön käyttäminen näkökulmahenkilönä toimi todella hyvin. Sekä kirjailija että suomentaja tuntuivat päässeen heti jutun juureen kunnolla kiinni. Ainoa häiritsevä seikka, ja tämäkin vain oman pääni sisällä on Bruno Mannin nimi. Se nyt vain on ihan liian homo jo alkuunsa.

Minä samastuin Ettrichiin sitä paremmin mitä enemmän hänestä saimme tietää, ja erityisesti pätkässä jossa eriteltiin hänen suhtautumistaan naisiin tarkemmin tuntui siltä kuin olisi lukenut kuvailevaa tekstiä vain hieman minusta poikkeavasta vanhemmasta veljestä. Muutenkin Vincent Ettrich vaikuttaa oikein hyvältä henkilöhahmolta, varsinkin tällaiseen kirjan jossa hahmon täytyy kohdata maailmanpyöräytyksiä toisensa jälkeen. Hänestä tuli mieleen jotenkin Sean Stewartin Kehän päähenkilö, vaikkakin antisankarin sankaripainoksena, tosin silti hieman pihalla olevana.

Kaiken kaikkiaan näissä kahdessa ensimmäisessä luvussa päästiin tarinaan mielestäni varsin hyvin kiinni, ja minun oli vaikeaa aamulla lopettaa lukeminen tuohon kolmosluvun alkuun (päivän aikana otin vahingossa kolme kertaa kirjan esiin jatkaakseni) mutta olen päättänyt opetella lukemaan kirjaa hitaasti ja luvuittain, ja samalla eritellä kunnolla asioita pois päästäni.

Mitenkäs te muut?

[Metusalem]

Onpa hiljaista täällä. Minullakaan ei sitten mitenkään ollut aikaa lukea näitä kahta lukua ennen kuin tänään.

Kirjan alku vaikuttaa varsin kiinnostavalta. Ainakin juoni lähti heti rullaamaan jo ensimmäiseltä sivulta lähtien sopivan koukuttavasti. Tämä katkelma herätti paljon kysymyksiä, mikä on totta kai hyvä asia. Saa nähdä, miten asetelma tästä kehittyy. Henkilöt ovat tosiaan mielenkiintoisia, erityisesti minua kiinnostaa kuka tai mikä Coco on.

Suomennoksesta muistan sellaisen asian, että jossain kohdassa sanottiin "Niin pian kuin joku oli tehnyt jotain" (en nyt muista, kuka oli tehnyt ja mitä), mikä minusta kuulostaa aika pahalta. Ei kai suoraa käännöstä englannin "as soon as" -rakenteesta sentään hyväksytä suomessa?

[Hiistu]

Minäkin pidin alusta. Olin autuaasti onnistunut unohtamaan joskus aiemmin (äänestyksen yhtedessä?) lukemani takakansitekstin, joten muka-kuolleen Bruno Mannin tapaus herätti kiitettävää hämmästystä. Olin pettynyt, kun hetken kaikki näyttikin olleen vain unta. Onneksi tapahtumat vinksahtivat jälleen entistä omituisemmiksi.

Ainoa häiritsevä seikka, ja tämäkin vain oman pääni sisällä on Bruno Mannin nimi. Se nyt vain on ihan liian homo jo alkuunsa.

Minä en nimeen kiinnittänyt huomiota, mutta arvasin Ettrichin ja Brunon puhelinkeskustelun aikana, kun Bruno kertoi Cocon esiintyneen hänelle miehenä. Sen jälkeen ei hänen "paljastuksensa" jaksanut enää pahemmin kiinnostaakaan.

Toinen luku menikin sitten enemmän vain läpi lukiessa. Ettrichin luvattiin tekevän Ihme, ja minähän malttamattomana odottelin ihmettä tapahtuvaksi, enkä niin kiinnittänyt huomiota kuvailuun Isabellasta ja oopperoista ja meristä. Se taksi-ihme jätti tosin vähän kylmäksi... Vihjattiin kyllä, että Ettrich saisi pulssin lisäksi takaisin muutakin Tärkeää. Mutta mitä? En ole vielä huomannut zombissamme muita oleellisia puutoksia (muistoja lukuun ottamatta, mutta tuskin niitä toisen ihmisen hengestä saisi).  Tulevaisuuteen näkeminen sen sijaan on ihan nasta temppu, mihin käyttöön se sekin sitten ikinä onkaan tarkoitettu.

Henkilöt ovat tosiaan mielenkiintoisia, erityisesti minua kiinnostaa kuka tai mikä Coco on. 

Coco oli minusta hämmentävä hahmo. Aivan ensimmäisellä sivulla selitetään, kuinka herkkä ja pelkurimainen hän on, mutta jotenkin se ei tunnu sopivan hänen muuhun olemiseensa ja toimintaansa. Totta kyllä, että hän mukautuu (sukupuoltaan myöten!) rakastajiensa makuun sopivaksi, mutta se on ilmeisesti vain hänen (hyvin tehokas) tapansa työskennellä - mitä se työ sitten ikinä pohjimmiltaan onkaan. Tapa jolla hän närkästyi "messiaan" suklaaleivoksista voisi viitata jonkinlaiseen taivaiseen olentoon. Mikään perin perinteinen suojelusenkeli hän ei kuitenkaan ole...

Ettrich on päähenkilönä onnistunut. En kuitenkaan tunne kovin korkeita sympatioita häntä kohtaan. Teksti kyllä selostaa, kuinka täydellisesti hän olevinaan ymmärtää naisen sydäntä; hän osaa palvoa naista, hän osaa nussia naista. Mutta vähänpä hän naisesta ymmärtää, jos luulee sen riittävän. "Kulta, olet maailman suurin ihme - aivan kuten naapurin Irmelikin - ja pari miljardia muuta." Elämänsä tosirakkauden, Isabellan, kanssa hän ainakin tuntuu tällä hetkellä olevan aikasten ulalla.

Mielenkiintoisinta oli valemuistoja käsittelevä kohta. Jänniä ne sellaiset.

((Ei pitäisi väsyksissä kirjoittaa, teksti höntyilee. Mutta kun tahtoo jo viimein lukea etiäpäin..))

[Angrod]

Valkoiset omenat tarttui mukaan Finnconista, joten päätinpä palata lukupiiriin. Äänestettyäkin tuli ja maltettua lykätä kirjan aloitusta.

Tapanani on ollut, että kirjoitan viestin alkuni ennen kuin luen muiden kommentit. Pitäydyn siinä nytkin.

Ensimmäisen luvun luin alkuviikosta ja tänään toisen. Mitään ennakkotietoja kirjasta minulla ei oikeastaan ollut, luin joskus takakansitekstin, varmaankin conissa kirjaa ostaessani, mutta en muista siitä enää mitään, enkä ole lukenut kirjailijan muita teoksia. Onko niitä edes muita kuin naurujen maa, jonka myös ostin conista?

Joka tapauksessa vailla ennakkoluuloja ja odotuksia (noh, kirjaa on väitetty hyväksi ja sitä odotinkin/odotan), mutta ainakin vailla käsitystä mistä kirja kertoo, oli lukemisen aloittaminen virkistävää ja mielenkiintoista.

Alku olikin hetken viiveellä melko iskevä, odotin varmaan aluksi jonkinlaista todellisuusrakoilukikkailua, ja sitä ehkä sainkin paha mennä sanomaan. Se, että kuolleet eivät olekaan irti elämästään oli odottamaton, mutta sitä, että he joko ovat näkymättömiä tutuilleen tai vaan kuvittelevat itsensä mukaan tapahtumiin onkin nähty ehkä enemmän.

Toisaalta oikeastaan ei ole vielä tiedossa ovatko he sittenkin jo kerran kuolleita maailmalle. Ettrichin työelämää kuoleman jälkeen ei oikeastaan ole käsitelty, eikä hän pitänyt aktiivisesti yhteyttä tuttuihinsa ja piti nämä erillään, joten äkillinen kuolin tapaus olisikin voinut jäädä näille tiedottamatta. Brunon perhe taas on jätetty taka-alalle, joten ehkäpä hänkin olisi voinut elää kuoleman jälkeistä elämää vain siitä tietämättömien keskuudessa.

Toisaalta asioita sotkee Ettrichin saama puhelu Brunon kuolemasta, ex-vaimo Kitty kun väitti myöhemmin, että ei ollut soittanut puhelua. Ehkä siis sittenkin ainakin kolmen todellisuuden rakoilua. Coco/Edward taas on vielä täysin arvoitus, jonkinlainen enkeli kelvannee hyvin selitykseksi tällä hetkellä.

Mutta mikä on homma nimi? Ei hajua...   


Nyt toisten tekstit, luettuani huomaan, että en omassani keskittynyt ollenkaan hahmoihin, mutta ei minulla kylä lisättävää ole. Vähän tekisi mieli puolustaa Ettrichiä naisasioissa, jos nyt uskaltaa, sillä väitetäänhän, että hän osaa naisten kanssa keskustelukumppanina kuin nainen tai ainakin sellainen, jolle ei voi sanoa: Mikset sä kuuntele/ymmärrä. Ehkä sillä pääsee pitkälle, vaikka muuten auervaara olisikin. 


Edit: Ehdinpä näköjään tämän viikon puolelle, joten aikataulu pitää.

[Lucky D]

Kirjasta on vaikea sanoa mitään varmaa näin alussa, mutta... Ainakaan en millään tavalla samaistunut päähenkilöön. Tuntuu jopa siltä etten lainkaan ymmärrä häntä. Kun Vincent tavallaan oli kirjan kertojana niin itsekehu paistoi läpi. Korjaus: Hän ei ollut kertojana, mutta tapahtumat esitettiin hänen näkökulmastaan niin että hän vaikutti mieheltä ilman vikoja, jota kaikki naiset palvovat ym. Mutta sitten rivien välistä tulee heti kuva omahyväisestä naistennaurattajasta. Minun mielestäni siis jonkinlainen Mary Sue -hahmo, mutta niin päin, että kirjailija kaunistelee hahmonsa vikoja.

Jotenkin petyin jo tähän alkuun. Jos loppukin kirjasta tulee olemaan näin hidasta kerrontaa, ei millekään kauheen jännälle lopussa ole oikein tilaa. Kuolleista herääminenkin on tässä saatu riisuttua kaikesta draamasta todella arkisen kuuloiseksi. Missä on kaikki suuret tunteet? Eikö tämän pitänytkään olla jonkinlainen rakkaustarina? Nojoo.. ehkä minä vain muutenkin kaipaan kirjoissa jonkinlaista seikkailua, ja juuri siksi luenkin mielummin fantasiaa. Pitää katsoa, en sentään vielä aio tuomita koko kirjaa alun perusteella.

Kestipä tämä kauan kirjoittaa. Luin kappaleet jo maanantaina, mutta en osannutkaan heti selittää tuntemuksiani järkevästi. Harjoituksen puutetta varmaa. Onneksi huomaan nyt että muutkin ovat jokseenkin samaa mieltä kanssani päähenkilöstä.

[Vanamo]

Minun ensimmäisiä ajatuksiani kirjasta oli, että onpas Ettrich ärsyttävä. Pidemmälle luettuani pidin häntä edelleen jokseenkin ärsyttävänä ja omahyväisenä, mutta toisaalta hän tuntuu sopivan tarinaan. Pidän siitä, että päähenkilö ei heti ensimmäisiä järkytyksiä kohdatessaan lyyhisty ja ala murehtia ja synkistellä vaan jatkaa uteliaana eteenpäin. Oli esimerkiksi hienoa, että hän oikeasti lähti vielä pitkän päivän päätteeksi katsomaan miltä Cocon/Edwardin liike näyttäisi.

Coco muuttui henkilönä mielenkiintoisemmaksi sen jälkeen kun Isabellasta kerrottiin ja minulle muistui mieleen mikä takakansitekstin naisen nimi oikeasti oli. Alunperin muistin vain jonkun naisen ja oletin, että se olisi sitten Coco. En oikein pitänyt tästä asetelmasta eikä se tuntunut sopivan siihen vaikutelmaan, jonka olin kirjasta saanut etukäteen. Niinpä Isabellan mainitseminen oli huomattava helpotus. Isabellaa on mielestäni kuvattu tähän mennessä kiehtovasti, pidin Ettrichin meri vertauksesta ja odotan mielenkiinnolla Isabellan kohtaamista.

Kokonaisuudessaan odotan mielenkiinnolla mitä jatkossa tapahtuu. Nämä kaksi ensimmäistä lukua johdattelivat kiinnostavasti tarinan alkuun ja jättivät paljon kysymyksiä ja pohdittavaa. Tähän mennessä tarina on ollut sopivasti outo ja pidän näiden alkulukujen luomasta tunnelmasta.

[Murzim]

Pitänee kirjoittaa jotain ekoista luvuista, jotta pääsen lopultakin jatkamaan. Tosin kun samaan aikaan on kesken Locke Lamoran valheet, on pirullista tehdä valintaa siitä, kumpaa lukisi... no, asiaan. Yllätyksiä on riittänyt ja kirjailijalla tuntuu olevan kovasti sanottavaa. Tiedä sitten mihin tässä lopulta päädytään, taitaa olla turha yrittää edes arvailla. Mukava lukea kerrankin kirjaa (itse asiassa kahtakin samaan aikaan) jossa ei voi arvata joka juonenkäännettä etukäteen.

Ettrichistä olen jokseenkin samaa mieltä kuin yleinen mielipide tässä ketjussa, en samaistu ja aika ärsyttävä tyyppi on mutta jotenkin alan kai tottua häneen kun hän vaikuttaa kuitenkin kiinnostavalta ja sopii tarinaan oikein hyvin.