Tapsa
Teknovelho
 Poissa
Viestejä: 1010
Sukupuoli: 
Asuinpaikka: Helsinki
|
 |
« : 01.Elokuu 2009, 12:56 » |
|
Elokuun enkeli
Thanh Hóa, elokuu 1969
Korpraali John Garrens latasi rynnäkkökiväärinsä ja poisti varmistimen. ”Luoja varjele minua”, hän mutisi itsekseen ja suuteli kaulassaan roikkuvaa ristiä. Sitten hän karjaisi divisioonalle määrätyn hyökkäystunnuksen, nousi juoksuhaudasta ja ampui lyhyitä sarjatulipurkauksia viidakkoon, joka odotti kapean maissipeltokaistaleen takana. Tuli vastasi. Suuliekit välähtelivät pimeydessä. Mutta Johnilla ei ollut enää aikaa pysähdellä. Hän juoksi ja tulitti ja huusi. Jostain roiskahti verta hänen kasvoilleen.
Savukranaatti turvasi ryhmän etenemisen. Pian he olivat nimeämättömien puulajien varjossa vietnamilaisten sissien kanssa. Auringon kultaiset säteet olivat kirkkaita mutta harvassa rehevän lehvästön alla. Harmaa savu tungeksi aluskasvillisuuden yllä ja pyörteili sotilaiden juostessa sen läpi. John teloitti kaksi sissiä ennen kuin he tajusivat, että amerikkalaiset olivat jo ylittäneet aukean. Kaaos maistui hieltä ja tuoksui ruudilta.
”Saatanan Charliet”, hän mutisi. Rasahdus hänen takanaan olisi voinut koitua kuolemaksi. Hän kääntyi niin nopeasti kuin pystyi, tietäen että hänen henkensä ehkä riippui siitä. Onneksi se oli vain McDermott. ”Helvetti”, John ärähti ja pyyhki hikeä otsaltaan. Hänen käsivartensa tahriutui vereen. Toivottavasti jonkun muun vereen. ”Säikäytit minut. Älä hiiviskele tuolla lailla, olisin voinut ampua sinut.”
”Sinä et osuisi ladon oveen”, kersantti McDermott tuhahti. Hän oli ryhmän lääkintämies, kokki ja selväpäisin jäsen. Vaikkei hänkään aina pystynyt pysymään ihan viileänä. ”Charliet on tapettu. Kylä on meidän.”
Oli kuuma, ja heillä kaikilla oli taisteluvyö, kypärä ja ase. Hihojen käärimisestä oli apua, mutta ei tarpeeksi. Eteneminen oli hitaampaa kuin olisi pitänyt. Vänrikki Herndon, heidän johtajansa, vilkuili koko ajan kelloaan ja puri huultaan. Hän oli ajanut partansa ja viiksensä suunnilleen siisteiksi, ja ne saivat hänet näyttämään jostain syystä ilkeältä. Paholaismaiselta. Mutta hän oli reilu, lempeäkin mies.
Iskuryhmän tehtävänä oli tiedustella ja varmistaa strategisesti merkittävien alueiden käyttökelpoisuus ja mahdollisuuksien mukaan vallata niitä. Heitä oli ollut seitsemän, mutta jäljellä olivat vain Garrens, McDermott, Lebow, Miller ja Herndon. Ihme, että he olivat selvinneet näinkin kauan. Minuuttikin tuntui ikuisuudelta näissä viidakoissa.
Elokuinen Pohjois-Vietnam oli kylvetty täyteen tulta ja tulikiveä, ja amerikkalaiset, kaksikymppiset miehet tarpoivat aseistettuina sen keskellä. Heistä kenenkään mielestä se ei ollut oikein, mutta kun ei ollut vaihtoehtoja, he kestivät sen. Heidän oli kestettävä.
Kylä oli vain pieni joukko bambumajoja. Asukkaat olivat kerääntyneet ulos, antautumaan tai katsomaan kuolemaa silmiin. Kielimuurin takia oli vaikea tietää, kummasta oli kysymys. Heillä ei ollut aseita. Sotilaat perustivat sinne väliaikaistukikohdan. Herndon kertoi radiolla tehtävän olevan suoritettu ja sai ohjeet odottaa muiden joukkojen saapumista. Se tapahtuisi kahden päivän kuluttua. Kaksi päivää oli pitkä aika, varsinkin jos Vietkong ehtisi tulla ennen amerikkalaisia.
Ilta iski kuin olisi sulkenut silmät. Punainen aurinko näytti häälyvän puiden välissä vielä silloinkin, kun pimeä hautasi kylän. Ehkä jokin paloi siellä.
Kyläläiset piileskelivät majoissaan ja sotilaat pitivät leirinuotiota keskellä kylää ja istuivat ringissä sen ympärillä. Kukaan ei puhunut mitään. Metsästä kuului sirkutusta ja suhinaa, jotka pitivät heidät virkeinä. Kukaan ei tehnyt elettäkään mennäkseen nukkumaan. Ei ollut juuri viileämpää kuin päivällä.
Sitten Lebow lohkaisi: ”McDermott, kerrohan vaimostasi!”
”Mitä?” McDermott äyskäisi.
”Minun tekee mieleni kuulla juttuja kauniimmasta sukupuolesta, mutta vänrikki on niin allapäin sodan julmuudesta, että tuskin tunnistaisi naista jos sellaisen näkisi. Eikä Millerin naisseikkailuja usko kukaan. Ja Garrensiin sydämeen ei mahdu muuta kuin Jeesus. Joten anna tulla.”
”Minulla ei ole mitään velvollisuutta jakaa yksityiselämääni teidän kanssanne”, McDermott sanoi.
”Haluat kumminkin”, Lebow virnuili. Ja kuin ihmeen kaupalla McDermott alkoi puhua. Ehkä hän tiedosti, että se saattaisi keventää ilmapiiriä. Pitää heidät järjissään vähän kauemmin. Hän ei arvannut, mitä tulisi epäsuorasti aiheuttaneekseen.
”No. Tiedätte jo, miten tapasin Lucyn ensimmäisen kerran…” hän aloitti.
”Mutta emme, miten tapasit hänen lemmikkinsä ensimmäistä kertaa!” Miller nauroi ja teki häpeilemättä rivon eleen kädellään ja housujensa etumustalla.
”Miller!” Herndon ärähti, mutta McDermott ei lopettanut.
”New Jersey 1960”, hän sanoi ja tuijotti intensiivisesti tulta. ”Voi luoja, miten kauan siitä tuntuu olevan. Kuusi vuotta, joihin mahtuu kokonainen ihmisikä. Niin paljon rakkautta ja kuolemaa. Silloin kuitenkin alkoivat minun kokemukseni elämän kosteammasta puolesta. Lucy ja minä olimme vierailemassa erään hänen ystävättärensä…”
Garrens nousi seisomaan. ”Minä käyn katsomassa, ovatko sissit miinoittaneet tämän kylän.”
”Tutki samalla, ovatko marsilaiset kenties myrkyttäneet veden!” Miller huikkasi hänen peräänsä, kun hän käveli varjoihin.
Herndon sanoi hyiseen sävyyn: ”Korpraali Miller, Garrensia ei ole syytä pilkata, vaikkei hän tahdokaan kuunnella teidän härskejä juttujanne – ja eritoten sinun valheitasi marokkolaisista kurtisaaneista. Sanakin vielä ja komennan sinut masturbaatiopannaan kunnes Pohjois-Vietnam antautuu.”
John pisti kypärän päähänsä ja heilautti rynnäkkökiväärinsä olalleen. Hän oli jokseenkin tietoinen siitä, että he olisivat voineet teurastaa kaikki kyläläiset eikä heitä olisi siitä syytetty. Sellainen valta kuvotti häntä. Hän ei tahtonut olla tappaja, jonka armeija oli hänestä leiponut. Hän koputti yhden majan oveen ja tutki sen välittämättä nurkassa kyyristelevistä vietnamilaisista. Nämä ihmiset tuskin paljon edes ymmärsivät kommunismista ja tämän sodan syistä. He olivat vain sivustakatselijoita, ja silti heitä tuhoutui enemmän kuin ketään muuta. Jos taistelut vielä yltyisivät, ehkä tämäkin paikka kärvennettäisiin napalmilla. Muutettaisiin tulen helvetiksi. John lähti majasta ja sylki maahan. Väkivallan organisaatiot jylläsivät täällä Jumalan selän takana, ja ihmiset olivat vain pelinappuloita.
Vähän sivummalla, puiden takana piilossa, näkyi pieni maja, jota John ei ollut aiemmin huomannut. Hän vilkaisi taakseen. Nuotio loimusi punaisena keskellä pimeyttä. Sirkat sirittivät. Hän rämpi majalle. Pimeässä oli mahdoton sanoa, olisiko sinne johtanut polku. Miksi se oli erillään muusta kylästä? Oliko se jonkun noitatohtorin asumus? Asevarasto? Vai vain tyhjä, hylätty maja?
Lebow’n sanat pyörivät Johnin mielessä, kun hän käveli pimeässä metsässä. Ne toivat hänen mieleensä päivät Saigonissa, jotka olivat kuluneet Lebow’n ja Millerin ottaessa mittaa toisistaan naiskertomuksillaan. He olivat lukeneet pornolehtiä ja kerskailleet sillä, miten heidän omat tyttönsä olivat lyöneet laudalta kuvien naiset. Garrens oli pysytellyt vaiti.
Nyt hän muisteli aikoja ennen armeijaan pestautumistaan. Hän muisteli naapurin Mary Joycea, jonka oli nähnyt riisuutuvan ikkunassa. Naapurin Mary Joycea, joka oli rakastunut toiseen ja jättänyt nuoren Johnin auttamattoman vanhanaikaiset kirjeet ja kukat huomiotta. Hän muisteli äitinsä huutoja oven takaa, kun isä oli ollut liikematkalla ja herra Farrell heillä kyläilemässä.
John tuli majan luokse ja kurkisti sisään. Se oli hylätty. Ovi oli ratkennut sijoiltaan ja makasi mullassa hajonneena. Katossa oli reikä, josta näkyi vain lisää pimeyttä.
Mutta sisällä olikin joku. Joku, joka hengitti. Raskaasti. John veti sihahtaen henkeä, heilautti rynnäkkökiväärinsä eteensä ja kohotti sen. Mutta hän ei huutanut muille. Ei ehkä välitöntä vaaraa. Lehdet kuiskailivat uhkaavasti.
Tyttö oli yksin. Hän makasi lattialla kyyristyneenä. Valkoinen vaate ja valkoinen tukka. Hän ei ollut vietnamilainen. Johnilla oli taskulamppu taisteluvyössään. Hän veti sen esiin ja kytki sen päälle. Sitä ei saanut käyttää ulkona, koska vihollinen näki sen, mutta John oli majan sisällä. Eikä täällä ollut vihollisia. Taskulamppu ei käynnistynyt. Hän avasi sen patterikotelon, heitti vanhan patterin menemään ja kaivoi taisteluvyöstään uuden. Se auttoi.
Tyttö oli vaaleaihoinen, luultavasti jotain seitsemäntoista ja kahdenkymmenen vuoden väliltä. Pimeässäkin hän oli erottunut selvästi mustuuden keskellä. Hänen hengityksensä oli hiljaista. Kuulosti siltä, kuin hän olisi itkenyt. Hän näytti hyvin hennolta ja hauraalta.
John kyykistyi lattialle majan toiselle puolelle. ”Minä olen John”, hän sanoi. Tyttö ei reagoinut siihen. Hän oli joko liian järkyttynyt tai liian peloissaan tehdäkseen mitään, mutta hän tiesi Johnin olevan siinä. Ehkä hän ei puhunut englantia. ”Mitenkäs sinä olet tänne päätynyt?” Ei vastausta.
Amerikkaa kutsuttiin mahdollisuuksien maaksi. Mutta todellisuudessa se oli Pohjois-Vietnam. Maa, jossa sai tehdä mitä tahansa. Niin kauan kuin ei ollut todisteita, eikä henkiinjääneitä, sotaoikeutta ei tarvinnut pelätä.
John kaivoi povitaskustaan tupakka-askin ja sytyttimen. Hän sytytti yhden ja poltteli sitä, tähdäten taskulampulla tyttöön. Vaalean tukan keskeltä pari tummia silmiä tuijotti häntä pelokkaasti. Savu kiemurteli ylös ja ulos katon reiästä. Tytöllä ei ollut paljoa päällään. Valkoinen mekko oli repeytynyt. Hänen ihonsa oli kalpeaa. Ei rusketusta. John itse oli kauttaaltaan punainen.
”Minä taidan olla viimeinkin seonnut”, John totesi ja imi savuketta.
Tyttö oli todella kaunis. Houkutteleva. Hänen rintakehänsä kohoili hengityksen tahdissa. Hän näytti jännittyneeltä, mutta ei yrittänyt nousta ylös. Mary Joycea kauniimpi, ehdottomasti.
”Helvetti”, John mutisi. ”Minä en enää häpeä. Olen mies siinä missä muutkin. Ja kun Jumala tarjoaa tilaisuuden hopealautasella, miksi ei?” Kysymys oli osoitettu tytölle. ”Miksi ei?”
Sitä paitsi, ei hän oikeasti ollut siellä. Ei voinut olla. Miten se olisi ollut mahdollista? Kai sitä mielikuvituksensa tuotoksille sai tehdä mitä halusi.
John laski rynnäkkökiväärin lattialle ja laittoi taskulampun sen viereen, edelleen tyttöä kohti suunnattuna. Huone pimeni jonkin verran, mutta ei täysin. Sen varjot teroittuivat ja pitenivät. John avasi taisteluvyönsä ja pudotti sen. Hän riisui maastokuvioidun takkinsa ja vihreän T-paitansa sen alta. Tyttö tuijotti häntä tiiviisti ja hillitsi hengityksensä hiljaisemmaksi. Ihailtavaa itsekuria.
John ei tiennyt rakkaudesta viime kädessä paljoakaan, mutta kaiken halusta ja pelosta. Vain niitä hän osasi toteuttaa. Hän sammutti savukkeen ja riisui housunsa. Hän otti tytön, omi hänet. Vain itselleen, vain muutamaksi minuutiksi.
Tyttö oli kaunis kuin enkeli. Hänen pitkät kutrinsa, selkänsä ja rintojensa kaaret, raottuvat huulensa. Hän pysyi vaiti, vaikka kyyneleet valuivat hänen silmäkulmistaan. Se ahdisti Johnia, muistutti häntä siitä kauheudesta, mihin hän oli syyllistymässä. Syytti häntä siitä. Hän löi tyttöä kasvoille kämmenselällään. Tyttö ei vastustellut, käänsi vain katseensa ja itki hiljaa. Hän puri huultaan ollakseen huutamatta. Se oli kaameaa. John ei lauennut. Hän nousi, veti housunsa ylös ja kamppaili vyönsä jälleen kiinni kädet vavisten. Hänen kaulassaan roikkuva risti heilui ja heilutti varjoja majan seinillä.
Mitä hän oikein ajatteli? Ei hän kuitenkaan kertoisi muille mitään, ei kerskuisi teollaan. Häntä hävetti vain entistä enemmän.
Enkelin veri valui ohuena norona lattialle.
Ja sitten viidakko majan ulkopuolella räjähti hornaksi. Laukaukset kajahtelivat ja sarjatuli särki korvia. Suuliekit näkyivät oviaukosta. Kiroillen John tarttui taskulamppuun ja sammutti sen sormet hioten. Tyttö ei vieläkään sanonut mitään.
Yhtäkkiä hirvittävä kipu vihlaisi Johnin oikeaa ohimoa. Hän kohotti kätensä hieroakseen sitä, mutta käsi ei noussut. Pimeys oli läpitunkematonta.
Vasta hetken kuluttua hän pystyi liikkumaan. Hänen sormensa ryömivät majan maapohjalla. Ne tavoittivat kiväärin ja puristivat sitä kuin viimeistä päivää. Ja sitten hän löysi taskulampun. Tietäen, että se voisi paljastaa hänen sijaintinsa ja tuomita hänet välittömään kuolemaan, hän kytki sen päälle. Hän ei kuullut mitään ja hänen täytyi saada informaatiota. Näkeminen auttaisi tähän hätään. Sokeana hän kuolisi joka tapauksessa.
Hän oli yksin majassa. Ulkona oli hiljaista. Tai sitten hän oli kuuroutunut.
Kun hän nousi seisomaan, hän huomasi, että hänen viereensä multaan oli kirjoitettu jotain. Raapustettu sormella merkkejä. Kirjaimia ja numeroita. HEPR. 10:30-31. Ei muuta.
John nielaisi ja meni ulos. Oli hiljaista ja pimeää ja liikkumatonta. Hän kääntyi ja näki Herndonin. Säikähdys ajoi hänet majan ovenkarmia päin. Herndon tuijotti häntä eikä sanonut mitään, ja John ymmärsi heti jonkin olevan vialla. Vänrikin silmissä oli jotain vialla, ja hänen kypäränsä alta valui verta. Hän avasi suunsa ja puhui verkkaisesti, matalalla äänellä.
”Sissit hyökkäävät.” Hän piti tauon. Se oli hyvin häiritsevää ja epätavallista käytöstä häneltä. ”Meidän täytyy suojautua.” Hän osoitti metsään. John nyökkäsi epäröiden.
”Missä muut ovat?” hän kysyi ja vaikeni kesken viimeisen sanan.
”Menossa jo. Tule.”
He juoksivat pimeyteen. Ja juoksivat, ja juoksivat, tappoivat ja piiloutuivat ja juoksivat. Päivät pimeydessä, yöt pimeydessä. Napalmi, veri, ruumiit. Täydet panoslippaat. Kuolleet ystävät. Kuolleet viholliset. Johnin mielessä kaikki sekoittui. Hänen elämänsä – hänen kuolemansa – oli kuin elokuvafilmin pätkiä, jotka oli leikattu lyhyiksi ja liimattu yhteen sattumanvaraiseen järjestykseen. Hän oli läsnä vain nykyhetkessä, olipa se sitten ampumista pimeyteen, sissien hakkaamista viidakkoveitsellä, poteron kaivamista, helvetillistä pakenemista tai punaisen, savuavan auringonnousun katselemista ja haistelemista keskiyöllä. Kaikki sitä edeltävä oli vain painajaisista ongittuja kuvia. Välillä hän ymmärsi ajan kadonneen. Välillä hän unohti sen. Kun hän tiedosti sen, tiedosti olevansa tuomittu sotimaan tässä pimeässä viidakossa ikuisuuden, hän itki hiljaa. Jos hänellä oli aikaa.
Se oli hänen rangaistuksensa.
________________________
Muutama sana tästä tarinasta... Tässä on aineksia eräästä toisesta, aikaisemmin kirjoittamastani pitkästä jatkotarinasta. Olen hautonut jo aika pitkään tätä uusintaversiota siitä, ja se olikin yksi syy miksi sain päähäni ruveta tekemään tällaista isoa enkelisarjaa. Kuten Enkelin verta lukeneet ehkä muistavat, Garrens oli alunperin toisen maailmansodan aikainen hahmo, mutta Vietnam sopi paremmin tämän tarinan tarkoituksiin (oikeastaan se olisi sopinut ehkä paremmin jo alkuperäiseen tarinaan).
Haluan myös mainita, että vaikka kirjoitin tämän tarinan yli kuukausi sitten, minulla oli suuria vaikeuksia onnistua laittamaan tämä päivälleen tänne luettavaksi, johtuen Ropeconista, osoitteenvaihdoksestani ja tietokoneettomuudestani. Pidän jonkinasteisena saavutuksena sitä, että onnistuin junailemaan tämän tänne.
|
