Jonathan Carrol: Valkoiset omenat – Pippuria ja lyijykyniä & Huulipunaa... (4)

[Angrod]

Sori Metusalem, sunnutai ilta oli liian myöhään. Koska kukaan muu ei tunnu näitä ketjuja aloittavaan niin, perustan loput kaksikin nyt saman tien.

Nyt sitä sitten pitäisi muitella mitä viikko sitten luki. Joka tapauksessa nyt päästiin vauhtiin ja saatiin kujanjuoksun osapuolista ja panoksista selvyyttä. Ettrich saa muistin saman tien takaisin, joten sillä ei lähdetty paljoa leikkimään. Lucky D voinee todetta, että tämä kirja ei näidenkään lukujen jälkeen pääse hyvin (vaiko hyvien?) muistinmenetyksestä kertovien kirjojen listalle. Itseasiassa koko muistitouhua jää oikeastaan hyödyntämättä ja tuntuu näin jälkikäteen turhalta, jos se oli tässä. No, saipahan siitä kuitenkin teko syyn saatta Isabelle ja Coco yhteen.

Ja Bruno Mann teki paluun, nyt meillä on jo kolme kuollutta miestä.

[Vanamo]

Kirjoitin eilen, että tämä tarina on hurmaava. Samoja sanoja ei voi käyttää enää etenkään luvun Huulipunaa rotan huulilla kohdalla. Paljon uusia seikkoja selvisi jälleen ja tosiaan uusi kuollut mieskin ilmaantui. Eläintarhakohtaus oli varsin odottamaton ja eläinten rooli maailmassa yllättävä.

Kuten Angrod jo totesikin, Ettrichin muistinmenetys vaikuttaa aika turhalta tapahtumalta. Hetken jo pohdin, voisiko Coco oikeasti vaikka sulkea Isabellen sinne komeroon sittenkin, mutta ei. Ainoa mitä muistinmenetyksestä seurasi, oli että Coco ja Isabelle viettivät hetken kahdestaan ja saimme ehkä nähdä pienen vilauksen Ettrichiä hieman erilaisesta näkökulmasta. Mutta pääasiallisesti tulee se tunne, että muistinmenetys oli vain kirjailijan näkökulmasta näppärä keino saada rakennettua kulissit tietyille kohtauksille.

Kuolleista miehistä saatiin valitettavan vähän mitään irti. Huulipunaa käyttävä rotta sen sijaan oli ihan kiintoisa tapaus ja hetken olin pettynyt, kun rotta olikin sitten ilmeisesti pahis. Olen odottanut, että Coco osoittautuisi viholliseksi, mutta vähitellen alkaa tulla se tunne, ettei näin taida tulla käymään.

Tällä hetkellä en pidä tästä kirjasta yhtä paljon kuin näitä kahta lukua ennen. Tarina alkaa paisua hieman liian suuriluokkaiseksi maailmanpelastukseksi. Olisin pitänyt enemmän siitä, jos tarina olisi keskittynyt pienempiin asioihin. Tunnelmakaan ei ollut enää samalla lailla viehättävä kuin aiemmin.

[Metusalem]

Huulipunaa käyttävä rotta, joka kutsuu itseään Alan Walesiksi? Elefantintappajalapsia ja persoonallinen kaaos? Tästä kirja ei voi enää oudommaksi mennä. Koko hommassa on niin vähän päätä taikka häntää, että alkaa tulla tosiaan mieleen Linnunradan käsikirja liftareille, joka jossain kirjan kansissa taidettiin sivumennen mainitakin. Erona on vain se, että tämä ei ole parodiaa.

Kirjan tarjoama malli maailmankaikkeuden mosaiikista ja siitä, miten tuosta mosaiikista syntyy Jumala, kuulosti siltä kuin se olisi kopioitu jonkin New Age-liikkeen opeista. Lisäksi se selitettiin niin kattavasti, että tekstitulva meinasi alkaa haukotuttaa. Ettrichin muistinmenetys vaikutti minustakin turhalta, eikä sen syystä ole vieläkään mitään hajua.

No, katsellaan nyt tämä kirja loppuun asti. Ihmettelen vain, miten tästä kaikesta voi saada lopputulemana mitään järkevää kokonaisuutta tai edes kokonaisuutta ylipäätään.

[Lucky D]

Lucky D voinee todetta, että tämä kirja ei näidenkään lukujen jälkeen pääse hyvin (vaiko hyvien?) muistinmenetyksestä kertovien kirjojen listalle.

Ai kirjoitinko jotain tuollaista? Ihan unohdin täysin. Voisin todeta jo nyt ettei tämä kirja kelpaa paljon mihinkään, vaikka nauroin aika monessa kohtaa. Tämä on nyt siis virallisesti muuttunut teokseksi joka on niin huono että sille on pakko nauraa. Nauron varsinkin kohdalle jossa Vincent miettii että Jumala on sirottanut hiukkasen progeriaa Jackiin, koska se on niin pikkuvanha. !? Mikä idiootti! XD Mut sitten se tietysti ymmärtää heti  miten se mosaiikkihomma toimii. Niin ja osas piilottaa niitä viestejä, mut oliko niistä edes hyötyä ja missä ihmeen välissä se niitä piilotti. Ja sitten muisti tulikin yhtäkkiä takas, eikä koko hommasta enää puhuttu. Isabellakin jotenkin ihmeellisesti tiesi että enää ei oo muisti mennyt eikä kysynyt siitä mitään...

Niin ja se alkuräjähdys/mosaiikki-juttu oli tosi tökeröä. Sen melkein arvaa kuinka kirjoittaja on lähtenyt miettimään alkuräjähdystä ja päästänyt sitten mielikuvituksen laukkaamaan. Varmaan uskoo hommaan ittekin. Siis kuten Metusalemkin sanoi, tyypillistä huuhaa new age roskaa.

Sitä paitsi koko selitykseen tuli aivan kestämättömiä virheitä. Mosaiikki eli Jumala syntyy aina alkuräjähdyksessä ja sitten päättyy kun kaikki palat on kerääntyneet, josta seuraa taas uusi räjähdys jne. näinhän siinä selitettiin. Joka kerralla mosaiikki (aka Jumala) on erilainen ja joka kerralla mosaiikissa on Kaaos, joka on myös joka kerralla erilainen. Eli, eikö kaaoksen pitäisi muuttua vain silloin kun tulee uusi alkuräjähdys, joten mitenkä yhtäkkiä selitetään että kaaos on vasta hiljattain muuttunut tietoiseksi, ja nyt sieltä lähetetään pelastuspartio Anjon muodossa!? Myös selitettiin että kaikki on saman arvoisia, mutta yhtäkkiä eläimet onkin ihmisten suojelijoita!? Ja sitten sanotaan että eläinten keskellä ei voi mitään tapahtua, mutta sitten voikin tapahtua vaikka mitä, koska Kaaos rikkoikin joitain sääntöjä.. huh huh! ja vielä muitakin epäloogisuuksia löytyi..

Tämä ei pääse lähellekään Linnunradan käsikirjaa. Siinä on sentään joku sisäinen logiikka ihan kaikille tapahtumille. Eikä asioita oteta liian vakavasti. Valkoisissa omenoissa tulee taas sellainen fiilis että kirjailija ajattelisi outouden olevan jotenkin itsetarkoituksellisen hienoa. Outo asia toisensa perään ja hahmotkin niin tihkuu persoonallisuutta koska niillä on niiden oudot pikku tavat, joita ne itse ja toiset rakastavat. -- Oikeasti en aisti mitenkään Isabellan tai Vincentin persoonia, vaikka he kuinka tekisivät sata asiaa toisin kuin muut ja eivät antaisi koskettaa neniään.

[Hiistu]

Perässä laahaan... mutta laahaanpahan kuiteskin.

En ole näemmä vieläkään päässyt selvyyteen edes siitä, millaista kirjaa oikein olen lukemassa. Ettrichin naisseikkailujen perusteella (tai jonkin muun itsellenikin  hämäräksi jääneen seikan johdosta) olen mieltänyt tämän enemmän tai vähemmän paranormaaliksi rakkauskertomukseksi. Nyt tuli kaksi lukua jotain aivan muuta: ensin jonkinmoista filosofisuskonnolliseksistentialistista paasausta… ja sitten jotain lähinnä sairaaksi väkivaltaperformanssiksi luokiteltavaa mättöä. Ja se oikeasti vähän häiritsi, sillä en olisi halunnut lukea nyt kumpaisenkaanlaista tekstiä.

Mietin, onko sairaalassa elelevällä miehellä mitään roolia jäljellä olevassa tarinassa, vai oliko hänkin vain yksi kirjailijan esittelemistä kummallisuuksista. Sairaalasta käsin kun on vähän vaikea maailmaa pelastaa. Häntä ja Ettrichiä hoitaneella sairaanhoitajalla kuvittelin ainakin olevan vielä jotain tekemistä tarinassa, mutta kenties hänen hommansa oli sittenkin vain palauttaa Ettrichin muisti.

Huulipunarotta oli hauska lisä kertomukseen. Tai lähinnä hauskaa oli Coco tenttaamassa Ettrichiltä, eikö mies hetkeäkään epäillyt, että koko hommassa oli jotain epäilyttävää. Tulkitsin sen osittain myös tarinan moninaisiin omituisuuksiin turtuneelle lukijalle suunnatuksi heitoksi: en minä ainakaan lukiessani hetkeäkään ajatellut, että rotta olisi ollut mitenkään erityisen mieletön ilmestys suhteessa edeltäneeseen tarinaan. Ettrichin muistinmenetyksellekään en lopulta nähnyt muuta järkevää merkitystä, kuin entisestään korostaa tarinan omaa kummallisuutta. Olihan se ihan mukavaa seurata, kuinka hän hetken aikaa joutui seuraamaan nykyistä vinksahtanutta elämäänsä ns. normaalin ihmisen silmin, ilman kuolleistaheräämystä, eriomalaatuista naisystävää messiassikiöineen, suojelusenkeliheilaa, homozombikaveria…

Sitä minä en ymmärtänyt, miksi Kaaos tyytyi vain nätisti suostuttelemaan Ettrichiä takaisin kuolleiden kirjoihin (sekä hivelemään tämän haarusta). En uskoakseni ole mitenkään yltiöverenhimoinen, mutta niin.. miksei Kaaos tappanut Ettrichiä? Ja miksi kummassa hän vieläpä selitti sen mosaiikkijutun?
Tajuamaton asia nro. 2. Ettrichin on välttämätöntä muistaa, mitä hän on nähnyt kiirastulivierailunsa aikana. Mutta juurihan kerrottiin, että kiirastulessa jokainen käy läpi omaa elämäänsä. Eli liittyykö tämä välttämätön unohduksissa oleva maailman mullistava ja pelastava tieto jotenkin Ettrichin omaan menneisyyteen? Hänen lapsuudestaan tai muutenkaan ajasta-ennen-naisia ei ole muistaakseni ainakaan kerrottu mitään.
Hämmentävä asia nro. 3. Mainittiinko missään, miten Anjo ja muut hänen kaltaisensa lapset (pohdin, mahtavatkohan hekin vielä esiintyä kirjassa… toivottavasti eivät, tarpeeksi monimutkaista ilmankin) aikovat taistella Kaaosta vastaan? Lisäksi minusta on jotenkin hölmöä, että Anjo menettääkin muistinsa ja kaiken nykyisen tietämyksensä sillä hetkellä kun hän plumpsahtaa Isabellen kohdusta ulos. (Ihmisen kehitys alkaa hedelmöittymisestä jne.)

Jää nyt aika kitinäksi tämä, mutta pakko vielä sanoa... Minusta suunnilleen kaikki kirjailijan eläimistä sanoma oli kertakaikkisen typerää. Aivan yhtä absurdia, kuin väittää eläinten tehtävän olevan suojella ihmistä, olisi väittää, että että kaikkien muiden luontokappaleiden ylimmäinen olemassaolon tarkoitus on suojella leppäkerttuja. Kaiken huippu oli ajatus, että eläimet itse  kaikessa jalomielisyydessään olisivat päättäneet uhrata oman vapautensa ihmisten hyväksi ja sen takia kykkisivät nyt eläintarhassa...

[Murzim]

Minäkin pidin eläintarhajaksoa aika älyttömänä. Ei oikein vakuuttanut.

Sen sijaan Ettrichin muistinmenetys oli oikein raikas käänne, siitä pidin. Tuli hetkeksi ihan uutta intoa lukemiseen. Ehkä pidin siitä niin paljon siksi, että siinä tuntui olevan vähän järkeä. Järki ei muuten ole tätä kirjaa erityisen voimakkaasti luonnehtinut. Eihän sitä nyt toki aina tarvitakaan, mutta vähän kauas todellisuudesta tässä välillä mennään. Mutta taisin jo ehkä aiemminkin mainita, että tällainen lynchmäinen sinkoilu ei ole minun puurokuppini muutenkaan.