Jonathan Carrol: Valkoiset omenat – Hietzl & Oi eef (6, loppu)

[Angrod]

Tämän osan käsittely alkaa 28.9.09

[Angrod]

Luku-Hietzl on nyt takana.

Tuntuu kuin tältä loppuisi aika kesken, kun matka kirjaan loppuun on ihan sivijen päässä, ja tapahtumat on saatu vasta kunnolla vauhtiin. Jatkoahan on tosin olemassakin, aluksi kuvittelin, että siirtyisin suoraan siihen tämän perään, mutta taitaa jäädä tekemättä ainakaan hetkeen.

Viime luvut ovat oikeastaan mennet lähes paikalla junnaamiseen ja tapahtumia on vain pitkitetty omituisuuksilla. Henkilöistä on jo kerrottu tapeeksi ilman, että heidän meneisyyttää ja heikkouksiaan tulisi puida ja alleviivata.

Bruno Mann  ei ole myöskään päässyt oikein minnekään, tai on, mutta ei ole saanut aikaiseksi mitään vielä.

Ainoa valo pilkku voisi olla se, että Ettrichin kerrotaan olevan vaikeuksissa. Eli ehkä jotain saatiin aikaiseksi sillä aikaa kun lukijaa tympäännytettiin. Näin siis jos Hietzliin ja Herra Kaasujalkaa on luottamista. Koiralla ei tosin taida olla huulipunaa, joten ehkä heillä on puhtaita jauhoja pussissaan.

Huomenna lisää.


Edit tänään: Huominen koitti ja oikeastaan teki mieli tehdä uusi viesti mihin kirjoittaa vaan: No joo. Foorumin sääntöihin sopinee paremmin, että käytän edittiä. Lisää tulee vielä, mutta vasta joku toinen päivä.   

[Hiistu]

Jatkoahan on tosin olemassakin, aluksi kuvittelin, että siirtyisin suoraan siihen tämän perään, mutta taitaa jäädä tekemättä ainakaan hetkeen. 

Minun on tunnustettava, etten lukiessa tiennyt Valkoisten omenien olevan osa kirjasarjaa... Kenties se sitten selittää juonen pysähtyneisyyttä (ja omaa hetkittäistä tuskastumistani), jollei tässä osassa ollutkaan vielä tarkoitus saada mitään aikaan. Lukijana kuitenkin vähän höynäytetty olo (parempaakaan sanaa keksi..) miettiessäni, mitä tästä tarinasta oikein jäi käteen.
Kenties yritän vielä myöhemmin tehdä itselleni jotain loppuyhteenvetoa, tai kommentoida ainakin muiden lopputuntemuksia. Nyt siis ihan vain näistä kahdesta viimeisestä kappaleesta nousseita mietteitä.


En pidä Carrollin tavasta kuvata kuolemaa tai kuolemanjälkeistä. Kuolema on jotenkin mukava paikka tai olotila, josta voidaan piipahtaa helssaamaan sukulaisia ja turisemaan mukavia kaakaokupposen ääressä kuin ei mitään. Koomassakin on kova työn pähkiä, haluaako palata elämään vai jääkö mieluummin harrastamaan kaikkia kivuuksia tuonpuoleiseen. Jonkinmoiseen kulttuurieroon varmaan karahdin, sillä minulle kuolema vaan on vakava asia. Vakaville asioille saa (ja välillä kuuluukin) nauraa, mutta ei niiden kanssa ole sopivaa.. pelleillä.

Välillä tuli sellainen olo, kuin kirjailija olisi kertakaikkisesti unohtanut osan tarinaosasistaan - tai kyllästynyt niihin. Esim. isoäiti luovutti suureleisesti kynänsä Isabellelle ja samalla selitettiin, kuinka suuren uhrauksen hän oli valmis tekemään lapsenlapsensa tähden. Myöhemmin kynästä ei puhuttu enää sanaakaan. Kyllästymisellä taasen tarkoitan vaikkapa sitä, kuinka Bruno ei lopulta tarvinnutkaan vaivalla luotua valeasuaan mihinkään, koska halusi esiintyä omana itsenään. Lukijana ottaa sellainen sikäli päähän, että itse joutuu tekemään ”turhaa” työtä pitäessään mielessään jäsennyksessä ja järjestyksessä erinäisiä juonisuikaleita, jotka eivät sitten lopulta ikinä muodostakaan mitään juonta.

Mantereitten läpi juokseva Hietzl- koira oli herttainen otus, vaikkei silläkään ollut tarinassa paljoa merkitystä - mutta milläpä tässä olisi ollutkaan. On se söpöysarvokin sentään jotain.

Tämän loppuosion opetussaarnat olivat jopa siedettävän järkevää asiaa (verrattuna aiempiin mosaiikkihöpinöihin). Omien pelkojensa kohtaamisen tärkeys nyt on ihan luonnollinen juttu, mutta siihen oli näppärästi lisätty sekin, kuinka ihmiset itse voivat haitata omaa elämäänsä. Alitajuntaa ja menneisyyden vaikutusta ja kaikkea jännää, tykkäsin.
Enemmän filosofiseksi liirumlaarumiksi meni taas viimeisen kappaleen toteamus, kuinka rakkaus on osa kaaosta. Mutta minusta se oli kaunis ajatus. Sitä jäin vielä jälkeenkin miettimään, että jos kaaos ei pysty muuta kuin tuhoamaan, ja kuitenkin rakkaudessa luodaan jotain yhteistä uutta... Saattaa johtua sitkeästä räkätaudista, mutta miusta siinä oli Jotain.  (Räkää syytän ainakin siitä, etten osaa tuntemuksiani nyt sorjemmin sanoiksi seppelöidä.  )
Ja tuhosiko Kaaos siis lopulta itse itsensä, koska käsittääkseni juuri sisällään möyrivän kaaoksen vaikutuksesta Ettrich kävi Brunon kurkkuun?

Brunon kohtalo oli jopa pienoinen pettymys. Milloinkaan ei oikein selvinnyt, mikä hän tai muut hänen laisensa oikein olivat olentojaan… Edes se ei käynyt kunnolla selväksi, miksi Bruno niin vihasi ja halveksi ihmisiä; kenties se oli jonkinmoinen lajiominainen piirre. Lopulta miestä kävi jopa sääliksi, sellainen suht harmiton tunari kun oli. (Juu, miulla on refleksinomainen tarve adoptoida kaikki takkuiset ja vesikauhuiset ötti-örrinkäiset…  ) Tokkopa se edes aito homo…

Loppu oli yhtä yllättävä kuin koko kirja, mutta tunnelmaltaan ehdottomasti suosikkejani koko kirjasta. Maailma jäi pelastamatta ja muutenkaan mihinkään Suureen ja Tärkeään ei saatu sen enempää järkeä kuin ratkaisuakaan. Mutta suuret teoriat ja toimintaäksöni eivät kirjan perusteella olekaan (näiniikus nätisti sanottuna) Carrollin vahvinta osaamisalaa, toisin kuin lopun kaltaiset leppoisat ja lämmpimät, luvallisesti pysähtyneet hetket.

[Metusalem]

Taisin jotenkin hämärästi muistaa lukiessani, että kyseessä on sarjan avausosa, mutta enpä tullut sitä paljoa ajatelleeksi. Täytyy sanoa, että tämän perusteella taitavat ne loput osat jäädä lukematta.

Niin kuin arvelinkin, ei tähän sekasotkuun saatu päätä saati häntää laisinkaan. Jos tämän olisi tarkoitus toimia itsenäisenä romaanina, Carroll on epäonnistunut aika rankasti. Esimerkiksi juuri nuo tyhjään loppuvat tarinanpätkät, kuten isoäidin antama kynä. Voihan tuolla kynällä olla joku merkitys jossain jatko-osassa, mutta tässä se on todellakin täysin turha.

Kirjan loppu sinänsä oli mukavan avoin, mutta kuitenkin tarpeeksi lopun tuntuinen ettei kirja tunnu jäävän kesken. Harmi että sählinki ennen sitä loppua ei vakuuta. Tämä "eef" on kaikkein kummallisin juttu, ihan siitä lähtien että noiden kolmen kirjaimen merkityksestä ei ole mitään tietoa. Lieneekö kirjailija vetänyt vain hatusta joitain kirjaimia?

Bruno Mann oli loppuun asti arvoitus. Minuakin jäi vaivaamaan, mitä ihme otuksia Bruno ja muut olivat (ehkä tähänkin saadaan selvyyttä jossain jatko-osassa...) tai mitä merkitystä oli sillä, että Bruno väitti olevansa homo. Ei siitäkään puhuttu enää toista kertaa koko kirjan aikana.

Hassu kirja, mutta tulipahan luettua. Odotan muiden kommentteja tähän, kai te sen kirjan olette lukeneet kuitenkin (itsekin olin tosin lukenut jo ainakin viikko sitten).

Edit: Hei, miksi kirjailijan on väärin otsikossa? Ajattelinkin, että täytyy siinä olla kaksi L:ää lopussa.

[Jussi]

Vaikka Valkoiset omenat ei iskisi, niin suosittelen kokeilemaan Carrollin esikoisromaania Naurujen maa. Se on minusta huomattavasti parempi, ja tällä kertaa kirjasta löytyy selkeä juoni. Sekoilua on paljon vähemmän ja tarina tulee päätökseen viimeisillä sivuilla.

Ei Naurujen maa mielestäni mikään huippukirja ollut, mutta lukemisen arvoinen.

[Vanamo]

Minäkin sain viimein luettua tämän loppuun asti ja olin varsin pettynyt. Kirja loppui töksähtäen ja itselleni jäi jokseenkin tyhjä olo, että tässäkös tämä sitten oli. Asiaa selittää tuo, ettei tämä ollutkaan itsenäinen kokonaisuus, mutta hieman outoa, ettei kirjassa itsessään missään kohtaa mainita (kuten takakannessa tms), että sille olisi jatko-osakin. Kirja itsessään ei edes vaikuta sellaiselle, että siihen kuuluisi olla jatkoa - jos loppu olisi vain tehty hieman paremmin.

Isabellen isoäidin antamalla kynällä ei ollut mitään merkitystä, Brunon uudistuneella olemuksella ei ollut varsinaisesti mitään merkitystä, kilpa-ajajalla ja Hietzlilläkään ei ollut suurempaa merkitystä... Paljon mielenkiintoisia ideoita ja hahmoja, jotka on heitetty kirjaan, mutta joita ei hyödynnetty kunnolla.

Olisin toivonut, että kirja olisi kietoutunut vielä enemmän Isabellen ja Ettrichin suhteen ympärille tässä hetkessä. Sen sijaan heidän suhteensa tuntui olevan pääosin vain menneisyyttä, jossa he olivat kokeneet upeita kokemuksia ja olleet onnellisia - kun taas nykyhetki oli enemmän vain suorittamista, joka ei paljoakaan enää vienyt heidän suhdettaan eteenpäin tai tuonut siihen mitään uutta.

Kirjan alku oli erittäin lupaava ja sitä pettyneempi sitten olinkin loppupuoleen. Ei hirveästi kiinnosta jatko-osa, mutta ehkä joskus voisi harkita tuohon Naurujen maahan tutustumista, kun jokin kirjailijan tyylissä kuitenkin vetosi.

[Murzim]

Luin tämän loppuun jokunen tovi sitten, ja tunnelmat olivat hyvin samankaltaisia kuin muilla tässä ketjussa. Jos tähän on tosiaan jatkoa, niin enpä taatusti tutustu. Kirjan lukeminen loppuun oli jo jonkinlainen työvoitto.

Kirjan kansiin painetuissa arvostelupätkissä annetaan ymmärtää että kirja olisi jonkinlainen hyvän mielen kirja tmv. En voi tajuta mikä tässä nyt oli sitten hyväntuulista. Kirjan oli kaiketi myös tarkoitus kertoa jotain hienoa rakkaudesta, mutta sitäkään en löytänyt. Masentava ja sekava paketti kaiken kaikkiaan. Ja jos odottamani vauva alkaisi puhua minulle niin en kyllä sitäkään kokisi positiivisena asiana. Säästäköön suosiolla tarinansa muutaman vuoden päähän.