Jatkoahan on tosin olemassakin, aluksi kuvittelin, että siirtyisin suoraan siihen tämän perään, mutta taitaa jäädä tekemättä ainakaan hetkeen.
Minun on tunnustettava, etten lukiessa tiennyt Valkoisten omenien olevan osa kirjasarjaa... Kenties se sitten selittää juonen pysähtyneisyyttä (ja omaa hetkittäistä tuskastumistani), jollei tässä osassa ollutkaan vielä tarkoitus saada mitään aikaan. Lukijana kuitenkin vähän höynäytetty olo (parempaakaan sanaa keksi..) miettiessäni, mitä tästä tarinasta oikein jäi käteen.
Kenties yritän vielä myöhemmin tehdä itselleni jotain loppuyhteenvetoa, tai kommentoida ainakin muiden lopputuntemuksia. Nyt siis ihan vain näistä kahdesta viimeisestä kappaleesta nousseita mietteitä.
En pidä Carrollin tavasta kuvata kuolemaa tai kuolemanjälkeistä. Kuolema on jotenkin mukava paikka tai olotila, josta voidaan piipahtaa helssaamaan sukulaisia ja turisemaan mukavia kaakaokupposen ääressä kuin ei mitään. Koomassakin on kova työn pähkiä, haluaako palata elämään vai jääkö mieluummin harrastamaan kaikkia kivuuksia tuonpuoleiseen. Jonkinmoiseen kulttuurieroon varmaan karahdin, sillä minulle kuolema vaan on vakava asia. Vakaville asioille saa (ja välillä kuuluukin) nauraa, mutta ei niiden kanssa ole sopivaa.. pelleillä.
Välillä tuli sellainen olo, kuin kirjailija olisi kertakaikkisesti unohtanut osan tarinaosasistaan - tai kyllästynyt niihin. Esim. isoäiti luovutti suureleisesti kynänsä Isabellelle ja samalla selitettiin, kuinka suuren uhrauksen hän oli valmis tekemään lapsenlapsensa tähden. Myöhemmin kynästä ei puhuttu enää sanaakaan. Kyllästymisellä taasen tarkoitan vaikkapa sitä, kuinka Bruno ei lopulta tarvinnutkaan vaivalla luotua valeasuaan mihinkään, koska halusi esiintyä omana itsenään. Lukijana ottaa sellainen sikäli päähän, että itse joutuu tekemään ”turhaa” työtä pitäessään mielessään jäsennyksessä ja järjestyksessä erinäisiä juonisuikaleita, jotka eivät sitten lopulta ikinä muodostakaan mitään juonta.
Mantereitten läpi juokseva Hietzl- koira oli herttainen otus, vaikkei silläkään ollut tarinassa paljoa merkitystä - mutta milläpä tässä olisi ollutkaan. On se söpöysarvokin sentään jotain.
Tämän loppuosion opetussaarnat olivat jopa siedettävän järkevää asiaa (verrattuna aiempiin mosaiikkihöpinöihin). Omien pelkojensa kohtaamisen tärkeys nyt on ihan luonnollinen juttu, mutta siihen oli näppärästi lisätty sekin, kuinka ihmiset itse voivat haitata omaa elämäänsä. Alitajuntaa ja menneisyyden vaikutusta ja kaikkea jännää, tykkäsin.
Enemmän filosofiseksi liirumlaarumiksi meni taas viimeisen kappaleen toteamus, kuinka rakkaus on osa kaaosta. Mutta minusta se oli kaunis ajatus. Sitä jäin vielä jälkeenkin miettimään, että jos kaaos ei pysty muuta kuin tuhoamaan, ja kuitenkin rakkaudessa luodaan jotain yhteistä uutta... Saattaa johtua sitkeästä räkätaudista, mutta miusta siinä oli Jotain. (Räkää syytän ainakin siitä, etten osaa tuntemuksiani nyt sorjemmin sanoiksi seppelöidä.

)
Ja tuhosiko Kaaos siis lopulta itse itsensä, koska käsittääkseni juuri sisällään möyrivän kaaoksen vaikutuksesta Ettrich kävi Brunon kurkkuun?
Brunon kohtalo oli jopa pienoinen pettymys. Milloinkaan ei oikein selvinnyt, mikä hän tai muut hänen laisensa oikein olivat olentojaan… Edes se ei käynyt kunnolla selväksi, miksi Bruno niin vihasi ja halveksi ihmisiä; kenties se oli jonkinmoinen lajiominainen piirre. Lopulta miestä kävi jopa sääliksi, sellainen suht harmiton tunari kun oli. (Juu, miulla on refleksinomainen tarve adoptoida kaikki takkuiset ja vesikauhuiset ötti-örrinkäiset…

) Tokkopa se edes aito homo…
Loppu oli yhtä yllättävä kuin koko kirja, mutta tunnelmaltaan ehdottomasti suosikkejani koko kirjasta. Maailma jäi pelastamatta ja muutenkaan mihinkään Suureen ja Tärkeään ei saatu sen enempää järkeä kuin ratkaisuakaan. Mutta suuret teoriat ja toimintaäksöni eivät kirjan perusteella olekaan (näiniikus nätisti sanottuna) Carrollin vahvinta osaamisalaa, toisin kuin lopun kaltaiset leppoisat ja lämmpimät, luvallisesti pysähtyneet hetket.