Neanna
Velho
 Poissa
Viestejä: 358
Sukupuoli: 
Asuinpaikka: Tampere
|
 |
« Vastaus #24 : 29.Huhtikuu 2011, 18:45 » |
|
Minä nyt kirjoitan viestin, joka menee osittain sopivasti tähän ketjuun ja pikkuisen myös ohi, sillä nyt viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut Ajan Pyörän alusta The Gathering Stormiin asti. Odottelen vielä, että saan Towers of Midnightin pokkarina, mikä taitaa tapahtua hyvin piankin.
Ensimmäisenä totean, että oli hyvä, että päätin lukea sarjan alusta lähtien, sillä en ollut muistanut puoliakaan tapahtumista, sillä ensimmäisten osien lukemisesta oli kulunut sellaiset kymmenen vuotta ja Crossroads of Twilightin lukemisesta ainakin seitsemän (en ollut lukenut A Knife of Dreamisiä, vaikka olin sen hankkinut). Alkupuolen osat vetivät minut aika tehokkaasti sisäänsä kuten ennenkin ja hahmoihin pystyi samaistumaan hyvin. Sen sijaan, kuten muistelinkin, osat 7-10 takkusivat. Niissä tapahtuu erittäin vähän tärkeitä asioita, vain loputonta alustusta tulevalle ja valtavasti merkityksetöntä kuvausta kaikesta mahdollisesta. Nämä olisi voinut tiivistää 1-2 romaaniksi ilman, että juoni olisi kärsinyt lainkaan. Ei ihme, etten aikoinani ollut niin innostunut A Knife of Dreamsistä, kun Crossroads oli niin pitkäveteinen (eivätkä parin-kolmen vuoden takaa tapahtumat olleet kovin hyvin muistissa).
A Knife of Dreams oli kuitenkin jo heti parempi ja siinä oikeasti tapahtui joitakin asioita, joiden tapahtumista olin jo ehtinyt odottaa. Omaksi suosikikseni oli jo aiemmin noussut Mat ja hänen tilanteensa Tuonin kanssa ja vihdoin siinä tapahtui jotakin, vaikka aika eri tavalla kuin olin odottanut. Olin ehkä toivonut jotakin aavistuksen romanttisempaa, mutta toisaalta heidän "naimisiinmenonsa" on aika mielenkiintoisesti hoidettu noinkin.
Mutta sitten itse The Gathering Storm. Minä en ole varma, onko Sandersonin tyyli parantanut vai huonontanut sarjan tasoa. Joitakin ärsyttäviä piirteitä hänen tekstistään kuitenkin minun mielestäni löytyy. Hänen käsittelyssään hahmoista on yhtäkkiä tullut paljon läpinäkyvämpiä ja yksioikoisempia. Minulle tuli sellainen olo, että Sanderson olisi joutunut tekemään itselleen selvää, mitä kukakin hahmo tavoittelee, ja kirjoittanut kaikki ajatuksensa lopulliseen tekstiin.
Silti kirja on parempi kuin muutamat edeltäjänsä, mutta ennen kaikkea, koska tapahtumat rullasivat eteenpäin niin hyvässä kuin pahassakin. Rand oli minusta lähinnä ärsyttävä, kuten pitkän aikaa aikaisemminkin, mutta sentään tuon "pahan puolen" kanssa hän oli jossakin määrin mielenkiintoinen, vaikka petyin siihen, ettei hän tehnytkään kovin paljon peruuttamatonta pahaa. Olihan Graendalin koko kartanon tuhoaminen aika radikaalia, mutta kun miettii, niin suurin osa asukkaista taisi olla tahdottomia orjia. Minun pitää kyllä toivoa, että Graendal meni siinä mukana. Egwenen osiot taas olivat paljon parempia myös hahmon itsensä vuoksi. Hänestä olen pitänyt alusta asti ja nyt hän pääsi ansaitsemaansa kukoistukseen neuvokkuudellaan ja periksiantamattomuudellaan. Joskin minua ärsyttää se, että hänen ennustuksensa Valkoisen tornin hyökkäyksestä annettiin joskus niin kauan sitten, että hyvä kun sitä muisti, vaikka kirjat luki putkeen. Sentään siitä muistuteltiin ennen sen tapahtumista.
Yleisesti ottaen olen tyytyväinen siihen, että olen tutustunut sarjaan, sillä onhan se monimuotoisuudessaan yksi fantasian parhaita. Tällä tarkoitan siis historian yms. kehittelyä. Harmittaa vain, että se on kirjoitettu niin epätasaisesti. Ja ilmeisesti seuraava on taas pieni notkahdus. Pitää toivoa, että itse finaali pääsee kruunaamaan sarjan.
|
