Tuolla oli näköjään Alice in Chainsille kahden viestin ketju, mutta sen lisäksi grungen kuuntelijat ovat pysytelleet aika hiljaa - edes Nirvanalle ei ollut topicia. Ajattelin, että jos kerta eri bändit eivät saa kannatusta, niin ehkä yhteistopicissa löytyisi enemmän keskusteltavaa.
Alice in Chainsista sanottua:
Itse päädyin kuuntelemaan kyseistä yhtyettä kaverini välityksellä. Hän oli aiemmin tyrkyttänyt minulle Megadethiä, johon en liiemmin ollut ihastunut. Tästä johtuen odotukseni eivät olleet järin korkealla Alice in chainsinkaan suhteen. Yhtye kuitenkin yllätti minut varsin positiivisella tavalla. Erityisesti olen tällä hetkellä ihastunut kappaleiden nimiin (Sickman ja angry chair ovat vain jotakin ilmiömäistä) sekä laulajan ääneen. On kuin kuuntelisi Nirvanaa, mutta vain enemmän omiin mielialoihin sopivana.
Yhtyeen tyyli on minusta välillä itseään pahemman kerran toistavaa, mutta valtaosa kappaleista on vain sen verran anarkistisia, että tätä on oikeastaan melko vaikeaa panna merkille.
Minulla kun on paha tapa listata suosikkikappaleitani yhtyeiltä, niin miksi tämänkään aiheen tulisi olla poikkeus. Minusta ihanimpia biisejä ovat Angry chair (lähinnä sanoitus ja tunnelma), Again (hassu), Sickman (se nimi!) sekä Over now. Viimeksimainittu on siitä kiva että se ei kuulosta pitkältä, vaikka muutamaa riviä sanoja toistetaan kokonaiset seitsemän ja jotakin minuuttia.
Olen tutustunut vain klassikkolevy
Dirtiin, mutta siltä ne parhaat biisit ilmeisesti löytyvätkin. Kovaa riffittelyä, joka uppoaa täysillä. Levyllä ei oikeastaan huonoja biisejä ole (no, okei, ainakin Sickman ja Hate to Feel on venytetty ihan liian pitkiksi), mutta eniten pidän niistä, joissa on koukuttavat kitarariffit (Dam That River, Them Bones) tai mieleenpainuva kertsi (Would?, Junkhead).
Alice in Chains on minusta kaikkiaan vähän puhtaampaa ja suorempaa kuin kohinaa ja rosoisuutta täynnä oleva Nirvana, mutta mielenlaadusta riippuu, onko se hyvä vai huono. Rooster ainakin on hieno katharsis-biisi, joka nostattaa, ja Would? toimii kun on huonolla tuulella.
Otetaas pöydälle muutkin grungebändit, joista diggailen. Pearl Jamin
Ten oli vähän aikaa sitten kovassa kuuntelussa. Siinä on hyviä biisejä ja ihanaa kitarasankarointia, ja pidän laulajan äänestä (totuin siihen pikkupoikana, jolloin sain
Versuksen lahjaksi ja kuuntelin sitä silloin paljon). Mutta Pearl Jam vetoaa pitemmällä tähtäimellä vähän vähemmän, siitä puuttuu Alice in Chainsin ja Nirvanan tuskaa, joten se ei kosketa samalla lailla. Se on vähän kevyempää, popimpaa.
Tiedän, että Pearl Jam on edelleen aika suosittu, ja heiltähän tuli juuri uusi levy
Backspacer, joka on saanut positiivisia arvosteluja. Joku täälläkin on varmaan siihen tutustunut? (Minä en ole.)
Ja lopuksi sitten suursuosikkini Nirvana. Se oli vuosikausia tauolla, en kuunnellut oikeastaan ollenkaan, mitä nyt silloin tällöin kappaleen tai pari. Muistaakseni lukion ensimmäisellä luokalla oli vaihe, jolloin en muuta kuunnellutkaan kuin Nirvanaa (enimmäkseen kai Nevermindia, ja pidin myös paljon MTV Unplugged in New York -levytyksestä). Sitten aloin kuunnella enemmän Radioheadia ja kaikenlaista metallia (ensin Nightwishiä ja sitten vähän muuta), ja Nirvana jäi pölyttymään.
Nyt olen hiljalleen kokenut pienimuotoisen uudelleenheräämisen. Aloin kuunnella Incesticidea vähän enemmän, ja nyt viime viikolla tuli tuo Live at Reading -livejulkaisu Nirvanan kultakaudelta -92. Se sai minut tajuamaan että ei hitsi täähän toimii edelleen. (Pelottavaa - alankohan seuraavaksi kuuntelemaan uudestaan King Crimsonia, joka oli lempibändini ennen Nirvanaa?)
Aiemmin Nirvanassa vetosi se mikä popissa noin yleensäkin nuorisoa - tarttuvien sävelmien mukana on kiva hoilottaa. Nykyään kun musiikkimaku on vähän kehittynyt, alkaa arvostaa sitä miten hyvä lauluntekijä Kurt Cobain tosiaan oli. Beatles-vaikutteet ovat selvät: valtava vyöry kolmen minuutin kipaleita, joissa on sinänsä simppeli rakenne mutta hyvä melodia. Ei tarvitse kikkailla kun osaa tehdä jotain, joka toimii sellaisenaan. Ja Nirvana on vielä sen verran rohkea että upottaa sävelmänsä ruttuiseen särömeluun. In Uteroa kun kuuntelee niin välillä tuntuu siltä kuin se tulisi rikkinäisestä televisiosta lumisateen keskeltä. Toisaalta se on saundimaailma, jota oppii rakastamaan.
Nirvanan laaja tuotanto studioalbumien lisäksi muuten paljastaa myös, että bändi on yllättävän vivahteikas ja sen repertuaari olisi voinut kasvaa vaikka miten jos Cobain olisi elänyt ja sallinut itselleen uusiin suuntauksiin kajoamisen. MTV Unpluggedilla saavutetaan herkkä, lähes harras tunnelma, ja Incesticidella kuullaan voimissaan oleva indiebändi (verratkaa huviksenne Arcade Fireen, välillä tulee sellaisia hetkiä että vain koskettimet puuttuvat). Muutenkin Nirvanalla on paljon levyttämättömiä helmiä (joita on julkaistu esim.
With the Lights Out-boksissa). You Know You're Right on ehkä bändin paras biisi, ja Do Re Mi -demosta olisi saanut ihanan hitin (oikeastaan se on sellainen jo sellaisenaan, huonoine äänenlaatuineenkin).
Voisin tehdä tähän 500 sanan esseen jokaisesta Nirvanan levystä, mutta ehkä se ei ole tarpeellista.
