Mitä olet viimeksi lukenut - Lyhyitä arvioita kirjoista 2010

[Eija]

Anthony Burgess: Kellopeli appelsiini

Kellopeli appelsiini on satiirinen tarina nuorisoväkivallasta ja valtion yrityksestä pakkokeinoin kitkeä väkivalta pois kaduilta. Toisaalta kertomus on myös nuorukaisen kasvutarina. Minäketojan, Alexin, kertomana tarina on hauskaa luettavaa siinä käytetyn ”nadsat” slangin vuoksi. Olen lukenut Kellopeli appelsiinin vuoden 1991 suomennoksesta parikin lyttäävää arvostelua, joissa todetaan että käännös on ala-arvoinen ja siinä ei onnistuta pääsemään lähellekään alkuperäistekstin tasolle. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Luin kirjasta saman suomentajan toimesta tehdyn vuoden 2007 korjatun laitoksen. En tiedä kuinka paljon alkuperäistä suomennosta on muutettu, mutta sama se, minuun sen kielellinen ilmaisu upposi täysin joka tapauksessa. Olen nähnyt joskus kauan aikaa sitten Stanley Kubrickin mieleenpainuvan elokuvaversion kirjasta (kirjassa lopetus on erilainen) ja vaikka kirjan tarina oli tuttu ja hyvin muistissa, se ei lukemista haitannut. Alussa muutamien sivujen jälkeen en ollut ihan vakuuttunut kirjan olevan makuuni, mutta päästessäni sisälle kirjoitustyyliin ja tarinan rytmitykseen, avot…toimii.

[Jussi]

David Anthony Durham: The Other Lands (kansi)

Tämä on Acacia-trilogian keskimmäinen osa. Kirjoitin foorumille viime vuonna pitkähkön arvion ensimmäisestä kirjasta, ja monet sanomani kohdat pätevät myös Other Landsiin. Romaani käynnistyy yhdeksän vuotta edellisen lopetuksen jälkeen. Kuten nimestä voi päätellä, sijoittuvat tapahtumat osittain uudelle alueelle, läntiselle mantereelle. Teos on tyyliltään vähän erilainen kuin avausosa, sillä nyt ei nähdä suuria sotaretkiä tai armeijoiden välisiä yhteenottoja. Lopetuksen perusteella tämä tulee kyllä muuttumaan sarjan päätösosassa. Other Landsin sivumäärä on edelliskirjaa pienempi.

Tykkäsin ensimmäisestä osasta paljon, mutta tämä toinen oli vielä parempi. Siitä huolimatta, että tällä kertaa romaanista puuttuu kunnollinen loppuratkaisu. Tarina jää nyt cliffhangeriin eikä kirja toimi itsenäisenä teoksena. Other Landsin ja viimeisen osan välillä ei varmasti tapahdu siirtymistä ajassa eteenpäin. Sanoin vanhassa arviossani, että Durhamin hahmonkuvauksessa olisi parantamisen varaa. Ilokseni tämä osia-alue tosiaan koheni, eikä minulle ole enää valittamista siitä. Suosikkini oli Corinn, jonka näkökulmaluvut olivat todella kiinnostavia. Hänen moraalisesti arveluttava hahmonsa oli ydin kirjan juonilinjoille. Toisena hyvänä henkilönä täytyy mainita Delivegu. Koska avausosassa monet näkökulmahenkilöt kuolivat, löytyy teoksesta uusia.

Durhamin kirjoitustyylikin tuntui parantuneen, sillä Other Landsiä luki ilman ongelmia eikä tylsiä kohtia löytynyt. Tämä saattoi johtua siitä, että nyt ei tapahtunut aikahyppyä kesken tarinaa, mikä rikkoi jonkin verran avausosan rakennetta. Teoksessa esiteltiin eri osapuolten juonia valtakunnan hallitsijan syrjäyttämiseksi, ja niiden etenemistä seurasi mielellään. Uusi manner oli kiehtova paikka, ja kirjasta löytyi useita hienoja/yllättäviä kohtauksia. Tärkeimmät teemat olivat orjuuden olemus sekä kamppailu idealismin ja pragmaattisuuden välillä. Acacia-trilogiaa voi kehua ns. korkeakirjallisesta tyylistä. Durhamiahan pidettiin uransa alkupuolella "literary fictionin" kirjoittajana.

Ehkä olisi pitänyt lukea Other Lands vasta lähempänä päätösosan julkaisuaikaa, sillä lopun cliffhanger on ilkeä... Vielä nimetön kirja ilmestyy näillä näkymin ensi vuoden loppupuolella. Sarjaa on käännetty useille kielille, viimeksi puolaksi, mutta suomennosta ei taida olla luvassa. Aion lukea sen Durhamin historiallisen Hannibal-romaanin ennen Acacian kolmatta osaa. Pitää vielä mainita hyvänä asiana se, että Other Landsin alusta löytyy tiivistelmä aiemmista tapahtumista.

Arvosana: ****½

[Pisania]

Inhosin niin paljon kesällä pakosta lukemaani Igguldenin Rooman portteja, että uskalsin vasta nyt tarttua uuteen historialliseen viihderomaaniin. Romain Sardoun Kolmastoista kylä on kyllä sitä ihtiään. Murhia, juonittelua, vanhoja salaisuuksia, mystiikkaa, keskiaika, verta ja katolinen kirkko. Mitä muuta voisi pyytää? Tarina oli vetävä ja hienosti sommiteltu ja hahmotkin olivat oikein onnistuneita (tahtoo sanoa että yksikään niistä ei ärsyttänyt ja se on jo paljon). Mieli tekisi lukea jotain samanhenkistä, mutta ehkä on kuitenkin parempi että alan kertaamaan saksaa ja tiedonhankitatutkimusta ensi viikon tentteihin. Pian alkaa loma ja sitten voi lukea niin paljon kuin sielu sietää!

[Xariel]

Minä luin tässä Rick Riordanin uuden The Heroes of Olympus -sarjan aloitusosan The Lost Hero. Olin positiivisesti, iloisesti yllättynyt! Olen häneltä lukenut aikaisemmin Percy Jackson-sarjan, ja pidin niiden tyylistä. Humoristista, lentävää, iloista tekstiä... samalla suunnalla jatkoi myös The Lost Hero.

On se sitten hassua, miten moneen vanhoja Kreikan ja Rooman myyttejä ja jumalia saa väännettyä. Tämä on hyvä esimerkki sellaisesta, loistavaa lukemista esimerkiksi ala-astetta lopetteleville nuorille, jotka haluavat vähän jännitystä elämään. Ohjaisi lukuharrastuksen pariin. Pitääpä testata veljeen, mutta taidan aloittaa Percy Jacksoneilla - suomennosta kun The Lost Hero:on saa luultavasti odotella kun Kanen Aikakirjojen suomentaminen vasta alkoi.

[Lachesis]

Harry Martinsonin Aniara. Häikäisevä eepos, kaameaa tragediaa ja yleisinhimillistä pohdintaa. Ostin kirjan divarista joitain vuosia sitten, mutta runomuotoisuus ilmeisesti piti kynnyksen liian korkealla tähän asti. Nyt olin ns. between books (hyvä kirja loppui, seuraavaa ei vielä ollut käsissä), joten päätin lukea Aniaran pois kuleksimasta. Ja olihan se upea. Avaruusalus karkaa reitiltään tutkimattomille teille ja matkustajat sopeutuvat parhaansa mukaan. Ehkä eniten yllätti kielen hienous, sitä oli vaivatonta lukea, melkein yhtä helppoa kuin suorasanaista kerrontaa, ja loppusoinnut pelkästään kohottivat tunnelmaa. Kirjoitusajankohtaansa (1956) nähden tulevaisuusvisio oli yllättävän kurantti, eivätkä puitteetkaan olleet päässeet vanhentumaan. Suomentaja Meriluodon loppusanat antoivat pientä viitettä siitä, millainen urakka käännöstyö oli ollut, mutta työn jälki oli todella palkitsevan kaunista. Loppusointujakin tärkeämmäksi nousi rytmi ja poljento, joka houkutti melkein lukemaan lauluja ääneen.

[Eija]

P.C. Jersild: Jälkeen vedenpaisumuksen

Eletään ydinsodan jälkeisiä aikoja. Maailma on todella karu ja elämä ilotonta ja vaikeaa. Ihmisiltä puuttuu moraali ja he ajattelevat vain omia etujaan ja tarpeitaan. Kirjassa on muutamia iljettäviä kohtia ja elämisen kurjuus ja lohduttomuus oikein paistaa olemassa olollaan. Tarina kaikessa karmeudessaan ei jättänyt kylmäksi, vaan se teki ainakin minuun vaikutuksen. Silti en oikein tiedä pidinkö kirjasta vai en. Suosittelen kuitenkin kokeilemaan.

Robert A. Heinlein: Kuu on julma

Kirja kertoo siitä, kun Kuun asukkaat ryhtyvät vallankumoukseen Maata vastaan tavoitellen itsenäisyyttä. Vallankumousta avustaa tietoisuuden omaava Tietokone Mike. Kirja on tylsä ja kuiva kun mikä. Ennen puoltaväliä meinasin jättää kirjan kesken, mutta väkisin punnersin kirjan loppuun, (koska se kuuluu Hugo voittaja kirjojen lukuprojektiini). Heinlein yleensäkään ei näytä olevan minun makuuni. Yhtä kuiva oli toinen Hugon voittanut Panoksena tulevaisuus. Ehkä Heinleinin kirjoitustyyli ja sovinistinen ajattelutapa ei vaan nappaa.  Ainoa lukemistani Heinleinin kirjoista siedettävä on ollut nuorille suunnattu Galaksin kansalainen, joka ei sekään mikään kummoinen ollut. Nyt tuntuu siltä, että Heinleinit on osaltani luettu ja ei huvita enää muita herran teoksia lukea.

[Piru Naiseksi]

Eilen luin  Lauri Luomasen laatiman Aasiakas ei ole koskaan oikeassa -kirjasen. Toisaalta hykertelin naurusta: miten tolloja ihmiset voivatkaan olla! Toisaalta hävetti, olenhan itsekin silloin tällöin käyttäytynyt aasiakkaan tavoin. Huumoripläjäykset ovat mainioita kuvastimia!

[Eija]

Pierre Pevel: Kardinaalin miekat

Sain juuri ennen vuoden vaihdetta luettu Kardinaalin miekat loppuun ja pidin kirjasta ja aika paljon pidinkin. Alussa uusia henkilöitä esiteltiin tiheään tahtiin, joka hankaloitti hieman lukemista. Henkilöiden esittelyt olivat alussa lyhyissä luvuissa melko pinnallisia. Kun myöhemmin palattiin henkilöihin, oli hieman vaikeuksia hahmottaa ketkä olikaan milloinkin kyseessä. Paljastuksia niin henkilöistä kuin tapahtumista tuli pikkuhiljaa kirjan edetessä ja kun alun kankeudesta päästiin, lukeminen oli helppoa. Juonenkuljetus oli sujuvaa ja yllättäviä juonen käänteitä esiintyi hengästyttävään tahtiin. Vauhdikas tarina, jossa mielenkiinto pysyi yllä loppuun saakka. Kevyttä ”hyvän mielen” lukemista.