Seurustelu

[Valkyrie]

Ham, parisuhteeni on virallisesti ohi, tai no, sitä se on ollut jo kauan. Mutta ny eksäni muutti pois, lopulta, ja jätti minulle osan tavaroistaan, ja osaa koitan saada häntä hakemaan. Ja rahaakin on minulle auki, n. 230 euroa.
Koitan kirjoittaa jonkin sortin loppumietelmiä asiasta.
Kun hän haki kamojaan, tapahtui aika outo  kohtaaminen. Olin nimittäin juuri hakenut pöytäni kirpputorilta isäni kanssa, ja kannoin sitten pöydän runkoa asuntoani kohti, ja siellä hän sulki oven melkein oveni edessä. Huudahdin hänelle, että av aisi oven, kun on kerran ihan sen edessä, ja kuulin hänen mumminsa mutisevan ohimennessään: eikö sillä ole omia avaimia?
Ja tuo vaivaa minua. Olen itsekäs, omapäinen, teen asioita hetken mielijohteesta, mikä tekee elämästä kanssani hankalaa, tavoittelen alituisesti omaa etuani, mutta kuka ei tavoittelisi?
En silti tehnyt hänen elämästään niin pahaa, en ainakaan tarkoituksella..
Loppua kohti hän oli turhautunut, ei ymmärtänyt vieläkään, että minun kanssani voisi puhua asioista, ja syytti minua asioista, ihan inhimillisistä virheistä, että olin kamala, kamala ihminen.
Ja ilmeisesti olen sitä hänelle vieläkin.
Että niin päättyi ensimmäinen vakava parisuhteeni. Kamalaan riitaan ja lievään kusipäisyyteen ja syyttelyyn, että olen maailman kamalin ihminen.

[Ansa]

Sitä on tullut seurusteltua muutamaan otteeseen, ja useimmat kariutuneet aina johonkin (eivät onneksi riitaan): maailmat ei kohtaa, ei ole tunteita, joku toivoi minun olevan jotain muuta kuin mitä olin. En tykännyt siitä, että yritetään ahdata johonkin muottiin; hyväksyisivät toisen sellaisena kuin on, kaikkine virheineen. Jos niitä ei kestä, ei se suhdekaan kestä.

Vuosi sitten kariutunut suhde päättyi yksinkertaisesti siihen ettei kommunikaatio pelannut, ja toisen mieltä painoi epäilys, että minä petän, ihan vain siksi, että hänen entisensäkin oli pettänyt. Huoh.. siitä olisi varmaan riita syntynyt, mutten viitsinyt huutaa. Inhoan huutaa, tai ainakin inhosin. Jos nyt pitäisi sanoa vastaan ja kovaa, niin kyllä tästä flikasta ääntä pääsee.

Nykyinen taas, no... se oli hieman odottamatonta. Ennen koulua olin ajatellut, etten rupea seurustelemaan. Halusin vain keskittyä opiskeluun, valmistua, mennä töihin jne. Joulukuussa taisin huomata, että kaikki on nyt hyvin, paremmin kun aiemmin. Oli koulu, oma kämppä, korotettu työmarkkinatuki opiskelun ajaksi ja ystäviä, joita tuli nähtyä, vaikkakin viikottain, mutta silti. Kaikki hyvin, ja tuntui siltä, että tästä yhtälöstä puuttuu jotain, tai jokin, tai joku.

Taisin sitten välipäivinä humalassa tehdä jotain ajattelematonta. Jälkeenpäin se häiritsi ihan vietävästi. Tuntui siltä, että halkeaisin ellen pääsisi sanomaan, ettei se ollut vain humaltuneen päähänpisto. Loppujen lopuksi se tuntui aivan liian vaikealta edes sanoa. Vaikeaa, mutta totta se oli kuitenkin, ja tuntuu vieläkin siltä, että halkean; aina välillä, kun ikävä polkee rintaa. Ehtinyt tottua siihen, että näimme vain viikonloppuisin ja sitten tuli eteen tämä reissu Itävaltaan: kuusi viikkoa kaukana toisesta. Pakko sen on ollut kestää, vaikka pikkuhiljaa ruvennut ärsyttämään tämä etäisyys. Viikko enää..

Jostain olen kuitenkin tyytyväinen: siitä, etten kuvittele enempää. En vaadi enempää. Pidän jalat maassa ja mielessä vain periaatteet. Tulevaisuudesta voi puhua toisen kanssa; yksin sitä on turha ruveta haaveilemaan yhtään mistään. Eletään päivä kerrallaan ja hyvä näin. Mitä sitä turhia kiirehtimään, kun on koko elämä edessä? Minä ainakin haluan sen punaisen Mini Cooperin jonain päivänä.

[Warghast]

olen kolmea kymppiä lähentelevä miehenroikale ja en ole koskaan seurustellut, omasta tahdosta ja halusta huolimatta. Olen ihastunut pariinkin naiseen kolmessa vuosikymmenessä, mutta en ole osannut/uskaltanut ilmaista itseäni heille. Toinen oli yläaste ja lukioaikojen hyvä ystävä ja ystäväasteelle se jäikin, jos vastapuolelta tulikaan vihjeitä mistään syvällisemmästä heilauttivat ne luupääni ohi kovaa ja korkealta.

Viimeisin nainen, josta olisin halunnut jotain syvällisempää ilmeisesti olikin ystävyytemme alussa hieman enemmän vastakaiun puolella, mutta taas kaikki viestit ampuivat rakettina ymmärrykseni yli. Tuolloin, lähes 10 vuotta sitten, kun huomasin että en uskalla tunteistani hänelle kertoa päätin haudata ne, olla sitten kavereita ja unohtaa koko homman. Nyt tämä nainen on avoliitossa yhden parhaan kaverini kanssa ja omat tunteeni häneen ovat lähempänä sitä ystävyyttä kuin mitään muuta, vaikka joskus hairaiseekin sydämmestä lähinnä siksi, että miksi en ole saanut osakseni samaa.

täytyy myöntää että ajoittain hiipii mieleen epätoivo siitä, että jos sitä emäntää ei ikään löydä, että onko silloin epäonnistunut miehenä? ihmisenä? biologisena olentona? Ja että miten pystyisin muuttamaan itseäni niin että edes se mahdollisuus kumppanin tapaamiseen toteutuisi. Tässä taitaa itselläni olla se "kynnyskysymys" sillä käyn hyvin harvoin ulkona kirjastoa ja kauppaa lukuunottamatta ja tällöinkin sosiaalinen rajoittuneisuuteni pitää minut visusti tuppisuuna. Jos joskus näenkin jonkun joka saattaisi kiinnostaa, en uskalla mennä juttelemaan sillä heti nousee mieleen että "Se on tullut kirjastoon/kauppaan/tänne hakemaan jotain mitä tarvitsee. millä oikeudella minä sitä saisin häiritä? Enhän minäkään halua että joku tuntematon tulee horisemaan kun yritän tehdä ostoksia."

minulle on sanottu (tämän tuntemani naisen toimesta), että olen ehkä liian kiltti mutta kaikkea muuta kuin tunteeton ja kylmä. Että olen uskollinen kuin labradorin noutaja ja että löydän kyllä sen omani. Täytyy myöntää että itsellä ei usko ja luottamus siihen riitä.

[Warghast]

Sanokaas te tietäjät, tai ainakin joskus tienneet, mistä sitä löytäisi itselleen sen elämän kumppanin? Tässä pitkinä, pimeinä iltoina tuli ankara tarve tehdä jotain yksinäisyydelleen ja ensimmäinen askel kohti elämää täydentävää parisuhdetta taitaa olla, että hankkiutuu jonnekkin missä voisi tavata muita ihmisiä.

mutta minne mennä? Mistä löytää roolipelaamisesta, peleistä ja/tai fantasiasta/scifistä kiinnostuneita naisia?

toinen asia on uskaltaako heille mennä puhumaan ja tekemään ensikontaktia. mutta jos etenisi yhden askeleen kerrallaan.

Eli asun itse Espoossa suurpellossa ja olen täysin pihalla minne täälä kannattaa mennä kyseistä ihmistä etsimään joko fyysisesti paikanpäälle tai netin avustuksella.

[Nafisan]

Mistä löytää roolipelaamisesta, peleistä ja/tai fantasiasta/scifistä kiinnostuneita naisia?

Esimerkiksi meillä on yliopistolla lauta- ja roolipelikerho jossa kyllä, on myös naisia. Paikalliset nörttitytöt eivät välttämättä opiskele tietojenkäsittelyä, vaan tunnen myös monia humanistinörttityttöjä. Uskoisin, että jostain tuollaisista paikoista voisi lähteä tutustumaan porukkaan. Itse kyllä vähän pelkään nörttipoikia, enkä siksi usein jokaviikkoisiin pelitapahtumiin mene, ellei avomies ole mukana.

[Dyn]

Tai voi tulla Risingin tapaamisiin, siellähän niitä nörttejä pyörii. :D Minäkin olin nörttiä etsimässä, mutta löytyi sitten humanisti... no, korvikkeeksi musta tuli sitten itsestäni nörtti.

HY:n Tietojenkäsittelytieteen laitoksella sen sijaan ei tiettävästi ole yhtään vapaata naista (naisia kyllä on, kaikki 20%), vaikka toisaalta täkäläiset varatut kyllä usein kierrättävät aika ahkerasti... on niin paljon valinnanvaraa tai jotain. :]

[Peuranpuolikas]

Täytyykin avata oma sanallinen arkkuni vaihtelun vuoksi.

Itse seurustelin neljä vuotta putkeen - oltiin ihan kihloissakin asti - mutta kesällä kävi kylmät. Itseltä meni siinä kämppä ja parisuhde alta sekä jäi kissa eksälle (kissa lähinnä jäi harmittamaan, totta puhuakseni). Silloin ajatukseni oli, että vihdoinkin saa olla rehdisti sinkku ja tarkkailla "tarjontaa" - tai jotakin sinne päin, naivia itsensä yliarviointia. Pian tuli kylmä totuus vastaan.

Sinkkuus, ainakin itselleni, on varsin yksinäinen kokemus. Ystäviä ehtii tavata, asioita on mahdollista saada paljonkin aikaan, mutta lopulta sitä aina menee yksin nukkumaan. Niinkin epätoimivassa parisuhteessa jossa olin viime kesään asti on kuitenkin se joku, jolle jutella kun ei nukuta - sinkkuna vain seinät kuuntelevat.

Toisaalta en ole koskaan kokenut oloani yhtä vapaaksi kuin nyt, ja se on hienoa. Ensimmäisen kerran elämässäni voin kysyä itseltäni, että haluanko todella tehdä näin, ja kykenen mitä spontaaneihimpiin päätöksiin, kun ei tarvitse varmistaa "pa(r/h)emmalta puoliskolta" tämän tuntoja.

Jonkinasteisena nörttinä/hevarina ja muutenkin korkeintaan (hyvänä päivänä) keskinkertaisella ulkonäöllä siunattuna, naiset eivät varsinaisesti ympärillä pörrää. Ei siitä, en minäkään osaa oikein mitään tehdä sinkkuna. Kaikki naiset tuntuvat seurustelevan ja ne, jotka eivät seurustele, katselevat nenäänsä pitkin kuin paskaista ilmaa. Baareissa ja klubeilla ei ole odottamassa kuin pahaa mieltä allekirjoittaneelle.

Huoh, jopas on kyynistä ja pahansuopaa tekstiä. No, ei ole meikäläisen fiilingit sieltä parhaasta päästä ylipäätänsä, joten ehkä kyynisyys on vain kuvaavaa. Kuitenkin oli varsin terapeuttista avata tuntoja näin semi-anonyymisti. Kiitos ja anteeksi.

[Q_Black]

Joskus sillon teinivuosina tuli seurusteltua, mutta se oli aikamoista p*skaa kerrasta toiseen eikä nuo kokemukset miehistä ole parantuneet tässä vuosien saatossa, joten olen jo kuutisen vuotta ollut ihan omasta vapaasta tahdostani sinkku enkä kyllä kaipaakaan ketään rinnalle. Minusta on kiva tulla ja mennä mieleni mukaan eikä kukaan ole kiehnäämässä. Enkä edes osaa nukkua jos joku on vieressä.

Eli olen kai sellainen erakkoluonne ja pidän siitä enkä ole asianlaitaa varmasti muuttamassa ihan hetkeen. Eikä ole tarvettakaan koska en ole sellainen tyypillinen nainen, joka haaveilee kirkkohäistä ja perheestä. En halua kumpaakaan.