Olen viitannut mielipiteissäni niihin maihin, joissa piratismi kukoistaa. Näissä maissa veropohja on surkea.
Piratismi ja verojen välttely ovat käytännössä synonyymi.
...tuota noin. Tuossa puhutaan siitä, että laiton toiminta ja verojen välttely liittyvät usein toisiinsa, ja että yksi tapa välttää korkeaa verotusta on (laiton) piratismi. Mutta ei siitä voi johtaa oletusta siitä, että tekijänoikeuksien rajoittaminen ja mahdollisuus harrastaa enemmän liiketoiminnan muotoja laillisesti johtaisi vähäisempään verojen maksamiseen. Ihan yhtä hyvin voisi esittää, että tekijänoikeuksien rajaaminen lisäisi veronmaksamista. Aiemmin laittomasti toimineet tahot voisivat alkaa maksamaan siitä rehellisesti veroja paljastamatta itseään, ja ne kohtaisivat lisäksi kilpailua isommilta kunnioitettavilta yrityksiltä jotka siihen asti olisivat pysytelleet poissa kys. markkinoilta.
(En ole ihan varma siitä, tarkoitatko siis piratismista puhuessasi epäkaupallista vai kaupallista käyttöä, mutta tuon artikkelin perusteella oletan sinun viittaavan kaupalliseen.)
Aluksi argumentin ulkopuolinen henkilökohtainen huomio: Koska olet älykäs ihminen Xuenay, pelkäänpä että olen nyt osunut aika arkaan kohtaan, koska minusta tuntuu, että et nyt uskalla ajatella tätä loppuun asti. Pelaat nimittäin argumentillasi minun pussiini ja koetat tässä todistella samaa kuin minäkin: piratismi on tehnyt tehtävänsä, piratismi saa mennä.
Juuri tätä nimittäin koetin viestissäni tuoda esiin. Piratismilla on ollut hyvä vaikutuksensa alan bisnekseen: se on ikään kuin ollut evolutiivinen paine markkinoilla. Ehkä noin viimeisen vuoden ajan alan toimijat ovat vihdoin alkaneet tajuta, millaisia tuotteita yleisö haluaa. Nyt on mahdollista ostaa digituotteita netistä tavalla josta tekijätkin hyötyvät.
Eli kannattaako piraattien enää jatkaa vapauttamisvaatimuksiaan? Eikö se ole jo selvää sosialisoinnin vaatimista tai kaikki-mulle-heti-ilmaiseksi-ruinaamista? Jätät tyystin huomiotta, että nämä Spotifyt etc ovat menestyneet nyt, kun piratismi on kiellettyä. Se oli argumenttini pääpointteja: jos sallimme piratismin, miten nämä kaupat voivat selvitä, jos aivan saman tuotteen saa suhteellisen vähällä vaivalla laillisesti ilmaiseksi? Kysymys ei siis ole siitä, että ihmiset käyttäisivät Spotifyä etc "oli ilmaisvaihtoehtoa tai ei", vaan siitä että he käyttävät sitä koska laillista ilmaisvaihtoehtoa ei ole. Tavallinen kaduntallaaja tuntee kuitenkin olonsa epämiellyttäväksi tehdessään jotain luvatonta.
Esität siis vaihtoehtoa, jossa tiedostonjakaminen jäisi kirjoihin rikoksena. Asialla ei kuitenkaan olisi suurta merkitystä suuntaan eikä toiseen, koska kaupalliset palvelut alkaisivat joka tapauksessa olemaan kohta niin hyviä, ettei kenellekään olisi merkittävää tarvetta laittomaan latailuun.
Mutta miten paljon lataamista tässä vaihtoehdossa varsinaisesti valvottaisiin? Jos luvaton kopiointi ja käyttö pysyisi teknisesti ottaen rikoksena, mutta sitä ei käytännössä valvottaisi mitenkään, voisin minä muutamalla varauksella olla sen valmis hyväksymään. Silloin se pysyisi lähinnä kannustimena ostaa tekijältä laillisesti.
Tällä hetkellä ei kuitenkaan tunnu siltä, että tavallisten verkonkäyttäjien vainoaminen vähenisi vaikka kaupalliset palvelut yleistyvätkin. Minun oikeuskäsitykseeni ei sovi se, että Suomessakin pakotetaan vuosittain kymmeniä ihmisiä maksamaan uhrittomasta rikoksesta tuhansien eurojen korvauksia. Puhumattakaan siitä, miten kyseenalaisia ja aidosti viattomienkin ihmisten oikeusturvaa uhkaavia noissa jutuissa käytetyt todisteet ovat. Kaupallisen ja epäkaupallisen rajamailla pyöriville sivustoille (esim. Pirate Bay) kohdistetut korvausvaatimukset nyt ovat aavistuksen ymmärrettävämpiä, mutta siinäkin käytännössä rangaistaan ihmisiä yleishyödyllisestä toiminnasta. Tuntuu siltä, että tällä hetkellä ainoa tapa saada kaikelle tuolle loppu on ajaa epäkaupallisen käytön täyttä vapauttamista. Ehkä jossain välissä tekijänoikeusala toteaa lakijutut hyödyttömiksi ja jättää tavallisen kansan rauhaan, mutta se päivä ei ole vielä tullut.
Lisäksi nykymallinen laki tekee myös laittomaksi esim. fanifiktion, fanitaiteen ja kaikenlaiset luovat remiksit. Sekään ei tunnu oikealta, että ihmisiä kielletään olemasta luovia. Mm. kulttuuritutkija Henry Jenkins on
kirjoittanut pitkällisesti siitä, miten nykyajan nettikultturi antaa etenkin lapsille ja nuorille ennennäkemättömän mahdollisuuden innostua kulttuurin tekemisestä ja fanitaiteen kautta harjoitella sitä tutussa ja turvallisessa kontekstissa.
Lopuksi, vaikka kaupalliset vaihtoehdot ovatkin nyt vihdoin tarjoamassa parempaa laatua kuin tiedostonjakaminen, mikä takaa että tilanne säilyy sellaisena tulevaisuudessakin? Mikäli tiedostonjakaminen todella tukahdutettaisiin, katoaisi osa tuosta "evolutiivisesta paineesta". Niin paljon kuin Spotifysta pidänkin, on sillä myös huolestuttava riski nousta musiikkialalla määräävään monopoliasemaan jos kaikki alkavat käyttää sitä. Niin pitkään kuin epäkaupallinen jakaminen pysyy varteenotettavana kilpailijana kaupalliselle toiminnalle, voidaan välttää monopolien syntyminen. Tai ainakin vähentää niiden tuottamaa vahinkoa.
Luulen myös että aliarvioit ihmisten halun tukea fanittamiaan tekijöitä. Ostin tässä itse jokunen kuukausi sitten yhden
Poets of the Fallin CD-levyn, koska olin kuunnellut heidän kappaleitaan runsaasti Spotifysta ja halusin tukea yhtyettä. Nyt kuitenkin kohtasin ongelman: kyseiseltä CD:ltä löytyi kappaleita, joita yhtyeellä ei Spotifyssa ollut. Vaikka olinkin jo ostanut levyn ja maksanut siitä yhtyeelle, en olisi halunnut kuunnella musiikkia suoraan levyltä kun vaihtoehtona oli kuunnella sitä Spotifysta. Spotify-kuuntelu nimittäin kartuttaisi yhtyeelle pientä lisätuloa (mitätöntä, mutta kuitenkin), siinä missä levyn kuuntelu ei. Kun kaikkia levyn kappaleita ei sitten Spotifysta löytynyt, oli seurauksena etten ole vieläkään tullut kuunnelleeksi niitä kuin pari kertaa.
Ihmiset laittavat myös erinäisille hyväntekeväisyysjärjestöille jatkuvasti merkittäviä summia, vaikka siitä ei olekaan heille suoraa hyötyä.
Mutta olisko sellainenkaan malli oikein, että joku toinen yliopisto tai vaikka kustannusosakeyhtiö saisi painattaa tieteellisen tutkimuksesi käytännössä sanasta sanaan ja myydä sitä tietokirjana omaan laskuunsa? Tässä pitäisi todella pitää kiinni jakamisen ei-kaupallisuudesta, mutta miten?
Myös rajanveto tieteellisen tekstin ja tietokirjan välillä voi joissain tapauksissa olla vaikeaa. Tietokirjojen tekijänoikeudet pitää säilyttää tekijöillä siinä missä kaunokirjallistenkin teosten. Tietokirjoja ei kirjoiteta kuukausipalkalla tai säännöllisellä apurahalla yliopiston suojissa, vaan tietokirjailija on tulonmuodostuksessa käytännössä samalla viivalla kuin fiktion kirjottaja.
Yksinkertaisin ja minusta reiluin rajanveto tähän olisi juuri se, miten teoksen rahoitus on hankittu. Jos se tulee jonkin yliopiston budjetista ja siten osittain verovaroista, tulisi vapaan levitys- ja käyttöoikeuden olla rahoituksen ehtona. Näin riippumatta siitä, onko kyseessä yksittäinen artikkeli tai kokonainen kirja. Mikäli teoksen laatii itsenäinen tutkija tai kirjailija normaalisti tekijänoikeuskorvauksien, yksityisten säätiöiden tuen tai muun vastaavan varassa, pätevät teokseen täysin samat säännöt kuin mihin tahansa muuhunkin teokseen.
Raja on vähän vaikeampi niissä apurahoissa, joita valtio myöntää tieteelliseen tai taiteelliseen toimintaan. Pääsääntöisesti pitäisin kuitenkin vapaata käyttöä ainakin sellaisten apurahojen ehtona, joilla rahoitettavasta työstä tukijat eivät muutenkaan lähes koskaan saa muuta rahallista korvausta.
Käytännössähän tekijänoikeuksien vapauttaminen ruokkisi juuri tätä uutta välikäsien ja välittäjien joukkoa. Piraattien mallit jotenkin olettavat että suuret mediatoimijat vain laittaisivat pillinsä pussiin uudessa tilanteessa. Eivät toki: he alkaisivat valmiin koneistonsa avulla myydä vapautunutta materiaalia kuluttajille halvemmalla kun tekijälle ei enää tarvitsisi maksaa mitään. Kilpaile siinä sitten omien reilun kaupan print-on-demand-läpysköidesi kanssa, kun suuri mediakonglomeraatti myy teostasi hienossa paketissa joka marketissa (tai joka nettisivulla), maksamatta sinulle mitään.
Suuret mediatoimijat voisivat näin toki periaatteessa tehdä, ja jossain määrin niiden olisikin ehkä pakko laajentua. Pienet ja keskisuuret toimijat hyötyisivät tilanteesta kuitenkin selkeästi enemmän kuin suuryhtiöt. Ajatellaan vaikka vaatemarkkinoita: vaatteita voi valmistaa kuka tahansa, kunhan ei vain riko muiden tavaramerkkejä. Siitä huolimatta vain melko pieni osa ihmisten ostamista ja käyttämistä vaatteista on suurten valmistajien merkkivaatteita. Paljon suurempi osuus on lukemattomien eri pikku- ja keskisuurten puljujen valmistamia. Aivan vastaava tilanne syntyisi tekijänoikeuksia rajattaessa.
Tilanne on usein myös se, että suurimpia yhtiöitä ei kiinnosta nappikauppa. Niille on paljon kannattavampaa keskittyä suurimpien hittien markkinointiin ja myyntiin. Tämä näkyy mm. yllä siteeratussa selvityksessä äänitteiden uudelleenjulkaisusta. Suurfirmoilla oli suuri määrä äänitteiden oikeuksia, mutta ne päätyivät uudelleenjulkaisemaan niistä vain muutamia parhaiten myyviä. Pienempien kohdeyleisöjen äänitteiden uudelleenjulkaisu jäi paljon suuremmissa määrin pienien, lain harmaalla alueella tai lakia suoraan rikkovien yritysten tehtäväksi.
Toki suuryhtiö voisi ottaa myyntiin jonkun yksittäisen underground-tekijän teoksen ja tehdä siitä suuren painoksen joka markettiin myytäväksi, mutta jos kyseessä oli alunperinkin tuntematon pikkutekijä, miten kannattava joka markettiin myytävä suurpainos voi olla? Yhtä hyvin kannattaa panostaa firman omiin nimiin, joilta tietää että saa varmemmin myyntiin vielä lisääkin vastaavaa tavaraa.
Lisäksi pitää muistaa, että oletamme tässä teosten vapautuvan vasta sen kohtuullisen suoja-ajan umpeuduttua. Henkilökohtaisesti voisin suosia noin 15 vuoden* kaupallista suoja-aikaa, mutta Piraattipuolueen virallinen kymmenenkin vuoden yläraja on jo melko pitkä aika. Se skenaario on toki mahdollinen, että pikkunimi tekee suurmenestykseksi osoittautuvan hitin, josta suurfirma sitten alkaa tekemään halpiskopioita heti suojan umpeuduttua. Mutta tämänlaisessa tilanteessa kyseinen hitti on todennäköisimmin ehtinyt jo myydä runsaasti suoja-ajan puitteissa, tarpeeksi paljon maksaakseen itsensä takaisin.
Kolmas vaihtoehto on tilanne, jossa joku on tehnyt poikkeuksellisen laadukkaan teoksen, mutta se on syystä tai toisesta jäänyt huomiotta. Suoja-ajan umpeuduttua suuryhtiön agentti huomaa teoksen ja firman paremman markkinointibudjetin ansiosta se saa vihdoin ansaitsemansa huomion. Sitä myydään valtaisat määrät, mutta alkuperäinen tekijä ei saa mitään. Tämä on tekijälle kaikkein ikävin tilanne. Toisaalta hän saa siitä mahdollisuuden tehdä teokselleen tuottavan jatko-osan, mihin aiemmin ei olisi ollut lainkaan mahdollisuutta. Lisäksi on tärkeä huomata, että "moraaliton" suuryhtiö on itseasiassa tehnyt yhteiskunnalle arvokkaan palveluksen tuomalla koko kansan tietoon hyvälaatuisen teoksen, joka olisi muuten jäänyt unholaan. Mikäli lyhyempi tekijänoikeus lisäisi senkaltaisten tapausten määrää ja vähentäisi kokonaan unohtuvien mestariteosten osuutta, saattaisi se olla jopa hyvä asia.
(* Tämänhetkisiä suosikkejani ovat joko kiinteä 15 vuoden kaupallinen suoja-aika, tai vaihtoehtoisesti porraslisenssimalli, jossa olisi esim. 5 ensimmäisen vuoden aikana normaali tekijänoikeudellinen suoja. Viiden ensimmäisen vuoden kuluttua kuka tahansa olisi vapaa hyödyntämään teosta ilman erillistä lupaa, mutta joutuisi maksamaan siitä alkuperäiselle tekijälle tietyn lakisääteisen korvauksen. Tämä matalampi suoja voisi olla hyvinkin pitkä, mahdollisesti jopa elinikäinen. Mikäli nämä maksut kerättäisiin keskitetysti tekijänoikeusjärjestöjen kautta, poistaisi se suurimmat ylihinnoittelut ja helpottaisi monenlaista teosten uusiokäyttöä. Sekä kiinteässä suoja-ajassa että porrasmallissa
moraaliset oikeudet säilyisivät nykyisenlaisina ja elinikäisinä, ja epäkaupallinen käyttö olisi vapaata ensimmäisestä päivästä lähtien.)
Hassua olisi myös se, että oikeuksien rauetessa hyvin nopeasti taiteentekijä ei voisi jättää töittensä perintöä leskelle tai lapselle, kuten muut markkinoilla toimijat. Maanviljelijä tai kauppias voivat jättää elämäntyönsä perinnöksi perheelleen, taiteilija ei (paitsi asuntovelkansa).
Tämän logiikan mukaan esimerkiksi toimistotyöntekijäkin on epäreilussa asemassa, koska hän ei saa työstään mitään mitä voisi jättää perinnöksi. Mutta tietenkin hän saa, hän saa työstään palkkaa ja voi jättää perinnöksi niin paljon kuin siitä sattuu jäämään yli. Aivan vastaavasti tekijänoikeuksilla ansaitseva voi jättää perinnöksi sen verran kuin tekijänoikeuskorvauksista sattuu jäämään yli.
Yleisesti tässä kohtaa heitetään vastaan, että tyypillisessä ammatissa saa parempaa palkkaa kuin epävarmoista tekijänoikeuskorvauksista. Mutta maassa on paljon muitakin ihmisiä, joiden rahat vain juuri ja juuri riittävät elämiseen ja jotka eivät pysty jättämään lapsilleen juurikaan maallista perintöä. Onko sitten oikein laittaa heitä maksamaan ylimääräistä jotta suuryhtiöt voisivat saada paljon rahaa, pieni joukko muutenkin rikkaiden taiteentekijöiden lapsia saisi pienemmän summan rahaa ja suuri joukko vähävaraisten taiteentekijöiden lapsia ei saisi käytännössä yhtään rahaa?
("Ja suuri joukko vähävaraisten taiteentekijöiden lapsia ei saisi käytännössä yhtään rahaa": äänitteiden lähisuojan pidentämisen yhteydessä Helsingin yliopiston etnomusikologian dosentti, Ylen radion äänitearkiston asiantuntija Pekka Gronow
selvitti asiaa. Mikäli suoja-ajan pidennys olisi jo ollut voimassa vuodesta 2007, vain yksi tai kaksi eurooppalaista artistia olisi sitä seuranneen vuoden aikana ehtinyt saada yli sata euroa ylimääräistä pidennyksen ansiosta. Jos 70 000 esittäjää todella oli "menettämässä" tulojaan seuraavan kymmenen vuoden sisään, kuten väitettiin, olisivat lisäkorvaukset jakaantuneet niin monelle taholle, etteivät ne kattaisi edes syntyneitä pankkimaksuja. Britannian valtionvarainministeriön raportti
Gowers Review antoi samansuuntaisia tuloksia. Sen mukaan suoja-ajan pidentäminen lisäisi esittäjien kokonaistuloja vain prosentilla, hyötyjen kertyessä pääasiassa niille, jotka olivat muutenkin menestyksekkäitä.)
Puh. Tämän kirjoittamiseen meni tovi.
