Magitica (Valmistunut)

[Emperor]

****
HUOMIO!

Aloita lukeminen sivulta seitsemän, ensimmäiset 9 lukua ovat siellä
*****


I'm BAAACK!

Tosiaan, kuten lupasin olen jatkanut tarinaa (hetki - enkö luvannutkaan parantaa vanhaa osiota?) koska sain jostakin kauhean ideakärpäsen pureman. Minulle tuli enemmän ideoita tähän ja pariin seuraavaan osioon joten päätin nyt ensin kirjoittaa ne pois mielestäni. Ideat eivät loppuneet tähän, tosin tämän osion idea on vanhempaa perua.

Märkäkorville (ihana sana): Vanha Magitica kommentteineen:
http://www.risingshadow.net/phpBB2/viewtopic.php?t=11918

Aikamatkaaja-edit: linkki ei toimi, katso viestin alkusanat.

Veteraaneille: Uusi osio.

**********************************************

X: Pelko

"Niin, teemme tosiaan muutakin kuin kopioimme tylsää puhettasi..." Ajatteli Brian kuukautta myöhemmin. Ajatuksessa oli tosin oikeutettu peruste, sillä sitä juuri he tekivät, "harjoituksen vuoksi", kuten Armando tapasi sanoa. Jälleen, Briania häiritsi ajatus että hän oli oikeassa, sillä hänellä oli tosiaan harjoittelemista.

Teksti sai nykyään olla vain puolen sentin korkuista. He kirjoittivat sivukaupalla tekstiä, ja usein Brian vahingossa viilsi liikaa niin että koko kirjain irtosi ja kaikki oli aloitettava alusta. Oli todella turhauttavaa aloittaa kolmannen kerran alusta essee aiheesta kuten Ihmisen Alalajit Ennen ja Nykyisin.

Olipa siitä kyllä hyötyäkin. Siinä missä Mariella oli kestänyt kolme päivää saavuttaa Armandon mielestä täydellinen tulos Brianilla meni viikko, mutta hän sentään oppi. Oli jopa palkitseva tunne vertailla kolmannen ja viidennen päivän tuotosten jälkeä ja kuinka parempaa ja sujuvampaa viidennen päivän kirjoitus oli kuin kolmannen.

Myöskään Brian ei väsynyt niin helposti kuin alkuaikoina. Kuten Armando oli sanonut, taikominen oli henkisesti ja fyysisesti kovaa hommaa, mutta siinä missä Brian vielä viikko sitten jaksoi hädin tuskin kirjoittaa sivun hän nykyään teki hyvinkin kaksi ja jaksoi vielä sittenkin lukea ennen nukkumaanmenoa. Hän kehittyi kovaa vauhtia.

Sinä aamuna kaksi kuukautta myöhemmin Armandon paluusta Brianin herätti henkilö jonka hän vähiten olisi toivonut näkevänsä ensimmäisenä aamulla: Armando.

"Mmpph" Mumisi Brian ja käänsi kylkeä ajatellen Armandon olevan osa hänen pahaa untaan. Ei kestänyt kuin sekunti kun Brianin korvalehteä puristettiin lujasti ja hän karjaisi nousten pystyyn. Armando katseli seesteisesti Briania nousten kyykkyasennosta ja sanoen aurinkosella äänellä "Hyvää huomenta, Brian."

Brian nyrpisti nenäänsä ja hieroi korvaansa. Miten joku voikaan puristaa noin kovaa? Hänen huomionsa kiinnittyi kuitenkin pian muuhun.
"Missä Marie on?" Hän kysyi katsellen ympärilleen. Tavallisestihan Brianin herätti Marie, joka tänä aamuna näkyi olevan poissa.

"Marie tuli viime yönä luoni ja sanoi olevansa huonovointinen. Hän hoiperteli ja valitti päänsärkyä, ja olin polttaa käteni hänen otsallaan. Vein hänet suoraan sairastupaan missä hän kuulemma oksensi kolmesti. Tyttörukka."

Brian kohautti olkiaan. "Kai täällä nyt on jonkinlaisia henkilöitä jotka ovat erikoistuneet tautien parantamiseen taikakeinoin? Suoremmin sanottuna: Miksi hän ei vielä ole terve?"
Armando istuutui pöydän ääreen ja kutsui Brianin pöytään. Brian istuutui ja tuijotti Armandoa, joka hymyili vinosti.

"Ensinnäkin." Hän sanoi kaivaen taskustaan pussin josta hän kaivoi Brianille jo painajaisia aiheuttaneita harmaita papuja. Hän heitti yhden ilmaan ja otti sen kiinni suullaan. Tarjosipa hän yhden Brianillekin, joka otti pavun vastaan vastentahtoisesti ja vielä vastahakoisemmin söi sen. Varmistuttuaan että Brian oli syönyt pavun hän jatkoi. "Tämä sairaus on sellaista laatua joka on parasta käydä läpi välttelemisen sijaan. Sen kokeminen antaa pysyvän immuniteetin sairaudelle tai jotain. Hendrickin puheet ovat aika usein minulle sanapuuroa." Hän söi toisenkin harmaan pavun. "Hän on sellainen - tai sellaista tyyppiä - jonka mainitsit. Hendrick on oikeastaan heidän pomonsa, ylitohtori." Vielä yksi papu ja hän sulki pussin ja laittoi sen taskuunsa. "Toiseksi, Hendrickillä ja hänen ryhmällään on jo pidemmän aikaa ollut... tärkeämpiä tapauksia."
Armando huokaisi.

"Taisteluita?" Brian kysyi. "Tietenkin taistelukentältä tuotava haavoittunut on tärkeämpi kuin ohimenevää tautia poteva tyttö." Brianin puheessa oli silti huolestunut sävy, Armandon huokauksen aiheuttama. Nyt mies jälleen hymyili vinosti.

"Olisikin." Hän sanoi äänessä hiven surua. "Mutta tämä on hieman laajempi ongelma. Älä kuitenkaan vaivaa päätäsi sillä." Hän nousi seisomaan. "Haluaisitko käydä katsomassa Marieta?"

Brianista tuntui omituiselta ajatella Marieta, hiljaista mutta selvästi vahvaa ja rautaista ihmistä vuoteessa niiskuttaen. Jotenkin kuva jonka hän oli antanut itsestää soti kokonaan Armandon tarinaa vastaan.

"En." Hän sanoi lyhyesti. "Marie tuskin haluaa kenenkään näkevän itseään heikossa kunnossa. Itse en ainakaan haluaisi näyttää itseäni kenellekään jos olisin noin heikossa olotilassa. Hänelläkin on sentään ylpeys, enkä minä ole niin julma että veisin sen häneltä pois."
Armando virnisti ärsyttävästi kuin valmiina purskahtamaan nauruun. Hän tyytyi naurahtamaan, mutta Brian vihasi sitäkin yhtä paljon.

"Hiiteen ritarillisuus- ja ylpeyshöpöpuheet ja tule kanssani."
Brian ei liikkunut vaan katsoi tuimasti Armandoa.

"Miltä sinusta tuntuisi jos olisit hänen asemassaan? Et pysty liikahtamaankaan tai suojautumaan ja tunnet itsesi täysin avuttomaksi. Haluaisitko tosiaan sinne ihmisiä ja ystäviä parveilemaan ympärillesi, pällistelemään ja ilkkumaan?"

Armando pyöritti silmiään.
"Tuovatpahan suklaata. Ilkkumaan? Aikamoisia ystäviä. Tulehan jo."

Mutta oli Brianin vuoro pyörittää silmiä. "Luuletko tosiaan, että Marie kaikista ihmisistä haluaisi nähdä minut?"
"No mutta, eihän sitä tiedä..." Sanoi Armando hieman väsyneellä äänellä. Ilmeisesti hän ei jaksanut purnata asiasta enää paljoa. "Äsh, ei sitten. Kerrohan kuitenkin, mitä ajattelit tehdä nyt kun tunnit on peruttu?"

Itse asiassa Brianin mielessä oli jo pitkään ollut kysyä erästä asiaa, mutta ei ollut saanut kunnolla puhua Armandon kanssa. Hän epäröi hieman kysyessään.
"Tuota... Olisikohan mahdollista..." Hän aloitti. Armando näytti odottavalta ja pyysi jatkamaan.

"Olisiko mahdollista että pääsisin ulos?" Brian kysyi hieman hilpeästikin. "En ole pitkään aikaan nähnyt aurinkoa. Hitto, en edes tiedä mikä vuodenaika nyt on. Olisi hienoa nähdä upea auringonlasku - tai nousu - joka maalaa taivaanrantaa oranssiksi. Pyydän, ole kiltti..."

Armando kurtisti kulmiaan ja näytti mietteliäältä. Aina välillä hän katseli Briania kuin mittaillen kunnes näytti päättävän. Hän meni yhdelle seinälle ja puheli itsekseen.
"Niin... Se huonehan poistettiin viime tiistaina... Kyllä..."

Hän kaivoi taskustaan rubiininpunaisen nahkahanskan ja asetti sen oikeaan käteensä. Painettuaan sen kylmää kiviseinää vastaan hän kääntyi Brianiin päin.
"Tämä on sitten vähän kuin sääntöjen vastaista... Joutuisin vastaamaan laitoksen johtajalle jos tämä leviää. Pidä itseäsi onnekkaana, sillä olet luultavasti ainoa jolle tämän tekisin."
Brian ei ollut moksiskaan.
"Sinä olet laitoksen johtaja!"
Armando teeskenteli ahaa-elämystä ja sanoi tyhmästi "Ai, niin olenkin."
Voimakas punainen valo välähti ja Brian heitti kätensä silmiensä suojaksi.

Otettuaan kätensä pois Brianin täytyi yhä siristellä, mutta kyllä sen näki silti, sen kierreportaikon joka porautui tsestään yhä syvemmälle ylös himmenevän punaisen valon loisteessa. Äkkiä kuitenkin seinästä purskahtivat esiin lamput, joissa olevat illumakristallit (Brian oli lukenut niistä - itse asiasa tehnyt siitä hemmetin tuskaisen esitelmän kuukausi sitten) alkoivat loistaa himmeää vihreätä valoa. Brian senkuin tuijotti Armandon huutaessa jo portaikosta:
"Hitto Brian, ala tulla jo! En halua että tein tämän turhaan."

Brian astui jyrkkään portaikkoon Armandon perään. Portaikko oli pitkä ja Brian, huolimatta juuri syödystä aamiaisesta, väsyi mielestään luvattoman nopeasti. Hän yritti kaikin voimin pysyä Armandon, jonka vauhtia ei näemmä hidastanut mikään, perässä, mutta juuri kun Brianista tuntui että hän kaatuisi maahan Armando pysähtyi äkisti.

"Siis... Teidän huoneenne..." Hän sanoi huolestuneella äänellä. Brian kuunteli vetäessään henkeä. "Niin... Niin!..." Armando, josta Brian tosin näki vain selän, oli hyvin mietteliään näköinen. Brian alkoi saada tasattua hengitystään, ja lopulta kun hän oli taas virkeä hän uskaltautui kysymään:
"Tuota... Mikä hätänä?" Armando ei välittänyt Brianista heti, mutta sanoi viiden sekunnin kuluttua hätäisesti:

"No voihan hemmetin hitto! Toivottavasti kukaan ei ollut vessassa..."
Brianin vatsassa muljahti ikävästi, mutta jo samalla Armando kääntää kasvojaan Brianin puoleen nähdäkseen tämän pelästyneen ilmeen.
"Vitsi, vitsi..." Armando naurahtaa ja jatkaa matkaa. Brian inhosi Armandoa taas hieman enemmän seuratessaan tätä aina huipulle asti.

Heidän eteensä levittäytyi laaja terassi jota reunusti kivinen mutta kaiverruksin koristeltu kaide. Ulkona oli verinen viima ja Briania suorastaan sattui kaikkiin kohtiin joissa hänellä oli paljasta ihoa. Yksi oli ainakin selvää: Nyt oli talvi.

Armando käveli reippaasti kaiteelle ja pyysi Briania seuraamaan. Brian käveli minkä pystyi, vastatuuleen itseään nojaten, kunnes hänkin saavutti kaiteen. Hän tarrasi siitä nopeasti molemmilla käsillä ja heitti kasvonsa kaiteen suuntaan ja näköpiirinsä talviseen Arkaniaan, kolmen kilometrin korkeudelta.

"Noh, onkos hienot näkymät?" tiedustelee Armando jonkin ajan kuluttua. Brian ei vastaa mitään vaan näyttää Armandosta olevan täsmälleen samassa asennossa kuin äskenkin. Heillä ei kuitenkaan ollut rajattomasti aikaa, joten Armando käskee toisen hetken jälkeen heidät pois.

"Kyllä... Mene sinä vain, minä tulen perässä ihan kohta..." Brian sanoi ilmeettömästi. Armando ajatteli hetken että jokin olisi vinossa, mutta antoi asian olla. Hän kääntyi ja katosi portaikon syvyyksiin jättäen Brianin yksin.

Se oli hirveätä. Sillä samalla sekunnilla kun hän oli katsonut alas Brian oli tuntenut hyvin samanlaista pelkoa kuin silloin Arthurin kanssa, todella suurta pelkoa. Se oli jotakin mikä hyytelöitti jalat, lamaannutti aivot ja keskeytti ajattelykyvyn täysin, hirveä, sairas, krooninen korkean paikan kammo, ja Brian-rukka tajusi sen vasta nyt. Kädet taasen olivat krampissa jääkylmän kaiteen ympärillä, ja muukin keho alkoi osoittaa jäätymisen merkkejä. Brianin aivoissa oli hyvin vähän toimintaa, ja hän yritti edistyä - nopeasti.

"Nyt liikkeelle, Brian!" Hän ajatteli itselleen, mutta kädet pysyivät kaiteen ympärillä. "Ei tämä voi päättyä näin..." Jalatkaan eivät totelleet vaan niistä alkoi pikku hiljaa häipyä tunto. Paniikki alkoi iskeä.

"Ei, ei näin! Minä en voi... Näin... KUOLLA!" Hän huusi sisäänpäin ja sai hetkeksi liikutettua itseään. Miten sitten? Silmiään hän sai liikutettua, ja poika käänsi ne tietenkin vahingossa alaspäin, josta pilvipeitteen läpi näki maan todella, todella kaukana...

"NNNNNEEEEEIIIGHHhhh!!!..." Brian karjaisi ja ponnisti täydellä voimalla itseään poispäin. Jalat eivät pitäneet äskeisen näyn jälkeen, ja hän kaatui maahan selälleen. Kädetkin olivat nyt liian velttoina auttaakseen hänet ylös, ja ainoa vaihtoehto hänelle oli ryömiä oviaukolle. Jokaiseen vetoon hän ponnisti kovempaa kuin koskaan ennen ja hän luuli jo kuolevansa, mutta jaksoi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla aina ovenkarmeista sisään, jolloin oviaukko sulkeutui ja ilma alkoi vihdoin lämmetä.

Portaikon uloimmalle reunustalle oli ilmestynyt kaide, ja Brian otti siitä tukea. Jalat eivät vieläkään kantaneet täysin ja jääkylmät kädet polttivat kuin hiilillä. Hän hoiperteli koko helvetillisen matkan aina alas asti varoen visusti katsomatta alas portaikkoon, ja kun hän viimein saavutti heidän huoneensa hän kaappasi röyhkeästi Marien peiton itselleen ja asetti sen päänsä alle tyynyn korvikkeeksi käydessään nukkumaan pahimman olon kanssa tähän mennessä.

"Opittu on..." Hän ajatteli itsekseen yrittäessään saada nukuttua. "Nyt on talvi." Hän hykerteli peittonsa alla yrittäen saada itseään enemmän kasaan. "En siedä kylmää." Yhä lisää hykertelyä.

"Ja minä pelkään korkeita paikkoja."

Ajatellessaan sen hän rypisti naamansa katkeraan raivon irvistykseen lyöden tyynyään lujaa, minkä jälkeen hän nukahti.

[Xariel]

Tässä kappaleessa ei tapahtunut juuri mitään, ja tämä oli ikään kuin välikappale.

Teksti kangerteli hiukan alussa, mutta loppu oli taas vanhaa tuttua sinua. Mukavaa, että pääsit jatkamaan tätä tänne.

[migael]

Aivan upeata että jatkat tätä tarinaa täällä. Olin jo odottabutkin milloin uusi osa ilmestyy.

Tämä kertainen kappale on niin kuin Xariel sanoi tälläinen välikappale jossa ei oikein tapahdu mitää. Tekstikin kangerteli vähäsen mutta se ei oikeastaan minua haittaa. Enemmän minua haittaa tuo Brianin ja Armandon kinastelu joka alkaa jo kyllästyttämään. Brian vaikuttaa ihan kinastelevalta pikku lapselta enkä tarkoita tällä erityisesti tätä kappaletta vaan ihan yleisesti. muuta vikaa tässä ei oikeastaan ole ja toivottavasti seuraavalla kerralla on vähän toimintaakin.

Yleisesti tämä tarina on erittäin hyvä ja mukavaa että jatkoit (et arvaakkaan kuinka onnellinen olin kun huomasin että jatkoa on tullut).

   

[Emperor]

Niinpä niin, välikappale tosiaan. Tosin vasta nyt kun luen sitä huomaan sen, sillä tarkoitus oli saada Brian kipeäksi ja samalla antaa hänestä inhimillienen kuva (olisitko vapaaehtoisesti kiven sisällä ilman että kaipaisit ulos?) Lisäksi tämä oli näppärä tapa Brianin saada tietää heikkouksistaan (ei siedä kylmää, korkean paikan kammo).

Tämä kappale valmistui lähes ennätysajassa ottaen huomioon että se on pisimpiä kappaleita tähän menessä. Se selittyy kuitenkin dialogin määrällä jota on tässä varmaan enemmän kuin muissa kappaleissa yhteensä. Dialogi onkin varsin harmillista minulle: Laitan aina johonkin väliin mielestäni ärsyttäviä "Brian kysyi/Kysyi Armando"-lausahduksia, tietysti Brian kysyi, senhän näkee! Kuitenkin, näin pitkissä dialogeissa tuntuu laimealta laittaa vain vuorosanaa vuorosanan perään, tyyliin:
"Blah?"
"Blahblah."
"Blaa!"

Olin jo laittaa Brianin ja Marien muurin murtumisen tähän, mutta ei, päätin odottaa vielä hetken.

Modet muuten varmaan tykkäis lukea tuon viimisen osan että onko se "suvaittava."

Ja vielä tiedote: Armandosta pitävät saattavat pitää ensi kappaleesta.

OHO! Viestissäni on liikaa merkkejä. Vau, olen todella tyytyväinen. Postaan tämän kahdesa osassa. (enemmän kuin 20,000 merkkiä... vau...)

******************************************************

XI: Hendrickin huolet, osa 1

Kuten arvata saattoi tänään oli Brianin vuoro. Tänäkin aamuna Armando tuli häntä herättelemään, mutta hänelle selvisi pian Brianin olotila. Brian itse heräsi kauheaan oloon ja tiesi heti olevansa sairas. Armando lähti huoneesta jättäen Brianin yksin, tai niin hän luuli, kunnes äkkiä ovesta tuli sisälle kaksi miestä jotka ottivat kiinni tämän pedin virkaa toimittavasta patjasta ja kantoivat hänet pois. Brian oli liian uupunut tarkkaillakseen reittiään ja hän vain antoi ihmisten tehdä mitä halusivat hänen täysin veltolle ruumiilleen. Lopulta hän löysi itsensä todella mukavasta ja lämpimästä lepovuoteesta jossakin päin laitosta, ja siellä hän sai aivan rauhassa kärsiä.

Tuntui kuin joku olisi vetänut silmiä sisäänpäin kallon kautta toisella kädellä sitä vasaralla moukaroiden. Hiki virtasi yhtenään eikä hänellä ollut voimia liikutta yhtään jäsenistään ja jopa hengitys tuntui raskaalta. Nenä oli täysin tukossa joten hän niisteli yhtenään, ja hänen vuoteensa vieressä oleva roskapönttö alkoi täyttyä uhkaavasti. Unta nyt ei tietenkään saanut, sen sijaan yskimistä oli kauhean paljon ja joka rykäys sattui kurkkuun. Jano ja nälkäkin kiusasivat, mutta Brian tiesi että jos hän söisi tai joisi mitään se tulisi heti ylös. Vain pienet määrät omituisen makuista jauhetta käsittivät hänen ravintonsa tuona aikana.

Kaksi päivää sitä kesti, kunnes vihdoin alkoi tuntua paremmalta. Hoitajakin sanoi nyökytellen samaa, hauskinta oli että hän näytti toivovan päinvastaista. Brian oli jo tarpeeksi terve saadakseen luettavaksi kirjan, mutta siihen syventyessään hän sai vieraan. Armando saapui mukanaan hymyilevä ilme, mutta Brian vain luki kirjaansa ja yritti olla kuin häntä ei olisikaan. Armandollehan tällainen peli ei vedellyt vaan hän nimen omaan yritti päästä Brianin kanssa juttuun. Hän otti tuolin ja istuutui.

"Miten on mennyt?" Hän kysyi kolmannen kerran ja Brian ajatteli pääsevänsä helpommalla jos vain vastaisi.
"Huonosti. Ensin olin hemmetin kipeä kolme päivää, sitten sinä tulit ja nyt minulla on nälkä."
"Siihen minä voinen auttaa..." Sanoi Armando ja alkoi kaivaa taskujaan. Brian kuitenkin keskeytti.
"Ei, en ota enää yhtään harmaata papua vaikka kuolisin ilman."
"Ei, ei niitä, itse asiassa ette luultavasti enää syö niitä. Saatte tästä lähin oikeaa ruokaa, sillä pavuista on tullut... Valituksia."
Briania epäilytti.
"Millaisia valituksia?"

Armando senkun kaivoi taskuaan ja puhui lähinnä ohimennen. "Nääh, tälläisiä testituloksia vain... Muu ei ole tärkeää kuin ette enää syö niitä..."
Brian oli hetken hiljaa.

"Eli et halua puhua asiasta koska siihen liittyy jokin totuus jota et halua minun kuulevan, koska se on asiasta huono puoli ja huonot asiathan eivät yleensä ole "tärkeitä."
"Mitä sinä olikein olet lukenut?" Tiuskaisi armando repiessään kättään yhdestä taskusta.
"Sinua... Kuin avointa kirjaa." Brian sanoi muka-mysteerisesti. Armando naurahti jotenkin omituisesti, kuin olisi ollut tuskissaan ja eräs hoitaja katsoikin verhon taakse varmistaakseen kaiken olevan hyvin.
"Tietäisitpä, poika..." Hän sanoi hymyissäsuin. "Ja niistä pavuista, niin ne eivät ole hyväksi terveydelle."
"Ja annoit niitä meille?" Tuiskaisi Brian vihaisena. Armando näytti välinpitämättömältä.
"Tulokset tulivat äskettäin, itse asiassa aamun kokouksessa sain kuulla niistä, ja ne pätevät vain niitä pitkään syöneille."
"Puoli vuotta?" Brian kysyi näreissään.
"Kaksikymmentä, jos haluat tietää. Hendrickin tai muidenkaan mukaan teillä ei ole mitään hätää. Pitkään jatkunut syönti on kuitenkin ilmeisesti näännyttänyt koeryhmän elimistön."

Briania ihmetytti.
"Ei käy järkeen, sehän nimenomaan-"
"Niin, virkistää ja palauttaa, mutta kerrohan vanhana veteraanina täyttävätkö ne?"
Brian alkoi tajuta. "Eivät." hän sanoi ilmeettömästi.
"Aivan. Se huijaa sinut luulemaan että se vastaa kokonaista ateriaa, mutta eihän yksi papu nyt millään voi antaa yhtä täyteläistä tunnetta. Vaikka sillä on myös näitä vaikutuksia niin pitkän ajan kuluttua kehosi alkaa näivettyä ravinnon puutteesta. Siksi ne on vedetty pois ruokalistalta ja jokaisen on nyt viikon sisään käytävä tarkastuksessa, ettei nyt vain olisi käyttänyt liian kauan. Ja arvaapa paljonko ihmisiä pelkästään vuorilla on? Kymmenen miljoonaa."

Brian ei yksinkertaisesti voinut sille mitään vaan hän tyrskähti kuin nappia olisi painettu. Se tosin sattui kurkkuun julmetusti, mutta Armando senkuin hymyili.
"Niin, oikeaa Arkanialaista tehokkuutta... Puhumattakaan itse kaupungista tai muista kaupungeista. Fuér-pavut kehitettiin kolmekymmentä vuotta sitten, ja iitä on käytetty ahkerasti ympäri mannerta. Mutta tämän päivän ruokasi on vanhempaa perua ja oletan että pidät siitä ihan yhtä paljon kuin me muutkin. Olehan hyvä."

Suurin elkein Armando kaivoi yhdestä taskustaan (montako niitä oli?) Brianin ilmeisesti ensimmäisen kunnon ruoan pitkään aikaan. Juhlavasti hän tarjosi sitä Brianille, eikä Brian ollut uskoa silmiään.
Verhojen sisällä oleva tila verhoutui kuolemanhiljaisuuteen. Brian tuijotti Armandon kädessä olevaa asiaa hyvin samanlaisella ilmeellä kuin harmaita papujaan silloin kauan sitten. Hiljaisuuden rikkoi Brianin sana, johon oli selvästi kerääntynyt ironiaa, sarkasmia ja pettymystä.
"Porkkana."

"Mitä odotit?" Sanoi Armando hieman loukkaantuneena Brianin ottaessa porkkanan ja alkaessa nakertaa sitä.
"En tiedä, mutta jotakin muuta sen oli pakko olla. Liha olisi tosin ollut ihanne."
"Ja luulit että kantaisin lihankimpaleita taskussani?" Kysyi Armando virneellä.
"Ei sinusta tiedä." Sanoi Brian töykeästi. Armando naurahti ja katseli huvittuneena Brianin ruokailua.
"Olet todella ironinen, Brian, tiesitkö sen?" Hän sanoi virnistellen. Brian ei viitsinyt vastata.
"Olet kuukausia vuorien sisällä pois ulkomaailmasta, ja kun vihdoin hartaan odotuksen päätteeksi saat viettää kymmenen minuuttia ulkona sinä sairastut. Etkä muuten ole tänne tulosi jälkeen sairastanut ennen, mikä vielä lisää tilanteen hauskuutta ulkopuolisille. Enhän mitenkään voi väittää sairastamisen olevan mukavaa, mutta toivottavasti kommenttini ilahdutti sinua."

"Nähinkö huuhet? Hienet äälässhä." Brian sanoi suu täynnä porkkanaa.
"Et kai syytä minua jostakin? Huomautan kenen tahto lähteä ilman takkia ulos talvi-ilmaan oli..."
"Syytän sinua aina kaikesta pahasta mitä minulle ikinä käy." Brian sanoi päättäväisesti ja heitti karan roskakoriin. Armando naurahti taas.
"Voi sinua, Brian..." Hän pudisti hymyillen päätään ja nousi seisomaan. "Tuntuuko paremmalta?"

Itse asiassa porkkana oli vaikuttanut yllättävän paljon Brianin olotilaan. Vaikutus tuntui jokseenkin samalta kuin niiden papujen kanssa, mutta paljon, paljon laimeammalta. Hänestä tuntui jo tarpeeksi hyvältä nousta seisomaan, minkä hän tekikin. Pieni päänsärky haittasi enää. Tämä tuntui Brianista ihmeeltä ottaen huomioon että äsken hänestä oli tuntunut vielä paljon pahemmalta, joskin parhaimmalta siihen asti. Hän katsoi Armandoa kysyvästi.

"Oliko siinä porkkanassa jotakin erikoista?" Hän kysyi kieman syyttävästikin, hän ei halunnut että papujutun kaltainen toistuisi.
"Hieman muuteltu, kyllä. Huomautan kuitenkin että sairaalan vihanneksissa olevat lisäaineet jotka juuri tuon efektin aiheuttavat ovat tarkasti valvottuja, eikä mitään hätää ole. Mutta kerrohan; minne haluaisit mennä?"
Kysymys tuli Brianille yllätyksenä. Niinpä: mitähän nyt tekisi?

"Onko Paleijalaisen uusin kirja ilmestynyt?" Hän kysyi matkatessaan Armandon vierellä ympäriinsä ilman määränpäätä.
"Sinä ja sinun Paleijalaisesi, on siellä muitakin kirjoja..."
"Niin, jotakin tylsiä väitöskirjoja joita vanhat parrat lukevat hämärässä valossa. Minä miellän humoristisista tarinoista joita hän kertoo."
"No ei ole. Muita ehdotuksia?"
Brianin aivot löivät tyhjää.
"Armando, täällä on miljoonia ihmisiä ja lisää kaupungissa. Kerrohan; mitä Arkanialainen tekee työn ulkopuolella?"

"No, vähän kaikenlaista, luulisin. Joillakin on harrastuksia ja jotkut tarjoavat niitä. Julkiset huvitukset, kuten sirkukset ja kilpa-ajot ovat varsin yleisiä. Urheilukin on suosittua, mutta on kuitenkin sanottava että vain isoissa kaupungeissa on ihmisillä paljoa vapaa-aikaa. Pienissä kylissä, vaikka raskaimmat asiat tehdäänkin taialla, on usein yhteiskunnan ylläpitäminen aika lailla kokopäiväistä touhua." Hän pysähtyi. "Ja ruoka varmaan maistuisi sinullekin?" Han työnsi vieressä olevan oven auki, ja sieltä paljastui ilmeisesti jonkinlainen kanttiini. Brian ei miettinyt kauaa.
"Kysytkin."

He menivät ovesta sisään. Huone oli varsin pieni, suunnilleen omakotitalon kokoinen, ja ruoan huurut loivat utuisen pilven huoneen yläosiin. Tällä hetkellä näytti olevan varsin täyttä, ja pitkät puupöydät huojuivat nälkäisistä laitoksen työntekijöistä. Siellä näytti olevan lähinnä vartijan haarniskaan pukeutuneita miehiä, jotka söivät jurolla ilmeellä annostaan. Huoneen päässä oli tiski, jolla suunnilleen yhtä iloisilta näyttävät miehet latelivat jonottajille tarjottimia käteen.

"Täälläkö kaikki ruokailevat?" Kysyi Brian epäuskoisena. "Mahtaa tulla ahdasta."
"Ei tietenkään, mutta ahtaampaa tulisi jos kaikki ruokailisivat yhdessä ruokasalissa. On tälläisiä pieniä kanttiineita kaukaisimmissa osissa, ja täällä on lähes koko ajan joku vuoro. Sitten on isompia niin sanottuja ravintoloita, joissa henkilökunta ruokailee ilmaiseksi. Asukkaat maksavat aterioistaan siellä, tosin voivat he sitä ruokaa ostaa muualtakin, kuten henkilökuntakin."

Armando kiinnittää katseensa erään läheisen sotilaan niskaan joka syö annostaan hyvällä ruokahalulla. Armando laittaa sormensa suunsa eteen sanoakseen Brianille "ole hiljaa" äänettömästi. Armando menee sotilaan taakse ja kumartuu aivan tämän korvan juureen, eikä mies kuitenkaan huomannut häntä.

"Ja tämän pikku rotan tulisi olla näihin aikoihin vartiopaikallaan, vai?" Hän sanoo vaarallisen pehmeästi miehen korvaan.
Mies oli tukehtua annokseensa ja hän nousi ylös rykien ja pelokkaat kasvonsa Armandoon päin kääntäen. Kun hän varmistuu miehen tosiaan olevan Armando hän alkaa yrittää selittää, suu vielä täynnä ruokaa.

"Mmf! Heffa Henfaali, inäh-" Hän mumisi yrittäen pakottaa ruokaa alas kurkustaan. Armando keskeytti.
"Ei mitään kiirettä, syö aivan rauhassa... Tosin älä vingu minulle kun laitos vallataan sinun miehittämättömän vartiopaikkasi kautta." Hän sanoi tuimasti, ja miehen kasvot lurpahtivat johonkin pelonoloiseen itkun esitilaan. Hän pakotti ruoan alas kurkustaan ja aloitti taas.

"Minulla on siellä kaveri vartiossa! Ei ole mitään hätää, ja minulla oli kiljuva nälkä." Hän suorastaan vapisi.
"Ja entä tämän "kaverin" vartiopaikka?"
"Hän ei ole vahti vaan eräs gladiaattori..."
"Ja oletat hänen osaavan tehdä asiat oikein kun asiat menevät vikaan?" Kysyi Armando painaen päätään lähemmäksi miestä joka kyyristyi kasaan samaa vauhtia.
"Minä neuvoin häntä kyllä..." Mies piipitti.
"Ala mennä. Ilmoittaudu minulle huomenna kello kolme niin pääsen mukaan tähän ketjuun."

"M-mutta Herra, minä maksoin annoksestani..." Mies vilkuili syömätöntä pihviään. Armando otti miehen kypärän ja iski sen tämän päähän. Mies oli juuri lähdössä juoksuun, kun Armando pysäytti hänet ja tälläsi tämän pihvin hänen käteensä. Mies katseli hämillisenä Armandoa joka ärähti "Ala mennä!" ja mies pyrähti juoksuun. Ei kauaakaan kun yksi mies tiskin takaa tuli jurolla ilmeellä tämän puoliksi syödylle aterialle, heristi nyrkkiään ovelle mistä hän oli mennyt ja vei tarjottimen pois.
"Leppoisaa meininkiä." Sanoi Brian. Armando huokaisi.

"Tälläisen laitoksen ylläpitäminen on paljon raskaampaa kuin luulisi. Tietenkään minun ei tarvitsisi itse johtaa joukkoja taisteluissa, mutta kun veri nimen omaan vetää verelle..."

He istuutuivat yhteen pöytään, ja Armando huusi tiskille: "Kaksi annosta, mutta toinen ilman pihviä." Henkilökunta ei uskaltanut nyrpistellä Armandolle, mutta tiettyä kireyttä heidän kasvoillaan näki.
"Mitä sinä muuten teet täällä yleensä?" Brian kysyi.

"Paperihommia." Armando tuhahti nyrpistellen. "Et uskokaan paljonko raportteja täällä kirjoitetaan joka päivä. Äskeisestä välikohtauksestakin tulee raportteja, ja parempi puhua monikossa. Kontrolloitua ja valvottua on meidän elämämme, mutta kaiken yksinkertaisesti on mentävä prikulleen kuin pitää, tai Morganin tai kuolleiden armeijat ylikuormittaisivat meidät. Viime taistelussakin eräs luutnantti ei noudattanut käskyä vaan toimi omin päin, seurauksena hänen ryhmänsä kuoli, ei, joutuivat purruiksi... Se muutti heidät epäkuolleiksi, antaen taas mukavan lisän heidän armeijalleen. Onneksi luutnantti kuoli heidän kynsiinsä..."
"Onneksi?" Brian kysyi hieman epäröiden.
"Niin, tai minun olisi kuulunut teloittaa hänet."

Heidän annoksensa tulivat kahdenkeskisen hiljaisuuden vallitessa. Brian oli juuri iskemässä haarukkansa pihviinsä kun Armando keskeytti. "Odota."

Hän tarttui tarjottimiin ja vaihtoi niiden paikkaa. Pihvitön tarjotin oli nyt Brianin nenän alla täynnä salaattia, ja kiukku täytti hänet kun hän katseli Armandon ruokailua.
"Voisinko saada pihvini?" Hän kysyi hillityllä äänellä.
"Ai niin, Marie kertoi että ette syö lihaa. Teille räätälöitiin oma ruokavalio joka jättää pois eläinperäiset aineet."
"Kuules, minä tosiaan haluan lihaa. Marie ei voi sitä määrätä-"
"Ja päätettiin että se on yleisestikin parempi että juuri te kaksi ette söisi lihaa vaan tottuisitte lihattomaan ruokavalioon. Matkoillanne Marie kyllä kasvattaa teille monipuolista kasvisruokaa, mutta en ole vielä nähnyt pensasta josta kasvaisi valmiiksi paistettuja naudan rintafileitä."

Brian murjotti mutta tarttui haarukkaan ja latoi salaattia suuhunsa. Olipahan edes jotain kunnon ruokaa.
"Kerrohan, mistä me sitten saamme kaiken tarvitsemamme proteiinin ja muut tärkeät aineet jota on vain lihassa?"
"No..." Armando pyöritti silmiään ja kaivoi taskustaan nahkapussin, joka sisälsi mitäpä muutakaan kuin Fuér-papuja. Brian sähisi "Eih!" ja löi kämmenellä otsaansa.
Aika kului verkkaan heidän syödessään annoksiaan. Armando yritti viritellä keskustelua.

"Kerrohan, mitä sinä sitten teet oppituntien ja nukkumaanmenon välissä?"
"Luen." Brian vastasi tylsistyneenä.
"Ja?..." Armando selvästi odotti hänen tekevän myös jotakin muuta kuin sitä. Kun hänelle selvisi ettei, hän näytti epäuskoiselta.
"Täällähän on vaikka mitä tekemistä! Miten voit sanoa ettet muka käy katsomassa esimerkiksi kilpa-ajoja? Ja täällä on paljon muutakin, etkä varsinkaan sinä muistuta lukutoukka-tyyppiä."

"Katsohan ympärillesi." Sanoi Brian nostamatta katsettaan. Armando kääntyili, vääntyili ja vilkuili ympärilleen. Hänen jo nostaessaan katsettaan monet, monet kasvot kääntyivät takaisin omiin annoksiinsa, mutta he olivat selvästi katselleet Briania, eivätkä mukavalla ilmeellä. "Minulla olisi varmasti hauskaa näiden heppujen kanssa."

"Auts, eikö tuo ole vielä loppunut? Luulin heidän jo hyväksyneen sinut... Mutta kyllä mielipiteet varmasti muuttuvat kun hankit Arthurille Lightin osan Merlinin Vereen."
"Epäilen." Brian tuhahti. Armando näytti kiusaantuneelta.
"No... Entäpä Marie?" Hän kysyi yrittäen yhä pitää yllä jonkinlaista mukavaa ilmapiiriä. Ikävä kyllä kysymys oli täysin väärä siihen.
"Niin?" Brian kysyi kuin kysymys olisi ollut turhanpäiväinen.
"No, tehän olette samassa tilassa lähestulkoon täyspäiväisesti, joten mitä te teette?"
Brian nosti nyt katseensa. "Mitä pitäisi?"

"Siis kerrohan, ettekö te ole vieläkään sopineet välejänne?" Armando kysyi hieman kovemmalla äänellä.
"Pyyhi tuo syyttävä sävy äänestäsi. Jos joku tässä kiistakapulana on niin se on Marie. Minulla ei ole mitään ongelmaa hänen kanssaan, eikä sen suuremmin muidenkaan. Kuitenkin näet tälläistä ympärilläsi. Minä teen kuin käsketään, pääsen helpommalla ja virheistä syytetään muita."
"Pah, valitat siis joistakin asioista, et kaikista ja sitten tulet tekopyhänä sanomaan "teen ohjeiden mukaan olen tahdoton nukke minulla ei ole omaa tahtoa ryhmän kuolema on upseerin syy minä en valita."? Päätä jo persoonallisuutesi, Brian, sillä minä inhoan tekopyhiä." Armando puhui yhä syyttävemmin. Brianin kiukku alkoi taas kasautua.

"Katso nyt, en ole tehnyt mitään ja silti minua syytetään!" Hän nosti äänensä ja nousi seisomaan. Hän nojautui pöydän yli kohti Armandoa, jonka mitta näytti ilmeisesti täyttyneen. Hän nousi ylös myös ja tunki naamansa aivan Brianin naaman eteen ja sähisi.
"Niinpä, mutta jos tekisit jotakin hyödyllistä marttyyrimaisen kärsimisen sijaan asiat saattaisivat olla toisin! Mitäpä jos unohtaisit seikan että Marie inhoaa sinua ja vain istua jöpöttämisen sijaan yrittäisit itse muuttaa asioita?"
"Jos yrittäisin lähestyä näitä ihmisiä niin mitä luulisit tapahtuvan? Luulisivat minua tunkeilevaksi petturiksi joka yrittää huonojen ominaisuuksiensa peittämiseksi olla "kaikkien kaveri", niin kuule kävisi!"
"NO ÄLÄ SITTEN VALITA KUN KOHTELEVAT SINUA NOIN!" Armando karjaisi täyttä kurkkua Brianin naamaan heilauttaen kättään muihin paikallaolijoihin. Brian perääntyi hitaasti ja ilmeellä, joka oli sekoitus häpeää, hyväksymistä ja noloutta. Armando katseli häntä vielä pystyasennosta mutta käänsikin katseensa sitten paikallaolijoihin.
Oli tullut kuolemanhiljaista. Kaikki katsoivat heitä pelonsekaisilla ilmeillä, varsinkin sotilasuraa käyvät, joilla oli kokemuksia päreensä polttaneesta Armandosta. Leppynyt Armando käänsi katseensa takaisin Brianiin, joka katsoi hieman häpeissään sivummalle.

"Tule, mennään jonnekin muualle." Hän sanoi ja huitoi Briania mukaansa, joka totteli pää nyt hieman kumaralla. He poistuivat ovesta josta olivat tulleetkin.
Monet jättivät ateriansa kesken ja häipyivät hieman vapisten eri ovista. Tiskin takaa tuli lyhyenläntä mutta tukevahko naishenkilö, joka haukkamaisesti katseli Brianin ja Armandon puoliksi syötyjä aterioita, putisti nyrkkiään ovelle mihin he olivat menneet ja alkoi kerätä astioita.

[Emperor]

XI: Hendrickin  huolet, osa 2

"Tässä on vielä aikaa... Mitä haluaisit tehdä, Brian?" Kysyi Armando heidän kävellessään nyt käytävän ihmisiä vilisevällä alemmalla tasolla. Brian ei vastannut mitään eikä edes nostanut katsettaan lattiasta. "Hmm, keitäköhän... Niin, voisin esitellä sinut Hendrickille! Ironista että tapaat hänet vasta parantumisesi jälkeen."

Ja he ottivat suunnan yhdelle ovista kaukaisuudessa ihmisiä väistellen. Ajatus sota-ajasta tuntui jotenkin omituiselta kun jotkut näyttivät selvästi nauttivan olostaan. Naureskelevia nuoria ryhmissä, keskenään väitteleviä vanhoja miehia ja olipa matkan varrella eräs käsirysykin, mutta ajatus sodasta tuntui silti jotenkin etäiseltä.

"Perillä ollaan." Armando sanoi ja osoitti suuriin kaksoisoviin heidän vieressään. Ovet olivat sepposen selällään ja ihmisiä käveli sisään tai ulos kuin markettiin. Sisällä oli pieniä vastaanottotiskejä, joilla oleva henkilökunta neuvoi ihmisiä. Siellä oli myös pienempiä pisteitä, joilla pienempiä vahinkoja sattuneille järjestettiin apua. Brian oli näkevinään eräällä tiskillä nuoren naisen, joka piteli käsiään erään lapsen käden yllä. Lapsi hypähti iloisesti pois tiskiltä, kiitti ja lähti äitinsä kanssa pois. Mitä oli tapahtunut, sitä Brian ei nähnyt, mutta Brianilla oli oletus.

He suuntasivat eräälle suljetulle syrjäiselle ovelle, joka oli lukossa. Armando kuitenkin heilutteli sormiaan lukon edessä hetken ja ovesta kuului metallista liukumista. Käsi kahvelle ja ovi auki, sekä päänvaivaa Brianille.

Huone oli tonnikalapurkin muotoinen. Huoneen taso nousi noin kymmenellä sentillä kun seinästä oli kuljettu metri, jättäen pienemmän kohotetun laatan huoneen keskelle. Huone oli kooltaan varsin kookas mutta ikävän pimeä, tosin Brianilla oli hyvä pimeänäkönsä. Huoneessa oli kaapuun pukeutuneita miehiä, jotka juttelivat keskenään hyvin hiljaa tai istuivat lattialla lootusasennossa. Eräs hahmo lähti kuitenkin tulemaan heitä kohti, ja valot rävähtivät yllättäen. Brian hieroi silmiään tovin, kunnes kuuli utuisen mutta lämpimän äänen edestään.

"Olen pyytänyt ettet tekisi tuota, Armando." Brian otti kätensä pois ja kohdisti silmänsä mieheen. Mies oli korkea ja pukeutui viittaan, joka peitti hänen koko kehonsa päätä lukuunottamatta. Myös kädet olivat tuon verhon takana, joka oli niin ohut ettei sen sisällä voinut olla kauhean lihaksikas tai hyvinravittu mies. Mies katseli Armandoa, joka oli tätä päätä lyhyempi, ja puhui seesteisellä äänellä.

"Minulla voisi olla jotakin tärkeää kesken. Ja mitäpä tämä vieras, hmm?" Mies käänsi kasvonsa Brianiin. Kasvoilla oli surullisen oloinen mutta lempeä hymy, ja tämän silmät näyttivät kosteilta ja surullisilta, kuin voiden alkaa vuodattaa kyyneleitä koska vain. Ilme oli silti selvästi hyvää tarkoittava, eikä hän vuodattanut kyyneleitä.

"Umh... Brian Light." Brian sanoi epävärmana. Mies ei tehnyt elettäkään näyttääkseen inhoavalta, vihastuneelta tai kauhistuneelta, vaan hän toi hymyilevät kasvonsa lähemmäs. "Niin, sinä... Olet kuulemma ollut kipeä viime aikoina, samaten pikku ystäväsikin... Mitä Armando teille syöttää?..."

Brian ei vastannut, sillä kysymys oli selvästi retorinen. Hendrick katseli Armandoa seesteisesti, joka käänsi katseensa muualle sanoen sitten himan häpeää äänessään:
"Niin, niin, sinä varoitit Fuér-papujen vaikutuksista ja ehdotit lisätutkimuksia, ja me emme kuunnelleet..."

"Ette totisesti." Hendrick sanoi seesteisellä mutta jotenkin hilpeällä äänellä. "Ehkäpä nyt kuuntelette hieman enemmän lääkärin ohjeita..."
Armando rykäisi ja katseli poispäin. Brian virnisti ja Hendrick hymyili surullisesti, kunnes kääsi taas kasvonsa Brianiin.

"Miten unohtaisinkaan esittäytyä itse. Minä olen Hendrick Fetter, ylitohtori." Hän ei tarjonnut kättä mutta nyökkäsi päätään kumarrukseksi.
"Niin, olen kuullut sinusta. Armandolta." Brian sanoi ja nyökkäsi hänkin hieman kankeasti.

"Pelkkää hyvää, oletan." Hendrick sanoi jotenkin iloisella äänellä ja vilkaisi sivusilmällä Armandoa. Tämä rykäisi taas, ja Brianin mielestä Hendrick oli mukavin hänen laitoksessa tapaamansa ihminen. Hän ei selvästikään inhonnut Briania vaan päin vastoin oli mukava, ja mikä parasta Armando näytti tuntevan olonsa epämukavaksi tämän seurassa.

Armando ja Hendrick säpsähtivät yllättäen, ja Brian taasen säpsähti sitä. He katsoivat toisiinsa hetken vakavilla ilmeillä, kunnes Hendrickin kasvot muuttuivat surullisen vakaviksi. Eivät teräviksi, eivät vakavasti vakaviksi, enemmänkin hämmentyneen surullisiksi, mutta kuitenkin vakaviksi.

"Brianin olisi ehkä hyvä lähteä." Hän sanoi lyhyesti, yhä utuisella muttei yhtään seesteisellä äänellä. Hän kääntyi rivakasti korokkeelle päin, ja muutkin huppupäiset hahmot alkoivat kerääntyä sen ympärille piiriksi. Hendrick tuntui liikkuvan kuin pyörillä, kaavun helma juuri maata koskettaen. Valot himmenivät ja korokkeen reunalla olevat ihmiset, Hendrick mukaanlukien, alkoivat pitää omituista matalaa ääntä. Korokkeen lattiassa alkoivat loistaa erilaiset merkit ja kaiverrukset, ja Brian olisi voinut vaikka vannoa että siinä olevat viivat liikkuivat, mutta se oli luultavasti vain silmien tepposia.

"Brian, saatat haluta peittaa silmasi tämän ajaksi." Armando sanoi surullisesti vetäen Brianin niin lähelle seinää kuin mahdollista. Luonnollisesti Brian kuitenkin halusi nähdä mitä tapahtui ja katseli tapahtumia.

Seinästä käveli läpi kaksi sotilaan asuun pukeutunutta miestä, jotka taluttivat keskellään kolmatta, pelokkaan näköistä miestä. Hän käveli hieman kyyryssä ja katseli sairaalloollisen pelokkaana ympärilleen, kunnes miehet heittivät hänet korokkeen keskelle ja vetäytyivät pois. Mies nousi seisomaan katsellen ympärilleen saamatta sanaakaan suustaan.

"Ole huoleti. Kaikki on hyvin." Keskeytti eräs huppumies äänensä sanoakseen tuon jotenkin tyhjällä äänellä. Samanlaisia kommentteja tuli muiltakin jotka yksi toisensa jälkeen lopettivat äänen tekemisen ja katsoivat miestä, kunnes Hendrick viimeisenä lopetti.

"Ole huoleti, kaikki järjestyy kyllä." Hän sanoi ja ainoana kuulosti todella tarkoittavan sanomaansa. Mies katsoi avuttomana kaikkia kunnes lysähti maahan tyhjällä katseella.

"Minä kuolen." Hän sanoi itsekseen.
"Etkä kuole." Hendrick vastasi lujasti, mutta mies sekosi. Hän reuhtaisi itsensä ylös ja alkoi kiskoa jäseniään minne sattui, itkuisena huutaen "MINÄ KUOLEN! MINÄ KUOLEN! MINÄ KUOLEN, KUOLEN, kuolen... kuol...-URGH!"

Mies tuntui saavan jonkinlaisen iskun rintaansa sisältäpäin. hän vajosi polvilleen pidellen rintaansa, kun Hendrick huusi "EI!" ja nosti kätensä muiden kanssa viittojensa alta.

Kaikki kädet olivat rupisia ja näivettyneitä. Ne näyttivät omenalta joka olisi ollut pöydällä aivan liian pitkään, ja olivat homehtuneen värisiäkin. Brian yskähti nähdessään tämän, eikä siihen vielä loppunut kauheus.

Huppupäiden sormenpäistä, kuivista ja rupisista, alkoi hohtaa sinistä, heikkoa valoa. Mies taasen nousi ilmaan ja alkoi kiljua ja sätkiä kuin teurastettava eläin. Omituiset iskut hänen eri ruumiinosiinsa sisältäpäin saivat hänet kiljumaan tuskasta ja pelosta, kunnes sitten erittäin voimakas isku iski hänen olkapäänsä sijoiltaan. Huppupäiset kuitenkin näyttivät lisäävän sormistaan lähtevän valon määrää, ja se kietoi miehen syleilyynsä. Miehen sätkintä loppui ja olkapääkin näytti menevän sijoilleen. Hetken oli rauhallista.

"Onnistuimmeko?" Kysyi hyvin väsyneen oloinen huppupää lähinnä yleisesti.
Mies hengitti raskaasti riippuessaan ilmassa, kunnes kuiskasi "Hyvästi, Adrianna" ja sitten se alkoi taas.

Miehen kolme kylkiluuta repeytyivät ulos tämän rintakehästä törröttäen nyt ulospäin. Hänen koko eturuumiinsa kaulan alapuolelta navan alapuolelle alkoi repeillä auki, ja luut liikkuivat itsestään luonnottomiin asentoihin. Näky shokeerasi Briania, ja miehen kiljunta kaikui hänen päässään. Mies sai koko ajan rajumpia kouristuksia, ja hänestä vuoti litroittain verta riimuin koristellulle korokkeelle. Yksi kouristus heitti tämän pään hänen olkapäälleen, ja oli ihme että mies pysyi edes kasassa. Hänen toinen jalkansa sojotti kummallisesti ylöspäin, kunnes se repeytyi irti ja putosi lattialle, missä se vieläkin sätki. Kiljunta oli nyt vaihtunut omituiseksi körinäksi, joka kuului olennon aukinaisesta vatsasta. Iho alkoi sulaa miehen päältä, tämän liha mädäntyi silmissä ja verikin alkoi muuttua viheänruskeaksi.

Piirissä huppupäiset miehet alkoivat kaatuilla. He huutelivat toisilleen, ja Brian kuuli miesten olevan uupuneita. Miesten vähentyessä olento alkoi laskeutua hiljaa maata kohti, kunnes vain Hendrick oli pystyssä.

"Ei... Näin..." Hän kähisi kunnes vajosi alas antaen olennon pudota vapaasti maahan.
Olento sätki lattialla kuin kala kuivalla maalla. Armando sanoi surullisesti "Piruparka" ja astui kauemmas Brianista. Ennen kuin Brian ehti nähdäkään valtava salamaniskua muistuttava ääni jyrisi huoneessa, ja siinä missä äsken oli ollut olento oli nyt vain kasa mätänevää lihaa. Armando rullasi veristä ruoskaansa katkeralla ilmeellä Brianin kääntyessä seinan suuntaan. Hän otti tukea seinästä ja kyyristyi, sillä päänsärky oli moninkertainen, ja hänen äsken näkemänsä näyt olivat niin kammottavia että hän rykäisi ja antoi salaattiaterian tulla ylös. Olo oli taas kauhea.

"Meidän lienee parasta mennä..." Armando sanoi kuivakasti.
"Entä he?" Brian nuosi heikosti pystyyn ja osoitti Hendrickin ryhmää. "Ei heitä voi noin vain jättää."
Armando näytti epäileväiseltä ja katseli vuoroin hävitystä, vuoroin Briania, sanoen sitten:
"Olet oikeassa. Mene sinä lepäämään huoneistoosi, ellet halua mennä sairaalaan vielä."
Hän otti rubiininpunaisen hanskan ja asetti sen seinää vasten. Punainen valo alkoi taas porata käytävää Brianille.

"Oloni on hyvä, enkö voisi-" Brian aloitti, Mutta Armandon ankara "Brian" pisti hänet hiljaiseksi, ja hän astui käytävään, jolloin ovi sulkeutui hänen takanaan.
Hän nojasi hetken seinään ja tasasi hengitystään. Hän ei hevillä unohtaisi tuota näkyä, hän ajatteli lähtiessään kulkemaan käytävää.
"Tärkeämpiä tapauksia..." Hän kuiskasi hiljaa itsekseen muistaessaan Armandon sanat.

Kun hän astui oviaukosta hän löysi itsensä pimeästä huoneesta jonka hän heti tunnisti Brianin ja Marien huoneeksi. Marie oli jo paikalla, nukkumassa lattialla autuaan tietämättömänä mitä äsken tai jo kuukausia oli tapahtunut. Ajatus useista tuollaisista tapauksista kammotti Briania yhä hänen kääriytyessä peittoonsa ja painaessaan päänsä tyynyn virkaa toimittavalle mytylle. Häntä pelotti nukahtaa, sillä hän oli varma eräästä asiasta.
Sinä yönä hän näkisi painajaisia.

[Emperor]

Tarinaa Armandon näkökulmasta. Jotkin tykkää, jotkin ei, ja peruin suunnitelmani - yksi vuosi teoriaa (joka on jo loppumaisillaan) ja taistelua samanmoinen. Lisäksi Armandon arvonalennus sekä uusi käsite: Kuolleiden tauti (Muistatte varmaan esellisen osan?)

Unh, ja niin, saa tätä kommentoidakin. Vaikeaa kehittyä ellei tiedä missä vika on...

{No voihan! Tässäkin on liikaa merkkejä! Olenpa tuottelias...}
**************************************************************

XII: Vallanjako, osa 1

Armando haukotteli matkatessaan Brianin ja Marien luota kohti toimistoaan tuntien jälkeen. Toimisto oli huone, jota hän koko laitoksessa eniten inhosi, sillä siellä hän ei muuta tehnytkään kuin täytteli raportteja ja keskusteli milloin kenenkin kanssa. Hän oli nukkunut huonosti, sillä hänen oli täytynyt auttaa ja valvoa tilannetta Hendrickin ryhmän luona, ja nyt hänen täytyisi täyttää siitä raportti. Eikä epäilystään että hän saisi vielä roimasti ylimääräisiä töitä tänään.

Hän avasi toimistonsa oven. Se oli pieni karsina joka käsitti pöydän, kasoittain paperia sekä tänään erään hermostuneen oloisen nuoren miehen. Armando ei heti tunnistanut tätä, mutta katsottuaan tämän pingotettuja kasvoja hetken hän muisti.
"Voi ei..." Armando huokaisi ja katsoi kelloaan. Puoli viisi. "Oletko koko ajan odottanut täällä?"

Mies nyökkäsi lyhyesti. Armando kävi istumaan pöytänsä taakse ja viittasi miestä istumaan tuoliin vastapäätä. Hän istuutui hermostuneesti.

"Tahdon että tiedät." Armando sanoi nojaten käsiinsä. "Että mitä teit oli erittäin vaarallista. Tämä kaverisi ei olisi mitenkään voinut tietää oikeaa toimitapaa tositilanteessa, tosin kuin sinä. Sinulla se vartijan koulutus on, ei hänellä. Olkoot miten voimakas gladiaattori tahansa."

Mies oli hiljaa, mutta näytti selvästi haluavan sanoa jotakin.
"Sanohan, mitä vartijan pitäisi tehdä jos huomaa hyökkäyksen?" Armando kysyi.
"Suorittaa hälytys ja ottaa taisteluasemat, ja minä neuvoin häntä-" Hän oli aloittamassa toista lausetta, jonka Armando keskeytti.

"Neuvoitko miten hälytys tehdään? Entä miten taisteluasemissa toimitaan? Harjoitteliko hän yhtään?"
"Neuvoin taisteluaseman oton ja kyllä hän varmasti osaisi tehdä hälytyksen ilman harjoittelua..."
"Mutta et voi tietää." Armando sanoi ja mies painoi päänsä.

Oveen kuului koputus ja se avautui ilman lupaa. Armandon yllätykseksi siinä seisoi Gabriel, joka jurosti katseli miehen niskan yli Armandoa silmiin. Armando tuijotti takaisin, ja sanoi samalla miehelle:
"Onnenpäiväsi, selviät varoituksella. Voit poistua."

Mies nosti hämillisenä päätään, katsoi taakseen ja nousi ylös. Hän sanoi hieman vapisten "Kyllä Sir" ja lähti huoneesta varoen visusti koskemasta Gabrielia.
"Sulje ovi ja istuudu, ole hyvä." Armando viittasi tuoliin ja nosti jalkansa pöydälle saadakseen mukavan asennon. Gabriel sulki oven muttei istuutunut vaan mulkoili Armandoa ovelta käsin. "Mikä suo minulle tämän ilon?"

Gabriel kaivoi povitaskustaan kirjeen ja ojensi sitä Armandolle. "Tämä saapui juuri."
Armando veti jalkansa pois ja kurottautui ottamaan kirjeen. Sinetti ei oltu painettu leimasimella vaan peukalolla, ja ainoastaan yksi ihminen jonka Armando tunsi teki niin. Hän rikkoi sinetin ja kaivoi sieltä köyhän näköisen palan ruttaantunutta pergamenttia. Kirjoitus oli hutaisten kirjoitettua, eikä siinä ollut pahemmin sisältöä.

Armando,

Unohda raportti ja tule huomenna Arkaniaan. Pidämme ylimääräisen hallintotapaamisen. Voisit ottaa Gabrielin mukaan.

Arthur

Armando laittoi kirjeen takaisin kuoreen ja laittoi sen yhteen pöytänsä lokeroista ja katsoi Gabrielia.
"Me kaksi menemme huomenna Arkaniaan." Hän sanoi lyhyesti. "Tehtävänne peruuntuvat."

Gabriel nyökkäsi ja lähti hiljaa pois. Armando nosti taas jalkansa pöydälle ja nojautui taaksepäin. Olipahan yksi raportti vähemmän, hän ajatteli ja otti pöydältään suljetun mustepullon alkaen heitellä sitä ilmaan yläpuolellaan.
"Perhana, ei olekkaan." Hän muisti erään vielä täytettävän raportin ja lakkasi murjottaen heittelemästä mustetta. Hän ei kuitenkaan nostanut jalkojaan pois ja alkanut kirjoittaa vaan otti mukavemman asennon.

"Mutta kyllä sen ehtii, nyt otan nokkaunet." Hän ajatteli ja oli kymmenen minuutin päästä unessa.

Seuraavana aamuna hän suuntasi askeleensa kohti talleja. Hän oli eilen saanut asiansa hoidettua, eikä hänellä ollut nyt mitään estettä lähteä kun Brianille ja Marielle oli saatu sijaisopettaja ja Gabriel oli jo aiemmin lähtenyt matkaan. Armandolla tosin kestäisi paljon vähemmän aikaa päästä perille, ja hän saattaisi hyvinkin olla perillä ennen tätä.

Hän tuli talleille, jotka olivatkin aika iso kompleksi. Hevosenlanta haisi siellä jatkuvasti, eikä ihme kun siellä oli maksimissaan jopa kymmenen tuhatta hevosta. Hän itse kuitenkin pujotteli karsinoiden välistä paikalle 357, joka oli aina tyhjä. Hän meni siistiin karsinaan ja otti jälleen rubiininpunaisen hanskan, jonka hän painoi lattiaan. Hänen edessään ei kuitenkaan alkanut porautua portaikko vaan lattia aukesi paljastaen altaan jo valmiin portaikon.

Jo portaikon keskivaiheilla alkoi kuulua karjumista ja omituisia paukahduksia.
"Idiootit, ovatko he kumminkin menneet ottamaan aseita?" Ajatteli Armando ja jätti ruoskansa sekä saappaassaan piilossa olevan tikarin oven edessä olevaan syvennykseen. Hän astui oveen, jonka takana oli melkoinen taistelu.

Kolme miestä yritti riimuin ja köysin tartuttaa Armandon hevosta. Hevonen oli pikimusta lukuunottamatta sen sarvea, joka hohti kultaa. Myös sen siivet olivat hieman haaleammat ja väri lähestyi ruskeaa, tai punaista elleivät miehet osanneet varoa.

"Idiootit!" Huusi Armando jylisevällä äänellä pieneen huoneeseen. "Enkö tarkkaan sanonut ettei sen lähelle saa tuoda aseita?"

Hevonen rauhoittui hieman nähdessään Armandon, mutta nuosi silti takajaloilleen seisomaan yhden miehen heilutellessa köyttä sen edessä pitäen miekkaa toisessa.

"Katso nyt tätä-auts!" Yksi mies huusi hevosen näykkäistessä tätä olkapäästä. Hänelle tuli verinen haava. "Tämä tekisi meistä jauhelihaa ellemme-"
"Noilla voisitte tehdä siitä jauhelihaa, ja se tuskin pitää ajatuksesta. Luottakaa minuun ja laskekaa aseenne maahan."

Miehet näyttivät haluttomilta laskemaan aseitaan hevosen edessä, mutta lopulta he yhdessä hitaasti laskivat ne hevosen eteen katsellen sitä koko ajan. Hevonen tarkkaili tuimasti miehiä, jotka potkaisivat aseensa kauemmaksi. Ykskaks hevonen nuolaisi kaikkia kolmea kasvoihin ja antoi heidän silittää sitä, mutta Armando komensi haavan saanutta.
"Pois sen luota. Se villiintyy verestä." Mies kavahti ja astui kauemmas muiden vielä taputellessä sitä. "Ja voisitte antaa minunkin taputella hevostani. Milith."

Hevonen kääntyi Armandoon päin miesten perääntyessä siitä. Se katseli Armandoa suoraan silmiin hitaasti astellessaan kohti tätä, ja Armandon valtasivat muistot, joita oli monia. Hän muisti paljon tapahtumia joita oli kokenut tuon hevosen kanssa, vaikka eihän se edes ollut hevonen. Oikeastaan se ei ollut mitään tunnettua lajia ja siksi se antoi kutsua itseään hevoseksi, niin, itse antoi. Armando muisti päivän jolloin eräs hoitopoika oli sen takana ollessaan kutsunut sitä kaakiksi... Mies ei kävellyt vähään aikaan. Armando oli itse löytänyt, kesyttänyt ja kasvattanut hänet, joten hän oli antanut tälle nimenkin, Milith, ja hän oli nyt turpa aivan Armandon nenän edessä.
"Miten sujuu, Milith?" Hän kysyi lempeästi.

Milith kuokkaisi kaviollaan rajusti ja iski sillä Armandon jalkaan. Armando ei päästänyt ääntäkään vaan painoi kasvonsa kämmeniinsä ja hengitti hillitysti. Kauempana olevat tallipojat irvistelivät Armandon puolesta tuskasta, sillä tuon oli täytynyt sattua. Ja niinhän se sattuikin.

"Niin Milith, anteeksi etten ole päässyt näkemään sinua vähään aikaan. On vain ollut hieman hommia, onko mitään mikä voisi korvata tämän?" Armando puhui kämmeniinsä. Hevonen ei äännähtänyt mutta iski toisenkin etukavionsa Armandon toiselle jalalle. Nyt hänen kätensä puristuivat nyrkkiin ja hän katsoi ylös purren hammasta.
"Ai että tuskani katsominen tuottaa sinulle iloa? Olet julma tyttö..." Armando kähisi. Hevonen toi kasvonsa Armandon kasvojen eteen ja hirnahti, astui pois tämän jaloilta ja nuolaisi tämän kasvoja.

"No no, tyttö... Oletkos valmis pieneen pyrähdykseen?" Armando taputteli Milithin päätä. Hevonen hirnahti iloisesti ja astui askeleen taaksepäin lyöden siipiään kerran. Ne loivat niin valtavan tuulen että tallipojat paiskautuivat seinää päin, mutta Armando ei liikahtanutkaan. Sen sijaan hän astui hevosen viereen ja otti pois mustan koristellun haarniskansa jota hän muuten piti yllään täyspäiväisesti. Sen sekä käsi- ja jalkasuojat hän jätti yhteen nurkkaan ja vaihtoi metallist saappaansa taskustaan ottamiinsa nahkasandaaleihin. Nyt hän pystyi liikkumaan mukavan paljon vapaammin kuin pitkään aikaan ja hän verrytteli hieman ennen astumistaan hevosen selkään. Armando taputteli sitä vielä hieman, muta yksi tallipoika kuiskasi toiselle:
"Miten hän ajatteli saada olennon pois?"

Hevonen käänsi heti tuiman katseensa mieheen, joka pelästyi ja painoi itsensä seinää päin, mutta Armando rauhoitti hevosen.
"Ei hätää, Milith, sinulla taitaa olla kova hinku ulos? No, ei pidätellä sinua..." Armando nosti molemmat kätensä ilmaan ja heilautti ne sitten vastakkaisiin suuntiin. Katto hävisi ja pienestä huoneesta tuli syvä kuoppa maanpinnan ollessa kaukana ylhäällä, josta kuoppaan paistoi päivänvaloa. Kylmä talviviima saavutti kuopan pohjan nopeasti, mutta Armandoa tai Milithiä se ei näyttänyt haittaavan, toisin kuin hytiseviä tallipoikia.

"Nähdään illalla." Armando sanoi miehille ja kuiskasi hevoselleen "Anna mennä, Milith."

Hevonen hirnahti ja heilautti siipiään. Taas miehet painuivat seinää vasten ja jopa Armandon raskaat metalliset varusteet liikkuivat hieman. Yhtenä hetkenä hevonen leijui siinä miesten edessä, toisena se oli jo korkealla kuopan yläpuolella. Katto sulkeutui jättäen miehet kolmistaan huoneeseen Armandon liitäessä jo kilometrien korkeudessa.

Kylmä talviviima suomi Armandon kasvoja heidän liitäessään korkeksissa. Vuorten huiputkaan eivät näyttäneet olevan liian ylhäällä vaan tuntui kuin he olisivat voineet kepeästi ylittää ne, ja molemmat tiesivät että itse asiassa voisivatkin. Heidän päämääränsä oli kuitenkin vastakkaisessa suunnassa joten Milith otti suunnan Arkaniaan, joka näkyi hyvin näin korkealta. Kaupungin talot ympäröivät linnaa, joka oli ollut loistossaan joskus jo ennen Armandon syntymää, ja joka nyt näytti vain harmaalta kivirakennelmalta jonka päällä oleva lumi antoi pienen välähdyksen sen menneestä loistosta.

Maa meni alhaalla vauhdilla ohi, vaikka sitä ei näin ylhäältä huomannut. Milithin siivenlyönnit heittivät hevosta ylös ja alas joka lyönnillä eikä Armando pitänyt mistään kiinni. Hänellä ei edes ollut satulaa tai riimuja tai mitään, Eikä kyydissä olisi luultavasti pysynyt kukaan muu vaikka olisi pitänyt hevesesta kiinni henkensä uhalla. Armando oli kuitenkin lentänyt jo vuosia ja oli sen verran kokenut että pystyi nauttimaan lennosta, jota hän sai tehdä pitkästä aikaa. Milith oli kuitenkin nopea lentämään ja varsin pian Milith lähti äkkinäiseen syöksyyn kohti linnaa. Nopeus nousi hurjiin lukemiin ja näytti jo että he törmäisivät hteen linnan parvekkeista, mutta luottavainen Armando antoi Milithin tehdä asiat omalla tavallaan. Kymmenen metriä ennen törmäystä Milith suoristi taiturimaisesti lähes pystysuoran syöksyn ja jäi leijumaan kolmeen metriin, jolloin Armando hyppäsi pois sen selästä ja laskeutui vaivattomasti. Milith taasen lähti kohti metsää, jossa se saisi pitkästä aikaa laiduntaa vapaana. Armando taasen kääntyi parvekkeen oviin päin, joilta jo lähestyi kaksi kuninkaallista vartijaa ottamaan häntä vastaan.

"Tervetuloa, Sir. Teitä odotetaan jo."
"Onko Gabriel jo saapunut?" Armando kysyi heidän lähtiessään kohti kokoushuonetta.
"Saapui juuri. Tapaatte hänet kokoushuoneella." Sanoi vartija ja he lähtivät kulkemaan Armandon vanavedessä molemmin puolin.
"Minusta tuntuu hieman epämukavalta ilman asetta." Armando sanoi ohimennen, ja tämän yllätykseksi toinen vartoijoista ojensi miekkaansa.
"Ottakaa tämä, Sir." Ja Armando otti miekan tuppineen asettaen sen vyölleen.

[Emperor]

XII: Vallanjako, osa 2

He kulkivat pitkin käytäviä jotka ennen olivat loistaneet muinaisten suurperheläisten suuruudesta ja olivat olleet pyhiä kaikille paitsi heille. Nykyään linna oli yksi suuri akatemia, jossa kaikkein nuorimmille voitaisiin opettaa taistelua ennen heidän lähettämistään vuorille palvelukseen. Tämä oli varsin surullista, mutta Armando onnistui löytämään hyviäkin puolia. Monet vanhemmat tytöt katselivat häntä vaivihkaa ja kikattelivat sitten ryhmissä. Armando virnisti.

Valtaistuinsaliin, siihen samaan missä Brian ja Marie olivat vannoneet valansa, oli tuotu pitkä puupöytä. Sen ympärillä koreisiin asuihin ja kiiltäviin haarniskoihin pukeutuneet tärkeät henkilöt odottivat vielä puuttuvia ihmisiä. Gabriel saapui pöydän luota ja meni seisomaan Armandon taakse, ja Armando istui hänen paikalleen.

"Olet myöhässä." Sanoi ylikenraali Garand töykeästi. Hänellä oli hopeinen haarniska ja arpiset kasvot, jotka näyttivät jääneen ikuisesti nyrpistelevään asentoon, eikä kenenkään ilme muuttunut mukavemmaksi Armandon nostaessa jalkansa pöydälle.

"Katsotaan sanotko saman kuninkaalle." Armando sanoi halveksuen. Garand nyrpisti vielä enemmän ja katsahti poispäin. Tosiaan, Arthur oli ainoa paikalta puuttuva.
"Mihin valtakunta onkaan joutunut?" Voivotteli Arkanian pormestari. Hanen asunsa oli ilmava ja osoitti selvästi turhamaisuutta kaikkine kultakankaalla ommelluine osineen. "Ennen oli sentään hieman kunniaa tässäkin huoneessa."

"Kuninkaan omat tavoitteet ovat menneet hänen harkintakykynsä ohi. Hän ei välitä Arkaniasta, vain kostosta. On mielestäni vaarallista että hän johtaa tätä valtakuntaa." Nyt puhui Garand, lähinnä yleisesti. Mielipide oli kuitenkin selvästi ilmapiirissä hyväksyvä, vaikkei kukaan sitä ääneen sanonutkaan.

"Katsotaan pärjäisitkö paremmin, Garand." Gabriel sanoi lujasti. "Sinähän tiedät kaiken valtakunnan johtamisesta." Armando oli yllättynyt, että Gabriel oli uskaltanut puhua noin Garandille, joka oli sentään hänen entinen opettajansa. Garand näytti raivostuneelta ja nousi seisomaan.

"Älä sinä rupea minulle uhoamaan, kakara!" Hän karjaisi. Gabriel kavahti. Nopeammin kuin kukaan ehti tajuta Armando oli ylhäällä ja nojasi pöytään katsoen raivoissaan Garandia silmiin.

"Äläkä sinä IKINÄ uskalla puhua noin MINUN oppilaalleni!" Armando sähisi. Moni ei-sotilasuraa käyvä henkilö kavahti, mutta Garand katsoi Armandoa mustat tuuheat kulmakarvat vapisten.

"Ja voi, sinä vasta kakara oletkin!" Garand karjui. "Olen luultavasti sinun sukuasikin vanhempi! Osoita kunnioitusta!" Armando ei vielä heittänyt kättään miekalle, mutta halu oli kova.

"Hah, niinpä, vanha sinä olet! Vanha ja viisas kenties... Vaiko vain vanha ja heikko?" Garand asetteli kättään miekalleen. Armando teki samoin. "Oliko täällä jokin protokolla että korkeisiin virkoisiin pääsevän täytyi olla vähintään vanha parta? Kun tätä huonetta katselee niin siltä näyttää!" Moni nyrpisteli Armandolle, mutta ainoastaan Garand uskalsi virnistellä julmasti Armandolle.

"Vanha, viisas, kyvykäs... Tai kuninkaan ystävä..." Hän sanoi halveksuen. Armandon mitta täyttyi.
"VIHJAATKO JOTAKIN?" Hän karjaisi. Hän ei ottanut asettaan esille tosin kuin Garand, sillä hetkeä myöhemmin tämän miekka lipesi tämän otteesta. Se leijaili hetken aikaa pöydän yllä ja ihmiset astuivat kauemmas. Aivan äkkiä miekka vain hajosi pieniksi murusiksi, jotka katosivat ennen osumistaan pöytään.

"En ikinä enää halua tehdä tuota, Garand." Arthur sanoi tylsästi. Hän seisoi kaksoisovien suulla ja katseli kulmiensa alta pöytäseuruetta, joka otti taas paikkoja pöydän äärestä. Garand katsoi kulmien alta halveksuvasti Armandoa ja Gabrielia istuutuessaan.

"Joten, kertokaahan, mikä jäi eilen epäselväksi ja miksi Armando ja Gabriel täytyi kutsua mukaan?" Arthur kysyi nojaten käsiinsä.

"Niin, teidän majesteettinne, Yliparantaja Cecilia - mies puhui kireästi hänen nimensä - on kertonut meille tästä uudesta uhasta... Kuolleiden Taudista." Pormestari sanoi surullisena. "Hän voinee itse kertoa." Hän viittasi pöydän ainoaan naiseen, vanhaan rouvaan, joka oli Arkanian paras hoitaja. Ennenkuin hän kuitenkaan ehti aloittaa Armando keskeytti.

"Mitä hemmettiä!" Hän hihkaisi äimistyneenä. "Miten niin uusi tauti?" Kaikkien, jopa Arthurin katse kääntyi Armandoon.
"Mitä tarkoitat, Armando?" Arthur kysyi masentuneesti.
"Ettekö te muka ole tienneet kuolleiden taudista?"
"Ja sinäkö olet?" Parahti eräs poliitikko.
"Miksi et ole kertonut meille?" Ärjäisi pormestari.
"Luulin että tiesitte!" Armando sanoi täysin äimistyneenä. "Jo kuukausiahan Hendrickin ryhmä on hoitanut heitä! Miten ihmeessä voitte olla tiedottomia?"

"Fetter, vai..." Sanoi eräs toinen poliitikko. "Miten hänellä sitten on taudin kanssa mennyt? Onko vaaraa? Onko se levinnyt? Ja tärkein - onko hoitoa keksitty?"
"Minä voinen vastata." Cecilia sanoi ja nousi seisomaan. "Sain tosiaan eilen muistoin nimenomaan Hendrickiltä, missä hän kertoi taudista. Hän lähetti jopa erään tartunnan saaneen luokseni ja... Voi luoja..." Hän painoi päänsä, mutta pormestari käski jatkamaan. "Noh, analyyseissä huomasimme vain, että se muuttaa ihmiset epäkuolleiksi... Emmekä tiedä miten. Tartunnan saanut kuoli ennen kuin pystyimme saamaan enempää informaatiota."

Pöydässä oli levotonta kuhinaa. "Väitätkö ettei edes sinun ryhmäsi parantanut taudin kantajaa?" Yksi poliitikko kivahti. Cecilia nyökkäsi surullisesti.
"Minua taasen ihmetyttää." Arthur sanoi ja kaikki vaikenivat. "Miten tieto ei ole tänne päässyt näin pitkään aikaan?" Kaikkien katseet kohdistuivat Armandoon. Hänen olonsa oli kiusallinen.

"No, minä tosiaan luulin että te tietäisitte..." Hän sanoi neuvottomana. "Hendrickinhän siitä olisi kuulunut raportti tehdä."
"Tuskin siitä olisi silti ollut haittaa jos olisit sen raporteissasi maininnut." Pormestari sanoi, Armando vastasi yhä ettei tiennyt etteivät he tienneet.
"Tälläinen on hyvin vaarallista, Armando." Arthur sanoi. "Emme voi antaa tälläisten tietokatkojen tapahtua enää ikinä, ja mielestäni tässä on pakko jotakuta rangaista. Se on Hendrick, joka siirretään toisiin tehtäviin."
Armando kirensi kasvojensa ilmettä. "Hänhän on kuitenkin yrittänyt saada tuloksia aikaan jo kauan."

"Eikä ole onnistunut, ja ellei Cecilian ryhmä onnistu niin luuletko Hendrickin ryhmän ikinä onnistuvan?" Sanoi joku poliitikko. Armando nousi seisomaan.
"Uskon." Hän sanoi lujasti. "Eikö juuri hänen ryhmänsä osoittanut Fuér-papujen vaarallisuuden, jota arvon pormestari muistaakseni hehkutti "nälänhädän poistajaksi"?"
Levoton kuhina alkoi taas. "Et kuitenkaan voi väittää, ettei tämä olisi tärkeämpää." Oli vastaus.

"Ja muutenkin." Garand sanoi kääntäen maireat kasvonsa Arthuriin. "Halusimmehan myös keskustella laitoksen asemasta yleensäkin, varsinkin sen... Johtopolitiikasta..."
Arthur nyökkäsi. "Niin. Mehän puhuimme jo eilen tästä, mutta myönän etten silloin saanut selvää."

"Me vain ajattelimme, ettei Arkanialaisten viimeisenä puolustuksena toimiva laitos saa olla... epäpätevissä käsissä." Garand sanoi muikeasti. Armandolla alkoivat hälytyskellot soida.

"Tämä mies." Hän heilautti kättään Gabrielin suuntaan. "On tehnyt eniten onnistuneita tehtäviä ryhmänsä kanssa, joka on muuten Arkanian pienin!" Hän puhui kiihtyneeseen sävyyn. "Ja tuo ryhmä on minun kouluttamani. Joten voitteko väittää minun olevat epäpätevä?"

"Gabriel on alunperin ollut minun oppilaani, ehkäpä hyvät puolet tulevat sieltä..." Garand sanoi hymyillen. "Ja mitenkäs Harryn kanssa? Onko hänkin vain osoitus kuinka pätevä olet?" Gabrielin ilme muuttui kireäksi ja hän käänsi katseensa pois.
"Harry oli ikävä, ikävä takaisku. Hänen muistonsa palvelee yhä miesten sydämissä."
"Paremmin palvelisi elävänä... Tosin, eläväthän muuttuvat kuolleiksi sinun laitoksellasi... Kuten viime taistelussakin." Armando hillitsi itsensä kuninkaan edessä parhaansa mukaan.

"Se oli luutnantin vika, ei minun."
"Sinä olet vastuussa upseereistasi."
"Minä annoin suoran käskyn, mitä hän ei totellut. En arvannutkaan että näin kävisi parhain arvosanoin tästä akatemiasta tulleelle."
"Sano vain suoraan, et pysty keskittymään moneen asiaan kerralla." Garand virnuili.
"Siksi onkin päätetty että keskittyisit kaikkein tärkeimpään tehtävääsi, kaksosiin." Pormestari totesi. Armando ei ymmärtänyt.

"Brian ja Marie." Sanoi Arthur. "He ovat pääsijainen kohteesi tästä lähtien."
"Eiväthän he ole edes sukua..."
"Siksi se onkin niin hyvä koodinimi." Pormestari totesi.
"Ja minä otan komennon laitoksessa ja teen siitä tehokkaan... Alkaa uusi kausi siellä." Garand virnuili leveämmin kuin koskaan. Armandon mitta petti.
"SINÄ VALTAAT LAITOKSENI! LUULETKO ETTÄ ANNAN?" Hän karjui ja otti miekkansa esiin.

"Kyllä vain annat." Garand sanoi. "Valitse, teetkö nyt kohtauksen ja lapioit lantaa talleissa seuraavat vuodet vai laitako miekan pois?"
"Armando laittaa miekan pois." Arthur sanoi jämäkästi, ja niin Armando laittoi kireällä ilmeellä miekan pöydälle. "Kaksoset ovat nyt tärkein tehtäväsi, ei, koko Arkanian tärkein tehtävä, ja uskon sen sinulle."

Armando vilkaisi Garandia, joka nyrpisti.
"Kauanko aikaa koulutuksessa menee?" Pormestari kysyi.
"Laskin että kaksi vuotta teoriaa ja yksi taistelua."
"Yksi vuosi teoriaa riittää." Arthur sanoi nostaen tylsistyneen katseensa. "Tai no, kolme kuukautta vielä ja sitten loppukokeet. Sen jälkeen vuosi intensiivistä taisteluharjoitusta."

Armando ei tiennyt mitä ajatella, mutta myöntyi. Eihän hän voinut kuninkaan käskyä rikkoa.
"Voit poistua." Pormestari sanoi ihmisten noustessa tuoleiltaan ja alkaessa tehdä lähtöä. Armando ehti jo kääntyä pois kun kuuli vielä kerran Garandin ärsyttävän äänen.
"Tyhjennä toimistosi huomiseksi... Ja jätä minulle se punainen ihmehanska."
Armando puristi nyrkkiä niin lujaa että verta tuli, otti hanska taskustaan ja paiskasi sen pöytään niin lujaa että yksi sormi irtosi. Vihaisena hän nappasi miekan, kiinnitti sen vyölleen ja marssi ulos jättäen nuo juonittelevat rotat (sekä kuninkaan) taakseen.

[Xariel]

No johan nyt oli pitkä kappale!

Tarinan juoni kulki eteenpäin, paikoitellen kompuroiden kylläkin Hahmoja olisi voiinut esitellä hiukan enemmän, suurin osavaltaistuinsalissa olleista jä ihan hämäräksi minulle. Muilta osin tämä sinun pitkä "pätkäsi" on hyvä.

Armando toimi vimeisessä pätkässä kertojana, mutta sekään ei suonut mitään syvempää katsausta häneen, vain arkisiin toimiin ja suhteisiin muiden kanssa.

Tällä erää ei enempää.

[Jaragil]

No niin, jostain itsellenikin tuntemattomasta syystä nyt lukaisin tämän tarinasi läpi. Huh, mikä urakka. Se oli päällisin puolin ihan kelvollista tekstiä, etenkin kun ottaa huomioon ikäsi, mutta täytyy myöntää, että kyllä minulta melkoisesti kritisoitavaakin löytyy. Mutta ensin niistä hyvistä puolista.

Ensinnäkin olet ilmiselvästi varsin tuottelias kaveri ja olet mitä ilmeisimmin todella kiintynyt tarinaasi. Harva kirjoittaja voi väittää ihan vakavissaan, että hän tietää aivan kaiken ja kaikelle on selitys, enkä nyt tiedä, miten suuri osa sinunkin väitteestäsi on totuuden mukaista, mutta väite on väite, ja on ihan ilahduttavaa, jos se pitää paikkansa. Ja on aina hyvä, kun kirjoittaja kykenee eläytymään omaan maailmaansa ja todella innostumaan siitä. Tässä on kuitenkin pienoisena drawbackinä sellainen puoli, että sinun täytyisi oppia kontrolloimaan sitä tahtia, millä työnnät tarinaasi muiden luettavaksi.
Kun katsoo esimerkiksi tätä topiccia, huomaa, että postaat äärimmäisen pitkiä kappaleita ja kaiken pahan lisäksi postaat niitä muutaman päivän välein. Ei ole varsinaisesti mikään ihmekään, että olet saanut vain muutaman kommentin ja nekin niiltä, jotka lukivat tarinaasi jo edellisellä foorumilla. Kukaan ei jaksa lukea noin pitkiä kappaleita etenkään noin tiheään tahtiin, tai ainakin moiset henkilöt ovat harvassa. Ja vielä harvemmassa ovat ne, joilla on moisen luku-urakan jälkeen tarpeeksi kiinnostusta ja aikaa jäljellä kommentointiin. Joten jos vain mitenkään voit, hidasta tahtiasi ja postaa inhimillisen pituisia kappaleita. Yleensä jonkinlaisena siedettävä rajana on pidetty neljää viittä Wordin sivua TNR 12 kirjoitettuna ja postaustahtina yhtä tai kahta jatkoa per viikko, mieluummin vain se yksi ainoa. Kehotan sinuakin mitä vakavimmin pitäytymään tässä pituudessa, sillä se tietää enemmän kommentoijia, voin melko suoraan luvata. Tai ainakin tietäisi, elleivät tämän topicin aloitusviestit olisi niin kavahduttavia, mitä ne nyt ovat.

Toisekseen sitten, et ilmeisestikään sitten ole tutustunut fantasiakirjallisuuteen kovinkaan syvällisesti, sillä näen juonessasi monia merkkejä yleisistä kliseistä, joita useimmat genreen syvemmin tutustuneet osaavat väistellä. Lisäksi olen huomaavinani tässä tarinassa suhteellisen paljon viittauksia Warcraft-pelisarjan suuntaan, tiedä sitten, oletko pelannut kyseistä peliä ollenkaan. Oblivionia olit ainakin pelannut, muistelen. Mutta... kliseistä huolimatta minun täytyy myöntää, että juonesi on ihan viihdyttävä omalla tavallaan. Se on tietenkin tällä hetkellä tuskallisen hidas, melkeinpä romaanin tahtia mukaileva. Tällainen hitaus ei välttämättä ole omiaan foorumipostaukseen, mistä kielii jo se, että kirjoitat noin pitkän kappaleen pelkästä kokouksesta. Jotkut lukijat pitävät moista lavertelua varmasti melkoisen epämiellyttävänä foorumilukemistoksi, jossa yleensä suositaan hieman lyhyempiä ja ripeämmin eteneviä tarinoita johtuen ihan täällä voimassa olevan lukutyylin ominaislaadusta.

Brianista sitten. Hän on tosiaan, aiempien kommentoijien sanavalintoja lainatakseni, yhden tunnetilan mies. Alussa hän ei tuntunut erityisen kiinnostavalta, sillä olisin kaivannut enemmän selvitystä hänen voimattomuuteensa toimia, miten hän tahtoo. Miten tämä vaikuttaa hänen päivittäisiin toimiinsa, miten hän huomaa olevansa kykenemätön joihinkin toimiin, milloin tämä kirous langetettiin ja miten hän muistaa sen, jos hän oli aivan pieni ja kaikkea muuta pientä jää uupumaan, mikä häiritsee lukijaa. Sitten myöhemmin tarinan edetessä hänen kuitenkin väitetään parantuneen tästä, mutta silti tarina väittää hänen kulkeneen portille osittain jonkun ohjailemana. Tälle ei kuitenkaan anneta mitään sen selkeämpää selvitystä myöhemmin tarinassa, minkä vuoksi joudunkin olettamaan, että kaipa nämä vanhemmat ohjailivat poikaansa.

(Miksi muuten antaa pojalle riipus, jonka avulla hän selviytyy teknologian maailmassa omin voimin, jos hän kuitenkin poistuu kyseisestä maailmasta heti seuraavana päivänä maailmaan, jossa hän selviää ilman riipustakin. Eivätkö vanhempien voimat muka riittäneet pitämään häntä hengissä sitä yhtä ainutta päivää?)

Noh, sen jälkeen kun Brian astui taikuuden maailmaan ja päätyi aikanaan akatemiaan, hän on tosiaan vaikuttanut olevan kaiken aikaa ärsyttävä vastaanväittäjä, mitään muita puolia hänestä ei juuri ole näkynyt. Tämä on etenkin lukijan mielestä tavattoman turhauttavaa, sillä sellainen päähenkilö ei ole erityisen mielekäs, joka osoittaa pääpiirteittäin vain yhtä tunnetilaa ja vieläpä sellaista, jolle ei myöhemmässä vaiheessa ole mitään sen loogisempaa syytä. Toki Armando kai sitten on ärsyttävä, mutta lukija ei koe häntä sellaiseksi tai ainakaan minä en koe, minkä vuoksi Brianin kärttyisyys on outoa.

Tästä tulikin mieleeni yksi suurimmista puutteistasi kirjoittajana. En tiedä, oletko koskaan kuullut tätä ohjetta, mutta kirjoittajan tulisi aina ensisijaisesti antaa lukijan itse oivaltaa jokin asia sen sijaan, että kirjoittaja suorastaan tyrkyttäisi tietoa hänelle ilman sen kummempia selityksiä. Tämä pätee esimerkiksi Brianin ja Armandon suhteeseen. Tekstisi kertoja väittää koko ajan, että Armando on ärsyttävä Brianin mielestä, mutta tässä on ongelmana se, että tämä ei ole suotava kerronnan keino. Pikemminkin sinun pitäisi kyseisissä kohdissa alkaa kertoa tarinaa Brianin näkökulmasta ja saada lukija tajuamaan sitä kautta, kuinka ärsyttävä Armando on. Lukija ei koskaan usko mitään, mitä hänelle yritetään tyrkyttää ilman perusteluita. Hänen on itse koettava asia, muuten hän ei usko. Sama pätee yleisluontoisesti muuhunkin tekstiin. Tuputat meille tiedonpaloja ja selityksiä sen sijaan, että antaisit tekstin puhua omasta puolestaan.

Otetaan esimerkiksi vaikka Morganista kertova kappale ja sen aloitus.

Huone oli pimeä. Vain muutama lepattava soihtu loi valoa sinne. Huoneen asukit nimittäin pitivät pimeästä.

No niin, kiinnitäpä huomiosi viimeiseen lauseeseen tuossa. Kuinka välttämätön se on? Tekstistä huomaa välittömästi, että se mitä ilmeisimmin kertoo pahiksista ja heidän aikeistaan, minkä lisäksi lukija pistää itsekin merkille, että huone on tarkoituksellisen pimeä, koska sinne on sytytetty vain muutama soihtu, vaikka olisi mitä ilmeisimmin mahdollista sytyttää useampikin. Eikö lukija tällöin itsekin tiedosta, että kaipa nämä henkilöt sitten haluavat pitää huoneensa pimeänä. Tällöin sitä ei tarvitse heille selittää tuolla kömpelöllä tavalla, vaan sen voi jättää heidän itsensä oivallettavaksi. Sillä tavalla kyseinen seikka sulautuu taustaan, eikä sitä tyrkätä suoraan lukijan nokan eteen hänen hämmästeltäväkseen. Ja sillä tavalla lukija pysyy paljon tyytyväisempänä, kun hänen huomiokykyään ei aliarvioida. Nyt ensimmäinen reaktiona tuossa kohtaa lukijana oli: "Kyllä minä tuon itsekin tajusin!", mikä ei ole erityisen hyvä reaktio lukuinnon kannalta.

Muut henkilöt sitten. Armando on tällä hetkellä muuttumassa mielenkiintoisemmaksi henkilöksi hänestä kertovan kappaleen myötä. Muutoinkin Brianin näkökulma ei ole tehnyt hänelle oikeutta, sillä en ole koskaan kokenut häntä ärsyttäväksi tai muutenkaan ylimieliseksi henkilöksi. Muutenkin hänen kommenttinsa Brianin kelvottomuudesta eivät ole minusta sopineet hänestä muutoin annettuun henkilökuvaan, vaan ne ovat tuntuneet päälle liimatuilta kirjoittajan yrityksiltä perustella Armandon ärsyttävyyttä. Eivät ole onnistuneet erityisen hyvin tähän mennessä, pahoin pelkään, sillä tähän mennessä Armando on tuntunut koko tarinan eheimmältä ja hauskimmalta henkilöltä. Muut ovat häneen verrattuna hitusen paperisia, Brian etenkin yhden tunnetilan miehenä.

Marie taasen... en oikein tajua hänen tarkoitustaan tässä tarinassa. Rasimus taisi jo huomauttaakin kaipaavansa jotain kanssakäymistä heidän välilleen ja en voi muuta kuin olla samaa mieltä. Jos heidät kaksi on tarkoitettu toimimaan yhdessä myöhemmin tarinassa, sinun täytyy tehdä Mariesta tuttu lukijoille ja sinun täytyy saada lukija uskomaan, että Marie ja Brian kykenevät toimimaan yhdessä. Tällä hetkellä he ovat minun mielestäni edelleen siinä tilassa, että he eivät kykene edes kunnolla puhumaan keskenään. Ja se ei oikein toimi. He asuvat samassa huoneessa vuositolkulla, ja tällä hetkellä tarina yrittää uskotella, että he hädin tuskin puhuvat keskenään. Ei erityisen realistista tai uskottavaa, mikä taas syö lukuintoa. Ylipäätäänkin tällaisiin pieniin loogisuuksiin kannattaa kiinnittää huomiota kirjoittaessa, sillä juuri niistä riippuu, tuntuuko tarina realistiselta vai ei. Kuka tahansa saa yleiskuvan tuntumaan loogiselta, mutta pienet yksityiskohdat ovat hankalampia.

Esimerkiksi: Brian ja Marie ilmeisesti elävät hieman syrjässä muusta vuoresta (antamasi luvut vuoren asukasmäärästä ja esim. hevosten lukumäärästä hipovat muuten lukijan realistisuuskäsityksen rajoja, joten kannattaa yleensä pyöristää noita lukuja hieman alakanttiin, jotta uskottavuus säilyy), minkä nyt vielä voin ymmärtää ottaen huomioon Brianin epäsuosion, mutta miten he esimerkiksi huolehtivat henkilökohtaisesta hygieniastaan. Käyvätkö he esimerkiksi yleisillä peseytymispaikoilla, missä Brianin voisi olettaa joutuvan ainakin alussa kahnauksiin muiden kanssa vai eivätkö he peseydy ollenkaan? Yleensä tällaisen kohdan voisi kuitata maininnalla huoneistossa olevasta kylpyhuoneesta, mutta nyt sellainen jäi uupumaan ja jäin ihmettelemään kyseistä seikkaa monien muiden ohella.

Ai niin, piti tämä mainita jo alkupuolella osana yleisiä kehuja, mutta pidin tuosta Armandon keinosta opettaa kaksikolle taikuuden hallintaa noiden esseiden muodossa. On mielestäni varsin loistava keino opettaa heidän kontrolloimaan taikuuttaan laittamalla heidät tekemään jotain yleishyödyllistä ja jatkuvaa tämän taikuuden avulla. Kyseinen kohta selkeästi osoittaa, että sinulla on kykyä tehdä oivaltavia ja luovia ratkaisuja kirjoittamisesi suhteen. Mukava kohta.

Ja toivon muutenkin, että tämä pitkä saarnaukseni ei ole kokonaan masentanut sinua. Olet melkoisen hyvä kirjoittaja ikääsi nähden, mutta en näe mitään syytä, mikset voisi saman tien kehittyä vielä hieman paremmaksesi. Sillä usko, parantamisen varaa sinulla vielä on enemmän kuin vain runsaasti. Muut lukijasi ovat olleet erikoisen positiivisia suhteesi, mutta minua kiinnostaa nähdä, miten hyvin kykenet ottamaan kritiikkini vastaan ja kehittymään sen avulla.

Hmm... suurimmat moitteeni taisin jo esittää, uskoisin. Tekniikkasi on ylipäätään suhteellisen hyvää, mutta näen siinä monia sellaisia puutteita, jotka ovat yleisiä hieman nuoremmille ja sitä myöten kokemattomammille kirjoittajille. Ennen kaikkea tämä tosiaan näkyy tuona turhana rautalangan vääntämisenä ja yleisenä kömpelyytenä. Näistä ei kuitenkaan kannata ottaa turhia paineita, sillä ne katoavat kokemuksen ja iän karttuessa.
Eli paras neuvo, mitä varmaan voin sinulle antaa on tämä: Jatka kirjoittamistasi, lue kirjallisuutta (niin hyvää kuin huonokin, molemmista oppii jotain) ja etsi neuvoja ja vinkkejä, mistä vain ikinä voit.

Jeps, tästä taisi tulla aika pitkä saarna, enkä enää tähän haavaan keksi mitään, mistä sinulle ei olisi jo sanottu jotain. Joten, jatka ihmeessä kirjoittamista, mutta pidä mielessäsi, mitä sanoin postaustiheydestä ja -pituudesta.

[Emperor]

Ah. En odottanut toiveeni toteutuvan. Jaragil, The Mies Joka Saa Mistä Tahansa Tarinanpätkästä Sivun Kommenttia, kommentoi tarinaani.

Masentaa? Miksi ihmeessä minun pitäisi olla masentunut kun ystävällisimmin käytät aikaasi lukemaan koko tuon tuotannon ja vielä kommentoimaan? Kerrot virheet joita tiedän siellä olevan mutta en osaa tunnistaa niitä. Kiitos. Ja tiedoksi: Joka ikinen kommentti on ollut minulle ilo, luki siinä mitä tahansa. Se kertoi että joku tosiaan luki tarinani, ja vielä (ehkä) piti siitä, tai ystävällisesti mainitsi epäkohtia.

No niin. En tosiaan ole lukenut fantasiaa lähes yhtään. Yhtään. Oikeastaan en ole lukenut paljon mitään, eikä se oikeastaan minua sytytä vain ottaa kirja ja lukea... Isä on suositellut about 100 kirjaa, joita en ole jaksanut lukea. Peleistä sen verran, että enhän minä varmaan muuta teekkään ja Warcraftit, Arcanumit sekä Elder scrolssit on tuttuja. Ne ovatkin tärkeä kirjojen "korvike", ne antavat virikkeitä, ideoita ja mielikuvia. Toinen onkin sitten ehkä näkemäni anime ja muut sarjat sekä elokuvat. Sen kaiken voi nähdä ja kuulla, joten siihen voi eläytyä niin hyvin. Pyrinkin jonkinlaiseen "elokuvamaiseen" tarinassani, ja siksi pitkien aikojen kuvaus on minusta vaikeaa. Mielestäni paremmat kohtaukseni ovat juuri noista pitkistä kuvailuista lyhyeltä ajalta, jonka mainitsit. Minä nimittäin eläydyn siihen.

Tuo topikin alkupään mahtimäärä oli lähinnä yksittäistapaus... Olin vain silloin ihmeellisessä vireessä ja päähän tursusi mielikuvia jotka olin jo kauemmin halunnut muuttaa tekstiksi. Esimerkiksi tuo kohtaus kuolleiden taudista oli pyörinyt päässäni kauan, ja mielestäni onnistuin hyvin sen toteuttamisessa.

Kliseet. No, sanon sen ääneen, niille en nyt voi enää mitään. Tarinan pääkohdat ovat mielessäni ja jos niiden toteuttamiseen tarvitaan kliseitä, niin kai se sitten täytyy hyväksyä. Lopussa tekstissä yritän niitä välellä, parhaani mukaan.

Brian. Tämäkin on jotenkin niin ironista... Yritin tehdä hänestä mahdollisimman realistisen. Mietin että miten käyttäytyisin itse hänen asemassaan. Olen ollut kymmenen vuotta kirouksessa ja minut heitetään yhtäkkiä outoon maailmaan, jonka sanotaan olevan kotini. Vanhempani kuolleet eikä paluu takaisin mahdollinen. Kaikki sanovat petturiksi ja syyttävät väärin perustein. Kuitenkin sinun odotetaan pelastavan kuningas jonka moraalit ovat minusta epäilyttäviä ja jota en miellä hyväksi ihmiseksi. Mietin sitten: miksi ihmeessä tekisin tätä? Miksi en vain sanoisi ei? He eivät voi tappaa minua koska olen liian arvokas. Tällä menolla minä varmaan löytäisin Morganin paremmaksi palveltavaksi, joten miksi palvelen kuningasta joka ei Lightin osan saatuaan välitä olenko kuollut?
Itse olisin ainakin sekaisin. Mitä minä tekisin? Moraalini ei suvaitse minun kuitenkaan tehdä muuta kuin auttaa "hyvää" puolta, mutta kun palkka on inhoava katse vasemmalta ja oikealta, tuntisin oloni varmasti sekavaksi. Brian ei tiedä vielä mitä hän haluaa, joten siksi hän on ikään kuin koko ajan vihainen. Hän ei kykene tekemään päätöstä eikä keksimään ratkaisua tuohon ajatukseen. Siihen asti kun hän saa kunnon motivaation hän luultavasti pysyy tuollaisena. Minä ainakin pysyisin. Ja eikö teistä olisi ollut hieman uskottavuutta nakertavaa ellei Brian olisi kaiken tämän keskellä mitenkään katkeroitunut vaan ihan heti innoissaan "Kyllä! Haluan auttaa ja rakastan kaikkia paitsi pahaa!"?

Prologissani on klise. Se keskittyy "tavallista elämää" viettävän elämään, mutta juuri siihen The Päivään jona kaikki muuttui. Tuo päivä on erikoinen, siksi tarina on juuri sen ympärillä eikä jonakin ihan "tavallisena" päivänä. Riipuksen antamatta jättäminen oli tädeistä merkityksetöntä, koska tämä oli juuri se päivä jolloin kaikki palaisi ennalleen. Kaikki oli kiinni siitä löytävätkö Arkanian teleporttaajat Brianin ja Marien olinpaikan, ja kun he löysivät, he avasivat portin. Vanhempien henget tajusivat tämän ja "kertoivat" tästä tädeille jotka olivat muutenkin niskotelleet heitä vastaan, joten näin kävi. Riipuksen mentyä Brianin kaulaan kaikki palautui "ormaaliksi", eikä kukaan tuntenut Briania tai Lighteja. Vanhemmat sitten vielä varmistivat Brianin pääsyn Arkaniaan itse. Tiedän, se että kun joudun selittämään tämän kaiken sinulle replyssä niin jotakin on tarinankerronnassa pielessä, mutta kiitos sinun korjasit tämän. Ehkäpä tarinan beta-version ollessa valmis palaan sinne ja selitän asiat hieman tarkemmin.

Tuosta "pahimmasta puutteestani kirjailijana" on vaikea sanoa mitään... En voinut tietää mikä lause kuulostaa ulkopuolisen silmään oudolta ja mistä hän ei pidä. Ajattelin kertojan ytimekkään lauseen olevan parempi tapa kuin ainaiset kursiivit lainausmerkeissä, tyyliin:

"Ja Brian, sinä siivoat vessat." Armando sanoi kuin ohimennen.
"Niin varmasti siivoan, siitä olet näemmä pitänyt huolen..." Brian sanoi purren hammasta katsellen kitkerästi Armandoa.

Ilmeisesti olin väärässä, Mutta katsotaan miten kerrontakykyni kestää tuollaista.Quotaamasi ja haukkumasi lause on muuten tehty kello yksi yöllä kun elin kolan voimalla. Kuten saatoit lukeakin, noin 90% tekstistä tulee matkan varrella. Lähes kaikki korulauseet tuossakin on vain tullut päästäni ajatellen niiden kuulostavan hyviltä siinä johdatellessani oikeita tapahtumia. Kyseisen lauseen on ilmeisesti ollut tarkoitus johdatella jotenkin siitä tulevaan jatkoon, mutta en muista. Kenties yritin sanoa vain että siellä olijat pitävät pimeästä *eli ovat pahoja*.

Armandohan vain preppaa Briania, hän on kova koville tapauksille. Ei Brianin umpiluukalloon varmaan muuten menisikään ajatus että voisi parantaa. Marie taasen... No, olin keksinyt hänelle hyvin vähän roolia ennen Brianin ja hänen välisen muurin murtumista, joten siitä täytynee syyttää huonoa mielikuvitustani. Kaikki tuo on kuitenkin tarkoin suunniteltu jotta jokin asia voisi tapahtua. Take heart.

Heh, eivätkö he ole peseytyneet?... Noloa että unohdin mainita asian. Heti kun huomautit, tosin, mieleeni tuli monta erilaista ideaa asian esiintuomiseksi. Kiitos. Heidän välinen suhteensa taasen... No hyvä on, myönnän hieman liioitelleeni. Ehkä pitäisi antaa heille edes joitakin keskisiä toimia ja vuorosanoja, menihän se niin *hyvin* metsässäkin. Ja joo, pari nollaa pois mantereen pinta-alasta, asukasluvusta ja hevosten määrästä.

Pidit siis jostakin tarinassani. Se on sydäntä lämmittävää ja ilmaisusi tarinan hienoisesta kiinnostavuudesta (vaikka onkin hidas) olivat mukavia. Itsekin pidin ideastani, sillä oli tosin juonellinen syy.

Ikää ja kokemusta? hitto, jaksankohan ruveta oikeasti kirjoittamaan jotakin muuta kuin tätä?... No katsotaan, mutta nyt tämä ja sen kaksi sisarta ovat minulle tärkeimpiä.

Kiitos vielä kerran kommentistasi ja kerro ihmeessä jos jätin selittämättä jotakin. Puhun tästä mielelläni.

[Jaragil]

Ja eikö teistä olisi ollut hieman uskottavuutta nakertavaa ellei Brian olisi kaiken tämän keskellä mitenkään katkeroitunut vaan ihan heti innoissaan "Kyllä! Haluan auttaa ja rakastan kaikkia paitsi pahaa!"?

*nauraa* Toki, tuo olisi ollut todella epäuskottavaa. Toisaalta on myös äärimmäisen epäuskottavaa, että Brian ei ole tähän mennessä osoittanut kuin suurinpiirtein yhtä tunnetta: jääräpäistä pahantuulisuutta hieman kaikkia kohtaan. En yhtään moiti Brianin ensireaktiota kaikkeen uuteen, siinä kohtaan tietty pahantuulisuus on hyvinkin realistista, mutta entäpä vuoden jälkeen, kun hän on jo toipunut moneen kertaan ensijärkytyksestä ja hän alkaa viimein tiedostaa, mihin hän on oikeasti joutunut. Tällöin hänen voisi olettaa toimivan jo aivan eri tavalla, eikös.

Ja mitä tulee yöllä kirjoittamiseen ja kolan voimalla elämiseen, niin se kieltämättä avaa tiettyjä luovuuden portteja, mutta kirjoittaminen on muutakin kuin hetken huumalla elämistä ja sokeaa kirjoittamista. Aivan yhtä tärkeää on herätä seuraavana aamuna enemmän tai vähemmän pirteänä ja katsoa, mitäs kaikkea sitä tulikaan sepostettua. Ja tähän katsomiseen tulisi kuulua olennaisena osana editointi, oman työn uudelleen muokkaus ja ylipäätään kaiken turhan poistaminen. Eihän se niin kivaa ole kuin kolahuuruinen raakaversion kirjoittaminen tai ylipäätään ensimmäisen vedoksen kirjoittaminen missä tahansa mielentilassa, mutta... se nyt vain on tehtävä, jos mielii saada järkevää tekstiä kasaan.

Noh, onnea kirjoittelemiseen vielä kerran. Odottelen mielenkiinnolla seuraavaa kappaletta.

[Iivari]

Teidän kirjeenvaihtonne jälkeen varsin vähäinen, mutta silti tarvittava kommentti täältä päin. Olen siis lukenut koko tarinasi alusta alkaen, ja ensinnäkin on sanottava että olet kehittynyt nopeasti, ja sinulla on hyvät mahdollisuudet jatkaa kehitystä. Kuuntele meitä, mutta ota vain se osa neuvoista käyttöön, mikä sinua miellyttää ;-) Se nimittäin on tarpeellista. Kuten Rasimus sanoi, kliseet eivät ole pahasta, jos niitä osaa käyttää. Sinulla käyttö usein hallussa.

Niin siis se syy: En ole samaa mieltä Jaragilin kanssa, ainakaan täysin. Kohta

Huone oli pimeä. Vain muutama lepattava soihtu loi valoa sinne. Huoneen asukit nimittäin pitivät pimeästä.

on minustakin huonosti ja töksähtäen hoidettu. Sen sijaan sen paras transkriptio ei välttämättä ole vain viimeisen lauseen pois jättäminen, vaan tässä tapauksessa minä poistaisin vain tuon kaunokirjallisuudessa harvoin käytettävän "nimittäin", jolloin viimeisestä lauseesta tulisi lakoninen entisen mahtipontisuutta/kaikkitietävyyttä tavoittelevan sijaan.

Samaa mieltä Jaragilin kanssa olen siitä, että tyylisi kirjoittaa kaikki esiin ei toimi tässä kontekstissa. Siitä olen eri mieltä, ettei se toimisi koskaan tai missään. Minä jalostaisin kaiken selostavuudesta ja oletettujen totuuksien annosta eräänlaista tekstinsisäistä huumoria, sillä huumoria tässäkin tekstissä on, vaikka se saisi olla hieman paremmin kudottu esiin.

Sepä siitä.

[Rasimus]

Kuuntele meitä, mutta ota vain se osa neuvoista käyttöön, mikä sinua miellyttää ;-)

Epätäydellinen neuvo. Täydentäisin sanomalla, että kirjoita siis ihan sillä tavalla kuin itse haluat, mutta jos kaikki valittavat samasta asiasta samalla tavalla ja tarjoavat saman neuvon tilanteen korjaamiseksi, niin kannattaa ihan totta alkaa harkita asiaa, jos joskus haluaa kirjoittaa myös muiden kuin itsensä iloksi. Ylpeys ja käsitys omasta erinomaisuudesta ovat pahimmat kompastuskivet tiellä menestykseen

Perhana. Viimeinen lause kuulosti aivan kuin konsultin suusta. Ampukaa joku mut!

[Emperor]

No joo. Tämä on täällä olevista kappaleista ehkä lyhin, ja siksi siinä varmaan tapahtuukin hyvin vähän. Ensi kappaleessa kuitenkin helpotus minulle ainakin - loppukokeet sekä teoriaosuuden loppu. Sitä seuraavassa taisteluosuuden alku ja ehkä Brianin ja Marien muurin murtuminen, ja sitä seuraavassa ehkä kuvaus tuhatpäisten armeijoiden taistelosta. Jännä nähdä mitä keksin.

Niin, ja kiitos kommenteista. Kyllä minä jokaisen neuvon otan huomioon ja katson mitä voin tehdä asialle, mutta sitten tulee ristiriita kun yksi haukkuu kohdan mitä toinen kehui. Onneksi näin ei ole *vielä* käynyt.

**********************************************************************

XIII: Kenraali Garand

Hän tunsi nahoissaan että siitä päivästä ei tulisi hyvä, Brian, joka söi samassa pöydässä Marien kanssa ateriaansa. Parannushan se Fuér-papuihin oli, mutta perunat, tomaatti, klementiini sekä vetinen ja mauton kastike tympäisivät varsin nopeasti. Joka aamu tosin oli uusi sekoitus ruoka-aineita, mutta Brian oli varma että heistä kahdesta juuri hän sai ne "vesimelooni-karpalo-peruna-viinirypäle-sekamehu"-tyyliset ruoat. Kanttiinissakin häntä näemmä vihattiin. Selvästi tulossa huono päivä, mutta hän ei arvannutkaan miten oikeassa oli.

Suuremmassa huoneessa ei ollut tänään pulpetteja vaan Armando seisoi kädet puuskassa keskellä huonetta. Brian aavisteli pahaa, sillä Armando ei näyttänyt iloiselta niin kuin yleensä. Ei, Armando näytti kuin jotakin pahanhajuista olisi ollut hänen nenänsä alla ja hän katseli vihaisen näköisenä seinää jolta Brian ja Marie tulivat. He menivät miehen eteen ja odottivat hiljaa että hän kertoisi mikä on vialla.

"Täällä tapahtuu hieman muutoksia." Hän sähisi hampaidensa välistä. "Kuunnelkaakin tarkkaan."

Brian paransi hieman asentoaan ettei näyttäisi liian laiskalta, sillä Armando ei selvästikään suvainnut ärsytyksiä nyt.

"Ylches Garand." Armando sähisi taas. "Sanooko nimi teille mitään?"

Kumpikaan ei vastannut eikä Armando edes katsonut heihin vaan piti katseensa tiukasti seinässä kuin olisi yrittänyt porata siihen reiän.

"No minäpä kerron. Garand on vanhimpia kenraaleita. Hän on Gabrielin oppi-isä." Hänen ilmeensä kireni niin että hänen silmänsä pullistuivat ja hän näytti psykopaatilta. "Ja tästä lähtien tämän laitoksen komentaja."

Kumpikaan ei uskaltanut sanoa mitään. Armandon ilme keveni mutta oli silti vaarallinen. "Hendrick on erotettu ja hänen ryhmänsä siirretty Arkaniaan. Hendrick lähti viime yönä ja epäilen hänen paluutaan."

"Mikä tähän on syynä?" Marie kysyi hieman epävarmasti, kuin peläten Armandon tekevän heille jotakin. Armandon ilme kireni taas huomattavasti.

"Poliitikot. Juonittelevat vanhat parrat jotka eivät eläissäänkään ole nähneet taistelua ja joiden tarpeita tyydyttää saada makoilla Arkaniassa juonitellen lisää tehdäkseen oman elämänsä mukavemmaksi. Vallannälkäiset idiootit." Yllättäen Armando käänsi katseensa heihin. "Ja te."

Brian ja Marie pelästyivät ja ottivat askeleen taaksepäin, sillä molemmille oli tullut ajatus että Armando kävisi heidän kimppuunsa.

"Mutta en syytä teitä. Te ette ole tehneet mitään mikä vaikeuttaisi minun asemaani, olette vain tulleet tänne hakemaan lisäkoulutusta. Sen sijaan syytän sitä joka ei opi, ei osaa tai muuten jumittaa. Syytän häntä minun elämäni vaikeaksi tekijäksi ja kaikesta. Joten tehän opitte, tai itkette ja opitte."

Brian nielaisi. Armando tuntui olevan tosissaan, eikä Brianilla ollut kovin hyvin mennyt opintojen kanssa.

"Odotan molemmilta teistä sadankahdenkymmenen prosentin panosta. Minulla on kolme kuukautta aikaa opettaa teille loput teoriapuolen asiat, jonka jälkeen alkavat taisteluharjoitukset. Loppukokeiden jälkeen siis."

"Tarkoittaako tämä että-" Brian aloitti. Reaktio oli odottamaton.
"VAITI!" Armando karjaisi lähes silmät päästään. "OPPILAS PUHUU VAIN JOS SITÄ PYYDETÄÄN! VAIN JOS SITÄ PYYDETÄÄN!"
Brian säpsähti mutta pysyi visusti vaiti sen jälkeen.

"Toinen kaavailtu teoriavuosi peruttiin, kuten lienee jo tullut selväksi. Kolme kuukautta aikaa on varsin vähän, joten eiköhän aloiteta opiskelu."

Armando napsautti sormiaan. Kivilattiasta nousi pulpetit ja tuolit, joille he kävivät istumaan ja aloittivat opiskelun pahantuulisen Armandon kanssa.
"Ai niin, melkein unohdin." Hän sanoi tympeästi. "Hyvää syntymäpäivää, Marie. Olet neljätoistavuotias."

Marie näytti puulla päähän lyödyltä, mutta pudisti päätään ja syventyi sitten opetukseen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

Brian mietti samaa asiaa. Milloin hänen syntymäpäivänsä oikeastaan on? Hän ei tiennyt siitä mitään, kaikki mitä hän oli kuullut oli noin kolme vuotta, sitten kymmenen vuotta ja nyt yksi vuosi... Mutta hän ei voinut olla varma. Hän ei kuitenkaan viitsinyt kysyä Armandolta ja aloitti kirjoittamisen.

Muutaman tunnin päästä oveen koputettiin yllättäen. Armando oli vihaisen yllättynyt kuin ajatellen "Miten voi koputtaa oveen?" ja käänsi kasvonsa oveen joka aukesi omia aikojaan.

Sisään astui hieman surullisen näköinen Gabriel, jonka perässä tuli pitkä ja vahvan oloinen mies. Hänellä oli kaljuuntunut pää ja päätä kiersi ohut harmaa kehä hiuksia. Miehen väkevät kasvot olivat nyrpistelevässä mutta ylimielisessä asennossa, jota ei tahtonut nähdä arpien alta joita miehellä tosiaan oli. Mies oli pukeutunut koristeltuun ja hopeisenhohtoiseen haarniskaan, samanlaiseen kuin Armandolla mutta tässä oli enemmän kaiverruksia, ellei Brian nähnyt väärin ja ne olivatkin haarniskaan vuosien varrella tulleita ruhjeita. Syvänsininen viitta heilui tämän perässä kun hän käveli askelin jotka lähes tärisyttivät maata.

Armando oli ilmeetön, mutta katseltuaan paria hetken hän otti taskustaan jotakin ja söi sen. Hän alkoi horjua ja nosti itselleen kivestä tuolin, jolle hän rojahti omituisen löysänä.

"Mitä haluat?" Hän kysyi suhisten koska hänen kielensä ei ilmeisesti totellut. Hän vaikutti muutenkin kuin ei hallitsisi kehoaan. Koreaan pukuun pukeutunut naurahti jotenkin julman oloisesti, Brianin selkäpiitä karmi.

"Mitä tämä on olevinaan, Armando?" Mies kysyi virnistellen.
"Estää minua käymästä kimppuusi, Garand." Armando sanoi humalaisella äänellä.
"Garand?" Brian mietti. "Onko tuo se kenraali joka otti laitoksen komennon Armandolta? Näyttää epäilyttävältä kaikkine arpineen ja varsinkin tuolla ylimielisellä ilmeellä..."

"Hah!" Garand naurahti taas. "En olisi kovin huolissani vaikka kävisit kimppuuni, Armando... Mutta olet hauskaa katseltavaa..." Armando sätkähti jotenkin omituisesti kuin olisi yrittänyt nuosta tuolista ja hyökätä Garandia kohti. Hän kuitenkin pysyi tuoliinsa vajonneena ja puhui humalaiseen sävyyn.

"Mitä teet täällä? Miksi helvetissä häiritset opetustani joka on tärkein asia Arkanian tulevaisuuden kannalta?" Hän sähisi. Garand virnisteli taas.

"Soo soo, oletpa huonotuulinen tänään, hillitse kielesi lasten edessä. Itse tulin vain esittäytymään sekä tarkistamaan että toimit oikein..." - Armando sätkähti taas - "Sekä tietysti katsomaan näitä tulevaisuuden toivoja."

Garand katseli heitä molempia siirtäen katsettaan hitaasti toisesta toiseen. "Minä olen Ylches Garand, Tämän laitoksen uusi johtaja. Odotan teiltä kahdelta suuria asioita... Sekä tietysti lojaliuutta."

"Miksi katsot minua noin?" mietti Brian vihaisena. "Onko sinullakin kenties jotakin varauksia minua kohtaan?"
"Niin, ja Gabriel ylennettiin. Samoin muut, mutta eivät niin korkealle arvolle... Nyt he ovat missä pitää, armeijassa eikä missään Armandon Omassa Pikku Kerhossa."
"Hajotit pienet perheet?" Kysyi Armando hieman ihmeissään. "Eivät varmaan pitäneet ajatuksesta."

Gabrielin ilme muuttui kireäksi ja hän hieroi arpea otsassaan jota ei Brian muistaut hänellä olleen viime kerralla kun tämän näki, vaikka siitä olikin pitkä aika. Arpi näytti kuitenkin tuoreelta.

"Niin, kyllähän nämä vastaan pistivät, mutta sinun koulutuksesi on selvästi heikentänyt heitä... Heikkoja." Hän tuhahti. Gabrielin kasvot kirentyivät taas hieman. Armando ei reagoinut.
"Vai näin teit. Selvä. Oliko muuta?"

Garand virnuili taas.
"Niin, meillä saattaa tulla taistelu puolen vuoden sisään. Kenraalien armeija on siirtynyt taas Thorenin kaupungin lähelle ja he ovat pyytäneet apua vastineeksi uskollisuudesta kuninkaalle. Joukkujen mobilisointi on jo alkanut ja siihen osallistunee seitsemän tuhatta miestä plus Thorenin kaupunki.."
"Vihollisia?" Armando kysyi tylsästi.
"Viisitoista tuhatta."
Lyhyt tauko jonka rikkoi Armandon sarkastinen ääni.

"Itse sanoisin että se on itsemurhaa, mutta koska selvästi olet parempi laitoksen johtaja niin annan olla... Toivottavasti kuitenkin osaat myös taistella..."
"Siksi meillä onkin niin vähän uskollisia kaupunkeja. Ja voi, en minä taistele, minulla on tärkeämpää tekemistä. Gabriel johtaa hyökkäystä."
"Sitten minä johdan sitä." Armando sanoi niin rautaisella äänellä kuin pystyi.
"Et tainnut kuulla kun sanoin että Gabriel johtaa hyökkäystä. Sinä et näe taistelua pitkään aikaan, Armando, siitä kyllä pidetään huolta..."

Armando nousi ylös vaikka Brian oli saanut sen kuvan että sen pitäisi olla mahdotonta. Pieni määrä kunnioitusta ja pelkoa kiri Brianin selkäpiitä tästä hyvästä hänen katsellessaan Armandon ilmeettömiä kasvoja kun hän tuijotti hieman Garandin olan yli.

"Huomenna uudestaan, kaksoset." Hän sanoi lyhyesti ja kääntyi kannoillaan mennen omasta ovestaan sisään.

"Mitkä ihmeen kaksoset?" Brian mietti noustessaan ylös. Kuin Garand olisi lukenut tämän ajatukset hän vastasi muikeasti.
"Te kaksi olette koodinimeltänne kaksoset... Eikö hän sitäkään kertonut? Epäpätevää..."

Brian vilkaisi vielä nopeasti Garandia joka kääntyi kohti oveaan Gabrielin mennessä perässä ja nyrpisti inhosta. Jos hänen piti päättä, Armando oli satatuhatta kertaa parempi johtaja kuin tuo lipevä limanuljaska.

[Xariel]

Muutamia pilkkuvirheitä, mutta olet nähdäkseni ottanut huomioon edellisen kappaleen jälkeen esitettyjä neuvoja, ja se näkyy kun oikein katsoo.

Jos tätä katsoo perusfantsun kannalta, on Garand varmasti pahis, koska jokainen, joka tässä vaiheessa tulee mukaan kuvaan, ja aiheuttaa heti vihaa ja ehkä pelkoakin, on yleensä pahisten puolella. Toivottavasti sinä et sorru siihen, se on nimittäin todella, todella ennalta-arvattavaa.

Garand on lipevä, ylpeä ja karkea persoona, joka osaa juonitella. Vähän kuin hämähäkki, joka koulutuskeskukseen tullessaan alkaa kietoa kaikkia lankoja itseensä pitääkseen ne käsisään.

Mielenkiintoista nähdä, mitä tästä tulee.
 

[migael]

Olet ollut viime aikoina ahkera kirjoittaessasi mutta vaikka kirjoittaisisitkin paljon niin kannattaa postata vähän kerrallaan niin kuin aikaisemmat kommentoijat ovat jo huomauttaneet.

En jaksa alkaa kommentoimaan tuota pitkää kappaletta nyt kovinkaan paljon vaan keskityn enimmäkseen kappaleiden pääpiirteisiin.

Olet tuonut tarinaan uuden hahmon joka tuo mukavasti lisää väriä tähän tarinaan. Lisäksi olet onnistunut Garandin luomisessa erittäin hyvin. Tuo Armandon kannalta kerrottu kappale antoi heti alussa hyvin inhottavan kuvan garandista kuten olit varmaan suunnitellut. Jos sinä olisit tuonut hänet mukaan tarinaan kappaleessa joka olisi Brianin kulmasta kerrottu niin hänestä ei olisi tullut niin inhottavaa ensivaikutelmaa jota sinä toden näköisesti hait joten hyin tehty. Sait luotua garandista oikein limaisen henkilön  jota ei voi olla vihaamatta ja joka tekisi mieli nylkeä elävältä (no ei nyt ihan sentään).

Armandon vihaakin olet onnistunut kuvaamaan ihan hyvin ja teit hänestä mukavasti uhrin. Brianinkin ajatukset vaikuttavat tässä uusimmassa kappaleessa realistisilta ja mukavaa että hän ei enää vaikuta pikku lapselta.

Yleisesti pidin näistä kappeleista paljon ja olet selvästi kehittynyt paljon kirjoittajana tämän tarinan aikana (kumpa minäkin kehittyisin palautteen antajana).     

[Emperor]

Hävettää että näin lyhyen ja verrannollisesti heikkolaatuisen osion postaamisessa meni näin pitkään, mutta kai sen voi laittaa pelien piikkiin. Ompahan ehtinyt ajatella muita osioita.

Ensivaikutelma saattaa olla että luin teidän kommenteistanne ne asiat mitä dissasitte (hirveä termi) ja korjailin niitä kömpelösti tässä osiossa. Olin kuitenkin aloittanut tämän osion jo ennen noita monia kommentteja, joten tämä on *lähes* sattumaa. Tähänkään osioon en laittanut mitään lämpenemistä taistelussa Brian vs muumaailma, sillä se lieneisi tässä vaiheessa varsin odottamatonta ja epätodennäköistä. Tuo kylpykohtauskin vaikuttaa hieman väkisin ahdetulta, mutta enhän toisaalta voinut väittää että he viettävät viikon ilman suihkua ja vessaa. Sitten vielä tuo lukkojuttu oli eräs random matkalla tullut idea, jonka liitin tarinaan. </selitys>

Migael:
"Kumpa minäkin kehittyisin palautteen antajana"
Aamen    Pitäisi varmaan alkaa muiden tarinoita kommentoimaan, mutkun ei osaa...

****************************************************************

XIV: Lukossa

Brian oli ensin ollut iloinen teoriatuntien rajusta vähennyksestä. Vuosi pois, elämä on ihanaa.

Näin ei tietenkään ollut. Armando tosiaan piti heitä kovilla. Joka kysymykseen oli lähes pakko viitata ja vielä pakompi vastata oikein, ja Brian ajatteli vielä turtuvansa Armandon ainaiselle karjumiselle. Heti kuuroutumisensa jälkeen. Mariella meni useimmiten oikein, Briania sen sijaan tentattiin urakalla. Siihen vielä se kaikkien kirjoitettavien ja opeteltavien asioiden määrä, niin kyllä loppukokeet alkoivat stressata Briania  aika lailla. Aikaa ei oikeastaan ollut mihinkään muuhun kuin läksyihin ja lukemiseen.

Viikkoa ennen loppukokeita oli jälleen pulpetiton aamu. Armando seisoi äreänä huoneen keskellä ja odotteli heitä.

"Nyt alkaa lukuloma. Se kestää koko viikon ja huipentuu loppukokeisiin. Niistä loppukokeista sanon että jos kumpikaan saa huonon numeron niin en vastaa teoistani. Tosin se tarkoittaisi sitä että minut vangitaan ja heitetään tyrmään, mutta jollette te kaksi ole tänä aikana mitään oppineet, niin en kadu tekoani. Sillä silloin tiedän ettei vika ole minussa vaan teissä." Tuontyylinen rohkaisu ei Briania yhtään lohduttanut. "Ja tehän saatte hyvät numerot, sen vannon!" Hän ärjäisi käskien heidät huoneisiinsa lukemaan.

Brianilla ei siis ollut nyt loputtomia tehtäviä ja esseitä, mutta sen ajan hän täytti loputtomalla lukemisella. Aamusta alkaen hän söi, sitten luki, luki, luki, söi, luki, luki... Tusinoittain kirjoja oli luettavana. Kaikki oli tosin luettu loppuun, mutta kerratahan niitä piti. Sillä tästä kokeesta hän aikoi saada hyvän numeron ihan vain ettei tarvitsisi kärsiä Armandon kynsissä.

Mariellakin näytti olevan tukalaa. Hän suorastaan hikoili lukiessaan kirjoja ja tehden muistiinpanoja. Ilmeisesti häntäkin jännitti, mutta Briania jännitti varmasti enemmän, suorastaan pelotti. Ainakin tuo hermostunut ilmapiiri heidän yhteisissä tilassaan oli parempi kuin kireä ilmapiiri, sillä ovi oli lukossa.

Miksihän se oli lukossa? Että he eivät pääsisi ulos? Eihän heidän oikeastaan tarvinnut kun ruoka tuli aina ajallaan, mutta oli se pienessä kuutiossa eläminen tylsää. Tarkoitus lieni antaa rauha lukemiseen, mutta Briania silti hermostutti olla niin loukkumaisessa tilanteessa. Mutta hänelläpä olikin salainen ase.

Brian oli siitä lähtien kun Armando oli avannut Hendrickin huoneen oven miettinyt sitä tarkkaan. Hänen keskittymistään, hänen liikkeitään. Brian oli päättänyt opetella juuri tuon taian omaoppisesti, ja nythän siihen oli tilaisuus.

Hän nousi pöydän äärestä ja käveli ovelle. Kyykistyessään oven eteen ja painaessaan korvansa oveen varmistuakseen ettei takana olevassa huoneessa ollut ketään hänen mieleensä pälkähti miten tyhmältä hän mahtoi näyttää toisen käden sivellessä lukkoa kuin lämmittäen sitä.

"Mitähän luojan nimeen sinä mahdat tehdä?" Marie kysyi pöydän luota. Brian keskittyi nyt lukkoon ja katseli sitä tarkkaan vastatessaan.

"Käyn hieman kävelyllä." Hän vastasi. Vaikka Marie olisi sanonutkin jotakin Brian ei kuullut sitä, sillä hänen korvissaan kohisi hänen keskittyesään pelkästään lukkoon, jonka päällä käsi lepäsi. Hän liikutti hitaasti ja raskaasti etusormeaan.

Hän kuuli ja tunsi kädessään hitaan metallin liukunan lukon sisällä. Brianin pää oli räjähtää riemusta mutta hän piti keskittymisensä ja yhtä hitaasti liikutteli muita sormia, eri tai samaan aikaan. Jokainen metalliliuska totteli. Mutta sitten tuli ongelma, sillä eihän Brian tiennyt miten hänen pitäisi liuskat järjestää saadakseen oven auki.

"Perhana, miten nämä järjestetään?" Hän kiroili mielessään lukolle. Hän yritti vielä jonkin aikaa, mutta ei saanut oikeaa yhdistelmää aikaan. "Hitto tästä mitään tule, lienee parasta unohtaa koko jutu."
Mutta jälleen tuli uusi ongelma.
"Mitä- Miksi tämä ei liiku?"

Lopputulokseksi Brian tajusi että ei saanut liikutettua liuskoja enää puoleen ja toiseen ja hänen panikoidessaan keskittyminen katosi. Hän oli sen verran hätääntynyt ettei myöskään saanut enää itseään keskittymään ja meni takaisin pöydän ääreen vetämään henkeään.

"Kaikki on hyvin..." Hän ajatteli mielessään. "Armando hoitaa lukon kyllä, hänelle se on lastenleikkiä..."

Sitten väistämätön iski häneen kuin tykinkuula. "Armando!" Hän kiljahti mielessään. "Jos hän saisi tietää mitä minä tein -" Hänen ajatuksensa katkaisi yllättäen kaikkein epätodennäköisin ääni.
"Kyselisitkö minulta?"

Brian käänsi katseensa huonetoveriinsa, yleensä kitkerään ja vähän puhumattomaan, joka nyt ojensi Brianille nivaskallista papereita kysyvällä ilmeellä. Brian pystyi vain tuijottamaan ja luultavasti maailman typerimmällä ilmeellä: siinä oli häivähdys pelkoa ja pelästystä lukkojutusta sekä aimo annos ällistystä tilanteen käännöstä. Brian vain tuijotti sanomatta mitään, ja Marie veti paperit pois.

"Ei sitten." Hän sanoi ja kääntyi takaisin kirjoihinsa. Brianin mieli palasi toimintaan ja hän lähes huudahti:
"Ei! Siis, tuota, ööh... Kyllä minä voin. Kysellä. Sinulta."

Marie katsoi pöydän toiselta puolelta Briania hetken kuin arvioiden ja ojensi sitten paperikasan pöydän yli Brianille. Hän kurottautui ottamaan ensimmäisen kansion papereita, jonka päälle oli siistein kirjaimin kirjoitettu (taialla tietysti) "Maantieto ja Biologia". Brianin avatessa kansion hän tunsi hieman häpeää kun Marien muistiinpanot olivat niin siistejä, sillä vilkaisu Brianin muistiinpanoihin kertoi että ne paitsi olivat sekavat, huonosti kirjoitetut ja epätarkat ne myös lojuivat hujan hajan ympäri huoneen lattiaa.

Tunnit kuluivat verkkaan Brianin kysellessä kaupungeista ja eläimistä Marielta. Oikeastaan Briania harmistutti ettei heillä ollut useampia tälläisiä hetkiä, sillä Marie oli oikeastaan varsin mukavaa seuraa. Brian ei kuitenkaan halunnut rikkoa hetkeä vaan jatkoi konemaista kyselemistä tuntiessaan häpeää kun itse ei tiennyt vastauksia kaikkiin kysymyksiin, toisin kuin Marie.

Brian oli juuri kysymässä mitä ominaisuuksia retuusikasvilla on kun takaa kuului ääniä. Oveen, jonka kanssa Brian oli sählännyt, yritettiin sovittaa avainta ja sen läpi kuului Armandon ärtyisä ääni: "Pesun aika, ja tuskin vessakaan olisi pahaksi... Mitä-"

Ovea riuhdottiin ja lukko helisi. Se oli ilmeisimmin jumittanut myös avaimen. Omenan kokoinen pala nousi Brianin kurkkuun hänen noustessaan ylös ja siirtyessään hitaasti ovea kohti uskaltamatta kuitenkaan sanoa mitään.

"Mitä helvettiä!" Kuului kovien oven riuhtaisujen yltä Armandon kiroilu. Ovi ei auennut ja Armando huusi toiselle puolelle "Pois tieltä siellä takana, perhana!" Brian liikahti nopeasti sivuun kun Armandon rautasaapas potkaisi oven tuhannen säleiksi. Brian vapisi, sillä olivathan ovet vahvistettuja ja Armando tuntui olevan vihainen.

Armandon pärstä ilmestyi hitaasti oviaukosta muun ruhon seuratessa perässä ja hän katseli ensin säleinä olevaa ovea, sitten papereita lattialla ja lopulta Briania, joka uumoili loppunsa tulleen. Armandon ilme oli odotamaton, se ei valmistautunut huutamaan ja karjumaan vaan katseli hieman anelevan tylsällä ilmeellä häntä kuin sanoen "mitähän minä sinun kanssasi tekisin?" Äkkiä hän kääntyi seinään ja sanoi kärttyisästi ei-kenellekkään "Pesuaika, aikaa puoli tuntia. Siihen kuuluu myös vessatauko.". Brian ei jäänyt selittelemään vaan kääntyi kannoillaan ovenjäämien yli kohti isoa huonetta jättäen Armandon taakseen.

Briania hermostutti hieman, sillä hän yleensä kävi julkisilla pesualtailla ja vessoilla vasta yöaikana, jolloin ihmiset eivät liikkuneet niin paljoa. Tuolloinkin hän joutui tarkkailemaan liikennettä altailla varmistaakseen olevansa yksin. Nyt oli luultavasti iltapäivä ja ihmiset vilkkaimmillaan, joten hän mitä luultavemmin joutuisi olemaan samaan aikaan muiden kanssa.

Ensimmäinen huone oli pukutilat, ja useat kaapit olivat selvästi varattuja. Brian riisui vaatteensa ja jätti ne niin että takaisin tullessaan saisi ne mahdollisimman nopeasti päälleen. Hän lähestyi altaalle vievää ovea, jonka takaa kuului naurua ja puhetta. Hän lasitti katseensa valmiiksi ja avasi oven. Altaalla oli useita miehia uimassa, jotka heti Brianin nähtyään vaikenivat. Brian ei kiinnittänyt mihinkään huomiota vaan hyppäsi altaaseen alkaen heti jynssätä itseään. Altaan nesteessä itsessään oli puhdistavia ominaisuuksia, joten minkäänlaista saippuaa ei tarvittu. Hän viipyi vain viisi minuuttia, mutta jo siinä ajassa ihmiset olivat kaikki hävinneet. Brian nousi ripeästi ylös, nouti pyyhkeen seinältä, kuivasi itsensä, laittoi pyyhkeen pyykkikoriin ja meni pukeutumaan. Ennen paluutaan takaisin heidän huoneisiinsa hän kävi vielä vessassa, jossa ei onnekseen tavannut ketään.

Hän avasi pitkän käytävän päässä olevan oven, joka johti isoon harjoitushuoneeseen. Armando seisoskeli keskellä selvästi odotellen Briania, joka huomasi heidän huoneensa oven olevan vaihdettu.

"Viisi päivää. Ehditköhän lukea vai toheloitko vain?" Armando kysyi katsomatta Brianiin, joka ei vastannut. "Sehän oli sinun ensimmäinen yritys tuontyyppistäkään taikaa, vai? Ajattelit että kyllä sinä osaat ilman mitään koulutusta? Että opit itsekin?" Hän sanoi kenties hieman syyttävästi. Brianin teki mieli sanoa vastaan, muttei viitsinyt. Hänen yllätyksekseen Armando kääntyy Brianiin päin tylsällä ilmeellä.
"Olit aika oikeassa. Kerran näit sen sivusilmällä tehtävän ja onnistut ensi yrittämällä. Pidän huolta että tämä näkyy loppukokeessasi. Mutta älä laske vain sen varaan..."
Hän kääntyi taas äkisti kohti omaa huonettaan jättäen hölmistyneen Brianin jälkeensä.

[Xariel]

Ensimmäinen asia: ÄLÄ SELITTELE. Se antaa tarinanpätkästä hiukan negatiivisemman kuvan jo heti alkuun.
Toinen asia: Selittely oli turhaa. Tämä oli hyvä kappale, lähes parhaita, mitä minä olen sinulta lukenut, vaikka sisälsikin jonkin verran kliseisiä kohtia.

Ja sitten kommenttiin. Tarinanpätkä ei ollut liian lyhyt, eikä liian pitkä, vaan juuri sopivan mittainen. Tarina kulki taas eteenpäin, vaikka vauhdin tasaisuudessa voisi ola vielä hiottavaa.

Hänen ajatuksensa katkaisi yllättäen kaikkein epätodennäköisin ääni.
"Kyselisitkö minulta?"

Miten niin epätodennäköinen ääni? Mariehan oli huoneessa, ja hänellä oli mahdollisuus sanoa ihan mitä huvitti. Joten sanoisin tuota pikemminkin odottamattomaksi ääneksi tai epätodennäköiseksi lausahdukseksi. Muuten tuo on hiukan hassusti muotoiltu, ainakin minusta.

Ensimmäinen yritys käyttää taikuutta on (lähes) aina kliseinen juttu, mutta tässä tapauksessa voin sanoa toteutuksen olleen keskitasoa parempi. Ja se on jo hyvä suoritus.
Marien hahmoa voisi yhä syventää, koska se jää vieläkin aivan pimentoon. Kokeile viritellä vaikka jotain pitkää ja syvällistä keskustelua tai jopa riitaa heidän välilleen, jok sitten hiukan vastaisi kysymyksiin Mariesta ja tämän luonteestaan ja avaisi hahmoa enemmän lukijalle.

Aargh, nyt loppuu aika. Kiitos tekstistä. X.

[Emperor]

Tätä kappaletta oli hauska tehdä. En tiedä miksi, ehkä kuva mielessäni kuvasta jonka Brian piirsi...

*************

XV: Yllättävä pelastus

Viimeisenä iltana ennen koetta Brian vapisi. Mitä jos hän reputtaisi? Mitä jos hän ei onnistuisikaan? Hän nappasi satunnaisesti yhden hujan hajan olevista kirjoista ja katsoi yhtä väliotsikkoa. Hän esitteli itselleen kysymyksiä aiheesta ja muisti kaikki. Siltikään hän ei ollut tyytyväinen, ja hän olisi kysellyt lisää ellei Marie olisi ollut nukkumassa. Pari satunnaista hän vielä itseltään kysyi päässään kunnes oli niin hermona että kävi maaten. Hän ei tajunnutkaan että nukahti siihen paikkaan kirja yhä kädessään.

Hän hätkähti hereille. Hän ei enää ollut heidän huoneessaan vaan jossakin pienessä suljetussa tilassa, josta ei ollut mitään pääsyä pois. Ei ovia eikä ikkunoita, ja Briania ihmetytti mistä hän sai happensa. Vain kello yhdellä seinällä koristi huoneen tylsänharmaita seiniä. Vasta nyt hän alkoi tajuta. Se oli unta.

Huoneeseen nousi kivestä jälleen pulpetti ja tuoli, jolle Brian kävi leikkisästi istumaan. Äkkiä pulpetille ilmestyi sulkakynä sekä mustepullo, joita Brian tunnusteli ottaen ne käteensä. Ne tuntuivat todella aidoilta, mutta Brian oli silti varma että se oli unta, sillä hän ei tuntenut tarvetta hengittää. Eikä hän hengittänytkään, ja tunne oli omituinen.

Hän katsahti pulpetille ohimennen ja huomasi siihen ilmestyneen vielä jotakin. Tarkemmin katsoessaan hän huomasi sen olevan paperi, jolla oli kysymyksiä. Kysymykset liittyivät hänen koealueeseensa. Brian virnisti. Hänen aivonsa ilmeisesti olivat niin täynnä koetta että hän näki siitä uniakin. Tämä oli kuitenkin hyvää harjoitusta ja rauhallisin mielin hän alkoi täyttää paperia sulkakynällä.

Jotkin kysymykset olivat vaikeita, mutta hän sai kaikkiin joten kuten vastattua. Monet olivat kuitenkin helppoja ja vastaus tuli usein kuin apteekin hyllyltä. Vain muutamaa hän jäi miettimään pitempään, mutta ei surrut sillä tämähän oli unta. Hänen yllätyksekseen heti kun hän oli täyttänyt paperin toinen ilmestyi pulpetille. Brian vilkaisi sitä ja alkoi täyttää. Tässä oli hieman vaikeampia kysymyksiä, jotka Brian täytti parhaansa mukaan. Yleiskuva niistä jäi kuitenkin hyväksi, kyllä nuo melko oikein olivat.

Kolmas paperi ilmestyi. Siinä oli jo vaikeita kysymyksiä joiden miettimiseen ja kirjoittamiseen meni kauan, mutta kysymyksiä ei ollut paljoa, paperin toinen puoli oli tyhjä toisin kuin kahden muun.

Kysymykset pyörivät hänen päässään. Hän mietti, mietti ja mietti sopivia vastauksia joita hän lateli paperiin. Hän katseli vuoroin kaikkia kolmea paperia palaten aina ongelmakysymyksiin, jotka olivat vaikeimpia. Kun hän viimein huokaisi ajatellen olevansa valmis hän oli tyytyväinen ja ajatteli nyt olevan hyvä aika herätä. Hän ei kuitenkaan herännyt ja aika kävi pitkäksi, joten hän otti kolmannen paperin ja alkoi piirtää tyhjälle puolelle. Hän mietti ensin sopivaa aihetta, kunnes päätyi Armandoon. Hän piirsi hänet karkeasti ja hieman liian isolla päällä, mutta tarpeeksi tarkasti että hänet tunnistaisi.

Armando oli kuitenkin jotenkin ilkeä aihe tällä hetkellä eikä Brian raaskinut tehdä hänestä pilaa vaikka hän niin julma nyt olikin. Hän korjaili kuvaa Armandosta saadakseen tästä inhimillisen näköisen ja lisäsi yksityiskohtia. Lopputuloksena oli hyvin onnistunut piirros.

"Hei, en tiennytkään että osaan piirtää." Brian mietti iloisena hetken. "Äs, niin, tämä ei välttämättä ole totta... No, iloitaan niin kauan kuin voidaan."

Hän lisäsi kuvan Armandolle ruoskan käteen  ja vakavamman ilmeen. Yhäkään hän ei ollut tyytyväinen vaan halusi kuvaan enemmän mukaan ja ajatteli Armandoa taistelemassa. Kuinka hurja hän olikaan ja ketä vastaan Brian laittaisi hänet taistelemaan?
"Hmm, lohikäärme? Eiiih, liian kulutettua. Jokin vihollinen, Morgan? Ikävä etten tiedä miltä hän näyttää. Ehkä joku lähempää, minä? Heh... Hetki..."

Hänen ei tarvinnut miettiä enempää vaan kävi työhön ja muisteli rupisia kasvoja ja julmaa virnettä. Brian oli vihannut Garandia nopeammin ja syvemmin kuin ketään muuta vielä tapaamaansa. Laitos oli täysin hänen valtansa alla ja iloiset kadut (tai käytävät) olivat nyt tyhjiä. Myöskään Brian ei voinut kuvitella ketään joka otti asian vihaisemmin kuin Armando ja siksi hän oli Brianista juuri sopiva kuvaan kurittamaan häntä.

Kuvassa oli nyt Armandoa pakoon juokseva ja takapuoltaan pitelevä Garand, jonka takapuolta Armandon ruoska piiskasi tämän juostessa perässä hieman tilanteesta nauttivalla ilmeellä. Brian katseli piirrosta läheltä ja kaukaa eikä löytänyt mitään moitteita. Hän oli iloinen mutta havahtui omituiseen ääneen joka summerin lailla rikkoi hiljaisuuden. Brian paikansi äänen kelloon, joka oli muutamassa minuutissa edennut tunnin ja soi nyt hälyttävästi. Yhtenä hetkenä Brian katsoi kelloa, toisena kaikki pimeni ja ennenkuin hän tajusikaan hän availi silmiään heidän huoneessaan käsi kirjaa puristaen.

"KOE!" Hän parkaisi ja ponkaisi pystyyn alkaen mielipuolisesti selata kirjaa satunnaisista kohdista. Hän panikoi yrittäen löytää lisää kirjoja ulottuvilleen ja hämmästyi katsoessaan kunnolla lattialle. Kaikki Brianin ja Marien kirjat ja muistiinpanot olivat hävinneet ja huone oli yhtä siisti (tai köyhä) kuin oli ollut ennen valtavia paperikasoja. Haarukan kilinä havahdutti hänet uudestaan ja hän käänsi katseensa Marieen, joka söi pöydän ääressä tympeällä ilmeellä. Brianin tuijottaessa tätä tämä tokaisi:

"Miten meni?"
"Hä? Siismitämikämenihä?" Brian kysyi tasaten hengitystään ja istuessaan alas. Marie nosti katsettaan.
"Koe. Miten se meni?"
"Mitä sinä puhut? Sehän on tänään!" Brian puuskahti. Marie nosti nyt koko päänsä ylös ja huokaisi.
"Kuules... Näitkö unta missä olit yksin pienessä suljetussa tilassa jonka yhdellä sienällä oli kello?"
"Kyllä, miten sinä-"
"Ja ilmestyikö eteesi pulpetti tuoleineen, kirjoitusvälineineen ja papereineen?"
"Odotas nyt!" parkaisi Brian. "Jos väität niiden paperien olleen se koe-"
"Se oli. Koko vuoden asiat oli tiivistetty niihin kysymyksiin, jotka sinä äsken täytit."
"Mutta miten selität ettei minun tarvinnut hengittää?" Brian kysyi jääräpäisesti kuin yrittäen vakuuttaa Marielle että hän oli väärässä.
"Luuletko sen olevan Armandolle este? Tajuatko edes että nukuimme juuri kolme päivää?"
"Siellä oli kello joka-"
"Merkityksetöntä! Ja tyhmää, sinun kanssasi puhuminen siis. Syö nyt vain, meitä kutsutaan hetkenä minä hyvänsä."

Brian veti tarjottimen eteensä, katsoi hetken aikaa sokerimakkaroitaan ja työnsi sen pois inhoavalla ilmeellä.
"Joko söit?" Hän kysyi Marielta nyrpeästi myöhemmin.
"Jo." Hän tokaisi ja nousi ylös. Pian kuului oveen koputus ja käsky heidän tulla saliin.

"Takananne on vuosi." Armando sanoi rautaisella äänellä suuressa huoneessa. Huoneen reunoilla oli ihmisiä rivissä, ja he olivat tärkeän näköisiä. Brian tunnisti pari opettajaa jotka olivat opettaneet heitä Armandon poissaollessa. Muita jotka hän tunsi olivat pienet perheet eli Gabriel, Hannah ja Justin sekä Brianin ja ilmeisesti monen muunkin harmiksi Garand. Brian tunsi itsensä mitättömäksi ja katseli vain tarkasti Armandoa, jolla ei ollut päällään haarniskaansa vaan hieno puku kuten monella muullakin. "Ensimmäinen vuotenne täällä teidän oikeassa kodissanne. Niin myöhään te tulitte tähän aivan erilaiseen maailmaan josta ette tienneet paljoakaan, ja ne tiedot ja taidot jotka tavallisella Arkanialaisella on lapsuudesta lähtien täytyy opettaa teille keinotekoisesti ja niinkin pienessä ajassa kuin yhdessä vuodessa. Kaikista pätevistä ihmisitä täällä Arkaniassa valittiin minut, Armando Lucia, kouluttamaan teille nuo asiat ja kylvämään tiedon siemenet. Tänään tässä näemme näiden siementen hedelmät."

Hän otti kätensä pois selän takaa ja näytti niitä ympäristöön. Hänellä oli käsissään kolme paperia, jotka Brian tunnisti heidän kokeikseen.

"Magia Marie Natura on saavuttanut maksimista sadastaviidestäkymmenestä pisteestä satakolmekymmentäyhdeksän. Se on hyväksytty tulos verrannollisesti hyvällä pistemäärällä."

Ihmiset taputtivat hillitysti Marien käydessä hakemassa kokeensa Armandolta. Briania jännitti pelkoon asti Armandon nostaessa toisen paperin korkeammalle.

"Bright Brian Light on saavuttanut sadastaviidestäkymmenestä pisteestä kuusikymmentäviisi, mikä on hylätty suoritus huonolla pistemäärällä."

Ääni soi Brianin korvissa. Hänen vatsansa katosi jonnekin ja hän tunsi kasvojensa valuvan siitä kauhusta kun hän tajusi että Armando oli tosiaan sanonut "hylätty". Tauon jälkeen Armando kuitenkin jatkoi.

"Lisäpisteinä kahdeksan pistettä nopeasta edistymisessä ja erinomaisessa oma-aloitteisuudessa taikuuden saralla. Seitsemänkymmentäkolme pistettä on yhä hylätty."

Toivon liekki joka Brianin rintaan oli syttynyt sammui vieden loputkin tunteet mukanaan, ja Brian olisi luultavasti vain vajonnut maahan ellei Armando vielä kerran olisi nostanut ääntään.

"Vielä neljä pistettä hienoista kuvaamataidon suorituksista yltää yhteensä seitsemäänkymmeneenseitsemään pisteeseen, mikä kahden pisteen erolla on hyväksytty suoritus."

Kuhina alkoi Brianin nostaessaan itsensä ylös ja katsoessaan yhäkään korviaan uskomatta Armandoa, joka hieman virnistäen katsoi kolmannen paperin kääntöpuolta. Yksi mies rivistä seinällä erkani joukosta ja marssi vihaisena Armandon luo. Mies oli Garand.

"Mitä pelleilyä tämä on olevinaan?" Hän puuski. "Ei sellaista ainetta olekaan kuin kuvaamataito! Annahan kun katson sitä kuvaa!"

Brian saattoi kauhuissaan nähdä Garandin ilmeen asteikkaisen muuttumisen raivoisaksi hänen tuijottaessaan kuvaa. Hän käänsi katseensa Brianiin ja Brian kavahti, mutta seisoi niin suorassa kuin pystyi.

"Tämä on järkyttävää! Tämä koetulos on hylätty-" Hän aloitti karjumisen, mutta kovan huudon yli nousi Armandon vihainen huuto:
"Sinä et ole heidän opettajansa vaan minä. Johda sinä tätä laitosta, minä teen omat hommani. Ja minä opettajan valtuuksissani annan tälle työlle neljä pistettä."
"Etkä anna! Tämä on loukkaus ja Briania pitää-"

"Onko täällä ongelmia?" Kysyi kylmä ääni hiljempaa kuin kaksikko, mutta kaikki tasan vaikenivat kuullakseen sen. Ovelle jonka takana oli portaat ylös ja ulos oli ilmestynyt resuinen hahmo,jonka kaikki kuitenkin tunnistivat Arthuriksi. Hän kulki kaksikon luo ja joka ikinen otti jäyheämmän asennon paitsi Armando ja Garand, jotka katsoivat Arthuria, Armando tyynesti, Garand vihaisen yllättyneesti.

"Arthur!" Hihkaisi Garand. "Mitä sinä täällä teet?"
"Tulin katsomaan näiden kahden kokeiden saantia sekä juttelemaan Armandon kanssa. Miten on, pääsivätkö läpi?" Hän katsoi kysyvästi Armandoa.
"Kyllä. molemmat." Armando painotti. Garand pisti väliin.
"Eipäs! Katso tätä, Armando ei osaa edes opettaa! Tämäkin repii huonoja numeroita kokeista ja hän katsoo silmien läpi antaen armopisteitä suosikilleen-"
"Luuletko että antaisin armopisteitä tuolle?" Armando sylki. Brian oli ensin ällistynyt, mutta huomasi puheessa jotakin väkinäistä ja tajusi ettei Armando tarkoittanutkaan sitä. Arthur katsoi väsyneesti Armandoa, sitten Briania.

"Paljonko pisteitä nämä nyt saivat?" Hän kysyi tylsästi.
"Satakolmekymmentäyhdeksän Marielta ja kuusikymmentäviisi Brianilta."
"Eikö kuusikymmentäviisi ole hylätty?" Arthur kysyi epäilevästi.
"Kahdeksan lisäpistettä hyvissä suorituksissa taikuuden saralla sekä ihailtavasta omaoppisuudesta."
Arthur vilkaisi taas Briania.

"No, sinähän heitä olet tarkkaillut joten tunnet heidät, hyväksyn nuo pisteet. Mutta rajahan on seitsämänkymmentäviisi?"
"Neljä lisäpistettä hyvästä suorituksesta kuvaamataidon saralla." Armando sanoi ja näytti Arthurille kuvaa. Hän katsoi kuvaa pitkään, vilkuili vuoroin Armandoa, Garandia ja Briania ja työnsi kuvan pois.

"Hienoa sulkakynän käyttöä. Perspektiivi on hallinnassa, ja valoa ja varjoa on käytetty neron lailla. Kuva näyttää lähes elävältä ja todelliselta. Ehdottomasti neljän pisteen arvoinen."

Brian ei tiennyt mitä ajatella tilanteesta. Hän oli tietenkin Armandon ja Arthurin puolella ja riemuitsi mahdollisesta läpipääsystään, mutta tuntui se jotenkin omituiselta kun kolme tärkeää miestä kinasteli moisesta asiasta. Garand näytti ainakin punaiselta ja kääntyi raivoissaan kannoillaan ja marssi takaisin laitostiloihin. Muutkin ihmiset valuivat pikkuhiljaa samasta ovesta ja huone tyhjeni vähitellen. Lopulta jäljellä oli vain Marie, Brian, Armando, Arthur sekä pienet perheet, jotka menivät Armandon ja Arthurin luo. Äkkiä Armando hihkaisi joukosta Brianille:
"Brian! Tule hakemaan kokeesi!"

Brian käveli hieman epävarmana ja jäykkänä joukon luo ja ojensi kätensä tönkösti eteenpäin ottaakseen paperit, kun Armando vetäisi ne hänen nenänsä edestä.

"Tjaah, haluaisitteko te katsoa?" Hän kysäisi pieniltä perheiltä heristäen papereitä heidän neniensä edessä. Gabriel otti paperit epäileväisen näköisenä ja Hannah ja Justin kerääntyivät hänen viereensä, ja kun kolmannen sivun kääntöpuoli aukesi heille Brian virnisti hyvin hiljaa. Gabrielin silmät laajentuivat huvittavasti, Hannahin suupieli nyki ja Justin naurahti avoimesti.

"Voin kuvitella miksi Garand otti pultit." Hän nauroi. Hannah hymyili vinosti.
"Elävän näköinen tosiaan." Hän tokaisi.
"Voisin hyvin kuvitella tuon todeksi..." Gabriel virnisti ja ojensi paperit Brianille.

"Onnea näin minunkin puolestani." Arthur sanoi ilottomasti. "Mutta teillä on vielä pahempi rasti edessä, taistelukoulutus Armandon yksityisopissa. Vain nämä kolme ovat selvinneet siitä." Hän vilkaisi pieniä perheitä, jotka pyörittelivät silmiään. "Hän varmasti keksii teille jotakin... epämiellyttävää."

"Taatusti." Armando virnuili. "Mutta nyt levätkää, sillä taistelukoulutus alkaa viiden päivän päästä ja haluan että olette silloin huippuvireessä..."

[Xariel]

Mukavaa, että uusi osa tuli niin pian edellisen jälkeen. :)

Tämä kappale oli tarkkaan kerrottu; keskitytty yhteen aiheeseen hiukan pitemmin, mikä oli ihan mukavaa. Lisäksi tarina pääsi etenemään, koe selvitettiin, ja taistelukoulutus alkaa. Edistystä siis tapahtuu hiukan joka suunnalla.

Juonesta no nyt voisin sanoa sen, että se pätee edelleen. Koe oli taas yksi etappi Brianin tarinassa, mutta huomautan, ettei yksikään tähän mennessä ole noussut toista tärkeämmäksi. Kaikki pienet ja suuret edeitysaskeleen mitä Brianille on käynyt ovat jääneet tasapaksun merkittäviksi. Joitakin voisi korostaa vielä enemmän, kuten oikeassakin elämässä toiset tapahtumat  ovat toista merkittävämpiä meille, ja me näytämme sen.

Sse kuva oli muutn mukava keksintö. Hienoa.