Magitica (Valmistunut)

[Emperor]

Tämä kävikin läpi melkoisia muutoksia tämä kappale, eikä vähiten siksi, että oikolukijani mielipiteet ja ehdotukset olivat hyvin erilaisia omiini verrattuna. Toivottavasti sain nyt kasaan teitä - ja häntäkin - miellyttävän ratkaisun.

***

XXXVI: Vihollinen Friedrich, osa 1

Brian keikkui tuolillaan taaksepäin ja tuijotti harmaaseen kattoon. Keskustelunpätkän pyörivät hänen päässään sekalaisina lausahduksina.

"...taistelussa on kyse voitosta... tai kuolemasta..."
"...älä ole tyhmä, Natura... todella hyvin sanottu..."
"...ominaisuuksia, joita siirtää muillekin..."
"...ja jollei se palaa, Arkania palaa..."
"...vartija, vietkö heidät jonnekin odottamaan, tulen pian perässä..."

Viimeisimmän oli sanonut Armando muiden ihmisten lähtiessä ahdistavassa hiljaisuudessa salista. Vartija oli ohjannut heidät lähimpään asuntohuoneeseen ja käskenyt heitä odottaa. "Minne me muka menisimme?" Brian hymähti itsekseen ja lopetti keikkumisen.

"Vai tälläiseen taisteluun Armando meinaa meidät pistää", Brian sanoi itsekseen mutta kuuluvasti niin, että varmasti Marie kuuli. Brian vilkaisi sivusilmällä sängylle, jolla Marie makasi raajat levällään ja näyttäen kuin kohta pillahtaisi itkuun. Brian käänsi katseensa välinpitämättömänä kynsiinsä ja oli puhuvinaan itselleen. "Eihän kyseessä ole sen enempää eikä vähempää kuin Arkanian kohtalo. Toisaalta, sehän ei ole mitään sinun murheisiisi verrattuna."

Brian oli erottavinaan kiihtyneen henkäyksen tulevan sängyltä päin, muttei kääntänyt katsettaan Marieen. Brian jatkoi ja odotti, että Marie reagoisi jotenkin.

"Siis, mitäpä nyt muutamasta tuhannesta ihmishengestä. Miehistä, naisista ja lapsista, jotka joutuvat taistelemaan kauheita vihollisia vastaan. Eihän nyt sellaisesta pidä masentua."

Taas kihtynyt henkäys. "Vielä vähän" Brian mietti itsekseen ja jatkoi tietäen pian ylittävänsä rajan.

"Tiedätkö, olet aivan oikeassa, Marie: jos ja kun Lightin osa tuhoutuu kaupungin mukana, lienee minunkin parasta alkaa murjottaa kuin huomista ei olisi."

Kuului jousien narinaa ja Brian käänsi päänsä sänkyä kohti. Marie harppoi Briania kohti leuka tiukasti rinnassa. Brian näki, kuinka käsi kohosi ylös ja lähti piiskamaiseen liikkeeseen, eikä yrittänytkään estää, vaan sulki silmänsä odottaen iskua. Kämmen kohtasi posken ilkeässä läpsähdyksessä, joka kaikui hetken huoneen hiljaisuudessa.

Brian avasi silmänsä yrittäen olla välittämättä hieman odotettua kovemman iskun aiheuttamasta kivusta. "Tiedän ansainneeni tuon" hän sanoi pienen hetken jälkeen, nousi ylös ja käänsi katseensa ankarana Marieen, joka nyt ensi kertaa katsoi Briania silmiin; tämän ilme oli surullisen ja vihaisen välimuoto, ja poskilla kiilteli kyynel. "Nyt kun olen saanut huomiosi, voit alkaa selittää, miksi hitossa käyttäydyt kuin itsekeskeinen pikkukakara?"

Marien kasvoilla näkyi yltyvä kiukku ja hänen suupielensä mutrustuivat. Niiskutus säesti hänen sanojaan.

"Minä luulin, minä todella luulin... että ainoana ihmisenä maailmassa sinä ymmärtäisit!" Marie pudisteli päätään vihaisena ja katsoi uudestaan Brianiin. "Mutta huomaan olleeni väärässä!"

Brian hymähti ja antoi halveksuvan ilmeen. "Tottakai minä ymmärsin! En tietenkään olettanut, että kaiken sen asiaan eteen tekemäsi työn ja osan löytämisen toivon jälkeen olisit vesiperän vedettyäsi mitenkään iloinen, ymmärsin sinua sen hetken" Brian otti askeleen kauemmas Mariesta ja heilutti ärtyneenä kättään puheensa tahtiin huomaamatta ollenkaan, että hänen äänensävynsä nousi korkeammalle kuin oli tarkoitus. "Mutta tämä viisi päivää jatkunut nyyhkettely on naurettavaa!"

"Eli et ymmärrä!" Marie huusi kovempaa. "Et tiedä, mitä tämä kaikki merkitsee minulle! Minulla ei ole mitään muuta tehtävää kuin tuon osan löytäminen!"
Brian katsoi ankarasti Marieen. "Kuka sinulle moista roskaa on syöttänyt? Arthurko?"

Marie pudisti päätään itkuisena ja hengitti pari kertaa syvään. "Olen tullut siihen lopputulokseen aivan itse! Luuletko, että Arthur välittää, mitä meille käy? Kuvitteletko tosiaan, että meillä on hänen silmissään mitään muuta virkaa kuin niiden pahuksen taikajuoman osien löytäminen? Jos hän ei tarvitsisi meitä, ei hän välittäisi, olemmeko elossa vai kuolleita! Minä olen täällä vain siksi, että voisin toimittaa Naturan osan Arthurille, ja kaikki olettavat minun kykenevän siihen vaikeuksitta, vaikkei minulla ole kertakaikkiaan mitään keinoa sen löytämiseen! Kaikki tietävät vain, että Naturan osan voi löytää vain Naturan perheen jäsen, ja koska minä olen sukuni viimeinen, on se minun vastuullani! Ja nyt minä olen epäonnistunut ja, kuten Gaeakin sanoi kirjeessään, kertakaikkinen hölmö! Olen pettänyt Arkanian, olen pettänyt sukuni: minulla ei ole syytä elää!"

"Marie" Brian sanoi ankarasti ja tarttui tätä ranteista. Hän veti Marien lähemmäs itseään, ja tämä oli luultavasti vain niin hämillään, ettei vastustellut, vaikka yhä itkikin. "Luuletko sinä, etten minä olisi tullut samaan lopputulokseen jo aikoja sitten; tajunnut, ettei meillä ole tässä maailmassa muuta virkaa kuin Arthurin juoksupoikina toimiminen? Mietipä siis hetki minun tilannettani" Brian vei kasvonsa Marien kasvojen lähelle ja puhui jämerästi. "Kyseessä on Lightin kaupunki, jossa myös Lightin osa oletettavasti sijaitsee, ja jos nyt käykin niin, että Lightin osa tuhoutuu taistelun aikana, niin ehdotatko minulle parhaaksi ratkaisuksi alkaa murjottamaan kuin itsekeskeinen pikkupoika?"

Brian päästi Marien irti, ja Marie otti pari askelta taaksepäin. "Mietittyäsi asiaa huomaat, että olemme aivan samassa jamassa, minä vain en jaksa murehtia asioita, koska olen huomannut sen täysin turhaksi. Kun vihdoin huomaat, ettei pää kumarassa niiskuttelulla ja tyhjyyteen tuijottelulla paranneta maailmaa suuntaan eikä toiseen, olet taas se henkilö, jota kunnioitin."

Marie ei katsonut Brianiin, muttei sanonutkaan mitään. "Minä olen sanottavani sanonut" Brian sanoi ankarasti ja kääntyi kohti pöytää, mutta pysähtyi huomatessaan, että huoneessa oli kolmaskin henkilö.

"Siina tapauksessa suonet minun sanovan omani?" Armando sanoi raskaasti ja osoitti pöytää. "Istukaa alas, minulla on asiaa."

Brian ei halunnut arvaillakaan, kuinka kauan Armando oli oven luona seisonut, ja käveli hitaasti pöydän luo. Armando oli vakavan oloinen. Brian ja Marie istuutuivat pöydän eri puolille, molemmat  miettien, mitä asiaa Armandolla olisi.

Armando käveli jäykästi pöydän päätyyn ja tuntui lähestulkoon romahtavan tuoliinsa, mikä hieman huolestutti Briania. Armando tuijotti hetken tyhjyyteen ennenkuin aloitti.
"Sain hänet puhuttua ympäri" karkasi hänen suustaan huokauksen kera. "Tarpeeksi suostuteltuani Arthur suostui jättämään naiset pois taistelusta."

"Entä lapset?" Brian kysyi arasti. Armando katsoi jonnekin huoneen ylänurkkaan ja hymyili ontosti.

"Sanotaanko, että minua kertakaikkiaan vituttaisi, jos tänään täyttäisin viisitoista vuotta..."

Brian nielaisi ja tunsi pulssinsa kiihtyvän. Hänen asenteensa Arthuria kohtaan tuntuivat pahenevan kerta kerralta, kun kuninkaasta puhuttiin. Armandon väsyneet silmät kääntyivät takaisin pöytään päin. "Kaiken kukkuraksi jouduin antamaan hänelle siitä maksun" Armando sanoi päätään pudistellen.

"Mitä sinä sitten jouduit antamaan?" Brian kysyi hieman epävarmana. Armando ei vastannut heti ja viimein puhuessaankin tuntui sivuuttaneen Brianin sanat. Mies tuijotti vielä tyhjyyteen alkaessaan puhua.

"Arthur ei luota minuun enää niinkuin ennen" Armando sanoi nyt hieman jämäkämmällä ilmeellä. Aivan äkkiä tämän silmiin heräsi elo. "Ele, jota pidin kerran äärimmäisenä luottamuksen osoituksena minua kohtaan, on nyt valunut hukkaan, vuosien työn kanssa." Armandon koko olemus muuttui hetkessä: tämän ryhti koheni, äänensävy nousi ja hampaat tulivat näkyviin. Brian perääntyi tuolillaan hitusen. "Kaiken sen jälkeen, mitä olen Arkanian hyväksi tehnyt - kaikki ne uhraukset, joita olen joutunut tekemään - ja hän kehtaa syyttää minua uskollisuuden puutteesta!"

Armando pamautti pöytää nyrkillään sanojensa painoksi. Niin Brian kuin Mariekaan eivät uskaltaneet sanoa mitään. Armando hengitti kiivaasti muutaman kertaa ennenkuin henkäisi rauhoittuneena ja hieman apeana.

"Mutta miksi minä teihin pahaa oloani puran? Ette te ole tehneet mitään pahaa niin Arkanialle, Arthurille kuin minullekaan."

Brian oletti myrskyn olevan ohi ja päätti taas uskaltaa puhua. "Mitä sinä oikein jouduit antamaan maksuksi siitä, että Arkanian naiset saavat jäädä pois taistelusta, joka ei koske heitä millään lailla?"

Ruskeanpunaiset silmät kääntyivät laskelmoivina Brianiin. "Olen pahoillani, mutta en voi kertoa. Se on yksistään minun ja Arthurin välinen asia. Sen tosin voin sanoa, että en joutunut antamaan mitään omaani, vaan palauttamaan vain sen, mikä minulle oli uskottu." Armando käänsi katseensa kiukkuisena seinään ja tämän katse välähti. "Olenhan epälojaali."

Yhtä äkisti kuin kiukku oli tullutkin tämän kasvoille se myös haihtui. "No, ehkä tilanne ei ole niin paha. Saan ne takaisin, jos todistan olevani kykeneväinen puolustamaan niitä. Ja tiedän kyllä, mitä Arthur odottaa minulta. Voittoa. Toisaalta, ei minulla ole muita vaihtoehtoja juuri olekaan."

Armando huokaisi. Samalla hän oli muistuttanut Briania asiasta, joka oli häntä jo valtaistuinsalista saakka vaivannut.

"Armando, olitko tosissasi sen kanssa, mitä sanoit tuolla salissa vähän aikaa sitten?"
Armando katsoi hieman surullisena Brianiin. "Jos tarkoitat taistelun merkitystä, niin kyllä, olin tosissani joka sanan kanssa. Arkaniaa tuskin enää on vuodenkaan päästä, jos tämä taistelu hävitään."

Armando otti ryhdimmän asennon ja veti henkeä uudemman kerran, näyttäen Brianin mielestä nyt hieman enemmän tavalliselta, horjumattomalta Armandolta.

"Huomasitte Arthurin reaktion. Myönnän, että hän oli tavallaan oikeassa, sillä en minäkään olisi iloinen, jos tälläinen kylmä fakta tuotaisiin yks-kaks esille ilman mitään ennakkovaroitusta. Huomasitte, kuinka hän teki julistuksen, joka kuulosti erittäin rankalta, ja vieritti syyn vielä lopuksi minun niskoilleni kaikkien niiden poliitikkojen silmien edessä. Hän sai sen näyttämään siltä, että minä halusin ihmisten uhrautuvan Arkanian puolesta; että minä halusin naiset ja lapset taistelemaan."

"Miksi hitossa hän niin teki?" Brian tivasi säälimättömästi. "Se ei varmasti ainakaan paranna sinun ja noiden poliitikkojen välisiä suhteita, jos mitään se aiheuttaa lisää kapinointia!"

"Tiedän, Brian" Armando sanoi päätään nyökyttäen. "Mutta kuten olen jo sanonut, meidän on voitettava tämä taistelu. Jos Arthur ei olisi tehnyt tätä ratkaisua nyt, niin tiedän, että olisin itse tehnyt saman myöhemmin joka tapauksessa - silloin ottanut luultavasti vielä naisetkin mukaan. Veikkaan kuitenkin, että hänen reaktiollaan oli tunnepitoinen syy." Armandon silmät vilahtivat nopeasti molempien kasvoissa. "Muistatteko, keitä olivat Arthurin mainitsemat Mercury Element, Diana Dark ja Richard Power?"

Brian muisti edelleen kuulleensa nimet joskus kauan sitten, mutta oli jo kadottanut niiden merkityksen. "Suurperheläisiä he olivat" hän sanoi toteavasti. Armando nyökkäsi ja käänsi katseensa Marieen. Marie häkeltyi hieman ja nielaisi.

"Muistan vain Diana Darkin, Arthurin rakastetun ja Morganin sisarpuolen" hän sanoi arasti.

"Niin tottavie oli" Armando totesi. "Mercury Element ja Richard Power taas olivat Arthurin vanhemmat, ja Richard tietenkin myös Morganin isä."

"Jos kaikki kolme ovat kuolleet, miten maailmassa Arthur voi saada heiltä verinäytteen?" Brian kysyi epäuskoisena.

Armando näytti jopa hieman katkeralta puhuessaan. "Arthur on säilönyt kaikkien ruumiit erittäin voimakkailla taioilla estääkseen hajoamisen, ja veikkaan, että hän syvällä sisimmässään toivoisi löytävänsä keinon, jolla tuoda heidät taas henkiin. Enkä tarkoita mitään kuolleiden taudin kaltaista sairasta irvikuvaa elämän ja kuoleman rajalta, vaan oikeaa kuolemattomuutta. Ruumiit ovat hänelle suorastaan pyhiä, ja olin itsekin äärimmäisen yllättynyt, kun hän vapaaehtoisesti häpäisi ruumiit ottamalla niistä verinäytteet. Olisin oikeasti luullut, että hän mielummin antaisi koko valtakunnan palaa kuin pitkällä tikullakaan antaisi koskea heihin. Se selittänee hänen reaktionsa."

Armando silmäili vuorotellen molempia. Brianin mieleen tuli taas häntä hieman vaivannut kysymys.

"Tämä kuulostaa typerältä kysymykseltä" hän aloitti ja sai Armandon katseen niskaansa. "Mutta pitääkö meidän todellakin taistella?"

Heti sanottuaan sen Brian jo toivoi, että olisi valinnut sanansa paremmin. "Et kai pelkää?" Armando kysyi tutkivalla äänellä. Brian kiusaantui hieman ja alkoi selittää.
"En tarkoita, että pelkäisin, mutta kai otat huomioon, että me olemme täysin kokemattomia? Ei meillä ole kokemusta kuin kahden hengen ryhmässä toimimisesta. Tiedän kyllä, että olemme jo ylittäneet tuon viidentoista ikävuoden rajan, mutta-"

Armando nosti kämmenensä hiljentääkseen Brianin. "Sillä ei ole mitään merkitystä. Kokemattomuuteen sinun on täysin naurettavaa verrata, olettehan molemmat Arkanian areenan mestareita, yliluutnantteja ja suurperheläisiä. Jos itse vertaisit sinua, joka olet ollut minun opissani ja mitellyt voimiasi minun alaisuudessani, siihen viisitoistavuotiaaseen, joka ei ole eläissään armeijaa nähnytkään ja joka joutuu nyt ottamaan käteensä kirveen saaden ohjeiksi vain tapa ja pysy hengissä, niin kumpaa sanoisit kokemattomammaksi?"

Brian tunsi pientä häpeää, mutta ei saanut alkaa selittää Armandon jo hiljentäessä hänet etukäteen. "Eikä iällänne ole paljoakaan merkitystä. Voisitte olla vaikka kymmenvuotiaita molemmat, ottaisin teidät silti mukaani. Te kun ette taistele etulinjassa."

Brian ihmetteli sitä miettivän ja kauhistuneen ilmeen hetkellistä sekoitusta Armandon kasvoilla. Armando pudisti päätään ja huokaisi raskaammin kuin kertaakaan siihen mennessä.

"Lienee parasta kertoa koko juttu saman tien" hän sanoi murheellisena. "Kuolleiden armeijan johtaja, kenet myös mainitsin valtaistuinsalissa, ei ole aivan kuka tahansa kuolevainen. Kuolleita johtaa Morganin isäpuoli Friedrich Dark."

[Xariel]

Hee, taas hiukan jännitystä ja toimintaa peliin... ^^

Tässä luvussa on mainittuna paljon Dark-sukunimisiä. ;) Kirkkaan Valon vastaus oli hienosti muotoiltu, minä pidin siitä. Armando on oma itsensä, Marie poissa tolaltaan. Lopussa olisi vielä voinut mainita edes sivulauseessa Marien, kun nyt oli vain Briania ja Armandoa vaikka saman luvun alussa Marie oli tärkeänä henkilönä.

Ei muuta, lisää. :D

[Emperor]

Tämä muuten todella on aika infodumppia tämä osa. Vaikka eräs juoniseikka jo poistuikin ja siirtyi toiseen, kenties hieman relevantimpaan, kohtaan, tuntuu tämä istutaan-ja-kuunnellaan-kun-tuo-tyyppi-selittää-asioita -kuvio jo paitsi käytetyltä myös ikävältä. Ongelma kuitenkin on, että
1) haluan tehdä taustatarinan tutuksi lukijalle tavalla, jolla se ehkä olisi hyvä tuoda esiin myös päähenkilöille
2) en näe mitään syytä, miksi Armandon ei tulisi kertoa asioita jo tässä ja nyt, yhdellä istumalla

Eli ennenkuin keksin noihin kohtiin jonkin ratkaisun, käytän tätä kaavaa.

***

XXXVI: Vihollinen Friedrich, osa 2

Brian meni sanattomaksi hämmästyksestä. Myös Mariella oli yllättynyt ilme, Armando näytti lähinnä murheelliselta.

"Friedrich Dark?" Brian sanoi hämmästyneenä, mutta Armando keskeytti tämän.
"Arvaan teidän molempien miettivän samoja asioita, joten selitys lienee paikallaan" Armando loi molempiin tutkivan silmäyksen kuin tarkkaillen heidän reaktioitaan. "Friedrich oli Morganin äidin, Fatiman, aviomies. Hän on viime tietojen mukaan ainoa elossaoleva puhdas Dark."

"Eivätkö kaikki muut Darkit kuolleet Morganin toimesta?" Marie kysyi epäillen.
"Kaikki muut paitsi Friedrich" Armando antoi vinon, ilottoman hymyn ja suuntasi katseensa taas jonnekin vastakkaiselle seinälle mielummin kuin heihin. "Friedrich kun oli jo pidempään osannut varautua poikapuolensa temppuihin. Tuskin olen kovinkaan paljoa väärässä, jos sanon Friedrihcin suorastaan manipuloineen Morgania ja johtaneen tätä harhaan. Friedrich tarvitsi Morgania päästäkseen lähelle sen ajan Powerin perheen pääjehua - arvaatteko, kenestä on kyse?"

Armando katsoi heihin tutkivasti. Brian vilkaisi Marieen ja näki tämän silmistä, että hänkin tiesi vastauksen. Brian antoi Marien vastata.
"Richard Power, Morganin ja Arthurin isä?" Marie sanoi hieman sen kuuloisella äänellä, kuin olisi toivonut olevansa väärässä - ja niin oikeastaan toivoi Briankin. "Tämä menee koko ajan sekavammaksi..."

Armando nyökkäsi vakavana. "Richard ei ikinä ymmärtänyt, että Friedrichin sanat anteeksiannosta ja sotakirveen hautaamisesta olivat sanahelinää, olihan Richard sentään kajonnut Friedrichin vaimoon. Koston- ja vallanhimonsa ajamana Friedrich kokosi salaa armeijan, hyökkäsi Arkaniaan ja tappoi Richardin muun Powerin perheen ohessa."

Brian oli epäuskoinen. "Miten hän onnistui, jos Arkanian ympärillä oli kokonainen vuorijonollinen muureina?"

"Ei ollut vielä silloin" Armando tokaisi katkeran näköisenä. "Friedrichin aiheuttaessa täyttä sekasortoa Arkaniassa kohtasivat Morgan, Arthur ja Diana salaisessa tapaamisessa, jossa Morgan ilmeisesti yritti hämärin motiivein tappaa Arthurin. Mutta kuten tiedätte, molemmat Darkit peitottiin sinä päivänä. Friedrichin paetessa haavoittuneena ja armeijansa rikki lyötynä takaa-ajajiansa suuntasi Morgan sensijaan suoraan Darkin kaupunkiin. Friedrichin vihdoin saavutettua kaupunkinsa muurit huomasi hän kauhukseen Morganin ehtineen ensin: kartanosta löydetyt ruumiit olivat enää hädin tuskin tunnistettavissa."

"Miksi he jahtasivat Friedrichiä eivätkä Morgania?" Brian kysyi ihmetellen. "Luulisi Morganin olleen pääasiallinen kohde!"

Armando huokaisi. "Arkanian kaupunki oli piiritettynä ja sekasorrossa, eivätkä kaupungin puolustajat tienneet muuta kuin että Friedrich johti hyökkäystä. Morganin, Arthurin ja Dianan välisestä tapaamisesta tai sen tapahtumista ei kenelläkään ollut tuolloin mitään tietoa - ja voin sanoa, ettei kovin monella ole vieläkään."

"Mikä Morganin rooli sitten oli?" Brian kysyi hieman ärtyneenä muistellen Arthurin antamaa oppituntia. "Meille Arthur kertoi ummet ja lammet siitä, kuinka Morgan oli kaiken takana, ja nyt kerrotkin Morganin isän olleen pääjehu!"

"Isäpuolen, Brian" Armando sanoi toruvasti. "En itsekään tiedä, mitä kaikkea silloin tapahtui, olinhan itsekin hyvin sekaisin tapahtumien johdosta. Sen tosin tiedän, että Arthur palasi salaisesta tapaamisesta kantaen Diana Darkin ruumista. Arkaniaan päästyään Arthur lopetti piirityksen kiroamalla vihollisarmeijan, ja vasta hyökkääjien paettua nosti Arthur Arkanian ympärille vuorijonon turvaamaan kaupunkia. Mielessään hän syytti Morgania kaikesta, vaikka oikeastaan niin Arthurilla kuin Morganillakin on enemmän kostettavaa Friedrichille kuin toisillensa."

Brian oli yrittänyt kuvitella tilannetta, ja häntä hämmensi, miten erilaisen kuvan tapahtumista saikaan, kun ne kertoi eri kantilta. "Olen tähän asti luullut Morganin olevan valtakunnan ykkösvihollinen" Brian sanoi ihmeissään. Armando naurahti, mutta Brian veikkasi, ettei jutussa oikeasti ollut Armandostakaan mitään hauskaa.

"Olisikin! Totuus on kuitenkin, että siitä hetkestä kun Arthur kirosi Friedrichin armeijan, on Arkanian pahin uhka ollut kasvava kuolleiden armeija. Arthur kun vimmoissaan kirosi Friedrichin armeijan joksikin, mistä myöhemmin tuli ensimmäinen kuolleiden pataljoona eikä kauaakaan, kun näkemästään ihastuneena Friedrichkin oli opetellut hallitsemaan tekniikkaa."

"Armando ei voi olla tosissaan!" Brian tulistui ja alkoi melkeinpä täristä raivosta. "Olen kyllä yrittänyt ymmärtää Arthurin mielipuolisimpiakin ratkaisuja, mutta tuo menee jo liian pitkälle! Mitähän pirun järkeä oikein on tehdä vihollisistaan entistä voimakkaampia? Hulluko mies on?" Brian sanoi huutaen viimeiset sanat.

Armando katsoi kulmiensa alta tiukasti Brianiin. "Arthurin tarkoitus ei todellakaan ollut luoda uutta vihollista. Sekaisessa mielentilassaan hän vain lausui kirouksen jollain tavalla väärin. Miesten oli - Arthur itse kertoi tämän minulle - määrä mädäntyä, homehtua ja hajota tomuksi samaan aikaan, kun vielä elivät. Hän oli ilmeisesti tarkoittanut sen jonkinlaiseksi äärimmäiseksi rangaistukseksi. Ongelma oli, että viimeistä vaihetta ei ikinä tapahtunutkaan, vaan Friedrich sai rajattomasti tutkimusmateriaalia kehittääkseen loitsusta aivan oman versionsa. Aluksi hän tosin pystyi herättämään vain kuolleita ja prosessi oli hidas, mutta Kuolleiden tauti korjasi nuokin pulmat."

Brian tuhahti. "Loistavaa, Arthur, loistavaa" hän sanoi laittaen kädet puuskaan. Äkkiä hän kuitenkin huomasi Armandon ilmeen tulevan hieman surullisemmaksi.

"Mitä taas tulee spekulointiin Arthurin hulluudesta... toivon sinun vain ymmärtävän, etten minäkään aina haluaisi noudattaa hänen käskyjään."

Hölmistyneen tunne tuli Brianiin ensin, sitten pienoinen kiukku. "Jos olet sitä mieltä, miksi edes palvelet häntä?" Brian tivasi. Armando antoi synkän katseen.

"Minä en ole enää vuosiin käsittänyt palvelevani niin Arthuria kuin suurperheitäkään vaan koko Arkaniaa; sen ihmisiä, kulttuuria ja hyvinvointia. Näin voin tehdä sen parhaiten: sisältä."

"Kuten merkitsemällä asuinpaikkoja lojaaliuden mukaan?" Brian sanoi halveksuen ja käsitti heti sen olleen virhe. Armando antoi kiihtyneen henkäyksen ja tärisi, ettei olisi huutanut.

"Brian, olen sanonut tuhat kertaa, etten itsekään aina haluaisi totella Arthurin käskyjä, mutta minun on pakko säilyttääkseni sen luottamuksen, mikä juuri tänäänkin heikentyi huomattavasti. Jos Arthur ei luota minuun ja kerro minulle salaisimpia asioitaan, en pysty yhtä hyvin palvelemaan Arkanian kansaa. Eikun hitto, mitähän minä olen mahtanut asemallani tehdä? En ainakaan juuri pelastanut lukemattomia naisia taistelusta, jossa he olisivat luultavimmin kuolleet! Juurikin tuollaista hyötyä on olla minun asemassani: pystyn suoraan mielipiteilläni vaikuttamaan siihen ainoaan henkilöön, joka täällä määrää!"

Brian ei itsekään ymmärtänyt, miksi sanoi sen, sanat vain karkasivat hänen suustaan ennenkuin hän ehti hallita ajatuksiaan. "Sanoit itsekin, että olisit tehnyt saman ratkaisun myöhemmin! Ja sitä aikaisemmin sanoit, että kyseessä on Arkanian kohtalo, joten eikö sinusta olisi ollut parempi keino palvella Arkaniaa lähettämällä naisetkin saman tien mukaan? Arthurin sanoin: He voivat kuolla minun kädestäni tai taistelussa, mutta jos taistelu hävitään, kuolevat he joka tapauksessa!"

Brian odotti räjähdystä, mutta hänen hämmästyksekseen Armando hetken Briania mulkoiltuaan rauhoittui. Hän asettui tuolinsa perälle ja veti syvään henkeä ennenkuin aloitti puhumisen. "Brian, joudun asemassani tekemään niin raskaita päätöksiä, ettet voi pienessä mielessäsi kuvitellakaan. Mitä taas tulee Arkanian kohtaloon, niin te olette syy, miksi en tässä tilanteessa näe tarpeelliseksi kutsua aivan jokaista taisteluun. Ilman teitä saisivat Arkanian naisetkin kohtapiakkoin harjoitella keihään käyttöä."

Brian ja Marie molemmat menivät sanattomiksi. Armando käytti sitä hyödykseen napatakseen puheenvuoron.

"Vaikka olenkin ollut kaikki nämä vuodet ihan milloin tahansa valmis taistelemaan Friedrichiä vastaan, niin minun on suoraan sanoakseni myönnettävä, etten tiedä, olisinko kyennyt peittoamaan hänet - tai kykenenkö vieläkään."

Brian oli hiljaa. Hän ymmärsi, mitä Armando oli koko ajan hakenut takaa. "Haluat meidän auttavan sinua voittamaan Friedrichin?" Brian kysyi epävarmana, hieman itsekin epäillen sanojaan. Armando nyökkäsi hitaasti, kumpaankaan katsomatta. Brian empi hetken ja aloitti.
"Onko Friedrich voimakaskin?"

"Jaa-a, vaikea sanoa tuohon mitään" Armando sanoi päätään pudistaen. "Sen minä tiedän, että Friedrich on suurperheläiseksikin epänormaalin väkevä. Suokaa nyt anteeksi rehentelyni, mutta yhtä lailla myös on fakta, että minua vahvempaa miestä saa hakea urakalla ja tarmolla kuin neulaa kaikista maailman heinäsuovista: tässä maailmassa on todistetusti vain kaksi, jotka peittoaisivat minut rehdissä kaksintaistelussa, Arthur ja Morgan. En väitä, ettettekö tekin olisi kykeneväisiä peittoamaan suurimman osan meidän armeijamme sotilaista kaksintaistelussa, mutta tuo on toistaiseksi vielä lähinnä potentiaalia. Minä taas olen jo saanut kouluni."

"Mitä siis oikein yrität sanoa?" Marie kysyi närkästyneenä. Armando mulkaisi tätä ikävästi ennenkuin jatkoi.

"Ongelma on lähinnä siinä, etten tiedä, tulisiko minun pitää Friedrichiä kolmantena. Tietenkin, jos Friedrichin olinpaikka oltaisiin tiedetty aiemmin, olisin lähtenyt joka tapauksessa, kaikkien niiden kanssa, jotka olisivat suostuneet mukaan tulemaan. Lähinnä se olisi tarkoittanut vain minua itseäni, sillä niin Arthur kuin Garandkaan eivät olisi kuitenkaan tulleet mukaan, enkä tiedä ketään muuta, keistä olisi ollut hänelle todellista vastusta. Armeijaa en olisi mukaani ottanut, ellei kuolleiden tautiin olisi ollut rokotetta - jonka keksiminen on vasta nyt lähempänä kuin koskaan. Ja voin sanoa, että kuolleiden armeija oli ihan yhtä kauhea ennen tautiakin, enkä olisi halunnut ylimääräistä mieshukkaa."

"Miksi siis nytkään otat?" Brian kysyi kummeksuen. "Ilman Kuolleiden taudin vaikutuksiakin tulee meillä varmasti olemaan menetyksiä!"

"Tottakai tulee" Armando sanoi päätään nyökytellen. "Mutta meillä on nyt tässä kaikkien aikojen paras tilaisuus nitistää koko uhka kerralla: kuolleet täytyisi joka tapauksessa tuhota ilman Friedrichin olemassaoloakin, voimme siis yhtä hyvin tehdä sen saman tien, kun mies on saatu päiviltä. Homma muuttuu paljon helpommaksi sitten, kun Friedrichin veri on virrannut pois tämän ruumiista."

"Entä pienet perheet?" Brian kysyi. "Gabriel, Hannah ja Justin? Eivätkö he olisi voineet auttaa sinua päihittämään Friedrichin jo aikaa sitten?"

Armando naurahti kolkosti. "Muuten ehkä, mutta Milithin kyytiin ei olisi mahtunut neljää aikuista. Sen sijaan te kaksi olette paitsi vahvempia myös pienempiä, joten Milith jaksanee viedä meidät kolme. Ja kuten sanoin, ei Friedrichin olinpaikasta ole tätä ennen ollut mitään tietoa."

"Mikä ihme on Milith? Jokin kuljetusneuvo?" Brian mietti itsekseen, ja olisi kysynytkin, ellei Armando olisi keskeyttänyt vakavana.

"Tietäkää siis mukulat, että tässä taistelussa on kaikki pelissä. Teiltä ei kysytä, haluatteko tulla mukaan kanssani, sillä mikäli Friedrich olisikin voimakkaampi kuin minä, saatamme voittaa hänet kolmistaan. Enkä valehtele teille sanoessani, että taistelu on kuolemaan asti, sillä mikäli minä häviän, ei minulla olisi enää syytä näyttää naamaani missään. Sama pätee teihin."

Brian tunsi pientä epämukavuutta jossain mielensä perukoilla, muttei osannut itsekään selittää, mikä tunteen aiheutti. Huoneen ilmapiiri pysyi hiljaisen painostavana Armandon tutkaillessa Briania ja Marieta, jotka eivät juuri silloin tunteneet halua katsekontaktiin. Armando nousi ylös.

"Älkääkä surko omaa kohtaloanne. Uskokaa minua, kun sanon tekeväni kaikkeni kukistaakseni Friedrichin ilman teidän väliintuloanne, enkä vähiten siksi, että haluan päättää Friedrichin elämän korkeimman omakätisesti." Armandon lausuessa viimeiset sanat tämän silmissä välähti nopeasti.

Briankin nousi ylös ja katsoi Armandoon. "Mitä me nyt oikeastaan teemme?"

"Varustamme, harjoittelemme ja odotamme. Hendrickin kehitettyä rokotteen Kuolleiden tautiin jaamme sitä niin monelle kuin riittää ja lähdemme Dominiin. Minulla on sitä ennen kädet täpötäynnä töitä, te taas voitte puolestani tehdä mitä lystäätte. Pitäkää kuitenkin huolta, että olette aina tavoitettavissani."

Armando kääntyi lähteäkseen. Brianin huomasi Marien aikovan jäädä huoneeseen, ja huikkasi perään "odota, taidan tulla samalla ovenavauksella" saaden omituisen silmäyksen Armandolta.

[Dark Clark]

No jaa, eipä tämä verkkaisempi ja 'teoreettisempi' tarinankulku minua häirinnyt. Tervettä vaihtelua, ja saatiinpahan taustojakin selvitettyä.

Verbi vituttaa oli hivenen kiistanalainen ilmestys tuolla edellisessä kappaleessa. En tiedä, tokihan se toimi tehokeinona, mutta toisaalta, jos vain löytyy joku maailmankuvanmukaisempi sana niin prefeeraisin sitä.

Keskustelu selvensi erilaisia sukulaissuhteita jne. Suvunnimet vain hyppivät silmille, koin ne hyvin häiritseviksi. Ymmärrän kyllä, että lanseerasit ne ihan tarinan alkuaikoina, mutta jos vain joskus päätät editoida ja kirjoittaa valmisversion uusiksi, kehotan kyllä pohtimaan vaihtoehtoisia ratkaisuja.

Muuten nämä kaksi olivat hyvin tasokkaita ja yleisilmeeltään luontevia. Etenkin pidin ensimmäisen osan alusta, siirryit hyvin näppärästi tunnemaisemasta toiseen ja sivuutit turhanpäiväiset jaksot tyylikkäästi:

"...vartija, vietkö heidät jonnekin odottamaan, tulen pian perässä..."

Viimeisimmän oli sanonut Armando muiden ihmisten lähtiessä ahdistavassa hiljaisuudessa salista. Vartija oli ohjannut heidät lähimpään asuntohuoneeseen ja käskenyt heitä odottaa. "Minne me muka menisimme?" Brian hymähti itsekseen ja lopetti keikkumisen.

Ja mitä tulevaisuudesta tulee, niin odotan innolla näkeväni miten selviydyt eeppisen nelinkamppailun järjestämisestä. Tulee vähän Star Warsien mittelöt mieleen.

[Emperor]

Lieneen perinteisen joulupäivityksen aika. Ehkä tämän jälkeen ei kuitenkaan tarvitse taas odottaa kuutta kuukautta.

Klarkki mainitsikin juuri ne kaksi minua eniten viime luvussa vaivannutta seikkaa: usko minua, minä todella etsin mielessäni paljon parempia vaihtoehtoja ko. sanalle, mutta jostakin syystä potutus, ärsytys, masentaminen ja useat muut läpikäymäni vaihtoehdot jäivät merkitykseltään kakkoseksi. Toisaalta lienet kyllä oikeassa, immersion säilymiseksi kannattaisi ehkä harkita jotakin parempaa vaihtoehtoa (ehdotuksia otetaan vastaan). Mitä sukunimiin tulee, niin sanotaanko, että mitä vanhempia kappaleita luen, sitä enemmän tekisi mieli suorittaa harakiri. Onneksi vanhan sivuston poistuttua sain pätevän tekosyyn kirjoittaa kaikki ne noloimmat kappaleet uudestaan.

Hyviä juhlapyhiä kaikille. Uusivuosimiitissä tavataan.

***
XXXVII: Viimeinen puhe, osa 1

Haarukka kaapaisi viimeiset ruoanjämät pois lautaselta Brianin suuhun, minkä jälkeen sen kohtalo oli tulla hajamielisesti pudotetuksi lautaselle. Kolina kuului hetken jossain Brianin tietoisuuden rajoilla, kohta jo hukkuen muuten ruokasalin musertavaan hiljaisuuteen. Vaikka Brianin vatsa olikin taas kylläinen, tunsi hän olonsa henkisesti yhtä täydeksi kuin tyhjyyttään ammottava halli.

"Mitenköhän tässä käy?" Brian mietti itsekseen ja nappasi haarukan sillä hajamielisesti lautasta raapien. Hetki oli ensimmäinen pitkään aikaan, kun Brian aprikoi paikkaansa maailmassa. Brian näki jälleen yhden seinäkoristeen, johon oli kuvattu suurten perheiden viisikulmio, ja jäi tuijottamaan vasemmassa reunassa sijaitsevaa valkoista ympyrää.

"Light" Brian huokaisi itsekseen. Olkoonkin, ettei Brian ollut oikeastaan koskaan kuullut perheestään mitään hyvää, ei hän voinut olla miettimättä, millainen tuo sekava suku oli mahtanut olla. "Tuskin ainakaan yhtä sekava kuin Power-Element-Dark -akseli. Hitto, miten he oikein ovat kyenneet sotkemaan asiansa näin totaalisesti?"

Pettureita. Epäkuolleita. Syrjähyppyjä, äpäriä, juonittelua, vallanjanoa, kostonhalua. Kaiken sen sekavuus ja suoranainen typeryys jopa jollain tasolla huvitti Briania, vaikka hän tiesi, että asiaan tuli oikeasti suhtautua kuolemanvakavasti. "Niin kuin kaikki muutkin."

Viimeiseksi Brianin katse kääntyi laiskasti oikeaan alanurkkaan, missä vihreä ympyrä sijaitsi. Brian puri huultaan, sillä ei hänkään voinut olla ajattelematta olleensa kohtuuttoman kovasanainen. "Mitä minä loppujen lopuksi tiedän, miltä Mariesta tuntuu? Hänkin on menettänyt perheensä ja hänellä oli rutkasti paineita Naturan osaa etsiessämme, enkä suoranaisesti tehnyt hommaa hänelle kovin paljoa helpommaksi."

Brian laski haarukan takaisin lautaselle ja nousi ylös huokaisten. "Mikä sotku."

"Sekavampaa saat tosiaan hakea" Kuului ääni ovilta. Brian tunnisti äänen ja käänsi päänsä kohti Gabrielia, joka näytti odottavan häntä. "Mutta ehkä, jos maailmassa on vielä oikeudenmukaisuutta, saamme asiat kuntoon kertaheitolla Dominissa."

"Etkä varmaankaan usko, että on?" Brian heitti tylsästi ja työnsi tuolin pöydän alle. Gabriel antoi pikaisen, ilottoman hymyn.

"Jossakin pienessä kylässä kaukana Arthurin ja Armandon huomiokyvyn ulkopuolella tuo olisi ollut päivän ruoka-annos. Siis koko kylälle. Joten vaikeahan minun joskus on." Gabriel avasi oven Brianin tullessa tämän luo. "Haluat ehkä seurata minua" hän sanoi salamyhkäisesti. Brian mietti epävarmana.

"Itse asiassa olin ajatellut etsiä Marien, minulla on hänelle asiaa" Brian sanoi hieman pahoillaan, mutta Gabriel hymyili.

"Siinä tapauksessa nimenomaan haluat seurata minua." Gabriel kääntyi kannoillaan ja lähti vastakkaiseen suuntaan kuin Brian oli aikonut. Brian empi hetken, mutta juoksi sitten miehen kiinni.

"Oikeastaan, Brian, minulla taas on sinulle asiaa" Gabriel sanoi kääntämättä katsettaan Brianiin, mutta Brian näki, että tämän ilme oli pahoitteleva. Brian arvasi pari sekuntia ennen, mitä Gabriel aikoi sanoa, ja käänsi hänkin katseensa mieluummin viereiselle seinustalle.

"Olen... pahoillani." Gabriel sanoi hieman kuivasti, mutta kuulosti kuitenkin todella tarkoittavan tätä. "Samat terveiset tuon myös Justinilta ja Hannahilta, olemme kaikki kolme käyttäytyneet kuin idiootit."

Brian nolostui eikä tiennyt mitä sanoa. Hän tyytyi tiirailemaan valokeiloja, joita ilta-aurinko heitti ikkunoista seinille niin, että hän saattoi nähdä ilmassa leijuvat pölyhiukkaset.

"Vaikka Armando yritti selittää meille, olimme liian paksukalloisia ymmärtämään, ettet voinut mitenkään olla vastuussa vanhempiesi teoista. Saatoimme myös olla hieman nyreissämme siitä, että omitte mestarimme ja hyvän ystävämme itsellenne."

Brian mietti nopeasti sanoja. "En minä oikeasti halunnut tulla teidän ja Armandon väliin, mutta minulle tai Armandolle ei sen pahemmin annettu vaihtoehtoja..."

"Minä tiedän, Brian. Ja suoraan sanoen uskon, että mustasukkaisuutta enemmän tunsin itse suoranaista kateutta." Gabriel puri huultaan. "Kun et pahemmin pärjännyt teoriaosuudessa, olin raivoissani - teihin katsokaas käytettiin aika paljon voimavaroja - mutta olin salaa myös hieman tyytyväinen. Melkoista ylimielisyyttä minulta, enhän itse edes erota oikeata vasemmasta."

"Mutta minä ihan oikeasti tunaroin lähes kaikki ne tehtävät..." Brian supisi nolostuneena.

"Vaan iskitpä takaisin taistelukoulutuksessa" Gabriel sanoi nyt hymyillen. "Ja usko minua, kun näin sinun ja Marien taistelevan areenalla silloin pari kuukautta sitten, en enää ihmetellyt, että ensi tapaamisessamme olit ollut minua nopeampi. Minä en ikinä olisi voinut kehittyä niin paljoa niin nopeasti."

"Ääh... kyllä täällä varmasti on vielä ihmisiä, jotka peittoaisivat ainakin minut... Mariesta en tosin menisi vannomaan."

"Pilailetko?" Gabriel naurahti. "Aivan ensimmäiseksi sanon, että sinä olet mielestäni parempi taistelukentällä kuin Marie. En väitä hänenkään olevan huono, en hemmetissä, mutta kun hän taistelee, näen hänessä joko epävarmuutta, raivoa tai ylimielisyyttä. Hyvälle taistelijalle nuo kaikki ovat äärimmäisen vaarallisia kompastuskiviä, joita sinä osaat välttää - useimmiten."

Brian oli oikeastaan helpottunut viimeisestä sanasta ja antoi vapautuneen hymyn, hän ymmärsi Gabrielin viittauksen. Tämä jatkoi, nyt hieman vakavampana.

"Enkä usko, niin kuin ei Armandokaan, että täällä olisi oikeasti joku normaali tyyppi, joka teidät kaksi kanveesiin löisi. Ja minä tiedän mistä puhun, Brian, sillä jos te peittoatte minut, Hannahin ja Justinin - mistä nyt ei ole epäilystäkään - en keksi parempaakaan kumppania otettavaksi mukaan Friedrichiä vastaan."

Brian säpsähti hieman kuullessaan nimen, hän oli jo autuaasti ehtinyt hetkeksi unohtaa tulevan koitoksensa. "Tiedätkö sinä tilanteesta?" Brian kysyi. Gabriel näytti hetken aikaa miettivän ankarasti.

"Tiesitkö, Brian, että Garand oli aiemmin minun mestarini?" hän kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen. Brian nyökkäsi. "Entä tiesitkö, että Garand, Armando, Friedrich ja Richard kuuluivat ryhmään nimeltään Neljä kunniakasta kenraalia?"

Brian yllättyi. "En tosiaankaan" hän sanoi. Gabriel huokaisi raskaasti.

"Sitten et luultavasti myöskään tiennyt, että Friedrich oli aina petokseensa saakka Armandon mestari."

Brian pysähtyi, jähmettyi paikoilleen ja hämmentyneenä katsoi Gabrielin arpisia kasvoja. "Siis mitä?" hän kysyi epäuskoisena. Gabriel näytti murheelliselta ja lähti taas kulkemaan, Brian otti tämän kiinni irrottamatta katsettaan miehestä.

" 'Mestarilla' tarkoitan tietenkin samanlaista suhdetta kuin meillä kahdella on Armandoon: kouluttajaa, opettajaa, tuutoria. Jotakuta, joka on meitä parempi, ja joka siten on oikeutettu kaitsemaan meitä ja luovuttamaan tietonsa seuraavalle sukupolvelle. Tavallaan Friedrichiä voisi siis pitää meidänkin mestarinamme, olemmehan hänen oppilaansa oppilaita."

"Pitikö Armando siis joskus Friedrichistä?" Brian kysyi epäuskoisena muistellen, miten katkerasti Armando oli Friedrichistä heille puhunut. Gabriel naurahti julmasti.

"Garand oli Armandon parhaita ystäviä, jos häntä täytyisi verrata Friedrichiin! Friedrich tuntui tekevän kaikkensa tehdäkseen Armandon elämästä täyttä helvettiä: hän hakkasi tätä usein ja perinpohjaisesti, kidutti, haukkui, teki kaikkea sanoinkuvaamattoman julmaa, ja kaikki Richardin nenän alla ja tämän luvalla. Vielä Friedrichin opista valmistuttuaankin joutui hän usein tämän kiusan kohteeksi, sillä vaikka jo Kenraaleihin kuuluikin, oli hän silti joukon nuorin ja siten pienin auktoriteetti." Gabriel tuhahti. "Jos minulta kysytään, niin Armando osoitti suurta kypsyyttä ja paremmuutta olemalla välittämättä niin Friedrichin kuin Garandinkaan pilkasta, mikä oli ainoa toisiaan vihaavan miehen yhteinen asia."

"Miksi ihmeessä he sitten vihasivat Armandoa?" Brian kysyi osin ärtyneenä, osin ihmeissään. "Armandoa parempaa miestä ei näiden muurien sisältä löydy, mitä pahaa hän mahdollisesti olisi voinut heille tehdä?"

"Ah, se onkin monimutkaisempi juttu" Gabriel sanoi. "Mutta sen perusteella mitä Armando on kertonut Richardista sekä Friedrichistä ja itse huomasin Garandista, niin epäilen, että syitä oli useampia ja molemmilla hieman erilaisia. Garand oli paitsi kateellinen tämän kehityksestä myös äärimmäisen vanhoillinen, eikä olisi ikinä suvainnut olla samanarvoinen alaluokkalaisen kanssa; Garand kun oli rikkaasta perheestä ja mukamas kunniakkaasta suvusta, Armando taas kadulta pelastettu hylkiö, jonka isästä ei ollut tietoa ja äiti oli kuollut synnytykseen. Friedrich sensijaan piti Armandoa vaarana ideologisesti, sillä useammin kuin kerran Armando puhui sivu suunsa sanoen, että suuret perheet oli aikansa elänyt hallitusmuoto. Lopuksi kumpikin tunsi Armandon uhaksi: molemmat halusivat vallannälässään lähelle Richardia, sen ajan Powerin perheen ykkösmiestä, joka yhtäkkiä osoitti suunnatonta kiinnostusta satunnaista poikapahaista kohtaan."

Brianista tuntui, että tämän pää halkeaa: kuinka paljon ällistyttävää tietoa hänen oikein tuli imeä samana päivänä?

"Richard siis oli se, joka noukki Armandon kadulta?" Hän kysyi selkeytettyään ajatuksiaan hetken. Samalla hän tunsi uteliaisuutensa syttyvän, sillä Armando oli kertonut itsestään heille oikeastaan aika vähän. Gabriel nyökkäsi nopeasti.

"Juuri hän. Oikeastaan aika tekopyhää, kaverilla on kaksi suunnattoman lahjakasta poikaa, ja mies kiinnittää huomionsa täysin vieraaseen sälliin. Olkoonkin, että hän sentään suvaitsi itse kouluttaa omat jälkeläisensä sysäten Armandon Friedrichille, mutta veikkaan hänen ottaneen omien poikiensa ylivertaisuuden jonkinlaisena itsestäänselvyytenä. Olivathan molemmat tuplasuurperheläisiä, joten häntä ehkä kiehtoi enemmän, miksi Armando oli niin voimakas." Gabriel huokaisi. "Ja silti näistä kolmesta tuli ylimmät ystävät, enkä epäile, etteikö Armandollakin ollut osansa veljesten suhteiden parantamiseen. Hänellä on luontainen kyky luoda ystävällistä ilmapiiriä."

Brian hölmistyi. "He olivat ystävyksiä, kaikki kolme? Jo lapsuudesta lähtien?"

Gabriel antoi epäuskoisen ilmeen. "Älä nyt viitsi. Miksi muuten luulet, että Arthur kuuntelee Armandoa ja pitää hänet lähellään? Vaikka itse olinkin vielä linnakaartin alokas noihin aikoihin, saatoin joskus nähdä nauravan kolmikon kuljeskelevan tämän rakennuksen käytävillä. Olen kyllä huomannut Arthurin muuttuneen kylmäksi, etäiseksi ja maaniseksi Dianan kuoleman jälkeen, mutta Armando tuntuu olevan se lenkki, joka pitää hänet ankkuroituna edes joihinkin hyviin muistoihin."

Brian hieroi hieman särkevää päätään. "Kohta minä kyllä käsken tuota miestä lopettamaan puhumisen..." hän ajatteli, ehtimättä sanoa mitään, ennen kuin Gabriel taas jatkoi.

"No, palatakseni Friedrichiin... Mies oli suunnitellut asian tarkalleen ennalta. Hän huijasi niin Armandon kuin Arthurinkin pois Arkaniasta ja aloitti yllätyshyökkäyksensä. Oikeastaan ainoa, joka siihen oli varautunut, oli Garand; Armando on kertonut, että hänen suurin häpeansä on se, ettei hän tajunnut Friedrichin suunnitelmaa etukäteen. Puijattuna hän saapui äkkiä piiritettyyn kaupunkiin ja palatsiin päästyään yhytti niin Garandin kuin Friedrichinkin. Kolmikko tappeli, enkä usko kenenkään säästelleen iskuja. Friedrich haavoittui taistelussa vakavasti ja joutui pakenemaan, jättäen jälkeensä vain Powerin perheen ruumiit heidän valtaistuinsaliinsa."

Brian tyytyi pysymään vaiti yrittäen kuvitella tilannetta mielessään.

"Garand halusi viedä homman päätökseen ja lähti takaa-ajoon linnakaartin kanssa, johon lukeuduin myös minä. Se on ainoa kerta, kun olen Friedrich Darkin nähnyt, ja sanotaanko, että tapaus jätti minuun pysyvän jäljen..." Gabriel veti etusormensa kerran hellästi arpensa yli aina otsan yläosista leukaan. "Tällä välin Armando teki kaikkensa pitääkseen Richardin hengissä, olihan hän Armandolle jonkinlainen isähahmo, mutta turhaan. Richard luovutti ruoskansa Armandolle ja kuoli viimeisenä Powerin perheestä, mihin voidaan sanoa päättyneen aikakauden, joka alkoi jo Merlinin lähtiessä."

"Hän sai ruoskan Richardilta?" Brian hämmästyi jälleen, sillä hän oli tottunut ajattelemaan ruoskaa jonkinlaisena kädenjatkeena, jonka kanssa mies oli syntynyt - tai siltä Armando sai sen näyttämään.

"Kyllä tottavie sai, eikä muuten ihan heti omaksunutkaan sen käyttöä. Huomattuaan kuitenkin, miten mahtavan aseen siitä sai, kun sitä osasi käyttää, oli hän yhtäkkiä vaarallisempi kuin koskaan aiemmin. Mielessään hän vannoi, että hän käyttäisi ruoskaa kaikkiin väärintekijöihin, mitä hän onkin ahkerasti harrastanut."

"Miten Garand sitten edes pääsi takaisin korkeisiin virkoihin, jos hän yritti silloin vallankaappausta?"

"Yritti vai?" Gabriel sanoi ovelasti virnistäen. "Olisi tietenkin yrittänyt, mikäli olisi saanut Friedrichin hengiltä samoin tein. Mutta takaa-ajo jatkui, ja Arthur saapui ennen kuin hän sai hommaa hoidetuksi. Silloin oli hänelle parasta aloittaa alusta ja yrittää vuorostaan päästä lähelle Arthuria, ja hän onnistui siinä senkin takia, että se oli luultavasti ainoata aikaa, milloin Armando ei olisi miestä vihannut. Muisto taistelusta valtaistuinsalissa kun ei heti tämän mielestä lähtenyt. Armando myöhemmin tietty katui tätä, eikä vähiten silloin, kun Garand kaappasi määräysvallan laitoksessa itselleen. Tuskin olisi siihen jäänyt, ellei joku olisi tätä murhannut."

Tuli hetken tauko, mistä Brian oli hyvin kiitollinen: hänen täytyisi saada sulatella edes hetki tuota kaikkea tietoa, mitä hänelle nyt oli annettu.

"Onko vielä muita... paljastuksia?" Brian sanoi hetken kuluttua valmistautuen jälleen uuteen tietotulvaan.

"En tiedä, voiko tätä aivan paljastuksena pitää" Gabriel sanoi nyt suhteellisen kepeästi. "Mutta kuten olet varmaan älynnytkin, oli Garand paitsi hetken aikaa pienten perheiden kouluttaja, myös koko ajan linnakaartin kenraali. Nyt Garandin kuoltua ovat nuo vastuudet siirtyneet Armandolle, ja hän taas juuri vähän aikaa sitten luovutti minulle valtuudet pitää huoli vartijapojistamme. Olinhan ennen pieniin perheisiin siirtymistäni paras kaikista, mikä jo sekin on saavutus itsessään."

"Onnea siitä" Brian sanoi ehkä hieman tylysti, mutta Gabriel vain hymyili. "Huomasin, ettei kaartilaisena oleminen ollut minulle, sillä täällä tehdään yksinkertaisesti parhaat sotilaat, ja siihen kuuluu tappajan psyyke ja olematon minuus. Nämä eivät ole ihmisiä, vaan tappokoneita: eliittiä."

Gabriel pysähtyi ja viittasi kädellään eteensä, minne Brian ei ollut vähään aikaan malttanut silmiään kohdistaa miehen kasvoista, ja huomasi, että he olivat tulleet jonkinlaiseen harjoitushuoneeseen. Näky oli vakuuttava: kymmenet hopeanhohtoiseen täyshaarniskaan pukeutuneet miehet heiluivat puolelta toiselle painavilta näyttävien peitsien kanssa - samanlaisten, mitä Gabrielkin käytti - ja tekivät sen niin täydellisessä rytmissä, että miehiä olisi tosiaan voinut luulla koneiksi. Brianin huomion vei lopuksi huuto, joka havahdutti hänet jo oikeastaan melko pitkään kestäneestä transsista.

"Brian!" Kuului Marien ääni.

[Emperor]

(äh, en jaksa pihdata. Joulun kunniaksi koko luku, onhan tässä nyt koko loppuvuosi aikaa lukea.)

XXXVII: Viimeinen puhe, osa 2

Brian käänsi katseensa seinälle, jonka viertä Marie harppoi heitä kohti. Brian huomasi hänen kasvoillaan melko järkähtämättömän ilmeen, ja Brian paitsi nolostui aiemmista sanoistaan oli hän myös hieman mielissään siitä, että Mariessa oli tapahtunut edes jonkinlainen muutos.

"Marie, minä en-" Brian aloitti, mutta ei tällä kertaa nähnyt tai osannut sen puoleen aavistaakaan saavansa korvapuustin. Marie harpottuaan Brianin eteen vain nosti tyynesti katseensa ja antoi kämmenen heilahtaa Brianin vasemmalle poskelle, jolla vielä vanhakin jälki punoitti heikkona. Brian irvisti kivun takia ja kuuli Marien äänen edestään.

"Tuo oli siitä hyvästä, ettet puhunut minulle järkeä jo aikaisemmin" Marie sanoi jämäkästi, ja Brian tunsi palavaa halua alkaa kertoa yrityksistään viime viideltä päivältä, mutta ajatteli sen turhaksi: Marie oli ainakin entisellään, turhaan Brian siis aiheuttaisi lisäharmeja alkamalla kinastella. Äkkiä hän tunsi pienen henkäyksen poskeaan vasten - ja heti perään sai nopean pusun samaan paikkaan.

Brian avasi silmänsä samaan aikaan ällistyneenä ja hölmistyneenä. Hänen edessään seisoi nyt lempeästi hymyilevä Marie, joka sanoi anteeksipyytävään sävyyn "ja tuo oli siitä hyvästä, että paitsi teit sen myös autoit ja tuit minua Naturan osaa etsiessämme, jolloin molemmilla oli usko koetuksella."

Brian ei osannut sanoa mitään ja päätti vain tuijottaa tyhjyyteen. Hän hiveli hieman poskeaan, jolla nyt vuorotellen kilpaili kipu ja pistelevä kihelmöinti niin, ettei Brian osannut päättää sattuiko häntä vai ei. Hän havahtui Gabrielin ääneen ja kääntyi mieheen päin niin, että Marie oli hänen vieressään.

"Huomio!" Gabriel huusi terävästi ja sotilaat lakkasivat heilumasta. Gabriel odotti hetken niin, että miehet tiivistivät rivistöt ja seisoivat kuin metalliset muurit rivi rivin perään. Brian ja Marie katselivat seinustalta ja olivat vaikuttuneita miesten kurista. Gabriel selvitti hieman kurkkuaan ja jatkoi.

"Minun tuskin tarvitsee selittää teille tulevaa. Lienette jo tajunneet, että kun jo Arkanian kansaa, nuorinta sukupolvea ja kokemattominta sotajoukkoakin taisteluun vedetään, odotetaan meidän, sotajoukoista parhaimman, tehokkaimman ja kurinalaisimman, varsinkin liittyvän kamppailuun. Arkanian kaupungin ja Suurista perheistä suurimman suojelijoiden on nyt vastoin kaikkia perinteitä ja valoja lähdettävä hyökkäyskannalle. Mutta me emme valita, onhan kohde hyvin valittu! Miehet, kuka on vihollinen?"

"Friedrich!" sotilaat huusivat kuorossa. Ääni oli luja ja kuulosti suorastaan verenhimoiselta.

"Mitä Friedrich teki?" Gabriel huusi samanlaiseen äänensävyyn: vihaiseen ja kiihtyneeseen.

"Petti Arkanian!" sotilaat vastasivat kuin vuoropuheessa, joka käytiin suuren kentän poikki.

"Ja mitä muuta?"
"Häpäisi suuret perheet! Häpäisi meidät!"
"Ja mitä pettureille tehdään?" Gabriel karjui nyt täyttä kurkkua kasvoillaan raivokas ilme. Hän nosti nyrkkinsä ylös ilmaan.

"Kuolema petturille ja häpäisijälle! Kuolema Friedrichille!"

Sotilaat alkoivat tömistää lattiaa peitsiensä päillä niin, että koko palatsi tuntui tärisevän, ja toistivat töminän tahdissa yhä voimistuvaa mantraa: "kuolema, kuolema, kuolema!" Melu oli uskomaton, ja niin oli tappamiseen viritetty hurmoskin: Brian tajusi nyt, mitä Gabriel oli tarkoittanut tappajan psyykeellä. Ja kun Gabriel vihdoin laski nyrkkinsä iskeytyivät peitset viimeisen kerran lattiaan, huuto loppui ja tuli aavemaisen hiljaista.

"Jako kahteen!" Gabriel huusi jälleen, nyt kuitenkin paljon hillitymmällä äänellä. Sotilaat alkoivat huutaa numeroita, hekin nyt paljon muodollisempaan sävyyn. "Yksi, kaksi! Yksi, kaksi!" kulkivat huudot rivien läpi, kunnes viimeinenkin oli huutanut kakkosen.
"Ykköset tänne, kakkoset perälle! Tänään saavat ykköset olla sinisiä!"

Miehet jakautuivat kahteen ryhmään, ja Brian huomasi, kuinka molemmissä joukkueissa sotilaat veivät kätensä niskaan. Ällistys oli Brianille suuri, kun miesten haarniskat, kypärät ja peitset alkoivat äkkiä muuttaa väriä: kirkas hopea tummeni, kunnes panssari oli joko vaalean sininen tai kirkkaan punainen joukkueesta riippuen. Sotilaat muodostivat kaksi tiivistä rivistöä huoneen vastakkaisille puolille ja mulkoilivat toisiaan kypäriensä alta. Gabriel seisoi kahden joukon välissä Ei-kenenkään maalla.

"Hävinnyt joukkue kiertää palatsin kolmekymmentä kertaa, minkä jälkeen palaa vartiotehtäviin. Voittajajoukkue voi palata vartiointitehtäviin suoraan."

Gabriel käveli tyynesti Brianin ja Marien luokse, molemmat joukkueet täysin virittyneinä aloituskäskyä odottaen. "Nyt näette, etteivät nämä pojat leiki" Gabriel sanoi kuivalla hymyllä ja kovetti katseensa. "Hakkaa päälle!" Hän huusi ja vasta sitten kääntyi huoneeseen päin.

Kuri ja ryhti katosivat saman tien molemmista joukkueista. Etummaiset lähtivät juoksemaan, takanaan heti seuraava rivi, ja pian olivat molemmat joukkueet täydessä vauhdissa kohti toisiaan. Eturivit käänsivät olkapäänsä eteensä, ja linjojen törmätessä saattoi lähes kauhistua sitä brutaalisuutta, millä sotilaat kamppailivat: ensimmäiset lentelivät taklauksista ilmaan ja kaatuilivat, eivätkä takanaolevat vaivautuneet olemaan tallomatta heitä. Kaaos valtasi huoneen värien sekoittuessa ja pian olikin huone täynnä kaksin- kolmin- tai nelintaisteleviä miehiä, kaikilla samanlainen taisteluvire.

Brian häkeltyi. "Miehethän lyövät tosissaan!" hän kauhisteli, kun eräs aseensa menettänyt sinisotilas ei antanut seikan häiritä itseään, vaan kävi vastustajansa päälle aseettomana, saaden punasotilaan päästä kiinni, mutta loppua Brian ei nähnyt toisen parin jo käydessä näkökentän eteen. Brian keskittyi vuorostaan heihin, eikä ollut aluksi uskoa silmiään. "Mitä tuo aikoo?"

Toinen punasotilas torjui komeasti peitseniskun, mutta sai niin kovan potkun mahaansa, että lensi selälleen maahan aseensa karatessa tämän ulottumattomiin. Ja sinisotilas nosti aseensa, karjaisi ja heilautti peitsensä terän syvälle vastustajansa haarniskaan.

Brian kalpeni ja oli jo mennä väliin, mutta Gabriel esti häntä. "Katsokaa" hän sanoi tutkimattomasti ja osoitti punasotilasta, joka makasi yhä lattialla peitsi rintakehässään. Mutta kun Brian katsoi tarkemmin hän huomasi, että peitsi ei ollutkaan mennyt läpi tämän panssarista vaan sulautunut siihen. Sinisotilas veti aseensa varresta, ja peitsi kohosi miehen rinnasta kuin sitä olisi vedetty vedestä: samalla punasotilaan haarniskan väri tummui, kunnes se oli aivan musta, eikä mies vieläkään liikkunut. Sinisotilas ei ihmetellyt sen enempää vaan palasi taisteluun hakien jo uutta uhria. Nyt Brian näki useita sotilaita, jotka makasivat liikkumatta lattialla, ja joiden haarniskan väri oli musta.

"Kuten huomaatte, eivät valiosotilaat voi harjoitella leikisti" Gabriel sanoi katsellen melko vakavana sotilaitaan. "Materiaali, mistä heidän haarniskansa ja aseensa on tehty, on äärimmäisen harvinaista, mikä osaltaan rajoittaakin linnakaartin kokoa: parhaat taistelijat ansaitsevat myös parhaat varusteet, ja ne puolestaan mahdollistavat tämänkaltaisen harjoittelun. Näin he voivat joka kerta taistella kuin taistelisivat täysin oikeassa taistelutilanteessa ilman pelkoa siitä, että vahingoittaisivat tovereitaan."

Hiljalleen väki harveni, ja pitkän ja tuskastuttavalta näyttävän taisteluharjoituksen loppu tuli viimeisenkin sinisotilaan haarniskan värjäydyttyä mustaksi (ja mikäli taistelu olisi käyty oikeilla aseilla, ei miehen tarvitsisi enää ikinä huolehtia päänsärystä.) Gabriel julisti punaisen tiimin voittajaksi, mutta sotilaat eivät näyttäneet mitenkään iloitsevan voitostaan, vaan tylysti vaihtoivat haarniskansa väriä ja ilmoittivat aloittavansa vartiokierroksen. Miehiä alkoi nousta, ja yhtä lailla hekin vaihtoivat mustan takaisin hopeanhohtoiseen ja poistuivat ovista: jotkut kävellen, jotkut hölkäten, eikä Brianin tarvinnut arvailla, kummat olivat olleet sinisiä.

"No, ainakin näitte sen, mitä teillä on vastassa" Gabriel sanoi nyt hienoisella hymynkareella. "Ei sitten tule ainakaan ihan yllätyksenä heidän käyttäytymisensä."

"Miten niin 'vastassa'?" Brian kysyi epäileväisenä. Marie vastasi, nyt taas hymyillen, mutta tällä kertaa ovelasti.

"Minä pyysin Gabrielia järjestämään tämän näytöksen" hän sanoi. "Sillä jos meidän pitää Dominissa taistella, niin tuskin pieni harjoittelu kovimpien sotilaittemme kanssa tekee pahaa ennen Friedrichiä?"

Brian oli vastahakoinen. "Noiden kanssa tappelusta voi tulla erittäin hankalaa" hän sanoi mielessään vasta nähdyt todisteet. Gabriel naurahti.
"Marie rökitti yksin kolme ilman suurempaa vaivaa, Brian, joten tuskin sinullakaan ongelmia tulee olemaan." Gabriel vinkkasi Brianille silmää, Brian vastasi nopealla ja pingotetulla hymyllä. "Joka tapauksessa, he ovat käytettävissänne. Ja luulen, että hekin ovat asiasta melko lailla innoissaan, sillä harvoin he saavat vastaansa niin kovia vastustajia kuin te kaksi. Älkää siis luulkokaan, että he eivät käyttäisi täyttä voimaansa teitä vastaan vain siksi, että olette lapsia."

Gabriel kumartui heidän kasvojensa eteen ja antoi virneen. "Pitäkäähän siis varanne."

Mies nousi ja poistui ovista, joita Brian jäi tuijottamaan äärimmäisen pahaa enteilevä tunne niskassaan.

Seuraavat kuusi päivää kuluivat omituisessa ilmapiirissä. Brian itsekin tunsi olonsa jollain lailla ontoksi, kuin kaikki mitä hän teki olisi ollut vain pakonomaista liikuskelua todellista toimintaa odotellessa. Kaikki olivat koko ajan lähtökuopissa, valmiina lähtemään taisteluun, mutta niin kauan kun rokote olisi vielä kehittelemättä, olisi heidän pakko vain koittaa keksiä jotakin tekemistä. Ylläleijuva uhka kuitenkin stressasi ja masensi ihmisiä, ja ilmiö näkyi kaikkialla: sotilaissa, ihmisissä kadulla, kaikissa heidän tutuissaan, ja tietenkin myös Brianissa ja Mariessa. He koittivat käyttää mahdollisimman paljon aikaa linnakaartin kanssa harjoitellen, mutta niinä hetkinä, kun harjoitella ei kertakaikkiaan voinut, huomasivat molemmat vakuutteluistaan huolimatta ajattelevansa vain sitä, mikä Dominissa heitä odottaisi.

Brian purki onton olonsa linnakaartilaisiin, sillä vaikka Brian olisi kuinka miehiä hakannut, ei hän olisi voinut heille suurta vahinkoa aiheuttaa. Aseiden materiaali oli vaihtunut käytännön syistä puuhun, mikä oli suoranaiseksi haitaksi Brianille. Hän ei helposti tottunut kevyeen puukeppiin, mutta onnistui yhdessä Marien kanssa voittamaan joka ottelun lähes vääjäämättä.

"Lopetetaanko tältä päivältä", Brian kehotti ja hieroi olkapäätään, joka oli saanut kepistä useammankin kerran viime ottelun aikana. Marie antoi vapautuneen hymyn.

"Odotinkin jo, että kysyisit tuota" hän sanoi helpottuneena. "En itse kehdannut, kun et vaikuttanut olevasi moksiskaan vielä pari matsia sitten."

Huvittunut hymy hiipi Brianin huulille hänen pudistaessaan päätään. "Minä taas en kysynyt aikaisemmin, koska sinä vaikutit niin halukkaalta jatkaa..."

Marie pyöritti silmiään. "Aletaan jo mennä, minä en enää kestä tätä hien hajua."

Parivaljakko suuntasi pari kerrosta ylempänä sijaitseville pesuhuoneille. Molempien peseydyttyä ja vaihdettua puhtaat vaatteet he tapasivat pukuhuoneiden edessä. Brian yllättyi hienoisesti, sillä Mariella oli nuttura tavallisen avonaisen tyylinsä sijaan.

"Ei sinun olisi tarvinnut minua varten laittautua" Brian heitti huvikseen ja lähti kävelemään Marien vierellä. Marie kokeili hiuksiaan kuin olisi löytänyt ne ensimmäistä kertaa.

"Halusin vain kokeilla uutta tyyliä, kun huomasin mahdollisuuden tuolla pukuhuoneessa. Suoraan sanoen nämä alkavat jo olla aikamoinen riesa, tulivat koko ajan tielle harjoitellessamme. Ajattelin leikkauttaa nämä ennen Dominiin lähtöä."

"Sääli" Brian sanoi katsellen käytävälle hieman poissaolevana. "Pitkät hiukset sopivat sinulle mielestäni todella hyvin."

Brian itsekin vasta hetken päästä havahtui sanoihinsa ja korjasi nopeasti. "Siis, päätöshän on tietenkin omasi. Eikä se tietenkään ole mukavaa, jos ne tulevat kasvoille koko ajan."
Marie ei vastannut mitään, ja Brian tunsi itsensä armottoman hölmöksi.

Kaksikon matka suuntautui hiljalleen kohti pääovia, joista he pian kävelivät Arkanian kaupunkiin. Kaduilla kuljeskeli ihmisiä ja torillakin näkyi väkijoukkoja, muttei Brian voinut siltikään karistaa tunnetta, että kaupunki oli aavemaisen tyhjä ja hiljainen.

"Syyhän on selvä" Marie sanoi hieman allapäin. "Loputkin miehet on viety vuorille koulutukseen. Enkä minäkään mieheni tai isäni menettäneenä missään kaupungilla mielelläni heiluisi."

Brian huomasi Marien olevan oikeassa: lähes järjestään kaikki keitä he näkivät olivat naisia, pieniä lapsia tai todella vanhoja miehiä. Eikä ilmapiiri uhkunut kovin iloista tunnelmaa.

"Tiedätkö mitä, Brian?" Marie sanoi yllättäen, kuulostaen samaan aikaan miettivältä ja surulliselta.

"Mitä nyt?" Brian kysyi hieman huolestunut sävy äänessään. He tulivat suihkulähteelle ja istahtivat sen luona olevalle penkille. Marie huokaisi.

"Minusta tuntuu, että Armando salaa jotakin."

Samalla hetkellä Brianin mieleen muistuivat kaikki ne asiat, mitä Gabriel oli hänelle muutama päivä sitten kertonut. Brian veti henkeä, muttei keksinytkään sanottavaa, ja päästi ilman ulos tukahdutettuna huokauksena. Hiljaisuuden jatkuessa Brian päätti edetä varovasti.
"Millä lailla salaa?" Brian kysyi johdatellen.

"En itsekään tiedä" Marie sanoi hieman tuskastuneena. "Jotenkin vain tuntuu, ettei hän kertonut meille aivan kaikkea Friedrichistä. Katkera hän ainakin oli, enkä millään oikein usko, että siihen liittyisi pelkkä inho hänen tekojaan kohtaan. Vaikutti henkilökohtaiselta."

Brian katseli hetken aikaa mykistyneenä Marieta. "Miten minä en ajatellut tuollaisia ennenkuin Gabriel kertoi?" Brian torui itseään ja puri huultaan.
"Kuule, Marie, olet aika lailla oikeassa..."

Brian kertoi asiat tiivistetysti - tai niin laajasti kuin muisti - Marielle suunnilleen samassa järjestyksessä kuin Gabriel oli kertonut hänelle. Marie hämmästeli samoissa kohdissa, ja Brian sai parikin kertaa vastata kysymykseen, jota Marie ei ollut edes ehtinyt kysyä. Marien ilmeet olisivat olleet huvittavia, mikäli tilanteeseen olisi sopinut virnistely.

Marie hieroi hellästi kasvojaan kämmeniinsä ja rypisti otsaansa. "Miksei Armando kerro meille mitään itsestään?" hän kysyi lähinnä itseltään, mutta Brian ajatteli saavansa vastata.

"Ehkä hän ei luota meihin?" Brian heitti uskomatta itsekään sanoihinsa. Marie katsoi häneen epäuskoisena.

"Vaikka hän ottaa meidät mukaan taisteluun rinnalleen vain siksi, että uskoo meidän kykenevän parhaiten auttamaan häntä? Älä viitsi." Marie nojautui penkin seinänojaan ja loi katseensa seesteiseen taivaaseen. "No, tämä ainakin selventää asioita - vähän."
"Mitä tarkoitat?" Brian kysyi vuorostaan.

"Emme loppujen lopuksi tiedä miehestä muuta kuin että ryysyläisenä rääpäleenä hänet otti huostaansa valtion päämies, joka sysäsi muksun ikävälle tyypille koulutettavaksi. Mutta ehkä kysymys ei olekaan Armandosta vaan Friedrichistä: olen miettinyt, mitä mies oikeastaan mahtaa haluta. Rahaa? Valtaa? Systemaattista tuhoa? Ehkä niissä myös on syy, miksi Armando on tälle niin käärmeissään, sillä tuntuu edelleen epätodennäköiseltä, että Armando pelkän kaunan takia tämän niin kovasti hengiltä haluaisi. Armando kun ei minusta ole sellaista tyyppiä, joka maanisesti hautoisi mielessään kostoa."

Brian mietti Marien sanoja, mutta ei ehtinyt syventyä ajatuksiinsa ennenkuin kuuli nimensä.

[Emperor]

XXXVII: Viimeinen puhe, osa 3

"Herra Brian! Neiti Marie! Tulkaa tänne, nopeasti!"

Brian nousi ylös ja kääntyi katsomaan torille. Torin keskellä oli Justin, joka viittoi heitä hädissään tulemaan luokseen. Kaksikko ei jahkaillut vaan pyrähti miehen luo, mutta eivät ehtineet edes pysähtyä Justinin jo lähtiessä juoksemaan linnaan päin. Brian ja Marie seurasivat perässä.

"Mitä nyt?" Brian huohotti ja jatkoi juoksua.
"En ehdi selittää! Seuratkaa vain perässä ja toivokaa parasta!"

"Mitä oikein pitäisi toivoa?" Brian ajatteli huolestuneena. Mitä oli tapahtunut? Hyökkäys? Kuolemantapaus? Justin johdatti heidät palatsiin ja hyppäsi joka kolmannen rappusen yli portaikossa. Loputtomalta tuntuneen matkan päätteeksi Justin huusi yhden nurkan taakse kääntyessään "täällä näin!" ja Brian kääntyi jälleen yhdelle asuntolakäytävälle vetäen pihisten henkeään.

Käytävän siinä päässä, missä he olivat, oli ihmisiä. Brian tunnisti joukosta Arthurin, joka jurona tuijotti heti vieressä seisovaa Hendrickiä. Hendrick näytti laskevan mielessään jotakin, ja tämän hiljaista laskutoimitusta koko joukko seurasi. Mukana olivat myös Hannah ja Gabriel, jotka molemmat seurasivat äärimmäisen vakavina toimitusta, yksi vanhemmanoloinen nainen ketä Brian ei tunnistanut sekä aimo annos linnakaartilaisia, joita Brian näki olevan lisää joka asuntolaoven luona. Viimeisenä Brian huomasi Armandon, joka katseli särkyneen rauhallisesti Hendrickiin: miehen hengitys oli tasaista ja olemus vankka, mutta tämän kasvoista huomasi Armandon tuijottavan Hendrickiä maanisesti kuin mitään muuta ei olisi ollut hänelle kuin mies ja numerot, joita hän hiljaa kuiskaili.

"Hei, mitä oikein-" Brian aloitti, mutta Justin hyssytteli hänet hiljaiseksi. Brian ei osannut kuvitellakaan mikä tilanne mahtoi olla, joten hän tyytyi tekemään kuten muutkin ja hengityksensä tasaannuttua hän erotti miehen sanat hiljaisuudessa.

"-Kuusi, seitsemän, kahdeksan..." Hendrick luetteli ja jatkoi. Brian ei aavistanutkaan mitä mies laski, mutta oletti sen olevan aikaa. "Mutta aikaa mille?"

Hendrick laski kahdenkymmenen rikki. Vieläkään ei tapahtunut mitään. Kolmenkymmenen paremmalle puolelle mentäessä alkoi Brian jo nähdä hermostunutta liikuskelua joukossa, ja viidenkymmenen ylitettyään alkoi Hendrickin ääni täristä. Hän jatkoi ääni vapisten loppuun saakka.

"-Viisikymmentäkahdeksan, viisikymmentäyhdeksän, viisi minuuttia."

Tuli hiljaista. Kaikki katselivat käytävälle odottaen, eikä mitään tapahtunut.

"Menkää sisään" Arthur sanoi linnakaartilaisille jämäkästi lyhyehkön ajan kuluttua. Robottien lailla miehet asettuivat ovien eteen ja työnsivät ne sitten nopeasti auki painuen saman tien sisään.

Kului muutama hetki, jonka aikana Brian huomasi Armandon tärisevän, ja huolestui hienoisesti. Ja aivan äkkiä kuului käytävältä huuto: "Kunnossa ollaan!"

Ihmisiä alkui valua käytäville huoneistoista. Joukossa oli mitä erinäisimpiä miehiä, naisia ja lapsia, jotka kaikki näyttivät huojentuneilta kaartilaisten taluttaessa heitä ulos. Jotkut halasivat toisiaan kyyneleet silmissä ja autuaiden ilmeiden paistaessa kasvoiltaan. Syy selvisi Brianille nopeasti.

"Kolmas ja viimeinen testi..." Hendrick sanoi ääni väristen ja piti hetken tauon, minkä aikana hymy levisi tämän kasvoille. "...on onnistunut. Rokote on valmis."

Brian äimistyi ja vilkaisi Marieen, jonka ilme oli hyvin samanlainen: hyvät uutiset olivat ilmeisesti tulleet hänellekin niin oudolla tavalla, ettei hän heti käsittänyt, että hänen pitäisi riemuita. Tunnelma oli muutenkin suorastaan omituisen kireä, käytävällä talutettiin ihmisiä jo poispäin.

"Saatko sen massatuotantoon?" Armando kysyi tutkimattomalla äänellä, kuin olisi valmis saamaan niin myönteisen kuin kielteisenkin vastauksen. Hendrick antoi koko joukolle väsyneen hymyn.

"Se riippuu Ceciliasta ja hänen ryhmästään. Meillä ei ole tietotaitoa suureen tuotantoon."

Vanhempi nainen otti esiin paperinpalan, mitä oli pidellyt, ja näytti lähes loukkaantuneelta.

"Houritko? Luuletko, etten saisi tuotettua näistä aineksista yltäkylläistä määrää tätä tavaraa? Onnitteluni minun on kyllä annettava, en arvellut kenenkään pystyvän moiseen."

Armandon kasvoille kiri omituinen hymy, kuin hän olisi yrittänyt hymyillä ensi kertaa vuosiin. "Vihdoinkin... edistystä." hän sanoi unenomaisesti ei-kenellekään läsnäolijoiden katsellessa häntä. Ja kun tämän leuka vihdoin laskeutui takaisin vaaka-asentoon, oli tämän kasvoilla samalla päättäväinen ja voitonriemuinen ilme.

"Sen te siis teette! Rokotukset aloitetaan pikimmiten, ympäri Arkanian kaupunkia pystytetään lääkeiden jakopisteitä! Kaarti!"

Hopeanhohtoiseen haarniskaan pukeutuneet vartijat ottivat asennon. Armando hymyili heille jakaen käskyjä.

"Teidät rokotetaan ensimmäisinä, ja pistoksen saatuanne saatte auttaa joukkojen organisoinnissa! Pitäkää huoli, että joka ikinen saa lääkettä!"

Vartijat nyökkäsivät lyhyesti. Armando käänsi katseensa pieniin perheisiin. "Sama koskee teitä. Vuoret ovat tupaten täynnä, mutta yrittäkää hoitaa homma järjestäytyneesti."

Gabriel, Hannah ja Justin nyökkäsivät hekin. Brian valmistautui, mutta hänen ihmeekseen Armando antoi heille vain hymyn ja lähti kiireen vilkkaa poispäin, huutaen vain olkansa yli "olen ylpeä teistä, Brian ja Marie! Me tapaamme Dominissa!"

"Emmekö me saakaan rokotetta?" Marie kysyi juuri ne sanat, mitä Briankin oli ajatellut. Hendrick antoi heille vinon mutta ystävällisen hymyn.

"Vaikka lääke on osittain valmistettu teistä? Mihin te sitä tarvitsisitte?"

 Arthur hymähti ja sai kaikkien katseet itseensä. "Hendrick, huolehdi näiden kolmen ja kaartin rokotuksesta sillä välin, kun Cecilia valmistaa troppia lisää."

Vilkaisemattakaan heihin Arthur lähti kävelemään vastakkaiseen suuntaan kuin muut. Marie katsoi hetken miehen perään ja näytti tälle sitten kieltä. Brian huomasi hymyn valtaavan kasvonsa.

Brianin ja Marien syödessä aamiaista seuraavana päivänä kävi Marie katselemassa aina ajoittain ulos ruokasalin valtavista ikkunoista, jotka sijaitsivat useita kymmeniä metrejä korkealla. "Uskomaton ihmismäärä kyllä. Koko kaupunki on täpotäynnä ihmisiä, ja myös alueet muurien ulkopuolella kuhisevat."

"Lienevät varmaan tehneet rokotuksia koko yön" Brian sanoi ja lusikoi puuroaan. Marie nyökkäsi hajamielisesti, mutta palasi hänkin syömään.

Koska kaupunki oli täynnä ihmisiä, eivät Brian ja Marie viitsineet mennä jalkoihin, vaan pysyttelivät mielummin sen päivän linnassa. "Kyllä he meitä hakevat, jos meitä tarvitsevat" olivat Marien sanat, joihin Brianilla ei ollut mitään vastaväitettä, ja he kuluttivat aikansa miten taisivat. Varsinkin valtaistuinhuoneessa he viihtyivät nyt, kun Arthurkin oli kadonnut järjestelyjen ajaksi jonnekin. Brianin istahtaessa ensi kertaa Lightin valtaistuimelle täytti hänet suunnaton pettymys: tuoli oli kova ja epämukava. "Odotin tämän olevan mukavampi kuin tuhat patjaa" Brian hymähti ja nousi pois.

Seuraavana päivänä heidän kuluttaessaan aikaansa kirjastossa (Marie otti torkkuja ja Brian kahlasi tylsistyneenä jo kolmatta kertaa samaa Paleijalaisen kirjaa) astui ovesta sisään yksi linnakaartilainen. "On aika" hän sanoi lyhyesti ja kääntyi jo poispäin. Brian töni Marien hereille ja he lähtivät kulkemaan halleja ja portaikkoja linnan ulko-oville. Ulos päästyään eivät he yhäkään voineet käsittää, miten paljon ihmisiä oli: joka paikassa, minne he katsoivat, oli sotisopaan pukeutuneita miehiä. Yhden heistä he tunnistivat joukosta samaan aikaan, kun mies huomasi heidät. Justin pyrähti nopeasti heidän luokseen hymy kasvoillaan.

"Odottelinkin teitä. Tulkaapa mukaani, sillä täältä kaupungista esitystä ei näe niin hyvin..."

"Mitä esitystä?" Marie kysyi heidän kulkiessaan ihmismassojen läpi kaupungin avonaisille porteille, ja Brian huomasi, että kaikki muutkin pyrkivät muurien ulkopuolelle.
"Armando pitää puheen" Justin sanoi hymyillen.

"Puheen? Näille kaikilleko?" Brian kysyi vahvasti epäillen, mutta Justin vain nyökkäsi ja johdatti heitä yhä kauemmaksi kaupungista oikaisten muurien ulkopuolella olevia peltoja pitkin. Väki harventui niin että saattoi taas hengittää, mutta kyllä laidunmaallakin tallusti sillä hetkellä reippaasti yli kymmenentuhatta jalkaparia.

He pysähtyivät. "Kannattaa tähystellä taivaalle" justin sanoi ja luotasi horisonttia katseellaan. Briankin katseli, vaikkei tiennytkään, mitä hänen oikeastaan kuuluisi etsiä.

"Brian!" Marie henkäisi, tönäisi Briania ja osoitti taivaalle vuorten luona. Nyt Briankin huomasi sen, ja sormet kaikkialla nousivat tehdäkseen saman, mitä Marie oli juuri Brianille tehnyt.

Piste taivaalla liiteli väkijoukon yllä, ja kun se kerran kaarsi lähemmäs erotti Brian eriskummallisen näyn: Armando ratsasti siivekkään eläimen selässä. Ensisilmäyksellä Brian olisi sanonut sitä hevoseksi, mutta eläimen turkki oli enemmänkin nahkamainen ja tummanruskea. Siivetkin sillä oli, eivätkä ne muistuttaneet linnun vaan enemmänkin lepakon vastaavia. Vielä Brian huomasi pitkän ja terävännäköisen sarven otuksen otsassa, mutta kyllä, jos näitä seikkoja ei otettaisi huomioon, olisi olio näyttänyt hevoselta. Nämä kaikki seikat Brian onnistui huomaamaan vain siksi, että Armando lensi heidän ylitseen ja loi heille voitonriemuisen hymyn. Armando kaarsi jälleen, nyt kohti palatsin kattoa.

"Mikä on tuo olio, millä Armando lensi?" Brian kysyi äänessään enemmänkin inhottunutta pelkoa kuin uteliaisuutta.

"Sehän on Armandon ratsu Milith!" Justin sanoi kuin se olisi ollut päivänselvä asia. Brian muisti heti, missä oli nimen aiemmin kuullut, muttei ehtinyt murehtia sitä ennenkuin hänen huomionsa kiinnittyi jo palatsin korkeimman tasakattoisen tornin luokse.

Taivas tuntui muuttuvan vaaleammaksi, ja tornista alkoi virratapilvimäistä ainetta palatsin yläpuolelle. Ennenkuin Brian ehti yrittääkään ymmärtää tapahtunutta erotti hän jo aineesta muodostuvan jalkaparin, lantion, rintakehän sekä kädet, ja kun Brian viimein käsitti tapahtumien kulun katseli hän valtavaa, korkealla ilmassa leijailevaa ja alas sotilaisiin katsovaa Armandoa. Näyttäen edelleen kuin olisi tehty nesteen ja kaasun välimuodosta oli Armando läpikuultavan väritön, mutta taivas hänen takanaan teki hänestä sinisen, valkeiden linjojen muodostaessa ääriviivat. Armando levitti kätensä, ja satakertaisena vahvistettu ääni kantautui ruohokentille jostakin palatsin yläosista.

"Minun tuskin tarvitsee selittää teille, mitä tarkoitan sanoessani, että taistelu on kuolemaan saakka" Armando sanoi vakavammalla ilmeellä, joka vaihtui äkkiä taas kevyeen virneeseen. "Se tarkoittaa sitä, että jos häviätte taistelun, tapan teidät omin käsin!"

Brianilla meni hetki ymmärtää, että se oli tarkoitettu vitsiksi, mutta huomasi kuitenkin, että tunnelma oli jotenkin vapautuneempi. Justin hymyili katsellen odottavasti Armandoon, joka jatkoi jälleen.

"No, en tietenkään tappaisi. Taidan käyttää vääriä metodeja: kepin sijasta tarjoan porkkanana oluet kaikille, jos voitamme!"

Jostakin kuului hymähtelyjä, mutta Briankin tunsi nyt, että vaikka asia oli vakava, Armandon suhtautuminen asiaan teki hänet jollakin tavalla vapaammaksi. Hänkin tunsi rentoutuvansa hieman.

"Tiedän, että te ette halua taistella. Se on täysin ymmärrettävä tunne, josta teitä ei voi syyttää. Uskokaa minua, minäkään en haluaisi taistella. Mutta olosuhteiden pakosta, tämän tiukan ja tukalan tilanteen jättäessä vain yhden vaihtoehdon, tuntee kyllä jokainen velvollisuutensa. Hyvät sotilaat, meidän on kiirehdittävä länteen, sillä Dominin maankuulut sateenkaariturskat ovat vaarassa joutua Friedrichin käsiin!"

Vapautunut nauru kiri nyt peltojen yllä. Armando katseli isällisesti ihmisiä alapuolellaan, ottaen nyt kuitenkin aidosti vakavamman ilmeen.

"Eivätkä taistella halunneet myöskään ne, jotka kuitenkin sortuivat. Kuinka monta ihmistä tämä konflikti onkaan vaatinut, kuinka monta rakasta on riistetty meiltä, kuinka paljon surua on vuosikymmenen aikana saatu kestää! Minä sanon, että emme siedä enää yhtään! Kuolleet ovat vieneet meiltä lähes kaiken, mitä pidämme tärkeänä. On aika maksaa korkojen kanssa takaisin! Ja minkä vuoksi me sen todella teemme, niin itsemme ja kaatuneiden: olemme sen heille velkaa, nuo unohdetut sankarit antoivat oman henkensä meidän puolestamme, koko Arkanian puolesta! Perheelliset miehet, nuoret pojat, jo tarpeeksi kärsineet vanhuksetkin antoivat äärimmäisen uhrauksen meidän hyväksemme, rauhan takia! Me emme saa hävitä, etteivät heidän uhrauksensa olleet turhia! Taistelu väsyttää ja uuvuttaa, mutta uskokaa minua, sodan jälkeen rauha tuntuu entistä ihanammalta! Niin, rauha! Muistaako monikaan enää aikaa, jolloin ei tarvitsisi elää ainaisessa pelossa, ainaisessa hätätilassa, ainaisessa sodan ja konfliktin kurjuudessa? Minä haluan nuo ajat takaisin, ja olen valmis taistelemaan sen puolesta! Kuka taistelee minun kanssani saadaksemme Arkaniaan rauhan?"

Kenttien yli kaikui hurraahuuto. Nyrkit puivat ilmaa sotilaiden huutaessa hurraahuutoja pitäen suurta meteliä. Armando hymyili, mutta vilkaisi äkkiä olkansa taakse. Samassa Armandon kuva häipyi taivaalta.

Hetken oli hiljaista, mutta sitä kompensoimaan tuli pian uskomaton jyrinä. Maa vavahteli ja Brian pelkäsi sen olevan maanjäristys, mutta huomasi ällistyksekseen aivan mielettömän tapahtuman.

"Marie! Kuvittelenko, vai sortuvatko nuo vuoret?"

Arkaniaa muurin lailla ympäröivät vuoret vavahtelivat, kun kokonainen kilometrien pituinen kaistale alkoi pikkuhiljaa vajota maan sisään. Kuin valtava portti osa kivivuoria hiljalleen upposi ja poistui näkyvistä, kunnes korkeinkin huippu oli häipynyt näkyvistä. Valtava alue oli nyt sileän graniitin peitossa, ja Brian saattoi nähdä taivaanrannan kaukana vuorten ulkopuolella - se lieni näky, jka oli jo vuosia Arkanian kaupungin kansalaisilta ollut kielletty.

Armando ilmestyi taivaalle jälleen, nyt osoittaen samaan suuntaan, mistä tie oli auennut.

"Tuolla on länsi, tuolla on Domini, tuolla on Arkanian kohtalo!" hän sanoi mahtipontisesti kaikkien keskittäessä katseensa taas häneen. "Kaikki tietävät, mitä kuolleiden ruumiille pitää tehdä, kun ne on saatu taas liikkumattomiksi." Armando otti ruoskansa esiin, nosti sen ylös ja huusi voitonriemuisena:

"Mennään polttamaan rovioita!"

[Xariel]

Nyt siis lähdetään sotaan.  Mietin tässä, miten tulet onnistumaan raa'an taistelun kuvauksessa, vai onnistutko kiertämään sellaisen. Tuskin kokonaan, ellet sitten ole keksinyt jotain sellaista juonenkäännettä mitä en ole tullut ajatelleeksikaan. :p

Mutta hei, hienosti on mennyt tähän asti. Palopuhe pätee, mahtipontinen ja klassinen, mutta niin sen pitää ollakin. ^^ Ruoskankohotuskin on tehokeino. Vuorten sortuminen on aika... mahtipontista sekin. Tosin... ilmeisesti sitä on haettukin ja kuuluu tarinan tyyliin. Ja onhan se siistiä, että sotilaat näkevät minne menevät ennen kuin ovat perillä. :D

Lisää. n__n

[Emperor]

Ilmeisen kysynnän(?) ajamana sain tämän jopa valmiiksi ennen kesäkuuta.

Tämä oli tälläinen, miten sen sanoisi, pitkä välikappale. Tiesin, että olisin toki voinut skipatakin tämän, mutta mielestäni se olisi ollut liian, miten sen nyt sanoisi, helppoa. Sitten tästä tuli vain niin pitkä, että päätin katkaista tämän siitä, missä tunsin olevan luontevin paikka lopettaa vanha kappale ja aloittaa uusi. Seuraavassa osassa tulee tapahtumaan paljon, joten tämän mukava olo - karsittunakin - olisi tehnyt seuraavasta luvusta luultavasti neliosaisen. En tosin takaa, ettei siitä moista tule ilmankin.

(ei hitsi kun tuli ylpeä olo viimeisistä lauseista :P)

***

XXXVIII: Pitkä marssi, osa 1

”Siellä hän taas menee”, Brian mietti huomatessaan jälleen mustan täplän liitelemässä korkealla joukkojen yläpuolella. Armando pysyi näkökentässä hetken, ennen kuin kiisi jälleen sellaiseen kulmaan, mistä häntä ei nähnyt – ainakaan siitä ikkunasta, jonka läpi Brian katseli.

Brian ja Marie istuivat jälleen vaunuissa, tällä kertaa heidän seuranaan olivat kuitenkin pienet perheet. Gabriel ja Hannah istuivat Briania ja Marieta vastapäätä, Justin taas oikeassa reunassa Marien oikealla puolen. Tunnelma oli vaitonainen ja ehkä hieman kireäkin, vaikkei kukaan oikeastaan edes tiennyt syytä. Tosiasia oli kuitenkin, että Brian matkusti paljon mieluummin heidän kanssaan vaunussa kuin lenteli Armandon ratsun selässä.

Brian kohdisti jälleen katseensa vaunujen vieressä kulkeviin sotamiehiin. Koko valtava sotajoukko vyöryi eteenpäin hitaasti mutta varmasti kilometrien pituisena letkana miehiä, hevosia, tavaravaunuja ja sotakoneita. Marssiaskelten jyly kumisi varmasti kauas, ja varsinkin joukon etupäässä kulkeva linnakaarti piti kylmiä väreitä tuottavaa mekkalaa: heidän marssiaskeleensa ja maata vavisuttavat peitsenkärkensä tuntuivat muodostavan lähestulkoon jonkinlaista tuhon sävelmää, kuoleman marssia. Äännähtelevät eläimet ja miehet, kolisevat sotisovat ja ponnekasta marssimusiikkia soittavat rykmentit loivat lopputulokseksi äänten kakofonian, jonka kaaoksesta oli kuitenkin helppo erottaa ihmisten todellinen vaitonaisuus.

He pysähtyivät ensimmäisen kerran muutaman tunnin päästä. Brianille se tosin sopi mainiosti, sillä vaunuissa istuminen oli melkeinpä jo rasittavaa, toisaalta Brian olisi kuitenkin halunnut jatkaa matkaa mahdollisimman nopeasti. Gabriel tiivisti luultavasti koko armeijan tuntemukset hienosti yhteen lauseeseen: ”Ei miehiä miekka tapa vaan odotus.” Tosiaan, Brian näki monen pientä muona-annostaan syövän miehen kasvoilla hyvin samanlaisen ilottoman ilmeen, joka oli Brianinkin kasvoilla luultavasti koko matkan ajan loistanut. Marssin jatkuessakaan heillä tuskin oli iloisempaa mietittävää.

Illansuussa leiriytymiskäskyn kajahtaessa koko armeija jälleen hajaantui varsin laajalle metsäalueelle alkaen pystyttää telttoja minne sattui. Toiminta oli varsin epäorganisoitua, mutta pieni upseeristo teki parhaansa. Pienien perheiden tavatessa muuta komentokuntaa auttoivat Brian ja Marie miehiä miten taisivat: telttojen pystyttäminen ja nuotioiden sytyttäminenkin oli parempaa kuin toimettomana seisoskelu.

Brian huomasi erästä telttaa pystyttäessään monen sotamiehen äkkiä osoittelevan ihmeissään taivaalle, eikä syytä tarvinnut kauaa etsiä Armandon laskeutuessa ratsullaan aivan teltan viereen. Brian ei vielä niinkään läheltä osannut sanoa mikä tuo olio oli, mutta tunsi edelleen voimistuvaa halua pysyä kaukana siitä. Armando hyppäsi pois eläimen selästä, syötti sille jotakin ja olento lensi pois aiheuttaen hetkellisesti kovan tuulenpuuskan. Kääntäessään katseensa Brianiin Armando irvisti hivenen.

”Tiedätkö, mitä monen tunnin yhtämittainen lento tekee pakaroille?” Mies hieroi takamustaan ja katseli sitten ympärilleen. ”Missä Marie on?”

”Tekemässä ruokaa kaiketi,” Brian sanoi muistellen tytön sanoneen jotakin sentapaista. Armando antoi ohuen hymyn.

”Te olette kyllä kilttejä, kun miehiä noin autatte. Mutta sinä voisit nyt kyllä seurata minua tuonne upseeriston puolelle, selvitän hieman tilannetta.”

Brian viittasi olkansa takana olevaan pystyttämättömään telttaan. Armando antoi kummeksuvan ilmeen, viittasi samaiseen telttaan, ja Brian taakseen katsoessaan huomasi teltan olevan - kuin taikaiskusta - täysin pystytetty. Tekosyyttömänä Brian lähti kulkemaan Armandon vanavedessä kohti ruoanjakopistettä, mistä Marie löytyi tiskin takaa. Kenties hieman haluttomana myös hän tuli mukaan suureen telttaan, missä upseeristo kokoontui. Teltassa oli muutamia pitkiä pöytiä, ja näiden ympäriltä suurin osa sotaväestä löytyikin, tutkimassa karttoja, väittelemässä, tai muuten vain jutustelemassa. Kaikki vaikenivat Armandon astuessa sisään.

”En nyt vaadi muodollista raporttia” Armando sanoi vilkaisten nopeasti ympäri telttaa. ”Haluan vain tietää, onko ollut suurempia ongelmia. Kyllä vai ei?”

Kuului hyväksyvää mutinaa, joka saattoi tarkoittaa mitä tahansa. ”Oletan tuon tarkoittavan kielteistä vastausta” Armando sanoi merkitsevästi hiljentäen kaikki jälleen. ”Ensinnäkin haluan tehdä komentoketjun selväksi. Niin kauan kun minä en ole mukana vastaamassa välittömistä järjestelyistä - kuten tänään – on jokainen tässä joukossa vastuussa teoistaan Pienille perheille, komentajille Gabriel, Hannah ja Justin. Tämä järjestely säilyy niin kauan, kunnes joukkomme ovat palanneet voittoisina takaisin Arkaniaan.”

Ilmapiirissä tuntui pienoinen painostus upseerien yllä. Brianiakaan eivät Armandon sanat oikein miellyttäneet, ne olivat enemmänkin paineita aiheuttavia kuin rohkaisevia, mutta toisaalta Brian ymmärsi, ettei Armando oikein voinut sanoa ”jos palaamme.”

”Lisäksi oletan kaikkien, alokkaasta kenraaliin, tarjoavan Brianille ja Marielle apunsa kaikissa tilanteissa. Mikäli heille sattuu jotakin, niin tämä kaikki on voinut olla turhaa.”

Brian ei ollenkaan pitänyt välittömästi saamistaan katseista. Hän pystyi turhankin hyvin lukemaan ajatukset noiden silmien takana: ”pitääkö meidän nyt sitten suojella noitakin, vaikka oma selviytymisemme on paljon epätodennäköisempää?”

”Huomauttaisin vielä,” kuului korkea ääni muutaman pöydän takaa, missä Gabriel keräsi koko joukon katseet itseensä. ”Että sekä Brian että Marie ovat sotilasarvoltaan yliluutnantteja, joten mikäli jompikumpi heistä keksii pyytää sitä alemmalta sotilasarvolta kupillista kuumaa teetä, on kyseisen henkilön luonnollisesti pistettävä töpinäksi.”

Brian ei osannut päättää, oliko Gabrielin kommentti auttanut Brianin oloa vai ei, mutta sai piakkoin muuta mietittävää Armandon jatkaessa puheenvuoroaan.

”Kiitos tästä muistutuksesta, Gabriel. Itse vielä lisään niinkin itsestään selvän muistutuksen, että näitä poikkeuksia lukuun ottamatta luonnollinen arvojärjestys säilyy. Arvojärjestyksen ymmärtämisessä ei liene kenelläkään mitään ongelmaa?”

Yksi kersantti viittasi, Armando antoi puheenvuoron. ”Eli siis, kuka tätä retkeä loppujenlopuksi oikein johtaa? Mikä on sinun roolisi tässä koko mobilisaatiossa, mikäli kaiken työn täällä tekevät alemmat upseerit?”

Armandon kasvoille levisi suorastaan isällinen hymy. ”Arvon kersantti, vaikka minua ette tule näkemään kovin paljoa ennen taistelupäivää, niin voin kyllä sanoa, että tätä sotaretkeä johtaa edelleen henkilökohtaisesti viimeinen Kunniakas Kenraali, nuorin sotapäällikkö miesmuistiin ja Arkanian sankari marsalkka Armando Lucia. Ja vastaanotan onnittelut ylennykseni johdosta vasta, kun tämä kaikki on ohi, kiitos vain.”

Brian huomasi, että Armando yritti moisella litanialla vakuutella miehiä ja luoda luottamusta. Vaikkei muiden mietteitä osannutkaan lukea, niin Brian ainakin tunsi olonsa hieman paremmaksi, kun Armando puhui tuolla lailla: mies loi mielikuvan, että hän pystyisi mihin vain. Se oli ainakin lohdullinen ajatus, vaikkei välttämättä tosi ollutkaan.

Armandon hymy hiipui pois hänen kasvoiltaan, kun hän aloitti uuden lauseen. ”Mitä taasen tulee minun rooliini tässä operaatiossa, niin pääsenkin sitä kautta helposti omiin uutisiini. Kävin tänään tiedusteluretkellä Dominissa. Friedrichin armeija ei ollut vielä lähimaillakaan, mutta ikävä kyllä sain huomata kaupungin evakuoinnin olevan pahasti kesken.”

”Käskyhän lähetettiin monta päivää sitten!” Kuului huuto upseereiden joukosta. ”Miten se voi vielä olla kesken, vaikka kaikki, mitä asukkaiden täytyy tehdä, on astua laivaan ja seilata huitsin nevadaan?”

”Rannikkoa piinannutta myrskyä on käytetty räikeänä toimettomuuden tekosyynä” Armando huokaisi. ”Uskon, että asukkaat luulivat voivansa torjua hyökkäyksen yksinään. Ylimielisyys on nykyään aika monen suurkaupungin asukkaiden ongelma.”

”Kai laitoit heihin vauhtia?” kuului närkästynyt huuto, joka sai Armandolta aivan yhtä närkästyneen vastauksen.

”Tietenkin laitoin, enhän minä nyt voi antaa asukkaiden joutua kuolleiden armoille. Eihän heitä ole rokotettukaan, heistä tulisi vain uusia vihollisia sillä sekunnilla, kun kaupungin muurit murtuvat. Nyt laivoja kuitenkin lastataan ja voimme olettaa Friedrichin löytävän tyhjän kaupungin.”

”Siis hetkinen” Brian keskeytti. ”Annamme kaupungin kuolleille vapaaehtoisesti?”

Armando nyökkäsi lyhyesti, kenties hieman lannistuneenakin, Brianiin päin. ”Ymmärrähän nyt, että siten säästämme suhteessa eniten ihmishenkiä. Emme kuitenkaan ehdi paikalle ennen Friedrichiä, eikä Domini mitenkään kestäisi täysmittaista kuolleiden piiritystä.”

”Entä jos Friedrich löytää Lightin osan? Tai tuhoaa sen?” Marie kysyi hieman huolissaan. Armando naurahti, mikä ei ollut ollenkaan Brianin odottama reaktio.

”Yrittäköön vain löytää. Hän tulee ainoastaan huomaamaan, ettei Dominik Light ollut niin hölmö, että antaisi satunnaisen toisen suuren perheen jäsenen vain marssia sisään ja ottaa perheen tarkimmin vartioidun aarteen! Etsiessään osaa hän saakin äkkiä huomata, että armeijamme piirittää kaupunkia ja hänen henkensä on höllällä.”

Armandon kasvot kääntyivät jälleen muuhun upseeristoon. ”Milloin olettaisitte armeijan olevan perillä?” hän kysyi yleisesti, mutta katsoi kuitenkin merkitsevästi Gabrieliin. Gabriel nousi ylös hitaahkosti ja näytti sekä vaivautuneelta että mietteliäältä.

”Uskoisin, että mikäli teemme huomenna matkaa mahdollisimman nopeasti ja pysähtymättä, pääsisimme paikalle huomisiltana.”

”Ai että miehet juoksisivat pikamarssia täysvarustuksessa kuusitoista tuntia pysähtymättä edes syömään?” kuului huvittuneen epäuskoinen vastalause. "He kaatuisivat uupumuksesta kuolleina maahan jo ennen seuraavaa provinssia!"

"He voivat popsia Fuér-papuja matkan aikana" Armando sanoi seesteisesti.

”Eivät Fuér-pavut silti mitään kunnon ruokaa ole" Gabriel huomautti. "Moisen urakan jälkeen armeija olisi näännyksissä, mikä olennaisesti-”

”Tiedän, olen minäkin sotakouluni käynyt,” Armando keskeytti ystävälliseen sävyyn. ”Enkä halua miesten joutuvan taistelemaan hengestään antamatta heille edes levähdys- ja ruokataukoa ennen sitä. Saatte jäädä kauemmas kaupungista ja nukkua aamuun.”

Epäilevät mulkaisut lentelivät Armandoon huoneen joka nurkasta. ”Onko meillä varaa levätä, jos oletamme Friedrichin saapuvan viimeistään samoihin aikoihin Dominiin? Saatamme ehtiä jopa ennen heitä, jos oikein lykästää.”

”Friedrichin joukoilla on kaikki etu yöllisissä taisteluissa, vielä enemmän mikäli joukkomme ovat pahasti levon tarpeessa ja järjestäytymättömiä. Kiirehtimällä pelaisimme vain hänen pussiinsa. Sitä paitsi minä haluan Friedrichin ehtivän kaupunkiin ensin.”

”Miksihän maailmassa?” kuuluivat vastustushuudot. ”Luoja tietää miten pahasti otamme turpiimme, jos yritämme piirittää kaupunkia!”

"Emme me heitä joudu piirittämään. He tulevat kyllä vastaan. Rannikolla he kuitenkin ovat ansassa, meri toisella ja me toisella puolen.”

”Mikä sitten on strategiasi?”

”Erittäin oivallista että kysyitte” Armando sanoi ja antoi nopean hymyn. ”Me peräännymme.”

Armando selvästi näki nopeasti nousevasta metelistä, että kohta huutoja sataisi puolelta ja toiselta, ja hiljensi kaikki ennakoivasti. ”Kuunnelkaahan nyt ennen kuin huutelette. Teidän tehtävänne on pitää kuolleiden pääarmeija kiireisenä sen aikaa kun minä, Brian ja Marie hoidamme Friedrichin. Kun olemme sen tehneet, annan perääntymiskäskyn ja häiritsen mahdollisimman kattavasti vihollisia missä pystyn. Johtamattomana tulee kuolleista epäjärjestäytynyt, riidanhaluinen joukkio, joka kaupungin ahtaudessa ei ole turvassa niin itseltään kuin sotakoneiltammekaan.”

Miehet eivät näyttäneet vakuuttuneilta, mutta vastustushuutojakaan ei tullut. ”Hieman riskaabelia minun mielestäni” kuului jostakin. Armando antoi vakavan ilmeen.

”Sodassa on otettava riskejä. Yrittäkää lohduttautua sillä ajatuksella, että tämän viimeisen riskin jälkeen on koko roska ohi.”

Armando vei kätensä lippaan. ”Miehet!” kuului jämäkkä huuto Gabrielin suusta, ja joka iikka nousi ylös tehden kunniaa.

”Hyvät herrat, me näemme Dominissa. Älkäähän eksykö.”

Armando kääntyi lähteäkseen, Marie ja Brian seurasivat häntä teltan ulkopuolelle, missä Armandon ratsu odotteli ruohoa syöden. ”Mihin sinä oikein menet?” Marie kysyi Armandon noustessa hevosensa selkään, jonka lähelle Brian ei edes uskaltanut mennä. Armando antoi päättäväisen virneen.

”Voittamaan aikaa. Friedrich saa huomata, etteivät vuoret ja solat ole huomenna järin ystävällisiä kulkureittejä!”

Marie astui nopeasti kauemmas hevosen heilauttaessa siipiään luoden voimakkaan ilmavirran. Muutama ympärillä oleva sotilas katseli osin ihaillen, osin pelokkaana tummanruskeaa elukkaa, joka pian jo kiisi poispäin leiristä.

”No, ainakin hän on itsevarma,” Marie sanoi ja yritti hymyillä. Brian myhähti.
”Ehkä liikaakin. Luultavasti hän on meistä kaikista eniten hermona, sillä hänellä ei ole varaa epäonnistua.”
Marie katsoi tummuvalle taivaalle. ”Minä ainakin luotan häneen,” hän sanoi seesteisesti.

Brian tunsi itsensä huvittuneeksi. ”Älä käsitä minua väärin. Minä tiedän, että jos joku pystyy viemään meidät voittoon kepeä virne kasvoillaan, niin se on hän. Olen paljon enemmän huolissani itsestäni.”

”Turhaan olet, onhan mukanamme Arkanian sankari, marsalkka Armando Lucia” Marie sanoi virnistäen. ”Sitä paitsi, hänen luottamuksensa meihin näkyy jo siinä, että hän ottaa meidät mukaansa Friedrichiä vastaan, joten meidän täytyy vain uskoa itseemme.”

”Lienet oikeassa” Brian sanoi ja tunsi olonsa vähän paremmaksi. Hän tiirasi vielä kerran Armandon perään ja käänsi lopulta katseensa takaisin jo hajaantuvaan laumaan sotilaita.

”Autetaanko heitä?” Marie kysyi äänensävyllä, josta ei voinut erehtyä.
”Varastit ajatukseni” Brian vastasi, eikä välttämättä puhunut kuvainnollisesti. Hyvässä yhteisymmärryksessä molemmat palasivat auttamaan miehiä missä kykenivät.

[Emperor]

XXXVIII: Pitkä marssi, osa 2

Torvet, rummut, äänekkäät käskyhuudot – kaikki se, mitä Brian viimeiseksi halusi herätessään. Hän hieroi kasvojaan kovakouraisesti tukien samalla toisella kädellä itseään ja nousi istumaan selkä kipeänä. Brian ei tiennyt, kuinka kauan oli ehtinyt nukkua, mutta liian vähältä se hänestä tuntui joka tapauksessa.

”Noniin laiskajaakot, ylös ja vauhdil-” kuului äreä käsky heidän telttansa ulkopuolelta, mutta kun karvainen pärstä teltan suuaukolta sai näköyhteyden kaksikkoon sisällä, muuttui ääni kellossa hyvin nopeasti. ”Anteeksi, mutta lähtö on pian” mies mumisi ja poistui, eikä ottanut kahtakaan askelta ennen kuin taas karjui käskyjään joka ilmansuuntaan.

Brian ei mahtunut pieneen telttaan seisomaan koko pituudeltaan, joten hän kömpi ulos miten taisi tehdäkseen Marielle enemmän tilaa. Ensimmäinen asia, mitä Brian tunsi ulos päästyään, oli kiljuva nälkä. Lohduton olikin hänelle siis näky, missä miehet kiireen vilkkaa viskoivat hujan hajan varusteitaan, telttojaan ja muita kamppeitaan tavarakärryihin. Aamiainen oli selvästi ohitse – tosin Brian epäili, oliko sellaista ollut alun perinkään.

Marie ryömi ulos teltasta. Hän näytti suhteessa paljon virkeämmältä kuin Brian, mutta hänestä hoitamattomat hiukset ja tummat silmänaluset erottuivat selkeämmin. ”Millä he luulevat armeijan jaksavan marssia koko päivän ilman aamiaista?” Brian tuhahti pudistellen päätään ja luoden katseensa ympäriinsä kompuroiviin miehiin.

Marie nousi, suoristautui koko pituuteensa ja ylikin, antoi muutaman nikaman naksahtaa kunnolla ja ojensi kättään vyötärölleen. Brian huomasi etukäteen, mitä Marie havitteli, ja käänsi katseensa kiireesti pois. Hetken päästä Brian tunsi korvansa vieressä olevan käden, ja aina yhtä vastahakoisesti kääntyi, vastaanotti ja söi Fuér-papunsa.

”Näistähän piti päästä eroon” Brian mumisi jo huomattavasti virkeämmin. Marie ei kiinnittänyt tähän huomiota vaan söi omansa ja sulki pussin.

”Sinä voit sitten alkaa kantaa polttopuuta, tulentekovälineitä, astioita, kattiloita, ruokailuvälineitä ja itse ruokaa mukanasi. Ja koska tiedän etukäteen mitä aiot sanoa, voisit jättää sen väliin ja hieman kiirehtiä tämän teltan kanssa. Olisi noloa, jos koko armeijakunta joutuisi odottamaan meitä!”

”Mitähän heräämisestä ja vääristä jaloistakin sanotaan…” Brian mietti itsekseen happamasti ja katsoi heidän telttaansa. Koska aikaa oli rajoitetusti, halusi hän hoitaa homman nopeasti – ja jos mahdollista, tyylikkäästi - ja esikuvanaan Armando Brian katsoi telttaa kuin ei muuta olisi nähnytkään.

”Pakkaudu!” Brian sanoi mielessään teltalle. Tukikepit katkesivat kuin tulitikut kankaan äkkiä vetäytyessä tiiviiksi mytyksi maahan. Tuntien Marien katseen polttavan niskassaan Brian hermostui ja yritti korjata tilanteen. ”Ei, ei, ei, purkaannu, purkaannu, purkaud-!”

Oli kuin tuhannet näkymättömät sakset olisivat äkkiä tulleet väliin: telttakangas alkoi repeytyä pieniksi palasiksi, jotka voimalla lensivät ympäriinsä. ”Olet kävelevä kaaos” Marie murahti ja korjasi tilanteen. Hän heilautti pari kertaa rannettaan, ja kaikki palaset kerääntyivät yhteen kasaan maahan. Marie käveli kasan luo ja nosti maasta ehjän telttakankaan. Brian tunsi itsensä lyödyksi ottaessaan kankaan vastaan ja juostessaan viimeiselle tavaravaunulle. Hänen onnekseen meno oli ollut suurin piirtein samanlaista lähes koko leirissä, eikä Brianin tavarakasaan heittämä kangas rikkonut minkäänlaista sotilaallisen järjestyksen kaavaa, joka loisti poissaoloaan.

Vaunukuski tuli henkilökohtaisesti hakemaan joukon hännillä olevia Briania ja Marieta, ja molemmat astuivat vaitonaisina sisään. Vaunut olivat tyhjät, joten Brianilla ja Mariella oli varaa valita istumapaikkansa. Brian päätti istua Marieta vastapäätä, sillä tyttö ei ollut selvästikään aamuvirkku.

Metsät, pellot, aavat maisemat pouta- ja sadepilvet, linnut, järvet, pienet tyhjät kylät: kaikki nuo kulkivat verkkaasti vaunujen ikkunoiden näköpiirin lävitse. Brian kirosi mielessään sen toimettomuuden tunteen, minkä matka hänessä herätti, ja painoi päänsä kämmenelleen tiiraten ulos mihinkään katsettaan – tai ajatustaan sen puoleen – keskittämättä. Aurinko oli jo korkealla, kun Brian äkkiä havahtui transsistaan.

”Olen pahoillani. En olisi saanut äksyillä sinulle.”

Brianilta meni hetki edes tajuta, että hänelle puhuttiin, ja vastaus Marielle sai odottaa sen aikaa, että Brian keksi, mitä tälle sanoisi. Marie ei katsonut häneen vaan jonnekin polviinsa, häpeä näkyi kauas.

”Älä viitsi, en minä nyt niin pienistä nokkiini ota” Brian sanoi kepeästi ja ihmetteli itsekin, miksi se tuntui valheelta. Joku muukin taisi huomata sen, ja Brian kiirehti nappaamaan puheenvuoron. ”Ja siis, minähän saan haukkuja muutenkin niin paljon, etten minä yksinkertaisesti enää välitä niistä kaikista. Loppujen lopuksi minä olen vain kävelevä katastrofi, joka ei osaa mitään.”

”Se on vale!” Marie huusi. Brian suorastaan pelästyi ja säpsähti, kiinnittäen nyt koko huomiointikykynsä tätä vastapäätä istuvaan, tuimasti takaisin tuijottavaan naisenalkuun. ”Älä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa sinuun! Sinä olet kuullut aivan liian vähän positiivista palautetta, mutta se ei ole totuus: sinä olet todella uskomaton ihminen!”

Brianin kädet olivat kasvojen edessä lähes suojaavassa asennossa, mutta takana olevat kasvot olivat niin hämmentyneitä, että siihen kädet jäivätkin. ”Mistä nyt tuulee?” Brian mietti kummissaan. Laskettuaan kätensä hän koetti miettiä jonkinlaista vastausta.

”Mutta Marie, kun et sinäkään voi väittää, että suurin osa saamastani huonosta palautteesta olisi aiheetonta…”

Marien katseessa syttyi taas tuli. ”Mieluummin aiheellinen huono palaute kuin aiheeton hyvä! Kyllä minä tiedän, mitä palatsissa harjoitellessamme miesten keskuudessa puhuttiin: kai minä nyt itsekin tajuan, etten pärjää sinulle tässä pelissä! Ja kuitenkin, koko sakki antoi sitä samaa hyvä Marieta kuin ennenkin!”

Ennen kuin Brian oli edes ehtinyt miettiä seuraavia sanojaan, muuttui tyttö taas silmissä. Marie käänsi katseensa surumielisenä ulos ikkunaan ja tuntui sanoneen asiansa. Brian ei keksinyt heti sanoja, joten hän teki yhden ainoan asian, jolla toivoi helpottavansa ystävänsä oloa, ja siirtyi tämän viereen istumaan. Brian ei ymmärtänyt, että sillä oli suurempi vaikutus kuin näytti.

”Kerrohan nyt, mikä sai sinut ajattelemaan tällaisia ikäviä ajatuksia näin aamutuimaan?” Brian kysyi jämäkän ystävällisesti toivoen saavansa selville koko jupakan alkuperän. Vastausta sai odottaa hetken, kunnes Marie käänsi katseensa ikkunasta takaisin polviinsa.

”Uni”, oli lyhyt ja ytimekäs vastaus.
”Oliko se mielestäsi enneuni?” Brian kysyi epäillen, uskomatta moisiin ollenkaan. Marie vilkaisi kenties hieman kylmästi Brianiin.

”Ei mitään enteitä, ikävä muistutus vain. Minä uneksin Naturan osasta: siitä avuttomuudesta, tietämättömyyden ja eksyneisyyden tunteesta, epäonnistumisesta. Siksi jos mitään minä aamulla suorastaan nautin siitä, että sain loistaa ja olla parempi…”

Marien ääni särkyi ja hän käänsi katseensa pois kohti ikkunaa. ”Vihaan itseäni” hän sanoi tylysti. Brian yritti miettiä tarkkaan seuraavia sanojaan, ettei vain sanoillaan loukkaisi Marieta enempää, ja tunsi pientä turhautuneisuutta.
”Jos minä jotakin haluaisin muuttaa, niin nämä Marien äkkinäiset mielialanvaihtelut! Ei hänestä ota kukaan selvää…”

Päätettyään mitä sanoisi Brian tarttui Marieta kämmenestä. Käsi oli hieman kylmempi kuin Brianin, mikä tuli hänelle hienoisena yllätyksenä.

”Marie, ei sinun tarvitse olla kaikessa paras” Brian sanoi jämäkästi. Marie kääntyi Brianiin päin suu hieman raollaan ja kasvoillaan muutenkin hämmentynyt ilme. ”Keskity siihen, missä olet hyvä; keskity siihen, mistä nautit. Älä anna muiden määrätä, mitä sinä haluat tehdä, koska se on asia, joka on vain sinun päätettävissäsi, ja mitä ikinä päätäkin haluta tehdä – mitä ikinä joudutkaan tekemään – niin minä autan sinua.”

Hetken aikaa kului epätodellisessa hiljaisuudessa. Molemmat vain katsoivat toisiaan, Brian niin vakavana kuin ikinä kykeni, tarkoittaen joka sanaansa. Marie katsoi yhä samalla hieman pöllämystyneellä ilmeellä kuin ei uskoisi mitä oli kuullut. Marien kääntäessä äkisti katseensa tiiviisti takaisin ikkunaan Brian pelästyi jo vieneensä asiat huonompaan suuntaan, mutta huomasi erehtyneensä: käsi, josta Brian piti kiinni, tarttuikin äkisti Brianin käteen ja puristi hetken aikaa tiiviisti. Se oli Brianista oikeastaan parempi kuin tuhatkaan kiitosta, eikä kumpikaan päästänyt irti. Ei koko matkan aikana.

[Emperor]

XXXVIII: Pitkä marssi, osa 3

Brianin oli aluksi vaikea sulattaa vaunujen pysähtymisen syyksi perillä olemista, sillä aikaa ei ollut tuntunut kuluneen kuin pieni tovi heidän lähdöstään. Heidän astuttuaan ulos vaunuista todisteet puhuivat kuitenkin puolestaan: ei oltaisi tarvittu viileätä iltatuulta ja oranssinpunaista taivaanrantaa kertomaan päivän lopun olevan käsillä, sillä parikymmentätuhatta sotilasta kaikkialla heidän ympärillään näyttivät varsin selvästi siltä, kuin olisivat juosseet pikamarssia pienoisen tovin. Ahnaasti sotilaat napsivat Fuér-papuja, hörppivät vesileileistään ja levittäytyessään ympäristöön – joka sattui tällä kertaa olemaan viljavaa peltomaata – enimmäkseen makasivat ne ensimmäiset hetket marssin päätyttyä. Edes ratsuväki ei näyttänyt täysin tyytyväiseltä, sillä moni, moni sotilas laskeutui ratsuiltaan alas varoen eikä taatusti ensimmäisenä istuutunut. Upseeristokaan ei ollut niin sadistinen, että olisi välittömästi vaatinut sotilaallista kuria, ja niin koko suuri joukko ihmisiä piti pienen hetken tauon sulassa sovussa ja täydellisessä yhteisymmärryksessä. Kukaan ei puhunut mitään, ei ollut yhteiskuntaluokkia, ei sotilasarvoja eikä yksiköitä, vain väsynyt joukko ihmisiä, jotka kiivaasti puuskuttivat ilmaa keuhkoihinsa.

Kun tilanne oli niin sanotusti tasaantunut, alkoi yhteisymmärryskin jo rakoilla, mutta suurimmilta ongelmilta vältyttiin leiriä pystyttäessä. Lähinnä murheenkryyneinä olivat uudet alokkaat, jotka innolla valittivat jokaisesta asiasta ja meuhkasivat. Loppujen lopuksi heitä eivät laittaneet ruotuun upseerit vaan astetta kokeneemmat aseveljet, joita moinen marmatus eniten otti päähän. Brian ja Marie auttoivat missä kykenivät, tosin Marie ehkä hieman tehokkaammin: loitsiminen sujui molemmilta edelleen suunnilleen samaan tapaan kuin aamullakin. Ainakaan Brian ei onnistunut enää silpomaan varusteita, mutta muutama telttakangas koki merkillisen kohtalon kadotessaan jäljettömiin sillä hetkellä, kun Brian yritti sitä selvittää loihtimalla. Tapaukset olivat tietty äärimmäisen noloja hänelle, mutta niin kauan, kun Marie otti asian huumorilla, otti myös Brian.

Telttaleiriä saattoi tuskin kutsua valmiiksi missään vaiheessa, mutta iltahämärän vaihtuessa jo todelliseksi pimeäksi olivat useimmat tärkeimmät paikat jo saatu pystyyn. Ruokapisteessä, joka sentään oli hyvin organisoitu, kävi koko ajan väkeä, ja autettuaan viimeistäkin sotamiestä teltan pystytyksessä päätyivät kyseiseen paikkaan myös Brian ja Marie. He huomasivat, että upseeristo oli selvästi antanut Armandon sanat eteenpäin miehille matkan aikana, sillä koko pitkä jono antoi heidän mennä ohitseen ja lähimmästä pöydästäkin löytyi sopivasti kaksi vapaata vierekkäistä paikkaa, vaikka moni joutui syömään jopa seisaalleen. Molempien omatunto hieman kolkutti, mutta vaikka he kieltäytyivät kohteliaasti, ei kukaan noille paikoille mennyt, ja kaksikko päätti hyväksyä tämän hyväntahdon eleen. Molemmat istuivat melko vaitonaisina ja söivät pienen ruoka-annoksensa, ja Brianin mieleen iskostui arvaamatta inhottava totuus: tuo olisi monen sadan miehen viimeinen ateria. ”Mutta keiden”, hän mietti kömpiessään Marien perästä heille varattuun telttaan varautuen tukalaan yöhön.

Koko aamu tuntui epätodelliselta. Kukaan sanoi hädin tuskin sanaakaan, ja upseeristoa toteltiin yllättävän vähin vastalausein: eilisilta oli selvästi ollut vielä kieltovaihetta, mutta nyt oli koko joukko siirtynyt hyväksymisvaiheeseen: tämä se oli. Joukot menivät upseerien osoittamiin muodostelmiin, jakaen jousimiehet, keihäsmiehet, ratsuväen ja muut eri yksikköryhmät omiin paikkoihinsa linjaan. Miehet eivät enää olleet pitkässä jonossa vaan leveässä rivissä, valtavana satojen metrien pituisena ihmismuurina. Kaikki paitsi Brian ja Marie olivat joukossa mukana, sillä Gabriel oli tullut sanomaan heille, että heidän tulisi jäädä leiriin odottamaan Armandoa. Marssikäskyn kajahtaessa alkoivat tuhannet jalat tahdissa talloa peltoja allaan, määränpäänään muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitseva Domini.

Leiri oli aavemainen niin tyhjänä. Brian ja Marie istuivat erään pöydän ääressä ja odottivat hermostuksissaan. Asiaa ei yhtään auttanut Brianin mieltä arveluttava tieto siitä, että hyvin pian hän joutuisi lähestymään Armandon ratsua tarkoituksenaan ratsastaa sillä.

”Minustakin se on kumma elukka” Marie sanoi ohimennen kuin lukien Brianin ajatukset, mutta Brianista asia ei ollut sama.
”Mutta sinä olet Marie Natura, sinä tulet toimeen minkä tahansa eläimen kanssa.” Marie katsoi hieman ikävästi Brianiin ja käänsi katseensa sivulle. ”Minä sen sijaan en ole koskaan tullut ihmeellisesti toimeen elukoitten kanssa, vielä vähemmän tuollaisen omituisen mutantin, joka” – Brian veti henkeä sanoakseen sen seikan, joka häntä todellisuudessa eniten arvelutti – ”kohta piakkoin liidättää minua kovaa ja korkealla taivaissa.”

Marie naurahti lempeästi. ”Minä mietinkin, milloin sanot nuo sanat ääneen. Totta puhuakseni en minäkään innolla odota sitä kyytiä sen arvaamattomalta näyttävän hevosen selässä, mutta minä luotan Armandoon – ja sinuun myös. Hyvin sinä pärjäät.”

Brian antoi nopean hymyn ja kohdisti katseensa taivaisiin. ”Sen näemme nyt” hän huokaisi äkätessään kauempana liitävän mutta nopeasti lähestyvän pisteen.

Brian ja Marie nousivat pöydän ympäriltä ja menivät Armandoa vastaan isommalle aukealle. Mies kaarteli hetken heidän yläpuolellaan, ennen kuin laskeutui pystysuunnassa muutaman metrin päähän heistä. Armando käänsi ratsunsa heihin päin ja katsoi heihin päättäväisesti. ”On aika” hän sanoi lyhyesti ja meni hieman edemmäs ratsun selässä. Eläintä moinen otti vastakarvaan eikä olento tuosta ainakaan iloiseksi tullut: jos mitään Brianilta lähtivät viimeisetkin halut lähestyä sitä. Kuin Brianin ajatukset lukien Armando huikkasi:

”Teitä ei lienekään esitelty. Tässä on uskollinen ystäväni Milith. Hypätkäähän selkään, ei se pure – useimmiten. Sinä ensin, Brian.”

Brian astui varovaisin askelin lähemmäs ja huomasi, kuinka Milith mulkoili tätä epäluuloisesti. Hänen astuttuaan kolme askelta hevonen äkkiä hirnahti ja kääntyi uhkaavasti kohti Briania, joka otti heti takapakkia. Armando rauhoitteli ratsuaan.

”Sooh, Milith! Tiedän, ettet pidä tästä, mutta jos luotat minuun, luotat myös heihin. He haluaisivat kovasti ratsastaa sinulla, ja he todella, todella tarvitsevat aseitaan. Eikö vain?”

”Totta kai” Brian sanoi lähinnä jälkimmäiseen toteamukseen. Milith mulkaisi molempia vielä epäluuloisesti, kunnes hitaasti kääntyi takaisin sivuttain. Brian lähti jälleen lähestymään ja uskaltautui jopa hevosen vierelle asti. Brian oli varma, että heppa värähti Brianin koskettaessa sitä, ja ponnistaen hyppäsi selkään. Milith huojahti hivenen, ja Brian olisi mieluummin ollut missä tahansa muualla. Hän otti mahdollisimman mukavan asennon satulattomassa hevosenselässä ja mahdollisimman läheltä Armandoa, eikä ainoastaan tehdäkseen Marielle enemmän tilaa. Homma sujui paljon kivuttomammin Marielta, joka oli jo muutenkin tutustunut senkaltaisiin eläimiin. Kaikki kolme istuivat nyt Milithin selässä, ja jännitys leijui kaikkien kolmen ympärillä paksuna kuin hernerokka.

”Mennään lopettamaan tämä sota!” Armando hihkaisi lähes voitonriemuisena ja piiskasi hevosen liikkeelle.

Lentoonlähtö oli nopea ja yhtä raju kuin Brian oli pelännytkin: voimakkaat siivet nostivat kolmikon nopeasti kymmenien metrien korkeuteen lähes pystysuorassa kulmassa. Brian kiinnitti katseensa jonnekin Armandon takaraivoon vannoen, ettei katsoisi alas, ja tunsi, kuinka eläin huojui ylös ja alas siiveniskujen tahdissa. Tuuli voimistui sitä mukaa mitä nopeampaa he menivät, ja Brianin korvissa kohisi kovaa.

Brian kuitenkin huomasi, että kun kyytiin tottui, se oli itse asiassa melko tasaista. Hän ei kuitenkaan väittänyt ikuisuudelta tuntuvaa matkaa miellyttäväksi: eniten häntä häiritsi tieto, tai pikemminkin tietämättömyys, kuinka korkealla he oikein kiisivät. Minuutit tuntuivat tunneilta lähdön ja Armandon äkkinäisen huudon välissä.
”Tuolla he ovat!”

Brianin täytyi keskittyä ankarasti vääntääkseen päänsä alaviistoon, mutta huojentui huomattuaan, että Armando oli laskenut korkeuden ehkä kahteen, kolmeenkymmeneen metriin, joka oli Brianista jo paljon siedettävämpi korkeus. He ylittivät juuri ensimmäiset joukko-osastot, jotka olivat pysähtyneet Armandoa odottamaan. Näky oli vaikuttava. Koko armeija seisoi pitkänä rivinä joukko-osastoja kasvot kohti yhä hieman alenevaa ja kivikkoista rannikkoa. Brian käänsi katseensa samaan suuntaan ja näki ensimmäistä kertaa sukunsa kaupungin. Näky ei ollut iloinen: kaupunki ja sen ympärykset kuhisivat tuhansista kuolleista sotilaista. Suurin osa kaupungista oli raunioina ja liekkimeri raivosi, luoden yhä korkeammalle nousevaa savupilaria. Maisemaa hallitsi kuitenkin aivan rannalla oleva jyrkästi nouseva kieleke, jonka päällä kohosi vaikuttavan korkuinen majakka. Brian käsitti rakennuksen mittakaavan vasta sitä vähän aikaa tutkittuaan, sillä se oli muiden rakennusten korkeudesta päätellen toistasataa metriä korkea. Torni suippeni ylöspäin ja oli lähes kokonaan aavemaisen valkoinen, ainoana poikkeuksena muutamat vyötä muistuttavat mustat renkaat tasaisin väliajoin.

Kaikki tuo tieto oli vaikeasti sulatettavissa, eikä Brian ehtinyt ihailla kauaakaan maisemia, ennen kuin huomasi ongelmien alkavan. Kuului matala mutta kovaääninen torvi, joka tuntui vatsassa. Kaupungista ja sen ympäriltä alkoi valua ulos määrättömästi sotajoukkoja, kaikki suunnaten Arkanian armeijaa kohti. Organisoiduiksi heitä ei voinut sanoa, mutta heidän määränsä ja ilmeinen taistelutahtonsa herätti kunnioituksenomaista pelkoa. Armando ilmeisesti huomasi saman ja pysähtyi, jääden leijailemaan hieman etulinjan yläpuolelle.

”Sieltä ne tulevat! Arkanian urhot, haluan, että katsotte heitä tarkkaan! Sieltä tulee vihollinen, sieltä tulee kuolema!”

Milith kääntyi niin, että Arkanian joukot olivat nyt heidän oikealla puolellaan. Armando piti hetken tauon, ja Brian huomasi, miten tämän silmissä syttyi kiilto. Tämän sanat olivat voimallisesti lausuttuja ja joka sana kantoi mukanaan vakaumusta.

”Nyt haluan, että katsotte itseänne. Keitä te sitten olette? Te ette ole vain sotilaita, te olette kostajia! Te ette vain taistele Arkanian puolesta, te olette Arkania! Olette niitä, jotka ovat kärsineet, joutuneet elämään totaalisessa helvetissä sen vuoksi, mikä edessänne nyt näkyy! Olette kokeneet menetyksen tuskan, pelon, epäoikeudenmukaisuuden, kaiken sen heidän takiaan! Eikä se riitä heille! He haluavat teidätkin, he haluavat kotinne, he haluavat vaimonne, lapsenne, vanhempanne; kaiken, mitä teillä vielä on ja mitä pidätte arvokkaana, rakkaana! Minä en ainakaan aio antaa heille siihen mahdollisuutta! Ei, minä aion kostaa heille tänään kaiken sen, mistä olen kärsinyt! Kuvitelkaa, miten onnekkaita olette, kun teille on suotu sama mahdollisuus!”

Ilmassa tuntui sähköä. Armando huusi jo suorastaan raivoisalla kiihkolla, mikä niin läheltä katsottuna oli lähes pelottavaa, mutta miehiin se tuntui tepsivän. Ryhtikin miesten keskuudessa parani kuin itsestään, eikä kukaan päästänyt katsettaan irti Armandosta.

”Nyt katsokaa heitä uudestaan! Katsokaa heitä viimeisen kerran, sillä te tulette olemaan viimeiset, jotka heidät näkevät! Älkää nähkö kuolemaa tai tunteko pelkoa! Ei, nähkää vihollinen, nähkää rikollinen, nähkää tuomitut! Miehet, nänä päivänä me iskemme takaisin! Nyt on meidän hetkemme!”

Armando nosti toisen nyrkkinsä ilmaan ja takoi sillä ilmaa viimeisten sanojen painoksi.
”Tänä päivänä elämä voittaa!”

Se oli maaginen hetki. Aika ja universumi itsessään tuntui pysähtyneen ikuisuudelta tuntuneen pienen hetken ajaksi. Sitten, yhdestä suusta, yhdestä kehosta, yhdestä sielusta koko valtava armeija päästi veret seisauttavan hurraahuudon. Maan olisi voinut luulla tärähtelevän, vuorien vapisevan ja merien kuohuvan sen käsin kosketeltavan taistelutahdon voimasta. Nyrkit puivat ilmaa, aseet heiluivat ja kilvet paukkuivat. Brian käänsi hitaasti katseensa Armandoon.

Kaikki se meteli. Voitonvarma ilme Armandon kasvoilla, kun hän kääntyi katsomaan Dominia. Tummat pilvet taivaalla, jotka varmasti toisivat rankkasateen taistelun päätyttyä.

Ei ollut epäilystäkään. Sinä päivänä tehtäisiin historiaa.

[Emperor]

Kas niin. Kappale, joka on viimeisen vuoden aikana muodostunut viimeistä piirtoa myöten mieleeni on nyö saatu vuodatettua paperille. Onnistuin mielestäni jopa paremmin kuin olisin odottanut: yleensä liikaa valmiiksi mietityt kappaleet ovat laadultaan jopa selvästi välikappaleita huonompia.

Onkin muuten ennätyspitkä kappale. Toivottavasti kukaan ei pelästy.

***

IXL: Kolme kertaa kirkkaus, osa 1

Armando käänsi Milithin kohti puoliksi tuhottua kaupunkia ja vihollisten lähestyvää rintamaa. Arkanian armeijan sotahuuto tuntui vaimenevan Armandon sanojen alla. "Loppu on nyt kiinni meistä" hän sanoi jämäkästi. "Kohteemme on Lightin perheen koti, mihin oletan Friedrichin majoittuneen. Minun tuskin tarvitsee erikseen osoittaa kohdettamme?"

Brian vilkaisi varovasti Armandon olkapään yli näkymiä heidän edessään. Maisemaa hallitseva majakkatorni kurotti korkealle kaupungin palavien rakennusten savun ylle.
"Ainakin se on suurempi kuin Naturoiden lukaali", Brian sanoi tarpeeksi kovaa niin, että myös Marie kuuli.

"Lienee kompensaatiota", Marie sanoi kuin ohimennen. Armando naurahti.

"Tuosta asenteesta minä pidän. Pitäkäähän kiinni!"

Armando piiskasi ratsunsa liikkeeseen ja kaikki nytkähtivät piirun verran taaksepäin. Maa rullasi heidän allaan kuin kaitafilmi. Heidän lähestyessään kuolleiden etujoukkoja Armando nosti korkeutta, eikä Brian halunnut tietää kuinka paljon.

"Lähestymme kaupungin portteja" Armando huusi puoliksi olkansa yli, ja Briankin uskaltautui kääntämään katseensa alaspäin. Hän ilahtui huomatessaan heidän liitävän suhteellisen matalalla, muttei ilahtunut nähdessään kaupungin porttien – tai sen, mitä niistä oli jäljellä - olevan miehitetty.

"Hopp!" Armando puuskahti äkillisesti ja käänsi Brianin suureksi harmiksi kulkusuuntaa jyrkästi ylöspäin. Brian puristi Armandon palleaa niin lujaa, että ellei Armandolla olisi ollut haarniskaansa, ei hän olisi luultavasti saanut henkeä.

"Miksi sinä noin teit?" Brian huusi puoliksi ärtyneellä, puoliksi kauhistuneella äänellä. Armando ei ehtinyt vastata ennen kuin Milith alkoi yllättäen lentää siksakkia. Joka kerta hevosen kääntyessä kallistuivat kyytiläiset hieman pois hevosen päältä, ja Brian toivoi olevansa missä tahansa muualla. Silmiään kiinni puristaen hän rukoili keikutuksen pian loppuvan. Hänen oli vaikea hengittää, eikä vähiten hänen vatsaansa kahdella kädellä puristavan Marien takia.

He pysähtyivät. Brian suorastaan läähätti avatessaan silmiään ja hellittäessään otettaan Armandosta. Koko kolmikko keinui ylös alas Milithin siiveniskujen tahdissa.
Brian katsoi alas ja yritti rauhoittaa itseään, vaikka osasikin päätellä heidän olevan yli sadan metrin korkeudessa. Kaupunki oli kuin muurahaispesä tuhansine kuhisevine muurahaisineen. Kuolleita näytti olevan joka paikassa: kaduilla, puistoissa, rakennusten katoilla, muureilla sekä tietty suurina joukkoina kaupungin edustalla taistelemassa arkanialaisia vastaan. Kaukaakin Brian erotti joukkojen sekoittuneen: raskas ratsuväki niitti kolkkoa satoa sivustoilla, jousimiesrykmentit ampuivat yhteislaukauksia loputtomaan vihollismereen ja siellä täällä tapahtui räjähdyksiä, jotka olivat joko taikuuden tai sotakoneiden aiheuttamia. Arkanialaisia näytti loppujen lopuksi olevan piirun verran enemmän, mutta jolleivät Brian, Marie ja Armando pian saisi armeijaa lamaannutettua, tekisi kuolleiden eläimellinen raivo miehistä varmasti lopun.

Brian katsoi Armandoon, joka tiirasi miettiväisenä alaspäin kiinnittämättä huomiota taisteluun. "Miksi me tänne tulimme? Ja miksi aloit kaarrella kuin heikkopäinen?" Brian tivasi.

"Ellen olisi, koristaisi rintakehääsi nyt komeasti sojottava nuoli" Armando sanoi irrottamatta katsettaan tornin juuresta. Tämän katse muuttui miettiväksi hänen mittaillessaan majakan sisäänkäyntiä ja alaosia. "Veikkaan kyllä pahoin, että tuosta emme mene helpolla läpi. Emme pääse lähemmäs kartanon oviaukkoa ilman, että ilma ympärillämme on täynnä kuolleiden ampumia nuolia... ja nuo paskiaiset odottavat meitä."

"Etkö voisi raivata tietä taioilla?" Marie kysyi huolestuneena.

"Mahdollisesti, mutta se olisi riskialtista teille enkä halua kohdata Friedrichiä uupuneena. Sitä paitsi minulla on jo parempi ajatus", Armando sanoi päättäväisesti ja käänsi katseensa ylös. Brian katsoi samaan suuntaan, huokaisi voi ei ja ehti täpärästi ottaa paremman otteen Armandosta heidän nytkähtäessään eteenpäin.

He kaarsivat spiraalimaisesti majakanviertä ylöspäin, aina vain korkeammalle, kunnes he lopulta ohittivat majakan huipulla olevan parvekkeen. Milith laskeutui aavalle marmorialustalle, joka kiersi majakan huipun. Brian oli yltiökiitollinen saadessaan taas tuntea jotakin jykevää jalkojensa alla ja vedettyään kerran syvään henkeä kiinnitti huomionsa majakkaan.

Vasta nyt rakennuksen koko kävi todella selväksi Brianille. Huippu oli rakennuksen suipoimmaksi kohdaksikin suuri, monta kymmentä metriä halkaisijaltaan, ja sitä kiertävä marmorinen terassi-parveke oli pinta-alaltaan ällistyttävä. Brian arveli näin korkeassa rakennuksessa olevan kymmeniä kerroksia, mutta se taso, jolla he nyt seisoivat, oli ylimmäinen. Ylin kerroskin oli silti suuri, ainakin päätellen korkeista ikkunoista, jotka peittivät viimeisen kerroksen sisäänsä.

Armando syötti Milithille sokeripalan ja lähetti sen sitten menemään. "Kutsun sitä kun lähdemme", hän sanoi Brianin ja Marien kysyviin ilmeisiin. Kolmikko käänsi katseensa ikkunoihin, jotka eivät Brianista tuntuneet ikkunoilta lainkaan - himmeistä jättiruuduista kun ei nähnyt läpi juuri mitään. Lasien tarkoitus oli ilmeisesti tarkoitus toimia enemmänkin seininä. He myös huomasivat pikaisen tarkastuskierroksen jälkeen, ettei missään ollut ovea itse huoneeseen lasiruutujen takana.
"Vai niin" Armando sanoi toteavasti ja hiveli yhtä lasiruutua. "Täytynee tehdä oma sisäänkäynti."

Armando meni aivan lasiruudun eteen, yhdisti etusormensa lasiseinämälle hieman päänsä yläpuolelle ja alkoi hitaasti liikuttaa niitä symmetrisesti ensin sivuille, sitten alaspäin. Sormien jäljessä tuli lasiin syvä viilto kuin lasileikkurista ikään.
"Tuokin mieleen muistoja" Marie sanoi seesteisesti katse Armandon käsissä. Brian katsoi kummeksuen ensin Marieta, sitten Armandon sormia, ja tajusi Armandon käyttävän aivan samaa tekniikkaa kuin mitä hän ja Marie olivat käyttäneet teoriaosuuden ainekirjoituksissa - tosin luultavasti sata kertaa vahvempana. Brian oli saanut hädin tuskin raaputettua nimeään puupöytään.

Armandon sormet kohtasivat marmorialustan, ja hän nousi ylös.
"Tämä se on" hän sanoi katsoen molempiin ankarasti. "Oletteko valmiit?"
Brian nyökkäsi lyhyesti tuntien samalla kuin olisi allekirjoittanut jotakin. Tunne ei ollut mukava, mutta enää ei voinut perääntyä. Brian katsoi vielä Marieen, joka katsoi takaisin ja hymyili ilotonta hymyä. Molempien katseet kohtasivat Armandon, joka hänkin hyökkäsi lyhyesti, kääntyi lasiseinään ja potkaisi irti leikkaamansa kohdan alaosaa napakasti saappaankärjellään.

Lasinpala irtosi raameistaan ja kallistui Armandoon päin, joka otti palan vastaan ja asetti sen nojaamaan lasiseinää vasten. Armando kurkkasi ensin varovaisesti huoneeseen ja eteni sitten sisälle kaksikko vanavedessään.

Huoneessa oli niin monta kulmaa, että sitä saattoi hyvällä omatunnolla kutsua pyöreäksi. Tila oli yllättävän valoisa: lasiruutujen sille puolen valo pääsi esteettä läpi ja ulos näki kirkkaasti. Huone oli melko korkea ja oudon avara: huoneessa ei ollut muuta kuin keskellä huonetta katosta roikkuva, vaaleata valoa loistava, diskopalloa muistuttava pallo, jonka tarkoitusta Brian pystyi vain arvailemaan. Briania kuitenkin kiinnosti enemmän, mikä ihme tuon huoneen tarkoitus oli – ja kuinka sinne ylipäätään tulisi päästä. Koristeellisia kiemuroita risteili lattiassa ja katossa, mutta portaikkoa tai hissintapaista ei ollut näkyvissä.

”Mikä tämä huone on?” Brian kysyi kuiskaten, vaikkei tiennytkään miksi. Häntä luultavasti piti jännitystilassa tieto, että he olivat vihollisen maaperällä. Sama tieto lieni myös syy Marien ja Brianin kyyristelyyn Armandon takana.

”Toivoin, että sinä kertoisit minulle”, Armando sanoi hieman äänekkäämmin mutta tarkastellen silti valppaasti ympäristöään. ”Et tietäisi miten täältä pääsee alas?”

”Pilailetko?” Brian vastasi kuivakasti. He olivat tulleet valopallon juurelle, ja se hiljaa huristen säteili valoa heidän yläpuolellaan. Armando tiirasi pari kertaa ylimalkaisesti ympärilleen ja huokaisi.
”Samapa tuo. Voisinpa veikata hänen tul-”

Kuului kova, metallinen kalahdus ja koko joukko terävöityi. Äänen lähde oli jossakin huoneen reunalla, ja omituisen, voimistuvan kalkatuksen säestämänä aukeni yksi koristeltu laatta lattiasta.

”Siinä hän tulee” Armando sähähti ja tuuppasi toisella kädellä Briania ja Marieta taaksepäin samalla, kun toisella tarttui ruoskaansa. Armando peruutti koko joukon huoneen vastakkaiselle lasiseinälle, ja siinä he odottivat aseet valmiina, silmät lukittuina lattiaan auenneeseen aukkoon. Kalkatus kuului yhä selvemmin ja selvemmin. Brian nielaisi.

Mustanharmaa hiuspehko oli ensimmäinen asia, mitä luukusta tuli esiin. Se, mitä luukusta oli nousemassa, nousi selin heihin nähden, eikä Brian saanut kovin hyvää yleiskuvaa viittaan itsensä verhoavasta miehestä. Hän erotti vain omituisesti muotoutuvat ääriviivat sekä selässä olevan miekantupen. Ei aikaakaan, kun hissi pysähtyi huoneen lattian tasolle tuotuaan huoneeseen yhden henkilön lisää. Hetken aikaa vallitsi täydellinen hiljaisuus.
”Friedrich”, Armando sanoi jämäkästi ja selvästi.

”Armando”, syvä ääni vastasi hitaasti ja halveksuen huoneen perältä. Mies kääntyi heihin päin.

Brianin yrittäessä muodostaa kokonaiskuvaa miehestä ei hän voinut olla kammoksumatta miehen kertakaikkista epäsuhtaisuutta. Ensimmäinen Brian vääjäämättä huomaava seikka oli, että miehellä ei ollut vasenta kättä lainkaan, ainoastaan parin sentin pituinen tynkä, jonka hiha oli leikattu irti ja solmittu umpeen. Oikea käsi sen sijaan oli ylilihaksikas, itse asiassa miehen koko ruumis oli jykevä ja jotenkin ylisuuren oloinen saaden tämän pään näyttämään pieneltä.

Miehen ihonväri lähenteli harmaan sävyjä. Hänellä oli pitkät, olkapäille ulottuvat mustat hiukset, mutta mukaan mahtui myös huomattavia harmaita tuppoja: oli selvää, että mies oli jo vanhempi kuin tämän muu ruumis antoi ymmärtää. Kasvot tällä olivat kuin puoliksi kivestä veistetyt: miehen muodot olivat jykevät leukaa, poskia, kaulaa ja nenää myöten. Silmät olivat mustien renkaiden ympäröimät ja valkuaisissa oli punoitusta. Tämän iho vaikutti kovettuneelta ja halkeilleelta, kuivien huulten välistä kumisi kuitenkin elinvoimainen, syvä ääni. Kukaan ei sanonut mitään, Armando ja Friedrich vain tuijottivat toisiaan silmin, joiden takaa saattoi nähdä kaikkien negatiivisten tunteiden kirjon.

Armando rikkoi ensimmäisenä hiljaisuuden. ”Sinulla on jotakin minulle kuuluvaa”, hän sanoi pitäen äänessään muodollisen sävyn, mikä teki tilanteesta epätodellisen tuntuisen. Friedrichin kasvot kiristyivät paheksuvaan ilmeeseen.
”Minun tietääkseni se ei kuulu sen enempää sinulle kuin niillekään, keitä palvelet.”

”Minun miekkani?” Armando kysyi laiskasti, jopa yllättyneesti, mutta edes kepeää, leikkimielistä hilpeyttä ei hänen äänessään ollut. Friedrichin kulmakarvat kohosivat aavistuksen, mutta hän ei irrottanut katsettaan Armandosta ojentaessaan massiivista kättään niskansa taakse ja vetäessään metallisen sivalluksen saattelemana miekkansa selässään olevasta tupesta. Kyse oli enemmänkin sapelista, kooltaan se oli hieman Brianin miekkaa pienempi, mutta tuossa kädessä se näytti kerta kaikkiaan paikoilleen kuulumattomalta: Friedrich heilutteli raskasta asetta kuin keittiöveistä laiskasti edessään.

”Sinun miekkasi, Armando?” Friedrich sanoi hitaasti. ”Ehei, minä voitin tämän sinulta rehdissä kamppailussa. Jos tämä oikeutetusti jollekulle kuuluu, niin se olen minä. Sinusta en voisi sanoa samaa.” Friedrich heitti ylimalkaisen silmäyksen Armandoon. ”Mikään, mikä mukanasi nyt on, ei ole sinun omaasi.”

”Hah!” Armando hihkaisi pelottavalla äänellä. Hän laittoi ruoskansa takaisin vyölleen ja levitti käsiään sivuille. Brian ei pystynyt ymmärtämään, minkä takia hän oikein halusi näyttää murhaavan avuttomalta. ”Jos joku viimeksi tavatessamme oli voittaja, niin myönnän, etten se en kyllä ollut minä tai Richard-raukka.” Tässä kohtaa Armandon kasvoille levisi äärimmäisen vahingoniloinen virne, ja hän katsoi Friedrichiin kulmiensa alta. ”Mutta voin myös vannoa, että kuulin sinun tuskanhuutosi, kun Garand iski kätesi irti!”

Brianista tuntui, että Armando oli osunut hermopisteiden kiukkusuoneen: se välähdys, joka Friedrichin silmiin hetkeksi tuli, näytti olevan ainoa reaktio tahtoon repiä Armandon sydän tämän rinnasta. Ilmapiiri kylmeni huomattavasti.

”Pahaan aikaan hän sen tekikin” Friedrich sanoi naamioiden mestarillisesti sisäiset tunteensa. ”Jos olisin saanut annettua juuri sen iskun, jonka Garand keskeytti iskemällä raukkamaisesti takaapäin, olisin viimeinkin päässyt lopullisesti eroon kirotusta riesasta, jota minun oli kutsuttava oppilaakseni.”

[Emperor]

IXL: Kolme kertaa kirkkaus, osa 2

Friedrich viittasi kädellään Brianiin ja Marieen. ”Vaan millä oikeudella sinä otat oppilaita, kun et pysty huolehtimaan itsestäsikään? Luuletko osaavasi kouluttaa heitä?”

Armandon suulle vääntyi ilkeä virne. ”Mollaat vain itseäsi, Friedrich. Sinun oppilaasihan minä olin, ja itse väittäisin, että vika on puoliksi opettajan, puoliksi oppilaan, ellei koulutettava ota oppiakseen. Miten on?”

Friedrich murahti ja tämän silmät kapenivat. ”Myönnän ainoastaan yhden virheeni: en saanut sinua viimeksi hengiltä. Muutoin tein kanssasi erinomaista työtä, mutta edes se ei riittänyt kaltaisellesi toivottomalle tapaukselle. Ja tiedätkö, mitä tapahtuu, kun epäpätevä ihminen opettaa?” Friedrich virnisti ilkeästi. ”Heidän potentiaalinsa on hukkaan heitetty!”

Tuon väitteen Armando otti henkilökohtaisesti. Tämän ääni sai nyt temperamenttia. ”Väitätkö itse kyenneesi parempaan? Väitätkö, että olin sinun opissasi ollessani parhaassa mahdollisessa koulutuksessa? Että se, mitä kävin läpi, oli aina enemmän hyödyksi minulle? Muistaakseni puolet koulutuksestani käytit pelkästään siihen, että tuotit minulle mahdollisimman paljon fyysistä kärsimystä saadaksesi siitä sadistista mielihyvää!”

”Armando, mitä sinä heistä haluat?” Friedrich lausui nyt kovempaa ja viittasi taas Brianiin ja Marieen. ”Katso heitä! Toit heidät tänne taisteluavuksi! Taisteluavuksi! Älä siis vain kerro minulle, etteivät he ovat vielä tappaneet ketään!”

Brianin selässä kulki kylmiä väreitä. Friedrich oli sinällään oikeassa, että vaikka Brian ja Marie olivat harjoitelleet paljon, oli oikea taistelutilanne täysin erilainen verraten kuivaharjoitteluun. Brian myönsikin itselleen varsin helposti, ettei olisi varmasti kyennyt viemään kenenkään henkeä. ”En ensimmäisessä taistelussani”, Brian ajatteli, huomasi tilanteen hienoisen ironian eikä hymyillyt.

”Eikö kyky olla tappamatta vihollistaan ole suurempi kuin kyky tappaa kaikki edestään?” Armando lausui hampaidensa välistä mulkoillen Friedrichiä kulmiensa alta.

”Mitä röyhkeyttä!” Friedrich huusi ärtyneenä. ”Sinun kätesi ovat enemmän veressä kuin minun!”
”Kenenköhän ansiota se on?!” Armando huusi takaisin. Briania kammoksutti hieman se tosiseikka, ettei Armando kieltänyt väitettä.

”Sinä halusit sotilaaksi, Armando, ja sotilaan minä sinusta tein! Olkoonkin, että paiskoin sinua mielin määrin ympäri harjoitushuonetta. Olkoonkin, että tein sen purkaakseni sinua ja Richardia kohtaan tuntemaani vihaa. Sotilaan elämä on kärsimystä! Sinä itse annoit minun ymmärtää, että olet mieluummin taistelukentällä kuin pöydän äärellä papereita siirtelemässä! Nämä tässä eivät ymmärrä taistelusta yhtään mitään, ennen kuin ensimmäisen kerran todistavat sitä tunnetta, joka tulee toisen ihmisen hengen riistämisestä! Kaikki eivät sitä edes kestä, mutta sinustapa tulikin tappokone, joka osasi oikeuttaa niin teurastuksen, kuolemantuottamuksen kuin armomurhankin! Vai oletko jo unohtanut loppukokeesi, Armando, ja sanat, joilla oikeutit tekemisesi silloin?”

Äkkiä Brianista tuntui, ettei hän halua kuulla yhtään enempää. Hän ei halunnut kuulla keskustelusta enää sanaakaan, sillä hän pelkäsi saavansa tietää Armandosta jotakin sellaista, mistä hän ei pitäisi. Brian katseli Armandoa, joka tuntui unohtaneen heidät kokonaan, ja näki edessään aivan vieraan ihmisen.

”Vai oikeutusta?” Armando sanoi myrkyllisesti. ”Millä sinä sitten oikeutat veritekosi, ne lukemattomat, anteeksiantamattomat synnit, jotka olet toteuttanut vuosien varrella – luultavasti jo ennen minua? Mikä on sinun motiivisi?”

”Minun motiivini eivät sinulle oikeastaan kuulu, mutta koska asialla ei ole enää hitusenkaan merkitystä, voinen joustaa. Lyhyesti sanottuna motiivini on sama kuin sinulla, Armando.” Friedrich sanoi lausuen viimeiset sanat maireasti. Sekös Armandoa hermostutti.

”Sinä et tiedä mitään minun motiiveistani!” Armando sylki takaisin, Friedrichin ilme koveni.
”Enkö, Armando? Etkö sinäkin tahdo paremman Arkanian?”
”Näinkö se toteutetaan?”
”Älä sinä kehtaa moralisoida minua!” Friedrich jylisi. ”Minä tunnen sinut paremmin kuin parhaimmat ystäväsi ja tiedän sinusta asioita, joita et näille kahdellekaan paljasta!”

”Mitä sinä muka tiedät?” Armando tivasi, mutta tämän äänessä oli nyt erotettavissa pieni yllättynyt sävy, jonka Friedrich selvästi huomasi.

”Et ylläty tiedoistani läheskään yhtä paljoa kuin kuullessasi, miten tietämätön sinä itse olet! Sinä luulit olevasi täydellisessä hallinnassa, että suunnitelmasi ja taktiikkasi ovat vuosia muita edellä, elit omassa pienessä utopiassasi, mistä käsin sinä näennäisesti hallitsit koko tilannetta. Et kaikessa kevytmielisessä ylimielisyydessäsi edes huomannut, että kuolleiden taudin kehitti nenäsi alla Hendrick Fetter!”

Sen aikaa, mitä tiedon kulkeutuminen Armandon korvista niiden väliin ja tiedon analysoiminen kesti, valuivat tämän kasvot epäuskoisina alaspäin, mutta kun lopullinen päätös oli tehty, tuli tämän suusta kovin huuto siihen mennessä.
”Se on vale!”

”Miksi minä valehtelisin sinulle, Armando?” Friedrich kysyi tivaavalla äänellä osoittaen olevansa hyvinkin tosissaan. Totuuden saattoi jopa lukea miehen kasvoilta, eikä Armando selvästikään halunnut hyväksyä sitä.

”Se ei voi pitää paikkaansa! Hendrick ei voi olla vakooja!” Armando yritti tehdä sanomaansa todeksi huutamalla sitä mahdollisimman kovaa. Friedrich ärähti kuuluvasti.

”Vakooja? Kuka puhui mitään vakoojasta? Hendrick Fetter ei kehittänyt mitään muuta kuin itse taudin esiasteen, jonka minä sitten jalostin lopulliseen muotoonsa.”

Armando näytti jopa jokseenkin huojentuneelta, eikä tuntunut heti ymmärtävän, millainen sanoma Friedrichin sanoihin kätkeytyi. Armandon huomatessa sen tämän kasvoille levisi jopa kauhistunut ilme hänen lausuessaan seuraavia sanojaan.
”Mitä, nappasit – sinulla siis oli vakooja Arkaniassa?”

Friedrich tuhahti. ”Siinä näet taas, ettet ole ainoa, joka osaa tehdä suunnitelmia, lähettää vakoilijoita ja kerätä tietoa. Ainoa ero on, että minun agenttiani et onnistunut paljastamaan edes silloin, kun pieksit tämän henkihieveriin Leniassa!”

Hetken aikaa Brianin mieli löi tyhjää, kunnes totuus pamahti hänen mieleensä kuin varsijousen nuoli. Marie tajusi saman ja henkäisi kauhistuneena. ”Derek!”

Armando seisoi paikoillaan, tuijottaen tyhjään lohduton katse silmissään. Hän ei selvästikään voinut ymmärtää, miten hän oli saattanut tehdä moisen erheen. Friedrich jatkoi veitsen kääntämistä haavassa.

”En voinut, vaikka toki olisin halunnut, vakoilla sinua suoraan, sinä kun olisit hyvinkin saattanut saada agenttini kiinni. Vaan mietipä, kenellä Arkaniassa oli suunnilleen yhtä paljon valtaa kuin sinulla, oli korruptoituneempi kuin Wonderian koko senaatti ja jonka toimista et edes halunnut tietää? Garandilla tietenkin. Ja nuori Derek sopi tarkoituksiini ihanteellisesti, sillä jo hänen käyttäytymisensä oli niin yliammuttua, että kaikki olettivat häntä vain elitistiseksi, hemmotelluksi kakaraksi. Näin hän pääsi lähelle kaikkea sitä, mitä halusinkin: Garandia ja Arthuria isänsä avulla sekä jopa sinua, Armando, omassa pienessä hyvin järjestetyssä maailmassasi. Derek sai vapaan pääsyn suhteillaan kaikkialle, vakoili tärkeitä henkilöitä - muun muassa esti tiedon kuolleiden taudista pääsyn Arthurille - ja sai jopa sinusta selville seikkoja, joiden et varmasti haluaisi leviävän!”

Armandon kasvoilla näkyi epäuskoinen ilme. Hän ei tuntunut ymmärtävän tilannetta, eikä Friedrich auttanut asiaa yhtään.
”Oli oikeastaan onni, ettet lähtenyt Benoruksen mukaan silloin vuosia sitten: olisi ollut sääli, mikäli olisin surmannut sinut jo silloin. Olet pelannut niin hyvin pussiini, ettet-”
”Mitä? Benorus?” Armando parkaisi. ”Sinunko luoksesi Garand meitä oli– siis Garandko tiesi missä sinä olit?”

”Jotakin, missä sinä epäonnistuit” Friedrich sanoi halveksuen. ”Uskon hänen päässeen jäljilleni parikin kertaa, mutta koska sota sopi hänen suunnitelmiinsa, ei hän tiedoistaan suuremmin ilmoitellut. Mikä kertakaikkinen hölmö. Ainoa syy, miksi hän luultavasti teidät edes lähetti minun luokseni – tietenkään mitään etukäteen kertomatta – lieni toivo siitä, että raivaisin teidät hänen tieltään.”

Armandon kasvoilla oli hetken tyhjä katse, jonka aikana hänen tunteensa erästä Ylches Garandia kohtaan laskivat, jos mahdollista, vieläkin negatiivisemmiksi. Tämän kasvoille palasi taas raivokas irvistys.

”Vaan se ei muuta sitä seikkaa, ettet ikinä ilmestynyt taistelukentälle! Kun valtavat armeijat kohtasivat taistelukentillä, minä olin siellä! Ja aina sain pettyä, kun vihollisarmeijaa johtikin jokin pahuksen sätkynukke, jolla ei ollut mitään todellista merkitystä suurella kaavalla!”

”Et ole tosissasi!” Friedrich karjaisi ärtyneenä. ”Eivät kenraalit, johtajat ja strategistit itse taistele! Minä ymmärsin sen, Arthur ymmärsi sen, jopa Garand ymmärsi sen! Ei ole ihmekään, että Arkanian joukot ottivat aina niin määrättömästi turpiinsa: heidän johtajansa oli taistelukentällä!”
”Ja sinä et! Et ikinä uskaltanut-”

”Idiootteja, Arkania on täynnä idiootteja! Yksi idiootti antaa taktiikasta mitään tietämättömälle sotilaalle marsalkan arvonimen, ja tämä idiootti taas johtaa armeijansa itse taisteluun! Luuletko, että olisin näin voitokas, mikäli olisin hillunut taistelukentällä odottamassa harhalaukausta otsaani?”

”Minä selvisin noista taisteluista!”
”Ja katso nyt!” Friedrich huusi ja osoitti miekallaan ulos sinne päin, missä armeijat taistelivat. ”Sinä selviät, vaan entäpä he muut? Toit legioonittain miehiä varmaan kuolemaan, syöttäen valheellisia kuvia urhoollisuudesta, isänmaallisuudesta, en tiedä mistä, ja sinä kehtaat väittää minua pahaksi?”

Armandon silmissä välähti ja tämän ääni tärisi raivosta. ”Voitko sitten väittää muuta, Friedrich? Sinäkö et olisi paha massamurhaaja, kuolleidenhäpäisijä, petturi, kaikki tuo vain vanhan kaunan tähden?”

”En edelleenkään rupea sinulle selittämään motiivejani. Koskaan en väittänyt toimivani millään normilla oikein” Friedrich sanoi happamasti. ”Mutta en myöskään oikeuttanut tekojani väittäen toimivani – mitenkäs se olikaan – yhteisen hyvän puolesta! Vai mikä sinua ajaa, kenties se on kostonhalu vanhasta kaunasta, joka kyti sisälläsi ensimmäisestä tuskantäyteisestä oppitunnistasi lähtien! Selitäpä se näille oppilaillesi!”
”Älä sotke heitä tähän!” Armando karjaisi.

”Sinä sotkit jo! Sotket kaikki ympäriltäsi valheiden verkkoon syöttäen mielikuvia paremmasta huomisesta! Tietenkään siinä sivussa tapahtuville menetyksille ei voi mitään, mutta hehän ovat vain tarpeellisia uhrauksia! Verenpunainen sinun huomisesi on!”

”Ole hiljaa!” Armando huusi kasvot tulenpunaisina. ”Sinun vallanhalusi ajoi koko kansakunnan tähän kärsimykseen! Sillä hetkellä, kun murhasit isäni, aloitit Arkaniassa tuhon ja kuoleman aikakauden! Sinä, en minä!”

Friedrichin kasvoille tuli ensimmäistä kertaa hitusen yllättynyt ilme, tosin hänen kasvoillaan oli edelleen ärtymys näkyvissä. ”Isäsi? Et kai sinä vain tarkoita Richardia?”

”Älä viitsi, Friedrich”, Armando vastasi raivoissaan. ”Kuka muu se olisi voinut olla? Miksi ihmeessä Powerin perheen ykkösmies olisi osoittanut minuun niin valtavaa kiinnostusta? Mies, joka tuli tunnetuksi syrjähypystään? En minäkään tyhmä ole! Hän selvästi odotti minulta paljon, joten voin vain arvailla, minkä perheen jäsen äitini oli!”

Armando hengitti raskaasti ja katsoi Friedrichiä odottaen ahnaasti vahvistusta väitteelleen. Friedrichin ilme oli kuitenkin tutkimaton: hän katsoi Armandoa suoraselkäisesti eikä tämän katseesta tihkunut muuta kuin syvää halveksuntaa.

”Armando, ei ole ihmekään, että valehtelet niin helposti muille, eläthän näemmä valheessa itsekin. Ymmärrettäväähän se toki on: totuutta eivät tienneet muut kuin me kolme: Richard, Garand ja minä.”
”Minkä totuuden?” Armando tivasi. Friedrichin silmät kapenivat ja hän lausui asiansa hyvin selkeästi.

”Armando, sinulla ei kertoman mukaan ole isää.”

Brian näki, kuinka Armando pidätti hengitystään sen hetken, kun Friedrich lausui nuo sanat. Pettymys purkautui sihinänä tämän huulien välistä.
”Älä pelleile kanssani!”

”Minä en pelleile” Friedrich jylisi katsoen äärimmäisen tarkkaan Armandoa silmiin. ”Se, minkä nyt sinulle kerron, tuli suoraan Richard Powerin suusta sinä päivänä, kun sinusta ensimmäisen kerran kuulin!” Friedrich tuijotti Armandoa kulmiensa alta, Armando katsoi valppaasti takaisin. ”Äitisi ei ollut mikään suurperheläinen. Sinun äitisi nimi oli Amanda Lucia, teinityttö Arkanian kaupungin vähäosaisempien kaupunginosasta. Tyttö tuli yllättäen raskaaksi, ja vaikka hän kuinka kyyneleet silmissä yritti vakuutella vanhemmilleen, häätivät he hänet kotoa. Kukaan sukulainen ei hylkiötä huolinut, ystäviä hänellä ei ollut, ja hän eli äärimmäisen kurjissa olosuhteissa monen kuukauden ajan, varastellen mitä tarvitsi, joskus kiinni jääden ja rangaistuksen siitä kärsien, aina vain väittäen tarinaansa. Lopulta tämä hupakko väen vängällä tuppautui lähimpään sairashoitolaan ja yhä tarinaansa inttäen aloitti tuskallisen mutta nopean synnytyksen, synnyttäen terveen ja hyvinvoivan vauvan viidennellä kuullaan. Kiroten sinut, joka oli tuhonnut nuoren naisen elämän ja toiveet, hän antoi nimeksesi isänsä nimen: saman miehen, joka ei uskonut tytön tarinaa vaan julmasti heitti hänet ulos kotoa. Tiedätkö, Armando, mikä oli hänen kertomansa tarina?”

Armando selvästi arvasi, muttei sanonut mitään ääneen keskittyen vain tarkasti Friedrichin sanoihin.

”Tyttö väitti olevansa neitsyt!” Friedrich sähähti pukien sanoiksi sen, mitä kaikki ajattelivat. Brianista se tuntui pähkähullulta. Armando tuijotti Friedrichiä kulmiensa alta.
”Hän valehteli” Armando sanoi suupielistään.

”Sitä minäkin yritin Richardille sanoa!” Friedrich vastasi äreästi. ”Vaikka minä ja Garand koetimme vakuuttaa, että letukka oli joko raiskattu tai tehnyt tyhmyyksiä jonkun pojan kanssa, hän ei korvaansa letkauttanut! Tytön tarinaa ei synnytyksen jälkeen tietenkään enää voitu todistaa, mutta Richard nieli koko pajunköyden juurta jaksain! Hän uskoi, että olet neitseellisesti syntynyt - että olet jotakin ainutlaatuista!”

Näiden sanojen kuultua Armandon kasvoille levisi outo hämmennys. Hetkeksi näytti siltä, kuin hän unohtaisi missä oli ja mitä oli tekemässä. Hän mutisi jotakin itsekseen niin hiljaa, ettei kukaan kuullut.

”Siinähän kuulit pienen totuutesi” Friedrich sanoi mulkoillen Armandoa. ”Ja nyt siirryn seikkaan, miksi sinut tänne houkuttelin.”

Armando terävöityi ja suuntasi katseensa taas Friedrichiin: järkkymättömän, poraavan katseen. ”Houkuttelit? Odotit siis meidän tulevan?”

”Tiesin, että tulisit” Friedrich sanoi happamasti. ”En tosin olettanut, että edes sinä turvautuisit lapsien – vieläpä kokemattomien sellaisten – apuun. Olkootkin suurperheläisiä, minulla on jotakin, mitä edes Richard Power, suurimman suurperheen jäsen, ei kyennyt voittamaan.”

Armando veti kerran syvään henkeä, kuin päättääkseen sanoisiko seuraavat sanansa, ja puhui sitten rauhalliseen sävyyn.

”Minä tiedän. Se, mitä sinulla on, on minun täällä oloni tarkoitus. Minä haluan sen.”
Brian katsoi Armandoa kuin täysin vierasta ihmistä. Brian ei todellakaan tiennyt, mistä miehet puhuivat, mutta sen Brian tajusi, että jossakin kohtaa joku oli valehdellut ja rankasti.

”Niin oletinkin, mutta se on haaveunta, Armando. Kerro minulle sen sijaan, missä on Lightin osa!”

Armando vilkaisi äärimmäisen nopeasti sivusilmällä Brianiin ja Marieen. ”Ei täällä ainakaan” hän sanoi kylmästi Friedrichiä kohti, ja Brian oli aivan ymmällään. Armandon sanat sotivat sitä vastaan, mitä hän oli aikaisemmin sanonut.

Friedrich ärähti ja heilautti vihaisena miekkaansa. ”Olisi pitänyt arvata. Loppujen lopuksi sen luonnehan on samanlainen kuin Darkinkin?”
”Enemmän tai vähemmän.”
”Siinä tapauksessa tiedän jo missä se on” Friedrich sanoi lopullisen oloisesti. ”En tarvitse enää teitä.”

”Näinkö väität? Luulisi sinun sentään yrittävän havitella viimeistä Naturaa, joka on joukossamme.”

”Sen parempi minulle. En minä Merlinin verta tavoittele, minä en tarvitse sitä. Päinvastoin, haluan tuhota juoman osat. Minä jos kuka tiedän, että loppuni olisi nopea, mikäli Arthur tai Morgan saisi Merlinin verta juotua.”

Friedrich mulkaisi Brianiin ja Marieen. ”Mutta onneksi olette tehneet työstäni paljon helpompaa. Kun tuo tytönhupakko kuolee, ei mikään enää estä minua tulemasta Arkanian keisariksi.”

Brian ja Marie asettivat vaistomaisesti aseensa valmiusasentoon kuin odottaen hyökkäystä, mutta Friedrich käänsikin katseensa takaisin Armandoon. Tämä otti ruoskansa vyöltään ja rullasi sen auki.

”Sitä päivää ei tule. Ei, vaikka minun täytyisi manata kaikki maailman demonit avukseni, minä en anna sinun vahingoittaa kumpaakaan näistä lapsista, minun rakkaista oppilaistani. Arkania on kärsinyt vuoksesi kaiken, sen väki tallautunut epäoikeutetun sodan jalkoihin, joutunut sinun vallanhalusi uhriksi!”

Armandon hengitys tiheni, tämän silmät kipunoivat ja ruoskakäsi puristi aseen kahvaa yhä tiukemmin. Marie perääntyi hitaasti aivan lasiseinään kiinni, ja Brian seurasi perässä huomaten totuuden hetken tulleen – tai olevan alkamassa.
”Brian” Marie sanoi kuivakasti Brianin korvaan. ”Meidän – meidän lienee parasta olla sekaantumatta tähän…”

Brian nyökkäsi. Oli sanomattakin selvää, että heillä ei tulisi olemaan tässä näytelmässä osaa, ei edes sivuroolia. Huolimatta siitä, miksi Armando oli heidät taisteluun tuonut, tai väittänyt tuoneensa, he olivat liian mitättömiä, liian merkityksettömiä ollakseen osa sitä. He saisivat kunnian – tai kirouksen – toimia tuon tapahtuman silminnäkijöinä: he olisivat tuon tahtojen taistelun todistajia. Eivät enempää.

Armando katsoi tuimalla ilmeellä Friedrichiin nenäänsä pitkin. ”Friedrich Dark! Arkanian kuningaskunnan marsalkkana, ylimpänä sotaoikeuden tuomarina ja kuninkaan valtuutettuna tuomitsen sinut kuolemaan Arkaniaa vastaan suorittamiesi toimien tähden. Minä olen sinun teloittajasi ja tämä huone on oleva hautasi. Lisäksi olen täällä kostamassa kaikkien niiden minulle läheisten henkilöiden puolesta, joiden elämän olet tuhonnut lukuisilla sanoinkuvaamattoman kauheilla synneillä. Myös haen täällä henkilökohtaista kostoa kaikesta siitä kärsimyksestä, jonka sain kokea kättesi kautta koko sen ajan, jonka sinut tunsin. Tulen nauttimaan joka iskusta, jonka kirottuun lihaasi annan, ja kokemaan täydellisen tyydyttyneisyyden tunteen riistäessäni surkean henkiriepusi tänä kohtalon päivänä! Ja ihan näin sivuhuomautuksena:” Armando käänsi päätään äkkiä niin, että katsoikin Friedrichiä kulmiensa alta ”minä vihaan sinua.”
Ja tämä näkyi Armandon kasvoista.

Friedrichin ilme oli hetken aikaa pöyristynyt Armandon röyhkeydestä, mutta pian hänenkin kasvoilleen alkoi muodostua raivoisa ilme. Myös Friedrichin hengitys tiheni ja ääni muuttui äreämmäksi sitä mukaa, mitä pidemmälle hän puhui.

”Vai teloitat sinä minut? Vai luulet sinä tietäväsi, mitä viha tarkoittaa? Mikään, mitä tunnet, ei voi tulla lähellekään sitä inhoa, jota tunnen sinua kohtaan! Koko olemassaolosi on loukkaus ja häväistys minua kohtaan! Sinä muistutat minua kaikista epäonnistumisistani! Muistutat minua Richardista, muistutat minua Morganista, Garandista - kaikesta vihaamastani! Sinä pyytämättä ilmestyit elämääni Richardin pakottaessa minut ottamaan sinut oppilaakseni, olit alituinen riesa, eikä sinusta ikinä tullut sellaista kuin olisin halunnut! Ei, olit nuori ja hölmö idealisti, toimit minua vastaan, tulit tielleni, ja lopulta veit minulta voittoni Arkaniassa! Sanot yhtä, teet päinvastaista: olet tunteeton ja moraaliton nilkki, joka tullaan vielä muistamaan Arkanian historian pahimpana vitsauksena! Olet halveksuttava, olet säälittävä ja, hyvin pian, olet kuollut!”

[Emperor]

IXL: Kolme kertaa kirkkaus, osa 3

Molempien silmissä oli samanlainen murhanhimoinen kiilto. Hampaat välkkyivät miesten suupielistä, ja Brian luuli jo seonneensa, sillä hän oli näkevinään erittäin heikon punaisen auran miesten ympärillä. Molemmat tuijottivat toisiaan murhaavasti täydessä taisteluvalmiudessa, ja kun Armando karjaisi, taistelu alkoi.

Brian hädin tuskin näki ensimmäistä sivallusta. Hän ehti vain nähdä piiskamaisen liikkeen ja kipinöitä, joita Armandon ja Friedrichin aseet loivat osuessaan yhteen. Armando iski saman tien uudelleen, mutta tämänkin iskun Friedrich pysäytti. Oli ällistyttävää, miten nopeat Friedrichin refleksit olivat; noin massiivisella kädellä ei olisi luullut voivan tehdä niin nopeita liikkeitä.

Armando huitoi ruoskaansa tauotta kohti Friedrichiä, mutta joka kerta Friedrich onnistui kääntämään sapelinsa terän juuri oikeaan kulmaan niin, että se pysäytti ruoskan sivalluksen ja säästi hänet iskulta. Vaikka Armando olikin ainoa, joka sillä hetkellä teki mitään hyökkäystä muistuttavaa, astui Friedrich joka iskulla askeleen lähemmäs Armandoa. Kun Armando monen iskun jälkeen oli taas vetämässä kättään taakse iskua varten, ryntäsikin Friedrich äkkiä Armandoa kohti.

Brian ei ilmeisesti ollut ainoa, joka liikkeestä – ja sen nopeudesta - yllättyi, sillä ennen kuin Armando tajusikaan, oli Friedrich tämän edessä ja miekan terä oli matkalla kohti Armadon vatsaa. Armando tarttui äkkiä toisellakin kädellä ruoskastaan ja jännitti käsien välisen osan juuri parahiksi terän tielle. Armandon kyynärpäät koukistuivat rajusti, mutta hän sai tukahdutettua iskun voiman. Lähtien välittömästi vastahyökkäykseen koetti Armando potkaista Friedrichiä vatsaan, mutta Friedrich oli nopeampi: huomattuaan, mitä Armando yritti, hän päästi mahtavan karjaisun kohti Armandoa.

Oli kuin näkymätön nyrkki olisi äkkiä pamahtanut Armandon naamaan. Hänen nenänsä rusentui sisään ja pää nytkähti taaksepäin. Kaaduttuaan lattialle hän ehti juuri kierähtää pois Friedrichin miekan alta.

Armando kamppasi Friedrichin ja mies kaatui kyljelleen lattialle. Friedrichin sapeli irtosi hänen otteestaan ja lensi kauemmas tästä. Armando kompuroi ylös ja havitteli miekkaa, mutta Friedrich nappasi tätä jalasta kiinni. Armando lysähti maahan ja Friedrich veti häntä itseään kohti, äkkiä Armando kuitenkin kääntyi Friedrichiin päin, nappasi toisesta saappaastaan tikarin ja nosti sen Friedrichin käden ylle valmiina iskuun.

Armando huitaisi, mutta Friedrich päästikin Armandon jalasta kiinni ja väisti tikariniskun. Nopealla liikkeellä hän tarttui Armandon tikaria pitävän käden ranteesta kiinni. Irvistäen raivosta Friedrich puristi kättä täydellä voimalla; Armandon ranne rusahti ilkeästi ja mies parkaisi tuskasta. Tikari kalahti lattialle, Friedrich otti sen ja hyppäsi ylös. Vasenta kättään pidellen Armando kömpi myös pystyasentoon, ja huomatessaan Friedrichin kädessä olevan tikarin syöksyikin omaa asettaan kohti. Pian molempien ykkösaseet olivat taas heidän hallussaan, ja miehet mulkoilivat toisiaan ottaessaan sivuaskeleita.

Armando näytti kammottavalta: hänen nenänsä oli murtunut, ja veri norui alas poskia ja leukaa. Hän nuolaisi hieman verta huuliltaan ja tarkkaili Friedrichiä omituinen ja pelottava hullunkiilto silmissään hyvin kiihkeästi hengittäen.

”Vai väität sinä vielä minua varkaaksi?” Friedrich karjaisi Armandolle. Hän piti Armandon tikaria massiivisella kämmenellään pitäen etusormella ja peukalolla kiinni miekastaan. ”En arvannut tämänkin olevan hallussasi! Tämä ei kuulu sinulle!”

”Kyllä muuten kuuluu” Armando sanoi virnistäen pelottavasti. ”Sainhan sen lahjaksi!”

”Tämä on minun tikarini!” Friedrich huusi raivoissaan. ”Ja yritit käyttää sitä minua vastaan! Tämän saat maksaa, Armando!”
”Anna tulla vain”, Armando huusi ja heilautti ruoskaansa hivenen.

Tässä kohtaa Brianin epäilykset vahvistuivat: ruoskalla todella näytti olevan oma tahto. Hän oli epäillyt sitä joka kerta, kun Armando oli asetta käyttänyt – jo kauan ennen tätä taistelua - mutta nyt, kun metallinen varsi huojui käärmeen lailla pystyasennossa Armandon vieressä, oli asia melko lailla selvä. Ruoskan päässä olevat kolme piikkiä avautuivat ja sulkeutuivat kuin iilimadon hampaat ja ruoska huojui kobran lailla valmiina iskemään.

Friedrich asetti tikarin vyölleen ja pyrähti kohti vastustajaansa. Armandon ruoska syöksähti eteenpäin piikit ojossa. Friedrich iski sen sivulle jatkaen juoksua Armandoa kohti. Ruoska kääntyi kuitenkin takaisinpäin ja kietoi itsensä tiukasti Friedrichin kaulan ympärille. Jopa Friedrich näytti yllättyvän tästä.

Armando näytti voitonriemuiselta katsoessaan kähisevää Friedrichiä, mutta ei ehtinyt juuri muuta. Friedrich nappasi yllättäen ruoskasta kiinni ja vetäisi koko voimallaan. Kiskaisun voimasta Armando lähes lennähti miestä kohti, ja Brianin vatsa tuntui putoavan pois: Armando kompuroi hallitsemattomasti kohti Friedrichiä Friedrichin nostaessa miekkansa iskuasentoon.
”Hän ei voi väistää tuota!”

Friedrichin miekka lähti liikkeeseen, ja tapahtuma näytti hidastetulta: Armando näytti huomaavan miekan juuri ajoissa, kyyristyi niin, että terä vain hipaisi hänen niskavillojaan, ja hukkaamatta yhtään liike-energiaansa syöksyi kohti Friedrichiä. Hän antoi täydellä voimalla pääpuskun Friedrichin leukaan.

Friedrich kallistui taaksepäin ja Armando löi tätä usean kerran raivoisasti vatsaan. Kestäen iskut Friedrich asetti jalkansa tukevammin ja heilautti kättään takaisin vasemmalta oikealle. Armando ei ehtinyt väistää, hän oli ilmeisesti olettanut heikentävänsä vastustajaansa tarpeeksi, jos saisi tätä lyötyä. Mutta Friedrich, kuin ei olisi huomannutkaan Armandon iskuja, pamautti Armandoa kämmensyrjällä pään sivuun. Ottaen huomioon, että nyrkki oli lähes yhtä iso kuin Armandon pää, isku mahtoi tehdä melko kipeää.

Armandon pää kallistui rajusti sivulle. Hän lennähti ainakin metrin ja mäjähti kyljelleen lattialle. Kun hän ei heti liikkunut, Brian pelästyi pahanpäiväisesti.

”Ei kai hän kuollut?” Marie henkäisi kauhistuneena. Brian lamaantui täysin ajatuksesta, mutta huomasi parin yli hypätyn sydämenlyönnin jälkeen pelkojen olleen turhia. Armando piteli päätään noustessaan melko hitaasti ylös, Friedrich taas oli saanut Armandon ruoskan irti kaulastaan ja paiskasi sen kauas huoneen nurkkaan. Armando kääntyi Friedrichiä ja tämän ojossa olevaa miekkaa kohti.

Brian huomasi Armandossa jotakin omituista. Hän ei osannut nimetä sitä, mutta Armando näytti jollakin tavoin erilaiselta.

”Brian, katso! Hänen nenänsä!” Marie sanoi hermostuneesti. Brianin tarkastellessa Armandon kasvoja lähemmin hän huomasi, että vuoto oli loppunut ja nenä oli kunnossa – itse asiassa koko miehessä ei ollut naarmuakaan. Vielä enemmän Briania kuitenkin kummeksutti – ja jos mitään, pelotti – se fakta, että Armando oli äsken käyttänyt aivan sujuvasti vasenta kättään, vaikka Brian oli itse juuri todistanut sen murtumista. Kaikkein häiritsevintä Armandossa Brianin mielestä oli kuitenkin tämän ilme: se oli lähestulkoon onnellinen.

”Tiedätkö, Friedrich, että olet ensimmäinen ihminen pitkään, piiitkään aikaan, joka tuottaa minulle fyysistä kipua.”

Armando sanoi tämän maireasti ja katsoi laajentunein silmin vihollistaan. ”Olen siitä oikeastaan… kiitollinen. Kun nyt tiedän, millainen idiootti olen ollut; miten sokea ja naiivi olen ollut, minä mielestäni ansaitsen hieman… nöyryyttä. Niin, ruumiillisen tuskan tuomaa nöyryyttä. Minun kaltaiseni ylimielinen hölmö todellakin tarvitsi kunnon selkäsaunan pitkän tauon jälkeen muistuttamaan, että olen vain pieni, mitätön kuolevainen. Mutta nyt… leikki on ohi.”

Armando katsoi yhä virnuillen Friedrichiä. Friedrichin hengitys tiheni, mutta se ei välttämättä enää johtunut pelkästään raivosta.
”Sinun pitäisi olla kuollut” Friedrich sanoi ankarasti ja tuijotti Armandoa. Armando naurahti vaimeasti.

”Niin, lienet oikeassa – niin kai pitäisi. Mutta niin sinunkin tulisi maata lattialla nyrkkieni voimasta. Huomaankin siis, että lienee vain yksi tapa, jolla saan sinut matalaksi. Mikäli käteni eivät riitä, minun täytynee käyttää raainta mahdollista voimaa.”

Armando lähti erittäin hitaasti talsimaan Friedrichiä kohti pitäen koko ajan katseensa Friedrichin kasvoissa. Friedrich perääntyi hitusen katsellen äärimmäisellä varauksella takaisin.

”Ehdotankin siis, että riisumme silkkihansikkaat ja siirrymme suoraan nyrkkirautoihin: kumpikin antaa yhden, voimakkaimman iskunsa. Ja todistaakseni sinulle, Friedrich, että oppilas on jo kauan sitten ylittänyt mestarinsa” Armando pysähtyi Friedrichin eteen, kallisti päätään olkapäälleen ja veti panssariansa syrjään paljastaen kaulansa ”annan sinun lyödä ensin!”

Brian ei voinut uskoa sitä todeksi. Hänen teki mieli huutaa Armandolle, mutta hän ei pystynyt, hän ei ollut vielä palautunut ällistyksestä ja suoranaisesta shokista, jonka Armandon sanat olivat tuoneet.

Armando katseli hullunkiilto silmissään vastustajaansa ja suorastaan provosoi tätä virneellään. Friedrich, Armandon röyhkeyden raivostuttamana, veti kerran hillitysti henkeä, sitten hänen kasvonsa vääntyivät vihan irveeseen ja toinen henkäys tuli paljon kuuluvammin, ja lopulta hän veti miekkansa ylös, huusi ”kuole, demonien sikiö!” ja sivalsi.

”Ei!” Brian ja Marie huusivat kauhuissaan. Brian ei kyennyt katsomaan ja Mariekin käänsi päänsä pois. Silmiään kiinni puristaessaan Brian kuuli, kuinka metalli kohtasi lihan. Marie ulvahti, Brian vajosi polvilleen kykenemättä uskomaan tapahtunutta. Kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Marie niiskutti vieressä ilmeisesti vieläkään tilannetta katsomatta. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen Brian avasi varovasti silmiään ja katsoi taistelijoihin.
Hän oli pudottaa silmänsä.

Armandon pää oli yhä tämän olkapäillä, mutta niin oli myös Friedrichin miekka. Miekan terä oli uponnut Armandon kaulaan noin puolen sentin verran, ja se oli omituisen, punaisen hohdon ympäröimä. Verta haavasta ei tullut.

Armando piti silmiään kiinni, Friedrich taas näytti suorastaan järkyttyneeltä. Hän koetti vetää miekkaa irti, mutta terä oli ja pysyi kiinni Armandon kaulassa.

”Et onnistunut tappamaan minua… harmi sinänsä” Armando sanoi seesteisesti ja avasi silmänsä. ”Minun vuoroni.”

Armando tarttui raivoisasti molemmin käsin kiinni Friedrichin paksusta ranteesta. Ilme Armandon kasvoilla muuttui yhtä lailla murhaavaksi kuin se oli muuttunut Friedrichilläkin samassa tilanteessa, ja voimallisen puristuksen jälkeen Friedrichin ranne vääntyi ja tämä irrotti miekastaan, joka jäi Armandon kaulalle. Armando kallistui aavistuksen verran taaksepäin, koukisti toisen jalkansa, ja Brian ymmärsi tämän olevan Armandon mainitsema ’voimakkain isku.’ Estäen Friedrichiä pakenemasta pitämällä tämän kädestä Armandon pupillit äkkiä pienentyivät lähes olemattomiksi. Raivosta karjaisten Armando lähetti saappaansa matkaan. Se oli kuin juna, kuin meteoriitti, potkun voimasta vuoretkin sortuisivat, mantereet halkeaisivat ja taivaat aukeaisivat. Siihen oli tiivistetty kaikki se Armandon Friedrichiä kohtaan tuntemat tunteet, siinä oli raivo, viha ja halveksunta.
Siinä oli kosto.

Metallisaapas kohtasi vatsan. Friedrich vavahti rajusti ja tämän silmät pullistuivat hivenen. Mies kyyristyi ja alkoi kakoa, ja Armando päästi hänen kädestään irti. Hoiperreltuaan hetken Friedrich vajosi polvilleen ja jatkoi kakomista, pidellen koko ajan kättään vatsallaan. Hänellä näytti olevan vaikeuksia hengittää ja vääntelystä päätellen hän tunsi myös runsasta tuskaa.

Armando katsoi nenäänsä pitkin edessään vääntelehtivää miestä. Laiskasti hän irrotti Friedrichin miekan kaulastaan, ja Brian huomasi, että jäljellä oli vain pieni viilto, joka tosin ilman miekkaa vuosi vähän. Tämä ei Armandoa näyttänyt häiritsevän, vaan hän katsoi suurielkeisesti miekkaa heiluttaen sitä laiskasti edessään.

”Tämä on minun miekkani. Sain tämän miekan lahjaksi Richard Powerilta. Minun piti käyttää tätä kaiken itselleni tärkeän puolustamiseen ja oikeuden puolesta taisteluun”, Armando puhui välittämättä Friedrichistä. ”Mutta tämä sapeli, tämä terä, on loppujen lopuksi vain vienyt minulta kaiken sen, mistä joskus välitin, mikä oli minulle tärkeää, mitä rakastin! Tämä ase on kaiken menettämäni tärkeän symboli!”

Nyt Armandon katse tarkentui miekan terän ohi Friedrichiin. Armandon kasvoille muodostui varjoja, Friedrich käänsi kärsivän katseensa oppilaaseensa. Armandon nostaessa miekkaa ylös Brian arveli, että kohtalon hetki oli tullut, ja käänsi katseensa hieman sivuun. Hän ei kykenisi katsomaan edes niinkään oikeutettua murhaa.
”Ja juuri siksi sinä et ansaitse kuolla sen kautta!”

Armando sivalsi ilmaa mutta ohjasi miekan sivulle, kääntyi sivulle ja hirmuisella voimalla sinkosi miekan kohti ikkunoita. Sapeli lävisti lasin kuin se olisi ollut paperia ja koko suuri ikkunaruutu särkyi, levittäen sirpaleita joka puolelle. Brianin ja Marien onneksi kyseinen ikkuna ei ollut lähelläkään heitä, mutta molemmat pelästyivät joka tapauksessa. Armando käänsi kylmän katseensa takaisin Friedrichiin, joka edelleen näytti kärsivän.

”Brian. Marie”, Armando äkkiä lausui terävästi. Molemmat säpsähtivät. ”Toisitteko ruoskani. Ei tätä saastaa enää tarvitse pelätä.”

Hieman jäykästi ja jopa varuillaan kaksikko meni hakemaan Armandon ruoskaa yhdeltä seinustalta. Brian otti kylmästä metallista kiinni ja alkoi rullata elotonta asetta rullalle. He saapuivat Armandon luo, joka hymyillen ja kiittäen otti ruoskan vastaan. Brian näki, että Armando oli pyyhkinyt verta kasvoiltaan hihaansa, ja mies oli edelleen hieman pelottavan näköinen.

Armando kyykistyi ja nappasi tikarinsa Friedrichin vyöltä sen saappaaseensa takaisin asettaen. Hän ja kaksikko perääntyivät Friedrichistä, joka näytti jo hieman saaneen voimiaan takaisin, muttei vieläkään kyennyt edes seisomaan. Armando katsoi Friedrichiä ja hänen ilmeensä kovettui. Ruoska nousi jälleen ilmaan kuin myrkkykäärme ikään, ja piikit valmistautuivat iskuun.

”Mestarini, minä olen ohittanut sinut. Olet tullut tiesi päähän. Hyvästi, Friedrich.”
Mutta lopullista iskua ei ikinä ehtinyt tulla.

Ulkoa alkoi äkkiä kuulua järjetöntä kirkunaa. Varjo lennähti huoneen poikki, heti perään tuli toinen. Brian ja Marie katsoivat kummissaan ikkunoista ulos ja huomasivat, että jotakin lenteli tornin ohitse kohti kaupunkia. Ja niitä oli paljon.

”Armando, mitä nuo ovat?” Marie kysyi hätääntyneenä ja painautui lähemmäs Briania. Silhueteista Brian erotti, että olennoilla oli siivet – hyvin samanlaiset, lepakkomaiset siivet kuin Milithilläkin – ja muuten ne olivat ihmismäisen oloisia.
Armando katseli ympärilleen ja hänen ilmeensä oli sulaa kauhua. Hän pudotti ruoskansa lattialle ja hänen hengityksensä tiheni sitä mukaa, kun hän katsoi ikkunoiden edestä sujahtelevia olioita. Vain yksi sana pääsi hänen kauhun lamaannuttamasta suustaan pakoon, mutta se riitti lamaannuttamaan niin Brianin kuin Marienkin täysin.
”Morgan!”

Jostakin syystä tuo sana oli Brianille hermomyrkkyä. Hän katseli hyvin hermostuneena olentoja, joita lenteli enemmän ja enemmän tornin ympärillä, eikä tiennyt mitä tehdä. Myös Armandon pelokas asenne antoi hänelle huolen aihetta: jos mies, jonka mahtavia voimia hän oli juuri todistanut, käyttäytyi noin pelokkaasti, huoleen lieni syytä.

Katsottuaan vielä pari kertaa kauhuissaan ikkunoiden takana lentäviä ja kirkuvia olentoja Armando äkkiä säpsähti. Hän katsoi jämäkästi mutta yhä hermostuneena kaksikkoon ja puhui nopeasti.

”Brian! Marie! Teidän täytyy häipyä! Menkää alas maahan ja antakaa joukoille perääntymiskäsky!”

Armando vihelsi lujaa sormillaan ja tiiraili ikkunoita; kohta Milith lensi huoneeseen siitä ikkunasta, jonka Armando oli miekalla rikkonut. Armando kaivoi hieman vapisevalla kädellä hihastaan tulenpunaisen ilotulitusraketin. ”Ampukaa tämä näkyvältä paikalta ja juoskaa! Älkääkä pysähtykö ennen Arkaniaa!”

Aivan kaikkea ymmärtämättä Brian otti raketin vastaan ja antoi sen Marielle. Tämä asetti sen hätäisesti vyölleen ja he kääntyivät Milithiin päin. Heidän otettuaan pari askelta kuului takaa huuto.
”Te ette mene minnekään!”

Äkkiä Brian tunsi jonkin sujahtavan korvansa ohi. Ehtien erottaa vain omituisen, mustan energiapallon hän näki, kuinka pallo osui suoraan Brianin edellä kulkevan Marien takaraivoon. Tyttö kaatui välittömästi lattialle aivan kuin joku olisi katkaissut hänestä virran.

Brianin näkökenttä sumentui. Hänestä tuntui kuin hän irtoaisi kehostaan ja kelluisi aavassa kirkkaudessa – hän oli osa tuota kirkkautta. Kaikkialla oli vain tyhjää, omituista valkeutta, eikä mitään ollut olemassa, ei edes häntä itseään. Ei ollut värejä, ei ollut aisteja, ei ollut mitään.

Yhtäkkiä kuului sydämenlyönti. Sitten omituista ulinaa, joka tuntui tulevan kaukaa. Äänet tulivat koko ajan selvemmiksi ja ulina voimistui. Hän oli erottavinaan muotoja, Brian räpäytti silmiään, ja pam!

Brian heräsi epätodelliseen tilanteeseen. Hän katseli kattoon, ja hänen miekkansa oli hänen käsissään. Hän liikutti päätään, ja äänet tuntuivat menevän päälle: hirveä huuto tulvi hänen tajuntaansa. Hän katsoi alas äänen lähteeseen ja vapisi pelosta: hän ei voinut ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Armando seisoi kauempana edessä ja katseli Briania kauhistuneen ja ällistyneen ilmeen välimuodolla. Sitten Brian katsoi lattialle ja pudotti miekkansa käsistään.

Verta oli paljon, ja Friedrich valui sitä yhä lisää samassa aineessa kiemurrellen, karjuen ja tuskasta vääntelehtien. Lattiaan oli ilmestynyt syvä ura, joka kulki Brianista aina vastapäiseen lasiseinään, jossa oli nyt syvä, siisti halkeama, ja joka jatkui vielä takaisinpäin kattoa pitkin Briania kohti. Ura kulki juuri siitä, missä nyt oli alati suureneva verilammikko.
”Minun käteni! Sinä veit minun käteni!” kuului Friedrichin tuskanhuuto.

Brian kalpeni, kun hän näki uran toisella puolen olevan pitkän ja paksun kappaleen. Siinä oli Friedrichin oikea käsi, joka oli siististi leikkautunut irti olkapäästä. Se saattoi vielä hieman koukistella ja sormet liikkuivat aavistuksen. Entinen omistaja räpiköi torsona omassa veressään muistuttaen sairaalla tavalla kuivalla maalla olevaa kalaa, kykenemättä juuri muuhun.

Brian oli pelosta jäykkänä ja hän katsoi Armandoa kohti, mutta hän oli hävinnyt Brianin näköpiiristä. Brian kääntyi ja näki Armandon kumartuneena Marien ylle. Hikipisarat kiiltelivät Armandon kireillä kasvoilla hänen painellessaan eri kohtia Marien kaulasta.

”Hänellä on pulssi!” Armando sanoi helpottuneen oloisesti enemmänkin itselleen. Äkkiä koko rakennus vavahti rajusti ja Brian oli vähällä kaatua. Vilkaistuaan ensin nopeasti ulkona lentäviä olentoja ja sitten Marieta Armando käänsi ankarat kasvonsa Brianiin.

”Ota Marie ja häivy täältä! Jokainen hukkaamamme sekunti asettaa Marien ja arkanian joukot yhä suurempaan vaaraan!”

”Mitä sinä aiot tehdä?” Brian kysyi kumartuen kuitenkin jo nostamaan Marien ruumista lattialta. Koska Marie oli aivan veltto, oli tehtävä hieman hankalampi, joten Armando auttoi kantamaan hänet Milithin päälle.

”Minä yritän saada tietää, mitä Friedrich teki hänelle! Tulen aivan kohta perässä!”
”Mutta jos otan ratsusi-”
”Mene!” Armando karjaisi lähes hysteerisenä. Brian kiipesi mukisematta hevosen selkään ja tarttui Mariesta kiinni mahdollisimman tiukasti. Hän ei irrottaisi otettaan vaikka henki menisi.

[Emperor]

IXL: Kolme kertaa kirkkaus, osa 4

Milith ampaisi lentoon ja poistui samasta, rikkoutuneesta ikkunasta, josta oli tullutkin. Meri avautui heidän allaan, ja viimeinen asia, mitä Brian näki ennen kuin puristi silmänsä tiukasti kiinni, oli kuinka Milith kaarsi kohti taistelukenttää. Brianin olo oli hirveä: hänen sydämensä sykki tiuhaan, hän vapisi ja kylmä hiki valui hänen kasvoillaan, kun mielikuva irronneesta raajasta taas eksyi hänen mieleensä.

”Mikä minuun oikein meni?!” Brian tuskasteli purren hammasta. Hän tiukensi otettaan Mariesta eikä toivonut mitään muuta, kuin että pääsisi viemään hänet turvaan. Tuulen aiheuttaman kohinan läpi kuului niin räjähdyksiä kuin lentävien olioiden kirkunaakin. Äänet kuuluivat kaikkialta mutta suhteellisen kaukaa.

Yksi huuto tuli kuitenkin paljon lähempää kuin muut, eikä Brian ehtinyt reagoida tilanteeseen mitenkään. Aukaistessaan silmänsä hän näki yhden Morganin olennon lentävän alaviistosta aivan heidän edestään, ja tästä pelästyneenä Milith pysähtyi ja kallistui jyrkästi taaksepäin unohtaen kyytiläisensä. Kykenemättä tekemään mitään Brian tunsi, kuinka hän horjahti pois ratsun päältä ja näin tehdessään veti Marien mukanaan pudotukseen.

Brianin pahimmat pelot kävivät äkkiä karmaisevasti toteen. Hän ei tuntenut mitään allaan, ja se oli Brianista hirvittävin tunne maailmassa. Hän tiesi, että he olivat tarpeeksi korkealla jättääkseen juuri ja juuri vain märän läntin maankamaraan. Näistä tunteista aiheutunut shokki teki hänestä puolitajuttoman ja täysin lamaantuneen. Hän ei edes kyennyt tulkitsemaan, mitä hänen silmänsä näkivät, vaan hänen katseensa sumentui, eikä hän enää tiennyt, mikä oli todellista.

”Minä kuolen”, oli ainoa ajatus, joka löysi Brianin tajunnan. Ajatus tuntui musertavalta ja samalla niin totaaliselta. Tämä oli tilanne, josta Brian oli nähnyt pahimmat painajaisensa, mutta nyt hän tiesi, että tilanne oli äärimmäisen tosi. Hän ei kykenisi mitenkään selviytymään siitä pudotuksesta. Heidän vauhtinsa kiihtyi koko ajan, ja kohinasta tulisi viimeinen asia, jonka Brian tiedostaisi. Hän ja Marie kuolisivat.

Brian havahtui hieman tajutessaan pitävänsä edelleen kiinni Mariesta. Vaikka Brian itse kuolisikin, toivoi hän voivansa pehmentää Marien pudotusta ja parantavansa Marien mahdollisuuksia selvitä edes hitusen. Ajatus oli Brianille itsestään selvä, ja käsky hänen lihaksilleen toimia tuli enemmänkin alitajunnasta. Konemaisesti hän asetti Marien mahdollisimman paljon päälleen ja rutisti häntä itseään vasten.

”Olen pahoillani, Marie, tämä on ainoa asia, jonka voin tehdä hyväksesi” Brian ajatteli painaen otsansa Marien takaraivoon. Hän sulki silmänsä ja jäi odottamaan iskua.

Brianista tuntui jälleen kuin hän irtautuisi kehostaan. Taas hän löysi itsensä kellumasta loputtomassa tyhjyydessä; paikassa, jossa ei ollut mitään, ei muotoja eikä massaa, ei aikaa eikä avaruutta, vain ääretöntä valkeutta. Brian oli samaan aikaan kaikkialla eikä silti missään, ja ahdistava hiljaisuus täytti tilan.

Määrittämättömän ajan jälkeen valkeuteen ilmestyi jotakin. Brianin huomio kiinnittyi siihen, ja hän näki, että se oli pieni mutta suureneva täplä. Kykenemättä kääntämään katsettaan Brian tarkkaili täplää, joka suureni koko ajan nopeammin. Yhdessä välähdyksessä se äkkiä levisi kaikkialle hänen ympärilleen, valkeus vaihtui mustaan, johon ilmestyi samalla muitakin värejä, muotoja ja kuvioita. Koko maailma hänen ympärillään liikkui ja myllersi, ja vaimeat äänet alkoivat kuulua kaikkialta. Tullen aina vain selvemmiksi äänet lopulta pamahtivat täyteen huutoonsa, koko maailma välähti, ja Brian räväytti silmänsä auki.

Näkö ja tunto palasivat ensimmäisinä, vaikka Brian olikin vielä niin shokissa, että näiden aistimusten ymmärtäminen vei hetkensä. Tuntiessaan jotakin allaan Brian tajusi makaavansa selällään maassa. Hän näkökenttäänsä mahtui vain punaista ja harmaata: Marien hiukset sekä taivas heidän yläpuolellaan. Tässä kohtaa Brian huomasi hengittävänsä todella nopeasti, puristavansa vapisevin käsin Marieta sekä tajusi - parin epäuskoisuudessa vietetyn sekunnin jälkeen - olevansa elossa.

Käännettyään Marien pois päältään Brian nousi tärisevin jäsenin ylös. Hän oli yhä järkyttyneessä tilassa eikä osannut oikein jäsennellä ajatuksiaan. Kyeten vain katsomaan Marieta ja itseään Brian tunsi adrenaliinin yhä virtaavan vahvana suonissaan.

Örisevä ääni havahdutti Brianin. Hän katsoi taakseen ja ehti juuri nähdä ainakin kaksi kertaa tavallisen miehen kokoisen karhumaisen olennon, joka nosti kättään lyödäkseen Briania, kun se äkkiä taklattiin rajusti maahan. Kolme linnakaartilasta haarniskoineen ja peitsineen ilmestyi paikalle, ja Brian katseli, kuinka miehet iskivät maassa makaavaa olentoa monta kertaa peitsillään. Kahden muun jatkaessa brutaalia toimitusta kolmas kaartilainen, joka oli yltä päältä mudassa ja veressä, tuli Brianin luo ja puhutteli häntä.
”Herra Brian! Tekö siinä? Miksi te täällä olette?”

Brian ei edelleenkään saanut koottua ajatuksiaan tarpeeksi antaakseen heti vastausta. Hän tiirasi ympäristöönsä ja näki, että he olivat hieman kaupungin muurien ulkopuolella. Taistelu ylsi jo sinne asti, ja kuolleet muurien päällä laukoivat nuolisateita välittämättä siitä, kehen tantereella osuivat.

Kaksi muuta vartijaa tulivat myös Brianin eteen. ”Mikä neiti Marieta vaivaa?” yksi kysyi jämäkästi, ja Armandon käskyt syöksyivät Brianin alitajunnasta hänen mieleensä.

”Perääntykää!” Brian äkkiä huusi, vaikkei hänen ollut tarkoitus. Hän katsoi kolmea yllättynyttä kaartilaista hätääntyneenä. ”Armando antoi perääntymiskäskyn! Morgan on täällä joukkoineen!”

Brian siirsi katseensa Marieen ja näki tulenpunaisen ilotulitusraketin tämän vyöllä. Hän otti raketin ja ojensi sen kaartilaisille. ”Tämä pitää ampua mahdollisimman pian! Ja Marielle pitää järjestää hoitoa, hän on-!”

Brian ei ehtinyt edes lopettaa lausettaan, kun kaartilaiset yllättäen nyökkäsivät toisilleen. Kaksi muuta ottivat kiinni Mariesta, kolmas taas otti ilotulitteen. ”Pysy lähellämme! Meillä on pitkä matka linjojen taakse!”

Samainen vartiomies otti vyötäröltään ilmeisesti häränsarvesta tehdyn torven ja puhalsi siihen. Ääni oli matala mutta kova. Mies lähti johdattamaan heitä kauemmas kaupungista, Brian ja Marieta kantavat vartijat seurasivat perässä.

Koko juoksumatka tuntui painajaisunelta. Brianista tuntui, että yksin adrenaliini ja pelko olivat ainoat häntä liikuttavat voimat. Hän piti katseensa tiukasti edellä juoksevan valkeahaarniskaisen sotilaan selässä, kompuroi taistelukentällä lojuviin ruumiisiin ja pelkäsi koko ajan saavansa nuolen niskaansa. Ympärillä kuului järjetöntä mekkalaa: karjuntaa, aseiden kalinaa, räjähdyksiä sekä tuskanhuutoja, ja kaiken tämän kaaoksen yllä Morganin olennot kiertelivät taistelukenttää.

Mies Brianin edellä puhalsi aina ajoittain torveensa, ja Brian huomasi, että heidän ympärilleen alkoi kertyä enemmän ja enemmän linnakaartilaisia. Ei mennyt kauaakaan, kun alkuperäinen viisikko oli täysin muiden sotilaiden ympyröimä. He kulkivat heidän mukanaan saattojoukkueena suojellen piirin sisällä olevia. Brian jopa huomasi kerran tai pari, kuinka jotkut saattoivat jäädä tappelemaan heitä vastaan hyökkäävien vihollisten kanssa, tai kuinka tarkka, niska-aukosta sisään lentänyt nuoli päätti yhden sotilaan elämän. Muut eivät näistä tilanteista olleet moksiskaan, he vain tiivistivät piiriä ja jatkoivat juoksemista.

Juuri kun Brianista tuntui, että hän menettäisi tajuntansa väsymyksestä, hän näki sotilaiden takaa tuhoutuneen katapultin. Sotakone oli ilmiliekeissä ja sotilaat pysähtyivät sen läheisyyteen. Brian katsahti taakseen puuskuttaessaan ilmaa keuhkoihinsa, ja huomasi heidän tulleen samaan paikkaan, missä Arkanian joukot olivat seisseet Armandon pitäessä viimeistä puhetta. Linjat olivat siirtyneet lähemmäs kaupunkia, mutta kaikkialla vallitsi silti täysi kaaos, kun Arkanian, Morganin ja Friedrichin joukot taistelivat keskenään. Niityllä heidän edessään lojui sadoittain ruumiita.

Rakettia pitävä mies asteli lähemmäs leimuavaa katapulttia ja iski sitä yhdeltä toveriltaan lainaamalla peitsellä. Katapultista irtosi osa, jonka hän hakkasi vielä pari kertaa pienemmäksi. Kaikki katsoivat, kuinka hän astui kauemmas, iski raketin maahan osoittamaan kohti kaupunkia ja palavalla tikulla sytytti sytytyslangan. Kipinät alkoivat sähistä, ja koko joukko perääntyi raketista.

Raketti ampaisi ilmaan jättäen perässään punaisen kipinäsuihkun. Se kiisi joukkojen ylle kohti kaupunkia. Näkyi välähdys, eikä rakettia enää ollut; sen sijaan raketin välähdyksestä muodostui taivaalle valtava, punaisen sävyinen ihmisen pää. Pää noudatti raketin lentorataa, päästyään kaupunkiin kiersi Lightin majakan, ja sen kaartaessa taaksepäin Brian tajusi, että se oli Armandon pää.

”Perääntykää!” Armando karjui matalalla, kumisevalla äänellä, joka tuntui vatsanpohjassa ja kuului kaikkialle. Pää lensi joukkojen yllä takaisin sitä paikkaa, missä Brian ja kaartilaiset olivat. ”Morgan on täällä! Juoskaa älkääkä pysähtykö ennen Arkaniaa!”

Pää ylitti heidän olinpaikkansa, jatkoi hetken matkaansa, ja katosi sitten tuuleen. Brian käänsi katseensa takaisin taistelukenttään, joka oli muuttunut hetkellisesti täydellisen liikkumattomaksi.

Alkoi kuulua valtavaa ryminää tuhansien arkanialaisten pudottaessa aseensa ja kääntyessä juoksemaan henkensä edestä takaisinpäin. Valtava joukkopako toi linjoja koko ajan lähemmäs Brianin ja kaartilaisten olinpaikkaa, ja Brian oli näkevinään, että Morganin lentävät olennot olisivat käyneet yksinomaan kuolleiden kimppuun kuin estääkseen niitä jahtaamasta arkanialaisia.

”Meidän lienee parasta jatkaa” yksi kaartilainen sanoi yleisesti. Kaikki nyökkäsivät, mutta Brianista tuntui, ettei hän voisi astua enää askeltakaan. Sotilaat huomasivat tämän ja puoliväkisin käskivät Brianin suostua yhden heistä kannettavaksi. Brian hyppäsi yhden sotilaan reppuselkään ja tarttui tätä kaulasta kiinni. Mies lähti harppomaan muiden sotilaiden tahdissa kuin ei olisi Briania huomannutkaan, ja kyyti oli melko pomppuista.

Brian oli rättiväsynyt ja hänen olonsa oli kammottava. Hän ei olisi kaivannut yhtään ylimääräistä yllätystä, mutta sellainen tuli vastaan heidän juostuaan pari kilometriä.

”Mitä tuo on?” yksi kaartilaisista sanoi. Briankin huomasi, että heidän takaansa tulvi määrättömästi valoa. Kaikki pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan taakseen. Suurin osa Arkanialaisista oli päässyt jo kauaksi Dominista ja niitty heidän edessään oli täynnä pakenevia sotilaita. Nämäkin sotilaat kuitenkin pysähtyivät ja kääntyivät katsomaan kaukana heidän takanaan siintävää Dominia huomattuaan valon.

Valo tuli Lightin majakan ylimmästä kerroksesta, se oli lähes sokaiseva ja voimistui koko ajan. Brian hyppäsi alas sotilaan selästä ja yritti erottaa, mitä siellä tapahtui.
Äkkiä Maa vavahti ja valo muuttui sokaisevan kirkkaaksi välähdykseksi. Brian sokaistui ja käänsi katseensa pois puristaen silmiään vaistomaisesti kiinni.

”Maahan kaikki!” kuului huuto, eikä Brian empinyt mennessään makuulle ja painaessaan kämmenensä korviinsa. Pian tuli paineaalto, joka oli tarpeeksi voimakas saadakseen Brianin kierähtämään kerran ympäri. Soraa ja kiviä satoi hänen päälleen, maa tärisi ja ryminä kuului huumaavana.

Tuuli loppui ja tuli aavemaisen hiljaista. Brian ei edelleenkään nähnyt muuta kuin violetin läiskän verkkokalvoillaan. Hän nousi hatarin askelin pystyyn räpytellen ja hieroen silmiään. Kun hänen näkönsä vihdoin palautui, hän käänsi katseensa rannikolle ja näki, ettei Dominin kaupunkia enää ollut olemassa.

[MaKo]

Hei, onko sinulla tallessa tämän tarinajatkumon alkupäätä (linkki vanhalle foorumille ei toimi)? Useista yrityksistä huolimatta olen kokenut äärimmäisen tuskalliseksi hypätä kelkkaan kesken kaiken, joten kommentitkin ovat jääneet puuttumaan.

[Emperor]

Itse asiassa on, sekä alkuperäiset kirjoitukset että wanhalle Riisille postatut hieman muokatut osat (kommentteineen) ovat tallessa. En vain oikein tiedä, miten minä tämän kanssa nyt toimisin, kun vaikuttaisi hölmöltä, jos viimeisen kappaleen postattuani vielä perään pistäisin ne 5-6 ensimmäistä lukua. Sitäpaitsi nuo kappaleet ovat ensimmäisinä vasaran alla, kun pääsen kirjoittamaan tarinaa alusta viimeisen kappaleen jälkeen. Tarina kun kaipaa - varsinkin alkupään kappaleet - rankkaa tyylin ja tarinankerronnan muokkausta sovittaakseni ne nykyisiin suunnitelmiini.
(Varsinkin nimien osalla nähdään varmasti melko rankkaa edittiä...)

[MaKo]

En vain oikein tiedä, miten minä tämän kanssa nyt toimisin, kun vaikuttaisi hölmöltä, jos viimeisen kappaleen postattuani vielä perään pistäisin ne 5-6 ensimmäistä lukua.

Pystytkö pistämään jonnekin ladattavaksi ja luettavaksi?

Sitäpaitsi nuo kappaleet ovat ensimmäisinä vasaran alla, kun pääsen kirjoittamaan tarinaa alusta viimeisen kappaleen jälkeen. Tarina kun kaipaa - varsinkin alkupään kappaleet - rankkaa tyylin ja tarinankerronnan muokkausta sovittaakseni ne nykyisiin suunnitelmiini.

Tämä on tietysti vähän ongelmallista... Tietysti varmaan parempi ensin kirjoittaa loppuun ja aloittaa vasta sitten editointityö...

[Flyingisland]

Kiitokset jälleen erinomaisesta pätkästä (piitkästä pätkästä  ) Magitica:a!

Tämä on ilmestynyt näemmä jo yli kuukausi sitten, mutta sain vasta nyt hommattua itselleni tarpeeksi aika voidakseni lukea tämän rauhassa lävitse. Oikean ajan etsiminen ei mennyt hukkaan, sillä teksti täytti ja ylittikin ainakin minun odotukseni. Nämä osat paranevat kerta kerralta, vaikka aina edellistä osaa lukiessa luuleekin, ettei sen paremmaksi enää voi laittaa.

Mitään suurempia huomauttamisia en tekstistä löytänyt, en ainakaan vielä kertalukemisella. Kolmannen pätkän loppupuolella (XXXVIII: Kolme kertaa kirkkaus, osa 3) kuitenkin huomasin tällaisen:

Eli toimiva kursivointi puuttuilevi tuosta "Ei"stä.

Tuo lause särähti hieman muutenkin korvaan. Eikö olisi toimivampaa jättää tuo "molemmat" kokonaan pois? Vaikkapa näin: Brian ja Marie huusivat yhteen ääneen.

Mutta eipä tuo yksi lause onnistunut millään tavoin pilaamaan Kolme kertaa kirkkaus kappaletta/kappaleita tunnelman puolelta. Sattuipa vain pistämään silmään. Jatka samaan malliin (tai siis omaan tyyliisi)! Minä puolestani jään odottelemaan seuraavia osasia.


Toivottavasti en onnistunut itse kirjoittamaan virheitä tähän palautteeseen. Minun pitäisi nimittäin pysytellä suosiolla kaukana koneesta, kun olen nukkunut huonosti...

Islandiedit: *Huokaus* Tarkistin palautteeni, korjasin kolmesti ja sitten neljännen kerran, koska korjasin erään kohdan päin mäntyä.

[Xariel]

Diipadaapa hei jea.

Ensimmäiseksi syvimmät ja katuvimmat anteeksipyyntöni siitä, että tämän lukeminen on viivästynyt liian kauan, vaikka lupasin.

Neitseellinen syntyminen on itsessään vähän huh, ei mitenkään omaperäinen mutta ei järkyttävän hirveäkään. Puhuttiin paljon, mutta toisaalta tapeltiinkin, ja Brian sai kivan uuden jutun. Lightin osa on sittenkin vähän mutkikkaampi jos ne kaupungin kerkesivät räjäyttää ennen kuin löysivät sen.

Kolme kertaa kirkkaus on hieno luvun nimi. :)