Magitica (Valmistunut)

[Flyingisland]

Kyllä tarinasi onnistuu edelleenkin herättämään kiinnostuksen ja vielä helpostikin!

Edellisestä päivityksestäsi on ehkä ehtinyt vierähtämään jonkin aikaa, mutta ainakaan minulla ei ole varaa ryhtyä valittamaan asiasta, kun omankin tekstin kirjoittaminen on hyppelehtinyt harhapoluilla jo aivan liian kauan.
Sitä paitsi, ei näin hyvää kertomusta kehtaa jättää kesken lukemisen, kun kerran loppusuorakin jo häämöttelee uhkaavasti! Ja ei kyllä sittenkään, vaikka ei vielä häämöttäisikään. 

Myönnettäköön, että hiukkasen jouduin virittelemään vanhoja hermoratoja ja pikaselaisemaan aiempaa kappaletta ennen kuin pääsin selville siitä, mitä pirua tässä oikein tapahtuu, mutta kyllä nuo sinun aiemmat kappaleesikin kestävät useamman lukukerran.

Mitään ihmeempää kritisoitavaa (pituuden lisäksi siis ) minulla ei ole, mutta toisaalta oli ehkä parempikin, että et ollut pitkittänyt näitä kahta kappaletta turhalla tilpehöörillä vaan annoit niiden olla öyhm... sanotaan vaikka "siirtymäkappaleita". En siis tarkoita sanaa negatiivisessa mielessä, vaan ennemminkin toteamuksena.

Tekstisi sai aikaa myös muutaman naurahduksen ja hymyn, erityisesti silloin kun Brian kolauttaa päänsä vankkureiden ikkunaan (väkivaltaviihdettä!). Hah! Aivan oikein hänelle... Onneksi Mariessa on tarpeeksi
mi- Naista "hoitaa asia" myöhemmässä vaiheessa. 

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Armandon paluu taasen ei syystä tai toisesta yllättänyt.

Tai siis kun muistelen jotenkin tuon hahmon herättäneen epäilykseni jo aiemmin hänet kohdattuamme, eikä sillä ollut mitään tekemistä kaavun ja naamion kanssa. *huoletonta viheltelyä*

Viestissäni käytettävien hymiöiden määrä alkaa ylittää oman maksimini vielä karsimisen jälkeenkin, joten pähkinänkuoressa:
Kokonaisuudessaan kompaktihko ja kiinnostusta uudelleenvirittelevä paketti. Minä (ja useat muut) jäämme innokkaina odottelemaan jatkoa, jonka toki toivomme tulevan pian, mutta turhia hätäilemättä!

[Emperor]

Tässä se on, ympyrä sulkeutuu.

Jo kauan, kauan sitten alkaessani päässäni miettiä tarinan yleistä kulkua tulin tulokseen, että haluan tarinan voitavan lukea kahdesti. Ensimmäisen kerran seuraten lähinnä tapahtumia itsessään, toisen kerran pitäen silmällä niitä turhilta vaikuttavia huomautuksia ja vihjeitä, joiden merkitys tässä kappaleessa paljastetaan. Pyrin saamaan tästä kappaleesta mahdollisimman dramaattisen, mutta myönnän kyllä, että monet tämän kappaleen paljastuksista on varmasti osattu päätellä jo kauan sitten. Syytän itseäni ja huonoa tarinankerrontaani, ja yksi asia, mihin seuraavassa versiossa pyrinkin on, etteivät asiat olisi niin ilmiselviä. Joka tapauksessa tämä osuus on sielultaan yksi kaikkein vanhimpia kehittämiäni kappaleita - toivon todella, että sain aikaan mielekkään lopputuloksen!

***

XLVII: Väläys, osa 1

Sekunnit kuluivat pienen huoneen ahdistavassa hiljaisuudessa, jossa vain Armandon suupielistä kuuluvat henkäykset loivat minkäänlaista ääntä. Mies mulkoili kulmiensa alta Briania, joka katsoi takaisin, pystymättä ollenkaan selvittämään ajatuksiaan, kykenemättä esittämään järkevästi yhtäkään päässään pyörivää kysymystä. Annettettuaan ajatustensa harhailla hetken hän palasi todellisuuteen, ymmärsi tilanteen - käsitti, mitä näki.

Brianin hengitys kiihtyi, ylitti jopa Armandon henkäykset. Joskus hän oli pelännytkin Armandoa, mutta juuri sillä hetkellä hänellä oli kirkkaana mielessään vain yksi huolenaihe. Unohtaen kaikki muut kysymyksensä hän osoitti sormellaan Armandoa ja tivasi niin uhkaavasti kuin kykeni:
"Mitä olet tehnyt Marielle?"

Armando tuhahti, sulki silmänsä hetkeksi ja veti syvään henkeä. Hän näytti äkkiä katuvan purkaustaan, ja suoristautui ryhdikkäästi antaessaan nyt jämäkän rauhallisesti vastauksensa. "Marie on turvassa."

"Todista se", Brian vaati yhä sormeaan heristäen. "Tuo hänet tänne, heti!"
Armandon katse näytti kiertävän kaikkialla muualla kuin Brianissa. "Ymmärrän, että se voi juuri nyt olla hieman hankalaa, mutta sinun täytyy luottaa, että minä olen taannut Marien hyvinvoinnin."
"Luottaa sinuun?" Brian toisti. "Luottaa sinuun? Oletko tosissasi? Sinun pitäisi olla kuollut! Sinä olet valehtelija, ja - ja petturi!"
"Brian", Armando ärähti ja katsoi nyt suoraan häneen. Silmissään hänellä oli ankara, vakava katse, mutta Brian katsoi yhtä järkkymättömästi takaisin. "Minua voi kutsua moneksi, mutta petturi minä en ole. Olet tässä juuri nyt - tahtomattani tosin - että saisin sinut ymmärtämään tuon nimenomaisen seikan."
"Miten niin tahtomattasi?" Brian sähisi. "Koko tämä farssi vaikuttaa hyvinkin paljon sinun ohjaamaltasi!"

"Sinä et olisi täällä nyt", Armando selitti rauhallisesti, "mikäli ette olisi tehneet mitä odottamattominta liikettä ja vaihtaneet Naturan osan kantajaa."
Brian oli hetken vaiti ja mietti. "Senkö sinä halusitkin?" hän heitti.
"Yllätyitkö?"

"Mitä - en todellakaan!" Brian naurahti väkinäisesti. "Itse asiassa kaikki täsmää nyt! Koko tämän ajan sinä olet toiminut saadaksesi Merlinin veren itsellesi!"

Noiden sanojen jälkeen Armandon kasvot alkoivat hitaasti sulaa, kunnes niillä oli epäuskoinen ilme. "Itselleni?" hän toisti ei-kenellekään. Suuri mietintä näytti olevan käynnissä hänen päässään. "Brian, etkö kertonut Arthurille aivan kaiken, mitä Dominissa tapahtui?"

Brian mulkoili varauksella takaisin. "Kyllä kerroin."
"Myös sen, mitä Friedrich sanoi taistellessamme - että minulla oli hänen tikarinsa?"
"Miten se tähän liittyy?"
"Kerroitko?"
Brian pohti asiaa. "En kuvaillut taistelua mitenkään. Mikä siinä olisi ollut niin tärkeää?"

Armando katsoi hetken tyhjyyteen, asetti kämmenensä ohimolleen ja puhui itsekseen. "Te ette siis tienneetkään, hän ei tiedä-"

Syvä huokaus palautti määrätietoisen ilmeen Armandon kasvoille. "Brian, mikäli olisit juuri tuon tiedonmurusen lisännyt kertomukseesi, olisi siitä tullut takuulla se seikka, joka Arthuria olisi kaikkein eniten kiinnostanut. Minä kun olen aivan varma, että hän muistaa..."

Briania ärsytti suuresti Armandon tarkoituksellinen salaperäisyys. "Muistaa mitä?" hän tivasi ärtyneenä.

"No, jos olisit kertonut tikarin kuuluneen Friedrichille, Arthur olisi ihmetellyt, mistä pirusta minä sen olen saanut, kun viimeinen kerta, kun hän on sen nähnyt, oli silloin, kun hän iski sen veljensä selkään."

Brian meni sanattomaksi ja tunsi nyt hermostuvansa. Jollakin alitajuisella tasolla hän saattoi aavistaa, mitä oli tulossa...

"Minä en siis ole pettänyt ketään, Brian!" Armando julisti kovaäänisesti. "Minä olen aina toiminut Arkanian kansan parhaaksi, joten en ole pettänyt maatani. Enkä minä ole voinut pettää Arthuria siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole koskaan ollut hänen palveluksessaan! Ei, Brian, siitä hetkestä, kun löysin Morgan Darkin kitumassa metsästä myrkkytikari selässään, on minun uskollisuuteni kuulunut ainoastaan hänelle!"

Brianin korvissa kohisi, ja tuntui, kuin rautanyrkki olisi puristanut rintaa. Samat kasvot, jotka hän oli joskus yhdistänyt luotettavuuteen, katsoivat kylminä takaisin, eikä hän kyennyt ymmärtämään, että oli juuri kuullut nuo sanat tuosta suusta.

Kuin hänen vatsassaan olisi ollut suihkulähde Brian tunsi raivon tunkeutuvan joka raajaan, täyttävän joka solunsa. Aivan sama mitä Armando sanoisi, millä lailla hän vääntelisi totuutta tunteakseen oman olonsa paremmaksi, Brianin mielessä hän oli nyt, enemmän jos koskaan, valehtelija ja petturi.

"Minä tiedän!" Armando ärjäisi vihaisesti Brianin halveksuvalle ilmeelle. "Minä tiedän, etten vaikuta näiden tietojen valossa lainkaan kunnioitettavalta, ja usko minua, mikäli asiat olisivat menneet suunnitelmieni mukaan, sinä et olisi täällä nyt! Mutta kun ne eivät aina mene!"

Armando sihahti viimeisen sanan ja rauhoittui taas. "Olkoon. Minä niin toivoin, että olisin voinut tehdä tämän paljon parempaan aikaan. Olosuhteissa, joissa oikeasti voisit ymmärtää tekojeni merkityksen paremmin. Mutta tehty mikä tehty, minun on tullut aika selittää... sekä puhdistaa omaatuntoani. Voin vain toivoa, että kykenet ymmärtämään tekoni ja ajattelemaan järkevästi."

"Ja minusta taas tuntuu", Brian ärisi, "että jokainen sana, jonka suustasi päästät, saa minut halveksimaan sinua, mikäli mahdollista, vieläkin enemmän."
Armando huokaisi, näytti haluavansa unohtaa kuulemansa ja nosti määrätietoisen katseensa Brianiin.

"Minun tarinani alkaa siitä, mihin suurperheiden tarina päättyi. En tiedä, millaisia versioita tapahtumien kulusta olet kuullut, mutta voin vakuuttaa, että kaikissa on varmasti yhtä paljon totta kuin väritettyä valhettakin. Virallinen versiohan kuuluu, että Morgan houkutteli veljensä ansaan, yritti murhata hänet ja kaapata vallan. Vaan tiedätkö, mitä Arkanian kaupungissa tuolloin tapahtui?"

"Suurin piirtein", Brian sanoi ja mulkoili takaisin. "Friedrich hyökkäsi palatsiin, murhasi Powerin perheen, haavoittui ja pakeni."
"Niin, tuon verran olet saattanut kuullakin erinäisistä lähteistä. Mutta kulissien takana tapahtui paljon, ja vain minä tiedän osan."

Brian hymähti. "Ehei, kyllä minä olen muutakin kuullut, muun muassa sen, kuinka Friedrich peittosi sinut taistelussa, ja kuinka Garand lopulta astui pelastamaan sinut - ja koko Arkanian."

Armando irvisti murhaavasti ja puristi käsiään nyrkkiin. "Pah, olkoon! Minä olen rehellinen, mitä minä valehtelemalla saavuttaisin? Myönnän hävinneeni, otin murskatappion Friedrichiä vastaan. En tuolloin voinut käsittää, miten hän sen teki, olin varma, että olisin jo häntä vahvempi. Ja Garand, katseltuaan ensin piilostaan, kuinka koko kuningasperhe murhataan yksitellen tietäen, ettei ikinä pärjäisi rehdissä tappelussa, saapui ratkaisevalla hetkellä väsytettyäni Friedrichiä tarpeeksi ja vietyäni hänen huomionsa. Tuo taistelu on suurin tappioni, jota edelleen häpeän, ja mikäli olisin tuolloin ollut voimakkaampi, olisi monta murhetta voitu välttää. Vaan tiedätkö mitään muuta?"

Brian oli vaiti. Hän ei pelaisi Armandon peliä, hän ei vastailisi tämän kysymyksiin kuin haastateltava.

"Hyvä on, oletan siis, että et", Armando sanoi kärsivällisesti. "Siellä minä siis makasin, ruumiiden keskellä ja pahimman viholliseni veren peitossa, koettuani juuri elämäni hirvittävimmän tappion. Mutta kaikki ei ollut vielä ohi, sillä havahduin lopulta omaan nimeeni, jota heikko ääni toisti. Paikansin äänen, ja löysin kenetpä muunkaan kuin itsensä Richard Powerin vetelemässä viimeisiään oman isänsä ruumiin vieressä. Tein kaikkeni auttaakseni häntä, mutta vahinko oli liian suuri - ja enemmän kuin apuani hän halusi minun huomioni. Hän antoi minulle oman huoneensa avaimen ja lausui viimeiset sanansa: tee oikein."

"Hyvinpä olet hänen viimeistä toivettaan kunnioittanut", Brian heitti. Armando ei noteerannut häntä.

"Kaikesta ympärillä tapahtuvasta huolimatta minä kiisin kohti Richardin kamaria. Matkallani minulla oli aikaa miettiä viimeisten tuntien tapahtumia, varsinkin sitä, kuinka Friedrich oli minut aamulla käskenyt kauas rannikolle saakka. Onnekkaan sattuman johdosta olin kääntynyt takaisin puolivälissä vain löytääkseni Arkanian ilmiliekeissä. Minua poltti kysymys: miksi hän oli minut sinne käskenyt? Miksi ei vain tappaa minua Powerin perheen mukana? Astuttuani Richardin huoneeseen löysin enemmän vastauksia kuin olisin uskaltanut toivoakaan, löysin asioita, mistä en osannut uneksiakaan: minä löysin Richardin perinnön."

Armando ryhdistäytyi kuin antaakseen enemmän arvokkuutta sanoilleen. "Löytämistäni muistiinpanoista kävi ilmi, että viimeiset parikymmentä vuotta olivat olleet Richard Powerin loistokkaasti ohjaamaa näytelmää. Siitä päivästä lähtien, kun Fatima Dark oli hänet vietellyt, hän oli alkanut olla varovainen. Todellisuudessa hän oli koko ajan epäillyt - jopa tiennyt - että kyseinen syrjähyppy ei ollut täysin hänen oma valintansa, että hänet oli äärimmäisen taitavasti huumattu, loitsittu ja huijattu toimimaan. Ja mikä parempaa, hän tiesi sataprosenttisesti, että teon takana oli Friedrich Dark, että Fatima ja Morgan olivat vain sätkynukkeja hänen tiellään kohti Arkanian yliherruutta. Friedrich näytteli äärimmäisen taitavasti, joten Richardin ainoaksi vaihtoehdoksi jäi näytellä paremmin."

Armando selvitti kurkkuaan. "Viestistä kävi ilmi, että Richard oli ollut mitä parhaiten selvillä valtakuntansa tilasta ja siitä, että suurperheiden aika alkoi olla ohitse. Näin hän oli ottanut tehtäväkseen varmistaa, että siirto tapahtuisi hänen ehdoillaan, mahdollisimman rauhallisesti, ja että hän voisi hoitaa Friedrichin äänettömästi. Poikiaan hän kasvatti rakkaudella ja viisaudella, ja hän tahtoi pitää huolen, että varsinkin Morgan olisi mahdollisimman paljon poissa isäpuolensa vaikutuksesta. Kaikki tuntui menevän hyvin, hän oli ajatellut pojillensa kaksoismonarkiaa. Mutta huomattuaan, ettei saisikaan yliotetta Morganista, kiero Friedrich yllättikin kaikki mitä mustimmalla hevosella."

"Diana", Brian sanoi itsekseen, alkaen hahmottaa kokonaiskuvaa. Todellisuudessa hän kuunteli hyvin tarkkaan, mutta ei tahtonut Armandon luulevan, että hän olisi asiasta mitenkään innostunut. Armando irvisti ja löi nyrkkinsä seinään.

"Voitko sinä käsittää, Brian, että minä asuin saman katon alla neljätoista vuotta enkä ollut tietoinen tytön olemassaolosta kuin vasta silloin, kun Friedrich esitteli hänet ja Arthurin? Ymmärrettyään, mitä Friedrich aikoi, Richard koitti puhua Arthurille, mutta hän ei kyennyt erottamaan, oliko rakkaus aitoa vai ei. Joka tapauksessa hänen oli liian myöhäistä enää tehdä mitään. Kruunajaispäivänä hän oli todella toivonut, että Arthur olisi kieltäytynyt kruunusta kuten oli puhunut jo monta vuotta tekevänsä, ja hänen vastatessaan myöntävästi Richard tiesi, että oli hätäsuunnitelman aika - oli aika käyttää voimaa."
Brian epäili. "Minä olen kuullut vain, että Richard olisi myöhäistänyt vallansiirtoa."

"Sen hän tekikin", Armando nyökkäsi, "sillä hän tarvitsi aikaa miettiä, miten hän sen tekisi. Tässä kohtaa nuo muistiinpanot kertoivat lyhyesti kaikkein tärkeimmän sisältönsä: tarinan siitä, kuinka monta vuosikymmentä aiemmin Richard oli, sattuman kautta, tullut tietoiseksi Merlinin veren olemassaolosta. Hänen muistiinpanoistaan kävi ilmi, että vuosien varrella hän oli oppinut siitä paljon, ja noista tiedoista minä lopulta ammensin kaiken informaation, jonka Arthurille myöhemmin tahdoin suodattaa. Lopulta Richard julisti, että mikäli kaikki menisi pieleen, jättäisi hän valtakunnan ensin Morganin, sitten Arthurin ja lopulta minun käsiini."

"Sinun?"

"Minähän olen, vaikken sitä kovinkaan mainosta, Richardin ottopoika. Richard toivoi, että se, joka meistä viestin löytää, pyrkii löytämään Merlinin veren osat, kukistamaan Arkanian viholliset ja yhdistämään kansan rauhaan. Viesti ohjasi minut salaovelle, jonka takaa löysin kuninkaan vaietuimman salaisuuden: Powerin perheen osan."

"Miksi et siis napannut valtaa itsellesi heti?" Brian kysyi yrittäen kuulostaa mahdollisimman töykeältä. Armando hymähti.

"Koska Arthur palasi. En itsekään tiennyt tuolloin, missä hän oli ollut, mutta jossakin vaiheessa hän saapui palatsiin, kantaen sylissään Diana Darkin elotonta ruumista ja kasvoillaan ilme, joka on tähänkin päivään mennessä ollut ainoa, jota olen pelästynyt. Yritin selittää tapahtumia hänelle, mutta mies ei minua kuunnellut, hän käyttäytyi muutenkin hyvin impulsiivisesti ja rauhattomasti. Tuolloin hän antoi minulle käskyn etsiä Morgan, varmistaa, että hän olisi kuollut. Tilanteesta täysin ymmälläni minä poistuin kaupungista, ja lähtiessäni kuulin Arthurin julistavan itsensä Arkanian kuninkaaksi."

[Emperor]

XLVII: Väläys, osa 2

Armando murisi viimeisen pätkän, irvisti ja jatkoi. "Minä etsin, minä luotasin monta tuntia läheisiä metsiä ja yritin löytää edes vihjeitä Morganin kohtalosta. Ja lopulta, haistettuaan veren, Milith syöksähti erääseen metsikköön, mistä lopulta löysin velipuoleni tikari selässään. Annoin hänelle ensiapua ja piilotin hänet paikkaan, mistä häntä vähiten älyttäisiin etsiä - Darkin kartanoon Dryttgartissa."

Brian tuhahti. "Et siis täyttänyt Arthurin ensimmäistäkään käskyä, et tappanut Morgania vaan autoit tätä."

"Niin, Brian", Armando totesi, "sillä minä tarvitsin aikaa selvittää tapahtumia, miettiä kantaani ja yrittää keksiä, mikä vaihtoehto olisi oikein. Arthur oli aina ollut kaikkien kriteerien mukaan ensisijainen valinta Richardin perijäksi, mutta Richard itse taas oli määrännyt Morganin seuraajakseen. Suurperheet oli kuitenkin tuhottu ja Arkaniasta julistettu kuningaskunta, enkä enää katsonut olevani velvoitettu noudattamaan heidän traditioitaan, aivan kuten ei Arthurkaan katsonut. Kantani sen suhteen, kenen siis tulisi hallita Arkaniaa, ei ollut vielä tuolloin selvillä, mutta seuranneina päivinä, katsottuani vierestä Arthurin niin kutsuttua johtamista, minä tiesin, että hänen ei voitu antaa pysyä vallan kahvassa. Arthur oli selvästi menettänyt enemmän tai vähemmän suuren osan järjestään, kun taas Morganin olin aina tiennyt olevan pätevämpi hallitsija. Minä tarvitsin suunnitelman, jota pikku hiljaa aloin kehittää. Ja tuosta suunnitelmasta kasvoikin kaikkien suunnitelmien äiti; näytelmä, jota minä olen viimeiset viisitoista vuotta ohjannut ja joka on määrittänyt koko Arkanian kohtalon!"

Mahtipontinen julistus oli kuin myrkkyä Brianille. "Mikäli puhut totta ja kaikki langat ovat olleet sinun käsissäsi, en voi käsittää, miten olet voinut antaa niin monen kuolla tänä aikana!"

"No, ei minunkaan osani ole ollut helppo", Armando mutisi. "Morganin vointi on koko tämän ajan ollut hutera, kiitos Friedrichin myrkyn, joka vaikutti häneen hyvinkin... uniikilla tavalla. Voidakseni vaikuttaa Arkanian tapahtumiin minun täytyi päästä lähelle Arthuria, jonka tyrannimainen tapa hallita minua kuvotti. Hän ei ollut lainkaan tyytyväinen siihen, etten ollut löytänyt jälkeäkään Morganista - kuten olin hänelle kertonut - ja hän sanoi vaistoavansa, että mies eli yhä. Niinpä minä keksin. Minä olin nyt ainoa koko Arkaniassa, joka tiesi Merlinin veren olemassaolosta, ja saatoin satuilla tarvitsemani yksityiskohdat Arthurille ilman, että hän kykeni varmistamaan niistä mitään. Ei juoman juoja siihen kuole, päinvastoin hän nuortuu! En vain halunnut, että Arthur yrittäisi käyttää osia erikseen. Enkä minä tietenkään tiennyt, kykeneekö juoja jotenkin taianomaisesti paikantamaan haluamansa henkilön, mutta Arthur uskoi kaiken kyselemättä. Näin sain hänet etsimään osia ja, mikä tärkeintä, antamaan minulle ylivertaisen auktoriteetin niin Arkaniassa kuin hovissakin. Minun täytyi silti pysyä Arthurin suosiossa vastakin, eikä se ollut hänen luonteensa tuntien helppoa - minun täytyi ottaa riski ja antaa hänen löytää Powerin osa."

"Miksi ihmeessä? Miksi et vain antanut sitä?"

"Koska, vaikka kuinka toivoinkin toisin, oli eräs kertomani seikka erittäin tosi: osan voi löytää vain sellainen henkilö, joka kiistatta kuuluu kyseiseen perheeseen. Powerin osan löydettyään hän ei enää epäillyt tarinaani ja uskoi myös sen, että tarvitsemme kaikkien perheiden jäseniä. Asian varjopuoli oli tietty se, että hän omi osan itselleen, enkä olisi siihen enää käsiäni saanut vaikka olisin halunnutkin. Powerin osan jälkeen keskityin Elementin osaan, sillä se oli tuolloin ainoa, johon minulla oli sopiva perheenjäsen."

"Entä Morgan?"

"Niin, tietty minulla oli myös Morgan, ja minulle tulikin kiire saada hänet pois Dryttgartista ennen kuin Arthur ratsasi Darkin kartanon. Morgan oli heikkokuntoinen ja tarvitsi apuani, enkä voinut viedä häntä kovin kauas omasta olinpaikastani - Arthur olisi alkanut ihmetellä, miksi poistun Arkaniasta niin usein. Tietämättään Arthur itse juitenkin antoi minulle keinon piilottaa Morgan paikkaan, mistä häntä ei ikinä edes yritettäisi etsiä..."

Armando kaivoi taskustaan rubiininpunaisen hanskan, asetti sen käteensä ja painoi kämmenensä seinää vasten. Brian peitti silmänsä kirkkaalta valolta, joka loisti kallioon muodostuessa alaspäin vievä spiraaliportaikko. Armando riisui hanskan ja lausui virnistäen:
"Kaikki nämä vuodet Morgan Dark on piilotellut aivan hänen nenänsä edessä!"

Brian ei voinut käsittää sitä. Oliko kaiken sen aikaa, kun hän ja Marie olivat harjoitelleet taikomista, heidän jalkojensa alla majaillut koko Arkanian etsityin mies? Oliko Armando aina iltaisin lukittuaan kamarinsa oven käynyt juttelemassa sen henkilön kanssa, jonka löytämiseksi Arthur olisi valmis polttamaan koko maailman?

"Nyt minä ymmärrän", Brian haparoi hieman hengästyneenä, "miksi sinä olit niin vihainen siitä, kun Garand otti vallan vuoristossa itselleen! Sinä et pelännyt ihmisten puolesta, sinä pelkäsit Morganin paljastuvan!"

"Yhtä lailla molempia", Armando sanoi synkkänä, "sillä en menettänyt tuolloin vain päätösvaltaa tässä laitoksessa, vaan ylipäätään lähes kaiken auktoriteetin armeijassa ja hallinnossa." Hän irvisti. "Olin musertunut. Minulla kun oli ennen teidän saapumistanne lähes täysi valta kuningaskunnan asioihin, mikä oli auttanut suunnattomasti työssäni. Noiden vuosien ajan minulla oli suurempi työ pitää kansa yhtenäisenä - ja hengissä sen puoleen - kuin metsästää ammoin kadonneita aarteita. Mutta annoin Garandin saada liikaa tilaa, enkä ollut hänestä huolissani ennen kuin oli liian myöhäistä. Teidän saapumisenne, Kuolleiden taudin puhkeaminen ja viimeaikainen edistyksen puute yhdessä olivat riittävä lista Arthurille siirtää minun huomioni teihin - olin kaivanut oman hautani hehkuttaessani, kuinka Merlinin veri olisi avain Arkanian rauhaan."

"Eikö se sitten ole?" Brian kysyi yrittäen kuulostaa herjaavalta, mutta tosiasiassa hän halusi hyvinkin paljon vastauksen tuohon kysymykseen - tiedon siitä, oliko kaikki heidän työnsä ollut turhaa.

"Totta kai se on", Armando vastasi, "mutta minun täytyi myös varmistaa, että Arthur ei odotellessaan tuhoa Arkaniaa sitä ennen. Hänelle tärkeintä oli vain Morganin löytäminen, minulla oli muitakin prioriteetteja." Hänen äänensä sai vihaisen sävyn. "Siksi minä olin niin raivoissani Garandin petoksesta! Hän tavoitteli valtaa yhtä lailla kuin moni muukin silloisessa hovissa, ja ottaessaan paikan armeijan ylipäällikkönä hän kumosi muutamassa päivässä niitä hyötyjä, joita varten olin työskennellyt vuosia! Jouduin sivusta katsomaan, kuinka hänen vallannälkänsä ajoi huolella rakentamaani valtakuntaa perikatoon, ja silloin, kun hän lähetti legioonallisen joukkoja varmaan kuolemaan vain ärsyttääkseen minua, minä murruin, minä en kestänyt enempää! Palatessani Thorenista minä tiesin, että Garand vinkuisi heti ensimmäiseksi Arthurille siitä, kuinka rikon hänen käskyjään enkä keskity omiin tehtäviini, ja minun oli pakko toimia. Aivan kuten seuranneet mielenosoitukset julistivatkin, niin minä tapoin Garandin!"

Brian puristi käsiään nyrkkiin, hän muisti hyvin nuo tapahtumat. "Ja sen jälkeen murhasit heidät siksi, että he puhuivat totta!"

"Se ei ollut ylväimpiä hetkiäni", Armando sanoi hillitysti, "mutta minun oli pakko vaimentaa heidät ja vakuuttaa kaikille, että he hourailivat, sillä en voinut enää menettää yhtään arvostustani niin kuninkaan kuin kansankaan silmissä. Ja loppujen lopuksi koko episodista oli arvaamatonta hyötyä..."

"Vain sinä voit nähdä hyötyä murhaamisessa," Brian irvisti.

"Et voi ymmärtääkään. Vaikka hän yritti kaikin tavoin murentaa arvovaltaani, Garand tietämättään auttoi minua suunnitelmassani tavalla, josta en olisi voinut uneksiakaan. Teidän kirjallisen loppukokeenne jälkeen Arthur nimittäin vihdoinkin teki sen, mitä olin jo vuosia odottanut: antoi hallussaan olevat Merlinin veren osat minun pidettävikseni!"

"Voi ei", Brian ajatteli. Hänestä tuntui, että kaikki asiat, jotka olivat Armandon mielestä hyviä, olivat ikäviä kaikille muille. Armando heilautti kättään.

"Voitko kuvitella, Brian, että tässä huoneessa, kivenheiton päässä paikasta, jossa Morgan piileksii, Arthur totesi minut luotettavimmaksi tuntemakseen henkilöksi ja uskoi varjelluimmat aarteensa haltuuni! Olin räjähtää onnesta, sillä viimein saattaisin tarpeen tullen yhdistää osat ja juottaa ne Morganille! Millään voimakeinolla en niitä Arthurin hallusta olisi ikinä saanut, ja nyt hän toi ne suoraan syliini!"
Briania puistatti. "Miksi hän yhtäkkiä niin teki?"

"Koska Arthur vaistosi myös, eritoten Garandin tempun jälkeen, että vallalla oli paljon juonittelevia voimia. Minä olin kuitenkin vuosien varrella osoittautunut luotettavaksi ja päteväksi, hän halusi hyvittää asemani menetyksen, ja mikä parasta hän uskoi, ettei kukaan kuitenkaan osaisi edes kuvitella, että hän antaisi osat ylipäätään kenellekään. Näin ollen tunnenkin itseni hieman typeräksi nyt, kun en osannut teiltäkään odottaa moista vaihtoa, ja joudun kertomaan asioita, joiden olisin sopinut odottaa..."

Armandon ääni vaimeni. Hän katsoi hetken tyhjyyteen, näytti keräävän voimaa, ja katsoi sitten taas määrätietoisena Brianiin, joka tuijotti varauksella takaisin.
"Palaan siis suunnitelmaani. Vuodet kuluivat, ja Arkania eli sekasortoista aikaa. Toisaalla oli Arthur, joka ei välittänyt muusta kuin Morganin löytämisesta, toisaalla taas Friedrich, joka nostatti kansaa kapinaan ja aiheutti tuhoa milloin missäkin. Minä etsin häntä, etsin ja hartaasti, sillä tiesin nyt, miksi minä ja koko Powerin perhe olimme hävinneet hänelle: toisin kuin Arthurille kerroin, Darkin osa oli hänellä."

Jostakin syystä Brianin mieli alkoi harhailla menneessä, hänen tajuntaansa alkoi palautua tapahtumia, jotka hän oli jo aikaa sitten todennut turhiksi.
"Se", hän kakisi, "se se on!" Brianista tuntui kuin muutama palanen olisi taas löytänyt oikean paikkansa hänen mielessään. "Se mistä puhuitte Dominissa! Minulla on jotakin, mitä edes Richard Power ei kyennyt voittamaan... Ja sinä tiesit, että se oli hänellä! Mutta..."

Vaikka joitakin palasia vaikutti vielä puuttuvan, Brianista tuntui, että palat muodostavat lopulta hyvin inhottavan kuvan. "Sinä... Friedrich sanoi, että se on hyvin samanlainen kuin Lightinkin osa, kysyi sinulta missä se on, mutta miten..."

"Brian", Armando sanoi ankarasti, Brian katsoi häneen haparoiden ja ensi kertaa ei oikeastaan halunnut tämän jatkavan kertomustaan. "Miksi sinä luulet, että minä riskeerasin kaiken lähtemällä Leniaan ilmoittamatta asiasta Arthurille? Miksi luulet, että kohtelin Marieta aina lempeämmin kuin sinua, miksi kuvittelet, että vaikka Arthurille molemmat osat ovat aina olleet yhtä tärkeitä, en minä ole koskaan keskittynyt muuhun kuin Naturan osaan? Siitä yksinkertaisesta syystä, Brian, että Lightin osa on ollut hallussamme jo kaksitoista vuotta!"

Kaksitoista. Tuo luku jäi kammottavalla tavalla leijailemaan Brianin mieleen. Mitä hirvittävin mielikuva alkoi tunkeutua hänen mieleensä. Se ei voisi olla totta, se ei saisi...

"Brian, minä tapoin sinun perheesi."

Nuo sanat iskivät Brianiin niin musertavalla tavalla, että hänen täytyi ottaa tukea seinästä. Hänen hengityksensä oli epätasaista, hän tunsi kyyneleiden alkavan purkautua ulos. Yrittäessään kerätä itseään hän koki nyt aivan uuden tunteen, joka pyyhkäisi hänen koko kehonsa yli. Tähän asti Brianin Armandoa kohtaan tuntema inho, viha ja halveksunta olivat johtuneet niinkin triviaalista seikasta kuin eriävä moraalikäsitys, mutta nyt nuo tunteet saavuttivat aivan uudet sfäärit. Hän kovetti itsensä ja katsoi Armandoon kulmiensa alta niin, että jopa hän aavisti, että asioista oli juuri tullut henkilökohtaista.
"Miten", Brian henkäisi, "sinä kehtaat katsoa minua silmiin?"

"Minähän sanoin, Brian... minä haluan puhdistaa omaatuntoani." Armando katsoi Brianiin tutkivasti, yritti selvittää, mitä hänen päässään liikkui, ja Brianista oli uskomatonta, ettei se ollut Armandolle selvää jo hänen ilmeestään. "Ymmärrän, että saatat surra perheesi menetystä, mutta pyydän kuitenkin huomioimaan, että he olivat varsin epämiellyttävää väkeä."

"Sama se minulle vaikka olisivat olleet murhaajia jokikinen!" Brian huusi järkyttyneenä. "He olivat minun perheeni!"

Armando antoi myrkyllisen irvistyksen. "Älä viitsi puhua roskaa, Brian! Tunnen sinut, sinulla on paljon korkeampi moraali kuin heillä! Jos olisit tuntenut heidät, olisit hyvinkin saattanut inhota heitä!"

Mielipuolista, kertakaikkiaan mielipuolista, Brian ei voinut käsittää kuulemaansa. "Jos olisit tuntenut heidät! Miten sinä kehtaat, sinähän se syy olet, miksi en koskaan saanut tutustua heihin! Ja odotat minulta sympatiaa?"

"Anna kun puhun loppuun!" Armando ärjäisi, suorastaan karjaisi Brianin kiljunnan yli. "Emme menneet kartanoon ovet paukkuen ja miekat heiluen! Olin ottanut äärimmäisen suuren riskin jo luodatessani sitä toista maailmaa etsien heitä, saatika tehdessäni itse matkan! Morganin täytyi olla mukana, ja voitko käsittää, miten varovainen minun piti olla, miten paljon valmisteluja minun piti tehdä, että sain hänet kenenkään näkemättä Arthurin omaan valtaistuinsaliin? Saavuttuamme toiselle puolen meidän oli suhteellisen helppo paikantaa perheesi, koko suku oli keskittynyt läheiseen kartanoon. Me saavuimme ja kävimme sisään taloonne, emmekä me pyytäneet mitään muuta kuin Lightin osaa! Ja nyt, Brian, saat arvata, antoivatko he sen?"

Brian ei vastannut, ei halunnut avata suutaan Armandolle, joka katsoi kiihtyneenä takaisin.

"Minä puhuin, minä yritin selittää! Muista ihmeessä, Brian, että jo tuolloin koko sinun perheesi oli Arkaniassa leimattu pettureiksi, he olivat hylänneet kansansa suurimman hädän hetkellä, ja nyt he kieltäytyivät luovuttamasta meille sitä ainoaa esinettä, joka saattoi auttaa valtakuntaa, jonka he jättivät oman onnensa nojaan! Ehei, he väittivät, että olivat lähteneet nimenomaan piilottaakseen Lightin osan sen havittelijoilta, ja vaikka minä vannoin, että jättäisin perheen rauhaan Lightin osaa vastaan, he ilmoittivat antavansa sen vain kuolleiden ruumiidensa yli! Tuolla hetkellä heistä tuli minun silmissäni yhtä paljon pettureita kuin Friedrichistäkin, he olivat valintansa tehneet, ja Arkanian kansan hyväksi minä teurastin heidät!"

"Minä vihaan tuota!" Brian huusi. "Minä kerta kaikkiaan vihaan tuota sinun ajattelutapaasi, että mitä tahansa saa tehdä, kunhan se on Arkanian hyväksi! Mikä sinä olet päättämään, mikä Arkanian hyväksi on? Sinä hoet tuota itsellesi vain, jotta tuntisit oman olosi paremmaksi, sillä pohjimmiltasi sinä et ole muuta kuin murhaaja!"

"Murhaaja?" Armando karjaisi. "Kaikkea muuta, minulla on elävä todiste silmieni edessä! Sinä olit siellä, Brian, tietenkin olit! Sinä piilottelit lipaston alla, mutta koska siinä paikassa ei enää ollut montaa, ketkä olisivat jättäneet taikajäljen, sinut oli helppo vaistota! Ja vaikka päälläni oli tuoretta vanhempiesi verta, en kyennyt surmaamaan sinua, sillä minun oikeudentajuni mukaan sinä et ole vastuussa vanhempiesi synneistä! Minä säälin sinua, ja vain parastasi ajatellen pyyhin muistisi ja pidin huolen, että joku, joka voisi huolehtia sinusta, löytäisi sinut! Minä todella toivon, että uskot, etten halunnut sinulle mitään muuta kuin hyvää jättäessäni sinut taakseni, enkä todellakaan uskonut enää näkeväni sinua!"

Brianin rystyset hohtivat valkeina hänen puristaessaan nyrkkiään. "Mitä, odotatko kiitollisuutta? En voi uskoa, että käyn tätä keskustelua!"

"En minäkään", Armando murahti, "mutta siitä saat kiittää Arthur Elementiä. Lightin osa turvallisesti hallussani minä olin siitä edespäin keskittynyt vain Naturan osan löytämiseen. Powerin osa meillä oli ollut alusta pitäen, Elementin osan Arthur löysi muutama vuosi sen jälkeen ja Darkin osan tiesin olevan Friedrichin hallussa. Mutta mitä saatoin tehdä? Kukaan ei tiennyt, mitä Naturan perheelle oli tapahtunut, ja uskoin yhä vakaasti, että osan voisi löytää vain joku heidän suvustaan. Mitä en tiennyt olikin, että Arthur oli alkanut toimia omin päin. Kertomatta minulle mitään hän luotasi toista maailmaa, ja ilmeisesti onnistui jotenkin löytämään paitsi sinut, myös Marien."

Hän tuhahti. "Tuolloin en tiennyt, mitä ajatella. Minä tunnistin sinut, tiesin sinun olevan sama poika, jonka jätin istumaan kannonnokalle aikaa sitten. Enkä voinut käsittää, mistä Marie oli tullut, miksen ollut aistinut häntä ollessani sinun perheesi luona! Joka tapauksessa minä yksin tiesin, mitä Marien löytyminen todella merkitsi, ja minä vaatimalla vaadin saada olla kouluttajanne. Tietenkin minun piti leikkiä mukana ja teeskennellä, että sekä Lightin että Naturan osat puuttuivat yhä, mutta aivan alussa en oikein tiennyt, mitä minä sinun kanssasi edes tekisin, Brian. Vahinko oli jo tapahtunut ja olit sittenkin joutunut mukaan tähän hirveään tapahtumien pyörteeseen, jolta toivoin sinun säästyvän, joten koitin pelastaa tilannetta. Marieta minä olin vain kouluttavinani, sillä en todellakaan olisi antanut hänen joutua oikeaan vaaraan, mutta sinua minä koulutin hänen edestäänkin. Toivottavasti voit antaa anteeksi sen, että koulutuksen aikana sorsin sinua enemmän kuin vähän, mutta koska tiesin, että sinä ja Marie tulisitte toimimaan parina, minä toivoin sinun tarpeen tullen voivan suojella häntä."

Brian kiristeli hampaitaan. "Sinä oikeasti pyydät minulta anteeksiantoa tuosta, kun juuri kerroit ylpeänä, kuinka murhasit perheeni?"

"Voi nyt kirottua!" Armando henkäisi ja iski nyrkillään seinään. "Minä kutsun tätä omantunnon puhdistamiseksi siksi, että koko tämän ajan, jonka olet Arkaniassa viettänyt, minua on painanut järkyttävä syyllisyys! Minä olen tehnyt sitä, minkä olen katsonut oikeaksi, mutta voin vakuuttaa - en edes odota sinun enää uskovan - että joka kerta, kun katsoin sinuun ja tiesin, että minun pitäisi joskus kertoa totuus, minua ahdisti! Jo silloin, kun jätin sinut metsään, tahdoin vain parasta sinulle; toivoin, että voisit pysyä erossa kaikesta tämän maailman saastasta eikä sinun tarvitsisi vaivata päätäsi sen asioilla! Minun näkökulmastani sinä olit yhtä viaton kuin ne tuhannet kärsivät kansalaisetkin, jotka on vedetty tähän konfliktiin mukaan, ja toivoin sinulle parempaa! Minä olin suora syy siihen, ettei sinulla enää ollut vanhempia, ja katsoin olevani vastuussa sinusta, paljon enemmän ja henkilökohtaisemmalla tasolla kuin ikinä Mariesta! En ainakaan halunnut, että vihaisit minua siitä, mitä olen joutunut tekemään, mutta kohtalo päätti toisin!"

"Ei, Armando", Brian sanoi ääni raivosta väristen, "kyllä minä vihaan sinua ihan sinun itsesi vuoksi."

Armando puristi käsiään nyrkkiin ja irvisti, mutta syvän henkäyksen jälkeen rauhoittui. "Joka tapauksessa minä aion kertoa tarinani loppuun. Minun syyllisyyttäni ei helpota tieto, että tulet kuulemaan vieläkin ikävämpiä asioita, mutta tässä kohtaa se lienee yhdentekevää. Sinulla on täysi oikeus kuulla totuus, niin ikävältä kuin se saattaakin kuulostaa."

"Anna tulla sitten", Brian sylki ja katsoi murhaavasti Armandoon, "sillä jollakin alitajuisella tasolla minäkin haluan tietää, kuinka monessa asiassa olet huijannut meitä ja valehdellut meille. Ole hyvä ja kerro totuus."

[Emperor]

XLVII: Väläys, osa 3

"No, totuus on, että yhtä lailla halusin teidät alaisikseni paitsi arvokkuutenne takia myös siksi, että saisitte olla poissa Arthurin vaikutuksesta. En minä vahingossa päästänyt ulos niitä lipsauksia, joita joskus möläytin: minä arvasin, että varsinkin tieto siitä, miten Arthur kohtelee separatisteja, saattaisi shokeerata teitä. Arthur itse olisi varmasti halunnut maalata teille paljon ruusuisempia kuvia valtakunnastaan, mutta minä halusin näyttää teille, millainen syntisäkki siellä valtaistuimella istuu. Halusin teidän ajattelevan, että vaihtoehtoinenkin ratkaisu voisi olla olemassa, mikä kaikki tietenkin kulminoituu tähän iltaan. Luomalla kontrastin Arthurin tyrannian ja Morganin tulevan hallinnon välillä toivoin, että te kaksi voisitte arvostaa muutosta parempaan ja jopa puhua sen puolesta!"

"Parempaan?" Brian tiuskaisi. "Me puhumme nyt siis siitä henkilöstä, joka hankki itselleen jostakin oman henkilökohtaisen demoniarmeijan ja käytti sitä ajoittain terrorisoidakseen Arkaniaa? Kai tajuat, miten järkyttävää minun mielestäni on - kaiken Arthurin tekemän jälkeenkin - että sinä vannot uskollisuuttasi mieluummin hänelle? Jos valinta olisi joskus pitänyt tehdä Arthurin, Morganin ja Friedrichin välillä, voin kyllä sanoa, ettei Morgan olisi koskaan ollut minun ykkösvaihtoehtoni!"

"Minä..." Armando puri huulta ja näytti miettivän ankarasti. "Ei, ei minun kannata selittää nyt, se olisi turhaa. Tulet itsekin näkemään, tässä kohtaa se olisi..."

Armando tuhahti ja katsoi jämäkästi Brianiin. "Kaikki valkenee sinulle kyllä hyvinkin pian, mutta minun täytyy jälleen muistuttaa, etten olisi suonut käyväni tätä keskustelua vielä. Mutta palatakseni kertomukseeni: teidän koulutuksenne jälkeen minä en voinut muuta kuin odottaa. Minulla oli omat... ongelmani niin Arthurin, Morganin kuin Friedrichinkin kanssa, ja joka ikinen päivä minä rukoilin kirjettä, jossa kerrotte Naturan osan löytyneen. Silloin meillä olisi kaikki juoman osat! Powerin, Elementin ja Lightin osat odottaisivat täällä, Naturan osan ottaisin teiltä ja käskisin teidät jollekkin harharetkelle estääkseni tiedon leviämisen, ja tuo katoavainen Darkin osa... Se olisi ollut viimeinen pala palapeliin, enkä olisi tarvinnut Arkanian armeijaa sen löytämiseksi. Jo ennen kuin Arthur olisi huomannut katoamiseni olisin kyllä jollakin ilveellä etsinyt Friedrichin käsiini ja hoidellut hänet. Minä nimittäin tiesin varsin hyvin, että peittoaisin hänet helposti taistelussa, ja kaiken kukkuraksi olin toivonut, että kun Friedrichin kukistuminen ja Morganin valtaannousu osuisivat lähekkäin, olisin voinut antaa kunnian hänen kuolemastaan Morganille saadaksemme kansan tukea. Suunnitelma, jota olin hionut ikuisuuden ja jonka eteen olin työskennellyt raskaasti vuosia, oli viimein saavuttamassa huippunsa! Ja sitten kaikki romahti!"

Ensimmäistä kertaa Armandon kasvoille levisi nyt raivokas ilme. Hän iski nyrkkinsä jälleen kiviseinään niin, että kuului kova tumahdus, ja henkäisi muutaman kerran raskaasti.

"Et voi kuvitellakaan, Brian, miltä minusta tuntui tajutessani, miten hirvittävän virheen minä olin tehnyt! Istuessani sinua vastapäätä ja kuullessani, että Naturan osa ei olekaan vielä löytynyt, minä oikeasti luulin luhistuvani kasaan! Olin nuolaissut liian aikaisin, ja tiesin, että saisin vielä maksaa siitä raskaasti. Peitin sen parhaani mukaan, mutta sinä päivänä, jolloin Arthur julisti valtakuntaan hätätilan, minä oikeasti pelkäsin."

Sattuneesta syystä Brianin oli juuri nyt hyvin vaikea löytää sympatiaa Armandoa kohtaan osoitettavaksi, eikä hän sanonut mitään.

"Mahdatko muistaa tuota päivää, Brian? Sillä hetkellä, kun kerroin, että olin lähtenyt Arkaniasta ilmoittamatta löydöstänne ensin Arthurille, minä menetin kaiken. Koitin peittää olotilani mahdollisimman hyvin ja keksiä jonkin tekosyyn toimilleni, mutta eihän se mitään auttanut. Ensin hän noteerasi asian hyvin pintapuolisesti, ja luulin, että selviäisin kuin koira veräjästä. Mutta Arthurin tuotua verinäytteet rokotetta varten minä saatoin vain aavistaa, miten isossa pulassa olin, ja jo silloin, kun hän vieritti syyn valtakunnan mobilisoinnista minun niskoilleni, pystyin arvaamaan, miten päivä päättyisi. Kokouksen jälkeen hän kutsui minut varsin... ystävällismieliseen keskusteluun."

Raivoisa pudistus ravisutti Armandon päätä hänen irvistäessään vihaisesti. "Me molemmat raivosimme. Yritin selittää parhaani mukaan tekojani, mutta hän ei uskonut, ja lopulta hän sanoi ne sanat, joita olin pelännytkin: et ole enää Merlinin veren osien arvoinen. Silloin minulla keitti, ei oikeastaan siksi, että hän piti minua epäluotettavana, vaan omaa luonteenheikkouttani: maa oli kaivettu pois linnoituksen alta, jota olin vuosia rakentanut, ja minulla paloi pinna. Väittelimme kiivaasti, ja uskon, että tuon illan jälkeen hän ei enää todellakaan pitänyt minua uskollisimpana kenraalinaan. Sitten alkoivat mielettömät vaateet! Voitko kuvitella, että hän oikeasti vaati, että tulen takaisin Dominista Lightin osan kanssa? Niinkuin minä sitä olisin yhtäkkiä löytänyt, vaikka se olisikin vielä ollut piilossa siellä! Vaan ei, hän sanoi olevansa kyllästynyt odottamaan, ja aikoi nyt vaatia tuloksia kovien sanktioiden uhalla."

Huokaus säesti Armandon viimeistä lausetta. "Olin rikki, kaikki työni oli hukkaan heitetty, olin nyt täydellisessä umpikujassa. Minun suunnitelmani, minun hieno, hieno suunnitelmani, oli epäonnistunut. Oli siis aika laatia uusi, ja nopeasti. Puntaroin vaihtoehtojani, ja löysin itseni puun ja kuoren välistä. Minähän tiesin, ettei Lightin osa ollut Dominissa, olin vain uskotellut Arthurille niin paremman tiedon puutteessa. En voinut mitenkään enää siinä vaiheessa nyhjäistä noin vain tietoa siitä, ettei osa välttämättä ollut kaupungissa lainkaan. Friedrichiä minä tarvitsin, koska hänellä taas tiesin Darkin osan olevan, mutta kun en enää olisi voinut nopeasti yhdistää osia hänen kuolemansa jälkeen, olisi hänen armeijansa yhä jäänyt tekemään suurta tuhoa. Ja vaikka olisinkin saanut jollakin ilveellä sekä Darkin osan haltuuni että hänen joukkonsa tuhottua, mitä minä olisin sillä Dominissa tehnyt, Arthurin istuessa Powerin ja Elementin osien päällä Arkaniassa kuin kanaemo? Olisin ollut ikuisuuden siellä jumissa! Tietenkään taas en enää voinut puheideni ja lupausteni jälkeen antaa Friedrichin polttaa Dominia. Ei, Brian, tuona iltana minä kehitin uuden suunnitelman, ja tulin siihen tulokseen, että minun oli kuoltava."

"Hah!" Brian herjaisi. "Minä arvasin! Sinä siis todella tiesit jo mennessäsi Dominiin, ettet tulisi palaamaan?"

"Todellakin", Armando myönsi. "Suunnitelma kehittyi päässäni istuessani pöydässä sinun ja Marien kanssa. Se tulisi vaatimaan äärimmäisen tarkkaa koreografiaa, ja muutaman kerran itsekin ajattelin, että se olisi naurettava idea. Mutta muuta en voinut, ja lopulta seuraavanlainen toimintamalli kehittyi päässäni. Ensinnäkin, minun täytyi pitää huolta siitä, että tietyt, oleelliset tiedot välittyvät minulta teille ja Arthurille. Yksi niistä oli tieto siitä, että Lightin osa ei ole Dominissa. Se oli hyvinkin tärkeä tiedonmurunen, tiesinhän itse, mitä kaupungille tulisi käymään, enkä halunnut kenenkään Arkaniassa ajattelevan, että peli olisi menetetty. Tiedon saaminen ulos taas olisi hankalaa, mutta istuessani teidän kanssanne ratkaisu ikään kuin pamahti mieleeni. Te kaksi olitte ehdottomasti pätevimmät pitämään huolta itsestänne, ja vaikka otinkin suuren riskin, minä olin niin varma voitostani, että päätin ottaa teidät todistajiksi."

Armando piti hetken tauon ja selvitti kurkkuaan. "Toinen tärkeä seikka, minkä halusin teidän näkevän, oli Friedrichin kukistuminen. Te levittäisitte sanaa, te kertoisitte kaikille, että Friedrich Dark oli todella kuollut, ettei hän mitenkään olisi voinut selvitä taistelusta. Toivoin, että tieto voitosta yhdistäisi kansaa. Näin jälkeenpäin huomaan surukseni, että se osa suunnitelmaani ei mennyt ihan kohdilleen."
"Vai ihan?" Brian heitti. "Valtakunta on hajoamispisteessä enemmän kuin koskaan."

Armando irvisti. "Kaikki meni oikeastaan hyvin siihen asti, kunnes pääsimme Lightin kartanoon. Myönnän, että heittäydyin hieman itsekkääksi, mutta minun oli ensinnäkin pakko viimeistään nyt saada tietää muutama minua askarruttanut asia, jotka vain hän olisi voinut tietää, ja toiseksi kuljettaa keskustelu luontevalla tavalla informaatioon, jonka halusin kanssanne jakaa. En kuitenkaan olettanut, että kuulisin ihan sellaista, mitä Friedrich tuona päivänä sanoi..."

Armando näytti vihaiselta itselleen. "Nyt se varmasti on sinullekin selvää? Hän tiesi, että palvelin Morgania, ja minä piru vieköön pelästyin. Jos väite piti paikkaansa, olisi hän koska tahansa voinut antaa tiedon ikään kuin vuotaa Arthurille, mikä olisi ollut loruni loppu. Ainoastaan hänen uskomattoman typerä ylimielisyytensä on syy, miksi kumpikaan meistä seisoo nyt tässä: hän halusi hoidella minut omilla ehdoillaan, mieluiten jopa ottaa kunnian tappamisestani, eikä näin olisi sallinut Arthurin tehdä sitä. Vasta jälkeenpäin tajusin, miten hiuskarvan varassa olin jo vuosia tasapainoillut elämän ja kuoleman välillä."

"Miksi ei hän sitten sanonut sitä silloin?" Brian keskeytti ärtyneenä. "Tai pikemminkin, miksi et sinä sanonut sitä silloin? Mitä merkitystä sillä sinulle olisi enää ollut, olithan aikeissa lavastaa oman kuolemasi?"

"Luulen hänen olettaneen, että asia oli siinä vaiheessa yhdentekevä: hänhän uskoi vakaasti tappavansa meidät kaikki hyvinkin pian. Itse taas en olisi sitä suonut julki, koska en halunnut kansakunnan, joka näki minut jo jonkinlaisena taruolentona, yhtäkkiä menettävän uskoansa minuun. Minä toivoin, että uhraukseni Lightin kartanossa tekisi minusta lopulta ihaillun sankarin - en itseni puolesta, sentään, vaan yleisen moraalin kannalta. Lisäksi en voinut olla varma, miten Arthur suhtautuisi tietoon, hänhän saattaisi raivopäissään esimerkiksi tapattaa kaikki ylemmät upseerit, joita käskytin, ihan vain vainoharhaisuuttaan. Arvasin, että hän tiesi minun uskollisuuteni olevan nykyisin muualla, mutta oman hyödyn palveleminen olisi ollut Arthurille täysin eri asia kuin Morganin käskyläisenä toimiminen."

"No, nyt olet kuollut! Miten ajattelin ilmoittaa paluustasi kaikelle kansalle, joka on jo tovin ajan surrut suurinta sankariaan?"

"Näet sitten", Armando sanoi kepeästi, mikä ärsytti valtavasti Briania. "Mutta kuitenkin, olin taistelun alkaessa tyytyväinen siihen, miten hyvin asiat olivat siihen mennessä sujuneet. Tikarikohtauksen tullessa minä harmistuin, mutta koska vahinko oli jo tehty, en viitsinyt enää murehtia siitä - vaikka nyt kuulenkin, että huoleni oli turhaa. Enkä tiedä, miltä se sinusta näytti, mutta todellisuudessa minä olin koko ajan niskan päällä. Annoin hänen piestä minua jonkin aikaa vain testatakseni hänen voimiaan, ja kun lopulta olin tullut siihen tulokseen, että oli loppunäytöksen aika, minä kyykytin Friedrichiä niin pahasti, että oletin hänen pysyvän matalana hyvän aikaa. Oli aika siirtyä seuraavaan vaiheeseen."

Näytti, kuin Armando olisi kasaillut ajatuksiaan hetken. "Vielä tässäkin vaiheessa kaikki oli hämäystä. Friedrich makasi kituen edessäni, ja minulla oli oma miekkani vuosien jälkeen kourassani. Minä olisin voinut aiheuttaa tuolla terällä sanoinkuvaamatonta tuhoa, mutta minun täytyi päästää esine menemään: pitihän minun lähettää merkki."

Samalla, kun Armando puhui, Brian yritti muistella Lightin kartanon tapahtumia ja sovittaa kuulemaansa muistoihinsa. "Merkki", hän sopersi itsekseen, kunnes luuli tajuavansa. "Ei kai vain-!"

"Kyllä vain", Armando vastasi jämäkästi. "Minä sinkosin miekan ikkunan läpi, mikä oli Morganin kanssa sopimamme merkki aloittaa hyökkäys Dominiin. Näytöksen tarkoitus oli kaksinainen: toisaalta Morganin joukot sitoisivat kuolleita kaupunkiin antaen arkanialaisille aikaa paeta, toisaalta tarvitsin tekosyyn, jolla voisin lähettää juuri tuossa kohtaa teidät pois taistelupaikalta. Esitin yllättynyttä, ja te kaiketi nielittekin sen, mutta Friedrichiä en huijannut, ja tein anteeksiantamattoman virheen kääntäessäni selkäni häneen, varmana siitä, että se potku oli tehnyt hänet taistelukyvyttömäksi. Yhtenä hetkenä suunnitelmani sujui täsmälleen kuten pitikin... seuraavassa pienessä silmänräpäyksessä kaikki luhistui."

Armando henkäisi viimeisen sanan ja kiristeli raivoisasti hampaitaan. "Miten saatoin olla niin hölmö? Minun oli tarkoitus varmistaa, että kumpikin teistä selviää ilman minkäänlaista naarmua tuosta tapaamisesta, mutta olin liian itsevarma! Muutamassa sekunnissa koin elämäni dramaattisimmat hetket, ja olin aivan yhtä hukassa kuin tekin! Friedich oli lähettänyt loitsun Marieta päin, ja sinä olit haavoittanut häntä kuollettavasti. En oikeasti tiedä, mitä olisin tehnyt, jos olisin todennut Marien kuolleeksi tuolloin."

"Minä tiedän", Brian ärisi, "olisit leimannut sen pakolliseksi uhraukseksi!"

"Ei!" Armando karjaisi ja haroi hiuksiaan. "Marie oli avain koko ongelmaan, ilman häntä kaikki olisi ollut turhaa! Hänen kuolemansa jälkeen ei enää olisi ollut mitään, minkä puolesta taistella. Mutta se syke, jonka tunsin hänen suonissaan, riitti minulle: hän eli toistaiseksi. Teidän piti siinä vaiheessa häipyä pahuksen nopeasti tornista, ja kadottuanne horisonttiin minä käännyin Friedrichin puoleen. Hän teki nopeasti kuolemaa, enkä saanut mitään tietoja irti siitä, millä hän oli Marieta iskenyt. Kaikeksi onneksi sain sentään sen, mitä varten olin saapunutkin: Darkin osa oli nyt osa kokoelmaamme. Oli aika aktivoida tornin itsetuhomekanismi ja poistua paikalta."

"Ihan näin mielenkiinnosta", Brian sähisi, "millä sinä pääsit pois sieltä?"

Armando katseli hetken aikaa ympärilleen kuin miettien, mitä sanoisi. "En tiedä, miten tämän selittäisin, mutta koitan olla johdonmukainen. Johdatteleva kysymys: ihmettelitkö koskaan, mitä me oikeastaan tarkoitimme sanoessamme, että Lightin ja Darkin osat ovat luonteeltaan samanlaisia?"

"Kyllä", Brian tokaisi mielessään, muttei tehnyt elettäkään vastatakseen Armandolle. Tämä näytti joka tapauksessa osaavan lukea vastauksen Brianin kasvoilta.

"No, asia on niin, kuten ehkä jo aavistitkin, että yksi vaihe Darkin ja Lightin osien asettamisessa Merlinin vereen on, että niiden energia ankkuroidaan johonkin henkilöön. Tuon henkilön kyvyt kasvavat tällöin suuresti, mikä oli siis selitys sille, miten Friedrich oli yksin kukistanut koko Powerin perheen. Osien uniikki luonne näkyi myös siinä, että ne piti lisätä juomaan samaan aikaan - tämä ominaisuus oli ilmeisesti lisätty silloin, kun Lightin ja Darkin perheet olivat olleet ylimmät ystävät. Näin ollen, Brian, minulla ja Morganilla on ollut seuranamme nämä kaksitoista vuotta myös yksi Lightin perheen jäsen odottamassa aikaa, jolloin yhdistyminen voitaisiin toteuttaa!"

Vaikka Brian oli vasta vähän aikaa sitten luvannut itselleen, ettei yllättyisi enää mistään, tunsi hän nyt suurta häkellystä. "Mitä - onko joku sukuni jäsen vielä elossa?"

"Onpa hyvinkin", Armando sanoi ja jostakin syystä näytti vaivaantuneelta.
"Valehtelet!" Brian karjaisi. "Minun perheeni olisi mieluummin kuollut kuin suostunut suunnitelmiinne!"

"Niin olisikin ja niin se tekikin!" Armando pisti takaisin, nyt ärtyneenä. "Hakiessamme Lightin osaa minun täytyi erottaa joukosta, kenellä osa oli, ja varoa visusti, etten minä - tai hän itse sen puoleen - vahingoita häntä. Ota huomioon, Brian, että tuona iltana minä peittosin jokaisen Lightin, myös sen, joka osaa kantoi, uuvuttavan taistelun jälkeen. Koska oli selvää, että hän yrittäisi jotakin heti kun mahdollista, meidän täytyi keksiä, miten saisimme hänet hengissä mukanamme. Vaan onneksi mukana oli Morgan: minun mielenmuokkausloitsuni eivät ole mitään hänen taitoihinsa verrattuna. Tuolle Lightille laitettiin riipus, joka sisälsi osan Morganin omaa sielua, ja joka ikuisesti sitoi hänet Morganin tahdon alle. Nyt tuo samainen Light on jo kaksitoista vuotta toiminut meidän hyväksemme, ollut milloin hyödyksi, milloin riesaksi. Ja kuten tulet tänään vielä huomaamaan, hän on täällä laitoksessa - sinä tapaat hänet vielä tänään."

Briania kuvotti, kerta kaikkiaan oksetti kuunnella Armandon selostusta. Joku hänen perheestään oli pakotettu toimimaan tahtomattaan vuosikausia heidän hyväkseen, orjuutettu kuin mikäkin koira. Brian nosti murhaavan katseensa Armandoon ja lausui suupielistään:
"Kuka se oli?"

Sarja tukahdutettuja henkäyksiä karkasi Armandon suusta, kunnes hän tarkensi katseensa vastaamaan Brianin tuijotukseen.

"Brian, se oli Brigit Light... sinun äitisi."

[Emperor]

XLVII: Väläys, osa 4

Brian vavahti. Hänen äitinsä oli elossa, ollut hänen lähellään jo ties kuinka pitkään, alistettuna Morganin tahdon alle. Sillä hetkellä ylittyi näkymätön raja: Brianin raivo laantui, hän suorastaan rauhoittui ja katseli jäätävästi Armandoon. Hän oli ylittänyt palavan raivon, tilalla oli nyt syvä kylmyys. Mikään, ei mikään saisi Briania enää kunnioittamaan Armandoa. Hän katsoi järkähtämättä tummiin silmiin tietäen, ettei raivoaminen auttanut mitään, mutta samalla hän vannoi, että Armando saisi vielä maksaa kaikesta.

"Ehkäpä se selittää muutamia asioita", Armando jatkoi tyystin tietämättömänä Brianin ajatuksista. "Tiesin voittavani Friedrichin, olinhan jo peitonnut yhden henkilön, joka kantoi Merlinin veren osaa sisällään, ja olin sen jälkeen tullut vain voimakkaammaksi. Birgitin avulla minä pakenin Lightin kartanosta - olihan tieto koko itsetuhomekanismista tullutkin aikoinaan häneltä - ja hänen avullaan minä vaihdoin Powerin ja Elementin osat väärennöksiin ojennettuani ne Arthurille. Hän tarkisti kyllä niiden aitouden, mutta laitettuaan osat säilöön hän ei niitä suuremmin tutkiskellut. Oli Birgitille lastenleikkiä murtautua palatsin holviin ja tehdä vaihto. Näitä tapauksia lukuunottamatta olisin tosin mieluummin laittanut koko hupakon liekaan..."

Brian ei sanonut mitään, mutta tunsi silmäkulmansa värähtävän. Ja jos hänellä olisi ollut aura, olisi se hetken ajan leimahtanut tulipunaisena.

"Naisesta on ollut enemmän riesaa kuin hyötyä", Armando sanoi katkerasti. "Mieluummin olisin pitänyt häntä vaikka koomassa siihen asti, kun häntä tarvitaan, mutta Morganin mielestä olisi mielenkiintoista, jos ryhmässämme olisi kolmaskin jäsen. Pah! Se nainen on ollut vaarantaa monta operaatiotamme, hän lähestulkoon munasi koko jutun Garnadin kanssa! En tiedä, kumman idea oli yrittää värvätä Garand Morganin joukkoihin, mutta sitä löysin hänet yrittämästä Garandin kuoliniltana. Jos en olisi ehtinyt paikalle olisi Garand tiennyt, että laitokseen pääsee Morganin käskyläisiä - ehkä jopa osannut päätellä heidän asuvan täällä! Ja oli Birgitin idea, että Morgan tarvitsee oman armeijan! Hän on vastuussa niistä demoneista, joita Morgan komentaa!"

"Voitko syyttää häntä?" Brian sanoi halveksuen. "Juurihan itse sanoit, että Birgit tottelee Morganin käskyjä, hän on syytön!"

"Hänellä on osittainen vapaa tahto", Armando myönsi, "ja luulen, että riipus vain moninkertaistaa hänen pahoja puoliaan. Muuta se tuskin tekee kuin pakottaa hänet tottelemaan Morgania. Birgit on muun muassa julistanut itsensä Morganin läheisimmäksi henkilöksi ja ilmaissut halunsa repiä sisuskaluni ulos. Ei toki siksi, mitä olen hänen perheelleen tehnyt, vaan siksi, että tulen heidän väliinsä..."

Armando naurahti hyvin nopeasti ja väkinäisesti ja vakavoitui taas. "Hän ei muista mitään, eikä hän esimerkiksi tänään tunnista sinua. Aikanaan kerroin Morganille saapumisestanne, ja Birgit oli lähettyvillä. Lisäsin myös, katsoen Birgitiä silmiin, että toinen teistä oli hänen poikansa. Minulla ei ole poikaa, oli vastaus. Mikä minua kerta kaikkiaan ihmetyttääkin ja mikä tekee Birgitistä vielä suuremman letukan onkin, miksi hän ei maininnut sanaakaan koko tänä aikana Marien tai Florinan asuneen saman katon alla vielä silloinkin, kun hyökkäsimme Lightin taloon. Ilmeisesti viimeisenä vastarinnan eleenä Birgit muokkasi omaa muistiaan ja pyyhki heidät mielestään, eikä meillä ollut aavistustakaan, että aivan lähettyvillä olisi vielä ollut kaksi Naturaakin! Minä en...", Armandon katse haparoi ja hän kiristeli hampaitaan. "Jos hän ei olisi ollut niin pahuksen jääräpäinen, olisimme saaneet Naturan perheen jäsenen itsellemme jo tuolloin! Sota olisi voinut päättyä vuosia sitten, mutta tuhansien onkin täytynyt kuolla vain hänen typeryytensä tähden!"

"Ei vain vuosia sitten", Brian sanoi ja virnisti mahdollisimman ärsyttävästi, "vaan saman tien. Tiedätkö, missä Naturan osa nimittäin oli? Marien riipuksessa. Olemme kantaneet sitä tietämättämme jo pari vuotta, se oli jo tuolloin Florinalla mukanaan, ja äiti tiesi sen. Hän ei halunnut, että saatte kaksi Merlinin veren osaa samana iltana..."

"Mitä?" Armando älähti. Brian tunsi suurta mielihyvää juurikin siitä hämmentyneen ja järkyttyneen ilmeen välimuodosta, joka Armandon kasvoille levisi. "Sinä- sinä et ole tosissasi!"

Hitaasti ja antamatta katsekontaktin järkkyä Brian liu'utti kätensä taskuunsa ja kaivoi esiin mitättömän oloisen pavun. Hän piti sitä sormiensa päässä tuoden sen kasvojensa lähelle, ja Armandon ällistynyt katse poukkoili hänen ja Naturan osan väliä. "Tämän vuoksi sinä olet työskennellyt, Armando."

Kämmen painautui kasvoja vasten Briania vastapäätä. "Ei voi olla totta... sittenhän kaikki se farssikin oli turhaa... vaikka no, enpä minä sitä silloin tiennyt. Ainoa, mitä tiesin oli, että Marieen oli iskeytynyt jokin ikävä taika, ja minun oli pakko keksiä hätäsuunnitelma. Koska luulin, että Arthur tiesi minun palvelevan Morgania, en voinut tehdä ihmeellistä paluuta kuolleista, ja niinpä kehitin Moradanin hahmon päästäkseni lähelle Marieta. En ole koskaan ollut aivan ykkönen parantamisessa, mutta tunsin Friedrichin taiat suhteellisen hyvin. Vaan mikään ei auttanut, minä saatoin jyrätä vuoria, keittää meriä ja aukaista taivaat, mutta mikään voimani ei kyennyt herättämään Marieta."

Brian tuhahti. "Tuskin olisikaan. Siihen tarvittiin voimaa, jota sinä tuskin tunnet. Sitä kutsutaan rakkaudeksi."

Armando pudisti päätään. "Yhdentekevää, minulle riitti tuolloin vain tieto siitä, että Marie oli kunnossa. Minun oli aika astua viimeisen kerran kuvaan, ja heti kun huomasin hänen heränneen hääsin sinut luotamme."

Ikävä kutitus levisi noiden sanojen myötä Brianin niskaan. "Si - mitä sinä teit hänelle?"

"Luotasin hieman hänen mieltään", Armando totesi tyynesti. "Minä en olisi voinut viipyä Leniassa enää yhtään kauempaa, ties vaikka Morgan olisi tarvinnut minua. Sisällytin Marien alitajuntaan pätkän, joka aiheuttaisi sen, että kun hän tai te löydätte Naturan osan ja matkaatte Arkaniaan kertomaan kuninkaalle, hän tulisi tapaamaan minua yksin. Olen siitä lähtien jumiuttanut laitoksen ovia harva se päivä, vain siinä toivossa, että jokin vierailija olisitte te, ja jalkauduttuanne lisäämäni pakote iskisi Marien mieleen. Kaikki meni muuten hyvin... mutta kuten nyt viimeisen kerran sanon, teitte tempun, jota en olisi ikinä osannut odottaa, ja vaihdoitte Naturan osan kantajaa. En sisällyttänyt mitään niinkin monimutkaista Marien mieleen kuin löydettyänne Naturan osan eksytä Brian ja tuo Naturan osa minulle, vaan kuvittelin, että pelkkä tule Armandon huoneeseen riittäisi. No, tunti sitten hän marssi toimistooni, lumous särkyi, ja sain selville, suureksi harmikseni, ettei osa ollutkaan hänellä. Loput taidatkin tietää."

Brian hengitti suhteellisen kiivaasti, tarkentaen välillä katseensa Naturan osaan, välillä Armandoon, ja yritti mielessään keksiä jonkinlaista suunnitelmaa. "Minä tiedän vain sen, Armando...", Brian lausui miettien, tekikö nyt lainkaan järkevästi, "että voisin murskata tämän pavun kahden sormen väliin."

Oli kuin Armando olisi saanut sähköiskun. Hänen koko kehonsa värähti ja hän katsoi nyt kauhistuneena Brianiin. "Ei, älä tee sitä!"

"Minä en voi antaa teidän saada Merlinin verta valmiiksi!" Brian huusi ja heristeli papua heidän välissään. "Minä mieluummin murskaan kaiken toivon teidän voitostanne sinun katsellessasi!"
"Et tekisi sitä, et voisi! Ole järkevä, Brian!"
"Minä teen sen!"

"Älä pakota minua sanomaan sitä! Ole kiltti, Brian, äläkä pakota!" Armando karjui nyt enemmän hätäännystä kuin vihaa äänessään, silmissään enemmän anelua kuin raivoa.

"Minä teen sen!" Brian huusi, alkaen asettaa painetta sormiensa päähän tietäen, ettei Armando ikinä ehtisi estää häntä.

"Hyvä on, Brian", Armando huusi äänellä, johon Brianinkin oli pakko havahtua. Armando katsoi myrkyllisesti kulmiensa alta entiseen oppilaaseensa. "Jos teet sen, minä katson, että Marie kuolee."

Ilmassa oli sähköä, molemmat tuijottivat kiivaasti toisiaan, henkäykset soivat kilvan huoneen hiljaisuudessa. Papu yhä sormenpäissään Brian katsoi käsi täristen mestariinsa, tilanne jatkui ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Käsi laski, papu puristui nyrkkiin, ja Brianin selkä suoristui. Hän tunsi tekevänsä hirveää virhettä, mutta samaan aikaan tiesi, ettei olisi kyennyt tekemään sitä. Hänen olisi turha alkaa tapella Armandon kanssa, sillä sisimmässään hän kyllä tiesi, ettei hän ikinä voittaisi tätä.

"Anteeksi," hän lausui katkonaisesti, "mutta minä vain luulin, että sinä juuri vähän aikaa sitten takasit Marien hyvinvoinnin."

Kasvoillaan ilme kuin hän tuntisi suurta tuskaa Armando käänsi päänsä sivulle. "Minä pyysin, Brian... minä pyysin." Hän henkäisi ja katsoi nyt vakavana Brianiin. "Minulla ei ole enää muuta, joten pyydän, sinun jälkeesi..."

Hän astui taaemmas ja viittoi vähän aikaa sitten tekemäänsä portaikkoa kohti. Brian seisoi hetken paikoillaan, kirosi Armandon alimpaan helvettiin, ja nostaessaan jalkaansa hän tunsi, lopullisesti, että he olivat hävinneet.

Portaikko vei alas pitkän matkaa, paljon syvemmälle kuin mitkään laitoksen luolat tai tyrmät. "Tahdoimme tietty pysyä huomaamatta, joten oli pakko mennä mahdollisimman syvälle", Armando valaisi kysymättä heidän jatkaessa matkaansa. Armandon metallisaappaat kolisivat joka askelmalla, muutoin kireä hiljaisuus seurasi heitä kiviportaikkoa alas, aina vain alas.

Tultiin ovelle. "Se ei ole lukossa", Armando sanoi, ja Brian työnsi sen auki epävarmana siitä, mitä sen takaa löytäisi.

Suuri, tyhjä huone levittäytyi heidän edessään. Tila oli huonosti valaistu, ja Brian näki vaivoin vastakkaisella seinällä olevat kaksoisovet.
"Älä nyt pelästy", kuului neuvo hänen takaansa, "mutta älä myöskään katso ylös..."

Kuin tämä olisi ollut kirjallinen käsky Brianin katse kääntyi samassa katonrajaan, eikä hän ollut käsittää näkemäänsä: sadat kasvottomat, nahkasiipiset humanoidiolennot roikkuivat ylhäälle ripustetuista riu'uista kuin groteskit lepakot. Siitä, mitä Brian näki, hän päätteli, että ne lepäsivät - muttei voinut myöskään olla tuntematta, että avautuva ovi oli herättänyt muutaman jakamattoman mielenkiinnon.

"Pidittekö te näitä täällä?" Brian sähisi suupielistään, uskaltamatta korottaa ääntää liikaa.

"Ikävä kyllä", oli vastaus normaalilla äänellä. "Älä niitä pelkää, eivät ne meidän kimppuumme käy. Morganilla on niihin alitajuinen yhteys, ja juuri nyt meidän vahingoittamisemme olisi hänelle kaikkea muuta kuin hyödyllistä." Armando tuhahti. "Ja, vaikka nuo kaikki kävisivät yhtaikaa päällemme, minä hoitelisin ne ennen kuin kumpikaan meistä ehtisi kärsiä vahinkoa. Nekin tietävät sen."

"Sankarini", Brian sanoi katkerasti. Hän kuuli Armandon huokaisevan ja he lähtivät kävelemään puisille kaksoisoville, joiden eteen he pysähtyivät.

"Tämä se on", Armando sanoi tutkimattomasti. "On aika täyttää monta kohtaloa, Brian..."

Epävarmana Brian asetti kätensä kahvoille ja veti ovet auki.

He astuivat paljon edellistä pienempään kamariin. Tämä huone oli vieläkin huonommin valaistu, mutta yhtä lailla Brian saattoi tuntea, että siellä oli muitakin. Hermostuneisuus alkoi kalvaa häntä.

"Uskon, että valaistus olisi paikallaan", Armando sanoi jämäkästi.
"Olkoon", kuului ääni pimeydestä. Samassa ovet sulkeutuivat heidän takanaan ja tilaan levisi valoa seinien kyntteliköistä. Brian hieraisi silmiään ja yritti selvittää verkkokalvoillensa levittäytytää näkyä.

Siinä he olivat. Keskellä kamaria, pöydän vieressä, seisoi epäilemättä kukaan muu kuin itse Morgan Dark. Hän oli kumara mies, näytti siltä, kuin hän olisi ollut jotenkin vinossa. Miehen kasvot olivat lommoilla, täynnä varjoja, ja verisuonet paistoivat hänen silmissään. Ylipäätään kuivat huulet, harvenneet mustat hiukset ja kelmeä iho antoivat vaikutelman, että mies oli hyvin sairas, mutta samalla hänestä huokui tietty terävyys. Hänen silmänsä katsoivat tiiviisti eteenpäin, eikä tämän käsi tärissyt.

Käsi, joka tähtäsi koristeisella, vanhanaikaisella pistoolilla Marieta ohimoon samalla, kun toinen koura pureutui tämän olkapäähän ja piti häntä ihmiskilpenä. Marie näytti kerta kaikkiaan kauhistuneelta, tuijotti laajennein silmin Brianiin, muttei sanonut mitään.

"Kylläpä sinulla kesti", Morgan sanoi matalalla äänellä. "Kun annoin luvan tuoda hänetkin tänne, en tarkoittanut, että kerrot elämäntarinasi sitä ennen."
"Olemme odottaneet viisitoista vuotta", Armando vastasi älähtämättä, "tunti sinne tai tänne."
"Onko osa nyt varmasti pojalla?"

Tämän lausui huoneen kolmas henkilö, joka oli enemmän nurkassa. Brian käänsi katseensa ja näki - ensimmäistä kertaa ikinä, jonka voisi muistaa - äitinsä.
Brigit Light katseli kaksikkoa kotkan lailla nenäänsä pitkin. Hänellä oli upea, hääpukua muistuttava valkea puku, mutta jotenkin tuo valkeus ei ollut valaisevaa sorttia, vaan tuntui suorastaan imevän huoneen valoa itseensä. Hän seisoi ryhdikkäästi, mikä korosti hänen pituuttaan, ja tuijotti valppaasti molempia heistä. Rusehtavat hiukset oli laitettu tiukalle nutturalle, ja silmistä paistoi kauhistuttava elottomuus, joka ei vaihtunut miksikään silloinkaan, kun ne kohtasivat hänen oman poikansa katseen. Briania puistatti. Hän saattoi Birgitin kaulassa nähdä vilauksen riipuksesta, josta Armando oli puhunut.

"On kyllä", oli Armandon vastaus. "Varmistin asian itse."

"Niin kai teit" Morgan murisi ja toi Marieta lähemmäs itseään. Brian vavahti, mutta Armando tarttui häntä olkapäästä. "Minä hieman vakoilin, mitä puhuitte huoneessasi, Armando. Poika saa olla vakuuttunut siitä, että mikäli hän yrittää vahingoittaa Naturan osaa, niin tämä tyttö kuolee saman tien. Vaiti!" Morgan ärähti Marielle, joka oli ehtinyt avata suunsa, ja Brian saattoi arvata, että tämä olisi pyytänyt tekemään sen joka tapauksessa. Tuntui, kuin jääveitsi olisi leikannut Brianin sisuksia. Hän puristi käsiään nyrkkiin ja kovetti itsensä.

"Ymmärrän... Tällainen siis on Arkanian pelastaja, se henkilö, joka on aina ollut paljon pätevämpi hallitsemaan valtakuntaa kuin Arthur."
Brian ei nähnyt sitä, mutta Armando irvisti.

"Emmeköhän ole haaskanneet tarpeeksi aikaa", Birgit kivahti ja käveli pöydän luokse. Vasta nyt Brian huomasi kultaisen pikarin, joka siellä lepäsi. Useita jalokiviä oli upotettu sen pintaan, ja sen sisällä oli syvänsinistä, höyryävää nestettä. Birgit otti pikarin varovasti käsiinsä ja käveli Morganin viereen. "Jos osa on pojalla, laittakoon hän sen juomaan."

"Niin", Armando myönsi ja ohitti mitään sanomatta Brianin, kävellen seisomaan ryhdikkäästi Morganin oikealle puolen. Siellä he seisoivat rivissä, kaikki katsellen odottavasti Brianiin.

Brian hypisteli Naturan osaa taskussaan. Hänen vaihtoehtonsa tuntuivat kammottavan vähiltä. "Saatte osan", Brian aloitti, miettien koko ajan vain mitä sanoisi seuraavaksi, "jos päästätte Marien ensin menemään!"

"Kuka sinä luulet olevasi tekemään vaatimuksia täällä?" räjähti Birgit. Brian katsoi hänen raivoisiin kasvoihinsa tuntien lähinnä pohjatonta surua. Hän siirsi katseensa takaisin Morganiin.

"Olemme satoja metrejä kallion sisällä, ainoa ulospääsytie on lukittu ja senkin takana on lauma demoneita. Meidän pakomahdollisuutemme eivät parane yhtään sen enempää, vaikka päästäisitkin Marien menemään, mutta minun oloani se helpottaisi... ja luultavasti Marienkin."

"Brian on kyllä oikeassa", Armando sanoi ja siirsi katseensa Morganiin. "Ei meillä ole tarvetta panttivangille, kyllä hän osan meille antaa. Tästä huoneesta ei kumpikaan pääse pois, ja voin sitten vaikka vääntää pavun irti hänen käsistään, jos hänen ei teekään mieli tehdä omaa osuuttaan."

Morgan näytti miettivän hetken, ja sanaakaan sanomatta hän laski pistoolin alas ja päästi Marien menemään. Tyttö riuhtaisi itsensä eteenpäin ja saman tien kauas kolmikosta, lähelle Briania.
"Oletko kunnossa?" Brian kysyi huolestuneena yrittäen tarttua tästä kiinni, mutta Marie tönäisi hänet pois, kyyneleet silmissään.

"Senkin idiootti!" Marie henkäisi. "Miksi sinä tulit tänne, miksi et vain murskannut papua ja välähtänyt pois paikalta? Heillä on täällä alhaalla sellainen systeemi, että vain tuo" Marie osoitti Birgitiin "voi enää tehdä sitä!"

Brian hätääntyi. Hän oli laskenut täysin sen varaan, että voisi saman tien kun Marie on vapaa yrittää livistää tämän kanssa perheensä voimia käyttäen. Mutta nyt oli viimeinenkin takaportti sinetöity, he olivat niin ansassa kuin olla voi.

"Pieni varotoimi vain", Morgan ärisi, "jonka asetin heti, kun kuulin, että Armando aikoo tuoda sinut tänne. En tiedä, kuinka hyvin hallitset voimiasi, mutta en suonut, että lähtisit liian aikaisin - Birgitistä minun ei tietenkään tarvinnut olla huolissani. Vaan älä luulekaan, Brian, etteikö luotini osuisi yhä kumpaan tahansa teistä. Ja nyt, jos suotte, täytätte oman osuutenne sopimuksestamme..."

Birgit ojensi pikarin Morganille. Hän katsoi ensin höyryävää nestettä, ja kohotti kohta katseensa Brianiin. "Alkaa olla aika", hän sanoi. Brian nielaisi, epäröi muutaman hetken ja lähti liikkeelle.

Kuin olisi kävellyt kohti hirttolavaa Brian oli äärimmäisen tietoinen joka askeleestaan. Miksi ei missään ollut onnellsita loppua? Miksi ei hän jo herännyt tästä painajaisesta? Missä olivat pelastajat ja sankarit, kun paha oli viimein saamassa voittonsa? Kukaan, edes Arthur, ei tiennyt, että tälläkin hetkellä olivat Arkanian kohtalon hetket käsillä, pian kaikki heidän tuntemansa järkkyisi. Marie huusi perään, muttei yrittänyt estää häntä, Brianille se oli epäselvää kohinaa, joka vain yltyi hänen korvissaan joka askeleella, kolme metriä, kaksi metriä, metri...

Hän ja Morgan olivat kasvokkain, välissään höyryten odottava pikari. Brianista tuntui, kuin hän olisi itse tiukentanut hirttoköyttä kaulaansa, ja noukki taskunsa pohjalta niin mitättömän tuntuisen esineen kuin olla ja voi, esineen, jonka vuoksi tuhannet ihmiset olivat saaneet kuolla. Brian kuljetti sen tärisevällä kämmenellään pikarin ylle, tietämättä tarkkaan, mitä hänen tulisi tehdä, ja paremman tiedon puutteessa, kylmien väreiden risteillessä pitkin selkää, hirvittävän tunteen möyriessä pitkin vatsanpohjaa, hän päästi pavun putoamaan juomaan.

Pikarissa kupli hetken aikaa ja nesteestä nousi sankka höyry. Kaikki neljä jähmettyivät katsomaan toimitusta, tyystin unohtaneena, mikä tilanne huoneessa muuten oli. Sihinä yltyi tasaisesti, ja lopulta, aivan yllättäen, loppui kuin seinään. Savuverhon alta paljastui nyt täydellisen hopeaista, sakeaa nestettä, kuin joku olisi kaatanut nestemmäistä peiliä pikariin. Jopa Morganin käsi, joka pikaria piteli, tärisi hivenen.

"Onko se valmista?" Morgan kuiskasi lähes kunnioittavaan sävyyn.
"Kyllä... kyllä se on", Armando vastasi, itsekin silmät lasittuneena pikaria tuijottaen. Morganin kasvoille alkoi levitä rajaton riemu ja leveä hymy.

"No... siinähän tapauksessa...", hän henki suupielistään, "mihin me sinuakaan enää tarvitsemme?"

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. Käsi, joka heilahti eteenpäin, piippu, jonka vartta pitkin Brian tuijotti lamaantuneena, epämääräista huutoa ja hälinää jossakin hänen tietoisuutensa rajoilla. Sokaiseva väläys jäi Brianin viimeiseksi näyksi.

[Emperor]

[En tähän väliin sano kummempia lööpereitä, vaan siirryn suoraan tarinaan.]

***

XLVIII: Uusi tehtävä, osa 1

Huutoa. Monta huutoa, paljon huutoa.

Marie seisoi kivettyneenä paikoilleen yrittäen ymmärtää, mitä juuri oli tapahtunut. Hänen henkensä ei kulkenut kunnolla, eivätkä sen puoleen ajatuksetkaan. Hänen yrittäessään liikuttaa jotakin raajaansa tuntuivat hermoradat menevän sekaisin, ja ainoa, mitä hän onnistui saamaan aikaan, oli kehonlaajuista tärinää. Hänen aisteistaan enää kuulo vaikutti joten kuten reagoivan ympäristöön.

Ja hän kuuli huutoa. Monta huutoa, paljon huutoa.

Huoneen keskellä, pöydän vieressä, oli meneillään kahakka. Armando perääntyi tovereistaan käsi kasvojensa suojana, Birgit tuli hänen ja Morganin väliin huutaen mielettömästi. "Petturi, petturi! Minähän sanoin, Morgan, häneen ei voi luottaa!"
"Hiljaa, nainen!" Armando karjaisi raivoissaan, mikä aiheutti uuden solvausryöpyn Birgitissä. He huusivat toisilleen, tuliset sanat sinkoilivat puolin ja toisin.

Kaiken sen karjunnan ja hälinän seassa kaikui kuitenkin kuin taustalla ääni, joka lävisti sielun. Epätoivoinen, hirveä, riipivä, kerta kaikkiaan lamauttava tuskanhuuto, se samainen, joka tosiasiassa aiheutti Marien totaalisen halvaantumisen. Kuinka mieletöntä kärsimystä ihmisen täytyi tuntea, jotta hänestä lähtisi tuollainen ääni? Hän katseli kauhuissaan ja kykenemättä tekemään yhtään mitään, kuinka Brian kiemurteli ja sätki lattialla, painaen molempia käsiään kasvoilleen.

"Mitä sinä kuvittelet tekeväsi?" Morgan huusi Birgitin vaiettua hetkeksi. Hänen toisessa kädessään heilui savuava pistooli, toinen puristui tiukasti pikariin varoen läikyttämästä arvokasta nestettä. "En odottanut tällaista sinulta, Armando! Kaikkien näiden palvelusvuosien jälkeen estät minua tappamasta viimeistä Lightin perheen jäsentä! Missä on uskollisuutesi nyt? Et kai sinä aio pettää minua?"

"Jutellaan siitä sen jälkeen, kun olet juonut pikarista!" Armando tiuskaisi takaisin, pitäen silmällä Birgitiä, joka näytti voivan koska tahansa hyökätä hänen kimppuunsa.
"Hän on suunnitellut koko jutun!" Birgit pisti väliin. "Juoma ei välttämättä ole aitoa ollenkaan, Morgan! Hän huijaa meitä!"

"Pidä suusi nyt hetken aikaa kiinni!" Armando ärähti ja katsoi taas Morganiin, suorastaan anelevasti. "En ikinä pettäisi sinua, tiedät sen! Se juoma, jota pitelet, on yhtä aitoa kuin se tuska, jota olet saanut tuntea jo vuosien ajan. Olen pahoillani äskeisestä, en tiedä, mikä minuun meni, ja minä vannon, Morgan, minkä tahansa rangaistuksen tästä haluatkaan antaa, minä suostun siihen... kunhan vain nyt kiltti ensin juot sen juoman!"

Morgan mulkoili raivoissaan Armandoa, antaen katseensa välillä poukkoilla hänen ja pikarin välillä.

"Sinä maksat tästä vielä, Armando", hän tokaisi myrkyllisesti ja asetti pikarin huulilleen. Juotuaan muutaman kulauksen niin Armandon kuin Birgitinkin tarkkaillessa tiiviisti hän asetti pikarin pöydälle ja odotti hetken.
Silloin vielä yksi huuto yhtyi huoneen kuoroon.

Morgan romahti polvilleen ja huusi, ilmeisesti yhtä lailla tuskasta. Oli kuin hän ei olisi saanut henkeä, ja tarraten rintaansa hän alkoi sätkiä.

"Morgan!" Birgit parahti ja kiisi tämän luokse, yrittäen selvittää, mikä tätä oikein vaivasi. "Armando, sinä kirottu saasta! Mitä sinä oikein hänelle juotit?"

Mutta sillä hetkellä, kun Morgan oli juonut ensimmäisen kulauksen, oli Armando jo lähtenyt liikkeelle. Hän meni Brianin luo, tarrasi tätä olkapäistä ja käski rauhoittumaan.

Sitä näkyä Marie katseli. Kaksi paria, kaksi katkeamatonta tuskanhuutoa, kaksi kiemurtelevaa ruumista. Ymmärrettyään, miten täydellisen ulkopuolinen hän oli, Marie havahtui tilanteeseen kuin transsista heräten. Aivan päällimmäisenä hänen mielessään olivat pelko ja huoli Brianista, ja nähdessään Armandon kumartuneena tämän ylle hän kirmasi eteenpäin joka solunsa täpötäynnä adrenaliinia.

"Näpit irti Brianista!" hän huusi ja tarrasi Armandoa olkapäistä, mutta yrittäessään riuhtoa miestä pois rakkaansa päältä hän huomasi, ettei se ollutkaan niin helppoa. Hetken ajan hän näki Armandon ohitse suoraan Brianin kasvoihin, mikä aiheutti Mariessa jälleen lamaantumisreaktion. Armando käytti tätä hyväkseen.

"Mene pois, Marie!" hän tiuskaisi ja tönäisi Marien kauemmas. Marie kompuroi taaksepäin ja yritti tasata hengitystään. Mitä hän oli nähnyt välähteli hänen mielessään. Veren peittämät kasvot, vereen tahritut kämmenet, mutta se, mistä veri oli peräisin...

Se oli liian hirveää, hän yritti pakottaa itsensä olemaan ajattelematta sitä. Marie puntaroi tilannetta epätoivoissaan. Armando oli yhä kumartuneena kasvot kalpeina Brianin puoleen, jonka äänessä oli nyt suorastaan itkuinen, anelava sävy. Morgan ja Birgit olivat kauempana pöydän luona... Morgan ja Brianin äiti...

Marien päähän tuli epämääräinen, hätiköity ajatus. Hän ei pärjäisi Armandolle, mutta jos oli pienikin toivo, että toisenlainen keino auttaisi, hän yrittäisi sitä. Nopea pyrähdys joudutti hänet toisen parin luokse.

"Sinun poikasi tekee kuolemaa!" hän huusi ja yritti saada Birgitin huomion yhtä lailla olkapäistä ravistamalla. Marie sai jälleen saman kohtelun, mutta Birgit nousikin ylös kohtaamaan hänet.

"Minä sanon viimeisen kerran, minulla ei ole poikaa!" hän ärisi raivoissaan. "Äläkä sinä hupakko yritä tulla minun ja Morganin väliin!"
Marien sisällä vellova paniikki tuntui musertavan hänet kasaan. "Sinä et ymmärrä, sinut on huumattu tai loitsittu tai jotakin, et sinä oikeasti halua palvella tuota sikaa-!"
"Varo sanojasi!"

"SE ON TOTTA!" Marie huusi epätoivoissaan. "Sinun on pakko tajuta, aivan pakko, joka hetki sinun poikasi kärsii-!"
"Riittää!" Birgit karjaisi ja hyökkäsi eteenpäin. Marie nosti hädissään kätensä suojakseen, ja Birgit tarttui häntä ranteesta, nostaen toista kättään iskuun. Refleksinä Marie suojasi itseään Birgitin tarraamalla kädellä, puristi silmänsä kiinni ja yritti raapaista Birgitin kasvoja. Käden harottua ensin ilmaa Marie tunsi, että ainakin jotakin puristui hänen nyrkkiinsä, ja ehtimättä miettiä mitään parempaa strategiaa hän riuhtaisi niin lujaa kuin kykeni.

Birgit nytkähti voimakkaasti eteenpäin ja molemmat kaatuivat. Marie kompuroi polvillensa ja katsoi saalistaan: narunpätkää, joka oli ujutettu sysimustan pikkukiven läpi. Hän tuijotti sitä ensin ällistyneenä, mutta siirtyi kohta tarkkailemaan Birgitiä vielä enemmän ihmeissään.

Pidellen molemmin käsin kasvojaan Birgit irvisti ja riuhtoi päätään. Hän henki, inisi ja vapisi, yrittäen nousta seisomaan ja epäonnistuen yhtä lailla. Otettuaan tukea pöydästä hän sai kammettua itsensä pystyyn, ja päästettyään ulos vielä viimeisen, mahtavan kiljauksen ilveily lakkasi. Hengästyneenä ja täristen Birgit tuijotti tyhjyyteen ja painoi kädellään hikipisaroista helmeilevää otsaansa, kunnes ilmeisesti havahtui huoneessa kaikuviin huutoihin. Hän katsoi olkansa yli Brianiin ja Armandoon.

Mikäli Marie oli luullut aiempien huutojen tehneen itsensä lähtemättömän vaikutuksen, ei mikään olisi voinut valmistaa häntä tähän. Kuin kaikki muu häly olisi vaiennut, kuin koko maailmankaikkeus olisi hetkeksi hiljennyt, täytti tuon huoneen, kaikkien korvat ja Marien mielen yksi vastustamaton huuto:

"POIS MINUN POIKANI PÄÄLTÄ!"

[Emperor]

XLVIII: Uusi tehtävä, osa 2

Silmänräpäystä myöhemmin Marie todisti näkyä, joka tuntui kestävän ikuisuuden: Birgit oli Armandon edessä kädet ojennettuna aivan tämän kasvojen eteen, eikä Marie olisi voinut ikinä kuvitellakaan, että näkisi joskus niin kauhistuneen ilmeen Armandon kasvoilla. Välähti kirkas valo, ja kuin olisi ollut valtavan räjähdyksen keskipisteessä Armando paiskautui taaemmas, liisi huoneen poikki ja pamahti kiviseinään inhottavasti rusahtaen. Hän karjaisi kivusta ja lysähti seinän juureen, eikä kyennyt nousemaan pystyyn vielä silloinkaan, kun Birgit kumartui huolestuneena Brianin ylle. Marie katseli koko toimitusta unohtaen jälleen kerran, että oli itse lainkaan osa tapahtumia.

"Marie!" Birgit huusi havahduttaen hänet. Hän viittoi Marieta luokseen, eikä tämän mieleenkään tullut alkaa esittää kysymyksiä tai vastaväitteitä. Hän pyrähti pikavauhtia heidän luokseen, ja päästyään Birgitin viereen Birgit painoi kätensä niin hänen kuin Brianinkin olkapäille. Hän ehti vielä kuulla Armandon huutavan heidän peräänsä.
"Et saa viedä heitä! Birgit!"

Kaikki sumeni hetkeksi ja tuntui, kuin Marie olisi kellunut avaruudessa, kuin hänellä ei olisi kehoa eikä painoakaan. Hän näki vain valkeutta ja tunsi syvää rauhallisuutta.

Yhtä äkisti kuin oli alkanutkin tuo tunne myös katosi, ja Marie horjahteli tuntiessaan äkkiä sekä painoa jaloillaan että maata niiden alla. Hän hengähti pari kertaa, ja koitti ajatuksiaan kasatessaan selvittää, missä he oikein olivat. Tila oli pimeähkö, mutta hän saattoi erottaa valkoiset seinät, joille oli levitetty viisikulmion sisältäviä seivävaatteita.
"Mitä tämä on tarkoittavinaan?"

Marie hätkähti ja kääntyi äänen puoleen. Edessään hänellä oli viiden istuimen rivi, joista keskimmäisen edessä seisoi tuohtuneen näköinen mies. Vasta tuijotettuaan hetken Marie oikeasti käsitti näkemänsä ja ymmärsi, missä he olivat. Hän käännähti kannoillaan ja katsoi hätääntyneenä Brianiin, joka oli lakannut huutamasta ja enää huohotti kuuluvasti. Birgit tutki häntä kiihtyneenä ja komensi Marieta selittämään.
"Minä kysyin-!"

"Se on Morgan!" Marie kiljaisi paljon kovaäänisemmin kuin oli tarkoitus, yhä suunniltaan juuri kokemastaan. Ja tuskin koko maailmassa olisi tuolla hetkellä ollut tehokkaampaa tapaa saada Arthurin jakamaton huomio sekä tehdä hänet sanattomaksi. "Morgan on saanut kaikki osat, hän on juonut Merlinin verta!"

"Mi- si-", Arthur änkytti häkeltyneenä. "Älä pelleile kanssani, tyttö!"

"Sinun täytyy uskoa!" Marie pisti hätääntyneenä takaisin. "Armando on elossa, me löysimme Naturan osan, ja matkalla tänne meidät siepattiin! Morgan on saanut Merlinin veren valmiiksi! Hän joi sitä hetki sitten!"

Oli hetki, jolloin Arthur vain tuijotti ilmeettömänä Marieta, jonka aikana hän ei vielä täysin ymmärtänyt tai halunnut uskoa tämän sanoja. Katsellessaan Marieta hän alkoi kuitenkin pikku hiljaa käsittää kylmän, lohduttoman faktan, joka tuntui kiertyvän ja tiukentuvan hänen sielunsa ympärille. Marie puhui täyttä totta.
Hän oli hävinnyt.

Arthur alkoi täristä. "Ei!" hän huusi, "ei, ei ei ei EI!" Marie perääntyi muutaman askeleen, epävarmana siitä, mitä tuleman pitäisi. "Minä en hyväksy tätä, tämä ei ole todellista! Kirottu olkoon sinä, Armando!"

Hän oli peloissaan, hän oli kauhuissaan, hän oli suunniltaan. Antaen katseensa poukkoilla milloin mihinkin hän puristi käsiään nyrkkiin, keinuili puolelta toiselle ja puhui itsekseen. "Sinä voitit nyt, Morgan, mutta tämä ei pääty tähän, tämä- tämä ei ole ohi!"

Arthur jähmettyi paikoilleen ja lasitti katseensa suoraan Marieen kuin aikoisi syödä tämän. Marie otti jälleen muutaman hermostuneen askeleen takapakkia Arthurin marssiessa häntä kohti.

"Minä-" Arthur sopersi näyttäen kerta kaikkiaan mielipuoliselta. "Vain minä voin pysäyttää hänet! Mutta en vielä! En kykene siihen, en nyt! Minun täytyy piiloutua, mutta en voi piiloutua, käsitätkö?"

"Minä en-", Marie yritti vastata, mutta ei saanut tarpeeksi pitkää puheenvuoroa.

"Hän vaistoaisi minut vaikka menisin minne!" Arthur tiuskaisi ja tarttui Marieta ranteesta. Marie tunsi olonsa uhatuksi ja pelkäsi, että Arthur vahingoittaisi häntä, mutta toistaiseksi hän tyytyi vain paasaamaan. "Sinun täytyy piilottaa minut!"

"Mihin minä sinut muka voisin piilottaa?" Marie kysyi anellen. Arthur siirteli tiiviisti päätään eri puolille kuin etsisi jotakin, löysi ilmeisesti etsimänsä ja ojensi vapaan kätensä kohti seinää. Hetkeä myöhemmin kouraan lennähti yksi seinään upotetuista rubiineista, ja sitä hän nyt heristi Marien kasvojen edessä.

"Kuuntele, Marie, ja kuuntele tarkkaan", Arthur ärisi matalalla, vaarallisella äänellä. "Morgan tuntee, jos minä olen elossa, enkä epäile hetkeäkään hänen yrittävän etsiä minut käsiinsä. Näin ollen hänen täytyy uskoa, että minä en elä. Minä irroitan kohta oman sieluni ruumiistani ja fuusioin sen tähän jalokiveen. Hyvällä lykyllä Morgan säilyttää ruumiini koskemattomana, ja voin palata paremmassa ajankohdassa - jos ei, voin vain toivoa sen ihmelitkun auttavan. Joka tapauksessa on ensisijaisen tärkeää, että te pyritte saamaan Merlinin verta itsellenne, minkä jalkeen tuotte minut takaisin. Muistakaa, että vain minä olen enää tarpeeksi vahva voittamaan hänet nyt, kun hän on saanut juomaa! Ymmärrätkö?"

En olisi ollut Marien vastaus, mutta hänellä ei sillä hetkellä ollut toivoakaan päästää inahdustakaan suustaan. Vastausta odottamatta Arthur tönäisi hänet kauemmas, painoi rubiinin rintaansa vasten ja sulki silmänsä.

Jäätävä karjaisu raikui salin sisällä, Arthur huusi täyttä kurkkua pitkää, yhtäjaksoista huutoa. Tuntui, kuin koko palatsi olisi hetken aikaa tärissyt, kattokruunu heilui uhkaavasti ja muutamaan seinään ilmestyi halkeamia. Marie katseli lamautuneena, kuinka Arthur nousi leijumaan muutaman tuuman lattiasta.

Huuto saavutti korkean piikin ja vaikeni kuin seinään. Hänen ruumiinsa paiskautui taaemmas ja romahti velttona lattialle. Samassa rubiini lennähti vastakkaiseen suuntaan ja putosi kolisten lattialle. Marie lähestyi sitä varovasti ja vielä varovaisemmin noukki sen. Punainen jalokivi oli lämmin ja hohti kirkkaammin kuin yksikään muu huoneen arvokivi.

Jaksamatta juuri silloin ajatella asiaa hän kiirehti takaisin Birgitin luokse ja kumartui Brianin puoleen. Hänen silmillensä oli laitettu side, joka oli ilmeisesti aiemmin ollut Birgitin asun hiha, ja suurin osa verestä oli pyyhitty pois.

"Miten hän voi?" Marie kysyi hermostuneena paitsi tilanteesta itsestään myös Birgitistä, johon hänen oli vielä hieman hankala luottaa.

"Ei hyvin, mutta paremmin..." Birgit sanoi hajamielisesti. "Mitä äsken tapahtui?"

Marie ei heti saanut järjesteltyä ajatuksiaan tarpeeksi antaakseen koherenttia vastausta, ja hätääntyneenä tajusi, että he olivat aivan väärässä paikassa. "Mikä on kauimmainen paikka, jonka osaat kuvitella?"

Birgit näytti häkeltyvän. "Kauimmainen? Tuota, kai se olisi se toinen maailma..."
"Vie meidät sinne, nopeasti!" Marie hätyytti. Birgit kuitenkin pudisti päätään.
"Ei onnistu, yhteyden luomiseen tarvitaan jokin Powerin perheen jäsen. Meidän perheemme onnistui loikkaamaan rajan yli vain, koska minulla oli tuolloin hallussani Lightin osa."

"No jokin muu paikka sitten", Marie hätäili, "Morgan saattaa ilmestyä tänne minä hetkenä hyvänsä!"
"Niin", Birgit myönsi, puri huulta ja näytti miettivän ankarasti. "Taisin keksiä sopivan paikan. Tartu minuun kiinni, Marie."

Marie tarttui ja puristi ehkä hieman tarkoittamaansa lujempaa Birgitin olkapäätä. Hän nosti vielä kerran katseensa ylös ja ehti nähdä valtavaan seinämattoon kuvatun suurten perheiden viisikulmion. Kohtalon oikusta se sattui olemaan samainen näky, jonka Marie oli ensimmäisenä nähnyt saapuessaan ensi kertaa Arkaniaan.

[Emperor]

No... se kai oli siinä sitten.

Alkaessani kirjoittaa tätä yli kuusi vuotta sitten olisin tuskin osannut kuvitellakaan, että veisin tämän loppuun asti, mutta näin kävi. Wordpadin tulostuksen esikatselun mukaan tämän tulostamiseen tarvittaisiin 230 A4-arkkia, ja ottakaa huomioon, että fontti on 10 eikä tarinassa oli rivitettyä kappalejakoa. Sanamäärää en edes jaksa lähteä arvailemaan, mutta kai tällä muutaman NaNoWriMon täyttäisi.

Toisaalta olo on outo. Tuntuu, kuin yksi vaihe elämässäni olisi päättynyt, minä ihan oikeasti tein tämän pelkästään harrastuspohjalta lähteneen projektin loppuun. Eikä siinä vielä kaikki, voin jopa arastellen sanoa, että tunnen jopa ylpeyttä monessakin suhteessa niin tarinaa kuin itseäni kohtaan. Alkoihan koko touhu kuitenkin 14-vuotiaan ideasta, ja sen päälle tätä on rakennettukin.

Risingshadow'sta on ollut osaltaan iso apu tarinan suhteen. En tiedä, kuinka moni tätä enää lukee vai lukeeko ylipäätään (nyt varsinkin, kun linkki aivan ensimmäisiin osiin ei ole pitkään aikaan toiminut...), mutta se kannustus ja kritiikki, jota olen täältä saanut, on saanut painamaan eteenpäin. Pyrkimys siihen, että ylitän itseni joka luvussa vain tuottaakseni tänne mahdollisimman nautittavaa tekstiä on varmasti auttanut kehityksessäni. Ja jos joku tosiaan vielä on tarinassa mukana, pyydänkin: nyt, kun ympyrä on joten kuten sulkeutunut, antakaa jonkinlainen katsaus ja mielipide tarinasta. Koko sen ajan, kun kirjoitin tätä, kuulin usein, että tarinan kommentointi on mahdotonta, koska työ on vielä kesken. Kyse ei ole suinkaan kehujen kinuamisesta - päin vastoin toivon, että tarkat silmät spottaavat tekstistä pahimmat plotholet ja aivopierut. Ihminen kun on yllättävän sokea omille virheilleen. Haluankin tähän väliin kiittää kaikkia lukijoita ja kommentoijia. Toivottavasti onnistuin viihdyttämään teitä matkan varrella.

Vaan ei työ tähän lopu. Luulen, että ennen kuin edes siirryn seuraavaan osaan minä istahdan aloilleni ja mietin tarkkaan koko tarinan yleistä rakennetta. Juonenkäänteet ja yksityiskohdat kun ovat eläneet vuosien varrella rutosti, enkä ole niitä tänne viitsinyt retconnata, etteivät mahdolliset lukijat hämmenny ja turhaudu. Koko ensimmäinen puolisko luultavasti menee rankkaan ediittiin, ja loppukin näkee vielä ties mitä muutoksia. Mutta juuri nyt, saatuani tämän ensimmäisen version vihdoin valmiiksi, minä olen, enemmän kuin koskaan, tyytyväinen omaan itseeni.

Kiitos.

[Iivari]

Nyt kun tässä lukee tuo houkutteleva (valmistunut) niin uskallan ehkä aloittaa lukemisen. Saat sitten kerralla kommentin koko höskästä. Ja täähän osoittaa sen, että riittävällä tarmolla liikkuvat vuoretkin

[Emperor]

Kaikin mokomin. Kerro ihmeessä, tuntuukö mälsältä, että ensimmäiset viisi lukua ovat kadonneet bittiavaruuteen. 

No ei vaan. Kyllä joka sana ja kiemura on visussa säästössä aina kommentteja myöten. En vain mitenkään keksi, miten ne saisi liitettyä enää tähän topiin mitenkään järkevästi.

Kommenteista puheenollen, lueskelin tässä aamun aikana noita jo ammoin unohtamiani ihka-ensimmäisiä kappaleita, ja varsinkin seuraava kommentti laittoi hymyilyttämään:

Muut ongelmat eivät ole erityisen silmiinpistäviä. Ei mitään sellaista, mistä ei selviäisi kokemuksen lisäämisellä. Viisi vuotta, niin olet varmaan oppinut huomaamaan ne pikkujutut omin nokkinesikin.

Jos luet tämän, Rasimus, niin haluan vain sanoa, että sinä olit oikeassa.  En vain tuolloin A) osannut kuvitellakaan, että teen tarinan loppuun, tai B) uskonut, kirjoittaessani parhaimmillaan kaksi kappaletta viikossa, että siihen menisi viisi vuotta - tai enemmänkin.

[Rasimus]

Kokemus puhui - mutta mitä kestosta, kai tuossa ajassa opit rutiinit kliseiden ja muun suhteen?

Luin ensimmäisiä osiasi aika laiskasti (en vaivautunut kommentoimaan kuin vain tuota alkua - silloin viisi [=kuusi] vuotta sitten). Mutta nyt kun tuli puheeksi ja hommasta tuli kuin tulikin valmista, niin voisin lukaista koko kasan jos sen muotoilut vain on kohdillaan (pelotti tuo "ei rivitettyjä kappalevälejä"). Jossain välissä. Syvällistä palautetta en vieläkään lupaa antaa, ja kehuvaa en tietenkään anna ihan vain periaatteesta (   ). Ja koko lukuprojektikin voi olla toiset viisi (=kuusi) vuotta. Mutta kiinnostaa ihan oikeasti kun se alkukaan ei ollut huono, vaan osoitti päinvastoin paljon lupausta nuorelta kirjoittajalta.

Siis ihan oikeasti arvostan sinua ja saavutustasi. Tuollaisen "pilttinä" aloitetun mammuttiprojektin saamisen loppuun asti osoittaa harvinaislaatuista suoraselkäisyyttä jota multa ei löydy. 50 sivua on maksimimäärä, jonka olen koko parikymmenvuotisen harrastukseni aikana saanut aikaiseksi - ja sitä paskakasaa en todellakaan lähtenyt enää muokkaamaan.

[Emperor]

Tulin siihen tulokseen, että kun nyt kerran menin tekemään tämän projektin loppuun, on ihan oikeutettua liittää nämä ensimmäisetkin luvut tähän kylkeen. Sisäinen perfektionistini huutaa tuskasta, mutta parempi tämäkin kuin kokonaan ilman.

Oikeastaan syy, miksi näitä lukuja en haluaisi jaella on, että häpeän niitä valtavasti. Minä kuitenkin ymmärrän sen verran, että se on loppujen lopuksi hyvä juttu - se on viesti ainakin minulle itselleni, että olen kehittynyt pirusti matkan aikana. Moni asia, joille nyt pyörittelen silmiäni, liittyy joko tönkköön kerrontaan, kirjoitusvirheisiin tai muutamiin äärimmäisen typeriin konsepteihin - ja se, että tajuan itse, miten paljon parannettavaa näissä kohdissa on, riittää minulle.

Minä olisin voinut tietty antaa näille luvuille massiivisen kasvojenkohotuksen ennen tätä, mutta päätin, että se olisi vain itsepetosta. Siksi esitänkin nämä kappaleet siinä muodossa, kirjoitusvirheitä myöten, missä ne alkuperäisenä Wanhalla Risingillä julkaisin - sillä loppujen lopuksi, olivathan nämä luvut aikanaan minun kaikkein parasta antiani.

Lukuja olikin yhdeksän eikä viisi. No, kun yhteismäärä on neljäkymmentäkahdeksan, niin liekö ihmekään, että *hukkaan* muutaman...  

***

I: Loppuelämän ensimmäinen päivä

Noin neljätoista vuotta sitten Halen kylä Englannissa sai uusia asukkaita. Se oli Lightin perhe, joka ilmestyi kuin tyhjästä Halelaisten elämään. Eteläiset maat, lähinnä joutomaata ja perinteisiä englantilaisia "lammasnummia", jotka kauan olivat kuuluneet Halen lapsille leikkipaikkana, oli nyt tuon mystisen suvun hallussa.

Kartano itse, Lighthouse, valmistui nopeasti. Kuukausi siinä meni, kun vasta istutetun pensasaidan läpi saattoi nähdä hienon yläluokan huvilan kaikkine ruusupensaineen ja suurine hyvinhoidetuine nurmikkoineen. Tila olikin näyttänyt epätodelliselta, pala pysähtynyttä aikaa 1800-luvulta tuodaan Haleen, jossa kaksituhattaluvun ongelmat - saasteet, lihavuus ja nuorisorikollisuus - olivat läsnä. Mikä pelottavinta, kukaan ei ollut nähnyt rakennusurakoitsijoiden menevän sisään puuporteista, eikä talon valmistustakaan nähty sillä silloin pensasaidan paikalla oli vielä ollut vanha Halen linnana tunnetun linnoitelman kivimuuri, jonka paikalle itse talo rakennettiin.

Monikaan ei ollut pitänyt Lighteista, lähinnä heidän ylimielisyytensä takia. He avoimesti, eli silloin kun suvaitsivat näyttäytyä, ilmaisivat inhonsa tätä "alempaa luokkaa" kohtaan. Myös kateus saattoi olla syy tuohon pieneen katkeruuteen. Oli mikä oli, Lightit saavuttivat suurta epäsuosiota.

Sitten, neljä vuotta noiden "pahan onnen tuojien" saapumisen jälkeen, he katosivat kuin tuhka tuuleen, yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneet. Vaikka arvon perhe, käsittäen kolme vanhempaa ihmistä, ilmeisesti iso-isiä ja äidin, sekä viisi nuorempaa, noin kolmekymmentäviisivuotiaita joista vain yksi mies, luultavemmin jonkun kyseenomaisen veli tai mies tai molemmat, harvoin näyttäytyivät, kolmen kuukauden poissaolon jälkeen poliisi meni kartanolle. Kenestäkään Lightista ei näkynyt minkäänlaista osviittaa, ei tietoa olinpaikasta, mitä heille oli käynyt eikä edes todisteita, että kartano oli joskus ollut asuttu. Talo oli ollut tyhjä, ei huonekaluja tai yhtään mitään ihmisiin viittaavaa.

Uutisen kuullessaan jotkut kyläläiset innostuivat avoimesti, eikä kukaan edes teeskennellyt surua heistä. Talo ja maat myytiin hyvällä hinnalla Lontoolaiselle liikemiehelle josta ei ikinä kuulunut mitään, mutta talo ja maat eivät nyt olleet kaupungin riesa. Lightit olivat vain epämukava pala menneisyyttä heille.
Tämän kyläläiset tiesivät.

Mitä he eivät tienneet oli, että päivä Lightien katoamisen jälkeen metsästä oli löydetty noin kolmivuotias poika. Suruissaan, väsyneenä ja likaisena hän oli itkenyt äitiä, kun marjoja poimimassa ollut orpokodin täti löysi hänet. Lehtiin laitettiin ilmoitus, mutta kun kukaan ei ottanut yhteyttä hänet päätettiin pitää. Poika oli nimetty Brianiksi, koska hän oli osoittanut suuria älynlahjoja.
Tämän tädit tiesivät.

Mutta se, mitä kukaan koko kylässä ei tiennyt oli, että pian Brianin löytymisen jälkeen kaikki olivat olleet kirottuja, varsinkin Brian, joka tuntui olevan koko kirouksen ydin. Se koskikin lähinnä häntä. Kirous ei nimittäin tahtonut tehdä muuta kuin saada Brian jotenkin näkymättömäksi muille paitsi orpokodin tädeille, jotka huomioivat Brianin lähinnä olemalla kuin häntä ei olisikaan, paitsi ruoka-aikana.

Ainoa muu asia mitä se teki oli Brianin elämän muuttaminen helvetiksi. Hän oli tuona päivänä, jona kirous oli langennut huomannut, ettei enää haluakkaan tiettyjä asioita, ettei enää voi tehdä joitakin tiettyjä. Se oli selittämätön voima, joka ei sinänsä estänyt häntä tekemästä mitään, mutta laittoi hänet olemaan haluton tekemään jotakin. Nytkin, vaikka hän tiesi voivansa ajatella asiaa sellaisenaan, hän ei jostakin selittämättömästä syystä täysin tehnyt, mitä halusi. Hän saattoi kyllä kävellä kadulla milloin huvitti, mutta sielläkin hän tuntui menevän samoja, ennalta ohjelmoituja reittejä. Siellä kävellessään hän usein ajatteli asioita kylän ulkopuolella, mutta ei vain kyennyt lähtemään kaupungista, sillä lähes kaikki Brianin halut ja tunteet tuo kirous sammutti, ja hän oli kuin tyhjä kuori, sairas irvikuva ihmisestä, jossa ainoa inhimillinen asia jäljellä oli aivot. Niin, ja hänen oikea nimensä oli Bright, Bright Light.
Tämän kaiken vain Brian tiesi.

Brian oli nytkin orpokodissa. Mitään merkittävää ei viime kymmenenä vuotena ollut tapahtunut. Hän oli lähinnä miettinyt ja ihmetellyt, mikä kirouksen aiheuttaa ja miten sen voisi perua, mutta koska hän ei edes ollut täysin itsensä hallinnassa hän oli ollut voimaton tekemään mitään. Älykäs hän oli, vaikka ei tietänytkään kaikkea triviatietoa maailmasta. Hän tiesi kuitenkin, että oli älykäs. Se oli vain sellainen outo tunne, ehkä kirouksen aiheuttama.

Salama iskee ja sekunnin murto-osan ajan hän saattaa nähdä orpokotia vastapäätä olevan talon ikkunastaan. Koko päivän oli ollut koiranilma, tyypillinen brittisää, jota Brian kertakaikkiaan inhosi. Niinä päivinä ei päässyt edes ulos virkistäytymään, joten kaikki mitä hän pystyi tekemään oli makaamaan sängyllään ja syömään. Niin, kyllä hän söi, mutta erityisyytenä Brianille se tuotiin hänelle huoneeseen. Ilmeisesti kirous oli taas asialla. Vaikka hän ei viihtynytkään ihmisten seurassa tässä olotilassa, ei heidän olisi silti tarvinnut häntä niin ruokkia.

Brian ei nukkunut. Hän ei ikinä kirouksen aikana ollut nukahtaut, ja hän oli kyllä yrittänyt. Hänen nukkumisensa oli enemmänkin lepoa, hän makasi silmät kiinni, vaatteet päällä peiton päällä, sillä sitä mukavampiin olosuhteisiin hän ei saanut itseään laitettua. Lepoa hänen lihaksensa silti tarvitsivat, siksi tämä jokaöinen jooga. Kuunnellen sateen paiskontaa ikkunaan hän kävi lepoonsa.

Auringon säteet osuivat Brianin silmäluomiin, jotka avautuivat heti. Sade oli sentään lakannut, hän mietti, ja nousi ylös kuten joka päivä, tutulla rutiinilla. Saman kaavan mukaan hän myös meni ovesta ulos ja kääntyi vasemmalle, käytävälle, joka vie eteiseen. Hänellä ei ollut nälkä, joten hän päätti ottaa pienen aamukävelyn.

Päästyään yhdistettyyn eteiseen ja keittiöön, jossa ei vielä ollut ketään, Brian laittoi kengät jalkaan ja kurkotti kohti ovea. Oveen oli teipattu jotakin, pieni pussi, jossa luki "Brianille". Brian otti sen irti epäluuloisena. Hiukan tutkittuaan pussia ulkoisesti hän päätti avata sen, ja sisältä tippui pieni riipus hänen kämmenelleen. Lyhyt naru lävisti pienen valkoisen ja pyöreähkön kiven, ja riipus näytti hyvin köyhältä. Silti se epäilytti Briania, ja hän menikin ensin ulos ennen kuin hyvin varovasti kiersi narun pätkän päät kaulansa ympäri ja solmi niistä niskansa taakse umpisolmun.

Brian jähmettyi täysin. Hänen kehonsa värähti, kasvonsa olivat hiukan hämmentyneet ja kädet yhä niskan takana. Häneen oli kuin osunut jotakin, kylmä viima ihan hetkeksi, mutta ajatus pääsi hänen aivoihinsa.
Hän oli vapaa.

Yhä hämillisellä ilmeellä hän hitaasti veti kätensä näkökenttäänsä. Hän katsoi niitä hetken ja sitten liikutti niitä hitaasti ympäriinsä. Kyllä, hän pystyi liikkumaan ihan miten tahtoi. Sitten hän tajusi, että hän myös tunsi asioita. Iloa, hieman surua, pelkoakin kenties, ja kaikenlaisia muita tunteita.

Hän kääntyi kannoillaan rivakasti kohti orpokodin ovea ja rynnisti sisään. Vaikka Brian oli juuri kävellyt ulos tyhjästä huoneesta, siellä olivat nyt kaikki hoitajat ja paljon lapsia. Hoitajat katsoivat häntä hämillisenä samalla kun tekivät aamuaskareitaan.

"Onko jokin hätänä, nuori mies?" kysyi yksi tädeistä. Brian hämmentyi yhä enemmän kun häntä näin puhuteltiin.
"Oletteko huomanneet mitään erikoista?" Brian kysyi hieman hengästyneenä. Tädit näyttivät joko hämmentyneiltä tai ärtyneiltä.
"Nuorimies, voisitteko kertoa asianne tai lähteä keskeyttämästä aamiaistamme? Meillä on todellakin kiire." Täti joka aina toi Brianille ruoan sanoi tämän. Brian ei ollut uskoa korviaan.
"Minähän asun täällä." Hän sanoi kuivasti. Tädit katsoivat toisiaan.
"En minä vain sinua muista." Totesi yksi. "Milloin tulit?"
"Asun huoneessa yksitoista." Brian sanoi yhä hämillisempänä. Jotakin outoa oli tekeillä. Yksi tädeistä nousi ylös.

"Seuraa minua." Hän sanoi ja Brian lähti hänen peräänsä kulkemaan pitkin käytävää, jota hän oli kävellyt kymmenen minuuttia sitten, kohti huonetta, jossa hän viimeiset kymmenen vuotta oli asustellut. He pysähtyivät ovelle, jonka hilseilevään maaliin oli maalattu numerot 11, ja täti pamautti oveen, huutaen samalla:
"Murph! Ylös ja vauhdilla!"

Brian ei tiennyt mitä ajatella, tuon huoneenhan oli pakko olla tyhjä. Hän ei pystynyt ymmärtämään, mitä tapahtui, kun oven pian avasi pelästyneen näköinen noin kymmenvuotian poika, joka kipitti kohti keittiötä. Brian sai vilkaista huoneeseen hetkeksi, ja huomasi siellä olevan joitakin Murphille henkilökohtaisia tavaroita. Myös sänky oli ihan eri paikassa, ja huone näytti olevan asuttu näin vuosia, mutta hän saanut katsella enempää.

"Ettekö muka muista minua?" Brian väitti vastaan tädin taluttaessa tätä kovakouraisesti ulos. "Minähän olen asunut täällä kymmenen viime vuotta!"
Tämä ei auttanut Briania vaan hänet heitettiin kylmästi ulos ovesta, jonka hän oli tottunut johtavan kotiin.

Brian lähti kulkemaan katua epäuskoisena. Mitä oikein oli tapahtunut? Mitä tämä kaikki oli olevinaan? Ajatukset pyörivät hänen päässään mutta yhdestäkään ei saanut kiinni, mutta hän tunsi taskussaan jotakin.
Siellä oli pieni nahkapussukka, jossa riipusta oli säilytetty. Hän kaivoi sen esiin ja tutki tarkemmin. Huomasipa hän, että pussissa oli pieni lappu, jossa oli sanat "ÄLÄ ENÄÄ KOSKAAN PALAA" erään tädin käsialalla. Tämä sai Brianin ajatukset riipukseen.

Hän pysähtyi ja otti riipuksen kiven kämmenelleen. Pieni, viattoman näköinen valkoinen kivi hänen kädessään oli luultavasti juuri vapauttanut hänet siitä painajaisesta mitä hän oli elänyt, mutta samalla ilmeisesti pyyhkinyt kaikki todisteet hänen ikinä eläneenkään. Brian oli siitä kyllä hämillinen mutta vaikka hän ei tajunnutkaan sitä, kirous ei vielä ollut täysin haihtunut. Hän ei pitänyt asiaa omituisena ja jatkoi matkaansa, kunnes muisti, ettei hänellä ole enää paikkaa mihin mennä.

Koko päivän hän käytti etsien suojaa, mutta vaikka ihmiset selvästi näkivät hänet he eivät silti osanneet tai halunneet auttaa. Brian ei myöskään tiennyt mihin mennä jos halusi ilmaista yösijaa, ja huomasi olevansa varsin avuton. Liian myöhään hänen mieleensä tuli kysyä ihmisiltä mistä jonkinlaista turvapaikkaa voi hakea, sen sijaan että olisi suoraan pyytänyt yösijaa. Ironista sinänsä, kaksi ensimmäistä neuvoivat orpokotiin. Kolmas sitten ohjasi vaihtoehtoon, jonka olisi järjestäänkin pitänyt tulla hänen mieleensä: Poliisi.

Oli kuitenkin myöhä, ja hän oli väsynyt. Hän ei nyt jaksaisi selittää kaikkia asioitaan poliisille, ja kompromissina hän päätti mennä metsään ja vaikka rakentaa laavun, sillä hän halusi kunnon yöunet. Hän menisi poliisille huomenna, sillä nyt häntä jopa kutkutti ajatus unten näkemisestä mahdollisimman nopeasti. Hän ei edes tajunnutkaan, että päätös ei aivan täysin ollut hänen.

Metsässä kylän laidalla kävi harvoin ihmisiä, joten häntä tuskin häirittäisiin. Hän suuntasi askeleensa kylän laidalle, josta metsä näkyi parin sadan metrin päässä, välissä hakkuumaata, se osa tästä ikimetsästä joka oli jo hakattu, ja metsän tulevaisuus näytti synkältä. Kantojen yli pomppiessaan hän keräili hakkuista jääneitä oksia majaansa, jonka hän aikoi rakentaa suojakseen. Syli täynnä rakennuraineita hän löysi metsän laidalta hyvan tyhjän maapläntin, ja Brian huomasi että laavun rakentaminen on vaikeaa. Tuloksena hänen kovasta työstään hän sai valmiiksi aika hienonkin näköisen majan, mutta töytäisi sitä vahingossa olkapäällään ja koko höskä romahti maahan.
Se siitä älykkyydentunteesta.

Sadateltuaan hetken hän päätti vain kasata kuusenoksia pediksi, tyynyksi ja peitoksi. Maa oli vielä märkää eilisestä sateesta, mutta lämpimässä kesäyössä se ei haitannut. Katseltuaan kuusten latvojen lomasta tähtitaivasta hän nukahti autuas ilme kasvoillaan.

Kyllä hän nukkui, mutta uniaan hän ei herättyään muistanut. Julmasti hänet oli kesken unien herätetty, sillä kylmä viima puhalsi hänen kehonsa läpi, viima, joka sai hänet välittömästi hereille ja pystyyn. Hän hengitti tiheään ja katseli ympärilleen. Kaikkialla oli sumua. Varsinkin kylä, joka muuten näkyi hyvin hänen olipaikastaan, oli täysin pimennossa. Ajatus iski häneen - tässä ei olisi hyvä seisoa. Kuin paniikissa hän lahtee juoksemaan syvemmälle metsään, tuosta kirotusta kylästä poispäin, suuntaan johon hän itse lähti, mutta ei aivan omasta ajatuksestaan.

Juostessaan yhä kauemmaksi ja syvemmälle metsään hän alkoi nähdä valoa. Pieni valomäärä kasvoi mitä lähemmäs hän pääsi, ja hän alkoi hidastaa vauhtiaan. Hän löysi pienen aukean, jonka keskellä seisoi joku todellakin aavemaisen kirkkaassa kuunvalossa, joka ei todellakaan osunut muualle kuin sille aukealle.

Siellä seisoi tyttö, jonka Brian oli saattanut nähdä aikaisemminkin kylällä, joskus vuosia sitten. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt, miten tyttö liittyi asiaan. Hänellä oli punaiset olkapäille ulottuvat hiukset ja surullinen ilme, hän katseli ympärilleen onneksi Briania näkemättä, joka jäi aukean laidalle piiloon. Ei kestänyt kauaakaan kun hän sai tuntea taas kauhean kylmän väreen, joka vavahdutti. Tyttö ei kuitenkaan huomannut, sillä hän katseli juuri muualle, niinkuin Briankin.

Tuuli yltyi, ja se puhalsi oksat pois tähtitaivaan tieltä. Taivaalla näkyi tähti, joka varmasti välkähti voimakkaammin kuin tähdet tavallisesti. Nämä tapahtumat hävisivät silti kirkkaasti sille, mitä seuraavaksi tapahtui.

Aukean keskelle ilmestyi pieni pyörre, joka muuttui vähitellen suuremmaksi. Lakattuaan pyörimästä se asettui aukean keskelle väreileväksi, värilliseksi seinämäksi, kuin oveksi. Tyttö meni seinämästä sisään katsottuaan ensin haikeasti kylän suuntaan, huokaisten. Brian lähestyi omituista ilmiötä ja hän selittämättömästi tunsi, että tuon oven toisella puolella on Brianin oikea paikka, koti. Viimeinen jäänne kirouksesta, jonka hän tulisi tuntemaan.

Brian tarttui riipukseensa, veti viimeisen kerran tämän maailman ilmaa keuhkoihinsa, sulki silmänsä, ja astui portaaliin.

Seuraavana aamuna Halelaisten herätessä he elivät ihan normaalia elämää. Lapset menivät leikkimään, ihan kuten olivat mielestään joka aamu tehneet, eteläisille nummille vanhan Halen linnana tunnetun linnoitelman raunioiden kupeeseen eikä kukaan ollut ikinä kuullutkaan kenestäkään Lightista.

[Emperor]

II: Värväys

Mies eteni isossa hallissa. Halli oli pitkulainen, suuri ja sen reunoja peitti ihmiskasat joiden päällä seisovat kauhean näköiset otukset, jotka outoja ääniä pitäen mulkoilivat miestä. Oliot eivät olleet ihmisiä mutteivät eläimiäkään, eivät mitään mitä maan päällä tulisi olla.

Mies oli täysin tyyni ottaen huomioon että hän käveli paikassa joka muistutti hyvin lähelle Helvettiä. Hän avasi suuret päätyovet, joissa oli hirveitä kaiverruksia ja astui saliin. Hänen silmänsä kääntyivät suureen olioon, joka istui valtavalla istuimella. Olio oli suuri, punainen, liekehtivä, sarvipäinen, vihainen ja muutenkin demonimainen. Olio katsoi miestä, hupullistä miestä, joka oli juuri kävellyt tämän valtaistuinsaliin.

"Mitä teet täällä, ihminen?" olio kysyi syvällä ja kovalla äänellä.
"Olen täällä Mestarini toimesta."
"Tekemässä mitä?"
"Tarjoamassa mahdollisuutta liittyä meihin."

Olio piti tauon ja mulkoili miestä. Sitten se alkoi nauraa karmealla äänellä.
"Pieni, arvoton ihminen uskaltautuu mailleni ja jopa omaan halliini, ja esittää minulle loukkauksen. tuosta hyvästä, ihminen, kuolet hyvin hitaasti ja tuskallisesti."
Mies ei ollut moksiskaan, vaan sanoi mitä kohteliaimmin: "Tarkoittaako tuo ei? Sanot ei vaikka et edes ole kuullut asiaani kokonaan."
"Minua eivät ihmisten asiat kiinnosta" Olio sanoi vihaisesti ja tarttui valtavaan kirveeseensä.
"Vastauksenne on otettu huomioon." Mies sanoi hieman kireämmällä äänellä. Silloin olio heilautti kirvestään kauheasti karjuen.

Kuului monta terävää ja nopeaa sivallusta, ja olio huusi tuskasta. Kirves osui kohtaan, missä mies oli hetki sitten ollut, mutta nyt hän oli siirtynyt olion alle. Viimeinen terävä näpäys juuri oikeaan kohtaan tämän kaulassa, ja olio kaatui kuolleena maahan miehen viereen. Maa tärisi sen osuessa lattiaan, mutta muut oliot, jotka juuri todistivat "mahtavan" johtajansa kuolemaa, tärisivät vielä pahemmin. Mies hyppäsi olion elottoman ruhon päälle.

"Onko uusi johtajanne miettinyt tarjoustani?" mies huusi muille otuksille. Otukset sähisivät ja karjuivat raivosta, mutta pikkuhiljaa jokainen pieni hirveä pää kääntyi maahan päin osoittamaan kunnioitusta. Otukset olivat hyväksyneet.
"Hyvä." mies tokaisi ja lähti niine hyveineen.

[Emperor]

III: Aateluus velvoittaa, osa 1

Brian iskeytyi kovaan lattiaan. Hän oli kontillaan, sillä hän ei voinut ollenkaan hyvin; häntä särki, oksetti, pelotti, unetti, nälätti, ja samalla hän myös tunsi samaan aikaan iloa, surua ja raivoa omituisena sekoituksena. Hän nosti katsettaan ylös, ja näki tummia hahmoja - hän ei nähnyt kunnolla. Hyvin pian yksi hahmoista kivahti:
"Kuka HEMMETTI tuo on?"
"Oliko hän sinun kanssasi?" toinen hahmo kysyi kolmannelta.
"Ei" sanoi hyvin kylmä ääni, ja se oli jälleen Bianin viimeinen muistikuva, kun neljäs hahmo löi häneltä tajun kankaalle.

Brian avasi silmänsä puoliksi. Hän ei jaksanut avata niitä kokonaan, ei olisi halunnut avata ollenkaan, sillä niin mukava oli sänky, jolla hän makasi. Hän paransi asentoaan, mutta silloin alkoi kipu. Särky oli päässä.
"Minusta tuntuu kauhealta." Hän sanoi itsekseen ja irvisti, sillä päähän sattui silti.

Hänen maattuaan noin vartin pään kipu alkoi hellittää. Hänen piti juuri nousta ylös, kun hän kuuli äänen vasemmalta puoleltaan. Huoneen ovi oli auennut, ja ovensuussa seisoi iäkkäämpi nainen, kamarineidon röyhelontäyteisessä asussa. Tämä ei ollut kovin iloisen näköinen nähdessään Brianin.

"Tuota, umm, päivää..." Brian aloitti, muttä kamarineito nyrpisti nenäänsä. Brian vaikeni.
"Teidät toivotaan tavattavan. Olisi suotuisaa, jos tulisitte heti." Kamarineito sanoi nopeasti, mutta tietyllä kipakkuudella ja koppavuudella. Tämä röyhisti rintaansa, ja kääntyi poispäin.
"Hei, odotas vähän..." Brian aloitti taas, ja hyppäsi pois sängystä: päätä ei enää särkenyt.

Hän katsoi vaatekertaansa, ja huomasi t-paidan, verkkareiden ja lenkkareiden vaihtuneen vaatekerraksi, johon kuului pellava-asu ja eläimen nahasta tehdyt liivit niiden päälle. Housut istuivat myös ihmeen hyvin ollakseen samaa materiaalia. Nahkasandaalit eivät hiertäneet ollenkaan. Tutkittuaan hyvin keskiaikaista asukokonaisuuttaan vielä hetken hyytävä ahkäisy havahdutti hänet jälleen.
"Oi, anteeksi, tulen heti..."

Brian lähti kulkemaan kamarineidon vanavedessä. He astuivat käytävään. Seinillä oli paljon maalauksia ja ovia, ja katosta roikkuivat kyntteliköt, mutta ikkunoiden puute harmitti hieman Briania -hän oli äkkiä kovin innokas pääsemään ulos. Hän katseli ympärilleen, ja huomasi joidenkin taulujen edessä olevan myös pieniä tai suurempiakin patsaita. Myös hän huomasi seikan, että hänen kulkiessaan ohi ihmiset, joiden ikä vaihteli silmämääräisesti kymmenen ka hahdenkymmenen välistä, alkoivat supattaa kiihkeästi, heittämään ilkeitä silmäyksiä, ja kääntymään poispäin hänestä. Hänestä tuntui epämukavalta, ja hän kiihdyttikin askeliaan. He tulivat pian käytävän päähän, suurehkoille kaksoisoville, jotka kamarineito työnsi vaivattomasti auki, ja he astuivat sisään tuohon isoon huoneeseen.

Brian huomasi ensi silmäyksellä, että huone oli tarkoitettu korkea-arvoisille. Juhlavat ripusteet seinillä ja kaikki se kimallus niistä monista jalokivistä, jotka huoneen marmoriin oli upotettu loivat hienon tunnelman. Enemmän häntä kuitenkin kiinnosti ovien vastakkainen seinä. Päädyssä oli viisi istuinta, joista keskimmäinen oli muitä hieman isompi, ja istuinten yläpuolella oli marmoriin veistetty suuri viisikulmio, yksi kärki ylöspäin. Vasemmassa alanurkassa oli suuri, vihreä jalokivi. Oikeassa alanurkassa oli toinen jalokivi, mutta se vaihtoi väriä aika-ajoin, keltaiseksi, siniseksi, punaiseksi ja valkoiseksi. Vihreän yläpuolella oli valkoinen jalokivi, kun taas sitä vastapäätä oli musta jalokivi. Ja ylöspäin osoittavassa nurkassa säteili muita suurempi jalokivi, joka loisti pikemminkin kultaista kuin keltaista valoa. Kaikki hohtivat, mutta Brian ei pitänyt siitä hohteesta. Hänestä ne voisivat loistaa paljon kirkkaamminkin...

Brian käänsi katseensa alas, takaisin istuimiin, ja huomasi, että keskimmäisessä niistä istui joku. Tämä mies nojasi käteensä, ja tällä oli samanlainen vaatekerta kuin hänellä itselläänkin, hyvin vaatimaton talonpoikaisasu. Mies näytti hyvin epätodelliselta siinä huoneessa.

"Herra, olen tuonut hänet." Kamarineito sanoi rikkoen hiljaisuuden.
"Olen huomannut." Mies sanoi. Näillä sanoilla oli Brianiin suuri vaikutus. Brian lamaantui, sillä missään hän ei ollut kuullut tuollaista ääntä. Ääntä, joka tihkui vihaa, raivoa, epätoivoa, surua ja silti suurta tyhjyyttä, kuin puhe olisi ollut onttoa. Ääni kaikui hänen päässään, ja Brian jäi odottamaan jatkoa, mutta kamarineitoon eivät miehen sanat olleet mitenkään vaikuttaneet. Sen sijaan hän sanoi:
"Tuonko toisenkin luoksenne?"
"Kyllä." Mies sanoi jälleen pelottavalla äänellään. "Mutta poika jää."
"Tietysti, herrani." Kamarineito sanoi ja kumarsi. Tämän jälkeen hän lähti, sulkien ovet perässään ja jättäen Brianin yksin tuon miehen kanssa.
Mies liikkui. Brian valmistautui kaikkeen henkisesti ennalta. Hän oli vuorenvarma, ettei tuo mies enää yllättäisi häntä toista kertaa. Siltikään hän ei pystynyt valmistautumaan siihen, mikä häntä odotti miehen noustua seisomaan ja näytettyään kasvonsa.
Brian ähkäisi. hänen teki mieli perääntyä muutama askel, muttei perääntynyt. Vasta vuosia myöhemmin hän myöntäisi, ettei vain uskaltanut.

Mies näytti, kuin olisi ollut hereillä vuosia. Hänen silmiensä alla oli hyvin mustat alueet. Miehen pupillit olivät lähes kadonneet, ja hänen ruskeat hiuksensa repsottivat hieman. Hänen kasvonsa olivat lommoilla, ja hän näytti nälkiintyneeltä. Mutta ei Brian silti ikinä pystynyt väittämään, että olisi pitänyt häntä rumana. Vain pelottavana. Hänen silmänsä, jotka olivat lukkiutuneet Brianin silmiin, tuntuivat kuin ryöstävän hänen sielunsa. Silmät, jotka toisaalta näyttivät väsyneiltä ja kuluneilta, näyttivät myös pelottavilta, vihaa, sääliä, surua, raivoa ja epätoivoa tihkuvat silmät.

Mutta Brian räpäytti. Se oli vahinko, mutta kuin ihmeen kaupalla miehen vaikutus laantui. Hän sulki silmänsä ja veti pari kertaa syvään henkeä, ja rauhoittui heti. Hän avasi silmänsä uudestaan, ja suuntasi katseensa takaisin noihin silmiin, jotka eivät enää olleet niin järkyttävät, ja otti uhmakkaamman asennon. Mies puhui, mutta nyt varsin normaaliin, kenties jopa masentuneeseen mutta silti vaaralliseen sävyyn.
"Sinä." Brian ei tiennyt ollenkaan, mitä mies tarkoitti, vaan keskittyi katsomaan miestä silmiin. Kului muutama tovi, kunnes ovet avautuivat jälleen. Kamarineito tuli edellä, ja hänen takanaan tuli se outo tyttö, joka oli ollut siellä aukealla hänen kanssaan.

Tyttö ei selvästikään edes yrittänyt hymyillä. Hän käveli topakasti, kuin olisi kävellyt tällä tavalla monesti ennenkin. Hänellä oli paljon hienommat vaatteet kuin Brianin siihen asti tapaamilla, hänestä tuli jopa mieleen jonkinlainen prinsessa, ja vaatteet sopivat hänelle mainiosti.

"Olen tuonut toisenkin, Herra." Kamarineito sanoi ja kumarsi. "Palaan nyt tehtäviini."
"Odota hetki." sanoi mies. "Magia, tarvitsetko sinä opastusta?"
Brian luuli, että mies tarkoitti kamarineitoa, mutta tyttö vastasi.
"Minä pärjään kyllä. Ja Sir, arvostaisin sitä, että käyttäisitte minusta nimeä Marie." hän sanoi hillityllä äänellä.

Marie. Miten se liittyi Brianiin, vai liittyikö? Mitä oikein tapahtui? Missä hän oli? Kysymykset pyörivät hänen päässään, eikä hän osannut valita sopivinta. Hänen mielenkiintonsa nämä ihmiset kuitenkin olivat saaneet, se oli varmaa, ja hän halusi tietää missä mentiin ja päätti odottaa vielä. Hän oli kyllä kärsivällinen.

"Pyyntö on hyväksytty, Marie. Voitte molemmat poistua." mies sanoi ja katsoi heitä paljon lempeämmin kuin oli katsonut Briania.
Ja he lähtivät. Jälleen he olivat kaksin, mutta nyt Brian alkoi suuttua. Ehkei hän ollutkaan niin kärsivällinen.

"Voisiko arvon herra ystävällisesti kertoa mitä hittoa täällä tapahtuu?" Brian kysyi ärtymystä pidätellen "Mikä tämä paikka on? Kuka sinä olet? Ja mitä tekemistä minulla ja Mariella täällä on?"
Mies vain heilautti kättään ja pyysi Briania seuraamaan. Ja Brianhan seurasi.
"Oletan, että sait riipuksesi hiljattain." mies sanoi heidän kävellessään käytävästä toiseen.
"Eilen, luulisin." Brian sanoi toivoen tämän kaiken johtavan johonkin.
Mies ei reagoinut mitenkään, vaan sanoi:
"Sinulle täytyy siis selittää kaikki." Hän avasi taas yhden oven, joka ei näyttänyt eroavan muista. He astuivat sisään pieneen, tyhjään puolipallon muotoiseen huoneeseen. Lattia toimi lamppuna, se säteili omaa valoa ja ihan ilman sähköä.

"Tässä voi mennä jonkin aikaa." Mies sanoi.
"Ei hätää, ei minulla ole kiirettä." Brian sanoi turhautuneella äänellä.
Mies piti vielä hetken tauon, ja alkoi sitten tarinansa.
"Et ole enää Halessa"
"Ai, en huomannutkaan" Brian heitti, mutta vaikeni. Mies jatkoi:
"Kauan sitten, tuhansia vuosia taaksepäin, täällä eli kehittynyt rotu." mies sanoi ja heilautti kättään. Lattian säteily himmeni ja kattoon ilmestyi panoraamakuva kauniista maisemasta, jonka keskellä oli pieni kylä. "Kukaan ei tiedä, miltä nämä olennot näyttivät, joten esitän heidät ihmisinä." Ihmisiä ilmestyi kylään. "Tämä rotu eli tässä maailmassa, ensimmäisessä maailmassa. He olivat hyvin pitkälle kehittyneitä taian suhteen, mutta tiesivät kyllä teknologiaakin."

"Anteeksi?" Brian kysyi ällistyneenä. "Taika? Teknologia? Mitä hem-"
"Vuosien työn jälkeen tämä laji onnistui päämäärässään." mies jatkoi kuin ei olisi kuullut Briania. "He onnistuivat, taian avulla, ymmärtämään elämän ja kuoleman salaisuudet. He muuttuivat puhtaaksi energiaksi, olennoiksi, joita paremman sanan puutteessa voisi kutsua jumaliksi." hän heilautti kättään, ja kuvasarja näytti ihmisten katoavan kylästä, kirkkaan valon loisteessa.

Brian ei sanonut mitään, vaan kuunteli tarkasti. Asia vaikutti mielenkiintoiselta.
"Ja vasta tässä vaiheessa olennot alkoivat miettiä, olisiko teknologiasta ollut yhtään mihinkään. Ja he huomasivat, että olisipa ollut hyvinkin paljon. Lähemmin tarkastellessaan he huomasivat, että se oli hyvin kilpailukykyinen vaihtoehto taialle, ja etteivät ne voisi elää yhdessä. Joten luotiin uusi maailma, paljon laajempi kuin edellinen."

Jälleen kuvasarja, joka nyt esitti galakseja, tähtijärjestelmiä, tähtiä ja lopulta planeettoja. Brian aavisti, minne tämä olisi menossa...
"Jumalat loivat koko toisen maailman, ja ripottelivat elämää ympäriinsä, ja antoivat niille avaimet kehittymiseen. Monta uutta rotua syntyi, kauas toisistaan."
Nyt kuvasarja näytti hyvin tuttua sarjaa evoluutiosta, jossa yksisoluiset eliöt kehittyivät aina vain monimutkaisemmiksi.
"Jumalat huomasivat yhden rodun kehittyvän nopeammin kuin muut. Tämä laji oli ihminen."
Ja kattoon ilmestyi hyvin futuristinen kuva ihmisistä, jotka ajoivat lentävällä autolla ja asuivat megalomaanisessa kaupungissa. Kompastuneen haava umpeutui itsestään, luultavasti nanokoneiden avulla, ja mikä hämmästyttävintä missään ei näkynyt merkkiäkään väkivallasta.

"Jumalat olivat hyvin ihastuneita, ja päättivät kopioida ihmisen mallin luodakseen ihmisen myös taikamaailmaan. Me synnyimme." Tässä taian puolta esittävässä kuvasarjassa oli aina kesä, ihmiset olivat alasti ja he elivät harmoniassa taivasalla tai luolissa. Ruokana oli kaikenlaisia kasveja, kompastunutta hoidettiin pitämällä käsiä haavan päällä haavan umpeutuessa itsestään, eikä missään edelleenkään ollut väkivaltaa. "Meille annettiin taian hallitsemisen avaimet, ja meidät esiteltiin teknologian puolen ihmisille. Siitä hetkestä eteenpäin ei jumalista enää kuultu. He luultavasti lähtivät pois tietäen, että ihmiset pian saavuttaisivat saman kuin hekin."

Kuvasarja esitti kahden ihmisen, toinen valkeaan kokovartalopukuun ja toinen -ilmeisesti kunnioittaakseen toista- valkeaan kaapuun sonnustautuneen, kättelyä, kun taustalla näkyneet vaaleat hahmot häipyivät hiljalleen pois.
"Ja näin jatkui monta vuosisataa. Rauhallista rinnakkaiseloa."
"Kunnes?" Brian sanoi hyvin skeptisesti.
"Kunnes." mies sanoi ja piti tauon. "Kolmas osapuoli tuli."
Mies huokaisi.

"Tämä rotu ei ollut yksi niistä, jotka jumalat loivat. He eivät olleet teknologisesti yhtä kehittyneitä, mutta heillä oli jotakin, mitä ihmisillä -tai edes jumalilla- ei ollut. Sota."
Pitkä tauko.
"Kaikki rodut luotiin rauhaa rakastaviksi. Mutta ilmeisesti jumalat eivät ottaneet huomioon sitä vaihtoehtoa, että jokin rotu loisi teknologian huumassaan itse toisen, täysin uuden rodun. Ja tästä rodusta tulisi väkivaltainen ja sotaisa, ja valloittaisi monia tähtijärjestelmiä tappaen paljon niitä, jotka jumalat loivat. Puolustuskyvyttömiä kaikki. Tämä rotu tuhosi myös ihmiset. Yhdellä valtavalla pommilla, joka pudotettiin maahan, ja joka tappoi lähes kaiken. Maan asemakin aurinkoon nähden muuttui kaltevaksi, aiheutui luonnonmullistuksia ja tulivuortenpurkauksia, ja räjähdyksen voimasta ilmaan sinkoutui tonneittain pölyä. Aurinko peittyi, tuomiten Maapallon vuosien kylmyyteen."

[Emperor]

III: Aateluus velvoittaa, osa 2

"Voi taivaan vallat..." Brian sanoi kuivasti. "He muuttivat maan akselin kaltevaksi, aloittivat jääkauden ja tuhosivat vielä dinosauruksetkin..."
"Taikamaailma oli shokissa. Kaikki yhteydet ja portaalit suljettiin. Ihmisten uskoivat olleen tuhoutuneen. Kuten tiedät, näin ei käynyt. Ihmiset selvisivät, emme tiedä miten. Mutta heidän kehityksensä oli hyvin erilainen. Sillä nyt heidän tuhoajiensa perintö oli myös ihmisillä, he tiesivät tasan tarkkaan, mitä on julmuus, ahneus, pahuus ja tappaminen."
"Ja siitä me kehityimme?" Brian kysyi haluten kiihkeästi tietää lisää.
"Niin. Ihminen kehittyi juuri niin kuin olet kuullut sen kehittyvän. Antiikki. Keskiaika. Renesanssi. Vain kerran on tuhon jälkeen käynyt teidän maailmassanne taian puolen ihminen."
"Joka on?"
Mies veti pari kertaa henkeä.
"Merlin. Oletan, että olet kuullut hänestä."

"Merlin?" Brian sanoi ällistyen. "Hän on ainakin saduissa jonkin sortin velho, mutta hänen väitettiin eläneen viisisataa tai tuhat vuotta sitten, joten kukaan ei ole enää varma elikö hän oikeasti..."
"Tarkkaa vuosilukua ei kukaan jaksa muistaa, mutta kyllä hän oli todellinen. Merlin, suuret voimat omaava velho, oli ensimmäinen, joka uskalsi käydä toisella puolella tuhon jälkeen. Ja hän -kaikesta ihmisten pahuudesta huolimatta- ihastui teihin aivan kuin jumalat aikoinaan. Palatessaan takaisin hän mullisti koko taian maailman." Kuvasarja esitti komeaa nuorta miestä keskiajalla katsellen ihmeissään ympärilleen, ja toinen sarja näytti kuinka hän selitti luolissa ja majoissa asuville taian puolen ihmisille näkemästään. "Syntyi valtava innostus." Kuvassa näkyi nyt, kuinka keskiaikaista linnaa ja kaupunkia rakennettiin. "Yhteiskuntamalli otettiin ihmisiltä. Vaatteet, kaupankäynti, viljely, rakennustaito... Rakennettiin kaupunkeja ja kaivoja. Raha otettiin käyttöön, listaa voisi jatkaa tuhottomasti. Mutta kauhein asia, mitä Merlin meille esitteli, oli tämä."
Kattoon ilmestyi kuva miekasta.

"Miekka?" Brian kysyi ihmeissään. "Miten se muka mullisti teidät?"
"Et näe kokonaisuutta, tyhmä poika!" mies melkein huusi. "Miekkaa käytettiin taistelemiseen, tappamiseen ja sotaan, aivan kuin sitä käytettiin toisella puolella! Miekka on juuri kaiken tämän symboli! Kun me niin sanoakseni pääsimme veren makuun, monta muutakin tapaa tappaa keksittiin, muun muassa taistelutaiat. Ja näin Merlin lukuisista uudistuksista huolimatta kirosi taian maailman ihmisten olennaiseen pahuuteen."
Kuvat katossa näyttivät linnoja, joihin hyökättiin, palavia kaupunkeja, syrjäkujalle tapettuja ryysyläisiä, köyhiä, tauteihin kuolleita ja paljon muuta kamalaa mitä Pandoran lippaasta tuli ulos ensimmäisellä kerralla. Utopia oli selvästi särkynyt.

"Viimeinen asia, mitä Merlin teki ennen lähtöään pois, oli Arkanian uusi hallitusmuoto: Suuret Perheet."
"Mikä Arkania?"
"Arkania on Merlinin antama nimi tälle maalle, ja myöhemmin myös sen pääkaupungille, jossa Suuret Perheet kokoontuivat."
Katossa oli nyt samanlainen viisikulmio kuin valtaistuinsalissa, ja jalokivet hohtivat.
"Suuret Perheet ovat:" mies sanoi ja osoitti kutakin jalokiveä sanoessaan sen nimen. "Natura(vihreä), Element(väriä vaihtava), Dark(musta), Power(kultainen) ja-" mies piti tauon, sormi osoittaen valkoista ja katse Brianissa, kunnes tämä tajusi...
"-Light."

Pitkä tauko seurasi. Brian yritti ymmärtää sitä kaikkea. Mies senkun jatkoi:
"Arkania yritti tulla toimeen miten parhaaksi pystyi. Itse asiassa Merlinin hallitusmuoto oli niin tehokas, että suurimmista ongelmista päästiin eroon. Suuret perheet onnistuivat yhdistämään tämän maailman, joka oli repeytynyt moneen pieneen palaan. Muodollinen rauha seurasi. Suuret perheet hallitsivat ominaisia alueitaan, Natura läntisiä, Element itäisiä, Light eteläisiä ja Dark pohjoisia alueita. Power oli hallitsijaperhe, voimakkain muista, joka asui täällä Arkanian kaupungissa, joka on myös pääkaupunki ja Arkanian keskus. Jokainen perhe siis hallitsi itsenäisesti, mutta oli silti Powerin käskyn alla. Kaikki oli hyvin."
"Mutta?" Brian sanoi yhtä skeptisesti kuin viime kerralla.

Mies näytti miettivän mitä sanoisi, kunnes lopulta alkoi taas puhua.
"Tämä yksi Powerin jäsen, Richard Power, meni naimisiin Elementin perheen naisen, Mercuryn, kanssa."
"Oliko tällainen kiellettyä?"
"Ei." mies vastasi. "Mutta Richard petti vaimoaan erään Darkin naisen, Fatiman, kanssa. Molemmat synnyttivät poikalapsen. Syntyi kauhea skandaali, kun asia selvisi. Perheiden välinen luottamus mureni, ja valtakunta joutui lähes sodan partaalle. Jotta tällainen tapahtuma estettäisiin, päätettiin odottaa, kunnes lapset olisivat täysikasvuisia, jotta valtakunnan kruunun perijä voitaisiin päättää.
Tosiasiassa kaikki tiesivät, että perijä olisi Mercuryn lapsi, koska hän oli puhtaasti syntynyt.Tämä vain jäi kertomatta lapsille , ja aivan liian pian kohtalokas päivä koitti." Hän piti tauon.

"Toinen." Mies sanoi ja vaihtoi kuvaa katossa. "Oli Morgan Dark. Älykäs ja mukava." Mies sanoi tämän hieman kireästi, mutta Brian tutki Morganin kasvoja niin innokkaasti, ettei huomannut tätä. Morganilla oli pikimustat pitkähköt hiukset ja ruskeat silmät. Hänen kasvonsa kokonaisuutena osoitti selvästi älykkyyttä ja viekkautta -tätä miestä ei helposti huijattaisi. Mies oli kaksikymppisen näköinen, ja hän näytti Brianista juuri oikealta ihmiseltä johtamaan valtakuntaa.

"Ja toinen" Mies sanoi nyt syvää vihaa osoittavalla äänellä, ja hän käänsi katseensa lattiaan. "Arthur Element."
Kattoon ilmestyi kuva miehestä, jonka Brian oli nähnyt ennenkin. Arthur oli hänen kansaan samassa huoneessa. Tuo katon Arthur ei yhtään muistuttanut niin nykyistä Arthuria kuin Morganiakaan. Samanikäisenäkin kuin Morgan hän näytti huolettomalta, välinpitämättömalta kakaralta, joka olisi mieluusti tehnyt kaikkea muuta kuin johtanut valtakuntaa. Hiuksien huoleton valuminen otsan yli sotivat nykyisen Arthurin kampausta siinä, että ne olivat rennot kuntaas nyky-Arthurin hiuksistakin huokui tuo outo viha. Äkkiä kuvaan tuli kaunis nainen, jota Arthur suuteli. Naisella oli pitkät, mustat hiukset ja lempeät silmät. Naisen alla leijuva nimilappu kertoi tämän nimen olevan...

"Diana Dark?" Brian kuiskasi. "Olitko sinä..."
"Diana oli Fatiman lapsi, muttei Richardin. Hänellä ei ollut mitään tekemistä Elementin tai Powerin kanssa." Arthur sanoi, mutta Brian tajusi olla kyselemättä enempää, hänen äänensä oli pelottava, eikä hän selvästikkään halunnut puhua tästä enempää.

"Kun Morgan kuuli tuomion, hän oli selvästi hyvin katkera. Kaikki olettivat hänen kuitenkin nielleen sen. Mutta Morgan sai tietää kaiken järjestetyn ennalta. Ja hän kuuli myös Arthurin ja Dianan suhteesta. Hän katosi."
Brian ei kysynyt, miksi Arthur puhui itsestään kolmannessa persoonassa.

"Ja noin kuusi kuukautta siitä raportoitiin ensimmäisistä elävistä kuolleista. Siitä viikko, ja koko valtakunta oli tuhon partaalla. Naturat, Elementit, Darkit ja Powerit olivat tuhoutuneet. Epäkuolleet lähestyivät Arkanian kaupunkia, joten Arthur teki viimeisen mahdollisen eleen pelastaakseen edes muutaman ihmisen, ja nostatti valtavan vuorijonon Arkanian kaupungin alueiden ylle. Loppu jäi Morganin armoille. Kaikki alueet olisi menetetty, mutta Diana uhrasi itsensä ja heikensi samalla veljeään. Kuolleet heikentyivät suuresti, mutta eivät silti tarpeeksi tuhoutuakseen täysin. Se pelasti silti muun Arkanian täydelliseltä tuholta."

"Miksi sinä... tai siis Arthur ei tehnyt mitään?" Brian yritti kysyä äänellä, joka ei kuulostaisi syyttävältä."Ja miksi Morgan olisi tuhonnut oman perheensä?"
"Darkit eivät olleet millään lailla Morganin puolella. Päin vastoin, he kielsivät hänet. Ja he olivat järkyttyneitä, kun kuulivat Morganin olevan tuon vitsauksen takana. Asiaan saattoi vaikuttaa myös se, ettei hän ollut puhdas Dark. Perheet kun ovat varsin tarkkoja näissä asioissa." Arthur sanoi vastaamatta vielä ensimmäiseen kysymykseen. Mutta Arthur sanoi sitten:

"Arthur oli hölmö. Hän ei uskonut, että Morganista tai epäkuolleista olisi vaaraa. Voi kuinka hän järkyttyi, kun sitten eräänä päivänä metsässä Dianan kanssa Morgan tuli heidän eteensä ja hyökkäsi. Täysin valmistautumaton Arthur lyötiin maahan, ja olisi kuollut, ellei Diana olisi puolustanut häntä. Hän iski Morgania kaikella voimallaan, mihin Morgan ei ollut varautunut. Morgan haavoittui pahasti ja pakeni. Diana kuoli Arthurin silmien edessä, ja samalla kuoli myös Arthur."
Brian ymmärsi Arthurin käyttäneen kuvainnollista kieltä.

"Arthur heräsi henkiin myöhemmin, mutta ei enää omana itsenään. Siitä lähtien hän on valmistautunut toiseen taisteluun Morganin kanssa, samalla kouluttaen muita taistelijoita. Siinä suunnilleen koko tarina"

Mutta Briania ihmetytti vielä yksi asia.
"Entä Lightin perhe?"
Arthurin ilme muuttui kylmäksi. "Niin. Petturit."
"Anteeksi?"
"Lightin perhe pakeni teknologian maailmaan sodan alussa. Olet pettureiden perillinen. Eli siis myös petturi!"
Brianista se tuntui todella epäoikeudenmukaiselta, ja mahdottomalta: Hänen vanhempansa eivät voineet olla pettureita...
"Et kai sinä ole niin tyhmä että pitäisit minua vastuussa vanhempieni-" Brian aloitti, mutta Arthur keskeytti. "Älä sinä sano minua tyhmäksi!"
Brian nieli sen karvaasti, mutta antoi olla.

"Vielä yksi kysymys. Miten tämä liittyy siihen tyttöön?"
"Hänen nimensä on Magia. Magia Natura, mutta kuten kuulit, hän haluaa tulla kutsutuksi Marieksi. Hän on sukunsa viimeinen. Lightit sieppasivat hänen äitinsä ennen lähtöään ja ottivat mukaansa."

Brianista tämä oli uskomatonta. Jälleen hän keksi kysymyksen.
"Jos Marie on myös täältä, niin miksi hän tuntui käyttäytyvän normaalisti? Tai siis, vaikuttiko kirous häneen?"

"Tuollaiset riipukset ovat harvinaisia. Niissä on sisällä hieman taikaa. Teknologian maailmassa, jossa ei taikaa ole, me emme selviä. Tuollainen riipus estää velhon nääntymisen, muttei silti anna tarpeeksi taikaa suuriin taikoihin. Marien äidillä, Florinalla, oli muistaakseni tuollainen. Synnytettyään Marien hän kaiketi kertoi tälle Arkaniasta, mutta seitsemän vuotta sitten hän kuoli, koska oli antanut riipuksen Marielle tämän tarvitessa sitä yhä enemmän. Voin uskoa, että hän vihaa sinua syvästi."

"Mutta minä sain riipukseni vasta äskettäin, miksi en ole kuollut?"
"Uskallan sanoa, että ennen kuin perheesi nääntyi liikaan taian puutteeseen, he muuttivat itsensä taiaksi kylän ympäristöön, voidakseen seurata sinua ja varmistaa turvallisuutesi. Siksi kaikki käyttäytyivät kuin sinua ei olisi ollut, mutta eivät heidän henkensä silti pystyneet samaan kuin tuollainen riipus. Orpokotilaisten piti pitää sinusta huolta ja antaa riipus sinulle, kunnes tulisi tilaisuus tänne pääsyyn."
"Mikseivät he sitten antaneet sitä minulle?"
"He luultavasti vastustivat taikaa tarpeeksi kauan, pitääkseen sinut mahdollisimman kauan entisessä olotilassasi. Ymmärrettävää -tuskin kukaan haluaisi itseään ohjailtavan. Olet nyt kuullut tämän paikan historiasta. Tule huomenna valtaistuinsaliin, niin päätämme sinun tulevaisuudestasi."

Arthur lähti jättäen Brianin omiin ajatuksiinsa.

[Emperor]

IV: Vala

Briania harmitti. Jälleen hän oli saanut samaa kohtelua jokaiselta vastaantulijalta, jonka oli kohdannut. Brian tunsi joitakin heistä, vaikka ei tuntenutkaan. Ilmeisesti Brianin vanhemmat olivat tutustuneet heihin ennen. lähtöään, ja riipus välitti heidän muistojaan Brianille. Briania harmitti silti tällainen kohtelu.

"En minä ole tehnyt mitään!" Brian mumisi itsekseen. "Mutta eeeei, sinä olet petturin pojan langon rengin pikkuserkun lemmikin peilikuvan aamiainen..." Brian sanoi potkaisten seinää. "Ja mitä tulee niihin täteihin, niin ensi kerralla kun näen jonkun heistä, niin pidän huolta että minä..." Brian keskeytti lauseen ja mietti. "...laitan heidät tottelemaan? Niinkö minä meinasin sanoa?..." Brian sanoi ja inhosi itseään. Ei ollut heidän vikansa, että Brianin vanhemmat olivat tehneet niin heille. Tai Marielle.

Brian tunsi hieman syyllisyyttä siitä, että Marien äiti oli kuollut. Briania kenties jopa hieman säälitti Marien puolesta, mutta tunne haihtui pian kun Brian hieroi kuhmua niskassaan ja muisti kylmän "Ein".

Brian tunsi itsensä nyt äärettömän yksinäiseksi. Nyt kun hän pystyi. Ennen heräämistään Brianilla oli ollut vain itsensä ja vanhempiensa muistot. Kaikki oli lumottu olemaan kuin häntä ei olisi ollutkaan. Toisaalta nyt kaikki vihasivat häntä, eikä hän osannut päättää, kumpi oli pahempi. Ja vanhemmistaan Brianilla oli nyt hyvin ristiriitaiset tunteet. Kaikki tuo voisi olla tottakin, sillä Brian ei tuntenut heitä yhtään. Ei, hänellä oli nyt vain itsensä

Brian pysähtyi ja katsoi sänkyään. Brian ei kyllä mistään muistosta, unelmasta tai ongelmasta huolimatta jättäisi yöuniaan väliin, ei nyt, kun hän pystyi nauttimaan siitä, kun hän pystyi lepäämään ja näkemään unia, ei mistään hinnasta. Kymmenen viime vuotta hän oli levännyt varsin muodollisesti, nukkunut tikkusuorana ja täysissä pukeissa peiton päällä, silmät kiinni mutta unia näkemättä. Se oli vain lepoa, ei nukkumista. Ja niinpä hän riisui vaatteensa ja käpertyi peiton alle, se oli erittäin mukava. Brian ihmettelikin, miksi "perrurin" annettiin nukkua moisessa luksussängyssä.

"Koska olen suuren perheen jäsen. Meitä on kohdeltava tietyllä etiketillä, henkilökohtaisista ongelmista huolimatta." Brian pelästyi, kun sanat lipsahtivat hänen suustaan. Hän sanoi ne, muttei silti sanonut, eikä hän edes voinut tietää vastausta.

"Tämä riipus on pelottava" hän sanoi ja varoi visusti ajattelemasta mitään. Se oli kuitenkin hyvin hankalaa, eikä hän saanut unta kun asiat pyörivät hänen päässään. Taikamaailma. Sotia, hallitsijoita, miekkoja... Kaikki oli kuin unta. Brianin uteliaisuus oli kuitenkin herännyt. Hän ajatteli tätä enemmänkin mielenkiintoisena asiana, vaikka valtakunnan - ja hänen henkilökohtaiset - asiat olivat mitä olivat. Hän tulisi näkemään tämän varmasti loppuun, ja hän ajatteli vielä paljon asioita kunnes nukahti.

Brian heräsi; hänen kehonsa tiesi, että oli aika herätä. Hän pelästyikin: kauanko hän oli nukkunut? Huoneessa ei ollut kelloa. Brian pukeutui hätäisesti, muttä silloin tieto tuli hänen mieleensä: oven ulkopuolella aikaa oli kulunut vain muutama minuutti. Aika kulki huoneistoissa eri tavalla, jotta jokainen saisi nukkua juuri niin paljon kuin haluaa, kuluttamatta silti arvokasta oikeaa aikaa. Niinpä hän avasi oven ja käveli hallin päätyyn katselematta ympärilleen ja avasi suuret kaksoisovet täysin ilman ongelmia. Jälleen hän oli tuossa suuressa koristellussa huoneessa, ja istuimilla odottivat Marie ja Arthur. Brian käveli istuimien eteen, Marien viereen, jolla oli nyt samanlaiset talonpoikaisvaatteet, jotka saivat hänet vääjäämättä näyttämään hieman poikatytöltä. Brian odotti.

"Mikä on oikea nimesi?" Arthur kysyi yhä masentavalla ja surullisella, mutta silti rautaisella äänellä.
"Bright. Muttä pyytäisin, jos kutsuisitte minua Brianiksi." Brian vastasi jäljitellen Marieta, joka ei selvästikään ilahtunut tästä. Tosiaan, Marie käyttäytyi kuin olisi aina vihannut tätä. Brian huokaisi.

"Pyyntö hyväksytty, Brian. Marie. Brian. Olette tulleet tänne kuulemaan tulevaisuudestanne Arkanian kuningaskunnan palveluksessa. Vannotteko uskollisuutta tälle kuningaskunnalle ja sen hallitsijalle, Arthur Elementille, jonka käsky on teidän lakinne?" Arthur kysyi kuulostaen paljon enemmän hallitsijalta.

Brian ja Marie polvistuivat, laittoivat oikean käden rinnalleen, paivoivat päänsä kohti lattiaa ja vannoivat valan.
"Vannon uskollisuutta Arkanian kuningaskunnalle ja sen hallitsijalle, Arthur Elementille, jonka sana on laki ja jonka puolesta kuolisin." he lausuivat yhteen ääneen. Brian tiesi etiketin kyllä- riipus oli lopettanut työnsä Brianin nukkuessa, ladaten häneen paljon muutakin tietoa. Hän muun muassa tiesi, miksi jalokivien loiste oli niin himmeää- se määräytyi suvun jäsenten määrän mukaan. Kaikki kivet hohtivat yhden ihmisen arvosta.

"Teissä kahdessa on suurempi potentiaali kuin kenessäkään muussa tämän akatemian oppilaassa, olettehan te sentään Suurista Perheistä. Siksi teitä ei voi kouluttaa täällä, vaan lähetän teidät vuorilla sijaitsevaan salaiseen koulutuskeskukseen erään luotettavan kenraalini oppilaiksi. Tästä lähtien olette myös erottamaton taistelupari."

Brian kiinnitti enemmän huomiota kahteen ensimmäiseen lauseeseen, mutta Marie näytti täysin musertuneelta kolmannesta. Brian tiesi Marien haluavan sanoa "Miksi hänen kanssaan" ja "minä VIHAAN häntä!", mutta pysyi vaiti juuri vannomansa valan takia. Brianin ja Marien katseet kuitenkin kohtasivat, ja Marie näytti syyttävän häntä Arthurin päätöksestä. Hän näytti murhaavalta, mutta käänsi katseensa sitten eteenpäin kovan "hmph":in säestämänä, ja Brian nosti katseensa kattoon ja huokaisi "Tämähän alkaa hyvin."

"Olkaa valmiita lähtöön mahdollisimman nopeasti, lähdette pian. Ottakaa mukaan mitä tarvitsette, mutta vain välttämätön. Ai niin..." Arthur sanoi ja kääntyi istuimiin päin. Hän kiersi niiden taakse, ja otti Naturan tuolin takaa jousen, nuoliviinen ja kaksi lyhyttä, käyrää miekkaa, jotka hän antoi Marielle. Hän näytti hieman yllättyneeltä, mutta otti aseet. Jousi ja viini menivät selkään, miekat tuppeihinsa vyöllä.

Arthur palasi takaisin ja otti Lightin istuimen takaa hopeisenhohtoisen miekan, joka oli pidempi kuin Marien miekat, ja näytti raskaammalta. Arthur ojensi sen Brianille kaksin käsin, kuin olisi pitänyt jotakin pyhää käsissään. Brian otti miekan käsiinsä, ja se tuntui juuri sopivalta eikä painanut niin paljon kuin Brian oli luullut. Heiluteltuaan sitä muutaman kerran Brian laittoi sen huolellisesti tuppensa vyöllään.

"Perheidenne pyhät aseet. Niitä on säilötty istuimien takana odottaen kriisitilannetta, ja nyt on tosiaankin kriisi. Kantakaa niitä ylpeydellä. Ja nyt lähdette, sillä teillä ei ole mitään muuta mukaan otettavaa, tiedän sen. Jos olet oikeassa olet myös väärässä. Tuosta pääsette pois. Toivottavasti ette petä minua." Arthur osoitti vasemmanpuoleista seinää, johon oli ilmestynyt ovi.

"Naiset ensin." Brian sanoi tarkoittamatta yhtään kohteliaisuutta. Marie näytti kuin olisi voinut lyödä, mutta antoi asian olla. Niin he kaksi avasivat oven, astuivat ulos keskelle tiheää metsää, ja lähtivät tuota pientä metsäpolkua pitkin kohti todella suurta seikkailua.

[Emperor]

V: Oikea ja väärä

Talsittiin toista tuntia. Vaikka Brian oli iloinen vihdoin päästessään ulos, eivät maisemat olleet kovin hulppeat. Metsää. Metsää. Ja yhä lisää metsää silmänkantamattomiin. Polku vaikutti vähän käytetyltä, ja olikin osittain kasvanut umpeen. Maaperä näytti siltä, että sateen alkaessa se muuttuisi läpipääsemättömäksi mutavelliksi, eivätkä taivaan peittävät tummat pilvet enteilleet hyvää. Brianin sisäinen pessimisti huusi koko ajan kuinka huonosti tässä käy, mutta optimisti rauhoitteli ajatuksella "kohta ollaan perillä, kohta ollaan perillä, kohta ollaan perillä" Illan hämärtyessä Brian kuitenkin tajusi, ettei vuorilla oltaisikaan tänään. Eikä heillä ollut mitään varusteita pitkiä matkoja varten, ja Brian oli syönyt viimeksi ikuisuus sitten.

"Aurinko on maillaan, turha enää jatkaa. Emme näkisi mitään." Marie sanoi ja pysähtyi. "Mitä hän höpisee?" Brian ihmetteli. "Täällähän näkee vielä ihan hyvin, aurinkokin on tuolla-" Brian ällistyi kun ei nähnyt aurinkoa missään ja huomasi, että hänellä oli vain todella hyvä pimeänäkö. Jollei Mariella kuitenkaan ollut, oli turha jatkaa. Lisäksi Brian oli väsynyt monen tunnin vaelluksesta, ja oli vain iloinen päästessään lepäämään.

Ruoan suhteen oli kuitenkin ongelma, sillä Brian ei ollut nähnyt Marien ottavan ruokaa mukaan, vaikka tuskinpa Marie olisi mitään Brianille antanutkaan. Marie otti kuitenkin pienen pussukan vyöltään, ja avasi sen sisällön kämmenelleen. Sieltä tippui muutamia siemeniä, joista Marie tipautti pari maahan kaivamaansa koloon. Brianin teki mieli nauraa, eihän mikään siemen voisi itää yhdessä yössä. Hän ei nauranut, sillä hän oli Arkaniassa ollessaan oppinut, että täällä ne voisivat tosiaankin itää. Ja hyvä ettei nauranut, sillä Marien kämmenien alla alkoi versoa juureksia, jotka kasvoivat käsittämätöntä vauhtia, kuin kasvua olisi katsonut nopeutettuna. Minuutti, ja kasvit, jotka näyttivät kukan ja sienen risteytyksiltä, olivat täysikasvuisia olematta silti kahtakymmentä senttiä pidempiä.

Marie poimi tarkasti puolet näistä kasveista, poisti niistä lakit ja alkoi syödä varsia. Brian odotti hetken, mutta Marie ei sanonut "ota, ole hyvä", vaikkei Brian sellaeista odottanutkaan. Brian kurkotti kättään kohti yhtä yhä maassa olevista kasveista, katse Mariessa, joka ei näyttänyt välittävän vaikka Brian olisikin ottanut yhden varren. Brian repi kasvin juurineen, poisti lakin, kuori kasvin ja haukkasi ison palan. Ikävä kyllä.

Kasvi maistui suolatulle pahville, ja Brian nieli sen pelkästään vahingossa ollessaan niin järkyttynyt tämän mausta. Brian hyppäsi ylös ja juoksi kauemmas repien läheisestä pensaasta lehtiä ja alkaen hangata kieltään, yökkien ja ympäriinsä sylkien, kun vähän matkan päässä Marie söi omia kasvejaan ihan rauhassa.

Brian palasi nuotiolle suu kuivana ja kieli kipeänä kaikesta hankauksesta kun Marie viimeisteli ensimmäistä varttaan. Hän istuutui nuotion äärelle janoisena, ja tutki Marien käyttäytymistä. Marie otti maasta nyt kasvin sienimäisen lakin ja laittoi kämmenensä sen alle. Lakkia puristettaessa sieltä valui läpinäkyvää nestettä, kenties vettä, Marien kämmenelle, jonka hän joi. Brian otti oman lakkinsa varovasti käteensä, katsoi sitä epäilevästi, toi sen kasvojensa lähelle, ja haistoi.

Nyt Brian juoksi täyttä kurkkua pois nuotiolta ja oksensi pois viimeisetkin nesteet vatsastaan. Lakin haju oli sanoin kuvaamaton, ja Brian ei enää ikinä söisi mitään Marien kasvattamaa, hän ajatteli palatessaan nuotiolle. Marie oli nyt juonut kyllikseen, ja täysin kuin ei olisi nähnyt Brianin "syömistä", viittasi loppuihin kasveihin ja sanoi:

"Ota, ole hyvä."
Brian otti maasta kiven ja puristi sitä niin lujaa että rystysiin sattui, eikä juuri sillä hetkellä säälinyt Marieta.
"Äsh, ellen voi syödä tätä, niin löydän kyllä jostakin riistaa, kuten peuran. Sitä voi ainakin syödä." Brian sanoi ja nousi ylös. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paikalleen, koska Marien toinen miekka oli hänen kurkullaan. Brian käänsi päätään vain voidakseen nähdä Marien silmät, jotka osoittivat suurta vihaa ja inhoa.

"Jos," hän sihisi. "Ikinä tapat yhdenkin elävän olennon, niin minä tapan sinut."
Brian käänsi katseensa maahan ja puri hammasta, kunnes päätti pääsevänsä helpommalla jos tottelisi. Hän istuutui hitaasti takaisin maahan miekka yhä kurkullaan, ja vasta kun hän oli täysin paikallaan, Marie veti sen pois. Marie perääntyi takaisin paikalleen katse yhä Brianissa, joka katsoi takaisin. Marie käänsi katseensa pois, taasen kovan "hmph":in säestämänä, Brianin kääntäessä katseensa kohti mustaa taivasta.
"Kohta alkaa sataa," Brian mietti.

Ja tosiaan, parin tunnin päästä kun Marie oli jo syvässä unessa ja Brian juuri saamassa unen päästä kiinni, hän tunsi sadepisaroiden alkavan piiskata kehoaan kiihtyvään tahtiin. Hän kiiruhti lähimmän kuusen alle, joka tarjosi kuitenkin vain minimaalisesti suojaa, ja hän olikin pian läpimärkä. Kun Marie ei seurannutkaan, lähti Brian vastahakoisesti takaisin nuotiolle hakemaan Marieta, jonka täytyi nukkua todella syvää unta ollakseen heräämättä tässä sateessa. Nuotiolle tullessaan hän kuitenkin huomasi valtavan lehden joka suojeli Marieta sateelta ja jonka alla Marie nukkui sikeästi.

Brian oli jo kääntymässä poispäin, kun hän muisti kasvit, jotka Marie oli kasvattanut. Uteliaisuuttaan hän ottikin pienen palan Marien keräämistä kasveista, kuori sen, ja heitti suuhunsa. Kappas vain, erittäin hyvän makuinen.

Ainoa hyvä puoli siinä sateessa oli, että Brian sai juotua, jos keräsi kämmenilleen sadevettä. Tuo aika täytyi tietenkin nipistää nukkumisajasta, jonka Marie piti kauhean pienenä.

"Pärsk!" Kuului syrjäisellä tiellä aamulla, kun kaksikko jatkoi matkaa. Brianin silmät valuivat, hän aivasteli, oli nukahtamaisillaan pystyyn, oli nälkäinen ja janoinen, eikä siinä mutavellissä tarpominen ei ollut omiaan kohentamaan hänen oloaan. Brian oli varsin ärtynyt, ja hänen pyynnöstään he pitivät tauon parin tunnin päästä. Brian vetosi tien kuntoon, vaikka Marie varmasti tiesi hänen vain haluavan levätä.

He jäivät taas tienvarteen, mutta Brian kävi juomassa läheisestä lähteestä. Kirkas vesi paransi hänen oloaan jo huomattavasti, ja parin tunnin päiväunen jälkeen tien ollessa kuiva hänen mieltään painoi vain valtava nälkä.

"Hitto, milloin tämä tie oikein päättyy? luulin tämän olevan vain nopea salainen oikotie." Brian mutisee itsekseen katse maassa.
"Kuka sanoi tämän olevan salainen?" Marie vastaa kireästi. "Ehkä tämä onkin syrjäinen ja vähän käyttämätön polku metsän siimeksessä, mutta kyllä tänne silti joku eksyä voi."
Brian tyytyy vain hymähtämään, mutta Marie pysähtyy äkisti. Brian nostaa katseensa ja näkee jotakin mitä olisi viimeksi halunnut näkevän.

"Tienristeys?" Brian puuskahtaa suuniltaan. "Miten koulutettavien oletetaan löytävän perille, vaistollaan?" Brian raivoaa itsekseen, mutta Marie näyttää mietteliäältä.
"Mitä Arthur sanoi meille ennen lähtöämme?" Marie keskeyttää Brianin sadattelun.
""Älkää tuottako pettymystä" tai jotain muuta roskaa -"
"Ennen sitä!" Marie tiuskahtaa kesken Brianin lauseen.
Brian mietti kunnolla, kunnes muisti hämärästi jotain oikeasta ja väärästä.
""Jos olette oikeassa olette myös väärässä"" Marie sanoo juuri silloin kun Brian on avannut suunsa sanoakseen täsmälleen saman. "Se tarkoittanee, että meidän pitää mennä vasemmalle."

Marie kääntyi kohti vasenta haaraa ja Brian lähti seuraamaan. Hän kuitenkin huomasi jotakin risteyksessä, meni teiden haarautumiskohtaan ja repi irti joitain puskia vain löytääkseen sieltä tienviitan, jossa luki "Tuonne" ja joka osoitti vasemmalle.

Marie kohautti olkiaan. "Tuo todistaa teoriani. Mennään." Marie kääntyi jälleen kohti vasenta, mutta Brian pysäytti hänet.
"Eikö sinusta ole omituista, että siinä lukee "Tuonne" kuin juuri sinne meidän haluttaisiin menevän? Minun teoriani on, että tuo on ansa."
"Miten niin?"
"Jospa "oikea" tarkoittaakin tuon viitan osoittamaa tietä - vasempaa tässä tapauksessa -, ja ne jotka eivät ajattele hänen sanojaan menevät viitan osoittamaan ansaan, jonka he luulevat olevan oikea tie?"
Marie näytti nyt hieman hämmentyneeltä, ja alkoi pohtia asiaa äänettömästi kun Brian kertasi itsekseen "oikea, vasen, väärä, oikea..."

Varttitunnin päästä Brian oli äärimmäisen turhautunut ja istahti maahan murjottamaan nälkäänsä. Mariellakin näytti kasvavan kiukku, hän noukki maasta kiven ja viskasi sen metsään kovalla voimalla. Brian tunsi salaa pientä vahingoniloa Marien kiukusta, mutta huomasi jotain erikoista siinä heitossa.

"Mitä?" Marie tiuskahti vihaisena Brianin tuijottaessa häntä.
"Sinä olet vasenkätinen?" Brian kysyi ihmeissään. Ymmärrys levisi asteittain Marien kasvoille, ja Brianin noustua ylös he kumpikin kääntyivät vasemmalle polulle.
"Arvelinkin, että olisit väärässä." Marie totesi, ja Brian murjotti loppumatkan.

Vuoret olivat lähestyneet tasaisesti horisontissa jo jonkin aikaa, ja lopulta Brian ja Marie saavuttivat vuorien juuret ja polun lopun. Saavuttiin pienelle aukealle, joka leveni vuoren seinämää kohden. Mahtavien vuorien levittäytyessä heidän edessään kohti pilviä he olivat silti varsin hämmentyneitä. Missä oli portti, ovi tai jokin muu sisäänpääsy tähän laitokseen?

"Minulla on epäilys, että käännyimme kuitenkin väärään suuntaan siellä risteyksessä." Brian sanoi, mutta Marie tutki vuoren juurta.
"Eikö tämä vuori ole sinustakin epätavallisen sileä?" Marie sanoi kuin ei olisi kuullut Briania. "Luonto ei kyllä tekisi tällaeista."
"Sinähän sen tiedät." Brian tuhahti, mutta oli kuitenkin samaa mieltä. Vuoren seinämä oli tosiaan kuin seinä, täysin sileä ja varmasti jotenkin muokattu. Tämä tieto ei heitä kuitenkaan auttanut sisään.

"Täällä lienee jonkinlainen mekanismi, jonka pitäisi avata ovi." Brian sanoi.
"Mahdollisesti, enää pitää löytää se." Marie sanoi tutkien yhä seinää.
Brian pelästyi äkillistä tumpsahdusta takanaan. Hän kääntyi katsomaan taakseen ja näki maassa pienen kraaterin, jossa kimalteli täysin sileä, pyöreä keltainen kivi, joka oli ilmeisesti pudonnut taivaalta.

"Marie, tulehan katsomaan.", Brian sanoi epäluuloisesti. Marie tuli paikalle, ja Brian näytti hänelle kiveä kuopassa. Marie näytti olevan ymmällään, ja kurkotti kiveä kohti ottaakseen sen. Sillä sekunnilla kun hän koski kiveä kuului toinen tumpsahdus, sitten kolmas, neljäs ja vielä viides. Brian vilkaisi yhteen kuopista, ja näki siellä väriä vaihtavan kiven.

"Suuret perheet", sanoi Marie taas sekuntia ennen Briania, mikä ärsytti tätä suunnattomasti. "Nämä täytynee laittaa järjestykseen."
Brian asetteli kivet valtaistuinsalissa olleen viisikulmion mukaisesti. Ei mitään. Brianin mieleen ei tullut enää yhtään ideaa, mutta Mariella taisi olla. Hän näytti kuin olisi yrittänyt palauttaa muistiinsa jotakin, laski sormillaan, kunnes hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän tähyili metsänreunaa sekä taivasta mittaillen etäikyyksiä. Sitten hän asetteli kivet ihan eri lailla, eikä edes sisällyttänyt Powerin kiveä - ainakaan vielä.

Kivet olivat nyt nelikulmiossa, mutta mitään ei ollut tapahunut. Brianin teki mieli sanoa jotain sarkastista, kun nelikulmion keskelle nousi hiekasta muodostunut pieni jalusta, kuin golftii, jolle Marie asetti viimeisen kiven. Kivestä lähti kirkas valonsäde kallioon, johon porautui heidän silmiensä edessä portaikko alaspäin. Brian oli täysin ymmällään ja katsoi tarkemmin kivimuodostelmaa, joka yhtäkkiä singahti kohti taivaita, ja nousi ylös. Marie odotti jo portailla, eikä Brian tuhlannut enempää aikaa ajatteluun, joka ei selvästikään ollut hänen alaansa.

Soihdut valaisivat kiviseiniä muuten hiljaisessa portaikossa, joka ei osoittanut yhäkään mitään yhteyttä Arthurin kuvailemaan koulutuskeskukseen, ja joka vietti yhä vain alemmas. Ja viimein portaat loppuivat pieneen vaatimattomaan oveen, mutta tässä ovessa oli suurten perheiden viisikulmio, ja he tiesivät olevansa perillä.

[Emperor]

VI: Armando, Arkanian sotapäällikkö

Huone johon he astuivat oli suuri ja hyvin valaistu. Kattokruunu loi hyvän yleisvalon, ja seinillä lepattivat soidut tiuhaan. Huoneessa oli kolme muuta ovea, yksi kaikilla muilla seinillä. Enemmän kaksikkoa kuitenkin kiinnosti huoneen ainoa ihminen, joka seisoi heihin selin. Hän oli selvästi mies, ja hänellä oli musta viitta. Mies puhui.

"Tervetuloa." Ääni ei mitenkään eronnut tavallisen kadunmiehen äänestä, ja äänensävy ei ollut vihainen, masentunut tai raskas, ja Brian ajatteli viimein kohdanneensa ensimmäisen inhimillisen ihmisen Arkaniassa. Mies kääntyi heihin päin.

Hän oli tavallisempi kuin Brian oli luullutkaan. Ruskeat hiukset ja sileähköt kasvot, eikä hän voinut olla kahtakymmentäviittä vanhempi. Hän piti kulmakarvoja ylhäällä ja luomia alhaalla pienen hymynkareen kanssa, eikä Brian osannut päättää, oliko ilme ystävällinen vai salaperäinen. Brian avasi suunsa.

"Onko tämä Arkanian kuningaskunnan salainen koulutuskeskus?", hän sanoi hieman ivaa äänessään. "Onko täällä koko valtakunnan viimeinen toivo?"
Mies vain hymyili salaperäistä hymyään, ja Brian vastasi täysin samanlaisella hymyllä. Mies naurahti hiljaa ja sanoi yllättäen jämäkästi:
"Pienet Perheet."

Ei kulunut kauaa, kun huoneeseen astui yhdestä ovesta kolme ihmistä kaavuissa, huput takana.

Ensimmäinen oli kaksimetrinen parrakas mies. Hän oli väkevän näköinen, mutta hymyili vinosti paksujen viiksien ja tuuhean risuparran alta. Hänellä oli pitkä arpi pystykkäin kasvoissaan, se meni suoraan silmälapun alta. Kirves, pitkä peitsi, lepäsi vyöllä.

Toinen kolmesta oli nainen, ei vanha muttei nuorikaan. Hän oli hyvin valpaan näköinen ja vilkuili aina välillä ympärilleen niin että tiukasti letitetyt vaaleat hiukset heiluivat hiljaa. Jousi, ei Marien vastaavaa kummempi, oli käyttövalmiina selässä. Kun ei vilkuillut ympärilleen nainen katsoi heitä kuin arvioiden.

Kolmas taasen oli luultavasti yhdeksäntoistavuotias poika. Hän oli hieman hermostuneen näköinen, hän piti puista keihästä käsissään kuin odottaen että joku hyökkäisi koska tahansa. Kolmikko pysähtyi miehen viereen, joka kääntyi heitä kohti. Hän sanoi toruvasti:

"Ettekö huomaa mitään erikoista?".
Parrakas mies hymyili miehelle ja sanoi varsin pehmeällä äänellä:
"Meillä on vieraita, sitäkö tarkoitit?" Hän viittaa Brianiin ja Marieen. "Keitä he ovat, sanansaattajia kenties?" Kaikki kolme katsoivat uteliaasti Briania ja Marieta, mutta mies naurahti.

"Ei, ei sinne päinkään. Nämä kaksi ovat akatemiasta. He tulivat tänne koulutukseen."
Kolmikko näytti hämmentyneeltä. Nainen kurtisti kulmiaan ja sanoi:
"Noin nuoria? Oletko nyt varma?" Mies hymähti ja vastasi:
"Nämä kaksi saapuivat itse kuninkaan suositusten kanssa. Jos haluat epäillä häntä, ole hyvä vain..." Nainen ei enää sanonut mitään, mutta katseli silti arvioiden heitä. Mies sanoo ankarasti:

"Missä ovat tapanne, vai pitääkö näyttää esimerkkiä? Hyvä on..." - Mies kääntyi Brianin ja Marien puoleen - "Minä olen Armando Lucia, Hänen Majesteettinsa luotettava kenraali ja neuvonantaja, sekä jonkin sortin ystävä. Johdan tätä koulutuskeskusta koko vuorien laajuudelta ja - niinkin epämukavalta kuin se saattaa kuulostaa - myös teitä. Tulen olemaan teidän opettajanne, luotettunne, ja ystävänne. Tulette luottamaan minuun kaikessa ja tekemään kaiken mitä minä pyydän, hänen armonsa nimeen tietysti. Nämä." - Armando kääntyy kolmikkoon - "ovat Arkanian kuningaskunnan tarkoin koulutettu eliittiryhmä nimeltään pienet perheet. Myös heillä ainakin aluksi on oikeus käskeä teitä joihinkin tehtäviin. Johtaja on Gabriel Force."
Parrakas mies nyökkää. "Jäljittäjä on Hannah Life." Nainen nyökkää. "Ja uusin tulokas on Justin Time, tehtävä vielä määrittämäton."

Poika, jonka katse on nyt tiukasti Brianissa ja keihäs kuin hän ei osaisi päättää laskeako se alas vaiko asettaa hyökkäysasentoon, nyökkäsi hänkin hiljaa.
Brian vilkaisi sivusilmällä Marieta, jonka suu oli hieman murtussa ja hänen olonsa näytti epämukavalta. Brian sai silti muuta ajateltavaa Gabrielin seuraavista sanoista.

"Keitä he oikein ovat kun noin heitä kohtelet? Etteivät sattuisi olemaan suurperheläisiä?..." Gabriel oli tarkoittanut sen huonoksi vitsiksi, ja ihmettyikin kun Armando nauroi kovaa, mutisten samalla "niin ironista". Hän rauhoittui ja katsoi virnistellen pieniä perheitä.

"Gabriel, sinä se osaat yllättää minut. Tässä seisova pari tosiaan on suurperheläisiä."

Huoneen aika itsensä tuntui pysähtyneen, ja hiljaisuus suorastaan huusi. Kaikki kolme katsoivat johtajaansa, Gabriel hämillään, Hannah epäilevästi ja Justin pudotti keihäänsä kolisten lattialle katsoessaan johtajaansa kuin tämä olisi kertonut jotakin täysin mahdotonta.

"Nyt kyllä narraat...", tuomitsi Justin. "Suurperheläisiä?... Täällä?... Tuohan on tolkutonta..."
"Ehkä sinusta," Sanoo Armando tyynenä. "Mitä mieltä sinä olet, Hannah?"
Hannah näytti hämmentyneeltä, ja vastasi hätäisesti:
"En tiedä... Hehän ovat... Siis, me kaikki luulimme..."
"...Väärin", lopetti Armando Hannahin lauseen.

Gabriel katsoi vuoroin johtajaansa, vuoroin Briania ja Marieta, otsa kurtussa, kunnes katsoessaan vielä kerran Armandon tyyniä ja hiukan huvittuneita kasvoja kirkasti ilmeensä ja löi kätensä yhteen niin että korvissa soi.

"Tämä on aivan uskomatonta!" Hän suorastaan huusi. "Suurperheläisiä! Armando, jos sinä, Merlinin nimeen, et nyt narraa, niin tiedätte varmasti mitä tämä tarkoittaa!" Hän katsoi kysyvästi muita.
"Nyt voimme saada ainakin yhden osan, jommankumman on pakko kuulua eri perheeseen!" Hihkaisee Justin, joka on ilmeisesti hyväksynyt heidät suurperheläisiksi. Hannah taasen katselee heitä suu mutrussa, ja sanoo:
"Niinpä, mutta kysymys onkin mihin perheisiin he kuuluvat."

Armando virnistää ja viittaa suurelkeisesti Marieen, joka kääntää kasvonsa lattiaan, ja jylisee:
"Tästä te tulette pitämään. Edessänne seisoo elävä legenda, oikealta nimeltään Magia ja kutsumanimeltään Marie. Hänen äitinsä nimi oli Florina, ja hän on, uskokaa tai älkää, viimeinen Natura."
Kaikki katsoivat nyt Marieta, joka piti kasvonsa tiukasti lattiaan päin. Gabriel lähesyi Marieta hitaasti.

"Natura?..." hän sanoi hämillisesti. "Tämä on ihme..."
"Eivätkö Naturat tuhoutuneet?" Kysyi Justin.
"Eivät kaikki. Siihen liittyy-" Armando vilkaisee nopeasti Briania "-Monimutkaisia asioita. Tämä nuori neito tässä on silti Natura, siitä on todisteena hänen riipuksensa. Jos edelleen kuitenkin haluatte epäillä kuningasta joka heidät tänne lähetti..."
Armando sanoi ovelasti, ja katseli huvittuneena tilannetta.

Gabriel oli nyt ihan Marien edessä, ja Justin ja Hannah tulivat Gabrielin taakse. Gabriel kumarsi.
"On suuri iloni saada eläessäni tavata Suurperheläinen, vieläpä niin jalosta perheestä kuin Natura. Tervetuloa." Justin sanoi samaa, Hannah tyytyi nyökkäämään ja sanomaan että on hyvillään. Hannah vaikutti paljon kireämmältä ja epäilevämmältä kuin muut, hän oli jo tuntunut aavistavan jotakin sanoessaan "mihin perheisiin he kuuluvat". Briania alkoi ahdistaa.

Kun Marie ei vastannut tähän mitään, kolmikko käänsi odotetusti katseensa Brianiin, joka hänkin lähes vaistomaisesti käänsi katseensa lattiaan. Hän tajusi juuri mitä oli tulossa.

"Voisiko olla..." sanoi Gabriel. "Oletko sinä joku joksi sinua luulen?" Hän kysyi lähinnä ei-keneltäkään. Brian oli hiljaa. Hän tunsi kaikkien katseen niskassaan, ja kohta he saisivat tietää, elleivät Gabriel ja Hannah jo tienneet.
"Armando, Onko hän se keksi häntä luulen?" Gabriel kysyi lujasti. Brian kuuli Armandon naurahtavan, ja tunsi äkkiä kauheaa vihaa hantä kohti, sillä Armando tiesi varmasti ja hän leikitteli tilanteella.

"Keneksi sinä häntä luulet, Gabriel?" Armando kysyy huvittuneella äänellä. Brian valmistautui kuulemaan Gabrielin sanat, jotka tuomitsisivat hänet taas synkkiin katseisiin, tai pahempaan.

"Arthur Elementin pojaksi!" Hän sanoo juhlavasti. Kuului omituinen ölähdys. Brianin aivot löivät tyhjää ja hän nosti katseensa ja näki Armandon kasvoilla täysin ällikällä lyödyn ilmeen. Vastaus ei selvästikään ollut odotettu. Sitten hän nauroi taas, niin että sali kaikui. Lopulta hän käänsi katseensa Gabrieliin.

"Gabriel, sinä tosiaan osaat yllättää minut. Tässä seisoo, ei enempää eikä vähempää kuin Bright Light. Kutsukaa häntä Brianiksi."

Brian ei ehtinyt reagoida, vaan katseli lujasti juuri siihen tiettyyn tyhjyyteen ei missään ja kuunteli tarkasti sitä pingottunutta hiljaisuutta joka huoneeseen oli levinnyt. Gabriel katseli häntä hämmentyneellä ilmeellä ja otsa kurtussa kunnes käänsi katseensa Armandoon ja sanoi tutkimattomalla äänellä:

"Light?" Armando hymähti ja sanoi vain toteavalla äänellä
"Light."

Gabriel käänsi katseensa takaisin Brianiin. Hänen kasvoillaan oleva ilme oli uurteinen, ja uurteet syvenivät hänen kasvojensä vääntyessä raivokkaaseen irvistykseen.

"Light!" Hän karjaisi ja heitti kätensä vyölleen, kohti kirvestä. Ennen kuin Brian tajusikaan, huoneessa oli tilanne.

Brianin miekka, jota hän vain hämärästi muisti liikuttaneensa, oli Gabrielin kurkulla. Gabrielin kirves oli tämän käsissä valmiina kohotettavaksi iskuun. Hannah tähtäsi Briania nuolella vasempaa ja Justin oli kyyristynyt Brianin taakse keihäs tämän niskassa, ja kauempana seisova Marie näytti neuvottomalta.

Tilanne oli tämä ikuisuudelta tuntuvan ajan, kunnes Gabriel sanoi raivosta täristen:
"Pudota aseesi, petturi!" Täysin tyyni Brian katsoi häntä lujasti silmiin.
"Ellen ole väärässä, et ole tilanteessa jossa voisit esittää vaatimuksia." Brian sanoi huolimatta siitä että se vain raivostutti Gabrielia yhä enemmän, mutta Brianhan oli loppujen lopuksi oikeassa. Lisäksi häntä ärsytti suunnattomasti tuo "petturi", jonka jokainen liitti lauseeseensa. Gabrielin huulet olivat tiukkaan pingotetut ja katse niin raivoisa, että näytti hetken että hän, huolimatta siitä että Brian voisi pienellä nykäyksellä avata tämän kurkun, nostaa kirveensä. Mutta salin täytti luja, käskevä ja jäätävä ääni.
"Aseet alas! HETI!"

Brian ei edes huomannut, että oli totellut. ääni oli vain tuntunut niin käskevältä, että hän vaistomaisesti totteli. Gabriel ja muut sen sijaan olivat yhä uhkaavissa asennoissa, eikä Brian pitänyt yhtään hänen niskavillojaan kutittelevasta keihäänkärjestä tai että häntä tähtäiltiin jousella. Hänestä tuntui suojattomalta, ja hän ajateli juuri nostaa miekkansa takaisin Armandon karjaistessa verta hyytävästi uudelleen:

"Aseet alas! NYT!" Hannah ja Justin tottelivat tällä kertaa heti ja he laskivat aseensa, ja Justin hyppäsi pois Brianin takaa. Mutta Gabriel piti kirvestä yhä käsissään, hänen ilmeensä oli raivokas, ja hän kaikista varoituksista huolimatta yritti heittää kirvestään olalleen iskeäkseen. Brian hypähti taaemmas ja veti miekan taas esiin, mutta ilman täytti nopea räjähtävä ääni, kuin salama olisi osunut ihan kohdalle, ja Gabriel hypähti sivummalle katsoen sinne missä oli juuri ollut. Siinä makasi hänen kirveensä, siististi kahtia, ja sen vieressä makasi sormen paksuisen metallisen ruoskan toinen pää. Ruoskan toisessä päässä oli kahva, jota Armandon käsi puristi. Itse mies katsoi ankarasti Gabrielia ja muita.

"Armando, mitä sinä teet?", huutaa Gabriel raivosta täristen. Armando katsoo yhä ankarammin muita.
"Herra Kenraali sinulle." Hän sanoo katse nyt tiukasti Gabrielissa, joka kaiken sen vihan altakin osoitti pientä hämmennystä.
"Mistä lähtien" Hän sanoi mahdollisimman rauhallisesti "meidän on pitänyt kutsua Herra Kenraaliksi?"
"Niinpä." Sanoo nyt epäileväisen näköinen Justin. Hannah on vaiti Armandon katsellessaan oppilaitaan kuin nämä olisivat kysyneet jotakin tyhmää.

"Tämä oli tavallaan eräs koe. Teille, nimittäin. Ja te hävisitte." Armando sanoo pudistaen päätään. "Surkeasti."
Gabriel näytti nyt aidosti hämmentyneeltä, mutta tunnetta ruokki viha ja päin vastoin.
"Mikä ihmeen koe?"
"Kuinka monta kertaa sanoin, että he saapuivat kuninkaan suositusten kanssa?" Armando kysyy lähinnä ei keneltäkään. "Montako kertaa sanoin, että saatte epäillä kuningasta vapaasti? Otitte näemmä neuvosta vaarin." Gabrielin hämmennyksen alta alkaa taas purkautua ärtymys.
"Armando, hänhän on-"
"Herra Kenraali sinulle!" Sähisee Armando. "Hän on, kyllä, Bright Light, Lightin kunniattoman pelkurisuvun" - Brianin tunteet Armandoa kohtaan laskivat roimasti - "jäsen. Kyllä, hän kuuluu petturisukuun. Mutta luuletko hetkeäkään että kuningas olisi sallinut hänen likastaa jaloja maitaan ilman todella hyvää syytä?"

Gabriel näytti yhä ärtyneemmältä, mutta lähinnä sen takia että Armando kertoi hänelle kuinka hän oli tunaroinut ja että hän tiesi että oli tunaroinut. "Jollei hävittävä sota riitä syyksi, niin kerro, mikä? Aivan, et osaa sanoa mitään. Ja toinen asia oli tekosi täysi mielettömyys. Hyökkäsit yksin, ilman taustatietoja kohteesta ja vieläpä tunnepohjaisista syistä. Juuri siksi te kaikki kolme kutsutte minua tästä lähin mahdollisimman muodollisesti. Tervehditte minua ja kohtelette niin kuin ylempäänne kuuluukin. Oli selvästi virhe antaa teille tiettyjä vapauksia tunnepohjaisista syistä... Teistä on tullut heikkoja, ja syyhän on nyt minun."

Pienet perheet näyttivät lyödyiltä, jokainen eri lailla. Gabriel tuntui menevän tuijotuskisaa Armandon kanssa, kummallakin järkähtämätön ilme joka ei muuttunut muuten kuin hengityksen kohoillessa, Hannah katseli sivummalla jalkojensa eteen maahan puristaen nyrkkiä yhteen ja hammasta selvästi katkerasti purren, ja Justin lähinnä näytti avuttomalta, koska hänelle ei oltu annettu toimintaohjeita.

"Mitä he tekivät?" Gabriel kysyy yhtäkkiä. "Miten Justin ja Hannah ovat vastuussa minun rikoksestani? Minä hyökkäsin ihan yksin, ja nämä jalot ihmiset vain puolustivat minua." Brian ei voinut olla tuntematta pientä myötätunnon pistosta Gabrielia kohtaan kun hän noin jalosti yritti puolustaa muita. Armando pudisti taas päätään.

"Tuskin niin Justin kuin Hannahkaan voi väittää ettei olisi halunnut tehdä täsmälleen samaa kuin sinä. He vain odottivat, että johtaja tekisi aloitteen, niinkuin aina. Puolustivat? Pikemminkin valmistautuivat pikateloitukseen. Kun tiimissä tehdään tyhmästi, kaikki ovat yhtä syyllisiä johonkin." Gabriel kätki kiukkunsa hyvin, ja kysyi kireällä äänellä:
"Miten hän sitten sinua kutsuu?" Gabriel sanoo osoittaen Briania.

"Ensinnäkin," Armando sanoi selittävällä äänellä "Marie ja Brian ovat tiimi. Älä puhu "hänestä" vaan heistä. Se että toinen on mitä on ei tarkoita että toinen olisi enempi- tai vähempiarvoisempi. Marie on tuossa joutunut jo pitkään seisomaan huomaamattomana ja katselemaan kun isot miehet tappelevat. Olemme varmasti hänen mielestään säälittäviä. Ja miten he minua kutsuvat? Miten ikinä huvittaa. Jos olisin heti sisään tultuanne käskenyt hyökätä, olisitte luultavasti hyökänneet täysillä ja tehneet hänestä kilon paloja. Muistelehan kuitenkin, Gabriel, kenen miekka oli kenenkin kurkulla toisen aseen ollessa vasta tämän käsissä? Ketkä eivät totelleet suoria käskyjäni heti, ja ketkä tottelivat? Heissä on paljon potentiaalia ja ennen kaikkea toivoa, ja nyt minä taas toivon että te menette omaan huoneeseenne."

Gabriel katsoi Armandoa suu omituisessa mutrussa, kunnes sitten sanoi mahdollisimman paljon jokaista sanaa painottaen "Kyllä, Herra Kenraali." Pienet perheet kääntyivät kohti ovea josta olivat tulleetkin. Kaikki ohittivat Brianin, ja ohimennessään Gabriel sähisi suupielistään "nuoleskelija". Brian katseli tämän perään niin kauan kun tuo ovi sulkeutui.

Brian katsoi kauempaa seisovaa Marieta, joka nyt nosti hieman katsettaan lattiasta missä hän oli sen lähes koko ajan pitänyt. Marie nosti nyt päänsä kokonään ylös ja otti ryhdikkäämmän asennon. Pienen hetken ajan Brian värähti tavalla jota hän oppisi vihaamaan. Armando katsoi murheellisena heihin.

"Aika on täällä normaalia, joten jos haluatte olla virkeitä aamulla, niin suosittelen nukkumaanmenoa. Ovi vastapäätä tulo-ovestanne on teidän." Brianin pää kuitenkin vilisi kysymyksiä.

"Etkö selvitäkkään meille mitään?" Brianista oli turhauttavaa olla aina poissa tilanteen tasalta, ja hän halusi vastauksia. Armando katsoi Brianiin.
"Huomenna alkaa koulutuksenne ja voitte kysyä niin paljon kuin huvittaa, ja minä taasen selvitän teille mahdollisimman paljon asioita, kysyittepä tai ette. Mutta jos sinulla on noin kiire päästä koulutukseen, niin suon sinulle nopeasti yhden kysymyksen." Brian hätääntyi kun piti valita nopeasti yksi monista kysymyksistä, ja päätyi tähän:

"Mitä oikeastaan tapahtui risteyksellä? Tai siis, kyllähän Arthur saattoi tietää että Marie oli vasenkätinen, mutta mistä hän tiesi kumpi väittäisi kumpaa tietä oikeaksi ja muistammeko koko ohjeitakaan. Olisimme voineet joutua eksyksiin hänen riskipelinsä takia.". Armando vain hymyili vinosti.

"Hän tietää kyllä." Oli Armandon vastaus, joka ei tyydyttänyt Briania ollenkaan. Mutta ennen kuin Brian avasi suunsa uudelleen, Armando lausui:
"Annan teille molemmille neuvon, joka tulee varmasti pelastamaan henkenne joskus jos ymmärrätte sen, joten kuunnelkaa tarkasti."

Brian odotti ikuisuudelta tuntuneen ajan kammion hiljaisuudessa että Armando paljastaisi salaisuutensa, mutta yhtäkkiä hän vain kääntyi vasemmalle viemälle ovelle ja toivotti hyvää yötä. Briania sekä ihmetytti mitä tuo oli ollut oleviaan ja häntä ärsytti hänen salaperäisyytensä, mutta samalla hän hieman myös kunnioitti tätä.

Brian ja Marie astuivat heille osoitettuun huoneeseen, joka sisälsi puupöydän ja kolme jakkaraa sekä seinän vieressä kaksi ohutta patjaa, joilla oli repaleiset kankaanpalat peittoina. Tyynyjä ei ollut. Brian irroitti ensin miekkansa, jonka hän laittoi nojaamaan seinää päin, sitten viittansa ja asetteli sen päänsä alle epämukavaksi muhkuraksi. Hän veti repaleisen kankaanpalan päälleen ja meni mahdollisimman kippuraan, sillä lattia oli kylmä.

Brian oli varsin väsynyt ja heikko nälästä ja hän yritti vain saada unen mahdollisimman pian, ja hän huomasi, että huoneen soihdut sammuivat itsestään ja huoneeseen lankesi pimeys ja hiljaisuus. Ajatellessaan vielä päivän tapahtumia ja Armandon vastausta hän toivoi, että olisi kysynyt jotain muuta.

[Emperor]

 
VII: Koulutus, osa 1

Brian heräsi epämääräiseen hälyyn. Marie oli herännyt ja herätti enemmän tai vähemmän tahallaan myös Brianin.

"Nouse ylös. Tämä on viimeinen varoitus." Marie tiuskaisee, ja Brianin valtaa taas hetkeksi ärsyttävä jäätävä tunne. Brianin moraali nousta oli kuitenkin olematon ellei tiedossa ollut ruokaa, ja hän käpertyi syvemmälle petiinsä yrittäen taas saada unen päästä kiinni.

Äkkiä kuitenkin hänen päälleen heitetty lasti jääkylmää vettä saa hänet ponkaisemaan ylös sadattelemaan ja ravistelemaan itseään kuivaksi. Hän oli närkästynyt mutta ei voinut syyttää kuin itseään, ja hän suuntasikin katseensa pöytään, jolla Marie istui täysin viattoman näköisenä ja Brianin ihmeeksi söi. Brian ei suonut ajatusta millekkään muulle kuin halulle päästä tuon pöydän luo, jonne hän riensi ja istuutui. Suunnattuaan katseensa alas hän näkikin puisen lautasen, jolla oli kolme tylsän harmaan väristä papua.

Brian katsoi papuja ilmeellä joka pysäyttäisi villiintyneen puimurin ja odotti että ne muuttuisivat kanankoiviksi. Marie tiuskaisi kuitenkin, että aikaa aamiaiseen on rajallisesti (ja samalla Brian sai taas tunteä jäätävää kylmyyttä), joten Brian otti yhden pavun ja, edellisestä kerrasta viisastuneena, haistoi sitä ensin.

Ei mitään. Brian kosketti sitä varovasti kielellään.
Ei mitään. Brian ei enää epäröinyt vaan heitti pavun suuhunsa.
Ei mitään.

Papu kyllä alkoi heti rikkouduttuaan Brianin hampaista reagoida syljen kanssa tuottaen nestettä, joka sai Brianin voimaan paremmalta, terävöitti aisteja, virkisti, herätti, palautti voimia ja hoiteli nälän ja janon, mutta papu itse ei maistunut yhtään millekkään eikä taatusti vastannut edes kahden kaverinsa kanssa Brianin käsitystä aamiaisesta. Brian heitti kaksi muutakin suuhunsa ja jauhettuaan hetken näitä "voimapapuja" nousi ylös. Hän noukki märän ja ryppyisen viittansa maasta, rutisti sitä kunnolla, ravisteli sitä kuivemmaksi ja kiinnitti sen paikoilleen. Brian kurkotti kohti miekkaansa, mutta Marie sanookin ovelta:

"Emme kuulemma tarvitse niitä tänään." Brian puree hammasta jään tunteen takia ja kääntyy ovea kohti, jonka Marie sulkee tämän nenän edestä. Brian tuhahtaa ja avaa oven uudestaan seuratakseen Marieta tuohon suureen huoneeseen.

Armandoa ei näkynyt, ja Brian ajatteli tekevänsä tälle kauheita jos hän nukkuisi pommiin. Suljettuaan oven perässään hän pinkaisee juoksuun, jolloin huonosti kiinnitetty viitta kostautuu. Lennettyään ilmassa metrin hän mäjähtää maahan kyljelleen, ja viitta hautaa hänet. Brian, sadateltuaan taas hieman, riuhtaisee viitan päältään, nousee ylös ja vetää syvään henkeä. Pidettyään ilmää hetken keuhkoissaan hän päästää sen hitaasti pois, kävelee Marien luokse ja laittaa kädet puuskaan. Ei paras tapa aloittaa koulutus.

"Hyvää huomenta, lapset.", sanoo lämmin ääni. Brian ja Marie suuntaavat katseensa äänen tulosuuntaan, joka on ovi johon Armando eilen oli mennyt. Mies itse astuu huoneeseen ja sulkee oven perässään kasvoillaan pieni hymynkare. Brian ei ollut kuitenkaan ystävällisellä tuulella, ja ehkä hieman aiheettomasti ajatteli hänen tekevän sen tahallaan.

"Nukuitteko hyvin? Oliko aamiainen hyvää?" Brian puristi nyrkkiä puuskassa ja puri hammasta, sillä tuon hän teki varmasti tahallaan. Brianin mieleen ei edes tullut ajatella mistä Armando tiesi tuon kaiken, vaan hän katsoo heitä kohti kävelevää Armandoa ja sanoo:

"Miksi ihmeessä emme tarvitse tänään aseita? Eikö koulutuksen pitänyt alkaa tänään?" Armando tulee heidän luokseen ja katsoo varsinkin Briania pitkään.

"Kyllä teidän koulutuksenne alkaa tänään, älä huoli. Mutta etkö jo eilen ilmaissut huoltasi siitä kuinka vähän sinä täällä asioista tiedät?" Brian mutristi suunsa, sillä häntä inhotti ajatus että Armando oli olikeassa. Niinpä hän vain tyytyi pitämään suunsa kiinni ja katsomaan Armandoa jonka hän odotti nyt tosiaan kertovan hänelle jotakin.

"Ensinnäkin, lähdetään perusasioista. Oletan, että Arthur kertoi teille Arkanian historiasta?"
"Ei, minulle vain, sillä Marie tietää kaiken kaikesta..." Brian sanoi ärtyneellä äänellä. Armando nauroi.

"Ei, Brian, sinä et vain tiedä mistään mitään. Marien vuoro oli ennen sinua, ja teidät olisi otettu samaan aikaan, mutta herralle maistui uni enemmän."
"Niin kai kun taju isketään kankaalle kolme sekuntia tulon jälkeen-" Brian kimppaantui, mutta Armando hiljensi hänet. Oli samantekevää mitä silloin tapahtui, heidän pitäisi mennä eteenpäin.

"Marie, anna minulle kunnollinen näyte äänestäsi ja kerro mitä tiedät Arkanian historiasta." Armando sanoo ja katsoo nyt Marieta, joka ihme kyllä häkeltyy hieman. Lisäksi Brian ihmettelee, kun ei saa väreitä tämän puheesta kuten ennen.

"Siis, oli nämä... Jumalat...", hän aloitti, kun Armando jo keskeytti.
"Jumalat? Käyttikö hän tosiaan tuota ilmaisua?" Marie näyttää taas enemmän hämmentyneeltä ja vaikuttaa jo hermostuvan.
"Niin, tämä rotu joka-" Armando keskyttää taas.

"Yai. Arkaniassa tuo rotu tunnetaan nimellä Yai. Mutta jatka."
Marie ei enää näyttänyt pystyvän puhumaan kunnolla, vaan puheen täytti jatkuva ööh, siis ja moni muu epäsana. Armando pyytää tätä lopettamaan ja käskee Briania jatkamaan. Tämä kaivelee hetken muistiaan ja sanoo sitten:

"Yai syntyy, Yai kehittää taian ja teknologian, Yai kehittää taian huippuunsa, Yai luo universumin, Yai luo elämää, Yai ihastuu ihmiseen, Yai kopioi ihmisen taian maailmaan, Yai katoaa. Ihminen elää harmoniassa, Teknologian ihminen tuhoutuu, Taian ihminen pelästyy ja sulkee väylät, Teknologian ihminen selviää, Teknologian ihminen kehittyy. Merlin tekee visiitin, Merlin ihastuu ihmiseen, Merlin tuo teknologian taian puolelle, Merlin tuo pahuuden taian puolelle, Merlin luo Arkanian ja Suuret Perheet, Merlin katoaa. Richard nai Mercuryn ja saa pojan Arthur. Richard pettää Mercuryä Fatiman kanssa ja saa pojan Morgan. Valtakunta kaaoksessa, perijä päätettävä, päädytään Arthuriin. Morgan raivostuu, lähtee ja alkaa terrorisoida Arkaniaa. Me tulemme avuksi, piste."

Koko litania vaati kolme hengenvetoa, ja häneltä olikin hieman happi loppu. Armando katsoo Briania hetken.
"Varsin hyvä. Joitain pikku virheitä saattoi olla, mutta kyllä tuolla pärjää. Tärkeämpää onkin että tiedätte nykyisen tehtävänne. Ole hyvä, Brian." Armando tiesi taatusti että Brian ei tiedä asiasta mitään ja Brian piti vain suunsa kiinni.

Puheenvuoro annettiin taas Marielle, joka tällä kertaa mietti hetken mitä sanoisi.
"Meidän pitäisi kai tehdä jonkinlainen taikajuoma." Brian ei taaskaan saanut väristyksiä, mutta hän ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän halusi tietää mitä heidän oikeastaan oli aikanaan Arkaniassa tehtävä. Armando hymyili Marielle.

"Niin tosiaan, Merlinin Veri. Voimakkain tunnettu taikajuoma, jota ei ole tietääkseni ikinä juotu. Sanotaan että Merlin ennen lähtöään antoi Suurten perheiden jäsenille yhden osan taikajuomaan, joka antaisi juojalleen niin suuret voimat, että hän pystyisi menemään Yaiden maailmaan. Näin suurta voimaa ei saisi käyttää kuin suuressa hädässä, ja jo vuosia ovat niin Arthur kuin Morgankin etsineet tuon mystisen juoman ainesosia, ja ovat myös löytäneet." Armando katsoi taas heihin vuorotellen, mikä ärsytti Briania.

"Mihin meitä sitten tarvitaan?" Hän kysäisee.
"Annan vinkin. Tiedetään, että Darkille annettu osa on Morganin hallussa. Tiedetään, että Elementin ja Powerin osat ovat Arthurilla, ja tiedetään, että Lightin ja Naturan ainekset eivät ole kummallakaan." Brian ei jaksanut arvoituksia eikä siis yrittänytkään ajatella, mutta Marie näytti miettivältä. Lopulta hän sanoo:

"Täytyy olla kyseisen perheen jäsen saadakseen osan." Nyt kun Briankin ajatteli, se tuntui järkeenkäyvältä. Mutta hänestä koko juttu oli vitsi. Taikajuoma? Siinä kaikki? Hän nosti turhautuneena laiskasti kätensä ylös viittaamisen merkiksi, ja saikin puheenvuoron.

"Antoiko hän todella omaa vertaan juotavaksi?" Hän kysäisee huvikseen tyhmän kysymyksen. Armando ei kuitenkaan osoita ärtymisen merkkejä.

"Tavallaan. Hän oli saanut Wonderian Ylisenaattorilta Graelilta lahjaksi pikarin, jolla oli kuulemma mystisiä voimia. Merlin selvitti pikarin salaisuuksia vuosia ja sai selville, että se muuntaa verta miksi tahansa muuksi aineeksi. Merlin oli myös kuullut harvinaisesta juomasta nimeltään Exar, joka antaa todellakin suuret voimat sen juojalle, ja se on myös helppo valmistaa. Mutta aineet olivat harvinaisia, ja lisäksi juoja, vaikka saikin valtavat voimat, kuolisi sen juonnin jälkeen pian. Merlin ei ollut kovin kiinnostunut asiasta ensin, sillä hänellä oli täysi työ pitää valtakuntaa koossa. Tajuttuaan ettei voisi enää perua tekoaan hän sitten kutsui viisi valittua Arkaniaan ja kertoi heidän olevan hallitsijoita tästä päivästä lähtien. En kyllä pitäisi moisesta yllätyksestä, mutta heillä ei ollut valinnan varaa. Merlin lahjoitti heille suuren osan voimistaan ja käytti viimeisillä voimillaan pikaria tuottaakseen Exaria, tietenkin haavoitettuaan ensin itseään vuotaakseen verta. Hajotettuaan juoman viiteen osaan hän kertoi vastasyntyneille Suurille Perheille myös Exarin vaaroista ja käski heitä kätkemään aineet hyvin ja käyttämään juomaa vain äärimmäisessä hädässä. Eli kyllä, juoman juoja juo tavallaan merlinin verta. Siksi kutsummekin sitä Merlinin Vereksi emmekä Exariksi, jota se oikeastaan on. Loogista, eikö?"

Brian oli oikeastaan kuunnellut varsin tarkkaavaisesti, mutta ei halunnut näyttää sitä Armandolle vaan mutisi hiljaa mutta niin että hän kuulee kuinka tieto lisäsi tuskaa. Marie sanoo kuitenkin äkkiä:
"Hetkinen, sanoit että juoman juoja kuolee." Brian oli miettinyt samaa, mutta ei ollut viitsinyt kysyä.
"Niin?" Armando sanoo kysyvästi.
"Miksi kukaan sitten haluaisi juoda sitä?" Brian kysyy ihmetellen. "Mitä hyötyä siitä olisi? Vaikka Morgan saisikin Arkanian vallattua, hän kuitenkin kuolisi. Sama Arthurin suhteen."

"Mitä Arthuriin tulee," Armando sanoo hieman vakavana "hän luultavasti antaisi mitä vain saadakseen juoda Exaria ja tappaakseen Morganin. Luultavasti juuri tuo ajatus pitää hänet järjissään tai jopa hengissä. Ja jos joutuisin hänen kaltaiseensa tilaan, en haluaisi muuta kuin kuolla. Mutta hän ei voi, sillä hänellä on vastuu Arkaniasta. Morgan tunnetaan etevänä ja älykkäänä ihmisenä, joten hän varmaankin etsisi keinon ohittaa tuo ikävä sivuvaikutus ennen juomista."
"Entä ellei sitä voi ohittaa?" kysyy Marie.
"Hän luultavasti juottaisi sen sellaiselle, joka seuraa häntä sokeasti, uskoo tämän olevan oikeassa ja josta Morgan voi olla satakymmenenprosenttisen varma, ettei hän pettäisi häntä."

Brian ei oikein keksinyt muuta kysyttävää, mutta kuitenkin häntä kalvoi inhottava tunne, halu tietää lisää jostakin, ihan mistä vain. Hän saa päähänsä yhden kysymyksen.

"Wonderian Ylisenaattori?"

Kysyvällä äänellä sanottuna lause teki kysymyksen selväksi. Armando ei ensin reagoinut mutta heitti sitten yhtäkkiä kätensä taakse ja nosti sen ylös. Soihdut sammuivat ja ainoa valo tuli seinälle ilmestyneestä kuvasta. Kuvassa oli sininen tausta ja taustalla joitain läiskiä, epämuodostuneita, kuin tortunpaloja. Kuva oli epäselvä eikä Brian saanut selvää kuin kolmesta suuresta ja yhdestä pienestä niiden seassa. Pian kuva kuitenkin selkeni, ja Brian tajusi mitä kuva esitti.
Mantereita veden ympäröiminä, aivan kuin maassakin. Se oli kartta.

"Tämä ei ole tarkka kartta." Armando sanoo pian. "Tämä tehtiin jo ennen Darknessia, ja sen alkamisen jälkeen ei ole oikein... ollut aikaa samota meriä. Täälläpäin mantereet liikkuvat nopeammin kuin maassa, ja jo kymmenessä vuodessa voi tapahtua suuriakin muutoksia. Mutta yritän esittää paikat mahdollisimman tarkasti laskelmoituna. Tämä-"

Armando osoitti lähinnä ympyrää osoittavaa mannerta kartan vasemmassa yläreunassa "-on Arkania. Jos katsotte tarkkaan voitte nähdä vuorijonon joka kiertää kaupunkia. Se on tuo läiskä tuossa keskellä." Mutta vaikka Brian kuinka siristi silmiään, hän ei erottanut ympyrää mantereen keskustan ympärillä. Brian pyysi tarkentamaan, ja vasta satakertaisella tarkennuksella Brian erotti vuorijonon, joka kuin muuri suojasi Arkanian kaupunkia ulkopuolisilta kauhuilta. Samalla hän myös masentui.

"Kuinka iso Arkania oikein on?", hän kysyy murtuneella äänellä.
"Todella hemmetin iso, maapallon mitoilla noin kaksi ja puoli kertaa Venäjä. Muut mantereet, paitsi tietysti Mania, ovat suunnilleen samankokoisia."

Armando sanoo asian lähes ohimennen ja Brianin mieliala laskisi varsin paljon, ellei heille annettaisi hevosia. Brianin synkistellessä Marie viittasi ja sai puheenvuoron.

"Mkä on Darkness? En ole kuullut termiä." Armando hymyili hieman vinosti.
"Nykyinen aikajakso. Katsotaan alkaneen ensimmäisistä epäkuolluthavainnoista, mutta jotkut ajoittavat sen Arthurin tuloon kuninkaaksi, jotkut Morganin syntymään ja jotkut Richardin syrjähyppyyn. Mutta hyvä kysymys." Armando lisää loppuun, ja tämä ärsyttää Briania suuresti. Hän kysyykin siksi:

"Entä sinä?" Armando katsoo taakseen seinälle jolla yhä väreilee satakertaisesti suurennettu Arkania, ja sanoo tylysti "Ei juuta eikä jaata".

Brian on jo oppinut inhoamaan Armandoa, mutta tuntee inhonsa yhä syvenevän. Tuo tunne kuitenkin... Se ei ollut vihaa. Enemmänkin hän koki tämän ärsyttäväksi ja ilkeäksi, kuin ärsyttäväksi isoveljeksi, mutta ei silti vihattavaksi. Brian tiesi silti, ettei hän ainakaan pitäisi Armandoa "ystävänään ja luotettunaan".

"Wonderia" Armando sanoo palaten edelliseen puheenaiheeseen "on toinen manner. Se sijaitsee koilliseen Arkaniasta. Siellä on viime tietojen mukaan suhteellisen rauhallista, mutta Arkanian tapahtumat ovat kirentäneet oloja. Heidän senaattinsa, joka koostuu Wonderian eri osien hallitsijoista ja joita johtaa nyt Ylisenaattori Dogmar ei ota vastaan Arkanialaisia, sillä he haluavat pysyä puolueettomina. Osasyynä saattaa myös olla yritys näyttää kansalle että Arkanialaiset ovat jotenkin pahoja. Tekopyhät..."

Armando supisee viimeiset sanat hieman hiljemmin, mutta Brian ja Marie kuulivat ne kyllä.

"Ja viimeinen suuri manner," Armando jatkoi "on Eldaria. Sen epäillään olevan Yaiden maallinen asuinmanner. Eldariassa ei enää ole niinkään yhtenäistä hallintoa kuten Arkaniassa ja Wonderiassa, vaan siellä elää nykyään monia pieniä erilaisia heimoja. Eldarian hallinto hajosi noin satakaksikymmentä vuotta sitten, koska Eldarian mantereella eli myös Yaiden ensimmäisiä yrityksiä tuoda ihminen taikamaailmaan. Ihmisen rakenne oli muotoutunut elämään ilman taikaa, joten mallia täytyi hieman muokata, yrityksen ja erehdyksen kautta. Kun Yait kehittivät lopulta oikeanlaisen ihmisen he päättivät aloittaa puhtaalta pöydältä ja loivat Arkanian mantereen, aivan kuten loivat universumin, ja kansoittivat sitä Maapallon, Eldarian, ja itse keksimillään eläimillä ihmisten sekaan. Kun Arkaniassa sitten oli "keksitty" teknologia se levisi pian kaikille kolmelle mantereelle ihmisten mukana. Wonderialaisetkin ovat Arkanialaista syntyperää, ja kun Arkanialaiset ensi kerran astuivat Eldarian maalle he ensin ystävystyivät näiden "ylijäämien" kanssa, jotka lopulta sulautuivat arkanialaisväestöön, jota tuli paljon enemmän kuin oli alkuperäiskansaa. Kansat, jouduttuaan kosketuksiin Arkanialaisten kanssa, tietysti alkoivat vähitellen korruptoitua henkisesti ihan kuin arkanialaisillekin oli käynyt. Eikä aikaakaan kun vähemmistöt jo vaativat omia alueitaan Vanhimmalta, Eldarian silloisen monarkian johtajalta. Kymmenen vuotta sitten tosin kuului uutisia, että joku yrittää yhdistää heimoja, ja hän sai jopa viisi heimoa yhdistettyä ennenkuin ne alkoivat taistella toisiaan vastaan. Heimojen rippeet joko sulautuivat muihin tai tuhoutuivat, ja mies itse kuoli, hänet tappoi jokin Eldarian otus."

Brian pystyi kuvittelemaan kuinka miestä uhkasi jokin kaamean näköinen olento, mutta ei ajatellut asiaa enempää.

[Emperor]

VII: Koulutus, osa 2

Ja mitäpä olisi kartta ilman Maniaa", sanoi Armando virnistäen. "Mantere oli ennen Merlinin yksityisaluetta, mutta kun pahuus alkoi levitä taikamaailmaan, Wonderian ja Eldarian hallitukset vaativat Merliniä keksimään jonkin paikan, jolla säilyttää kaikkia vankeja. Mantere nimettiin Maniaksi, vankilamantereeksi. Alunperin Suuret Perheet yhdessä Senaatin ja Vanhimman kanssa pitivät siellä kuria, mutta ensin hajosi Eldarian hallinto ja sitten alkoi Darkness. Wonderia ei jaksanut yrittääkkään pitää järjestystä vaan jätti paikan oman onnensa nojaan. Joko siellä on nyt jonkinlainen hallinto, tai vangit ovat tappaneet toisensa. Epäilen jälkimmäistä."

Armando lisäsi loppuun ja heilautti kättään. Kuva seinällä katosi ja soihdut syttyivät jälleen.
"Kysykää ihmeessä lisää, mitä ikinä haluattekin, sillä minun on hankalaa opettaa tietoa koska erityisalaani on nimenomaan taistelu. Saatte tänään kirjoja joista opiskelette asioita, sillä olen huono opettamaan ja olen laiska." Brian ei ollut uskoa korviaan.
"Opiskelemme kirjoista?" hän sanoi vihaisena. "Entä milloinhan alkaa käytännön harjoittelu? Tarkoitan taistelua. En ole eläissäni nähnytkään miekkaa ja äkkiä sanotaan että minun pitäisi käyttää sitä puolustamaan jotakin pahuksen valtakuntaa josta kuulenkin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Oletatko luonnollisena asiana minun osaavan miekkailla?"

Armando näytti jopa tylsistyneeltä Brianin valituksesta kunnes hän lopetti. Ennen kuin Brian aloitti uudestaan hän kuitenkin heilautti kättään vaikenemisen merkiksi. Hän näytti jopa hieman pettyneeltä.

"Oli näemmä virhe tuoda sinut tänne heti, Brian. Kuvittele, vaikka Mariella on vain niin vähän enemmän tietoa Arkaniasta kuin sinulla, hän ei ole vielä kertaakaan valittanut. Sinun kitisevä äänesi taasen raivostuttaa minua todella, ja minulle on vain annettu ohjeet kouluttaa teidät mahdollisimman hyvin. Minun mielipiteeni on, että sinut lähetetään Arkaniaan opiskelemaan perusasioita, ellet niitä täällä pysty oppimaan. Ja ennen kuin kysyt miksi perusasioita pitää opetella." Hän sanoi juuri kun Brian oli aikeissa kysyä. "Niin kerrohan miten päihität wyrtheirin?"

Brian ei ollut ikinä kuullutkaan sellaisesta eikä näinollen osannut vastata. Hän tunsi pientä häpeää itseään kohtaan ja käänsi katseensa Armandon silmiin, joka virnisti hieman.

"Nyt ehkä ymmärrät. Tieto on valtaa, Brian, ja siksi on hyvä tietää ennen kuin toimii. Wyrtheirin voi muuten päihittää osoittamalla valoa sen silmiin, sillä lähes kaikki pimeässä elävä inhoaa valoa eikä wyrtheir ole poikkeus. Lisäisin muuten, ettei Gabriel ole turhaan pienten perheiden johtaja. Olet luultavasti viides häntä nopeampi vetämään aseensa, vaikka hän olikin silloin hieman heikompi. Hän ei ajatellut, enkä halua samaa kohtaloa sinulle, Brian. Sinä ajattelit, ja toimit hyvin. Kannattaa valita hyvät geenit, sillä suurperheläisillä on taistelu verissä. Näin."

Armando liikkui nopeasti, mutta Brian näki hänet silti. Brian ei kuitenkaan reagoinut kovin nopeasti, näki hän silti että Armandon heittämä kivi lensi kovaa kohti Marieta. Ja jos Armando liikkui Brianista nopeasti, niin entäpä Marie? Hänen kasvoillaan näkyi hetken pelästynyt ilme kun hän tajusi kiven olevan tulossa, jonka jälkeen hän yksinkertaisesti astui askeleen taaksepäin ja nappasi kiven ilmasta todella nopealla liikkeellä. Aika tuntui palautuvan normaaliksi, ja Marien kasvoille levisi hämmennys. Hän katsoi kiveä kädessään, sitten Armandoa, joka hymyili.

"Ei moni ole kykenevä pysäyttämään minun heittämääni kiveä. Hienoa, Marie."

Marien kasvoille levisi puna, ja hän sanoi kiitoksen heittäessään kiven laiskassa kaaressa takaisin Armandolle joka nappasi sen ja laittoi taskuunsa. Brianista tuntui hauskalta, että Armando säilytti kiveä taskussaan, ja samalla hän vilkaisi sivusilmällä Marieta, joka katsoi muualle kädet puuskassa. Taasen Armando puhui.

"Mennään hakemaan kirjojanne, voisin näyttää teille loput laitoksesta. Seuratkaa." Hän sanoo ja menee ovelle johon pienet perheet olivat menneet. Brian ja Marie seurasivat.

Oven takana ei ollutkaan pienten perheiden asuintiloja, niinkuin Brian oli luullut, vaan pitkä käytävä. Heidän kulkiessaan sitä alkoi päätyssä pian näkyä ovi. Heidän lähestyessään sitä Armando naurahtaa.

"Brian, anteeksi että kesti näin kauan vastata ensimmäiseen kysymykseesi." Brian ei tajunnut mistä hän puhui, sillä hänen mielestään Armando oli vastannut kaikkiin hänen esittämiinsä kysymyksiin. Armando avasi oven ja päästi Marien ja Brianin ovesta. "Tämä tosiaan on Arkanian salainen koulutuskeskus, ja luultavasti viimeinen toivo." Armando sanoi hymyillen, Marien ja Brianin katsellessa sitä huonetta.

He olivat huoneen reunoja pitkin kulkevalla parvekkeella noin kymmenen metrin korkeudella. Sieltä näki hyvin, kuinka alapuolella käytävällä kävi kova kuhina. Oli paljon ihmisiä, jotkin kantoivat kirjoja, jotkut olivat haarniskassa, jotkut olivat vanhoja, jotkut olivat naisia. Kaikki menivät jonnekin, yksin tai monen ystävän kanssa.

Huone jatkui pitkälle. Se kaartui oikealle hyvin vähän, mutta koska huone oli hyvin pitkä sen näki kuitenkin lopulta peittävän itsensä. Brianin mielessä kävi ajatus, että huone ulottui koko vuorien läpi. Huoneessa oli monta ovea ties minkälaisiin huoneisiin.

"Tämä on yksi monista käytävistä. Se kulkee koko vuorien läpi. Tämänkin kautta pääsee erinäisiin asuintiloihin, ruokasaleihin, luokkiin, harjoitustiloihin, ja kaikkialle muualle. Vuoriin voidaan lisätä huoneita käytännöllisesti katsoen niin kauan kuin tilaa riittää, ja olemassaolevat huoneet on helppo poistaa. Käytännöllisesti katsoen koko vuori on muovailuvahaa." Brian katsoi niitä kaikkia ihmisiä siellä alhaalla, eikä voinut olla sanomatta tilkka sarkasmia äänessään:

"Salainen koulutuskeskus?"
Armando virnisti.
"Kuulostaa mahtipontisemmalta." Brian käänsi taas katseensa käytävään. "Tietenkin tämä oli salainen kun vuoret luotiin, mutta ajan kuluessa niin omat kuin viholliset ovat saaneet tietää tästä."
"Viholliset?" äimisteli Marie. "Miten?"

-"Istut rauhassa levolla pitkän marssin jälkeen, mutta olet viimein saavuttanut vuorten juuren. Olet komentaja ja hyökkäys on suunniteltu ensi aamuksi, ei ihmeempää suunnitelmää kuin räjäyttää vuoret pois jollakin mahtitaialla. Sillä sekunnilla vuoren rinteeseen avautuu kymmeniä, ellei satoja ampuma-aukkoja joista alkaa syytää kiehuvaa öljyä, nuolia ja tietysti taikoja kohti joukkojasi, jotka uupuneina tietenkin yllätetään. Tuskin voit olla huomaamatta sellaista teurastusta."

Armando selittää seikkaperäisesti kun olisi voinut selittää tuon kaiken paljon helpomminkin. Brian ei kuunnelut tarkasti, lähinnä siksi että käytävässä oli kova melu ja siksi että oli nähnyt pienet perheet. Käytävää reunusti parveke joita yhdisti tietyin väliajoin sillat toisen puolen parvekkeelle, ja yhden niistä olivat juuri ylittäneet Gabriel, Hannah ja Justin.

He kävelivät heitä kohti, eikä Brian voinut olla katsomatta vahingossa Gabrielia kasvoihin. Gabriel taasen käyttäytyi kuin Brainia tai Marieta ei olisi ollut olemassakaan, ja puhui hyvin pidätetyllä äänellä Armandolle.

"Olemme palanneet, Herra Kenraali." Hän sanoi taas painotuksella. "Tehtävä onnistui, meitä ei tunnistettu. Dert ei ole lojaali." Armando katsoi häntä hetken pienellä inhon ilmeellä, kunnes hän käänsi katseensa takaisin käytävään ja sanoi välinpitämättömällä äänellä:

"Selvä. Pitäkää kaksi päivää lomaa, jatkamme sitten." Gabriel katsoi hetken Armandoa kireällä ilmeellä ja nykivällä suupielellä, kunnes vielä kerran painottaen sanoi "Kyllä, Herra Kenraali" ja kääntyi poispäin muut vanavedessään. Armando huokaisi katsellessaan heidän peräänsä, ja he kääntyivät toiseen suuntaan parvekkeella.

"Mitä tuo oli olevinaan, ei lojaali?" Brian kysyi heidän matkatessaan parvekkeella tuntemattomaan määränpäähän.

Armando vältteli Brianin katsetta, hän oli selvästi haluton vastaamaan, mutta kohdatessaan Brianin silmät hetkeksi hän huokaisi ja kääntyi vasemmalle, jossa oli ovi. Hän avasi sen, ja samassa soihdut syttyivät. Huone oli täynnä kirjahyllyjä, joiden pitkät rivit muodostivat satoja pienia kujia kirjaston sisään. Kirjastossa ei ollut ketään.

"Ymmärrähän, Brian, että valtakunta elää sotaisaa aikaa. Voit kuvitella, että olet pienen kaupungin asukas, tavallinen talonpoika tuolla vuorten toisella puolen. Saat pelätä joka päivä omasi ja ystäviesi puolesta että kuolleet tulevat viemään rakkaimmat läheltämme, ja katsot kaukaisuuteen, jossa näkyy suuret vuoret Arkanian, ja vain Arkanian ympärillä. Tuskin voit olla kuvittelematta, että meillä täällä on helppoa samalla kun he kärsivät."

Armando selostaa heidän matkatessaan pitkien hyllyrivien välissä. Armandon tarina jäi kuitenkin Brianista jollakin kauhistuttavalla tavalla kesken, mutta nyt puhuukin Marie.

"Jatka." Hän sanoo säälimättömällä ja vihaisella äänellä, ja Armando näyttää yhä hermostuneemmalta.
"No siis, tälläisinä aikoina ihmisten täytyy olla yhtenäisiä, vastustaa yhteistä vihollista rinta rinnan..." Armando selvästi kierteli. Brian käski häntä jatkamaan.

"No hyvä on!" Armando huutaa ja pysähtyy. Karjaisu kaikuu autioissa hyllystöissä hänen kääntyessään vihaisena heihin kahteen. "Kuningas on määrännyt kaikki epälojaalit -eli sellaiset jotka eivät tunnista häntä kuninkaaksi- merkittäväksi muistiin!" Armando näyttää itsekin jopa hieman järkyttyneeltä.

"Mitä "epälojaaleille" kaupungeille tehdään?" Sanoo Marie vaarallisella äänellä. Armando selvästi olisi halunnut jättää vastaamatta, mutta jo hänen ilmeensä kertoi osan kauheasta totuudesta...

"Jotkin meidän pieni armeijamme käy hakemassa turvaan, onnistuu suostuttelemaan heidät turvaan vuorille. Jotkut taas... No, tarvitaan varoittavia esimerkkejä..." Hän sanoo ilmeettömästi.

Brian ei ollut uskoa kuulemaansa. He tappoivat omiaan?

"Mitä hemmetin järkeä..." hän sanoi kuivakasti, yhä ymmällään tuosta julmuudesta. Vihaa kertyi hänen rintansa alle, laittoi adrenaliinin kiertämään, raivostuttamaan häntä. "Miksi ihmeessä te tapatte OMIANNE?!" hän karjahti. Hän ei voinut pysäyttää sitä, vaan kaikki tuli kerralla ulos. "Jätätte heidät oman onnensa nojaan, joka ikinen päivä pelossa elämään, ja kaiken kukkuraksi TAPATTE HEITÄ! Kuningas, joka sen takia että joku ei ole uskollinen tapattaa ihmisiä, on," Hän keräsi kaiken raivonsa katsoessaan Armandon kireitä kasvoja "on HUONO KUNINGAS!" Hän karjaisee lopuksi. Eikä sitten enää karjunut, sillä Armandon mitta näytti täyttyneen.

Hän läimäytti Briania poskelle niin lujaa, että hän horjahti lähintä kirjahyllyä päin ja kaatui. Kirjoja putosi hänen päälleen hänen poskensa säteillessä kuin Tahitin aurinko. Brian piteli poskeaan ja loi katseensa Armandoon vihaisiin kasvoihin, kun hän sylki:

"Älä puhu, kun et mistään mitään tiedä!" Armandon hiukset hapsottivat hiestä märällä otsalla. Mies oli vihainen, mutta Brianin maatessa kirjakasassa ja katsellessa Armandon silmiin, hän sai yllättäen samanlaisia väristyksiä kun Marien kanssa vähän aiemmin. Kylmä kiri pitkin selkäpiitä pienen hetken ajan, kun Armando alkoi taas karjua.

"Luuletko että kuninkaalla on helppoa? Luuletko hänen mielellään tapattavan alaisiaan? Hänellä on kuule hiton hyvä syy. Vuorten ulkopuolella on kaksi armeijaa kuolleita. Toinen on vanhempi armeija, jonka Morgan loi kuin alkoi terrorisoida Arkaniaa. Morganin heikennettyä armeijan kenraalit, joilla kaikilla oli oma tahto, hylkäsivät Morganin ja loivat oman hylkiöarmeijansa. Kamalinta on, että tähän armeijaan kuuluu myös muitakin kuin kuolleita, kuten ihmisiä. Jotkut väkisin otettu, jotkut hullut taas vapaasta tahdostaan. Ja se armeija kasvaa JOKA IKINEN KERTA kun joku meistä kuolee. Sitten on Morgan itse, joka pysyy kauhistuttavan hiljaa, sillä hänen pieni armeijansa on vain ryhmä marionetteja, joita hän itse ohjailee. Kun hän iskee, hän iskee kuolettavasti, sillä hänellä ei ole varaa tehdä virheitä. Hänkin haalii kokoon kuninkaan hylänneitä kyliä, kääntäen heidät häntä vastaan. Arkania, vaikka onkin iso kaupunki, ei voi kuvitellakkaan pystyvänsä torjumaan kuolleita, ihmisiä ja muita kauhistuttavia otuksia joita nämä kaksi armeijaa kokoavat. Ainoa onni on, että he myös taistelevat toisiaan vastaan, mutta epäilemättä voittaja tulee olemaan Morgan. Ennenkuin hän saa tuon yksinvaltiaan aseman, meidän on löydettävä Merlinin veren ainesosat ja yhdistyttävä, jos tahdomme pientäkään toivon hippusta voitosta. Siksi nuo epäonniset kylät poltetaan, sillä he ovat mitä luultavemmin tulevaisuuden vihollisia!"

Armando lopetti huutamisen ja hengitti tiheään. Marie kuitenkin, aivan kuin olisi halunnut yllyttää tämän raivoa, kysyi:
"Kun kysyin kuninkaalta, miksi hän itse ei osallistu mihinkään taisteluun, hän vastasi vain että hän "säästää itseään". Mitä se oikein tarkoitti?"

Armando katsoi Marieta jonkin aikaa, yhä kyyristyneenä Brianin ylle nyrkki ojossa, kunnes hän rauhoittui ja vetäytyi. Käännyttyään kannoillaan hän vain totesi "Ette kuitenkaan ymmärtäisi".

"Niin, emme tietenkään." Brian jupisi hiljaa niin ettei Armando kuullut ja kaivautui kirjojen alta pois. Siinä olikin sotku, kymmeniä kirjoja hujan hajan lattialla.

"Mites näiden kanssa?" Brian sanoi katsellen kirjakasaa. Armando kääntyi heihin päin, heilautti kättään alhaalta päin ja VHUM! Kirjat lentelivät ympäriinsä ja Brian perääntyi kädet suojanaan. Laskiessaan kätensä hän katsoo siihen missä äsken oli ollut kasa kirjoja ja jossa nyt oli siisti hyllykkö.

"Noin." Sanoi Armando ja virnisti.

"Minun täytyy oppia tuo kädenheilautusjuttu." Brian sanoi seuratessaan Marieta ja Armandoa, sillä he liikkuivat taas. "Siis, luulin että siihen tarvitaan jotakin apuvälineitä, sauvoja tai jotain..."

Armando räjähti nauruun.
"Sauvoja?" Hän tyrskähti. "Siis, onhan teillä uskomuksenne, mutta että sauvoja?..."

Brianista tuntui hölmöltä ja hän sai kuunnella hiljaisia naurahduksia koko loppumatkan hakemaan heidän kirjojaan.