Emperor
Velho
 Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli: 
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
 |
« Vastaus #100 : 07.Elokuu 2009, 01:17 » |
|
Plääh. En ollenkaan osannut aavistaa tämän luvun paisuvan näin valtavaksi: 15 sivua 10-fontilla, eikä se ole vielä edes valmis. Teenkin terveen päätöksen ja erotan tämän ensimmäisen osan aivan omaksi luvukseen: veikkaan, että saisin jo jonkinlaista pahamaineisuutta, mikäli postaisin vielä useampia neljä- tai viisiosaisia lukuja. :p Pystytkö pistämään jonnekin ladattavaksi ja luettavaksi? En hitossakaan osaisi. Sitä paitsi en itsekään pysty enää lukemaan aivan ensimmäisiä kappaleita ilman murhaavaa itsehäpeän tunnetta, joten ehkä on paras, että en niitä enää yleisen pällistelyn kohteiksi laita. Tosin, mikäli haluat, voin lähettää ne sinulle esmes meilillä. Sinua on varoitettu. teksti täytti ja ylittikin ainakin minun odotukseni Voitontunne! =) Kolme kertaa kirkkaus on hieno luvun nimi. :) Valitsin siis kolmesta vaihtoehdosta sen oikean. =) 100 vastausta YES! \o/ *** XL: Tuntematon kenraaliHierottuaan ensin voimallisesti kasvojaan, harottuaan ja revittyään hiuksiaan ja lopulta laskettuaan kätensä takaisin jalkojen päälle ei Brian edelleenkään tiennyt, mitä käsillään – tai muulla kropallaan sen puoleen – tekisi; tyhjä oli sopiva sana kuvaamaan Brianin senhetkistä olotilaa. Hän istui puupöydän äärellä Arkanian armeijan leirissä. Sotilaita liikuskeli ympäriinsä vailla päämäärää, vailla ohjeita, kuin unessa. Koko sotajoukkoa vaivasi omituinen tyhjyyden tunne, jonka Brian ymmärsi hyvin: mikä ikinä taistelun lopputulos olikin, niin voitolta se ei ainakaan tuntunut. Toimettomuuden tunne oli Brianille musertava. Hänen ajatuksensa eksyivät vähän väliä Marieen, eikä Brianin mielialaa yhtään kohottanut hänen itseään kohtaan tuntemansa viha. Armeijan palattua leiriin Brian oli vaatinut, että Marie hoidetaan ennen muita sotilaita, ja saadakseen tahtonsa läpi Brian oli käyttänyt hyväksi Marien suurperheläistaustaa. Brian tiesi hyvin, ettei Marie itse olisi ikimaailmassa antanut hoitaa itseään ennen muita, eikä varsinkaan, edes kuoleman uhalla, tuon nimenomaisen syyn takia. Briankaan ei olisi tahtonut käyttää tuota syytä – varsinkin, kun ympärillä olevissa vuoteissa makasi kymmenittäin pahasti haavoittuneita sotilaita – mutta Brian ei ollut kyennyt hillitsemään itseään: syy hänen vaatimukseensa kun oli loppujen lopuksi täysin eriävä siitä, mitä hän oli sanonut. ”Herra Brian”, kuului jämäkkä ääni Brianin takaa. Brian kääntyi ja näki yhä veriseen sotisopaan sonnustautuneen linnakaartilaisen. ”Teitä odotetaan upseeriston teltassa.” Puoliksi alitajunnan ohjailemana Brian nousi ylös ja lähti talsimaan sotilaan vanavedessä. Hän ihmetteli, kuka häntä mahtoi kaivata, ja varoi antamasta ajatustensa harhautua Armandoon. Upseeriston teltta oli hiljainen ja lähes tyhjä. Teltassa oli vain yksi pieni pöytä, jonka ympärille oli kokoontunut viiden tai kuuden hengen joukko. Yksi heistä istui, ja hän oli ainoa, kenet Brian edes tunnisti. Justinin ilme kirkastui hänen huomattuaan Brianin. ”Luojan kiitos, olet hengissä” hän sai sanotuksi. Mies näytti kärsineen: puolet hänen kasvoistaan oli peitetty sideharsolla, hänen toinen kätensä oli paketissa, ja Brian näki hänen vieressään kävelykepin tultuaan pöydän äärelle. Kaikki katsoivat Brianiin. ”Pelkäsin kuollakseni teidän jääneen räjähdyksen alle” Justin sanoi huojentuneena. ”Mutta miten on Marien laita?” Brian puristi hetkellisesti nyrkkejään. ”En tiedä.” Justinin kasvoille tuli hölmistynyt ilme. ”Miten niin et tiedä? Tiedätkö edes, missä Armando on?” Brian oli hiljaa eikä vastannut: hän pelkäsi, että sanomalla sen ääneen hän tekisi siitä jollakin tavalla enemmän todellista. Justinin ilme kalpeni. ”Brian… mitä oikein tapahtui?” Kokonainen kuvasarja välkähti sekaisena sarjana Brianin mieleen, ja hänen otsaansa vihlaisi. ”Minä… en tiedä”, Brian sanoi ja selitti hyvin lyhyesti tornin tapahtumat. Brianin lopetettua Justinin kasvot valtasi epätoivo. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja pudisti päätään. ”Tämä on surun päivä”, hän voivotti. ” Eikä ole”, Brian sanoi voimallisesti ja yllättyi itsekin. Justin nosti laiskasti katseensa ja katsoi väsyneesti Brianiin. ”Kyllä on, Brian. Tiedän, etten saisi puhua Armandon uhrauksesta näin, mutta…” ”Hän ei tehnyt mitään!” Brian sähähti, mutta Justin ei reagoinut. ”Brian, ottaen huomioon olosuhteet – siis Morganin joukkojen hyökkäyksen -, sen tosiasian, että Armando oli vielä majakassa ja sen seikan, että räjähdyksen keskipiste oli juuri siellä, voidaan vetää se johtopäätös, että suojellakseen arkanialaisia Armando itse-” ” Minä tiedän!” Brian sanoi terävästi ja kohdisti katseensa maahan. Hän kuuli Justinin huokaisevan. ”Minä en kerta kaikkiaan tiedä, mitä nyt pitäisi tehdä”, Justin sanoi väsyneesti. Brian katsoi takaisin häneen. ”Armando kun ei ole ainoa menetetty henki, Brian… Gabriel ja Hannahkin menetettiin.” Justinin ääni sortui. ”Hannah kaatui päästyämme kaupungin porteille. Ensimmäinen kuolleiden yhteislaukaus kohdistui juurikin jousimiesrykmenttiimme, jonka kapteeni hän oli. Gabriel, tämän huomattuaan, meni raivon valtaan, enkä usko hänen jääneen taakse räjähdyksen vietäväksi pelkästään rohkeudesta... itse olin jo pitkään maannut linjojen takana kärsittyäni nämä pikku mustelmat ensimmäisissä kahakoissa.” Justin käänsi katseensa Brianiin. ”Eikä siinä vielä mitään, sillä vaikka taistelimme rohkeasti ja armottomasti, ei se tehnyt kuolleista sen huonompia. Moni kaatui, vielä useampi haavoittui, ja pahinta on, että perääntymiskäskyn tultua suurin osa haavoittuneista jäi tantereelle, omiensa hylkäämiksi ja räjähdyksen tappamiksi. Tuolla kuoleman niityllä kohtalonsa koki kuusikymmentä prosenttia joukoistamme! En siis sanoisi tätä muuksi kuin surun päiväksi!” Justin viittasi ympärillä oleviin miehiin. ”Nämä tässä ovat kaikki, mitä upseeristostamme on jäljellä, ja minä olen korkein upseeri! He odottavat ohjeita, miehet odottavat käskyjä – voi Brian, mitä minä teen?” Brian katsoi maansa myynyttä miestä edessään. Äkkiä hänestä tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin, eivätkä sanat pysyneet Brianin suussa. ”Minusta meidän pitäisi mennä takaisin. Alueella voi olla vielä eloonjääneitä, niin omia kuin vihollisiakin!” Väsynyt, iloton hymy kiri Justinin kasvoille. ”Lienet oikeassa, mutta epäilen, etteivät joukot ole enää kovin motivoituneita suorittamaan yhtä ainoatakaan tehtävää. Minun ja näiden jalojen herrojen kun voi olla hieman vaikeaa pitää kasassa nuorista, väsyneistä sälleistä koostuvaa joukkoa, joka tahtoo vain palata kotiin. Enkä sano ettenkö itsekin tahtoisi. Siksi sinulla onkin tuuria.” ”Miten niin?” Brian kysyi epävarmana. Justin katsoi pöytää eikä näyttänyt haluavan sanoa sanojaan. ”Minun ja sotajoukon on toki jäätävä tänne huolehtimaan asioista, kuten mainitsitkin, ja aion tehdä sen parhaani mukaan. Mutta sinua odotetaan Arkaniassa.” ”Kuka minua muka odottaisi?” Brian sanoi välinpitämättömästi. ”Arthur”, Justin sanoi voimattomasti. ”Oletan, että sinä, Marie ja Armando olette ne henkilöt, joilta hän haluaa kuulla raporttinsa.” ”Entä ellen minä halua nähdä Arthuria?” Brian sanoi kylmästi. ”Ymmärrän sinua ja tilannettasi, Brian. En itsekään haluaisi antaa samanlaista tiedotetta kuninkaalle, ja menisin itse sijassasi, mutta pahoin pelkään, että Arthuria kiinnostaa kaatuneiden lukumäärän ja taistelun kulun sijaan paljon enemmän tieto siitä, milloin hän saa Lightin osan käsiinsä.” Lightin osa. Brian oli unohtanut sen täysin. Hän katsoi kulmiensa alta Justiniin. ”Entä sinua?” Justin katsoi hetken aikaa uupuneesti Brianiin. Lopulta hän pudisti päätään. ”Minä en halua tietää. En nyt.” Brian kunnioitti häntä hieman enemmän. Ei kestänyt kauaakaan, kun Brianille oli hankittu vaunut. Raskain mielin hän astui sisään ja ovi suljettiin hänen perässään. Vaunut nytkähtivät matkaan, ja kärryjen vyöryessä eteenpäin Brian sai rauhassa syventyä ajatuksiinsa. Ne eivät olleet iloisia. Brian painoi kämmenensä kasvoilleen ja yritti koota ajatuksiaan. Hänen mielensä täyttyi kuvista niin viime tuntien kuin vuosienkin varrelta. Vääjäämättä, vaikka Brian yritti hieman vastustellakin, kulkeutuivat hänen ajatuksensa yhteen hyvin ristiriitaiseen ja Brianin elämässä keskeiseen hahmoon. Mieheen, jota Brian oli kunnioittanut, kehen Brian oli luottanut, ja joka nyt oli poissa. Hän muisti hyvin elävästi ensikohtaamisensa Armandon kanssa. Varsinkin se kepeä virne, joka miehen kasvoilla oli ollut tuolloin, oli syöpynyt Brianin mieleen eräänlaiseksi tavaramerkiksi: se sama rauhallinen, luottamusta herättävä hymy, joka sanattomasti viestitti kaiken kääntyvän vielä parhain päin. Koulutusvuodet välähtelivät ohi Brianin tajunnassa niinä erityisinä kohtauksina, jotka hän parhaiten muisti, ja Armando esiintyi lähes jokaisessa. Isällinen hahmo, jonka Brian oli luullut tuntevansa. ” Mutta totuus on… että en tiedä, kuka Armando Lucia oli.” Sillä hetkellä Brianin valtasi lohduttomuus. Kuva Armandosta piirtyi hänen mieleensä, hänellä oli tuo virne, mutta silmissä tällä näkyi tuntematon tyhjyys. ” Mitä minä loppujen lopuksi tiedän hänestä?” Brian pohti ja yritti muistella Armandon kanssa käymiään keskusteluja, jotka olisivat koskeneet henkilökohtaisuuksia. Yhtä ainoata kertaa ei kuitenkaan tullut hänen mieleensä. Mitä kauemmin Brian pohti, sitä enemmän aukkoja hän tiedoissaan huomasi: heidän suhteensa tuntui olleen lähes muodollinen. Brian muisti kyllä ne kerrat, jolloin Armando oli puhunut tavoitteistaan loistokkaasti ja uskoen voivansa täyttää ne, mutta Brian ei voinut olla varma, mikä osa oli ollut totta, mikä valetta. Armandon motiivit ja tavoitteet tuntuivat nyt jotenkin ristiriitaisilta. Kohtaus majakassa välähti hänen mielessään. Hyvin epämiellyttäviä keskustelunpätkiä tulvi hänen tajuntaansa. ” …sinun kätesi ovat enemmän veressä kuin minun…” ” …tiedän asioita, joita et heillekään paljasta…” ” …kehtaat väittää minua pahaksi...” Armando ei ollut kieltänyt yhtäkään väitettä. Brian ei tiennyt, miksi juuri tuo puoli Armandossa oli hänestä kaikkein kammottavin. Brian katsoi kämmeniään, niiden uurteita ja niveliä, ja pohti kuolemaa. ” Miksi se tuntuu niin hirveältä? Kyllähän minä tiesin, että Armando oli surmannut ihmisiä! Kyllähän minä tiesin, että jopa viattomat olivat saaneet kohdata kohtalonsa hänen kättensä kautta! Miksi siis nyt?…” Brian puristi nyrkkinsä kiinni. Hän ei halunnut myöntää itselleen, että hän itse oli vähätellyt noita asioita. Hän oli halunnut nähdä Armandon sellaisena, kuin mies nytkin Brianin mieleen piirtyi: hymyilevänä, ritarillisena ja puhtaana pelastajana, joka kepeästi hymyillen korjaisi vääryyden ja pahan maailmasta. Sitä, miten ja miksi hän sen tekisi, ei Brian ollut halunnut ajatella. Brian muisti Armandon ilmeen silloin, kun hän oli tullut Brianin ja Marien luokse Garandin kuolemasta aiheutuneiden levottomuuksien jälkeen: omituinen ja kammottava hilpeys oli ollut Armandon kasvoilla silloin. Brian epäili yhä, että reaktio oli shokkitila, mutta vasta nyt hän uskalsi myöntää itselleen tietävänsä syyn: shokkitila niin monen viattoman ihmisen murhaamisesta. Ihmisten, jotka olivat vain ilmaisseet tyytymättömyytensä tilanteeseen, joka Brianistakin näytti epäoikeudenmukaiselta. ” …minun täytyy tehdä niin raskaita päätöksiä, ettet voi kuvitellakaan…” Kuinka monta kertaa Armando oli sanonut nuo sanat? Brian ei osannut laskea. Noihin sanoihin oli luultavasti kiteytetty kaikki ne hirveydet, jotka Armando oli suorittanut. ” …ja jotkut… no, tarvitaan varoittavia esimerkkejä…” Brian pudisti päätään. Armando oli kyllä useaan otteeseen ilmaissut olevansa pahoillaan niiden tekojen vuoksi, jotka Arthur hänet pakotti tekemään, mutta se tuskin oli lohduttanut niitä lukemattomia kyliä, jotka Arthurin – ei pahaksi maalailtujen kuolleiden ta Morganin demonien, vaan omien maanmiesten ja valtakunnan laillisen kuninkaan - armeija oli teurastanut. Lisäksi Armandon motiivit tuntuivat nyt sekavilta: Armando itse oli julistanut taistelevansa Arkanian kansan hyvinvoinnin puolesta, mutta Friedrichin syytökset ”yhteisen hyvän” käyttämisestä pahojen tekojen oikeutuksena tuntuivat myös purevan todellisilta. ” Friedrich sanoi myös, että halusi samaa kuin Armando, paremman Arkanian… mutta loppujen lopuksi, millainen sitten oli Armandon ’parempi’ Arkania? Hänkö sitä olisi hallinnut? Ehkä Armandon Arkania olisi ollut jopa pahempi kuin Arthurin…” ” …ei täällä ainakaan…” Armando oli valehdellut, ja Brian huomasi nyt kuinka kauan. ” Jo kertoessaan tilanteesta Arkaniassa Armando oli käyttänyt yhtenä pääsyynä hyökkäykseen Lightin osan mahdollista oloa Dominissa. Kuitenkin hän tuntui tietävän toisin majakkatornissa, eikä se vaikuttanut ainoalta asialta. Se tapakin, jolla miehet puhuivat, oli omituinen: he molemmat omasivat tietoa, jota Armando ei ainakaan meidän kanssamme jakanut. Mikä oli se syy, miksi Armando siellä väitti olleensa? Se sama asia, jolla Friedrich väitti voittaneensa Richard Powerin? Mitä hän tiesi Lightin osasta, entä mitä Armando? Jos Armandolla oli parempaa tietoa, niin miksi hän marssitti armeijan Dominiin ylipäätään?” ” …kenties se on kostonhalu vanhasta kaunasta, joka kyti sisälläsi ensimmäisestä oppitunnistasi lähtien…” Brian pudisti päätään. Kuva Armandosta alkoi hälvetä, eikä Brian edelleenkään tiennyt, kuka Armando Lucia oli. ” Enkä ole edes varma haluanko.” Brian asettui nojaamaan vaunun nurkkaan ja katseli hajamielisesti ohimeneviä maisemia. Toinen hyvin tärkeä ihminen tuli saman tien hänen mieleensä, eikä Brianin olo siitä parantunut. ” Armando sanoi, että hänellä oli pulssi”, Brian mietti rauhallisesti. ” Mutta kestääkö se?” Kylmät väreet täyttivät hänen koko ruumiinsa. Jo ajatuskin Marien mahdollisesta kuolemasta tuntui musertavalta. Hän oli jo menettänyt Armandon, mutta Marien elottoman ruumiin näkeminen aiheuttaisi Brianissa varmasti paljon voimakkaamman reaktion: he eivät olleet vain kohtalotovereita, eivät vain huonetovereita, eivät vain kilpakumppaneita, eivät ainoastaan ystäviä. Brianista oli suorastaan hassua, miten asiat olivat käyneet: Marie, joka oli alkuaikoina Arkaniassa aiheuttanut eniten ikäviä tunteita Brianissa, oli muuttunut Brianin parhaimmaksi – ja tylysti sanoen ainoaksi – ystäväksi sekä tärkeimmäksi sosiaaliseksi kontaktiksi Armandon lisäksi. Tuona aikana oli toki ollut ongelmiakin ystävyydessä, mutta Marien teoista, puheista ja oikuista huolimatta hänestä oli tullut Brianin läheisin ihminen. ” Miksi minä mietin tätä vasta nyt, kun on mahdollisuus, että menetän hänet?” Brian mietti suhdettaan Marieen. ” Side välillämme lienee melko vahva, jos pelkkä Marieen kohdistuvan hyökkäyksen näkeminen sai minussa aikaan sellaisen reaktion…” Kohdistaen katseensa kaukaisuuteen Brian syventyi miettimään niitä kahta omituista kirkkauden tilaa. ” Ensimmäinen kerta oli, kun Friedrich iski jollakin Marieta, ja tämä sai minut raivon partaalle niin pahasti, että jokin otti minusta vallan. Toisella kerralla, vaikka olinkin täysin toimintakyvytön shokkitilan vuoksi, halu suojella Marieta sai minut paitsi hetkeksi aikaa tolkkuihini, myös tekemään jotakin, joka meidät pelasti.” Brian huokaisi. ” Kunpa tietäisin mitä…” Hajamielisesti Brian kopeloi kaula-aukkoaan ja kaivoi Lightin perheen riipuksen käsiinsä. Brian katseli tylsistyneenä pientä, valkoista kiveä pyöritellen sitä sormenpäissään. ” Tuskin olen aivan hakoiteiilä, mikäli oletan, että varsin hyvänlaatuiset geenini vaikuttivat asiaan jollakin tapaa. Totuus on kuitenkin, että voimat – joista en itsekään ollut täysin tietoinen - tulivat alitajuisesti käyttöön. Mikäli en olisi näitä voimia omannut, makaisin nytkin litteänä kuin pannukakku Dominin muurien ulkopuolella. Pelastautumiseni ei siis ollut mitään muuta kuin räikeätä moukan tuuria.” Brian tunsi ärtymystä itseään kohtaan. ” Pakko myöntää, että minä olen heikko.” Muistellen koko tapahtumasarjaa aina Arkanian armeijan taisteluhuudosta Lightin kartanon räjähdykseen Brian etsi väitettä tukevia tosiseikkoja, joita ei ollut vaikea löytää. ” Minä olin hermoissani jo ennen taistelua, ja ilmalento Milithin kyydissä sai minut kauhun valtaan. Kun näin Friedrichin, järkytyin tämän ulkomuotoa, ja” Brianin teki pahaa myöntää se itselleen ” toivoin Armandon suojelevan minua. En halunnut taistella.” Kaiken sen harjoittelun ja treenauksen jälkeenkään ei Brian ollut pärjännyt ensimmäisessä varsinaisessa taistelutehtävässään kovin menestyksekkäästi. ” Kaikki mitä pystyin tekemään oli katsella pelonsekaisin tuntein ensin Friedrichiä, sitten Armandoa ja lopulta perääntyä kauimmaiseen nurkkaan toivomaan, että Armando voittaa. Varsinaista apua minusta ei ollut. Saatoin vain katsella osin kunnioittavasti, osin pelokkaasti, kuinka määrättömästi minua voimakkaammat ihmiset ottivat yhteen; ihmiset, joille kummallekaan minun henkeni vieminen ei olisi varmasti kädenheilautusta kummempaa vaativa prosessi! En kyennyt edes suojelemaan Marieta…” Brianin mielessä välähtivät taas maahan kaatuva Marie, sitten verilammikossa makaava irronnut raaja. Varsinkin jälkimmäinen jätti ikävän varjokuvan Brianin verkkokalvoille, ja hän hieroi kasvojaan voimallisesti yrittäen saada kuvan häviämään. ” Minä en kerta kaikkiaan voi ymmärtää, että minä tein sellaista! Minä…” Brian katsoi käsiään. Friedrichin ja Armandon äänet kaikuivat hänen päässään. ” …mitä sinä heistä haluat…” ” …etteivät he ole tappaneet ketään…” ” …osoita suurempaa mahtia kuin tappaa kaikki…” ” …enemmän veressä kuin minun…” Brian siirsi katseensa ikkunaan. Hänellä oli outo olo: sanat eivät tuoneet epävarmuutta tai pelkoa, päinvastoin. Mitä enemmän hän noita sanoja pyöritteli päässään, sitä varmemmaksi hän tuli. Kuva räjähtävästä Lightin kartanosta välähti hänen mielessään. Äkkiä kuvan korvasi näky hymyilevästä Mariesta. Kuvat välkkyivät kuin nopeutettu diashow, joka sulautui yhdeksi valtavaksi sekamelskaksi ihmisiä, paikkoja ja tapahtumia. Armando. Gabriel. Taistelu Marien kanssa areenalla. Revus. Arkanian armeijan sotahuuto. Pelokas Brian, joka lentää itku kurkussa pois Lightin perheen kartanosta. Brian pudisti päätään voimallisesti ja katsoi päättäväisesti kaukaisuuteen puiden yläpuolelle. Hän oli valintansa tehnyt. ” Minä aion tulla voimakkaaksi. Minä haluan kyetä suojelemaan minulle tärkeitä asioita. Enää en aio pelätä, en valittaa, en haastaa riitaa. Haluan kouluttautua niin vahvaksi, että pystyn suojelemaan sekä omia että läheisten henkilöideni unelmia. Haluan oppia kehoni salat, ottaa ne täysin käyttöön ja hyödyntää niitä parhaaksi katsomallani tavalla.” Brian käänsi katseensa yhä kasvavalla päättäväisyydellä käsiinsä ja päätti toisesta hyvin tärkeästä asiasta: hän ei aikoisi seurata Armandon tietä. ” Nämä kädet eivät tule viemään toisen henkilön henkeä. Minä pidän huolen, että pystyn tulemaan niin vahvaksi, ettei minun tarvitse turvautua niin äärimmäiseen väkivaltaan saadakseni tahtoni läpi tai turvatakseni elämäni. Ei, vaikka henkilö kuinka ansaitsisi sen, en halua alentua murhaajan tasolle. Tappaminen ei varmasti ratkaise mitään.” Brianin katse kääntyi taas horisonttiin. Tällä kertaa kuva ei vain välähtänyt, vaan hän tarkoituksella ajatteli Marieta. ” Sillä sen olen tänään oppinut, että elämä on arvokas asia.” Vaunut jyräsivät ilta-auringossa eteenpäin kyydissään uudelleensyntymiseen verrattavan kokemuksen läpikäynyt Brian, joka näiden sanojen jälkeen alkoi vakavasti pohtia, mitä ihmettä sanoisi kuninkaalle. |
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 14:58 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
|
MaKo
|
|
« Vastaus #101 : 08.Elokuu 2009, 17:07 » |
|
Pystytkö pistämään jonnekin ladattavaksi ja luettavaksi? En hitossakaan osaisi. Sitä paitsi en itsekään pysty enää lukemaan aivan ensimmäisiä kappaleita ilman murhaavaa itsehäpeän tunnetta, joten ehkä on paras, että en niitä enää yleisen pällistelyn kohteiksi laita. Tosin, mikäli haluat, voin lähettää ne sinulle esmes meilillä. Sinua on varoitettu. Pistin sulle mailia tulemaan, toivottavasti tuli oikeaan osoitteeseen ja olen varoitettu. |
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #102 : 01.Syyskuu 2009, 22:23 » |
|
Argh. Historian toiseksi pisin luku, ja se on lähes kokonaan dialogia: juuri sitä, minkä kuvaamisessa en ole hirveämmin loistanut. No, yritin parhaani, eikä tulos - ainakaan vielä - tuota murhaavaa itsehäpeää.
Dialogin määrään on tosin syynsä: tajusin nimittäin, että tämä olisi ainoa mahdollisuuteni ympätä Armandoa - ja paria muutakin juttua - varten kehittelemäni taustatarinat luontevasti tarinaan. Koska hänen taustansa ovat vasta viime aikoina muotoutuneet näinkin mittaviksi, en näitä laittanut alkupään koulutusjaksoon, mikä toki olisi ollut luontevampaa. Asia kuitenkin on niin, että Armandon piti alun perin olla pelkkä pahvinen sivuhahmo, ja vasta myöhemmin tajusin, että hän on persoonallisempi kuin pääpari yhteensä. Aina ei voi voittaa. :p
Katsotaan siis, saisinko saman verran luonnetta myös ainakin Brianiin.
***
XLI: Hänen Dianansa, osa 1
Tuttu pitkä käytävä avautui Brianin edessä. Lähes koko palatsi oli autio, vain satunnainen hovineito saattoi tulla vastaan antamatta elettäkään takaisin. Brian veti kerran rauhallisesti henkeä ja lähti ylittämään rappusten ja suurten kaksoisovien välissä olevaa loputtoman tyhjältä tuntuvaa aavikkoa. Pienen pieni hermostuneisuuden tunne kyti jossakin hänen rintansa kohdalla, mutta muuten hän oli jämäkän tyyni.
Suuret ovet kohosivat hänen edessään. Brian nyökkäsi nopeasti itselleen ja työnsi käsillään ovien yhtymäkohtaa. Kaksoisovet aukenivat, kuten tavallista, hyvin pienellä fyysisellä vaivalla, ja takaa paljastui aina yhtä hulppea valtaistuinsali. Brianin katse suuntautui välittömästi keskimmäiseen, korkeimpaan ja koreimpaan tuoliin, joka oli ainut varattu. Yllään valtava suurten perheiden viisikulmio, edessään aava, nyt Brianin asuttama sali ja vieressään neljä typötyhjää penkkiä Arthur istui valtaistuimellaan päätään käteensä nojaten niin, että kasvot peittyivät otsan yli valuvien hiusten alle.
Brian meni siihen, minkä mielsi huoneen keskikohdaksi, ja jäi odottamaan mulkoillen varauksellisesti Arthuria.
”Minä lähetin länteen kymmeniä tuhansia miehiä”, Arthur sanoi hitaasti puhuen melkeinpä itselleen. ”Ja vain yksi tuli takaisin. Eipä tosin, etteikö tuo henkilö olisi juuri se ainoa henkilö, kenet haluaisinkin tavata.”
Brian halveksi miestä yhä enemmän: se, että mies oli kiinnostunut enemmän jostakin taikaesineestä kuin tuhansien alamaistensa kohtalosta, ei tuntunut Brianista oikein inhimilliseltä. Arthur nousi ylös, koko pituuteensa, ja katsoi nenäänsä pitkin Briania. Miehen pupillit olivat aavistuksen pienentyneet ja silmät kokonaisuudessaan hieman laajentuneet, mikä toi melko hullun vaikutelman.
”Sillä sinähän toit minulle Lightin osan?” Arthur kysyi tutkimattomasti: ehkä hän oli tarkoittanut sen retoriseksi kysymykseksi, tai ehkä hän aavisti jo etukäteen mitä Brianilla oli sanottavana. Arthur heilautti kättään hivenen niin, että sitä olisi voinut luulla eteenpäin ojennetuksi kädeksi, joka haluaa vastaanottaa tuon esineen.
Tuo hetki oli kummitellut jo pitkään Brianin unissa: Arthur vaatii käsi ojossa Lightin osaa Brianilta, ja hänen täytyy kertoa ikävänä totuutena, ettei hänellä ole sitä. Nyt Brian oli kuitenkin ehtinyt valmistautua psyykkisesti täysin. Brian piti pienen tauon, veti kerran henkeä, ja lausui ilman pelkoa tai hermostuneisuutta sanansa katsoen Arthuria suoraan silmiin.
”En tuo.”
Reaktio oli välitön, mikä viittasi siihen, että Arthur oli odottanutkin tuota vastausta.
”Mitä helvettiä sinä sitten täällä teet?”
Arthurin karjaistessa koko huone raikui, mutta Brian ei järkkynyt, ei pelästynyt eikä tuntenut hermostusta. Hän oli niin Arthurin kuin Armandonkin kiukunpuuskista oppinut lukemaan, millainen reaktio olisi odotettavissa tietynlaisissa tilanteissa, eivätkä Arthurin raivoisat kasvot – jotka olisivat luultavasti saaneet Brianin pyörtymään, mikäli hän olisi nähnyt ne silloin, kun saapui Arkaniaan – tuottaneet juuri muuta tunnetta kuin halveksuntaa moista epävakaata raivopäätä kohtaan. Ei, Brian oli nyt vanhempi. Hän oli nyt kokeneempi.
Hän oli nyt vahvempi.
Brian odotti ensin, että Arthurin hengitys tasaantuisi edes hivenen ja raivoisa irvistys häviäisi tämän kasvoilta. Hän ei haluaisi tarkoituksella suututtaa kuningasta, sillä edes Brian ei ollut varma, kävisikö tämä hänen kimppuunsa, jos hän ylittäisi jonkinlaisen näkymättömän rajan. Niinpä miehen hengityksen tasaannuttua ja uurteiden silottua Arthurin kasvoilta Brian puhui taas jämäkästi, minkäänlaista nöyristelyä kuitenkaan osoittamatta.
”Tuon teille taisteluraporttia Dominin taistelusta.”
”Minua ei kiinnosta!” Arthur huusi ja heilautti kättään. Miehen hengitys tiheni jälleen ja tämä katsoi uhkaavasti Brianiin aikoen selvästi jatkaa huutoaan, mutta se ei Briania haitannut: niin kauan, kun raivo olisi vain kuumaa ilmaa ja kylmää katsetta, Brian olisi sille immuuni. ”Minua kiinnostaa vain se seikka, milloin sinä palaat takaisin tähän huoneeseen kiikuttaen Lightin osaa. Ala siis painua etsimään!”
”Se voi olla hieman vaikeaa.”
”Miten niin?” Arthur sähähti. Tällä kertaa Brian erotti äänessä sen verran vaarallisen sävyn, että katsoi parhaaksi pehmentää hieman tyyliään.
”Jospa antaisitte minun selittää, sir.”
”Minä en kaipaa selityksiä, vaan Lightin osaa!”
”Taisteluraporttini koskee sitäkin.”
”Miksi minua kiinnostaisi raporttisi?”
”Koska”, Brian sanoi nyt vuorostaan merkitsevästi käyttäen vihdoin sanoja, joilla tiesi saavansa kuninkaan kuuntelemaan. ”Te kaiketi valittelitte sitä, kuinka kukaan tässä kuningaskunnassa ei jaa kanssanne valtionne asioita koskevaa informaatiota.”
Brian piti päätään hieman kumarassa vaikuttaakseen nöyrältä. Arthur katsoi häntä kuin haluaisi murhata Brianin, luultavastikin juuri siksi, että Brian oli käyttänyt miehen omia sanoja häntä vastaan. Pian Arthurin ilme kovettui, hän istui alas ja vajosi tuoliinsa. Nenäänsä pitkin Brianiin poraavasti tuijottaen hän sanoi jäätävästi ”no aloita sitten.”
”Aivan”, Brian sanoi aloittaen selityksien ja tapahtumasarjojen kuvaamisen litanian, jonka kulkua hän oli ehtinyt vaunuissa hioa. ”Etenen kronologisessa järjestyksessä aloittaen kahdesta päivästä ennen taistelua.”
Nämä olivat alkusanat. Brian vilkaisi Arthuriin, eikä tarvinnut lupaa jatkaa.
”Armando selitti minulle, Marielle sekä upseeristolle suunnitelmansa tuolloin, kun taistelu oli vielä kahden päivän päässä. Suunnitelma oli, että pääarmeija pitäisi kuolleiden joukot kiireisinä samaan aikaan, kun me – siis minä, Armando ja Marie – hoitelisimme Friedrichin. Tällöin tulisi antaa perääntymiskäsky ja jättää kuolleet tappelemaan sekasortoisena joukkona toisiaan vastaan.”
”Tämäkö ei toiminut?” Arthur kysyi katsellen epäillen nenäänsä pitkin Brianiin.
”Sallikaa kun jatkan. Taistelun päivä tuli ja arkanialaiset kokoontuivat sankoin joukoin Dominin edustalle taistelumuodostelmaan. Armandon pitämän viimeisen puheen jälkeen etulinjat lähtivät liikkeelle ja niin lähdimme mekin, Armandon lentävän ratsun Milithin kyydissä.” Brian piti jälleen pienen paussin. ”Tästä eteenpäin voin kertoa taistelun kulusta vain meidän kolmen näkökulmasta Lightin kartanossa.”
”Luuletko, että minua muu kiinnostaakaan?” Arthur kysyi ärtyneesti. Brian ei vastannut, tunsi vain suurta inhoa miestä kohtaan ja jatkoi.
”Ylitettyämme kaupungin portit jouduimme kuolleiden ristituleen, mikä tehokkaasti esti pääsymme muutenkin vahvasti vartioitua kartanon pääsisäänkäyntiä kohti. Armando pelkäsi meidän joutuvan vaaraan, mikäli hän yrittäisi voimakeinoin murtautua kartanoon alakautta, mutta keksi nopeasti toisen reitin: majakkatornin huipulta saattaisi myös löytyä tie.”
”Melkoinen valopää”, Arthur sanoi paheksuvasti. Brian ei välittänyt.
”Nousimme yläilmoihin ja saavuttuamme parvekkeelle Armando lähetti Milithin pois. Huomasimme, ettei huoneeseen suurten peilimäisten lasiruutujen takana ollut ovea, joten Armando joutui tekemään sisäänkäyntimme itse.”
”Anna kun arvaan… kunnon potkulla?” Arthur keskeytti, ja tämän kasvoilla oli omituinen, pieni virne.
”Ei, leikkaamalla.”
Arthur äännähti jotenkin, mitä voisi luonnehtia murahdukseksi, ja antoi katseellaan ymmärtää jatkamisen olevan suotavaa.
”Astuimme suureen, omituiseen huoneeseen. Sisään pääsi - yllättävää kyllä - paljon valoa, lattiassa ja katossa kiemurteli koristeellisia kuvioita ja keskellä huonetta riippui outo, valaiseva pallo, mutta muutoin avara huone oli tyhjä. Emme aluksi ymmärtäneet huoneen tarkoitusta tai sen puoleen tienneet, miten sieltä tulisi päästä alas, mutta eipä sillä pian merkitystä ollutkaan.”
Arthurin kulmakarvat nousivat hivenen.
”Kuului kalahdus ja heti perään nopeaa, metallista kalkatusta. Huoneen reunamilla yksi lattiassa olevista ruuduista avautui. Armando arvasi, että siinä oli tulossa Friedrich, ja peruutti meidät kaikki huoneen vastakkaiseen nurkkaan.”
Nyt Arthurin kulmakarvat rypistyivät kuin hän epäilisi Brianin puheita, mutta mies ei edelleenkään pukahtanut.
”Hissin tuotua Friedrichin huoneeseen seurasi hetken hiljaisuus. Armando ja Friedrich lausuivat toistensa nimet, ja Friedrich – joka oli siis ollut selkä meihin päin – kääntyi nyt kasvokkain kanssamme.”
Arthur nosti hyvin laiskasti toista etusormeaan. ”Ihan vain näin mielenkiinnosta… miltä Friedrich näytti?”
Brian hämmentyi hienoisesti, hän ei ollut odottanut moista kysymystä. Hän mietti hetken, miten kuvauksen antaisi. ”Rotevalta. Hänellä oli vain toinen – oikea – käsi, ja hänen olemuksensa oli jämäkkä. Armandoa päätä pidempi. Hyvin kuivakat, harmaanoloiset kasvot; mustanhopeaiset, olkapäille asti ulottuvat hiukset.”
Muuta erityistä Brianin mieleen ei sillä hetkellä tullut, mutta Arthur vaikutti tyytyväiseltä. Nyökkäys kehotti jatkamaan.
”Armando aloitti syyttämällä Friedrichiä miekkansa varastamisesta. Friedrich kielsi syytöksen väittäen voittaneensa miekan rehdissä taistelussa ja lisäsi jopa oman syytöksensä väittämällä, ettei mikään Armandon yllä ollut tämän omaa.”
Arthrur hymähti. ”Friedrichin mentaliteetti oli, että mikäli veit jotakin kuolevan miehen käsistä, esine oli sinun…”
Brian antoi nopean, ilottoman hymyn odottamattomalle kommentille ja jatkoi.
”Tähän Armando vastasi laittamalla ruoskansa vyölleen ja puhuen suorastaan hilpeästi. Hän väitti, ettei voittaja heidän viime kohtaamisessaan ollut kukaan muu kuin Garand, joka oli iskenyt Friedrichin käden irti. Friedrich taas vastasi, että Garand oli keskeyttänyt juuri sen iskun, jolla hän olisi lopettanut Armandon.”
Brian epäröi hetken ja päätti uskaltaa kysyä. ”Ylhäisyys, tiedättekö te, millainen tuo kolmintaistelu oikein oli?”
Brian katsoi Arthuriin, joka katsoi mittaillen takaisin. ”En mielelläni muistele sitä päivää”, Arthur sanoi ja katsoi välinpitämättömänä sivulle. ”Mutta melko lailla noin Armandokin kertoi sen menneen. Kun Friedrich hyökkäsi Arkaniaan, hänen ensimmäiset kohteensa olivat Powerin perheen jäsenet. Sitä, miten hän heidät onnistui voittamaan, en tiedä” Arthurin ilme kylmeni ”mutta toisaalta isäni puolen suku oli jo pitenemässä määrin ollut sen verran retuperällä, etteivät he enää olleet maineensa veroisia.”
Arthur katsoi taas Brianiin ja puhui yhä välinpitämättömästi. ”Armando saapui juuri, kun Friedrich oli haavoittanut kuolettavasti isääni, ja kaksikko taisteli raivoisasti. Armando, joka noihin aikoihin oli vielä melko voimaton nulikka, otti määrättömästi turpiinsa vahvalta ja julmalta mestariltaan. Lopulta, Armandon ollessa nurkkaan ajettu, aseeton ja avuton, Garand astui esiin piilostaan ja Friedrichin sitä vähiten odottaessa iski tältä vasemman käden irti. Friedrich, joka oli pidellyt Armandon miekkaa oikeassa kädessään, lähti pakoon yhä aseesta puristaen, vakavasti haavoittuneena, Garand ja linnakaarti perässään.”
”Hetkinen” Brian keskeytti. ”Miten niin Garand astui esiin piilostaan?”
”Et kai luullut Garandin eksyneen paikalle sattumalta?” Arthur sanoi ilkeästi. ”Juurikin tässä salissa, Naturan valtaistuimen takana, hän odotti Friedrichin hyökkäyksestä saakka, että saisi sopivan tilaisuuden. Jos en paremmin tietäisi, niin väittäisin hänen odottaneen nimenomaan Armandoa saapuvaksi. Kun hän oli väsyttänyt Friedrichiä tarpeeksi, Garand iski.”
Brian hölmistyi hieman tajutessaan, että juuri siinä samaisessa salissa, missä hän nytkin seisoi, oli tapahtunut moinen veriteko. Hän katseli hetken ihmeissään ympärilleen kunnes käänsi katseensa takaisin Arthuriin.
”Hänkö siis piilotteli tuolla koko sen ajan, kun Friedrich murhasi Powereita hänen ympärillään?”
”Kyllä, hän jos kuka tiesi, ettei voittaisi Friedrichiä rehdissä kaksintaistelussa.”
”Miten pystyit edes katsomaan miestä, jos tiesit tämän?” Brian kysyi hieman ärtyneenä.
”Koska olisin itse tehnyt samoin”, Arthur sanoi ja antoi merkitsevän katseen. Asia oli selvästi loppuun käsitelty, ja Brian koetti muistella, mihin oli jäänyt.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 14:59 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #103 : 01.Syyskuu 2009, 22:32 » |
|
XLI: Hänen Dianansa, osa 2
”No, Friedrich syytti tämän jälkeen Armandoa huonosta työstä meidän koulutuksemme kanssa. Armando otti nokkiinsa syyttäen vastavuoroisesti Friedrichiä saamastaan huonosta opetuksesta. Näin keskustelu päätyi meihin, ja Friedrich kysyi, mitä Armando meistä oikein halusi. Friedrich syytti häntä varsinkin siitä, ettemme ole koskaan tappaneet ketään.”
”Suoraan sanoen” Arthur keskeytti kuuluvasti. ”Olin itsekin ihmeissäni, kun Armando väen vängällä halusi ottaa teidät mukaansa Dominiin. Itse olin alun perin ideaa vastaan, sillä teidän kokemuksellanne – joka siis on pyöreä nolla – olisitte luultavasti vain olleet ihmisten tiellä. Jatkahan, niin kuulen, pitikö arvaukseni paikkaansa.”
Brian inhosi miestä aina vain enemmän – ehkä osin siksi, että mies oli oikeassa - mutta muuta voimatta jatkoi raporttia.
”Armando väitteli Friedrichin kanssa siitä, oliko kaikkien eteen tulevien tappaminen mahtavampaa kuin heidän pitämisensä hengissä. Tähän Friedrich vastasi kutsumalla Armandoa röyhkeäksi ja väitti, että Armandon kädet olivat enemmän veressä kuin hänen omansa…”
Brian piti taas pienen tauon ja epäröi. Hän tiesi, ettei kuningas varmasti pitäisi tämänkaltaisista tauoista, mutta hänen oli pakko saada tietää…
”Sir, pitääkö Friedrichin väite paikkaansa?”
”Miksi et kysy häneltä itseltään?” Arthur sanoi töykeästi. Brian epäröi hetken: hän ei haluaisi hypätä vielä keskustelun tässä vaiheessa taistelun viimeisiin tapahtumiin, ja yritti keksiä jonkin syyn, jolla saisi Arthurin puhumaan ilman, että vihjailisikaan mitään taistelun tapahtumiin – ollen samalla rehellinen. Kun hän tuota sanaa pyöritteli mielessään hetken, hän keksi mitä parhaimman vastauksen.
”Minulla on aavistus, että Armando ei ole aivan rehellinen kanssamme häntä itseään koskevista asioista.”
Brian katsoi niin rauhallisesti kuin pystyi Arthurin tutkimattomiin kasvoihin toivoen valinneensa oikeat sanat. Arthur katsoi ensin välinpitämättömästi kynsiään, mutta käänsi sitten silmänsä vastaamaan suoraan Brianin katseeseen.
”Armando Lucia ei ole mikään kuoropoika”, hän sanoi tylysti, ja Brian tunsi ikävän pistoksen rinnassaan. ”Sen jälkeen, kun hän pääsi Friedrichin hellästä opista, tiedän hänen surmanneen satoja. Sen jälkeen, kun Morgan petti tämän maan, tiedän hänen tappaneen tuhansia. Tapattaneen luultavasti vieläkin enemmän.”
”Miksi?” kysymys purkautui Brianin huulilta ennen kuin hän ehti hillitä itseään. ”Mikä ihme oikein voi ajaa hyvän miehen sellaisiin veritekoihin?”
”Brian, olet uskomattoman naiivi” Arthur sanoi halveksuen. ”Sinäkin annoit Armandon hyväntahtoisen charmin hurmata itsesi, etkä ollenkaan nähnyt, että mies ui veressä.”
Arthurin ilme porautui Brianin silmiin. ”Armando on hyvin armoton mies. Toki se tulee esiin vain tietyissä erityistilanteissa, mutta kun todistin tätä, niin huomasin, että Armandolla on luultavasti minua ja Morganiakin kylmempi sielu. Myönnän toki kyllä, että poikamainen hymyily, energisyys ja ajamansa asian puolesta taisteleminen ovat myös hänen luonteenpiirteitään, mutta auta armias, mikäli asetut häntä vastaan…”
Arthur pudisti muutaman kerran laiskasti päätään. Brian näki tämän jopa virnistävän hetkellisesti, eikä osannut kuvitellakaan miksi. ”Kun Armando pääsi pois Friedrichin opista ja liittyi siihen isäni pikku kirjakerhoon, oli hän vielä nuori ja vailla tarkkaan määriteltyä toimialuetta. Isäni sitten keksi, että Armando voitaisiin laittaa hyötytoimiin, ja pisti Armandon poliisihommiin.”
”Poliisihommiin?” Brian kysyi epäuskoisena. Arthur nyökkäsi syvään.
”Eipä ollut Arkaniassa täysin rauhallista noihinkaan aikoihin. Rikollisuus rehotti, ja varsinkin eräs joukko luopiovelhoja, Punapäiden veljeskunta, tuotti ongelmia. Armando alkoi sitten kierrellä maaseutua, ja tällöin tulikin esille hänen synkkä puolensa: hän ei uskonut toiseen mahdollisuuteen.”
”Mitä se tarkoittaa?” Brian kysyi varauksella, arvaten jo vastauksen.
”Sitä, että mikäli Armando sai sinut kiinni rötöstelypuuhista, kuolit.”
”Mitä” Brian henkäisi. Se tuntui turhan kohtuuttomalta, eikä hän pystynyt uskomaan, että Armando olisi voinut kyetä moisiin tekoihin.
”No hyvä on, ehkä se oli liian äärimmäinen termi”, Arthur sanoi nyrpistäen nenäänsä. ”Mutta totuus on, että mikäli teit jotakin epäoikeutettua, et ollut Armandon silmissä enää ihminen, vaan jonkinlaista arvotonta pohjasakkaa, jolla ei ollut mitään väliä. Heidän kohtalonsa vaihteli elinkautisesta vankeudesta kuolemantuomioon – ja Armando oli usein näissä tapauksissa niin tuomari kuin pyövelikin. Varsinkin raiskaajat saivat erityisen kovan kohtalon: julkisen häpäisyn, julkisen kidutuksen ja lopulta julkisen kuoleman. Rikollisuus väheni koko maassa luultavasti vain Armandon aiheuttaman pelon, ei tehokkaan hallinnon, ansiosta.”
”Eikö tuollainen poliisitoiminta johda kauhuun myös rehellisen kansan keskuudessa?” Brian kysyi epäillen. ”Olen saanut sen käsityksen, että Armando olisi ollut melko pidetty ympäri valtakuntaa…”
Arthur virnisti. ”No, Armandolla oli omanlaisensa oikeudentaju. Hän vihasi automaattisesti ylimielistä yläluokkaa, jonka kanssa joutui olemaan tekemisissä, ja Richardin antamilla valtuuksilla usein piti poliisitehtävien lomassa huolen myös siitä, että alueella olevan kreivin, ylhäisyyden tai muun johtajan usein epäoikeutetusti kasaamat varat olivat pian tasaisesti jaettuna alueen köyhemmälle väestölle. Hän sai siis mainetta sekä onnen tuojana että rikollisuuden poistajana – tosin kukaan ei puhunut siitä, miten hän sen poisti: poissa silmistä, poissa mielestä oli yleinen mielipide Armandon hoitamista rikollisista.”
Arthur nosti katsettaan ylöspäin kuin muistelisi jotakin. ”Sitten veljeni teki oikein keljut temput ja koko valtakunta suistui kaaokseen. Annoin armeijan ja sotajoukkojen komennon Armandolle sekä vapaat kädet ongelman hoitoon – tosin vain muutamalla määrittämälläni toimintalinjalla – sillä uskoin Armandon kokemuksensa kautta selviävän taakasta parhaiten. Siitä, kuinka oikeassa olin, en tiedä, sillä vaikka olen odottanut jo yli kymmenen vuotta” – Arthruin kasvoille tuli myrkyllinen irvistys – ”ei hän ole edistynyt niin Naturan kuin Lightinkaan osan löytämisen kanssa. Ruumiita hän on kyllä onnistunut tuottamaan, niin meidän kuin vihollistemme joukoissa, mutta ilmeisesti hänkään ei täysin ymmärtänyt, ettei sillä ratkaista ongelmaa.”
Arthurin katse kääntyi hitaasti takaisin Brianiin. Ilme oli hapan. ”Ehkä hän uskoi, että tarpeeksi vihollisia tappamalla hän saisi jotakin aikaan. Oletus ei ole perusteeton, sillä Merlinin nimeen, Brian, Armando ei nauttinut mistään niin paljoa kuin kunnon taistelusta. Useammin kuin kerran olen nähnyt hänen silmissään syttyvän verenhimoisen hullunkiillon hänen jouduttuaan taistelun hurmoksen valtaan, eikä tulos ole koskaan ollut hyvä hänen vastustajalleen. Ainoat poikkeukset olemme minä ja Morgan, jotka häntä vastaan areenalla taistellessamme – voi, siitä tuntuu olevan ikuisuuksia – annoimme hänelle niin pahasti selkään, ettei hän kävellyt moneen päivään. Ja häiritsevintä oli, että mies näytti tuolloinkin nauttivan olostaan.”
Brian katsoi lattiaan. Kuvaus osui kyllä nappiin sen kanssa, mitä hän oli todistanut Lightin kartanossa. Hän puri hammasta ja päätti jatkaa raporttia nähden mestarinsa nyt ikävässä valossa.
”Minä taidan ymmärtää”, Brian sanoi katkerasti.
”Itse asiassa tuskin ymmärrät”, vastasi Arthur katsoen kynsiinsä. ”Sillä et tiedä vielä läheskään kaikkea monimutkaisesta miehestä nimeltään Armando Lucia. Mutta minäkin soisin sinun jatkavan raporttiasi Dominista.”
Brian muisteli mihin oli jäänyt. ”Niin tuota. Armando ei kieltänyt väitettä vaan väitti itse Friedrichin tehneen hänet sellaiseksi, mikä hän on. Tähän Friedrich vastasi jotakin sen suuntaista, että Armando oli halunnut tullakin sotilaaksi ja Friedrich oli vain käyttänyt asianmukaisia metodeja. Hän syytti Armandoa tekopyhyydestä, sillä hänen mukaansa Armando pystyi oikeuttamaan itselleen monenlaisen tappamisen. Hän mainitsi myös Armandon loppukokeen.”
”Se ei ole yllättävää” Arthur sanoi. ”Loppukoe liittyy olennaisesti Armandon myöhempien vaiheiden motiiveihin ja toimintatapoihin. Olettaisin heidän puhuneen aiheesta lisääkin, joten jatka, haluan kuulla mitä.”
Brian hölmistyi hieman Arthurin sanoista: mistä Arthur tiesi, mitä Armando ja Friedrich olisivat mahdollisesti voineet puhua? Kaiken lisäksi Armandon loppukoe, jonka luonnetta Brian oli pystynyt vain arvailemaan, alkoi kiinnostaa häntä yhä enemmän, mutta hän ei uskaltanut kysyä asiasta erikseen.
”No, tässä kohtaa miehet alkoivat puhua motiiveista. Armando tivasi näitä Friedrichiltä, joka vastasi näiden olevan samat kuin Armandolla.”
”Mitähän ne mahtoivat olla?” Arthur kysyi katsoen epäuskoisesti Brianiin.
”Friedrich väitti haluavansa paremman Arkanian” Brian sanoi ja jätti tauon siltä varalta, että Arthur olisi halunnut kommentoida. Muuta mies ei kuitenkaan antanut kuin happaman ilmeen, joten Brian jatkoi. ”Armando protestoi kyseenalaistaen Friedrichin metodit. Tässä vaiheessa Friedrich syytti Armandoa jälleen tekopyhyydestä väittäen tietävänsä Armandosta asioita, joita hän ei meille – ja oletettavasti teillekään – paljasta.”
Brian huomasi, että Arthurin valppaus ja mielenkiinto Briania kohtaan nousivat nopeasti. Miehen katse oli tutkiva, odottava, ja mikä tärkeintä, Brianissa.
”Armando selvästi yllättyi näistä sanoista, ja tulevien paljastusten aikana oli melko selvää, että hän oli niistä tietämätön. Friedrich kertoi ensimmäisenä…” Brian piti hetken tauon, eikä osannut itsekään sanoa miksi ”…että kuolleiden taudin oli kehittänyt Hendrick Fetter.”
Arthurin kulmakarvat nousivat ja tämän katse siirtyi kattoon. ”Sehän selittääkin paljon”, hän sanoi laiskasti ja tuntui puhuvan itselleen. ”Hendrick Fetter löydettiin vähän sotajoukon Dominiin lähdön jälkeen kuolleena asuinsijoistaan. Hirttäytynyt, selvä itsemurha. Motiivi ainakin tuli nyt ilmi: vastuuntuntoinen Fetter ei ilmeisesti enää kestänyt syyllisyyden taakkaa, vaan katsottuaan hoidon keksittyään hyvittäneensä tekonsa päätti ansaitsevansa kuoleman. Kyllä, nyt se käy järkeen…”
Brian lamaantui hetkeksi tiedosta. ”Mutta se ei ole totta!” Hän sanoi neuvottomana. ”Friedrich kertoi napanneensa vain taudin esiasteen Hendrickiltä ja jalostaneensa sen itse sopivaan muotoon! Ei Henrick ollut petturi tai vakooja, se oli-”
”Derechil Abir-Ossan?” Arthur sanoi voimakkaasti keskeyttäen Brianin. Brian meni täysin hämilleen.
”Kuinka te voitte-”
”Minähän sanoin, että kaikki käy nyt järkeen” Arthur sanoi jälleen keskeyttäen. ”Hendrick jätti viestin, missä hän kertoi ummet ja lammet epäilyksistään Derechiliä kohtaan. Myönnän, että olin hölmö antaessani Garandin pienten tuttavuuksien päästä näin lähelle itseäni, mutta syy kaaokseen on osittain myös Armandon, joka asioita laitoksessa hoiti. No, Derechilistä meidän ei enää tarvitse huolehtia, sillä Lenian alueen lähistöltä, kalliokuution alueelta, on löydetty karhujen raatelema lihakasa, joka luultavimmin joskus oli Derechil.”
”Eikö hän maininnut mitään kuolleiden taudista? Tai siis, sehän kaiketi oli hänen pääasiallinen syynsä itsemurhaan?”
”Kyllä hän siitä mainitsi, ja nyt palaset loksahtavatkin paikoilleen: minä alun perin käskin häntä kehittää tuon taudin.”
Niin suuri epäusko valtasi Brianin, ettei hän saanut sanaa suustaan.
”Tietenkin kyseessä oli tuo taudin esiaste, mistä Friedrich puhui, en minä tarvinnut useampaa katastrofia kansaani tuhoamaan. Käskin Hendrickiä kehittämään jotakin, mikä toimisi ainoastaan Friedrichin sotilaisiin ja poistaisi ongelman kerralla päiväjärjestyksestä. Hendrick sanoi lopulta sen olevan mahdotonta, väitti ’komplikaatioiden’ ilmestyneen, ja siihen projekti jäikin. Seuraavaksi sitten kuulinkin omituisesta taudista, joka hyvää vauhtia muutti kansaani Friedrichin orjasotilaiksi…”
Arthur tuhahti ja käski jatkamaan. Brian kokosi ajatuksiaan hetken.
”Sitten he taisivat puhua Benoruksesta…”, hän sanoi, mutta Brian ei ehtinyt kunnolla aloittaakaan Arthurin jo keskeyttäessä.
”Mikäli Armando olisi suostunut pitkällä tikullakaan koskemaan Garandin arkistoihin, hän olisi tiennyt tuosta tapauksesta. Koska tuskin pystyt tarjoamaan minulle uutta informaatiota kyseisestä tapahtumasta pyydän, että menet eteenpäin.”
Brian hieroi kasvojaan, eikä osannut päättää, oliko Arthurin välikommentointi ärsyttävää vai ei. Pikaisen muistelun jälkeen raportti jatkui.
”Nyt Armando, nämä paljastukset kuultuaan, oli vihainen ja väitti Friedrichiä pelkuriksi, koska tämä ei koskaan ilmestynyt taistelukentälle. Friedrich taas nimitti Armandoa hölmöksi – no hyvä on, idiootiksi – väittäen, etteivät johtajat itse taistele. Armando väitti olevansa mahtavampi, koska oli selvinnyt noista taisteluista, mutta Friedrich ottikin uuden lähestymissuunnan siirtäen huomion sotilaisiin, jotka taisteluissa taistelivat. Hän väitti Armandon huijanneen sotilaat mukaansa valheellisilla kuvilla urhoollisuudesta sekä isänmaallisuudesta ja lopulta kysyi, miten Armando kehtasi väittää häntä pahaksi.”
”Tässä kohtaa Armando oli silminnähden raivoissaan. Hän kutsui Friedrichiä massamurhaajaksi ja ruumiiden häpäisijäksi, väittäen Friedrichin toimineen vain jonkin vanhan kaunan tähden. Friedrich kieltäytyi edelleenkin selittämästä todellisia motiivejaan ja käänsikin tilanteen Armandoa vastaan. Friedrich sanoi Armandon oikeuttavan veritekonsa yhteisellä hyvällä ja toi esiin myös Armandon vanhan kaunan, jonka takia väitti hänen taistelevan.”
”Minähän sanoin” Arthur sanoi jämäkästi. ”Vanhat kaunat, motiivit, toimintatavat… en ollenkaan ylläty näiden elementtien olevan osa heidän väittelyään. Loppujen lopuksi kummallakin on hyvin erikoinen mielikuva siitä, mikä on oikein ja sallittua.”
Brian ei sanonut mitään, sillä hän oikeastaan toivoi, että Arthur jatkaisi kertomusta Armandosta. Hän toivoi voivansa ymmärtää Armandoa edes jotenkin, mikäli kuulisi nuo Armandon elämän karumman ajan tapahtumat. Arthur taisi selvästi huomata tämän ja puhui.
”Armando sai todellakin huutia Friedrichin opissa. Hän kertoi usein, kuinka julmasti mies häntä koulutti, mutta varoi visusti valittamasta tästä isälleni: oliko kyseessä sitten urheus vai Friedrichin uhkailu, sitä en tiedä. Eikä pölkkypää-isäni osannut ollenkaan epäillä, että hänen hyvä ystävänsä Friedrich voisi mahdollisesti olla tyytymätön tuohon Richardin antamaan kouluttamistehtävään. Vaikka Armando olisi sinimustana ryöminyt hänen vierellään, olisi isäni vain rohkaissut jatkamaan samalla urheudella koulutuksen kanssa. Ja voin kertoa, että Armando, vaikka onkin aina ollut lahjakas, ei mitenkään pärjännyt Friedrichille taistelussa, koskaan. Mutta Armando ei kuollut, vaikka Friedrich olisi luultavasti voinutkin lavastaa moisen tapahtuman onnettomuudeksi; ei, Armando nousi aina ja tuli kuin tulikin vuosien myötä voimakkaammaksi. Lopulta vain minä, Morgan ja Friedrich olimme todistetusti häntä voimakkaampia. Armandon alkaessa lähestyä kahdettakymmenettä ikävuottaan Richard sitten vaati, että koulutus saataisiin päätökseen, ja niin Friedrich järjesti… loppukokeen.”
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 14:59 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #104 : 01.Syyskuu 2009, 22:49 » |
|
XLI: Hänen Dianansa, osa 3
Brianin mielessä pyöri monta erilaista mahdollisuutta loppukokeeksi, joissa kaikissa esiintyi sama kohtaus: Friedrich satuttaa Armandoa. ”Millainen tuo koe sitten oli?” Brian kysyi arastellen.
”Hyvin yksinkertainen” Arthur sanoi vakavasti. ”Armandon tuli tappaa joku.”
Brianille nuo sanat olivat aiheuttaa shokkireaktion. ”Mitä? Tappaa joku? Tuo on- tuohan on sairasta!”
Arthur katsoi syvään Brianin pöyristyneisiin kasvoihin. ”Friedrich luultavasti suunnittelikin koko jutun ansaksi. Epäilen hänen uskoneen, ettei mallikas ja selvästi korkean moraalin omaava Armando kykenisi moiseen, jättäen hänet jälleen Friedrichin vapaaseen käsittelyyn. Armando sai jopa melko vapaat kädet tehtävän suorittamiseen: sillä, miten tai kenet hän surmaisi, ei ollut merkitystä Friedrichille. Mikäli hän jäisi kiinni teostaan, joutuisi hän siitä yksin vastuuseen, mutta pelko ei ollut järin suuri: paremmissakin asutuskeskuksissa sivukujalle puukotettu juoppo tai huora sai hyvin vähän huomiota osakseen. Friedrichillä oli vain yksi sääntö: Armandon tuli tuoda mukanaan todiste siitä, että oli suorittanut tehtävänsä.”
”Todiste?” Brian sanoi kammoksuen. ”Tarkoitatko jotakin ruumiinosaa?”
”Sitä luulisin Friedrichin tarkoittaneen, ja niin luuli Armandokin. Toki uskon, että Armandon mielessä kävi useastikin viedä Friedrichille valheellinen todiste – sian sydän vaikkapa – mutta Friedrichillä oli omassa kaupungissaan kyllä sen verran silmiä kaduilla, että hän olisi jäänyt melko nopeasti kiinni.”
”Mitä hän sitten teki? Murhasiko hän lopulta jonkun?”
”Odotahan nyt”, Arthur sanoi laiskasti, mikä aiheutti suurta ärtymystä Brianissa. ”Armandolle testi oli kova pala. Mies kun oli aina ollut sitä mieltä, että kaikkea varten täytyy olla jonkinlainen oikeutettu syy. Hänen pientä mieltään luultavasti kiusasikin se tosiasia, että mikäli hän todella suorittaisi tuon tehtävän, ei jonkun elämän päättymiseen olisi mitään muuta pätevää syytä kuin Friedrichin sadistinen mieli. Eikä tuo syy ilmeisesti ollut Armandon mielestä tarpeeksi hyvä toisen hengen viemiseen.”
”Hänkö ei siis tehnyt sitä?” Brian kysyi arvaten jo toivovansa turhia.
”Voi, toki teki. Hän vain tarvitsi paremman syyn.”
Arthur korjasi asentoaan kääntäen katseensa jälleen kattoon kuin muistellen jotakin. ”Armandolla meni koko päivä uneliaassa transsissa, jossa hän pohti tekisikö sen vai ei. Hän ei kerta kaikkiaan keksinyt ketään, joka todella ansaitsisi kuolla… tai kenet hän sen puoleen pystyisi tappamaan. Illan tullessa hän liikkui kaupungin slummeissa, päämäärättömänä, kun hän äkkiä kuuli huudon. Kiiruhdettuaan syrjäkujan päähän hän löysi miehen, joka yritti raiskata nuorta naista.” Arthurin kasvoille vääntyi sairas virne. ”Voin hyvin kuvitella, että Armandon päästä kuulunut naksahdus kuului hyvin. Aseettomana ja hillittömän raivon vallassa hän hyökkäsi yllättäen miehen kimppuun, kaatoi maahan ja hakkasi paljain käsin kuoliaaksi.”
Arthurin katse laskeutui takaisin Brianiin. Ilme muuttui vakavaksi. ”Uskon erittäin vahvasti, että tuona iltana, istuessaan hengettömän miehen päällä ja katsoessaan mitä oli tehnyt, Armando loi ajatuksen yhteisestä hyvästä. Tuo henkilö oli uhannut nuorta naista, oli häpeäksi ja vaaraksi yhteiskunnalle, ja tehty työ oli näin ollen oikeutettu tappo. Oikeutettu tappo. Samaa ideaa yhteisestä hyvästä hän lopulta käytti satojen ja tuhansien ihmisten kohtaloista myöhemmin päättäessään.”
Brian oli järkyttynyt. ”Nyt minä ymmärrän… Arthurin tuhottavaksi määrätyt kylät, tuhannet kuolemaansa marssivat sotilaat, laitoksessa protestoivien ihmisten teurastaminen – kaikki tuo oli ollut Armandolle vain numeroita papereissa, pakollisia ja korvattavissa olevia uhrauksia!”
”Mitä hän sitten vei Friedrichille?” Brian kysyi synkkänä. Arthur virnisti omituisesti.
”Siinä Armando heittäytyikin nokkelaksi: hän lainasi läheisestä talosta veitsen ja, ajatellen sen olevan sopiva osa vietäväksi, leikkasi irti miehen sukupuolielimen. Voin vain kuvitella ilmeen Friedrichin kasvoilla, kun hän avasi laatikon, jossa todiste taposta oli…”
Brian ei halunnut yrittääkään kuvitella moista sairasta toimitusta ja pudisti päätään. "Kuinka voitte tietää tämän?" Brian kysyi hämillään. Arthur tuhahti.
"Miten luulisit? Armando itse kertoi. Tai no, yhteisen hyvän hän jätti mainitsematta, mutta muutoin hän selitti oikein tarkkaan, lähes nautiskellen, tuon illan tapahtumat. Ei tarvitse olla kummoinenkaan nero ymmärtääkseen, että tuo oli tapahtuma, joka muutti Armandon henkilökuvaa radikaalisti. Aika lailla jokainen, joka tunsi hänet ennen loppukoetta, yllättyi muutoksesta, joka hänessä näkyi."
”Muuttui? Miten muuttui?” Brian kysyi peläten vastausta. Arthur naurahti voimallisesti niin, että sali kaikui hetken, ja käänsi sitten hullunomaisen hilpeät kasvonsa Brianiin.
”Brian, voisitko sinä ikinä kuvitella, kaiken tämän Armandon kanssa viettämäsi ajan jälkeen, että Armando olisi joskus väittänyt tappamisen olevan väärin?”
Brian epäröi. Itse asiassa hän pystyi hyvin kuvittelemaan nuo sanat Armandon äänellä lausuttuna: olihan mies jättänyt itsestään muutenkin melko ritarillisen kuvan monen ihmisen mieleen. Brian epäilikin, että Arthur oli yrittänyt kohdentaa Brianin huomion siihen, että Armando oli murhannut monia, mutta sanavalinta oli Brianista ehkä hieman huono. Arthur jatkoi odottamatta vastausta, jota Brianilla ei olisi ollut antaakaan.
”No, tuon illan jälkeen hän ei enää voinut sanoa niin… ei siksi, että muuten hän olisi ollut tekopyhä, vaan yksinkertaisesti siksi, ettei hän enää ajatellut niin! Nuoruudessaan Armando kunnioitti elämää ja pyrki aina löytämään jonkinlaisen kultaisen keskitien, mutta huomattuaan tuolla syrjäkujalla, miten helposti ongelman hoitaminen saattoi käydä, miten helposti pahuuden voisi kitkeä, Armando niin sanoakseni heittäytyi laiskaksi…”
”Mitä se oikein tarkoittaa?” Brian kysyi kammoksuen. Arthur virnisti julmasti.
”Se tarkoittaa lähinnä sitä, että ellei Armando olisi suorittanut tuota loppukoetta, meillä olisi paljon enemmän sotavankeja…”
”M-mutta…” Brian haparoi neuvottomana. ”Te silti luotitte Armandoon?”
Arthur katsoi säälimättömästi Brianiin. "En minäkään ole niin sokea kuin mitä annoin Armandon luulla: tiesin vallan mainiosti, että mies halveksi minua eikä taistellut ainakaan minun puolestani. Mutta vaikka tiesinkin hänen käyttävän tuota naurettavaa yhteisen hyvän konseptia tekojensa oikeutuksena, minä annoin hänen jatkaa touhujaan. Sillä loppujen lopuksi, mikäli Armando todella tahtoi vain parasta Arkanialle, hän etsi Merlinin veren osia yhtä suurella tarmolla: ne kun ovat ainoa keino lopettaa tämä farssi."
Iloton hymy kiri Brianin kasvoille: hän ei tiennyt mitä sanoa. Osittain hän tunsi surua siitä, millaiseksi Armando oli osoittautunut, ja raskain mielin päätti jatkaa raportin antamista toivoen, ettei Arthur heittäisi vieläkin enemmän kuraa Armandon niskaan.
"No, palatakseni tapahtumiin Dominissa... miehet väittelivät kiivaasti, ja lopulta Armando sanoi, että Friedrich oli Armandon isän murhaamalla aloittanut koko sekasorron ajan." Brian katsoi alentuvana Arthuriin. "Hän tarkoitti Richard Poweria."
Arthur näytti enemmän yllättyneeltä kuin koskaan aikaisemmin. Lähes kaikki viitteen ärtyneisyydestä tai välinpitämättömyydestä hukkuivat siihen hetkelliseen hämilliseen ilmeeseen, joka tämän kasvoille nyt tuli.
"Väittämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Friedrich kertoi olevansa yksi niistä kolmesta henkilöstä, jotka tiesivät Armandon todellisesta menneisyydestä."
"Ketkä ne muut olivat?"
"Garand ja Richard."
Arthur vajosi syvemmälle tuolissaan näyttäen hieman miettivältä, mutta katsoi silti Brianiin. "Mitä Friedrich kertoi?"
"Hän kertoi tarinan Amanda Lucia -nimisestä tytöstä, joka oli tullut yllättäen raskaaksi, joutunut tämän johdosta perheensä hylkäämäksi ja lopulta antanut lapselle isänsä nimen. Mielenkiintoisinta tarinassa oli, että tyttö oli kuollessaankin - hän siis kuoli synnytykseen - väittänyt olevansa neitsyt."
Arthurin kulmakarvat rypistyivät, mutta välikommenttia ei tullut. "Friedrich sitten kertoi Richardin löytäneen Armandon, uskoneen tämän olevan neitseellisesti syntynyt ja ottaneen tämän huostaansa Friedrichin ja Garandin vastaväitteistä huolimatta. Loput taidattekin tietää minua paremmin."
Arthur asetti toisen kämmenensä kasvoilleen ja näytti jopa hieman väsyneeltä. "Nyt käy tuoltakin osin kaikki järkeen”, hän sanoi ja huokaisi. ”Itsekin joskus suorastaan ihmettelin, mitä hemmettiä Armando, jonka taustoja kukaan ei tuntunut tietävän, oikein teki Powerin perheen palatsissa. Armando kun ei itsekään tiennyt menneisyyttään, ja samaa väitti myös se perhanan Richard. Suorastaan ällistyttävää röyhkeyttä hänen osaltaan, täytyy myöntää. Vai että Amanda Lucia ja neitseellinen syntymä? Ketunmarjat. Todennäköisintä on, että Richard oli itse siittänyt tytön…"
Arvellen saavansa jatkaa Brian veti henkeä ja jatkoi raporttia. "Nyt Friedrich paljasti, että oli tarkoituksella houkutellut Armandon - ja meidät siinä samalla - luokseen palatsiin. Hän sanoi, ettei hän pelännyt niin Armandoa kuin meitäkään, sillä hänellä oli jotakin, mihin Powerin perhekin oli kukistunut."
Brianin vetäessä henkeä uutta lausetta varten hän ymmärsi äkkiä, että nyt saattaisi nousta myrsky, ja valmistautui henkisesti.
"Armando sanoi tietävänsä tämän, kertoi tietävänsä, mikä se on, ja sanoi sen olevan hänen siellä olonsa tarkoitus."
Arthurin reaktio oli hivenen lievempi kuin mitä Brian oli odottanut, mutta erittäin selvä joka tapauksessa. Ällistyneen ja ärtyneen ilmeen välimuoto rävähti miehen kasvoille, hän kurottautui edemmäs tuolissaan ja antoi Brianille jakamattoman - ja suorastaan selitystä vaativan - huomionsa. Brian nielaisi ja jatkoi.
"Friedrich tuntui tietävän, että Armando tiesi tämän, ja sanoi moisten unelmien olevan turhia. Hän tivasi sen sijaan Armandolta tietoa Lightin osan olinpaikasta."
Yhä ärtyneempi ja lähes hullu ilme piirtyi Arthurin kasvoille. Brian tiesi, että nyt tulisi huuto, ja puhui ytimekkäästi.
"Armando sanoi, ettei osa ainakaan ole Dominissa."
"MITÄ?" Arthur räjähti ja ponkaisi ylös tuolistaan katsoen raivoissaan Briania. Mies hengitti tiiviisti suupielistä näkyvien hampaiden välistä eikä näyttänyt saavan sanaa suustaan. Brian oli odottanutkin tuota reaktiota ja jatkoi, toivoen tyydyttävänsä Arthurin tiedonhalun ilman, että mies saisi karjuttua enempää.
"Friedrich näytti tietävän tämänkin", Brian sanoi ja huomasi Arthurin keskittyvän tarkasti kuuntelemaan - tosin mies hengitti yhä hampaidensa välistä. "Hän kysyi, onko Lightin osa samanlainen kuin Darkin osa. Enemmän tai vähemmän oli Armandon vastaus."
Arthur henkäisi nopeasti ja näytti tuijottavan tyhjyyteen raivoisa hullunkiilto silmissään. Hän laskeutui istumaan hitaasti takaisin tuolilleen, puristi toista nyrkkiään raivoisasti ja tarkensi vihaisen katseensa lopulta taas Brianiin. "Jatka!"
"Nyt Friedrich väitti tietävänsä, missä osa on, ja sanoi, ettei tarvitse meitä enää. Armandon kysyessä, eikö hän havittele Marieta, Friedrich paljasti, ettei hän tavoitellutkaan Merlinin verta vaan halusi tuhota juoman osat."
Arthur painoi kämmenen suulleen. Hänen laajentuneet silmänsä poukkoilivat ärtymyksestä rypistyneen otsan alla hetken aikaa vailla kohdetta, ja Brian oletti tämän miettivän jotakin. Kun katse jälleen palautui häneen, Brian jatkoi.
"Nyt Armando otti taas ruoskansa esiin ja sanoi estävänsä Friedrichin aikeet. Molemmat tunnustivat vihansa ja ottivat taisteluasennot."
"Missä te kaksi olitte?" Arthur kysyi kiihtyneenä ja katsoi ankarasti Brianiin. Brian puri huulta.
"Me peräännyimme pois heidän tieltään seinustalle."
Arthur tuhahti äänekkäästi, katsoi Brianiin hetken halveksuen ja vaati jatkamaan.
"No, he alkoivat taistella. Friedrich oli melko lailla niskan päällä lähes koko taistelun ajan, mutta kumpikaan ei säästellyt iskujaan.” Brian piti pienen paussin ja päätti, etteivät yksityiskohdat itse taistelusta olleet kovin tärkeitä, ja hyppäsi suoraan loppuun. ”Taistelu taukosi kunnolla vasta sen jälkeen, kun Friedrich antoi Armandolle rajun iskun päähän, mikä heitti miehen hetkeksi aikaa lattialle. Armando oli tuolloin jo aseeton, mutta nousi ylös suorastaan onnellisella ilmeellä. Sanoen olevansa kiitollinen Friedrichin antamasta tuskasta hän ehdotti molempien vaihtavan kerran iskuja. Armando paljasti kaulansa ja antoi Friedrichin lyödä täydellä voimallaan."
"Ei hän siihen kuollut! Jatka!" Arthur ärisi raivoissaan, mikä osaltaan yllätti Brianin. Arthur tuntui arvaavan yllättävän paljon oikein taistelun kulusta.
"Ei, hän ei kuollut siihen, vaan miekka jäi Armandon kaulalle kuin kirves puuhun. Nyt hän tarttui Friedrichiä ranteesta ja potkaisi tätä mahaan koko voimallaan, mikä tehokkaasti päätti taistelun Armandon eduksi. Friedrich vajosi kakomaan lattialle Armandon seisoessa miekan kanssa tämän edessä. Armando ei kuitenkaan käyttänyt miekkaa Friedrichiin vaan sinkosi sen yllättäen ikkunoiden läpi mereen."
"Miksi ihmeessä?"
"Hän sanoi, ettei Friedrich ansaitse kuolla sen aseen kautta, joka oli vienyt häneltä kaiken tärkeän. Hän pyysi meitä sen sijaan tuomaan ruoskansa, minkä me teimme. Hän lausui hyvästit Friedrichille ja kohotti kätensä, mutta juuri silloin asiat kävivät… monimutkaisiksi."
"Miten niin monimutkaisiksi?" Arthur tivasi. Brian huokaisi nopeasti.
"Sillä hetkellä ikkunoiden ohi alkoi lennellä omituisia olioita, jotka eivät kuuluneet niin arkanialaisten kuin kuolleidenkaan joukkoihin." Brian katsoi vakaasti Arthuriin. "Morganin joukot saapuivat."
"Morganin?" Arthur älähti ja näytti hetken aikaa jopa neuvottomalta. "Mitä hän siellä teki? Oliko hän siellä?"
"Siitä minä en tiedä, Armando vain sanoi, että joukot kuuluivat Morganille. Armando oli ensin kauhuissaan tapahtumien käänteestä ja käski meidän sitten häipyä tornista. Hän kutsui Milithin, antoi meille omituisen raketin ja käski laukaista sen näkyvältä paikalta; raketissa oli sotajoukon perääntymiskäsky. Marie otti raketin, käännyimme... sitten kaikki meni pieleen."
"Millä tavalla?" Arthur kysyi säälimättömästi. Brian nielaisi.
"Friedrich oli ilmeisesti koonnut tarpeeksi voimia loitsiakseen jonkinlaisen taian meitä päin. Näin vain mustan pallon, joka pamahti Marien takaraivoon, ja tyttö... kaatui maahan."
"Kaatui..." Arthur haparoi kuivakasti. "Mitä hänelle tapahtui?"
"En tiedä" Brian sanoi.
"Miten niin et tiedä? Mitä sitten oikein tapahtui?"
"Minä..." Brian aloitti ja yritti kuvailla tapahtumia parhaansa mukaan. "Minä jouduin omituiseen tilaan. Kun näin Marien kaatuvan maahan, kaikki sumentui... näin vain valkeutta, en tiennyt missä olin. Jouduin jonkinlaiseen transsiin, ja kun heräsin, olin tehnyt jotakin..."
Brian ei halunnut antaa Arthurille aikaa tivata, mitä hän oli tehnyt, ja jatkoi suoraan. "Olin ilmeisesti raivon sokaisemana sivaltanut miekkaani Friedrichiin päin. Lattiassa oli syvä ura, joka kulki minusta vastakkaiselle seinälle ja tuli katon kautta takaisin... olin perheeni voimia käyttäen sivaltanut Friedrichin käden irti."
Brian yritti olla muistelematta verilammikkoa ja tuskankiljuntaa.
"Teitkö sen siis tiedostamattasi?" Arthur kysyi vaativasti.
"Kyllä", Brian vastasi ja päätti jatkaa, sillä halveksuva ilme Arthurin kasvoilla vain pahensi hänen oloaan. "Olin järkyttynyt teostani ja menetin harkintakykyni hetkeksi. Etsin katseellani Armandoa, mutta hän oli jo mennyt Marien luo. Armando sanoi ainakin tuolloin, että Marie oli vielä hengissä, ja käski minun ottaa hänet ja häipyä. Asetimme Marien Milithin selkään ja Armando sanoi tulevansa perässä heti, kun saisi tietää, mitä Friedrich oikein oli tehnyt hänelle. Seuraavassa hetkessä minä lensinkin Marien kanssa ulos tornista."
Brian epäröi. Hän ei olisi mielellään kertonut putoamisestaan, mutta päätti kertoa aivan kaiken, sillä pienikin tieto saattoi olla olennainen.
"Kaikki sujui hyvin hetken, kunnes yksi Morganin olio äkkiä lensi editsemme. Milith pillastui ja pudotti meidät kyydistään - yli sadan metrin korkeudesta. Olisimme molemmat kuolleet varmasti, mutta ilmalennon aikana jouduin jälleen samanlaiseen transsiin. Kun tulin tajuihini, makasin Marie päälläni maassa hieman Dominin kaupungin muurien ulkopuolella."
"En tiedä, olenko enemmän pettynyt sinuun vai Armandoon", Arthur sanoi äreästi katsoen Brianiin kulmiensa alta "kun et kaikkien näiden kuukausien jälkeenkään ole oppinut hallitsemaan voimiasi! Mitä ihmettä te oikein mahdoitte- tai äh, anna olla! Jatka!"
Hienoinen häpeän pistos tuntui Brianin rintakehässä, mutta hyvin pian tuon tunteen peitti Brianin Arthuria kohtaan tuntema halveksunta.
”Muutama linnakaartilainen ilmestyi luoksemme. Arkanialaiset olivat jo edenneet Dominin kaupungin muurien edustalle, missä taistelu raivosi valtoimenaan. Selitin tilanteen lyhyesti miehille, otimme Marien kantoon ja lähdimme murtautumaan linjojen lävitse kauemmas kaupungista. Matkallamme mukaamme liittyi useampia kaartilaisia, joita yksi kutsui paikalle torvella. No, lopulta pääsimme riittävän kauas ja riittävän korkealle paikalle. Ammuimme raketin ohjeiden mukaisesti kohti kaupunkia. Ei kestänyt kauaakaan, kun taivaalla liisi suuri, punainen kopio Armandon omasta päästä. Pää kiersi majakan, käski kauheasti huutaen arkanialaisia pakenemaan ja katosi sitten tuuleen. Organisoimaton, paniikinomainen joukkopako alkoi.”
”Eli siis”, Arthur keskeytti ja katsoi tiukasti Briania. ”Missä sinä olit tuolloin?”
”Edelleen sillä samaisella kukkulalla, muutama kilometri linjojen takana.”
”Ja missä Marie oli?”
”Mukanamme. Vartijat kantoivat häntä.”
”Ja missä Armando oli?”
”Tulen siihen aivan kohta”, Brian sanoi ja pyysi käsieleillä kärsivällisyyttä. Arthur mulkoili tuimasti takaisin mutta kuunteli vaitonaisena.
”Kuten kerroin, Armando halusi jäädä torniin selvittääkseen, mitä Friedrich oli tehnyt Marielle. Sitä, miten hän sen ajatteli tehdä ilman meille antamaansa ratsua, en tiedä, joten vielä silloinkin, kun juoksimme kaartilaisten kanssa muun armeijan edellä poispäin Dominista, Armando oli oletettavasti siellä.”
Arthurin hengitys tiheni. Aavistiko mies kenties, että tarina lähestyi melko ikävää loppuaan?
”No, me teimme mitä oli käsketty: juoksimme. Juoksisimme luultavasti edelleen - kohti Arkaniaa, kuten käsky oli kuulunut - ellei jokin olisi saanut meitä kääntymään ja katsomaan vielä kerran Dominiin päin.”
Brian veti hitaasti henkeä katsoen lattiaan: hän ei olisi halunnut nähdä Arthurin äärimmäisen tivaavaa ilmettä. ”Ryhdistäydy”, hän komensi itseään. ”Enää muutama lause ja tämä on ohi.”
Brian otti ryhdikkäämmän asennon ja kohtasi määrätietoisena Arthurin odottavat kasvot. ”Näkyi kirkasta ja aina vain voimistuvaa valoa. Valon lähde oli Lightin tornin huippu. Armeijamme oli jo ehtinyt monen kilometrin päähän kaupungista, mutta kirkkaus näkyi sinne asti. Sitten torni räjähti.”
Arthurin silmät laajentuivat.
”Tuhosi kaupungin kuolleineen.”
Arthur vapisi hikipisaroiden valuessa tämän kasvoilla.
”Pyyhki Dominin maailmankartalta.”
Nämä sanat sanottuaan Brian pidätti pienen hetken henkeään, päästi tukahdutetun huokauksen ja lopetti ryhdikkäänä seisomisen. Hän oli antanut mielestään kaiken olennaisen tiedon, jonka muisti: muita yksityiskohtia hän selvittäisi vain, mikäli Arthur erikseen kysyisi.
Brian katsoi Arthuriin. Mies oli vajonnut tuoliinsa. Hän istui selkä ja pää kumarassa puristaen tärisevin käsin käsinojia. Brian ei sillä hetkellä ollut varma, mitä mies teki: hänen mielessään pälkähti jopa ajatus itkemisestä, mutta ajatus lähinnä vain huvitti häntä. ”Pitäisiköhän minun kertoa oletuksistamme Armandon suhteen?”
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:00 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #105 : 01.Syyskuu 2009, 22:56 » |
|
XLI: Hänen Dianansa, osa 4
Brianin ei tarvinnut. Arthurin suupielistä alkoi kuulua heikkoa mutta nopeasti voimistuvaa murinaa. Arthur ponkaisi pystyyn niin voimallisesti että lennähti ilmaan, ja leijuikin hetken ajan metrin verran ilmassa. Liekit ympäröivät hänet, kauhea tuulenpuuska ravisti huonetta, ja Arthurin murina yltyi vertahyytäväksi karjaisuksi.
”ARMANDO!!!”
Liekit Arthurin ympärillä haihtuivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin, tuuli tyyntyi ja mies laskeutui maahan. Hän otti tukea valtaistuimesta ja puristi toista kättään nyrkkiin niin, että koko käsi tärisi. Arthurin hengitys oli huohotusta ja ilme hirmuinen. Brian katsoi parhaaksi pysyä hetken aikaa hiljaa.
”Otit siis sanani todesta?” Arthur murisi itsekseen. ”Kun sanelin sinulle ehtoja ja määräyksiä, mistä et pitänyt, päätit valita tämän tien? Tiesit, ettet voisi palata luokseni – varsinkaan näiden tapahtumien jälkeen? Pala sitten helvetissä!”
Arthur suoristautui ja iski raivoisasti valtaistuinta toisella kädellään. Puunsäleet lensivät käsinojan hajotessa iskun voimasta, eikä tämäkään tyynnyttänyt Arthurin raivoa. Mies kääntyi kohti Briania, joka antoi jämäkän katseen takaisin.
”Ymmärrätkö sinä, mitä tämä kaikki tarkoittaa?” Arthur ärisi.
”Ymmärrän vain, että Armando uhrasi itsensä pelastaakseen Arkanian armeijan Morganin joukoilta.” Brian vastasi.
”Hitot uhrasi!” Arthur karjaisi vihaisena. ”Se oli varmasti Armandon motiiveista viimeisimpänä! Hitot hän olisi Morganin joukoista välittänyt sen enempää kuin ennenkään!”
Brian yllättyi hieman. Josko Armandolla olisi ollut parempikin motiivi, niin Brian ei siitä ainakaan tiennyt.
”Tai voihan olla, että hän halusi siten tuhota kerralla kaikki jäljellejääneet kuolleet”, Brian sanoi vakaasti keksimättä muita syitä.
”Etkö sinä ymmärrä mitään?” Arthur kimppaantui ja heilautti käsiään. ”Armando on huijannut meitä kaikkia! Sinua! Marieta! Minua!”
Brian oli kyllä yhtä mieltä Arthurin kanssa: olihan hänkin löytänyt ristiriitaisuuksia Armandon sanoista. Brian ei sanonut mitään vaan nyökkäsi hitaasti ilmoittaen näin olevansa valmis kuulemaan lisää.
”Armando selvästi tiesi, että kykenisi voittamaan Friedrichin yksinkin”, Arthur sanoi kävellen edestakaisin valtaistuinten edessä.
”Mistä voitte olla varma”?
”Koska muuten hän olisi tappanut Friedrichin silloin, kun hän oli selin häneen päin”, Arthur sanoi ja kääntyi Briania kohti. Brian ehti juuri muistaa kyseisen kohtauksen Arthurin karjaistessa ”hän olisi tappanut Friedrichin helposti silloin, kun hän tuli ylös hissillä!”
Arthur pudisti päätään ja jatkoi kävelyä. Äkkiä Brian tajusi, että Arthur oli oikeassa: Armando oli selvästi tiennyt, että tulija oli Friedrich, muttei ollut yrittänytkään minkäänlaista yllätyshyökkäystä.
”Miksi hän sitten ei tehnyt niin?” Brian kysyi neuvottomana toivoen, että Arthurilla olisi vastaus.
”Mitä luulet, Brian?” Arthur ärähti. ”Saadakseen jutella tämän kanssa! Ja Friedrich tiesi sen myös, muuten hän ei olisi näyttäytynyt teille niin avuttoman oloisena. Lienee jopa uskottavissa, että Friedrich ajoi tahallaan Armandon yläkerroksiin voidakseen jutella rauhassa hänen kanssaan!”
”Eli siis”, Brian sanoi kuivakasti. ”Sillä välin, kun tuhannet ihmiset taistelivat hengestään odottaen vain ja ainoastaan merkkiä Friedrichin kuolemasta, Armando alkoikin jutella hänen kanssaan!”
”Miten äärimmäisen itsekästä”, Arthur sanoi enemmänkin toteavasti. ”Ja mistä he puhuivat? Armandon menneisyydestä? Friedrichin motiiveista? Ilmeisesti tällä kaikella oli Armandolle niin paljon merkitystä, että hän oli valmis uhraamaan sitä varten lukemattomien ihmisten hengen! Pahinta kaikessa kuitenkin on se, että hän vaaransi jopa teidät!”
Arthur kääntyi viimeisen sanan kohdalla tiukasti Briania kohti. Brian oli lamaantunut eikä saanut sanaa suustaan.
”Joten Brian, miksi Armando olisi tuonut teidät mukaansa taisteluun, vaikka hän tiesi, että teidän selviytymisenne on valtakunnan tulevaisuuden avain? Hän tiesi varmasti voittavansa Friedrichin itsekin, joten miksi hänen täytyi valehdella teille – ja minulle – että teidän antamanne taisteluapu oli hänelle välttämätöntä? Miksi te olitte siellä, vaikka ette loppujen lopuksi vaikuttaneet taisteluun millään tavalla?”
Arthur tuntui haastavan Brianin ajattelemaan, mutta Brian ei todellakaan keksinyt tälle mitään järkevää syytä. Brian pudisti voimattomana päätään.
”Minä en keksi mitään muuta syytä” Arthur sanoi karjumatta ”kuin sen, että teidän tuli kuulla heidän käymänsä keskustelu!”
”Miksi muka?” Brian kysyi avuttomana.
”Brian!” karjaisi hysteerisenä. ”Miten on mahdollista, että Armando osasi sanoa, ettei Lightin osa ole Dominissa? Minulle hän väitti päinvastaista! Minulle hän kertoi, ettei hän ole onnistunut saamaan ainuttakaan johtolankaa osan mahdollisesta sijainnista! Me vain oletimme osan olevan siellä, koska muutkin osat ovat löytyneet suurperheiden kaupungeista!”
Brianin otsalle ilmestyi hikipisaroita, eivätkä hänen ajatuksensa kulkeneet kunnolla.
”Ja Brian” Arthur sanoi heristäen tärisevää sormea Brianiin päin. Arthurin silmät olivat suuret, hiki helmeili tämän ärtyneillä kasvoilla, mutta Brian oli näkevinään, että aivan pienen pieni osa tuota Arthurin kasvoilla olevaa ilmettä sisälsi pelkoa. ”miten maailmassa Armando saattoi kertoa mitään Lightin osan luonteesta?”
Brian vavahti. Hän tunsi itsensä äärettömän typeräksi: hän oli pyöritellyt Armandon sanoja mielessään monet kerrat ilman, että oli kiinnittänyt huomiota tuohon seikkaan. Nyt, kun noiden sanojen merkitys oli tuotu ilmi, Brian oli neuvoton: mitä tämä kaikki merkitsi?
Arthurin hengitys tasaantui ja käsi laskeutui kyljelle. Hän meni istumaan Naturan valtaistuimelle ja painoi kämmenensä kasvoilleen.
”Brian, tiedätkö, mitä tekisin Armandolle, jos hän olisi palannut tuolta retkeltä elävänä?”
”No?” Brian kysyi epävarmana.
”Tappaisin hänet”, Arthur sanoi julmasti. Pieni ääni Brianin päässä sanoi suun avaamisen olevan huono idea, mutta Brian ei voinut hyväksyä tuota lausuntoa ilman, että sanoi jotakin vastaan.
”Miksi?” Brian kysyi hitaasti. Hän odotti raivoreaktiota, mutta ilmeisesti Arthurin energia oli kulunut loppuun.
”Koska” Arthur sanoi jämäkästi hieroen yhä kasvojaan ”minä annoin maan kaikki resurssit ja voimavarat Armandon käyttöön, enkä koskaan pyytänyt Armandolta mitään muuta kuin tietoja Merlinin veren osista. Kuitenkin nyt käy ilmi, että hän on pantannut juurikin noita tietoja minulta. Minun silmissäni hän ei siis ole mitään muuta kuin saastainen petturi!”
”Mutta” Brian sanoi jämäkästi ”eikö olisi aivan mahdollista, että Armando käskisi meitä vain olemaan hiljaa? Tai jos hän ei halunnut näitä asioita kuultavan, miksi hän edes otti meidät-”
Brian lopetti, hän oli puhunut itsensä umpikujaan. Arthur käänsi kasvonsa Brianiin.
”Niin juuri. Hän halusi nuo asiat kuultavan; hän oli jo päättänyt, ettei palaisi retkeltään.”
”Miksi?” Brian kysyi edelleen yhtä neuvottomana.
”Koska minä annoin hänelle salaisen ehdon!” Arthur sanoi vihaisena. ”Hän joko palaisi Dominista Lightin osan kanssa - tai ei palaisi ollenkaan!”
Brian ei ollut uskoa kuulemaansa. ”Miksi te moisen ehdon annoitte?” hän kysyi ankarasti.
”Koska olen kyllästynyt odottamaan!” Arthur huusi ja nousi ylös. He mulkoilivat hetken toisiaan, Brian halveksuen, Arthur vihaisena. ”Kun kuulin, että Armando oli pimittänyt tietoja jo siitä, että olitte muka löytäneet Naturan osan, olin hänelle äärettömän vihainen – nuo kun olivat nimenomaan niitä tietoja, joita hänen kuului minulle antaa! Olin antanut Friedrichin hoitamisen Armandon tehtäväksi, ja uskoin, että hän selviytyisi asiasta leikiten. Kuitenkin asia, mitä pidin vain mitättömänä sivutekijänä uhkasikin äkkiä sitä tärkeintä lenkkiä koko selviytymissuunnitelmassamme: Lightin osaa! On Armandon kykenemättömyyden syytä, että näin vaarallinen tilanne pääsi syntymään alun perinkään, ja pidin häntä vastuussa tapahtuneesta!”
Tässä kohtaa Brian tunsi aivan vähän sympatiaa Armandoa kohtaan: Arthur käyttäytyi niin totaalisen ja kohtuuttoman ylireagoiden, että Briania ihmetytti, miten joku ylipäänsä kykeni tehokkaasti palvelemaan häntä.
”Siksi Armando ei voinut tulla takaisin! Ei sen jälkeen, kun olin häpäissyt perheeni ruumiit tuota sotaretkeä varten! Hän siis tiesi jo lähtiessään, että pamauttaisi tornin takaanne säpäleiksi, ja siksi teidän oli oltava siellä: kuulemassa, ettei Lightin osa sijaitsekaan Dominissa!”
Brian ymmärsi nyt hitusen. Mikäli kaupunki olisi tuhoutunut silloin, kun Lightin osan oletettiin vielä olevan siellä, olisi kaikki toivo ollut oletettavasti mennyttä kuningaskunnalle. Jo pelkkä luulo siitä, että Lightin osa oli tuhoutunut, olisi luultavasti saanut Arthurin toimimaan itsetuhoisesti – eivätkä sen seuraukset kuningaskunnalle olisi välttämättä olleet hyviä.
”Mutta nyt, kaikki on mennyttä” Arthur sanoi äkkiä apaattisesti vajoten tuoliinsa. Brian havahtui ja suorastaan kauhistui näistä sanoista.
”Miten niin?” Brian kysyi varauksella. Arthur ei vastannut heti.
”Viimeinen Naturan sukulinjan jäsenhän makaa kuolinvuoteellaan.”
Brian nielaisi. ”Me emme tiedä sitä vielä”, sanoi hän varauksella. ”Äläkä hyppää moisiin johtopäätöksiin noin vain, kuninkaankuvatus”, hän mietti ärtyneenä itsekseen.
Arthurin silmissä oli hetken aikaa tyhjä katse. Tämän suu oli hieman avonainen ja mies näytti olevan muissa maailmoissa. Puhuessaankin hän näytti poissaolevalta.
”Emmekä me tiedä, missä Lightin osa on.”
Se oli totta. Brian oli ehtinyt tuskailla asiaa pitkään ja hartaasti vaunuissa: mikäli Armando oli tiennyt, ettei osa ole ainakaan Dominissa – mikä nyt oli ensimmäinen ja melko lailla ainoa järkevä vaihtoehto – ei Brianilla ollut aavistustakaan, miten hänen ikinä tulisi osa löytää - varsinkaan, kun kaikki mahdollinen lähdemateriaalikin oli luultavimmin haihtunut tuhkana tuuleen Dominin kanssa. Hänen täytyi kuitenkin kantaa ristinsä, sillä Brian ei halunnut Arthurin menettävän toivoaan: se kun ei luultavasti olisi tiennyt kenellekään hyvää.
”Kyllä me sen löydämme”, Brian sanoi myönnyttelevällä, lähestulkoon lohduttavalla äänellä.
Arthur räpäytti silmiään ja suuntasi niiden katseen Brianiin: tuiman, poraavaan katseen. Kuningas ponkaisi ylös tuolistaan vauhdilla, kohottautui koko pituuteensa ja heristi sormeaan Brianille, jolle reaktio tuli hienoisena yllätyksenä.
”Brian”, Arthur sanoi lujalla ja vakaalla äänellä katsoen tivaavasti Brianiin. ”Uskotko sinä, että kaikesta tästä huolimatta pystyt löytämään Lightin perheen osan ja toimittamaan sen minulle?”
Brian ei uskonut, ei kyennyt kuvittelemaankaan ikinä voivansa löytää tuota mystistä taikaesinettä. Hän kuitenkin tiesi, ettei voisi vastata kieltävästi, ja puri huultaan valehdellessaan niin selvästi, että kuurosokeakin olisi sen huomannut.
”Uskon”, Brian sanoi lyödyllä äänellä. Sillä, puhuiko hän totta tai uskoiko Arthur häntä, ei ilmeisesti ollut väliä, sillä koko lausunto oli näemmä tarkoitettu ansaksi: nyt Brian oli vastuussa noista sanoista. Brian käänsi katseensa nöyrän oloisesti Arthuriin, joka tuhahti ja katsoi happamasti sivulle.
”Siinä tapauksessa sanon vain sen, mitä sanoin jo alussa”, Arthur sähisi halveksuen. ”Ala painua etsimään.”
Nuo sanat eivät ilahduttaneet Briania: ne olivat sen verran lopullisen oloisesti sanottuja, että niistä kuului selvästi Arthurin tarkoitus: asia oli hänen mielestään loppuun käsitelty. Tämä oli hyvin harmillista Brianille, sillä hänellä oli vielä hieman sanottavaa asiaan.
”Ettekö te aio yrittää parantaa Marieta ja odottaa häneltä Naturan osaa?” Brian kysyi yrittäen saada huolestuneisuuden äänestään. Arthur irvisti.
”Marie sai jo tilaisuutensa, ja hän epäonnistui” Arthur sanoi ankarasti ja käänsi vihaisen ilmeensä Brianiin. ”Nyt on sinun vuorosi, Brian. Toivottavasti et tuota minulle samanlaista pettymystä!”
Se oli jo Brianille liikaa. ”Kuinka hän KEHTAA!” Brian mietti raivoissaan ja katsoi jämäkästi takaisin Arthuriin. Pulssi kiihtyi Brianin suonissa ja hän puristi nyrkkejään yhteen. ”Itse et tee yhtään mitään tilanteen eteen, ei sinulla ole oikeutta alkaa kritisoimaan muita!”
”Mitä sitten ajattelitte tehdä Marielle?” Brian kysyi äänellä, jonka takaa kyllä selvästi huomasi kiihtymyksen – joka oli jo muutenkin näkyvissä tämän kasvoilla.
”Parhaat parantajat sijaitsevat Leniassa, määrään hänet vietäväksi sinne”, Arthur sanoi kuin ohimennen, selvästi välittämättä Brianin reaktiosta. Arthurin silmät kuitenkin viirustuivat, kun hän puhui uudestaan. ”Sen sijaan sinua minä kiellän menemästä sinne, sillä se on yksi paikka, missä Lightin osa ei varmasti ole. Enkä halua, että epätärkeät sivuseikat häiritsevät työtäsi.”
”Epätärkeät sivuseikat?” Brian toisti hyvin hiljaa suupielistään. Hänen olonsa oli suorastaan epätodellinen, eikä hän enää saanut muuta kuin hieman pöllämystyneen ja tyhjän ilmeen kasvoilleen: niin suureksi oli Brianin Arthuria kohtaan tuntema viha ja halveksunta käynyt, ettei hän kyennyt ilmaisemaan sitä pelkällä kasvojen ilmeellä. ”Sinä, joka olet maanisella kostoretkellä rakkaasi puolesta, kehtaat…”
Brian kivetti kasvonsa. Vaikka Arthur sitten kävisi hänen kimppuunsa, Brian ei välittäisi: tuosta hänen oli pakko, aivan pakko, sanoa kuninkaalle takaisin.
”Kerrohan, Arthur, mitä sinä tunsit silloin, kun Morgan tappoi Dianan aivan silmiesi edessä?” Brian sanoi säälimättömästi. Sillä hetkellä, kun Brian mainitsi Dianan nimen, Arthurin silmät kääntyivät murhaavina Brianiin yrittäen selvästi hiljentää hänet. Jo vetäessään henkeä keuhkoihinsa Brian tiesi, että nyt hän ylittäisi rajan. ”Oliko se kenties avuttomuutta, kun et kyennyt auttamaan häntä?”
Arthurin ilme oli vaarallinen ja muuttui koko ajan murhaavammaksi. Hänen pupillinsa olivat pienet, silmät laajentuneet ja hengitys raskasta. Kun hänen suupielissään lopulta välkähtivät hampaat, Brian valmisti itsensä pahimpaan. Äkkiä tyhjästä ilmestyi liekkiverho, joka nielaisi Arthurin; samalla hetkellä liekit leimahtivat aivan Brianin edessä, ja niiden keskeltä syöksyi nyrkki Brianin poskeen.
Brian iskeytyi lattiaan iskun voimasta, mutta ei yrittänyt vastarintaa: tuskin hän olisi Arthurille pärjännytkään. Hän makasi raajat levällään lattialla, tunsi olonsa hieman sekavaksi ja näki, kuinka Arthur käveli hänen vierelleen ja kumartui hänen ylleen. Tärisevin mutta vahvoin käsin Arthur tarttui Briania rinnuksista.
”Mitä sinä mistään tiedät!” Arthur huusi ja ravisti Briania. ”Sinä et ollut siellä! Sinä et nähnyt, mitä tapahtui! Minä puolustin Dianaa viimeiseen asti, minä annoin kaikkeni” – Arthur veti Brianin kasvot vaarallisen lähelle omiaan - ”se vain ei ollut tarpeeksi!”
Brian tunsi poskensa turpoavan ja näkikin toisella silmällään hieman huonommin. Hän ei kuitenkaan vastustellut, vaan oli kuin eloton sätkynukke Arthurin käsissä. Katsoessaan raivoisaa miestä edessään hän ei tuntenut muuta kuin halveksuntaa, jopa sääliä, ja käänsi katseensa pois.
”Minä tiedän, ja tiedän asian peruuttamattomuuden ja lopullisuuden: mitään ei voida enää tehdä Diana Darkin eteen. Sinulla oli mahdollisuutesi ja epäonnistuit. Minulla sen sijaan on vielä aikaa; minä pystyn, ja aion, korjata virheeni!”
Brian käänsi kasvonsa viimeisen kerran Arthuriin ja puhui suuremmalla vakaudella kuin koskaan. ”Marie on minun Dianani, enkä minä jätä häntä!”
Ensin oli raivo. Sitten tuli hämmennys ja lopulta epäusko. Suorastaan avuttomalla ilmeellä Arthur päästi irti ja nousi hitaasti Brianin päältä. Hänen hengityksensä oli epätasaista ja miehen kädet tärisivät.
”Sinun… Dianasi?”
Arthur otti muutaman askeleen kauemmas Brianista ja laski kätensä kyljilleen: omituinen, tyhjä ilme palasi hänen kasvoilleen. Sanomatta mitään hän lähti hitaasti lampsimaan kohti valtaistuimia kiinnittämättä huomiota Brianiin.
Brian hieroi jomottavaa poskeaan noustessaan ylös. Hän katsoi loittonevaa miehen selkää, tuli siihen tulokseen, että oli sanonut oikeat sanat, ja uskaltautui kysymään.
”Saanko siis mennä hänen kanssaan Leniaan?”
”Tee mitä lystäät” Arthur ärähti kääntymättä Brianiin päin. Brian huokaisi helpotuksesta, kumarasi lyhyesti ja kääntyi kohti suuria kaksoisovia. Hänen vetäessään ovia kiinni kajahti valtaistuinsalista raivoa täynnä oleva karjaisu, jonka kiinni sulkeutuvat ovet vaimensivat.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:00 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
|
Xariel
|
|
« Vastaus #106 : 02.Syyskuu 2009, 02:49 » |
|
Sopoa. ^^
Ei tama ollut epaonnistunutta dialogia. Valilla se oli vahan haparoivaa, mutta se ongelma parantui loppua kohden. Alussa liikkeellelahto oli hitaampi ja siella oli ihan aikamuotojuttujakin, kuten "toitko lightin osan" "en tuo". ^^
Hienoa. Loppu on taas kerran lahempana. Minun Dianani - kohta oli sopo. Tosiaan.
|
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #107 : 18.Lokakuu 2009, 01:59 » |
|
Tein sen taas.
Jälleen kerran tämän tuli olla vain osa seuraavaa kappaletta, mutta kun aloin hieman "parannella" erästä jo aikaisemmin kirjoittamaani hyvin lyhyttä kohtausta, se paisui kuin pullataikina ympätessäni jälleen mahdollisimman uskottavasti tarinaan paljon, paljon tietoa.
En kuitenkaan kadu. Jos mitään, nämä osat toimivat paitsi taustatarinan syventäjinä Teille muille lukijoille, myös muistiinpanoina minulle. Nämäkin asiat, mitä nyt kerrotaan, ovat pitkään olleet varsinaisen tarinan juonen taustatekijöinä, ja on suorastaan helpotus, että ne on nyt saatu paperille. Lisäksi, kun lopetin tämän luvun siihen mihin lopetin, sain tekosyyn kerrankin skipata hyvin tylsän kohtauksen (estäen myös sen, ettei mopo karkaa taas käsistä.)
Tämän minä kuitenkin lupaan: Magitica tulee käsittämään enää vain viisi lukua. Loppu on jo niin hyvin iskostettu päähäni, ettei tämänkaltaisia "vahinkokappaleita" enää pitäisi tulla.
Niiden lukujen pituudesta en sitten sanokaan mitään...
***
XLII: Ei rauhaa, osa 1
Seuraavat päivät olivat Brianille sekavaa aikaa. Yksi syy tähän oli se, että hänen olemuksensa oli voimakkaiden tunteiden sillisalaatti, joka ei vain ottanut laantuakseen. Näistä tunteista kenties mainittavin oli päättäväisyys.
Koko sen ajan, mitä Brian oli viettänyt Arkaniassa, hän oli tukeutunut johonkuhun. Oli se sitten ollut Armando, Marie tai Hendrick, ei Brian ollut koskaan ollut todella yksin, vaan hänellä oli ollut joku, kenet hän pintapuolisestikin tunsi ja jonka kanssa hän oli sitten toiminut. Mutta nyt asiat olivat toisin: Marie makasi koomanomaisessa tilassa kaukana hänestä, Arthur ei halunnut nähdä häntä sen enempää kuin hän Arthuria, ja melko lailla kaikki muut, ketkä hän tunsi, oli jo todettu kuolleiksi. Armando, Hendrick, Gabriel ja Hannah olivat kaikki poissa ja Justin yhtä kaukana kuin Mariekin. Nyt hän oli, ensimmäistä kertaa Arkaniassa ollessaan, todella yksin.
Brian arvelikin, että hänestä huokuva päättäväisyys oli tullut esiin pääosin äärimmäisestä tarpeesta siihen. Hänen täytyi kasvaa hyvin nopeasti itsenäisemmäksi, eikä se suoraan sanoen ollut Brianin toiveita vastaankaan. Asialla oli kuitenkin kääntöpuoli, sillä hän muuttui samalla kyynisemmäksi ja vähemmän empaattiseksi. Tämä johtui lähinnä hänen päämäärästään, Marien parantamisesta. Kun huoli hänen hyvinvoinnistaan täytti Brianin mielen, ei häneltä liiennyt juuri aikaa surra muiden murheita. Ja vaikka Brian ei sitä itselleen myöntänytkään, yksi seikka sai hänet varmasti olemaan kylmempi muita kohtaan: petetyksi tulleen tunne.
Oli kulunut neljä päivää siitä, kun Brian oli saapunut takaisin Arkaniaan. Hän oli jo samana päivänä, jona oli antanut raporttinsa Arthurille, lähettänyt kirjeen Justinille. Kirje oli ollut lyhyt ja ytimekäs eikä sisältänyt juuri muuta kuin käskyn lähettää Marie Arkaniaan, mistä hänet ja Brian kyyditettäisiin suoraan Leniaan. Samalla hän oli pyytänyt kertomaan, mikäli Marien tilassa oli tapahtunut muutoksia.
Nyt Brian seisoi yhdessä palatsin ruokasaleista, suurten ikkunoiden edessä, katsellen ulos vuorijonon taakse painuvaa ilta-aurinkoa. Kädessään hän piteli kirjettä, joka oli saapunut jo edellisenä päivänä. Hän ei ollut yksin, vaan tyhjän ruokapöydän äärellä istui väsyneen oloinen, punakultaiseen koreaan pukuun pukeutunut mies. Hän oli Arkanian pormestari Corona.
”He siis tulevat huomenna?” Corona kysyi lannistetulla äänellä. Brian ei kääntynyt pois ikkunoista vaan taas kerran luki nopeasti läpi Justinin vastauskirjeen.
Minun lienee turha teeskennellä: työt ovat täällä ohi. Rannikko on autio kuin hiekkaerämaa. Yritimme etsiä taistelupaikalta omia joukkojamme, mutta ne muutamat, ketkä löysimme, olivat jo kuolleet. En ennusta parempaa kohtaloa niille, jotka jäivät löytämättä.
Ongelmia täällä riittääkin. Ainoastaan enää linnakaarti tottelee minua ja upseeristoa, sillä muu armeija, kokeneista sotureista nuoriin alokkaisiin, on kertakaikkisen vastahakoinen tänne jäämistä kohtaan. Enkä voi syyttää heitä, tämänhän piti olla viimeinen taistelu. Pulmana ovat myös dominilaiset, jotka eivät olleet yhtään iloisia, kun meriltä vihdoin palatessaan löysivät kaupunkinsa raunioina. Perustimme heitä varten hätäisen pakolaisleirin, mutta emme voi elättää muonavaroillamme näin suurta joukkoa kovin pitkään. Olen yrittänyt taivutella heitä lähtemään kanssamme Arkaniaan, mutta useimmat dominilaiset eivät suostu lähtemään pois kotirannoiltaan. Suru, väsymys ja katkeruus valtaavat leirimme kujat. Oliko tämä muka voitto ollenkaan?
Me tulemme siis takaisin. Marien tila on vakaa, mutta muutosta ei ole tapahtunut. Toivottavasti parantajat Leniassa keksivät jonkin keinon hänen parantamisekseen.
Emme odota sankarivastaanottoa. Tuskin kukaan meistä on juhlatuulella juuri nyt.
”Näin voisin olettaa” Brian sanoi ja kääntyi nyt pöytään päin. ”Meilläkin meni pari päivää matkata sinne, enkä usko heidän tällä kertaa matkaavan pikamarssia.”
Brian taitteli kirjeen ja pisti sen taskuunsa. ”Mutta se tuskin on syy siihen, miksi halusitte jutella kanssani?”
Huokaus karkasi Coronan suusta. ”Niin… tai siis ei, ei ollut.” Corona pudisti päätään hitaasti ja näytti hyvin väsyneeltä. ”Katsos, Brian… meillä on tässä nyt hienoinen ongelma.”
”Kerro jotakin uutta”, Brian ajatteli mielessään. ”Minkähänlainen”, hän kysyi.
Corona nosti katseensa Brianiin. Miehen kasvot olivat hieman apaattiset. ”Sinähän kerroit, että Armando Lucia on kaatunut taistelussa - että hän on kuollut?”
”Kyllä”, Brian vastasi kylmästi. Coronan pää kallistui jälleen.
”Se on hyvin ikävä kuulla… hyvin ikävä.”
Brianin mielestä se ei ollut ollenkaan ikävä asia. ”Miten se tähän liittyy?” hän kysyi armottomasti.
”Ongelma on… Armando”, Corona sanoi ja loi katseensa ikkunoista ulos. Vaikka Brianin mielestä sanat ongelma ja Armando sopivatkin samaan lauseeseen, halusi hän tietää, mitä pormestari oikein tarkoitti. ”Josko viitsisitte olla tarkempi?” Brian pyysi.
Corona hieroi hetken aikaa kasvojaan. ”Toki viitsisin. Oikeastaan voisin aloittaa – selvittääkseni asian luuydintä myöten – aivan alusta. Tässä voi mennä jonkin aikaa.”
”Minulla on aina aikaa informaatiolle”, Brian sanoi ja istuutui miestä vastapäätä. ”Varsinkin Armandoa koskevalle…”
Iloton hymy valtasi Coronan kasvot. ”Kuten luultavasti tiedät, tämä sota juontaa juurensa kymmenien vuosien taakse, aina Richard Powerin syrjähyppyyn saakka. Tuo pienenpieni inhimillinen lipsahdus pisti liikkeelle tapahtumasarjan, joka johti nykyiseen tilanteeseen.”
Brian otti mukavamman asennon tuolissaan: mies aloitti tarinansa kauempaa menneisyydestä kuin hän oli aavistanutkaan.
”Tapahtuma oli merkittävä siitä syystä, että ensimmäistä kertaa koko Arkanian historiassa perheiden väliset suhteet tulehtuivat avoimesti. En voi arvaillakaan, kuinka monta sataa vuotta näiden aristokraattien välit ovat olleet muodollisen hyvät samaan aikaan, kun pinnan alla on muhinut kaikkien negatiivisten tunteiden kirjo. Ja kun asiat ovat menneet näin täydellisesti pieleen, olen itsekin alkanut uskoa jonkinlaiseen kohtaloitamme ohjailevaan korkeampaan voimaan…”
Corona huokaisi.
”Asia ei olisi ollut kovin suuri, mikäli kyseessä olisi edes ollut mikä tahansa muu perhe: perheiden välisissä kiistoissa Powerin perhe toimi aina ylimpänä tuomarina. Mutta Richard, pienellä typerällä tempullaan, tehokkaasti jääväsi koko sukunsa päätäntävallan tuossa asiassa. Koska samainen perhe oli myös kaikkien muiden yläpuolella – eräänlainen johtaja – olivat muut suurperheet äkkiä syyttämässä Powereita valtansa väärinkäytöstä. He eivät todellakaan halunneet, että heidän kärsittyään nöyrästi vuosisatojen ajan heille langetetut tuomiot johtajaperhe pääsisi kuin koira veräjästä, ja tämä jakoi kansaa – jopa perheitä.”
”Tarkoitatko siis nyt suurperheitä?” Brian kysyi selvennykseksi. Corona nyökkäsi.
”Tuo oli myös ensimmäinen kerta, kun näkemykset jakautuivat perheiden sisällä. Muun muassa Powerin perheestä osa tuomitsi Richardin teon häpeällisenä, osa taas oli ymmärtäväisempi. Mercury ja tämän koko muu suku vaativat hänelle kuolemantuomiota: aivan niin, se samainen nainen, ketä Richard oli pettänyt. Samaan aikaan Friedrich Dark piti huolen siitä, että Darkin perheen jäsenet tukivat julkisesti Richardin vapauttamista syytteistä.”
”Anteeksi kuinka?” Brian kysyi epäuskoisena. ”Hänellä on täytynyt olla jokin omaa etua tavoitteleva motiivi…”
Corona hymyili vinosti. ”Sitä nyt ei kukaan epäile: näin jälkeenpäin on helppo nähdä hänen laskelmoineen oikein Richardin tulevat teot. Turha sanoakaan, että Richardille tuli tapahtumasta järjettömän huono omatunto, olihan hän saanut koko vuosituhantisen valtakunnan repeämisen partaalle. Hän halusi hyvittää tekonsa Friedrichille – kenen vaimoon hän siis oli kajonnut – ja liitti tämän muodostamaansa pieneen ryhmään.”
”Kunniakkaat kenraalit”, Brian sanoi jämäkästi ja alkoi hieman hahmottaa asioita.
”Hepä he. Hän tarjosi liittymismahdollisuutta myös yhdelle henkilölle jokaisesta muusta perheestä, mutta voisin veikata perheiden ottaneen tarjouksen lähinnä loukkauksena. Tämä tietenkin sopi vain paremmin Friedrichille: näin hänellä olisi vähemmän tarkkailijoita. Tässä kohtaa esiin kuitenkin astui Garand. Ottaen huomioon, että Garand on lähestulkoon yksin vastuussa Arkanian sotajoukkojen muodostamisesta – jolla hän oli alun perin noussutkin Richardin silmissä niin suureen arvostukseen – vaati hänkin paikkaa tuossa ryhmässä. Richard ei voinut kieltäytyä, vaikka Garandin motiivi oli täysin sama kuin Friedrichinkin: päästä lähelle Richardia siinä samalla Friedrichin toimia valvoen.”
”Siis hetkinen nyt”, Brian keskeytti kuuluvasti. ”Olen kuullut tuhannesti, että Richard oli Powerin perheen ykkösmies, mutta mitä se käytännössä tarkoittaa? Oliko hän siis jonkin sortin kuningas, kun kaikki vallannälkäiset halusivat hänen lähelleen? Eikö pointtina ollut, että perheenjäsenet päättävät yhdessä valtakunnan suuret linjaukset?”
”Oikein oivallista että kysyit”, Corona sanoi suorastaan lempeästi. ”Ja näin se olisi normaalisti toiminutkin. Powerin perhe oli kuitenkin siinä mielessä erikoinen tapaus, että he valitsivat joukostaan myös aina tasaisin väliajoin mielestään pätevimmän henkilön eräänlaiseksi puhemieheksi: kansan oli helpompi samaistua yhteen ainoaan perheen keulakuvana toimivaan johtajahahmoon kuin koko sekavaan joukkoon harvoin rahvaalle näyttäytyviä aatelisia. Tittelin haltijaa voikin pitää eräänlaisena kuninkaana, sillä kuten sanoit, lähinnä suurien asioiden ollessa kyseessä koko perhe – usein muiden perheiden kanssa - kokoontui neuvottelemaan asiasta. Muutoin puhemiehellä oli hyvinkin itsevaltainen asema. Richard oli saanut tuon tehtävän jo kauan ennen syrjähyppyään.”
”Ja sitäkö ei otettu pois sen jälkeen?” Brian kysyi epäillen. Corona naurahti ontosti.
”Muistan ikuisesti Mikhail Powerin jääkylmät sanat pojalleen skandaalia seuranneessa perhekokouksessa. Korjaa itse sotkusi. Vaikka aluksi olikin vastaväitteitä, niin hyvin pian tuo vakiintui jokaisen muun perheen yleiseksi kannaksi Richardin asemaa kohtaan.”
”Miksi sinä olit perhekokouksessa?” Brian kysyi eikä itsekään tiennyt, miten oli osannut huomata puheesta moisen seikan. Corona hymyili väsyneesti.
”En välttämättä näytä siltä, mutta olin alun perin Powerin perheen kirjuri. Sitten Arthur astui valtaan ja katsoi minun olevan kykenevä johtamaan valtakunnan pääkaupunkia. Olet viettänyt puolet elämästäsi niiden seurassa, ketkä paikkaa ovat johtaneet, joten sinuunkin on täytynyt tarttua osa heidän kyvyistään, tai näin hän perusteli kantansa…”
”No, korjasiko Richard töppäyksensä?” Brian kysyi ja hymyili vinosti muistellen erinäisiä kuulemiaan asioita Richard Powerista. Corona päästi tukahdutetun huokauksen.
”Tuosta voi olla montaa mieltä. Vaikka perheiden väliset suhteet julkisesti normalisoituivat, niin oli selvää, ettei Arkanian valtakunta ollut enää entisellään: perheiden tuoreissa muisteissa olivat kyllä ne asiat, mitä oli sanottu ja tehty, kun kriisi oli ollut kuumimmillaan. Perheet alkoivat etääntyä toisistaan, epäluulot ja halveksunta kytivät varmasti marmorisen pinnan alla, eikä entisaikojen yhteistyöstä ollut tietoakaan."
”Hei, muuten”, Brian keskeytti jälleen. ”Millä tavoin Lightit ja Naturat suhtautuivat tapahtumiin?”
Corona raapi päätään. ”No, heillä oli toki pienempi rooli, mutta molemmilla oli kantansa: Lightit kannattivat Morganin oikeuksia, Naturat taas olivat konservatiivisempia ja leimasivat pojan arvottomaksi äpäräksi.”
”Mitä ihmeen oikeuksia?” Brian kysyi.
”Oikeutta perheenjäsenyyteen ja varsinkin johtajuuteen, tietenkin” Corona sanoi ilottomasti. ”Richard oli vanhempiensa ainoa lapsi, eikä muusta suvusta löytynyt samanikäistä ehdokasta puhemieheksi. Syrjähypyn aikaan oli jo aivan liian myöhäistä muulle Powerin perheelle jatkaa sukulinjaa, joten oli selvää, että joku Richardin lapsista perisi lopulta isänsä vallan. Tässä asiassa mielipiteet nimenomaan jakautuivatkin: Arthur oli avioliitossa syntynyt ja piirun verran vanhempi, mutta myöhemmin tuli ilmi, että Morgan oli paljon, paljon vastuuntuntoisempi ja johtajaksi kyvykkäämpi. Koska Powerin perhe oli aina katsonut enemmän kykyjä kuin muotoseikkoja, oli tapaus ongelmallinen monen perheen – muun muassa Darkin – vastustaessa Morganin valtaantuloa. Tämä onkin luultavasti yksi nykyiseen tilanteeseen vaikuttaneista tekijöistä.”
Brian heittäytyi miettiväksi yrittäen sitoa Coronan kertomat asiat yhteen muiden saamiensa tiedonpalasten kanssa. Koska hänen muistinsa oli mitä oli, tuli kokonaiskuvan hahmottaminen hieman hankalaksi. ”Ehkä minun kannattaisi ottaa muistiinpanoja”, hän ajatteli, hymähti idealle ja keskittyi taas Coronaan.
”Yhden asian sanon kuitenkin Richardin puolustukseksi: hän otti vanhemman vastuun ja kasvatti itse jälkeläisensä. Pojat asuivat täällä palatsissa Powereiden kanssa ja näkivät äitejään vain harvoin, sillä erityisesti Darkien ja Elementien suhteet tulehtuivat tuossa jupakassa. On hämmästyttävää, että kaiken sen heihin kohdistuneen vihamielisyyden keskellä nuo kaksi – vai sanoisinko kolme – onnistuivat luomaan ystävyyssiteen keskenään.”
”Tuo kolmas lienee Armando?” Brian kysyi vaikka tiesikin vastauksen. Corona nyökkäsi surullisena.
”En tiedä, mitä Richard ajatteli adoptoidessaan pojan, mutta ainakin hän tahattomasti teki jotakin hyvää. Tämä konflikti olisi ehkä saanut vielä lohduttomampia käänteitä, mikäli lapset olisivat vihanneet toisiaan alusta asti. Sitä minä en tosin tiedä, miksi hän antoi Armandon Friedrichin kasvatettavaksi Dryttgartiin, Darkin kaupunkiin. Olen vuosien mittaan alkanut epäillä, ettei Richard Power ollutkaan niin armoton hölmö, mitä antoi itsestään luultavan. Mutta mitä ikinä hän suunnittelikaan, ei se häntä lopulta pelastanut.”
Corona selvitti kurkkuaan ilmeisesti saadakseen tekosyyn jäsennelläkseen ajatuksiaan.
”Kun kolmikko oli aikuistumassa, Friedrich esitteli Richardille samanikäisen tyttärensä Diana Darkin. Tämä taisi tulla puun takaa kaikille, sillä edes Morgan ei tiennyt, että hänellä oli siskopuoli. Pahaksi onneksi Dianan ja Arthurin kemiat osuivat heti yhteen, ja jo kolmipäiväisen perhevierailun Powereiden luona jälkeen oli selvää, että he olivat toistensa mielitietyt. Richardille tämä oli äärimmäisen kiusallista, sillä hän pelkäsi Friedrichin syyttävän häntä myös tyttärensä varastamisesta ja että heidän välinsä katkeaisivat jälleen. Kaikkien yllätykseksi ja suoranaiseksi äimistykseksi Friedrich kuitenkin hyväksyi Arthurin ja Dianan lemmen. Richard oli käänteestä toki huojentunut, mutta varsinkin Morgan ja Armando olivat hyvin epäileväisiä tytön suhteen. He kuitenkin varoivat sanojaan, sillä Arthur ei hyväksynyt poikkipuolista sanaa vaimostaan.”
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:00 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #108 : 18.Lokakuu 2009, 02:06 » |
|
XLII: Ei rauhaa, osa 2
”Olivat oikein naimisissa?” Brian sanoi. Ei tässä hänen mielestään mitään kummallista ollut, enemmänkin vain hassua, että hän kuuli asiasta vasta nyt. Hän ei muistanut edes Arthurin maininneen asiasta.
”Voi, hyvin pian Arthurin ja Morganin valmistuttua isänsä opista. Richard sanoi poikien olevan nyt aikuisia ja lakkasi niin paapomasta kuin valvomastakin lapsiaan. Mielenkiintoisinta on, ettei Richard enää tuntunut olevan läheskään yhtä paljoa kiinnostunut poikiensa kuin Armandon tekemisistä. Samaan aikaan, kun hän liitti Armandon kunniakkaisiin kenraaleihin ja antoi hänelle vastuullisia tehtäviä, saivat niin Arthur kuin Morgankin päättää itse omista kohtaloistaan. Tämä toki sopi Arthurille, joka ei halunnut muuta kuin viettää aikaa vaimonsa kanssa, mutta uskoisin Morganin tunteneen itsensä hylätyksi.”
”Ja tuo lienee yksi tapahtumiin vaikuttaneista tekijöistä?” Brian kysyi ennakoiden. Coronan nopea nyökkäys kertoi arvauksen menneen nappiin, ja Brian koki jälleen olevansa hieman enemmän asioista perillä.
”Päivä päivältä tunnelma palatsissa tuntui olevan vaimennetumpaa ja pysäytetympää, ja syy siihen oli odotus: Richard oli jo vanha ja tiesi, että pian hänen tulisi tehdä päätös siitä, kumpi poika hänen valtansa perii. Samaan aikaan Armando ja Morgan etääntyivät Arthurista, joka hädin tuskin enää puhui muiden kuin vaimonsa kanssa. Morgan, jolla ei koskaan ollut paljoa ystäviä, täytti sen ajan, mitä ei voinut viettää Armandon kanssa – kun tämä esimerkiksi oli työtehtävillä – yrittämällä yhä vain parantua mahdollisessa tulevassa valtatehtävässään. Richardille tämä oli lähes haitaksi, sillä mitä pätevämmäksi Morgan tuli, sitä enemmän Richardia houkutti antaa vastuu hänelle, mitä muut perheet taas eivät olisi hyväksyneet – luultavasti vain piruuttaan. Ja lopulta, kaiken sen hitaasti tappavan odotuksen jälkeen, tuo pelätty päivä koitti.”
Corona joutui tasaamaan hieman henkeään, ja Brian oli näkevinään hikipisaroita muodostuvan miehen kasvoille.
”Paikalla palatsissa olivat kaikki suurperheet sekä runsas joukko erinäisiä tärkeitä kansalaisia: koko valtakunnan kerma siis. Myönnän olleeni itsekin hermostunut, kun Richard loputtomalta tuntuneen johdattelupuheen jälkeen nousi tuoliltaan, katsoi poikiaan ja antoi tuomionsa.” Corona selvitti kurkkuaan jälleen ja puhui sitten hieman matalammalla ja mahtipontisella äänellä ilmeisesti Richardia mukaillen. ”Powerin perheen puheenjohtajan paikka on täten Arthur Powerin”, Corona piti hetken tauon luultavasti niin kuin Richardkin oli aikanaan tehnyt. ”Mutta ellei hän henkilökohtaisista syistä halua ottaa paikkaa vastaan, tarjoan sitä Morgan Powerille.”
Vaikka Brianin teki mieli kysyä, miksi molempien sukunimiksi oli mainittu Power, ei hän halunnut keskeyttää Coronaa. Corona katsoi hetken alentuvasti Brianiin ja jatkoi.
”Aluksi olin suorastaan innoissani: tuo tuntui olevan ratkaisu kaikkiin ongelmiin. Ei ollut epäilystäkään, etteikö Morgan olisi ollut parempi tehtävään, eivätkä muut perheet olisi voineet väittää vastaan, koska Richard oli kuitenkin tarjonnut pestiä ensisijaisesti Arthurille. Ja koska Arthur oli viime aikoina ollut hyvinkin paljon sen oloinen, etteivät valtakunnan asiat kiinnosta häntä pätkän vertaa, oletin minä – ja ilmeisesti Richardkin – automaattisesti hänen hylkäävän tarjouksen. Ja sitten…” Corona hautasi lohduttomana kasvonsa käsiinsä. ”Minä hyväksyn tuon viran.”
Brianilla meni hetki tajuta, mitä Corona tarkoitti, ja yllättyi. ”Arthurko vastaanotti puhemiehen paikan?”
Coronan apaattiset kasvot nousivat hänen kättensä takaa. ”Ällistys valtasi niin minut kuin luultavasti koko juhlakansankin. Arthurin äkillinen mielenmuutos ei todellakaan näyttänyt ilahduttavan Richardia, jonka suunnitelma sortui nyt juuri siitä, mistä hän oli parhaiten odottanut sen kestävän. Morgan katsoi veljeään kuin vierasta ihmistä, ja Friedrich… hymyili.”
Corona päästi omituisen, pakotetun naurahduksen ja hieroi sitten väsyneenä kasvojaan. ”Ilmeisesti Diana sai käännettyä Arthurin pään, eikä idean isää ole vaikea päätellä. Kaikki tuntui menneen päin mäntyä, mutta Richard pelasti tilanteen niin hyvin kuin suinkin pystyi: olen iloinen osoittaessasi vastuuta, poikani Arthur. Pidettäköön valtaanastujaisesi kuukauden kuluttua tästä päivästä, että saamme tehtyä kaikki tarvittavat toimet vallan siirtämiseksi.”
”Mitä kyseisiin toimiin mahtoi kuulua?” Brian kysyi. Corona antoi ilottoman hymyn.
”Tuskin mitään silloin, kun hän nuo sanat sanoi: hän halusi luultavasti vain pelata aikaa löytääkseen porsaanreiän, minkä avulla hän voisi antaa toimet Morganille. Muutoin vallansiirto olisi tapahtunut tuona samaisena päivänä. Friedrich tietty protestoi, mutta jäi yksin mielipiteidensä kanssa. Istunto päättyi, ja tuolloin tuntui, että asiat olivat menneet vain pahemmiksi. Jännittynyt ilmapiiri täytti jälleen kaupungin kadut, Richard näytti saavan pian hermoromahduksen, mutta hänellä ei ollut tuolloin mitään käsitystä tulevasta kohtalon päivästä…”
Corona piti tauon ja tasasi hengitystään. Brian arvasi turhankin hyvin, mistä päivästä mies puhui.
”Päätöksentekopäivän oltua noin kahden viikon takana valkeni Arkaniassa aamu, jota tultaisiin aina kiroamaan. Friedrich naamioi hyökkäysjoukkonsa ja ujutti heidät kaupunkiin. Sotilaiden soluttautuessa aina syvemmälle Friedrich asteli kohti palatsia. Vartijat pysäyttivät tämän porteilla, aivan kuten Garand oli käskenytkin heidän tehdä. Kun vartijoiden päät äkkiä kierivätkin pitkin maata, oli merkki annettu: sadat sotilaat ympäri kaupunkia ottivat aseensa esiin ja aloittivat kaupungin valtaamisen. Pääjoukko kuitenkin seurasi Friedrichiä palatsiin, missä Friedrichin ja Garandin parhaimmat joukot ottivat yhteen. Friedrichille selvisikin hyvin pian, että Garand oli valmistautunut tuohon hyökkäykseen: linnakaarti oli täydellisessä valmiustilassa eikä heitä suinkaan yllätetty, kuten Friedrich oli luultavasti toivonut. Taisteltuaan tiensä läpi hallien Friedrich kohtasi Powerin perheen valtaistuinsalissa, ja…”
Vanhan miehen kasvot vääntyivät irvistykseen. Brian oli näkevinään kyyneliä helmeilemässä tämän silmäkulmissa. Mies vaikeroi hetken aikaa itsekseen ilmeisesti tukalia muistoja ajatellen.
”Minä en voi ymmärtää”, Corona vaikeroi katkerasti ”en kerta kaikkiaan käsittää, miten Friedrich sen teki. He olivat Powereita! Heitä oli yli kymmenen, kaikki äärimmäisen voimakkaita ja vihaisia! Miten voikaan olla mahdollista, että Friedrich aivan yksin sammutti koko suvun näiden jalojen hallien sisällä?”
Brian meni miettiväksi. ”Itsekin kyllä ihmettelen, mikä oli se asia, millä Friedrich kertoi voittaneensa heidät. Miten maailmassa Armando edes saattoi tietää siitä?” Brian pudisti päätään tietäen, ettei tälläkään kertaa tulisi keksimään vastausta tuohon kysymykseen. Hän pyysi Coronaa jatkamaan, vaikka arvelikin, ettei mies luultavasti kykenisi kertomaan mitään uutta.
”No… jossakin vaiheessa Armando saapui. Hän, Friedrich ja Garand kävivät taistelun, joka lopulta päättyi Friedrichin kukistumiseen. Mies pakeni Arkaniasta armeijoineen.”
”Hetkinen”, Brian sanoi väliin ihmetellen, miten lyhennetysti mies kertoi asioista. ”Missä edes olit hyökkäyksen aikana?”
”Minäkö? Muun palvelusväen kanssa piilossa ympäri kaupunkia. Garand oli odottanut hyökkäystä jo jonkin aikaa ja pitänyt joukkoja valmiustilassa, eikä palatsissa ollut hyökkäyksen aikaan muita kuin linnakaartin sotilaat ja Powerin perhe.”
Brian hymähti ja antoi pienen virneen. ”Eli ei todellakaan uutta kerrottavaa tämän asian tiimoilta…”
Corona jatkoi. ”Kaupunki oli sekasorrossa. Kiirehdimme muun palvelusväen kanssa palatsiin, enkä ollenkaan odottanut löytäväni ainoastaan Armando Lucian Powerin perheenjäsenten ruumiiden keskeltä. Järkyttyneenä kahlasin kuolleiden seassa, mutta kahta en joukosta löytänyt: yleensä kokopäiväisesti palatsissa majailevia Arthuria tai Morgania. Edes Armando ei tiennyt, missä he olivat, mutta asia valkeni kyllä pian Arthurin saapuessa palatsiin. Myönnän kauhistuneeni kun tajusin, että hän kantoi mukanaan Dianan ruumista, eikä mies kiinnittänyt huomiota ympäristöönsä. Hän vei Dianan kellariin, matkasi sitten aivan korkeimpaan torniin, ja päästi ilmoille niin suuret ilotulitukset, ettei ole ennen nähty. Ensin kuului raivoisa karjaisu, sitten taivas salamoi kauempana juoksevia Friedrichin armeijoita kohti ja lopulta maa tärisi, kun horisonttiin ilmestyi koko Arkanian sisäänsä sulkeva vuorijono. Arthurin ääni kaikui kaupungissa, kun hän kertoi Powerin perheen tuhoutumisesta, Morganin petoksesta, ja lopulta hän julisti itsensä Arkanian kuninkaaksi.”
Brian hymähti. ”Ja vastalauseita tuskin saattoi esittääkään?”
”Olet terävä poika” Corona sanoi ilottomasti. ”Turha sanoakaan, etteivät kaikki tunnustaneet häntä kuninkaaksi, vielä vähemmän lailliseksi sellaiseksi, mutta kaupunki oli sekasorrossa, johtajaton, ja hyvin pian alkoi kuulua hälyttäviä uutisia kaupungin ulkopuolelta. Täällä Arthurin valtaan alistuttiin äärimmäisen pienellä vastarinnalla, joka loppui kokonaan varoittavien esimerkkien jälkeen…”
Kiukuntunne väänsi Brianin vatsanpohjaa. ”Hän on siis alusta asti hallinnut rautaisella kädellä?” hän kysyi kylmästi.
”Tilanne oli täysin uusi, Brian”, Corona sanoi kuin myönnytellen. ”Nämä hälyttävät uutiset, mistä mainitsin, eivät olleet mitään pikkujuttuja: hyvin pian meille selvisi, että Morgan oli teurastanut Darkin perheen, Naturat olivat kadonneet jäljettömiin, ja Lightin perheen oltiin nähty kulkemassa täällä Powerin perheen palatsissa hyökkäystä edeltävänä päivänä. Koska palatsi on tiettävästi ainoa paikka, mistä voi muodostaa yhteyden toiseen maailmaan, olettivat kaikki heidän paenneen sinne. Myös Florina Natura oli nähty heidän mukanaan, ja varsinkin lenialaisten asiaan suhtautumisen myötä Lightin suvun maine mustamaalautui. Edes dominilaiset eivät puolustaneet heitä, sillä he katsoivat perheen pettäneen heidät…”
”Niinpä niin” Brian sanoi hitaasti ja ärtyneesti. ”Naturan perhe vain katosi jäljettömiin, Lightit sen sijaan ovat pettureita ja kaappareita.”
Corona näytti vaivautuneelta. ”Joskus vain käy niin, että voimakkaat tunteet sumentavat ihmisjärjen ja loogisen ajattelun. Enkä tiedä, uskotko minua, mutta minä olin alusta asti samaa mieltä Armandon kanssa siitä, ettet sinä voi mitenkään olla vastuussa vanhempiesi teoista.”
Brian katsoi syvään miehen lannistuneisiin kasvoihin. ”Olen siitä kiitollinen, vaikkei se asemaani alkuaikoina auttanutkaan”, hän sanoi jämäkästi. ”Mutta mikäli palatsi oli valmiustilassa, miten perheeni onnistui noin vain livahtamaan täältä toiselle puolelle?”
”Sanotaanko”, Corona lausui ilmeisesti etsien sanoja ”että sukusi jäsenille ei ollut temppu eikä mikään taivaltaa pitkiäkin matkoja nopeasti ja ilmestyä odottamattomasti mihin halusivat. Heidän päästyään palatsiin he suuntasivat tyhjään valtaistuinsaliin: huonetta käytettiin joka tapauksessa silloin lähinnä perhekokouksissa. Eikä Garand vielä tuolloin ollut antanut täyshälytystä, sillä Powerit tekivät selväksi, etteivät suvaitsisi vääriä hälytyksiä.”
Brian oli jo kysymässä lisää, mutta jo ennen kuin hän osasi muotoilla kysymystään hän muisti, miten oli pelastautunut pudotuksesta Dominissa. Hänet täytti hienoinen ahaa-elämyksen tunne.
”Eikä parempaa kohtaloa suotu viimeisellekään perheelle”, Corona jatkoi hymähtäen. ”Sattui niin, että Elementitkin väittivät olevansa Arkanian laillisia hallitsijoita. Perhe nostatti kansansa kapinaan ja lähti jonkinlaisella sotajoukolla kukistamaan Friedrichin armeijaa väittäen, että mikäli he onnistuisivat siinä, missä Poweritkin olivat epäonnistuneet, valta todellakin kuuluisi heille. Voisin veikata heidän löytäneen etsimänsä, sillä pari päivää myöhemmin löydettiin Elementin alueelta taistelupaikka, mistä niin Elementit kuin heidän joukkonsakin löytyivät kuolleina.”
Brian huokaisi. ”Valtaa ja sotia. Järjettömän kuuloista touhua. Mutta ihan tosi, Corona, mikä tässä nyt oli se ongelma?”
Corona pudisti päätään. ”Sanoinhan aloittavani ruohonjuurista. Mainitsemani ongelman juuret vasta alkavat tästä pisteestä…”
Tuskastumisen tunne läpäisi Brianin. Pienen kiusallisen hiljaisuuden jälkeen Corona rykäisi ja jatkoi.
”Voit varmaankin arvata, että tilanne oli kaoottinen. Arkanian ikiaikainen perhevaltainen hallintojohto oli tuhottu kertaheitolla ja valtakunnan metsissä juoksi luopioarmeija, joka poltti kaiken tieltään. Kuten sanoin, ei Arthur auttanut asiaa, sillä Arkanian kaupungin ulkopuolella hyvin harva mielsi häntä minkään sortin johtajaksi. Kun suurperheet eivät enää olleet pitämässä yllä järjestystä, alkoi valtakunta pirstoutua hälyttävästi: pienistä kaukaisista tuppukylistä suuriin asutuskeskuksiin monet alueet alkoivat kapinoida Arthurin hallintoa vastaan. Pahimpia olivat suurperheiden kaupungit, jotka kaikkein vähiten halusivat vuosisataisen aristokraattisen autonomian jälkeen alistua Arthurin tyrannimaisen tahdon alle. Moinen pelihän ei vedellyt Arthurille.”
”Sana lojaalius tulee varmaankin nyt esiin?” Brian sanoi enteilevästi. Jämäkkä ja iloton nyökkäys Coronalta vahvisti arvauksen.
”Hyvinkin paljon. Arthur perusti vuorille etuvartion, minne hän sijoitti kaikki kynnelle kykenevät miehet asepalvelukseen. Arkanian armeija oli virallisesti syntynyt. Aluksi Arthurin linja kapinoitsevien alueiden osalta oli hyvin yksiselitteinen – alistu tai kuole – mutta Armandon suostuttelun jälkeen hän hyväksyi hieman diplomaattisemman linjan. Onkin luultavasti yksistään Armandon ansiota, että koko valtakuntaa on enää edes olemassa, sillä hän suostutteli tusinoittain kaupunkeja puolellemme ilman väkivaltaa. Jos meidän olisi pitänyt murskata joka ikinen kylä allemme, ei siinä tilanteessa olisi voittanut kukaan muu kuin Friedrich…”
Jostakin omituisesta syystä Briania ärsytti suuresti, kun Corona puhui hyvää Armandosta. ”Samaan aikaan hän kuitenkin kartoitti epälojaalit kylät ja poltti ne?”
Corona pudisti voimattomana päätään. ”Hän yritti kyllä, ja tahtoi, pelastaa jokaisen kylän, mutta mikäli kaupunki todella oli päättänyt asettua Arkanian tielle - tai yksinkertaisesti halusi vain jäädä koko konfliktin ulkopuolelle - ei Arthur jättänyt Armandolle vaihtoehtoja. Tässä sodassa ei kukaan ole puolueeton, ja jolleivät he liity meihin, ovat he vihollisia. Tämä oli Arthurin kanta. Vaikka hän luottikin Armandoon enemmän kuin meihin muihin yhteensä, ei Armando halunnut pilata suhteitaan kuninkaaseen tottelemattomuudella.”
”Niin… pakollisia uhrauksia…” Brian toisti kitkerästi mielessään ja puristi nyrkkiään.
”Millähän perusteella Arthur edes luotti Armandoon niin paljon?” hän kysyi rauhoituttuaan. Corona antoi väsyneen hymähdyksen.
”Juuri siihen olinkin tulossa. Kuten sanoin, on Armando mainitsemani ongelman lähde. Tämä johtuu siitä, että juurikin tuo henkilö alun perin informoi Arthurille Merlinin Verestä.”
”Armando?” Brian toisti epäuskoisena. ”Miten hän siitä tiesi?”
”Voi kuule, sen minäkin tahtoisin tietää. Tuon asian kanssa hän oli kuitenkin hyvin salailevainen, mikä oikeastaan oli hänen työtään. Arthurin annettua Merlinin Veren osien etsinnän Armandolle tuli hänestä Arthurin silmissä täysin erillinen yksilö meihin muihin nähden: hän kun saattoi milloin tahansa riitatilanteessa mennä vain puhumaan Arthurille, joka ratkaisi riidan Armandon hyväksi. Toisin sanoen Arthurin diktaattorimainen valta kanavoitui Armandoon, joka ei pelännyt käyttää sitä. Pahinta oli, että Armando sai valtaa myös aina vain enemmän: hänen ei tarvinnut kuin sanoa, että hän tarvitsi tämän etuoikeuden ja tuon viran etsiäkseen tehokkaammin Merlinin Veren osia, eikä Arthur usein kysellyt muuta. Pian hän johti lähes yksin armeijoitamme, eikä hänen aina tarvinnut edes kysyä kuninkaalta tai muilta poliitikoilta lupaa tekemisilleen. Tässä… on ongelman ydin.”
”Että Armando on vallannälkäinen nilkki?” Brian sanoi kolkosti. Hän sai toruvan katseen juttutoveriltaan.
”En sanoisi hänen vallanhimoaan samanlaiseksi kuin Garandin tai Friedrichin, mutta kyllä, ongelman juuri on siinä, että valta keskittyi Arkaniaan, Arthurille ja näiden kautta Armandon käsiin. Arthurin oli paljon helpompaa antaa kaikki toimet Armandolle, joka oikein halusi niitä, ja sysätä samoin tein loputkin vastuulliset virat meidän kaltaisillemme – tarkoitan siis nyt pormestareita ja kreivejä. Valtatasapaino ei kuitenkaan mennyt tasan, vaan olimme lähes järjestään myös Armandon päätäntävallan alla, ja niin me muut päättäjät tulimme pikku hiljaa riippuvaisiksi Armandosta. Tämä oli Garandin mielestä hälyttävää. Hän kokosi lopulta suuren määrän ihmisiä – usein rikkaista ja vaikutusvaltaisista perheistä – ja vaati, että valloitetuille alueille asetettaisiin omat alueelliset hallintoelimet. Juuri noihin aikoihin Armando oli hävinnyt nöyryyttävästi taistelun Friedrichin joukkoja vastaan, ja kun Garand sanoi maagiset sanat – hallinto häiritsee hänen todellista työtään, eli Merlinin veren osien etsintää – oli asia lyöty lukkoon. Armando tietenkin raivostui suunniltaan, mutta oli Arthurin edessä voimaton: alueellinen hallinto palautettiin jo valloitettuihin tai tulevaisuudessa liittyviin kaupunkeihin. Tuo lieneekin temppu, jolla Garand lopullisesti mitätöi Armandon häntä kohtaan tunteneen kunnioituksen, jonka hän oli saanut Friedrichin voittamisesta Arkaniassa.”
”Ja ongelma oli…?” Brian kysyi johdattelevasti, häntä pitkänpitkä selostus alkoi jo rasittaa.
”No, näiden vuosien aikana Armando on kuitenkin saanut enemmän valtaa kuin meillä muilla yhteensä. Ratkaisevia käännekohtia olivat varsinkin Kuolleiden taudin puhkeaminen sekä Garandin kuolema. Armando on ottanut samanlaisen keulakuvamaisen hahmon roolin kuin mitä Powereiden puhemiehellä aikoinaan oli: suurin osa kansasta näki hänet rohkeana ja pelottomana pelastajana, joka valoi ihmisiin toivoa ja jonka lopulta odotettiin johdattavan Arkanian voittoon. Hänen johdollaan on Arthurin Arkania vuosien saatossa kasvanut käsittämään jälleen koko mantereen, nyt yhden, yhteisen lipun alla. Kun Arthur julisti ennen Dominiin lähtöä hätätilan, merkitsi se aivan jokaisen miehen lähtöä: niin myös kreivien ja pormestareiden. Tuona päivänä Arthur antoi Armandolle takaisin sen, mitä hän oli aina toivonutkin: kaikkien valloitettujen alueiden suoran herruuden. Näin ollen ratsastaessaan kohti Dominia marsalkka Armando Lucia oli, enemmän kuin kukaan muu, Arkanian kuningas. Ja nyt hän on kuolemallaan jättänyt taakseen mantereen kokoisen valtatyhjiön.”
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:01 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #109 : 18.Lokakuu 2009, 02:13 » |
|
XLII: Ei rauhaa, osa 3
Corona romahti tuolissaan ja huokaisi raskaasti. ”Ymmärrätkö nyt ongelman? Friedrichin armeija on lyöty, mutta tässä tapauksessa sen on melkeinpä huono juttu: arkanialaisilla ei enää ole yhteistä vihollista, jota vastaan liittoutua. Toivon ja pelastuksen ruumiillistuma on pamauttanut itsensä savuna ilmaan eikä koko valtakunnassa ole – kiitos jo vuosikymmeniä jatkuneen Suurperheiden koulutuksen vähentämispolitiikan – enää kuin muutama kunnolla koulutettu mies. Kuningaskunta on hajoamispisteessä, sillä nyt kun vaaran pitäisi olla ohi, vaativat vasallikaupungit jälleen itsenäisyyttä.”
”Eikö meidän pitäisi olla huolissamme Morganista?” Brian kysyi aidosti ihmeissään. Corona naurahti.
”Kun hän pari kertaa vuodessa edes näyttäytyy? Morgan ei ole koskaan ollut läheskään samalla tavalla uhka kuin Friedrich, eikä tavallinen kansa osaa kokea häntä vaaralliseksi. Ikävää tässä onkin se, ettei Arthur auta asiaa yhtään: hän kun edelleen väittää Morganin olevan Arkanian suurin vihollinen ja että sota jatkuu. Eikä epäilystäkään, että nyt, kun Armando ei ole kuiskimassa hänen korvaansa, hän unohtaa diplomaattisuuden samoin tein. Mutta hän ei silti ole oppinut mitään…” Corona huokaisi.
”Mitä tarkoitat?”
”Hän uskoo yhä keskitettyyn valtaan, muttei edelleenkään tahdo ottaa vastuuta itse. Juttelin äsken hänen kanssaan, eikä hän suostunut hajauttamaan valtaa, päinvastoin, hän teki jokeritemput ja nimittikin minut Arkanian kansleriksi.”
Corona naurahti kolkosti antaen heti jälleen surullisen ilmeen. ”Nimitys voi olla eri, mutta käytännössä hän antoi minulle kaikki ne toimet, mitä Armandollakin oli kuollessaan: minä olen nyt amiraali, ja ulkoministeri, ja kaikkien alueiden kreivi, ja ties mitä! Mies on tullut jo puolihulluksi, sillä hän antoi tämän virankin minulle luultavasti vain siksi, että olin vain ensimmäinen, kenet hän sattui näkemään! Mutta Brian, minä olen jo vanha, vanha mies, tarpeeksi vanha saadakseni erityisvapauden Dominin taistelusta! Ei minulla ole minkäänlaista hajua sotataktiikoista tai maataloudesta! Minä olen vain kirjuri!”
Corona näytti neuvottomalta. Brianin kävi aidosti sääliksi miestä, joka itsestään riippumattomista syistä joutui kärsimään. Hän tunsi velvollisuudekseen lausua jotakin rohkaisevaa.
”Mutta sehän tarkoittaa”, hän aloitti jämäkästi ja sai Coronan huomion itseensä. ”Että nyt te voitte tehdä kaiken toisin. Mitä sitten, vaikka Arthur ei tahdo jakaa valtaa, mikäli päätösvalta asiasta on nyt teillä? Te voitte nyt nimittää niin monta uutta ministeriä, paronia tai mitä hyvänsä haluatte, kunhan teette kaiken päätehtävänne nimissä. Osaan lukea rivien välistä sen verran, että vastuu jäljellä olevista Merlinin Veren osista on nyt minun ja Marien harteilla, joten mitä ikinä Arthur tahtookaan, tehkää se itse parhaaksi katsomallanne tavalla. Uskon, että Arthuria kiinnostavat tulokset enemmän kuin metodit.”
Kuiva hymy nousi Coronan suupieliin. ”Tottahan tuokin on, vaikka käytännössä vallan hajauttaminen kaiken tämän keskittämispolitiikan jälkeen tulee olemaan hieman hankalampaa. Tiedätkö, noilla puhelahjoilla ja karismalla sinusta voisi tulla Arkanian kuningas…”
Brian hymähti ja katsoi ulos ikkunasta. ”Ei kiitos, minä uskon demokratiaan.”
”Mitä se on?” Corona kysyi ihmeissään. Brian naurahti.
Brian sai hädin tuskin unta tuona yönä. Vastuu tuntui äkkiä painavan tuplasti päälle, kun hänen oli ensin huolehdittava Mariesta ja tämän jälkeen vielä löydettävä Lightin osa.
”Että pitikin mennä lupaamaan Arthurille onnistumista,” Brian tuskasteli ja käänsi kolmannen kerran kylkeä minuutin sisään. ”Kun Mariekin on tuossa kunnossa, ei Lightin tai Naturan osaa varmaankaan tulla vähään aikaan näkemään. Miksi ei kaikki voi olla helppoa?”
Aamu tuli liian pian. Vasta noustessaan ylös Brian tunsi väsymystä, ja hänen sadattelunsa keskeytti leveä haukotus. Hän hieroi kasvojaan, ajatteli Marieta ja pakottautui ylös. ”Ehdin nukkua vaikka sitten matkalla Leniaan,” hän mietti ja suuntasi syömään.
Hoidettuaan aamuaskareensa Brian suuntasi kaikkein korkeimpaan torniin. Aurinko oli vasta nousemassa, ja Brian tiesi, että ulkona tuulisi, mutta hän avasi oven ja astui parvekkeelle joka tapauksessa. Parveke kiersi tornin samalla lailla kuin Lightin kartanossakin, joskin pinta-ala oli paljon pienempi. Hitaasti Brian asteli kaiteelle, puristi käsillään jääkylmää metallia ja loi katseensa horisonttiin. Tuuli tuiversi yläilmoissa rajusti, ja Brian vakuutteli itselleen, että hänen tärinänsä johtui kylmyydestä.
”Olen kokenut pahempaakin!” Hän sanoi lujasti tuulta päin, puristi kaidetta ja luotasi maisemaa.
Miksi hän ylhäällä oli, sitä hän ei itsekään oikein tiennyt. Monta kertaa hän tarkkaili vuorijonolle päin kuin odottaen koska tahansa näkevänsä kotiin palaavien sotilaiden saattueen, mutta pelkkä kiihkeä odotus ei ollut ainoa syy. Toisaalta hän halusi todistaa itselleen pystyvänsä kohtaamaan pelkonsa, toisaalta hän ajatteli sitä jonkinlaisena rangaistuksena itselleen, sillä Dominin taistelussa hän oli kärsinyt hyvin vähän eikä tehnyt itse juuri mitään. Kuitenkin kaikkein merkittävin vaikutus, minkä tuo tähystely aiheutti, oli terapeuttinen: hänestä tuntui oikeastaan hyvältä olla ylhäällä, jylhässä yksinäisyydessä, kaukana huolien maailmasta, mikä häntä maanpinnalla odotti. Hän oli viime päivät kuullut lähinnä huonoja uutisia eikä hän ollut saanut hetken mielenrauhaa, mutta nyt, pienen hetken ajan, tuntui tuuli kantavan huolet ja vastuun mennessään.
”Ehkä tämän takia Armandokin nautti lentämisestä”, Brian mietti seesteisesti, mutta synkistyi heti mainittuaan tämän nimen.
Brian ei jaksanut laskea aikaa, jonka hän tornissa vietti. Aina, kun hänen tuli liian kylmä, hän meni sisälle lämmittelemään, kohta taas tähystelyä jatkaen. Ei hän tiennyt itsekään, mitä katseellaan etsi, mutta joka kerta, kun hän kurkisti kohtisuoraan alas maahan, hän tunsi vähemmän hermostusta. Siinä jos missään oli hänen mielestään hyvä syy jatkaa vilkuilua.
Aurinko oli noussut jo korkealle vuorijonon yläpuolelle, kun Brian kuuli oven sulkeutuvat takanaan. Hän kurkkasi olkansa yli, mutta käänsi katseensa nopeasti takaisin horisonttiin. Arthur asteli hänen vierelleen, Brian ei ollut huomaavinaankaan häntä – Brianin vasemmassa poskessa oli yhä punainen ruhje.
”Luulit varmaankin näkeväsi palaavat sotilaat täältä paremmin?” Arthur sanoi kylmällä äänellä. Kumpikaan ei katsonut toisiinsa. ”En osaa kuvitellakaan järjenjuoksuasi, sillä ellet nähnyt, niin nuo vuoret ovat näkymän tiellä…”
Arthur tuntui puhuvan kuin ohimennen, eikä Brian ottanut tämän halventavia sanoja tosissaan. Hän ei vastannut, ei hänellä ollut mitään sanottavaakaan.
”Ehkä odotit, että vuoret jälleen sortuvat mahtavien armeijoidemme alta?” Arthur sanoi ja heilautti kättään suurieleisesti vuorijonoa pitkin. ”Hassua sinänsä, onhan kyseessä sentään voittanut osapuoli – kokonainen armeijakunnallinen täynnä pelkkiä sankareita ja Arkanian pelastajia. Joten miksi eivät miehemme saa kahta mahtavampaa vastaanottoa” Arthur henkäisi nopeaan ”miksi ihmeessä, jos tämä kerran oli juhlallinen voitto ja Arkanian kohtalon pelastus, tuntuu, että olisimme hävinneet!?”
Arthur sähähti viimeisen sanan ja puristi nyrkkiin kättään, jolla oli heilutellut. Pian käsi rentoutui ja palasi takaisin hänen kyljelleen. Mies puhui jälleen normaalin happamaan sävyynsä.
”Enkä edelleenkään tiedä, mitä täällä teet”, Arthur sanoi, kääntyi kohti ovea ja alkoi astella poispäin ”kun joukot saapuivat juuri.”
Vasta nyt Brian havahtui. Hän kääntyi nopeasti katsomaan taakseen, mutta Arthurista ei näkynyt enää jälkeäkään.
Brian kiirehti alakerroksiin. Hän ei nähnyt ketään ennen suurta eteishallia, jonka ovet olivat auki. Keskellä hallia seisoi juron näköinen Arthur, palvelusväki reunusti huoneen seiniä, ja kun Brian pysähtyi seinustalle, hän kuuli voimistuvaa marssiaskelten jylyä. Palatsiin johtavaa tietä pitkin marssi linnakaartilaisten parijono, ja heitä johti resuisen näköinen Justin. Koko konkkaronkka marssi sisälle, aina yhtä puhtain ja kiiltävin haarniskoin sekä ehdottoman kurinalaisesti. Ainoa hieman hirvittävä seikka oli, että heitä oli enintäänkin vain parikymmentä.
Sotilaat muodostivat kaksi riviä, joiden eteen Justin meni hermostuneen näköisesti kohtaamaan kuninkaan. Hän nyökkäsi jäykästi.
”Väliaikainen komentaja Justin Time ilmoittautuu palvelukseen”, Justin sanoi kuuluvasti ja nosti katseensa. Arthur katsoi häntä ensin nenäänsä pitkin, mulkaisi sitten Brianiin eikä muuta sanonut kuin tylysti totesi:
”Jatkakaa.”
Tämän sanottuaan hän kääntyi ja lähti kävelemään poispäin. Hölmistynyt Justin jäi keskelle hallia seisomaan, kun niin linnakaartilaiset kuin palvelusväkikin alkoi hajaantua takaisin tehtäviinsä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Brian yhytti Justinin, ja heidän seuraansa liittyi myös Corona.
”Brian, onpa mukavaa nähdä sinut” Justin sanoi huojentuneena.
”Samoin”, Brian vastasi konemaisesti. ”Missä loput joukot ovat?”
”Vuorilla tietty”, Justin vastasi kuin se olisi ollut itsestään selvää. ”Tai no, linnakaartin vanavedessä kaupunkiin saapuivat myös Arkaniansta kotoisin olevat miehet… naiset itkivät kuorossa nähdessään joukon pienuuden…”
Brian nyökkäsi kuin olisi kuunnellut. ”Missä Marie on? Miten hän voi?”
Justin pudisti päätään. ”Ei mitään muutosta. Taisteluparantajiemme mukaan hän on koomassa, mutta ikävä kyllä miesten keskuudessa tajuttomuus vaihtui hyvin nopeasti kuolem-”
Sekä Brian että Corona pysäyttivät Justinin lauseen. Corona katsoi vakavana ja hieman äkäisenä häneen. ”Et kai sinä kertonut heille, mitä on tapahtunut? Armandon menettäminen oli jo tarpeeksi kova kolaus moraalille, ei heidän tarvitse tietää ainoan Naturan makaavan tajuttomana-!”
”En minä sitä heille kertonut!” Justin vastavuoroisesti keskeytti. ”Riitti, että pari sotilasta samassa parantajanteltassa näki vilauksen punaista hiustuppoa, ja pam, puhe kiersi leirissä kuin kulovalk-!”
”Riittää!” Brian ärjäisi hiljentäen molemmat. ”Missä Marie nyt on?” hän kysyi jämäkästi.
”Lähetimme hänet jo matkan varrella Leniaan muiden kaupunkilaisten kanssa” Justin sanoi hätäisesti. Brian piti hetken aikaa ilmaa keuhkoissaan, kunnes päästi sen ulos tukahdutettuna huokauksena.
”Selvä. Minä tarvitsen kuljetuksen Leniaan.”
”Hoituu”, Corona sanoi ja nyökkäsi toteavasti.
”Minä voisin tulla mukaan”, Justin kysyi esittäen lauseensa toteamuksena. Corona kuitenkin pudisteli päätään ja vilkaisi nopeasti Brianiin.
”Olen pahoillani, mutta sinun on jäätävä Arkaniaan. Meidän on keskusteltava ylennyksestänne… kenraali Time.”
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:01 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #110 : 25.Joulukuu 2009, 00:27 » |
|
Täällä taas.
Tästä luvusta ei juuri ihmeempää sanottavaa, muuta kuin että se tuntui ennen kirjoittamista kenties hienommalta. No, sain kuitenkin sanottua kaiken haluamani, joten ehkä se kolmi- tai neliosaisuus ei ole aina tarpeen. Tosin tämä viime kuukauden aikana rankkaa ediittiä nähnyt versio on mielestäni paljon parempi kuin originelli.
Lopun sensuroin hieman toisenlaiseksi plagiointisyytteiden pelossa - ja saadakseni edes osan kliseisyyttä poistettua.
(Ja laskutaito kunniaan: en todellakaan tiedä, miten hitossa minä oikein viime luvun alussa laskin, sillä tämän luvun jälkeenkin on vielä viisi lukua. Tiedä sitten, onko tämä hyvä vai huono uutinen.)
No, pyhiä kaikille kaikilla mantereilla.
***
XLIII: Syvempi yhteys, osa 1
Brian havahtui nykäykseen, jonka vaunujen pysähtyminen aiheutti. Matka tuntui menneen hujauksessa, Brian oli ollut liian ajatuksissaan ehtiäkseen laskea siihen kulunutta aikaa, eikä pelkästään se, että hän oli muistanut miekkansa jääneen Lightin kartanoon, ollut hänen pienin huolensa. Mieli murhetta täynnä hän asteli pilviseen keskipäivään Naturan kartanon edessä.
Vaunut jyristivät pois. Brian kääntyi katsomaan taakseen, missä alhaalla avautui Lenian pääkatu toreineen. Kaupunki oli hiljainen ja pysähtynyt, kaduilla liikkui vain muutama ihminen, ja Brianin oloa vain pahensi tieto, että leniasta otetut sotilaat olivat jo palanneet kaupunkiin. Palatsin eristäytyneisyydessä oli ollut paljon helpompi olla välittämättä maailman raadollisuudesta.
Mikäli kaupunki oli ollut autio, oli kartanossa suorastaan aavemaista: suuressa eteishallissa ei ollut vastassa ketään. Sissy ei sinkoillut ympäriinsä vahtimassa pormestarin palvelusväkeä eivätkä vahtikaartilaiset seisoneet epäryhdikkäästi silloin, kun kukaan ei ollut näkemässä, vaan talossa ennestäänkin vallinnut vaimeus oli muuttunut musertavaksi hiljaisuudeksi.
Brian otti pari varovaista askelta sisemmäs. Hän muisti talon vielä tarpeeksi hyvin osatakseen suunnistaa pormestarin luokse, ja oli juuri aikeissa lähteä liikkeelle kuullessaan voimistuvia askeleita. Paikannettuaan äänen yläparvelle Brian näki, kuinka sinne pian ilmestyi nuoren näköinen palvelustyttö.
”Tervetuloa…”, tyttö sanoi arasti. ”Oletteko te Brian?”
”Olenhan minä”, Brian vastasi nyökäten. Hänen ehtimättä aloittaakaan uutta lausetta tyttö sanoi vaimeasti:
”Teitä odotetaan.”
Tyttö kääntyi kannoillaan ja katosi näköpiiristä, Brian joutui juoksemaan hänet kiinni. Katsoessaan jäykkiä harppauksia ottavaa tyttöä lähemmin Brian näki ihmeekseen, että hän oli varmasti Briania nuorempi.
”Kuka sinä oikein olet?” Brian kysyi. ”En todellakaan muista nähneeni sinua silloin, kun viimeksi oleskelin täällä.”
Tyttö vaikutti omituisen hermostuneelta eikä vastannut heti. ”Minä olen vain palvelustyttö”, hän sanoi hiljaa.
”En tiennyt pormestarin tukevan lapsityövoimaa”, Brian sanoi tokaisten. Tyttö henkäisi nopeaan.
”Pormestari Konrad ei palannut Dominista.”
Brian päästi tukahdetun huokauksen murheen vallatessa hänet taas. ”Olisi pitänyt arvata”, hän mietti, mutta keskittyi kohta tyttöön, joka alkoi taas puhua.
”Eikä hän toki ole ainoa… suuri osa kaupunkikaartistakin tuhoutui… isäni mukaan lukien.” Tyttö värähti ja Brian meni vaikeaksi.
”Mutta… miksi sinä täällä kartanossa oikein olet?” Brian kysyi toivoen saavansa tytön ajatukset jonnekin muualle.
”Pormestari Konrad pyysi jo ennen lähtöään joitakin kaupunkilaisia auttamaan kartanon hoitamisessa miespuolisten palvelijoiden lähdettyä sotimaan.”
”Kuka tätä paikkaa nyt sitten oikein johtaa?”
”Ei kukaan… moni odotti teidän ottavan sen vastuun.”
Brian yllättyi ja meni hiljaiseksi. Ei hän osaisi mitään kaupunkia johtaa, saatikka siinä tilanteessa ehtisi. Hän tunsi kuitenkin suurta vaikeutta yrittäessään kertoa sen vierellään harppovalle tytölle.
Mitä kauemmin he talsivat, sitä enemmän talossa alkoi näkyä elämää: keittiössä valmistettiin ruokaa ja siivoojat työskentelivät apein kasvoin käytävillä. He eivät edes tervehtineet, katsoivat vain murheellisina Brianiin kulmiensa alta. Lopulta he pysähtyivät koristeellisten kaksoisovien eteen, joiden Brian muisti vievän yhteen perheen makuuhuoneista. Ovien takaa kuului heikkoa vaikerrusta, palvelustyttö niiasi jäykästi ja juoksi sitten pois.
Brian avasi ovet ja vaikerrus yltyi hänen korvissaan vollotukseksi. Tila oli suurehko ja sitä hallitsi keskellä huonetta oleva pylvässänky. Sängyn laidalla oli polvistunut Sissy, joka itki kovaäänisesti ulvoen. Brian astui sisään ja sulki oven perässään niin, että Sissy huomasi hänet.
”Herra- herra Brian, voi herra Brian!” Sissy parkaisi, nousi polviltaan ja kipitti silmät punaisina ja kädet levällään Brianin luo. Paksut käsivarret kiertyivät tiukasti Brianin ympärille ja Sissy itki vuolaasti Brianin rinnuksille.
”Kauheata, kauheata! Ensin muu perhe ja nyt vielä neiti Marie! Mikä epäonni Naturan jaloa sukua vainoaakaan!”
Brian taputti pari kertaa lohduttavasti Sissyn selkään, minkä jälkeen Sissy irrottautui Brianista. Brian asteli hitaasti sängyn vierelle ja loi katseensa vuoteella makaavaan Marieen. Hänelle oli vaihdettu hieno mekko, tämän kasvot oli siistitty, ja siinä hän makasi kuin mitä rauhallisimmassa unessa, kaiken tavoittamattomissa. Pystyen vain voimattomana tuijottamaan ystäväänsä Brian tunsi, kuinka hänen rintaansa muodostui epämukava möykky. Hän ei muistanut, milloin olisi viimeksi itkenyt, mutta Marien näkeminen tuossa tilassa oli jo lähellä aiheuttaa kyynelehtimistä.
Kuullessaan tuolinjalkojen raapivan lattiaa takanaan Brian kääntyi ja huomasi, ettei Sissy ollut hänen lisäkseen ainoa huoneen asukki. Yltä päältä itsensä mustaan kaapuun peittävä henkilö nousi vaivalloisesti jaloilleen ja lähti laahustamaan Briania kohti. Eniten Brian kiinnitti huomiota henkilön kasvoihin, jotka hän – tai ainakin sen osan, mikä hupun alta näkyi – peitti valkeaan, puiseen naamioon, johon ei oltu kuvattu suuta lainkaan. Silmänaukkojen takana näkyi vain mustaa, henkilö kulki aavistuksen kumarassa ja maskin takaa kuului hidas, rahiseva hengitys. Näkyä oudoksuen Brian perääntyi hieman, ja henkilön nostaessa käsineen peittämää kättään Brian asetteli käsiään eteensä.
”Hyvää päivää. Te lienette Brian?”
Näin ilmestyivät ilmaan tulenpunaiset ja hieman kipinöivät kirjaimet sitä mukaa, kun henkilö liikutteli etusormeaan. Kirjaimet häilyivät pois ennen kuin Brian ehti ihmetykseltään sanoa mitään.
”Tuota, kyllä, päivää” Brian sanoi kummeksuen ja viime hetkellä vaihtoi seuraavan lauseensa ensimmäisen sanan mikä pois. ”Kuka te olette?”
Henkilö ei ensin noteerannut Briania vaan kääntyi oville päin. ”Suokaa anteeksi, mutta minulla olisi hieman kahdenkeskistä asiaa tämän henkilön kanssa”, ilmoittivat äskeistä hieman isommat sanat Sissyyn päin. Sissy nyökkäsi lohduttomasti ja poistui vähin äänin, oven sulkeuduttua sormi lähti jälleen vikkelään tanssiin ilman halki.
”Nimeni on Moradan, ammatiltani olen parantaja. Hendrick Fetter pyysi minua auttamaan neiti Marien elvyttämisessä.”
Edelleen äimistyneenä henkilön olemuksesta Brianilla kesti hetki ymmärtää sanojen merkitys. ”Mutta… eihän se ole mahdollista”, Brian sanoi epävarmana. ”Hendrick Fetter on kuollut.”
Moradanin käsi laskeutui aavistuksen verran ja hengitys räsähti kuuluvasti. Brianin epäluulot miestä kohtaan kasvoivat. Kohta miehen käsi nousi jälleen hieman haparoivaan kirjoitusvalmiuteen.
”Hyvä on, taisin jäädä kiinni.” Mies huitaisi kirjoitustaan kämmenselällään pyyhkiäkseen sen, ja toisti saman aina rivillisen kirjoitettuaan. ”Totuus on, että minä tulin tänne omasta tahdostani ja toivoin, että palvelusväen epäluulot hälvenisivät, mikäli sanoisin olevani Hendrickin asialla.”
Briania selitys ei oikein vakuuttanut. ”Ja tulitte tänne auttamaan Marien parantamisessa?”
”En ainoastaan auttamaan, vaan nimenomaan parantamaan hänet. Dominin taistelusta kun selvisi harva parantaja hengissä ja jäljellejääneetkin ovat yhä kokopäiväisesti työllistettyinä muissa tehtävissä. Katsoin siis velvollisuudekseni auttaa edes täällä jotenkin, kun en voinut osallistua itse taisteluun.”
Brian pysyi epäileväisenä. ”Vai niin. Ja teillä lienee hyväkin syy olla näyttämättä kasvojanne?” Hän oli kuulevinaan huokausta muistuttavan henkäyksen naamion takaa.
”Arvon herra, ette mitä ilmeisimmin ole perehtyneet kovin syvällisesti parantajan ammatin luonteeseen. Elinvoimaa, kuten mitään muutakaan, ei voi vain nyhtää tyhjästä, vaan parantajan pitää antaa parannettavalle omastaan, mikä luonnollisesti aiheuttaa antajassa pitemmän päälle rappeutumista. Kostyymini ei siis ole pelkkä koriste… tai itse asiassa, sitä se nimenomaan on. Vuosien ammatti parantajana on tehnyt kehostani sen verran nääntyneen, että sopeudun yhteiskuntaan paremmin olemalla näyttämättä sitä julkisesti. Uskokaa minua kun sanon, että minä kovin mielelläni käyttäisin muuta kommunikointitapaakin, mutta äänihuuleni eivät enää anna myöten.”
Saatuaan selville asian laidan Brian tunsi lievää häpeää. Nyt kun hän mietti, hän pystyi muistamaan niin Armandon puhuneen asiasta oppitunneilla kuin Hendrickin kanssa käydyn kohtauksenkin. Hän pyysi anteeksi ja uteli, ”miten te voitte edes kuvitella uhraavanne itseänne vielä Marietakin varten?”
”Olen otettu huolenpidostanne, nuorimies, mutta tuo kysymys tulee vuosia liian myöhään. Parantajan ura on mahdotonta, mikäli pelkää uhrata itsensä muiden hyväksi. Mieleni musteni tarpeeksi jo kuullessani, etten voisi ylimalkaisen huonon kuntoni tähden osallistua Dominin taisteluun, ja siksi vannonkin nyt, että vaikka se olisi – ja luultavasti onkin – viimeinen tekoni, niin tuon tytön silmät aukeavat vielä!”
Moradan teki viimeisestä huutomerkistä kaksi kertaa tavallista isomman, ja Brian tunsi osittain syyllisyyttä, osittain ihailua ja osittain kiitollisuutta. Hän katsoi taakseen Marieen, ja kohtasi kohta taas Moradanin puiset kasvot.
”Uskotteko te siis todella pystyvänne herättämään hänet?”
Moradan oli hetken hiljaa ja yskäisi sitten pari kertaa rajusti. Mies otti horjahtelevan taka-askeleen ja Brian pelkäsi tämän kaatuvan, mutta hän pysyi pystyssä. ”Anteeksi”, hän pyysi, ja näpäytti nopeasti kättään. Saman tien kaksi tuolia liukui heidän luokseen seinustalta. He asettuivat istumaan vastakkain Marien sängyn äärelle, Moradan hieman vaivalloisesti, ja kohtasivat toisensa, jos niin voi sanoa: Brianista tuntui edelleen oudolta tuijottaa liikkumattomia, puisia kasvoja keskustelun aikana. Mutta samapa tuo, jo Moradanin kommunikointitapa teki tilanteesta tarpeeksi eriskummallisen.
”Minä tulen toki yrittämään, mutta en aio valehdella teille. Vaikuttaa siltä, että se, mitä tytölle tehtiin, tehtiin hyvinkin paljon tappamistarkoituksessa, ja onkin suorastaan ihme, että jokin meni tapahtumassa vikaan. Hänen autonomiset elintoimintonsa ovat yhä toiminnassa, mutta ellei hänelle anneta ulkoisesti ravintoa, hän menehtyy.”
Brian, joka ei edes ymmärtänyt kaikkea mitä mies sanoi, pelästyi viimeisten sanojen aikana. ”Voimmeko tehdä hänen hyväksensä mitään?”
Moradan antoi rauhoittelevan käsieleen. ”Ravintopuolen ratkaisivat jo taisteluparantajat Dominissa, he pakkojuottivat hänelle Fuér-pavuista murskattua veteen liuotettua jauhoa. Tämä antoi Marien keholle tarpeeksi energiaa hengen ylläpitämiseksi, mutta varsinaista ongelmaa, koomaa, se ei ratkaissut.”
Brian lysähti aavistuksen ja katsoi taas Marieta. ”Kysyn siis jälleen… uskotteko pystyvänne herättämään hänet?” Moradan ei vastannut heti.
”En ole koskaan nähnyt mitään vastaavaa. Tytön elintoiminnot tuntuisivat olevan kunnossa ja ajatustoiminta lähes yhtä vilkasta kuin valveillakin, mikä kerta kaikkiaan hämmentää minua. Hän vaikuttaisi olevan enemmänkin unessa kuin tajuttomuustilassa, vaan kuitenkaan mikään, mitä olen kokeillut, ei toistaiseksi ole aiheuttanut toivottuja reaktioita. Mutta kuten sanoin, minä aion yrittää, enkä lopeta, ennen kuin saan hänet nousemaan.”
Viimeiset sanat tuntuivat Brianista hyvinkin lakonisesti todetuilta, mikä oli melko masentava muutos edelliseen lupaukseen verraten. Brian katsoi hetken polviinsa kunnes huomasi Moradanin vilkuttavan kättään ilmeisesti ilmoittaakseen, että hänellä oli vielä sanottavaa.
”Nyt minä vuorostani haluaisin esittää pari kysymystä”, hän kirjoitti ja piti hetken tauon. ”Olen jo pitkän aikaa ollut liian huonossa kunnossa lähteäkseni kaupungista, joten voisitteko kertoa uutispimennossa elävälle, mitä Dominin taistelun jälkeen oikein on tapahtunut? Yksityiskohdat itse taistelusta olen kyllä jo udellut palanneilta sotilailta.”
Brian keräsi ilmaa keuhkoihinsa ja päästi sen ulos hitaasti. Hänen oli vaikea noin äkkiseltään tiivistää kaikkea kuulemaansa olennaisiksi pääkohdiksi – vieläpä omien tuntemustensa värittämättöminä.
”Jaa-a”, Brian sanoi ja antoi ilottoman hymyn. ”Taistelussa kärsittiin suuria tappioita, minkä varmaan olettekin jo kuulleet. Nyt on sitten sellainen tilanne, ettei kaikkia taistelussa menehtyneitä oikein pystytä korvaamaan. Friedrich Dark armeijoineen on kukistettu ja kuningaskunta alkaa ratketa liitoksistaan epätyytyväisten läänien vaatiessa itsenäisyyttä nyt, kun sodan pitäisi olla ohitse. Arthur on nimittänyt Arkanian pormestari Coronan valtakunnan kansleriksi, ja nyt hän pitää suunnilleen samaa valtaa kuin Armando Lucia kuollessaan… lienette tietoinen hänen poismenostaan?”
”Kyllä… olin itsekin yllättynyt kuullessani uutisen.” Mies yskäisi pari kertaa ja jatkoi. ”Mutta mainitsitte Hendrich Fetterin…?”
Brian huokaisi. ”Niin. Kävi ilmi, että Hendrick Fetter on, joskin tahtomattaan, osittain vastuussa kuolleiden taudin synnystä. Kuulin, että hänet löydettiin hirtettynä huoneestaan, ja mukana ollut jäähyväiskirje paljasti teon itsemurhaksi.”
Moradan kumartui aavistuksen verran lisää ja näytti vapisevan. Brian oli jo huolestua, mutta kohta mies kohottautui jälleen keskustelutasolle.
”Mieleni kerta kaikkiaan mustuu tästä uutisesta. Hendrick Fetter oli yksi lahjakkaimmista ja epäitsekkäimmistä parantajista, joka koskaan on Leniassa opiskellut. Ystävystyimme hänen käydessään parantajankoulutustaan täällä, ja odotin aina, että hänestä tulee jotakin suurta. Toivon todella, ettei hänen uhrauksensa jää unohduksiin.”
”Niin minäkin”, Brian sanoi vilpittömästi. He katsoivat(?) toisiaan hetken, minkä jälkeen Moradan jatkoi.
”Entä mahdatteko te ollenkaan tietää, miten Corona aikoo ratkaista kapinoivien maakuntien ongelman? En kestäisi nähdä veristä sisällissotaa heti sen jälkeen, kun Arkanian pahin vitsaus on viimeinkin saatu yhteisvoimin voitettua.”
”Itse asiassa tiedän”, Brian sanoi toteavaan sävyyn. ”Corona aikoo vihdoinkin tehdä oikeanlaisia ratkaisuja Armandosta ja Arthurista poiketen: hän myönnyttelee provinsseja ja hajauttaa valtaa.”
”Vai hajauttaa? Millähän tavoin hajauttaa?”
”Tällä hetkellä tuo kanslerin virka sisältää lähes kaiken mahdollisen päätösvallan: yhtä hyvin häntä voisi kutsua kuningas kakkoseksi. Vaan mikäli sain oikeanlaisen kuvan hänen aikeistaan, on pian luvassa nimityksiä niin kreiveille, ministereille kuin kenraaleillekin.”
”Siksikö te tänne tulitte?”
Brian ei ensin ymmärtänyt kysymystä. Hän oli jo pyytämässä selvennystä, mutta ääni hukkui jonnekin hänen muistaessaan pikkutytön vaimeat sanat. Siinä vaiheessa hän ymmärsi, että vastauksen antaminen kysymykseen voisi olla hieman luultua hankalampaa.
”Ei kai Corona vain odottanut minun tosiaankin ottavan komennon täällä?” Brian mietti ja pureskeli kynttään. ”Sehän on pähkähullu ajatus… minä tulin tänne, koska…”
Brian tiesi vastauksen kyllä, mutta sen pukeminen sanoiksi oli vaikeaa. Moradan taisi olla seuraavista sanoistaan päätellen jokseenkin samoilla aallonpituuksilla hänen kanssaan.
”Antaa olla, en painosta enempää. Ymmärrän kyllä, että huoli ystävästä on monelle syy tulla ihan vain tämän luokse. En kuitenkaan silti oikein ymmärrä, mitä täällä kuvittelitte auttavanne, sillä lääkärinä en edes päästäisi teitä tytön lähelle ilman perustavanlaatuista koulutusta parantajan ammatista.”
”No tuota”, Brian sanoi hieman puolustelevaan sävyyn. ”Suoraan sanoen ei minulla ollut muutakaan järkevää olinpaikkaa. Katsokaas, kun Dominin kaupunki mureni maan tasalle, en voi etsiä-”
Yhtäkkiä Brianista tuntui, että hän oli puhunut sivu suunsa, ja lopetti lauseen äkkiä kesken. Moradan kuitenkin rauhoitteli häntä käsillään.
”Älkää hermoilko, tiedän kyllä, että olette Lightin sukua. Kaikki täällä tietävät.”
Brian hämmentyi. ”Tarkoitatteko siis, että kun Sissy äsken halasi minua…?”
Moradan nyökkäsi. ”Dominissa palveli myös lenialaisia sotilaita, ja heidän korviinsa kantautui kyllä nimi Brian Light. Kyllä se sana tännekin lopulta kiiri. Huomautankin, että tilanne on suorastaan uniikki: tuskin kukaan olisi voinut uskoa sata vuotta sitten, että Lenian kaupunkia johtaa Lightin suvun jäsen, ja että asukkaat vielä hyväksyvät sen. Eivät he välttämättä tilanteesta pidä, mutta tässä muutoksen ilmapiirissä alkavat viimeisetkin keinotekoiset ylimysstatuksen rippeet suurperheajoilta hävitä. Olisinkin utelias tietämään, mitä aiotte nyt tehdä.”
Niin oli Briankin. Toisaalta kaupungin johtaminen ei houkutellut häntä pätkän vertaa, mutta jossakin hänen vatsanpohjassaan alkoi aina hänen tuota miettiessään sykkiä syyllisyydentunne. Yhä edelleen paha olo hänen suoritustensa laadusta Dominissa saivat hänen kiemurtelemaan omantunnon tuskissa: tuhansia oli kuollut, Marie oli koomassa, eikä Brian ollut saanut juuri naarmuakaan. Enemmänkin velvollisuudentunteesta hän huomasi päätyvänsä hyväksyvään ratkaisuun.
”Olen varma, että tähän hommaan on pätevämpiäkin”, Brian sanoi vaatimattoman oloisesti. ”Mutta jos sitä pyydetään minulta, en voi olla ottamatta tarjousta vastaan. Ellen muuta lupaa, niin aion ainakin yrittää parhaani mukaan olla sotkematta asioita enempää.”
”Oikein kypsää vastuuntuntoa”, ilmestyivät isällisen oloiset sanat. ”Älkääkä huoliko turhia, kaupunki on hyvin omatoiminen ja itsenäinen, joten en usko teidän joutuvan tekemään kovinkaan dramaattisia päätöksiä. Voitte jättää Marien minun huolekseni, mikäli se yhtään keventää vastuuta harteiltanne. Mutta jos saan pyytää, niin toivon, ettette kertoisi pikku huijauksestani muulle palveluskunnalle. Hendrich Fetter, yksi Lenian rakastetuimmista parantajista, tuntui olevan ainoa nimi, jonka turvin pääsin tännekään asti tuon pirttihirmun ohitse.”
”Suoraan sanoen” Brian sanoi vakavasti ”minä en välitä siitä miksi te täällä olette. Pelkästään se, että yritätte auttaa Marieta, riittää ansaitsemaan ainakin minun kunnioitukseni.”
Hetkeen ei kumpikaan sanonut mitään. Lopulta Moradan nosti hitaasti kättään. ”Kiitos paljon, Brian. Lupaan työskennellä tauotta Marien hyväksi. Toimikaamme kumpikin yhdessä Arkanian hyvinvoinnin puolesta.”
Brian katsoi lohduttomana Marieen. ”Niin… Arkanian hyvinvoinnin puolesta”, hän sanoi ja ajatteli sitä kaikkein vähiten maailmassa.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:01 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #111 : 25.Joulukuu 2009, 00:33 » |
|
XLIII: Syvempi yhteys, osa 2
Vaikka Arkanian hallinto ei koskaan ollut Brianista näyttänyt kauhean tehokkaalta, antoi seuraavien päivien ilmapiiri täysin uuden kuvan järjestelmän sekavuudesta. Brian tunsi usein avuttomuutta kaiken sen epämuodollisuuden keskellä. Ihmiset kartanossa näyttivät hyväksyvän Brianin jonkinlaisen johtaja-aseman, kenties jopa vaativankin sitä, mutta hän ei voinut olla varma: kertaakaan hän ei ollut kuullut asiaa vahvistettavan talon asukkaiden, saatikka kaupungin kansalaisten, suusta. Siksi Brian ei aina tiennyt, mitä hän milloinkin sai määrätä vai saiko ylipäätään, mikä aiheutti hänessä turhautumista ja tuuliajolla olon tunnetta. Asiaa tosin helpotti hieman se, että hänen roolinsa kaupungin johtajana oli, kuten Moradankin oli sanonut, hyvin marginaalinen. Nekin muutamat päätökset tai mielipiteet, joita häneltä kysyttiin, olivat melko mitättömiä, ja elämä kaupungissa rullasi normaaliin, joskin kireään, tahtiinsa. Brian epäilikin, että ihmiset halusivat jonkun johtajan asemaan saadakseen edes illuusion auktoriteetista. Tai syntipukin. Molemmat vaihtoehdot olivat hänestä mahdollisia.
Brianin aktiivisin toimi Leniassa oli kirjeenvaihto Coronan kanssa. Hänen lähetettyään pienimuotoisen raportin tilanteesta Arkaniaan sai hän vastavuoroisesti takaisin oman raportin luettavakseen. Corona pyysi anteeksi tilannetta ja myönsi, että oli toivonut Brianin ottavan vastaan tilapäisen pormestarin aseman eikä ollut uskaltanut kysyä asiaa Arkaniassa kielteisen vastauksen pelossa. Perusteluitta hän ei kuitenkaan nimitystä jättänyt, vaan hän selitti melko koruttomasti, ettei muuta järkevää vaihtoehtoa toimeen yksinkertaisesti ollut. Uutiset Arkanian tilanteesta tuntuivatkin synkistyvän raportti raportilta. Väkivaltaisuuksilta oli vielä onnistuttu säästymään, mutta joka kerta Coronan tehdessä myönnytyksen kapinoitsijoille teki Arthur ylintä päätösvaltaansa käyttäen jotakin radikaalia, mikä tehokkaasti kumosi vaikutukset. Lakkoilua ja mielenosoituksia esiintyi monissa kaupungeissa, eikä Brianin todellakaan käynyt Coronaa kateeksi. Eniten hän pelkäsi, että ilmiö leviää Leniaankin, minkä Briankin tiesi olevan vain ajan kysymys.
Moradan piti lupauksensa Marien suhteen: se yksi neljäsosa vuorokaudesta, jolloin hän ei työskennellyt tytön elvyttämiseksi, meni hänen itsensä hengissä pitämiseen. Muutoin Brian saattoi kurkistella makuuhuoneeseen, missä saattoi olla meneillään milloin erilaisten, voimakastuoksuisten yrttien kokeilu, milloin voimakas loitsinta, joka täytti koko huoneen näkyvillä energiavirroilla. Brian ei häirinnyt, sillä hänestä oli selvää, että ellei Moradan saisi tyttöön eloa, ei hänkään tulisi siinä onnistumaan.
Brian sai siis tyytyä pitkiltä tuntuviin, toimettomuuden ja turhautuneisuuden täyttämiin päiviin, voiden vain odottaa asioiden muuttumista niihin itse vaikuttamaan kykenemättä. Hän yritti käyttää ajan hyödyksi: kirjastossa oli tuhansia asiakirjoja luettavana, fyysistä kuntoa tuli pitää yllä ja samalla tuli miettiä, missä maailmassa niin Lightin kuin Naturankin osat voisivat olla. Umpikujan tunne oli hirveä, eikä huoli Mariesta suoraan sanoen auttanut aivotyötä.
”Miksi ei mikään voi mennä oikein?”
Brian painoi päänsä niin alas, että otsa kosketti puupöytää, ja makasi puoliksi pöydän päällä tuntien henkistä väsymystä. Hän istui kirjaston lukupöydän äärellä, suuren tammen varjossa, ja tunsi ärsyttävää tyhjyyttä. Pöydällä oli levitettynä muutamia kirjoja, joita Brian oli aikonut lukea, mutta hänen intonsa niin lukemiseen kuin kaikkeen muuhunkin oli alkanut kadota.
Sissy työskenteli vaitonaisena läheisellä hyllyköllä putsaten pölyjä. Brian seurasi sivusilmällä tämän toimintaa. Hänen oli yhä vaikea uskoa, että Sissy oli noinkin välinpitämätön Brianin sukujuurista: Brian olisi oikeastaan toivonut huutoa, karjuntaa, solvauksia ja luudalla huitomista, mutta nainen oli vain varjo energisestä itsestään. Tämä masensi Briania entisestään: mieluummin hän olisi katsellut eläväistä ja pauhaavaa Sissyä kuin tuota hiljaista, elotonta olotilaa, jota Brian näki kaikkialla muutenkin tarpeeksi.
Sissy tuli hänen luokseen ja alkoi kerätä pöydällä lojuvia kirjoja ilmeisesti tulkiten, ettei Briania huvittanut enää lukea. Arvaus osui oikeaan, eikä Brian estellyt Sissyä sulkemasta vasta aloittamaansa kirjaa, jonka nimeäkään hän ei enää muistanut.
”Synkät ovat ajat”, Brian sanoi itsekseen.
”Pikemminkin pikimustat”, tuli lohduton vastaus. Sissy pinosi kirjat ja jätti ne pöydälle istuen itsekin alas Briania vastapäätä. Sissy kaivoi vyöltään taskumatin, otti nopean huikan, värähti irvistäen nopeasti ja laittoi matin pois. Brian oikeastaan ilahtui saadessaan seuraa, mutta kovin iloisia puheenaiheita hänellä ei juuri ollut. Sissy jatkoi itsekseen:
”Esiäitini ovat varmasti raivoissaan minulle. Perheeni on palvellut nöyrästi Naturan jaloa sukua ammoisista ajoista lähtien, eikä meidän ole koskaan täytynyt vajota näin alas… palvelustyttöjä kaupungista, johtajia Dominista!”
”Eihän se nyt sinun vikasi ole”, Brian vastasi automaattisesti. ”Et sinä olisi voinut vaikuttaa tapahtumien kulkuun, vaikka olisit halunnutkin.”
”Kyllä muuten olisin!” Sissy parahti hermostuneena ja katsoi tyhjin silmin suurta tammea. ”Mikäli vain olisin tiennyt enemmän perheen asioista… mikäli olisin arvannut, että Lightit kaappaisivat Florinan, että Naturat olivat lähdössä pois tästä tuomitusta rotankolosta nimeltään Arkania, minä olisin voinut muuttaa asioita!”
”Noin hän siis purkaa katkeruuttansa”, Brian ajatteli väsyneesti, eikä vaivautunut sanomaan Lightien ja Naturoiden tehneen periaatteessa saman teon. ”Mitä olisit sitten tehnyt… pyytänyt päästä mukaan?”
”Ehkä olisinkin”, nainen sanoi edelleenkään katsettaan puusta irrottamatta. ”Silloin minulla ainakin olisi vielä perhe, jota palvella.”
Brian huokaisi. ”Ymmärrän suhtautumisesi tilanteeseen, mutta minun on pakko pyytää sinua olemaan puhumatta kuin Marie olisi jo kuollut.” Sissy ei sanonut mitään, otti vain uuden huikan taskumatistaan ja nousi ylös.
”Vielä silloin, kun Florina istutti tuota puuta, ei minulla ollut mitään aavistusta, miten nopeasti asiat voivat mennä totaalisen arvaamatta täydellisesti pieleen.” Hän antoi synkän mulkaisun Brianille. ”Nyt olen realistisempi.”
Sissyn poistuminen ei haitannut Briania: hän oli muutenkin tarpeeksi masentunut tilanteesta, joten pessimististen tulevaisuudenkuvien kuunteleminen ei ollut juuri silloin hänen mieleensä. Hän jäi yksin tammen varjoon.
Tulevina päivinä tapahtumat kaupungissa kurjistuivat, sillä vallankumousaate levisi pikku hiljaa Leniaankin. Kaupungin torilla alkoi saarnata kapinaa lietsovia kansannostattajia, joiden mielestä Lenian kaupungin oli ”otettava uusi suunta ja asetuttava vastustamaan Arthurin hirmuvaltaa nyt, kun vanha valta on kukistunut”. Coronan kehotuksesta ja omista haluistaan huolimatta Brian ei määrännyt näitä henkilöitä vangittaviksi – hän olisi silloin vain puoltanut heidän näkökantaansa diktatuurista – vaan piti itse vastapuheita rauhanomaisuudesta, toivosta tulevaisuuteen ja siitä, kuinka Marie saataisiin pian hoidetuksi kuntoon. Oli onni, etteivät Lenialaiset olleet kaikkein helpoiten kiihkoon nostatettavissa, mutta yleinen mieliala oli kuitenkin hyvin myrkyllinen ja saarnaajille sympaattinen. Jääkylmät, inhoavat ja syyttävät katseet olivat itsessään jo yksi syy, miksi Brian olisi halunnut pysyä poissa puhelavalta; toinen oli se, että hänen oli jo itsekin vaikea uskoa sanoihinsa. Hän luotti parhaansa mukaan Moradanin kykyihin, mutta tulosten puutteessa huomasi omankin uskonsa aika ajoin horjuvan.
Erään hyvin uuvuttavan ja totaalisen mitäänsanomattoman puheen jälkeen Brian käveli takaisin kartanoa kohti. Ihmiset olivat alkaneet jo huudella hänelle solvauksia, mikä lähinnä vahvisti hänen mielikuvaansa itsestään syntipukkina. Hän oli puheessa toistanut monta kertaa, että Marien elvyttäminen oli lähellä, ja huomasi nyt kerta kaikkiaan tarvitsevansa vahvistusta uskolleen. Hän suuntasi pikimmiten siihen huoneeseen, missä Marieta pidettiin, ja koputti jämäkästi pari kertaa oveen. Odotettuaan hetken hän avasi oven, eikä ensivaikutelma ollut ollenkaan lupaava: Moradan istui sängyn vieressä olevalla tuolilla selkä Marieen päin ja kasvot käsiin nojaten. Brian astui sisään ja sulki ovet, Moradan kääntyi tuolillaan Brianiin päin.
”Olen pyytänyt, ettei minua häirittäisi”, kirjautui ilmaan Moradanin etusormen tahdissa. Brian astui lähemmäs tuntien jopa hieman katkeruutta.
”Tiedän… toivottavasti en keskeyttänyt mitään tärkeää.”
Moradan ei vastannut heti. Brian tiesi kyllä syyn hyökkäävyyteensä: hän ei halunnut hyväksyä sitä mahdollisuutta, ettei Marieta saataisi elvytettyä, ja hän tiesi, että mikäli Moradankin alkoi epäillä omia kykyjään, olisi tyttö voitu yhtä hyvin haudata saman tien. Ja Moradanin mieliala oli äsken näyttänyt hyvin paljon luovuttajan mielialalta.
”Mitään uutisia ulkomaailmasta?”
Moradan kysyi aina tuon saman kysymyksen, kun he harvoin kohtasivat. Brian hymähti.
”Kaduilla saarnataan maailmanloppua ja kapinamieliala leviää pikkuhiljaa tännekin, ei siis mitään ihmeellistä. Entä olisiko sinulla mitään uutisia sisämaailmasta?”
Moradan ilmeisesti huomasi Brianin kiihtyneen äänensävyn ja pudisti päätään. ”Ei mitään… ei kerrassaan mitään. Olen pahoillani.”
Hetken aikaa Brian tunsi halua syyllistää Moradania, mutta pakotti itsensä muistamaan, ettei hänellä itsellään ollut mitään oikeutta syyttää ketään, Moradania kaikkein vähiten. Brianin kiihtymys hävisi yhtä nopeasti kuin oli noussutkin, hänet valtasi murhe ja hän liittyi Moradanin seuraan istumaan. Se oli heidän ensimmäinen tapaamisensa pariin päivään.
”Olen umpikujassa”, Moradan totesi. ”Olen konsultoinut muita parantajia, käyttänyt joka ikistä jippoa, mitä Naturan kirjaston tai parantajien killan kirjahyllyjen opuksista löytyy, hyödyntänyt puutarhaa kaikilla mahdollisilla tavoilla ja vuodattanut kaiken asiantuntemukseni vain kokeakseni räikeän epäonnistumisen…”
Epäonnistuminen kalskahti pahasti Brianin korvaan: ei kai Moradan oikeasti ollut antanut periksi?
”Ette saa luovuttaa!” Brian parahti. ”Mikäli te ja muut parantajat menetätte uskonne, mitä toivoa Mariella enää silloin on?”
”Kuka luovuttamisesta puhui?” ilmestyi teksti sellaisella käsieleellä, että Moradanin saattoi aistia olevan kiihtynyt. ”En voi lopettaa, tiedän sen, mutten pääse eteenpäinkään! Arkanian kohtalo on vaakalaudalla, enkä minä edisty missään määrin! Pahuksen Friedrich!”
Moradan puristi kättään nyrkkiin. Brian oli kertonut Moradanille mitä tornissa oli tapahtunut, eikä se ollut ilmeisesti auttanut asiaa juurikaan. Puhe Arkanian kohtalosta ja syytös Friedrichiä kohtaan toivat kuitenkin jälleen erään miehen Brianin mieleen, ja samassa kiukku nousi pintaan.
”Turhaan sinä Friedrichiä syytät, syyttäisit mieluummin Armando Luciaa” hän sanoi myrkyllisesti katsomatta Moradaniin. Hänen turhautumisensa purkautui nyt kaiken sen jälkeen yhtenä ryöppynä esiin.
”Luciaa? En muista sinun sanoneen, että hän olisi aiheuttanut tämän Marielle” Moradan ilmoitti. Brian tuhahti.
”Enkä myöskään tainnut kertoa, mitä kuulin hänestä taistelun jälkeen. Armando Lucia on valehdellut kaikille tavoitteistaan ja toimintatavoistaan. Hän otti meidät tarpeettomasti mukaan Friedrichiä vastaan! Hän asetti Marien vaaraan!”
Moradan ei vastannut. Tunneryöppy Brianin sisällä kasvoi, ja hänen oli pakko sanoa ääneen syytöksensä.
”Eikä siinä kaikki. Sen sijaan, että hän olisi yrittänyt korjata virheensä, hän ei koskaan palannut tornista. Minulle hän sanoi lähtiessäni, että hän jäisi jälkeen kuullakseen, mitä Friedrich oli tehnyt Marielle, ja seuraavalla hetkellä hän räjäytti itsensä! Mies tiesi jo lähtiessäni, ettei enää ikinä näkisi minua, joten nuokin sanat olivat valhetta!”
”Minä” Moradan kirjoitti ja piti hetken tauon ”väitän, että hän teki sen hyvästä syystä.” Naurahdus karkasi Brianin suusta.
”Syystä? Minä tiedän kyllä syyn! Armando ei voinut palata Dominista ilman Lightin osaa, ja koska hän tiesi, ettei osa ole siellä, ei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin olla palaamatta! Kuten sanoin, hän on valehdellut kaikesta kaikille! Hän tapatti tuhansia miehiä Dominissa omien motiiviensa takia, hänen takiaan on valtakunta nyt sisällissodan partaalla ja Marie koomassa! Hän on, kuten Friedrichkin sanoi, tunteeton ja moraaliton nilkki sekä Arkanian pahin vitsaus!”
Brian tunsi hengästyvänsä, hän puristi käsiään nyrkkiin ja irvisti. Sivusilmällä hän huomasi Moradanin sanovan jotakin.
”Minusta te liioittelette nyt.”
”Miksi puolustelette häntä?” Brian tivasi.
”Koska en halua puhua vasten parempaa tietoani. Itse en juurikaan tuntenut Armandoa, joten mielestäni en ole oikeutettu esittämään niin positiivisia kuin negatiivisiakaan mielipiteitä hänestä.”
Ärtymys kuohutti jälleen Briania. ”Voi, nyt on hyvin selvää, etten minäkään tuntenut häntä. Mutta kuulemani perusteella saa hänestä esittää melko negatiivisia väitteitä!”
”Minun kuulemani perusteella taas voi sanoa hänen halunneen pelkkää hyvää.”
”Samaa minäkin olen kuullut” Brian tokaisi ärtyneenä. ”Mutta vaikka asia olisikin ollut näin, vaikka hän todella olisi loppujen lopuksi uskonut toimivansa oikeuden tähden, niin minun oikeudentajuni ei yksinkertaisesti hyväksy sitä periaatetta, että hyvää päämäärää varten tehdään pahoja tekoja!”
Moradan oli hetken liikkumatta ja nousi sitten jäykästi seisomaan. ”Suokaa anteeksi, en jaksa nyt riidellä. Menen lepäämään.”
Sen ilmoitettuaan ja Brianiin katsomattakaan mies kulki oville ja katosi niiden taakse jättäen Brianin yksin uinuvan Marien kanssa. Brianille ei oikeastaan tullut yllätyksenä, että nyt, kun kukaan ei ollut kuulemassa ja kommentoimassa hänen syytöksiään, myös hänen kiukkunsa lauhtui nopeaan. Brian istuutui, hieroi väsyneenä kasvojaan ja siirsi katseensa aina yhtä levollisena uinuvaan Marieen. Se oli oikeastaan ensimmäinen kerta vähään aikaan, kun Brian näki Marien, sillä hän ei ollut koskaan osunut paikalle Moradanin pitäessä taukoa.
Brian keskitti katseensa tytön kasvoihin ja tunsi, kuinka muut huolet lähtivät hänestä. Hän ei piitannut sen enempää Naturan osasta kuin Arkaniastakaan. Toisin kuin kaikki muut, hän ei halunnut Marien heräävän sen takia, että tällä oli jokin tehtävä suoritettavana, vaan yksinkertaisesti siksi, että Brian halusi vain olla tämän kanssa. Tarttua tämän käteen ja juosta kauas pois.
Brian kurottautui lähemmäs Marien uinuvia kasvoja. Miten hän toivoikaan noiden silmien vielä aukeavan loistoonsa ja suun puhkeavan puheeseen ja nauruun, että Brian voisi kertoa hänelle kaiken ja olla vain. Julma oli kohtalo, joka laittoi Brianin niin lähelle, ja kuitenkin niin kauas, Mariesta.
”Minä pyydän,” Brian vaikersi ja puristi silmiään kiinni. ”Älä jätä minua.”
Hän kurottautui yhä edemmäs ja painoi päänsä alas. Heidän otsansa kohtasivat pehmeässä kosketuksessa, ja Brian saattoi kuulla tytön hengityksen. ”Älä kiltti lähde pois luotani. Minulla on sinulle paljon asiaa. Minä en tahdo olla yksin, minä tarvitsen sinua. Minä pelkään.”
Brian ei itsekään huomannut, kuinka hänen sanansa muuttuivat hiljaisiksi ajatuksiksi, tai kuinka hänen hengityksensä yhtyi Marien tahtiin ja sydämenlyönnit synkronoituivat. Brian kadotti tunnon jäsenistään ja se pieni alue otsaa, mistä he olivat kosketuksissa, kihelmöi.
Brianin ajatuksissa pyöri kymmenittäin kohtauksia ja tapahtumia, jotka diaesityksen lailla välkkyivät hänen mielessään. Seassa oli niin todella tapahtuneita tilanteita kuin sellaisiakin, joiden tapahtumista Brian toivoi. Mitä enemmän noita kuvia tuli hänen mieleensä, mitä enemmän hän näki väläyksiä Mariesta, sitä varmemmaksi hän tuli: Marie ei saisi, ei kerta kaikkiaan saisi jäädä tuohon tilaan. Mutta ahdistava todellisuus painoi päälle, Marieta ei voisi elvyttää, ja kaikki nuo ajatukset jäisivät vain muistoiksi ja unelmiksi. Nyt Brianin mieleen tuli kuvia hautajaisista ja yksinäisyydestä, ja Brian vastusteli niitä vastaan. Hän ei halunnut tuota tulevaisuutta: hänen täytyi estää sitä tapahtumasta. Viimeisenä epätoivoisena avunhuutona hän veti syvään henkeä, painautui tiiviisti Marien otsaa vasten ja koko tahdollaan, koko mielellään, koko sielullaan huusi mielessään olevaan avaruuteen yhden ainokaisen toiveen, joka ensin tyhjensi ja sitten täytti hänen ajatuksensa.
”Palaa luokseni, MARIE!”
Kuului pelästynyt henkäys.
Brian nosti päänsä epäuskoisena, ja loi katseensa aivan yhtä epäuskoisiin, suorastaan pelästyneisiin, kasvoihin.
Brian ei kyennyt sanomaan mitään. Hän perääntyi takaisin tuolilleen, Marie nousi istumaan hengittäen tiheästi ja katsellen hermostuneena ympärilleen. Lopulta hän käänsi hämillisen katseensa Brianiin, ja vasta tuolloin, katsoessaan suoraan avonaisiin, oliivinvihreisiin silmiin, Brian sanaakaan sanomatta syöksähti tuoliltaan ja halasi häntä.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:02 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
|
MaKo
|
|
« Vastaus #112 : 08.Tammikuu 2010, 17:20 » |
|
Pahoittelen, emperor, mulla on vieläkin kesken se postaamasi koko tarina, ja siksi on vieläkin vaikea antaa palautetta tähän sarjaan. Kirjoita jossain välissä välityönä jokin novelli, niin pääsen kommentoimaan ennen kuin saan tämän tarinan luettua :)
Koska en ole vielä lukenut koko tarinaa, niin voin kommentoida tätä viimeisintä osaa vain pintapuolisesti. Tekstisi on minusta melko lailla "romaanikelpoista" - sanavalinnoissa, lauserakenteissa, kappaleen rakenteessa ja sellaisissa ei ole mitään sellaista, joka erityisesti tökkisi. Siksi onkin vahinko, että tällaisesta yksittäisestä luvusta ei voi antaa mitään syvempää analyysiä tuntematta ensin aiempia tapahtumia, henkilöiden välisiä suhteita, miljöötä, tapahtumia ja sellaisia.
Koetan saada luettua tämän tarinan kokonaisuudessaan jossain vaiheessa. En voi luvata aikataulua, koska tykkään lukea tarinat yhdeltä istumalta ja tämä tarina on niin pitkä, että se vaatii jo ihan oman ajan järjestämistä lukemiselle.
Kirjoitapas se novelli välipalana :)
|
|
|
|
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #113 : 06.Huhtikuu 2010, 01:29 » |
|
Ensinnäkin: MaKo, olen pahoillani.
Yritin kyllä kannustuksesi auttamana aloittaa muutamaakin pienkertomusta, mutta huomasin, että ne lässähtivät. Silloin vielä olin niin liekeissä tämän kanssa, ja sitten into kaikkeen kirjoittamiseen laantui. Nyt olen taas liekeissä, mutta yhä vain tämän kanssa.
Ihan itseäkin jännittää: kirjoitin jo viimeisten kappaleiden nimetkin valmiiksi. Ympyrä sulkeutuu, luultavasti jo tämän vuoden aikana... mutta en lupaa mitään. :p
Hah. Koko tämän kappaleen ensimmäinen osa oli mielestäni tarpeeton ja poistin sen, vain muistaakseni, että hitto, se oli sittenkin juonen kannalta tärkeä. Ja takaisin sorvin ääreen: ainakin tämä versio on paljon parempi, noin minun mielestäni.
Toinen osa taas tuli kuin itsestään, se oli niitä jo kuukausia päässäni muhineita kohtauksia, jotka jo huusivat tulla kirjoitetuiksi.
***
XLIV: Jäljillä, osa 1
Brian ei halunnut irrottaa otettaan. Hänen kätensä, jotka olivat kietoutuneet tytön ympärille, ja poskensa, joka painautui punaista hiustuppoa vasten, olivat kiistattomia todisteita yhdestä tosiseikasta: Marie oli kunnossa. Tuntiessaan rinnan, joka kohoili hengityksen tahtiin, ja Marien henkäykset ihoansa vastaan Brian täyttyi autuaalla huojennuksen tunteella. Hän ei todellakaan ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut, mutta se oli Brianille juuri nyt toisarvoista – päinvastoin hän pelkäsi, että mikäli hän ajattelisi liikaa, hän äkkäisi uneksivansa.
”Brian”, Marie sanoi hengästyneellä äänellä. Brian havahtui ja irrotti otteensa palaten hitaasti tuolilleen. Huojennuksen tunne laimentui, kun hän ymmärsi, mitä näki.
Marie oli kauhistunut. Tyttö katseli ympärilleen, käänteli päätään joka suuntaan sama pelokas ilme kasvoillaan, läähätti kuin olisi juossut maratonin ja lopulta katsoi suoraan Brianiin.
”Brian… mitä oikein tapahtui?” Marie kysyi hysteerisesti.
”Tapahtui”, Brian toisti mielessään. Vasta nyt hän alkoi ymmärtää, että Marie oli autuaan tietämätön järjettömän monesta asiasta aina Lightin kartanosta lähtien. Brian arvasi joutuvansa luultavimmin kohta selittämään asioita Marielle, mutta antoi tälle hetken aikaa toipua järkytyksestä.
”Missä minä olen?” Marie kysyi odottamatta vastausta aiempaan kysymykseensä. Brian huokaisi nopeaan ja lausui vakavana:
”Naturan kartanossa.”
”Leniassa?” Marie henkäisi epäuskoisena. ”Miten mi- miten me tänne jouduimme?” hän kyseli haparoiden.
Brian epäröi. ”Me…”, hän aloitti, muttei tiennyt mistä aloittaa. Hän tarvitsi jonkin kiintopisteen, mistä lähteä liikkeelle, ja palasi takaisin Dominiin. ”Marie, taistelu on jo päättynyt.”
”Mitä?” Marie kysyi hämillään ymmärtämättä ollenkaan tilannetta. ”Päättynyt?”
”Marie, mikä on viimeisin asia, mitä sinä muistat?” Brian kysyi. Marien katse kääntyi sivulle ja oli hetken aikaa tyhjä.
”Muistan? Minä muistan Armandon… ja Friedrichin… ne olennot… meidän piti perääntyä…”
Brian nyökkäsi nopeaan. ”Niin. Me käännyimme kohti Milithiä, mutta juuri tuolloin Friedrich lähetti loitsun peräämme. Hän osui sinuun. Menit tajuttomaksi etkä herännyt kuin vasta nyt.”
”Nyt?” Marie toisti edelleen epäuskoisena. ”Miten niin – kauanko siitä oikein on?”
Brian ei vastannut heti, lähinnä siksi, ettei hän itsekään ollut enää varma. ”Tuota… pari, kolme viikkoa kaiketi…”
”Kolme” Marie aloitti, mutta kadotti äänensä jonnekin. Taas hänen katseensa lähti harhailemaan ympäri huonetta, kunnes hän palasi Brianiin. ”Voitimmeko me?”
Tuo kysymys oli Brianille ehdottomasti vaikein, sillä siihen hänellä ei ollut oikeaa vastausta. Brian ei itsekään tiennyt, millä sanalla taistelun lopputulosta kuvailisi, mutta voitolta se ei edelleenkään tuntunut. Siihen oli monia syitä, mutta Brian päätti kertoa Marielle ensin niistä kaikkein oleellisimman. Hän puristi käsiään nyrkkiin, puri hammasta ja katsoi Marieta vakavasti.
”Marie… Armando on kuollut.”
Tieto vaikutti uppoavan hitaasti Marien tajuntaan. Marien kasvot valuivat alaspäin kuin ne olisivat sulaneet, silmät laajentuivat ja hän pudisteli päätään. Hänen hengityksensä muuttui sarjaksi kuuluvia ja syveneviä henkäyksiä, hän asetti kätensä suulleen ja pudisti yhä päätään. Marie niiskutti, hänen tyhjään katsoviin silmiinsä alkoi muodostua kyyneleitä. Brianin teki pahaa katsoa Marieta; hän tiesi, että olisi luultavasti itse käyttäytynyt Marien sijassa samoin. Hän antoi Marien hetken aikaa rauhassa sulattaa tuota tietoa.
”Sinä et ole tosissasi”, Marie sanoi haparoiden. Brian ei sanonut mitään, pudisti vain päätään ja antoi Marien lukea totuuden kasvoiltaan. Hetkeen kumpikaan ei sanonut mitään.
”Miten… miten, Brian, miten?” Marie kysyi yllättäen. ”Miten ihmeessä hän oikein…?”
Jälleen Brian tunsi hankaluutta yrittäessään muotoilla vastaustaan. Pelkkä vastaus olisi tuntunut torsolta ilman taustatietoja, joten hän arvelikin joutuvansa vastaamaan muutamaan kipeään kysymykseen sitä ennen.
”Hän jäi taakse torniin, ja kun armeijamme oli paennut kaupungin läheisyydestä… no, sen voin vain sanoa, että torni räjähti tuhoten koko kaupungin mukanaan.”
”Räjähti?” oli jälleen henkäyksenä annettu kysymys. ”Hänkö… hänkö räjäytti koko tornin?”
”Mitä luultavimmin. ”
”Onko sellainen edes mahdollista?”
Brian hymähti – kukaan ei ollut edes miettinyt tuota. ”En tiedä, mutta toisaalta, jos se on mahdollista, uskon ainakin Armandon pystyvän siihen. Eikä kukaan muukaan ole sitä epäillyt, ei edes Arthur, joten…”
Marie hieroi hetken aikaa kasvojansa. Asioiden sekavuus selvästi haittasi häntä. ”Miksi hän edes jäi torniin? Friedrich oli jo voitettu…”
Brian puri huulta. Tämä oli yksi niistä kipeistä kysymyksistä, ja Brian päättikin, Marien selväjärkisyyden tähden, selittää asiat siten kuinka hän itse oli kokenut ne tapahtumahetkellä.
”Hän sanoi jäävänsä taakse saadakseen tietää, mitä Friedrich oli tehnyt sinulle, ennen kuin tämä kuolee verenhukkaan. Minä kun…” Brian piti tauon, tähän hänen oli vaikea sanoa mitään. ”Sillä sekunnilla, kun näin sinun kaatuvan maahan Friedrichin iskun voimasta, menin raivon valtaan. Ennen kuin tajusinkaan, olin perheeni voimia käyttäen sivaltanut heikentyneen Friedrichin käden irti.”
Brian pakotti itsensä katsomaan Marieta silmiin ja yritti pitää ilmeessään alentuvan sävyn: mikäli Marie halusi tuomita teon, tunsi Brian ansaitsevansa sen. Tuolla hetkellä Marie ei kuitenkaan ollut niinkään syyttävällä kuin hämmästelevällä tuulella. Hän katsoi Briania hetken aikaa pöllämystyneenä ja lopulta, ilmeisesti muuta keksimättä, kysyi, mitä seuraavaksi tapahtui.
”Armando varmisti, että olit ainakin tuolloin elossa, ja käski minun häipyä sinun kanssasi. Lähdimme lentämään Milithin selässä kauemmas tornista. Ehdimme suunnilleen kaupungin muurien kohdalle, kun yksi niistä lentävistä pirulaisista kaarsi hieman liian läheltä meitä. Milith pillastui ja… pudotti meidän kyydistään.”
”Mitä?” oli jälleen epäuskoisena annettu kysymys. Lisää olisi luultavasti kohta tullut, joten Brian nyökkäsi nopeasti ilmoittaakseen jatkavansa.
”Niin, lähdimme putoamaan ties kuinka korkealta. Olisimme takuuvarmasti kuolleet, ellen olisi… tuota…” Brian koki jälleen vaikeutta pukea sanoiksi tapahtumia. ”No, minä muistan vain tarrautuneeni sinuun ja valmistautuneeni kuolemaan, ja seuraavaksi löysin itseni kaupungin muurien ulkopuolelta sinä päälläni.” Brian piti tauon. ”Ei ole epäilystäkään, että ellen olisi Lightin sukua, kumpikaan meistä ei olisi nyt tässä.”
Marie oli hyvin epäileväisen näköinen. ”Et kai nyt satuile?”
Brian hymyili vinosti. ”En tiedä itsekään. Joka tapauksessa minä nousin mieli sekavana ylös, ja ennen kuin tajusinkaan, oli edessäni yksi kuolleiden mutantti valmiina sivaltamaan vatsani auki. Samaisella hetkellä kuitenkin muutama kaartilainen ilmestyi luoksemme ja hoiteli olion.”
”Kaartilaisia…” Marie toisti itsekseen ja hymähti. ”Minä jo odotin, että väität käristäneesi olennon silmistäsi leiskuneilla kuolonsäteillä tai jotakin.”
Brian virnisti. Ainakin Marien huumorintaju oli tallella, mikä oli hyvä merkki.
”Loppu onkin sitten vähemmän mielenkiintoista. Juoksimme kaartilaisten kanssa linjojen taakse ja ammuimme Armandon antaman raketin. Suuri punainen kopio Armandon päästä ilmestyi ja käski armeijaa perääntymään. Niin me teimme, emmekä päässeet kovinkaan kauas, ennen kuin Lightin kartanossa tapahtunut räjähdys pyyhki Dominin maailmankartalta.”
Marie nyökkäsi alakuloisen näköisenä ja siirsi katseensa pois. Hän huokaisi ja painautui makaamaan sängylleen. ”Voi elämä. Tuntuu omituiselta ajatella, että Armando on poissa. Hän vaikutti kuolemattomalta.”
Vino hymy valtasi Brianin kasvot, juuri noin hänkin oli ajatellut. Nyt vaikutti kuitenkin olevan hyvä hetki kertoa Marielle, mitä kaikkea taistelun jälkeen oli tapahtunut. ”Marie, tiedätkö, mitä kaikkea viime päivinä on tapahtunut?” Brian aloitti.
”Pilailetko?” Marie tivasi ja jätti Brianin lauseen omaan arvoonsa. ”Saat kyllä kertoa kaiken, mutta juuri nyt minun tekee mieli levätä.”
”Vastahan nukuit kolme viikkoa” Brian huomautti leikillään. Marie vastasi ilmeellä, joka pysäyttäisi vauhkoontuneen hevosen, ja Brian pysyi vaiti. Ehkä näin oli oikeastaan parempi, sillä hän ei halunnut sekoittaa Marieta enää tällä kertaa enempää. Se tosiasia, että Marie oli jälleen kunnossa, oli Brianille niin huojennuttava, ettei häntä juuri nyt voinut häiritä mikään. Hiljaisuus laskeutui kaksikon ylle.
Hiljaisuudessa kulunutta aikaa ei Brian osannut sanoa, se saattoi hyvin olla tunninkin. Narina kiinnitti äkkiä kuitenkin Brianin huomion. Hän katsoi oville ja näki, että Moradan oli palaamassa. Mies sulki oven ja jäi niiden luokse seisomaan. ”Yhä täällä?” kysyivät suuret kirjaimet.
”Niin” Brian vastasi seesteisesti ja katsoi Marieen. Marie nousi ylös.
”Hei, tuliko joku?”
Tuli kuolemanhiljaista. Moradan jähmettyi paikoilleen ja nosti kättään kuin valmiina sanomaan jotakin, muttei saanutkaan mitään sanottua. Brian näki, että käsi tärisi. Miehen lähtiessä heidän luokseen Brian pisti merkille, ettei ollut aiemmin nähnyt Moradanin liikkuvan niin ketterästi.
”Marie, tässä on parantaja Moradan, joka on yrittänyt parantaa sinua viime päivät” Brian sanoi miehen päästyä sängyn luokse. Mies seisoi heidän vierellään ja ilmeisesti katseli kumpaakin.
”Kuinka”, Moradan aloitti, mutta lopetti ja huitaisi sanan olemattomiin. ”Yhdentekevää. Marie, te… olette tajuissanne!”
”Niinpä olen” Marie vastasi vaivautuneena. Jälleen Moradan hapuili kädellään ilmaa kuin miettisi mitä sanoisi.
”Ilon päivä!” Mies julisti ja piirsi ilmaan suuren hymynaaman. Brian ei voinut olla hymyilemättä, sillä juuri tuo huojentuneen onnen reaktio oli sama, jota hän itsekin tunsi.
”Saanko kysyä, miksi ette voi vain puhua?” Marie kysyi. Moradan näytti kuitenkin kieltävää käsielettä.
”Selitän myöhemmin… juuri nyt minä haluan tehdä vielä viimeisen tarkistuksen.”
Hetken kaikki olivat liikkumatta. Moradan käänsi kasvonsa Brianiin. ”…joten Brian, josko viitsisitte poistua?”
Brian ei ilahtunut. ”Miksi muka? Marie on jo hereillä, kai minä-”
”Lääkärin määräys” Moradan kirjoitti niin nopeasti, ettei käsialasta ollut saada selvää. ”Lupaan, ettei tässä mene kuin hetki.”
Vastahakoisena Brian nousi ylös ja vilkaisi vielä vuoteella istuvaan Marieen. Brian antoi hänelle ilottoman hymyn ja näki, ettei Marie ollut vielä oikein perillä siitä, mitä oli tapahtumassa. ”Voit luottaa Moradaniin. Hän on se, joka kaikkein eniten työskenteli sinun elvyttämiseksesi”, Brian sanoi anteeksipyytävästi. Saamatta vastaukseksi muuta kuin kummastuneen ilmeen Brian talsi oville, katsoi vielä kerran taakseen, varmisti, että Marie todellakin oli hereillä ja kunnossa, ja huojentunein mielin astui ulos ovista, jotka sillä sekunnilla, kun Brian ne sulki, kalahtivat lukkoon.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:02 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #114 : 06.Huhtikuu 2010, 01:35 » |
|
XLIV: Jäljillä, osa 2
Brian ei olisi halunnut pitää silmiään auki, lähinnä niihin paistavan auringon tähden, mutta pakottautui tarkentamaan katsettaan eteenpäin, ettei olisi vallan nukahtanut. Hän otti ryhdikkäämmän asennon penkillään ja katsoi pöydän yli Marieen, joka oli painanut päänsä niin alas, että hänen otsansa koski pöytää.
Oli aurinkoinen päivä, ja he istuivat Naturan kirjastossa kaksistaan. Lähes viikko oli jo kulunut Marien heräämisestä, ja se tuntui Brianista ikuisuudelta: nyt, kun heidän ainoa huolenaiheensa oli Naturan osan etsintä, tuntui kyseisen tehtävän suorittaminen ylivoimaiselta.
Marie suoristautui ja hieroi hetken kasvojaan. Häneen paistava aurinko kultasi hänen hiuksiaan. Toimitus päättyi siihen, että Marie palasi nojaamaan käteensä tylsistyneen näköisenä. Hänen, aivan kuten Brianinkin, mielialansa vaihtelivat ärsyyntyneestä masentuneeseen; Brian oli kuitenkin hyvillään siitä, ettei Marie enää syyttänyt itseään niin voimakkaasti kuin ennen Dominin taistelua.
”Minun käy sinua sääliksi”, Marie sanoi äkkiä katsomattakaan Brianiin. ”Sinä olet sentään ainoa, jolla on asiat vielä huonommin kuin minulla.”
”Kuinka niin?” Brian kysyi muka-kummastuneena, hän osasi arvata Marien syyt.
”Minulla on sentään tämä talo. Sinun ainoa johtolankasi on se, että Lightin osa ei ollut siellä, missä nyt on vain raunioita.” Marien kasvoille levisi äkkiä hymy, hän suoristautui ja katsoi huvittuneena Brianiin. ”Mitä kohtalon ivaa. Muistatko, kun kysyit minulta ennen taistelua, että mitä sinun kannattaisi tehdä, jos Lightin osa tuhoutuu taistelussa? Kuvittele, jos Armando ei olisikaan kertonut, ettei osa ole siellä, muuten me luulisimme, että osa todella olisi tuhoutunut!”
Brian hymähti. ”Jos rehellisiä ollaan, niin ajatellessani tilannettani mieleni tekisi lopettaa koko homma sikseen.”
”Niin, mutta et voi, sen lupauksesi tähden… minähän sanoin, minun käy sääliksi sinua.”
Brian oli ehtinyt selittää Marielle yksityiskohtaisesti kaiken, mitä taistelun jälkeen oli tapahtunut ja tullut ilmi. Jokseenkin Briania hieman ärsytti Marien välinpitämätön suhtautuminen Armandoon, jota kohtaan Mariella ei selvästikään ollut yhtä negatiivisia tunteita kuin Brianilla. Brian ei halunnut aloittaa riitaa, mutta olisi mieluusti kuullut perusteluja Marien mielipiteille. Aina niitä tivatessaan Brian sai kuitenkin huomata, kuinka puheenaihe nopeasti vaihtui.
Huokaus karkasi Marien suusta. ”Voi nenä tätä meidän tilannettamme. Koko kuningaskunta vaikuttaisi olevan hajoamispisteessä, ja ilmeisesti jotkut olettavat, että löytämällä nämä kaksi viimeistä osaa me taianomaisesti korjaamme siten kaiken. Mutta mikäli olemme realistisia, niin nyt alkaa olla jo liian myöhäistä.”
Brian tiesi, että Marie oli oikeassa. Tilanne kaupungissa ei ollut parantunut niin paljoa kuin Brian oli olettanut sen parantuvan sen jälkeen, kun hän vei Marien mukanaan torille todisteeksi siitä, että hän oli kunnossa. Yhtään huutelua ei silloin ollut kuulunut, mutta kylmä, lähestulkoon välinpitämätön ilmapiiri oli pysynyt kaupungissa sitkeästi.
”Me olemme reliikkejä”, Brian sanoi. ”Meitä ei tarvita tässä maailmassa enää, meitä vanhan vallan edustajia. Hitto, mikäli tilanne pahaksi äityy, yhdyn itsekin vallankumoukseen.”
”Älä nyt pelottele” Marie sanoi ankarasti. ”En väitä, etteikö tämä valtio olisi kuin uppoava laiva, mutta toivon silti, että muutos voi tapahtua rauhanomaisesti.”
Brian hymyili vinosti. ”Ei niin kauan, kun Arthurilla on siihen mitään sanomista.”
”Niin, tiedän” Marie sanoi kiihtyneenä. ”Eikä Arthur astu alas valtaistuimeltaan ennen kuin Morgan on saatu päiviltä, eikä häntä tulla tappamaan ennen kuin me löydämme ne pahuksen osat, eikä meillä taas ole mitään – argh!”
Marie painoi päänsä takaisin pöytään.
Briankin tunsi ryhtinsä huononevan ja löysi itsensä pian nojaamasta käteensä katsellen ikkunoita kohti. Aurinko oli mennyt pilveen kuin heijastaakseen huoneen ilotonta olotilaa. Hän ei oikeastaan jaksanut enää ajatellakaan, vaan hän tunsi jollakin tasolla luovuttaneensa jo aikaa sitten. ”Emme me tule ikinä niitä osia löytämään.”
Brianin näkökentän ohi leijaili jotakin. Se laskeutui pöydälle hieman hänen viereensä, ja Brian käänsi päätään nähdäkseen, mikä se oli. Se oli tammipuun lehti, joka oli ilmeisesti irronnut pöydän yllä kasvavasta puusta. Brian tarttui laiskasti lehteen ja katseli sitä hajamielisenä. Käänneltyään sitä muutaman kerran Brian tarkensi katseensa itse puuhun.
”Kuinka joku jaksaa sitä siivousta, mikä tulee moisen puun kanssa joka syksy?”” Brian mietti itsekseen. ”No, ehkäpä se ei ole niin suuri rasite Sissylle, joka jumaloi talon homesieniäkin. Mutta kenenköhän ajatus edes oli pystyttää puu sisätiloihin?”
Brian pinnisti, hän tunsi tietävänsä vastauksen.
”Ai niin, Sissyhän sanoi, että sen teki Florina, Marien äiti… en ole tainnutkaan vielä kertoa sitä Marielle.”
Brian ei sanonut mitään, vaan uppoutui ajatuksiinsa jälleen. Florinan muisteleminen sai hänet jatkamaan mietiskelyä.
”Florina… mitä ihmettä hän olisi oikein voinut tehdä sillä ruudilla, ellei olisi etsinyt Naturan osaa? Ainakin tämä paikka tuntuu äärettömän epätodennäköiseltä paikalta moiselle aineelle noin muuten, ja Florinahan hermostui Sissyn yllätettyä hänet.”
Brian heilutteli yhä hajamielisesti lehteä.
”Vaan eipä hän tainnut sitä löytää, vaikka ruudin keksikin. Sitä paitsi koko kuutiohan oli vain hämäystä, eikä osa alun perinkään ollut siellä, joten ei hän ole sitä voinut löytää, vaikka olisikin päässyt kuution sisään.”
Brianin katse tarkentui jälleen puuhun.
”Vaan hetkinen. Mitäpä, jos hän pääsikin kuution sisään, ja jätti viestin hämäykseksi? Mutta miksi ihmeessä Florina Natura edes olisi etsinyt Naturan osaa aikana, jolloin sitä ei edes tarvittu? Miksi perheeni sieppasi hänet?”
Florina, puu, Sissy. Brian oli ajatuksissaan silpunnut lehden pöydälle.
”Mitä Sissy sanoikaan tullessamme ensi kertaa tänne kirjastoon?”
Aurinko palasi pilvestä.
”Florina kertoi, että jos etsii Naturan osaa, on kirjastosta hyvä aloittaa.”
Toinen lehti putosi puusta.
”…miten Florina saattoi sanoa siitä mitään?”
Tuhatjalkainen kipitti puunkuorta pitkin.
”...”
Brian laski kätensä pöydälle ja nousi hitaasti ylös. Marie katsoi häneen maaten puoliksi pöydällä.
”Minä käyn kävelyllä” Brian sanoi itsekseen ja kääntyi ovia kohti.
”Tule takaisin pian” Marie mutisi takaapäin. ”Tarvitsen jonkun, jolle valittaa.”
Brian käveli verkkaasti halleja pitkin tavoitteenaan löytää eräs tietty naisihminen. Hän kirosi mielessään talon suuruutta ja arveli saavansa etsiä hyvän tovin, mutta löysi kuin löysikin Sissyn huoneestaan. Huone oli oikeastaan vain pieni, ikkunaton komero, missä sänky vei suurimman osan tilasta, ja pienen pöydän ääressä istui humaltunut Sissy. Hän katsoi väsynein silmin Briania, joka astui koputtamatta sisään.
”Kukas sinä luulet olevasi… kävellä noin vain sisään… neidon huoneeseen…!”
Heiluttaen laiskasti kättään Sissy sopersi. Brian ei ollut oikeastaan yllättynyt, sillä Sissyn juominen oli lisääntynyt rankasti sinä aikana, mitä Marie oli ollut koomassa, eikä tilanne ollut juurikaan parantunut edes Marien herättyä. Hän vain vältti nyt ihmisten ilmoille menemistä juodessaan. Brian astui askeleen sisään ja jätti oven auki takanaan.
”Minulla olisi sinulle pari kysymystä” Brian sanoi jämäkästi. Sissy naurahti huvittuneena.
”Kysymyksiä, kysymyksiä… paljon on kysymyksiä, vaan vähän on vastauksia, niin, Lightin poika…!”
”Ne koskevat Florina Naturaa.”
Hymy katosi nopeasti pois naisen kasvoilta, jäljelle jäi epäusko ja halveksunta.
”Mitäs sinä hänestä… ilkkumaan tulitko?” Sissy mongersi töykeästi ja äänekkäämmin. ”Florina, voi Florina, siinä oli Natura puhtaimmillaan… nuori ja kauniskin… hänen veivät meiltä salaa, luvattomasti anastivat…”
Brian ei välittänyt Sissyn pilkasta vaan antoi hänen ensin puhua suutaan puhtaaksi.
”Haluaisin tietää hieman siitä, mitä Florina teki ennen sieppaustaan.”
”Voi!” Sissy huudahti ja heilahti hieman puolelta toiselle. ”Minä en juorua, en! En edes tiedä, mitä tarkoitat… mitä sieppausta. Minä en vakoile, en hyvillänikään, enkä Florina-rouvasta mitään irti saanut, vaikka hieman…”
Sissy lopetti lauseen kesken ja hörppäsi pöydällä olevasta tuopista. ”Mitäs sinä luulet, että rouva teki? Valmisteli lomamatkaa vai…? Ei kukaan arvannutkaan, että hänet meiltä niin vietäisiin, ryöstettäisiin…”
”Olisin kiinnostunut varsinkin kirjastossa olevasta puusta. Sanoit kai, että se on Florinan istuttama?”
”Puusta, puusta on pääsi poika… Jalo Florina istutti puun, perheemme iloksi, väkemme riemuksi, ja mink’ palkkion hän saikaan, hänet heti meiltä vietiin-!”
”Siis hänet siepattiin pian sen istuttamisen jälkeen?”
”Pian, pian, aivan liian pian… voi neito rukkaa, voi meitä viattomia neitseitä, puhtaita tyttökultia-!”
”Ymmärrän. Entä mahdatko muistaa kertoneesi meille kauan sitten Florinan sanoneen, että mikäli etsii Naturan osaa, on kirjastosta hyvä aloittaa?”
”Min’en tiedä mitään, en Naturasta enkä osasta, en ruudista tahi puusta, min’en vakoile-!”
”Eli muistat. Osaatko kertoa suunnilleen, milloin hän tuon sinulle kertoi?”
”Pian, pian, aivan liian pian…!”
”Siis hieman ennen sieppaustaan?”
”Puun istutettuaan minulle huikkasi, satuin siellä siivoamaan, rouva minut salaisuuteen vihki… min’en vakoile, en!”
Brian oli mielestään kuullut tarpeeksi. Hän kiitti jälleen tuopistaan hörppäävää ikänaista, astui ulos huoneesta ja sulki oven jättäen Sissyn humalanhuuruiseen yksinäisyyteensä. Hetken aikaa hän epäili, voiko hän luottaa Sissyn antamiin tietoihin.
”Pahus, luulenpa, että sain häneltä rehellisimmät vastaukset kuin koskaan olisin tältä saanut selvin päin.”
Tajutessaan myös, ettei Sissy luultavasti muistaisi koko kohtauksesta huomenna mitään, Brian tuli hyvilleen.
”Ei olisi ollenkaan mahdotonta, että Florina olisikin löytänyt Naturan osan ja jättänyt puuhun jonkinlaisen viestin. Ehkä hän aavisteli, että hänet tultaisiin sieppaamaan, ja halusi turvata osan joutumasta Lightien käsiin. Mutta miksi hän toimi yksin, eikä kertonut etsinnästä perheelleen? Entä miksi hän olisi jättänyt viestin Gaea Naturan nimellä eikä omallaan? Hämäystä?”
Mihinkään näistä kysymyksistä Brian ei ollut keksinyt vastausta saapuessaan kirjaston oville. Hän työnsi ne auki ja loi ensimmäisenä katseensa suureen tammipuuhun. Hän ei edes tervehtinyt Marieta kulkiessaan tämän ohi saati aikonut kertoa tälle teoriaansa – mikäli hän olisi väärässä, ei hän halunnut kuulla Marien ivaa.
Brian saavutti kivisen korokekehän, jolla tammi seisoi. Hypättyään sen päälle hän kuuli, kuinka Marie vihdoin kysyi kummastuneena ”mitä ihmettä sinä oikein teet?”
Brian ei vastannut vaan käveli aivan puun viereen. Pahinta tässä teoriassa tulisi olemaan se, ettei hän todellakaan tiennyt, mitä hänen tulisi etsiä, ja mikäli hän oli väärässä, tulisi hän viettämään hyvän tovin etsiskellen olematonta asiaa. Mutta juuri tuolloin edes se mahdollisuus, että hän olisi väärässä, ei jaksanut tunkeutua Brianin tajuntaan: hän oli kaiken sen toimettomuuden ja tyhjyyden jälkeen onnellinen jo siitä, että sai edes illuusion edistyksestä.
Tutkittuaan ensin huolellisesti koko alaosan ja sen pienimmätkin epämuotoisuudet Brian etsi alimman oksan, hyppäsi ja tarttui siitä kiinni. Kiivetessään ensimmäisen oksan päälle hän kuuli Marien sanovan ”on minullakin rankkaa, mutta ei ihan noin rankkaa! Mitä hittoa sinä oikein teet?”
Brian kiipesi hitaasti mutta varmasti yhä ylemmäs, tutkien jokaisen mahdollisen epäilyttävän asian. Hän ohitti oravankolon kurkattuaan sinne sisään ja jatkoi matkaa aina vain korkeammalle. Koko ajan hän odotti löytävänsä jotakin, mikä ratkaisisi arvoituksen.
Oltuaan vähällä pudota sen oksan katketessa, josta Brian otti kiinni, hän muisti, ettei hänen korkean paikan kammonsa ollut vielä täysin kadonnut, ja jäi mahdollisimman tukevasti istumaan silloiselle oksalle. Hän oli jo lähes huipulla, kirjaston toisen kerroksen tasolla, ja alkoi tuntea epätoivoa: mitään, mikä olisi poikennut tavanomaisesta, ei ollut löytynyt. Pettymyksen tunne oli hirveä, hän puristi hetken aikaa käsiään nyrkkiin ja lähti sitten kapuamaan hitaasti alaspäin miettien, miten oikein selittäisi toimintansa Marielle. Brian oli lyöty, ja hänestä tuntui, ettei mistään tulisi enää mitään. Puolivälin kohdalla hän jälleen ohitti oravanpesän ja asetteli jo jalkojaan seuraavalle oksalle. Yhtäkkiä hän kuitenkin lamaantui täysin.
”Hetkinen… oravankolo, sisätiloissa kasvavassa puussa?”
Brian kiirehti takaisin kolon luokse ja kurkkasi uudestaan sisään. Valoa ei latvustossa paljoa ollut, joten ainoa, mitä hän saattoi tehdä, oli laittaa käsi sisään ja tunnustella. Kolo oli ahdas, eikä hänen kätensä kyennyt juuri liikkumaan, mutta mitään hän ei tuntenut, ei risuja, pähkinänkuoria tai mitään. Kolo oli typötyhjä. Suostumatta antamaan periksi Brian nosti hieman kättään kohti kolon kattoa, ja silloin hän tunsi sen: kolon yläosassa oli pieni vetokahva. Empimättä Brian tarttui siihen jännittyneenä ja veti itseään päin.
Kuului heikko naksahdus. Brian käänsi katseensa äänen lähteeseen ja näki, että hieman hänestä oikealle oli puuhun auennut luukku. Brian veti kiireesti kätensä pois kolosta ja avasi luukun kokonaan. Sisältä paljastui pienehkö, kovakantinen ja nimetön kirja. Brian otti kirjan käteensä, katsoi sitä hetken pöllämystyneenä, ja lähti sitten hirmuista vauhtia kiipeämään alaspäin puuta.
Marie oli häntä vastassa alhaalla eikä näyttänyt ilahtuvan Brianin pudotessa kömpelösti käsilleen hypättyään viimeiseltä oksalta. ”Mitä pahusta sinä oikein pelleilet?” Marie tivasi vihaisena. Brian ei välittänyt tästä eikä pienestä kivusta ranteissaan, vaan nousi nopeasti ylös, kompuroi Marien luokse ja näytti tälle kirjaa. ”Marie, katso! Minä löysin tämän tuolta puusta!”
Vihainen ilme katosi nopeasti Marien kasvoilta. ”Mikä se on?” hän kysyi ihmetellen.
”En tiedä, katsotaan!” Brian sanoi kiihtyneenä ja harppoi pöydän luokse. Marie istui tiiviisti hänen viereensä. Brian nielaisi ja avasi kannen. Sisäkanteen oli kirjoitettu kauniilla käsialalla:
Tämän päiväkirjan omistaa:
Florina Natura
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:02 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #115 : 20.Maaliskuu 2011, 23:06 » |
|
Hohhoijakkaa. Kun syksyllä mietin kevään kirjoituksia, tuskin odotin, että ne tulisivat tarkoittamaan ihan tätä. No, mitäpä sitä ei tekisi vastuita pakoillakseen.
Suurin osa tätä lukua on kaivettu koipalloista ajalta pullanakki ennen viime vuoden kesälomaa, minkä jälkeen olen lähes unohtanut(!) koko homman. Tuntuu oikeastaan pahalta, koska nyt täytyy jälleen uudelleenkeksiä ne hienot kohtaukset, jotka mietin valmiiksi jo aikoja sitten. Loppu onkin viime päivien käsialaa, sekä tietty aimo annos oikolukua.
Tätä on muutenkin jo hieman hankala kirjoittaa, kun minun täytyy vielä tulevat luvut sopeuttaa siihen todellisuuteen, jonka tähän asti olen luonut ja joka on auttamatta vanhentunut. Luultavasti yli puolet koko hommasta menee uusiksi sen jälkeen, kun tämä on saatu valmiiksi. En kuitenkaan halua jättää tätäkään kesken, koska a) se tuntuisi luovuttamiselta, mikä tämän kaiken jälkeen ja näin lähellä loppua olisi varsin antiklimaattista, ja b) tämän valmiiksisaaminen antaa paljon viitteitä siitä, mitä uuteen maailmaani haluan jättää, ja mitä puolestaan haluan välttää.
Jepjep. Tämän luvun jälkeen olisi siis luvassa vielä kolme. Niitä odotellessa...
***
XLV: Perintö, osa 1
Katsottuaan hetken aikaa sisäkannessa olevia sanoja Brian kääntyi Marieen. Jos hän oli aikonutkin kysyä, miten Brian oli keksinyt etsiä kirjaa puusta, se aie oli ilmeisesti kadonnut noiden sanojen myötä. Brian liu’utti kirjaa enemmän Marieen päin, koska arveli, että oli hänen oikeutensa – jos kenenkään – lukea sitä. Vastaanotettuaan kirjan Marie tarttui ensimmäiseen sivuun, nielaisi ja käänsi.
Ensimmäinen sivu oli sutattu lukukelvottomaksi. Samoin koko seuraava aukeama, ja toinen, ja sitä seuraava. Marien plärätessä sivuja yhä nopeammin Brian huomasi, että ajoittain kokonaisia sivuja oli revitty irti. Hän saattoi hyvin arvata Marien pelkäävän samaa asiaa kuin hänkin – että koko kirja olisi lukukelvoton – mutta puolivälin kohdalla tärppäsi. Marie oli jo kääntämässä sivua, mutta lopetti samassa ja toi molempien näkyville merkinnän, jonka päivämääräkin oli sutattu.
Minä en voi käsittää!
Montako kuukautta siitä jo on, kun saavuin tähän taloon? Kuinka voi olla mahdollista, että minua yhä kohdellaan kuin ulkopuolista, kuin jotakin saastaista, kutsumatonta vierasta? Eivätkö he itsekin ole joskus eläneet perheen ulkopuolella, tulleet hyväksytyiksi vasta aikuisiällä avioliiton kautta? Vai olenko minä onneton eksynyt rutsareiden joukkoon? Sitä en ihmettelisi!
Mutta onneksi minulla on Teranis. Aivan niin, minulla on Teranis, enkä muita tarvitsekaan. Hän rakastaa minua ja minä rakastan häntä; jos hän ei hätkähdä perheensä vastustuksesta ja valituksesta, miksi minunkaan pitäisi? Sanokoot Naturan vanhat parrat mitä haluavat, koska sillä hetkellä, kun minä ja Teranis yhdyimme, minä lakkasin olemasta entisen perheeni jäsen. Silloin minusta tuli Natura yhtä paljon kuin noista houkistakin, ja samoin tulee myös lapsestani. Minun ja Teraniksen lapsesta.
Hänestä tulee enemmän Natura kuin kenestäkään heistä!
Merkintä päättyi tähän, ja sitä seurasi jälleen muutama sivu sensuroitua tekstiä. Brian katsoi Marieen.
”Tuota… mistähän tuossa oikein oli kysymys?”
Marie näytti hämmentyneeltä. ”En todellakaan tiedä, ei äiti minulle muusta perheestä paljoa puhunut. Tuossa lienee syy…”
”Häntä ei hyväksytty Naturan perheeseen?”
”Hyst”, Marie sihautti, hän oli löytänyt seuraavan merkinnän. Brian kumartui lähemmäs nähdäkseen paremmin.
Lightit olivat eilen vierailulla.
Myönnän olleeni hyvin hermostunut molempien sukujen istuessa samassa pöydässä. Vaikka kuinka yritin noudattaa nykyiselle arvolleni sopivaa hovietikettiä, en voinut olla muistamatta, että vielä puoli vuotta sitten kuuluin Lightien alamaisiin. Oletin saavani paljon yli- ja vihamielisiä silmäyksiä, törkeää käytöstä ja muuta lokaa – aristokraatit kun eivät helpolla miellä entistä talonpoikaistyttöä samanarvoisekseen, Naturat ainakaan. Miten väärässä olinkaan!
”Sinun äitisi oli kotoisin Dominista?” Brian hämmästyi. ”Tiesitkö sinä?”
”En todellakaan”, oli pöllämystynyt vastaus. ”Saatikka sitä, että hän olisi ollut noin hyljeksitty.”
Molemmat syventyivät jälleen tekstiin.
En juuri välittänyt Lighteista Dominissa asuessani. He näyttäytyivät harvoin kansalleen eikä kaupungissa juuri ilmennyt ongelmia, joten en osannut kiittää tai syyttää heitä normaalin elämäni ylä- ja alamäistä. Mutta Lightit ovat aivan toista luokkaa kuin tämä paikoillaan junnaava Naturan perhe, he ovat avoimia, optimistisia, itsevarmoja ja yleensäkin miellyttäviä. Istuin jonkun naispuoleisen Lightin vieressä tuppisuuna ainakin vartin, kunnes hän äkkiä hihkaisi "Minähän tunnen sinut!" En osaa kuvaillakaan sitä onnea, joka hänen kasvoilleen levisi hänen alkaessaan kertoa, kuinka hän oli lapsuudessaan pyörinyt samoilla leikkipaikoilla kuin minä - kävimme ilmeisesti jopa samaa akatemiaa! Itse häpesin myöntää, etten muistanut häntä yhtään, mutta se ei häntä hidastanut. Rupattelimme hetken ja kerroin avioliitostani Teraniksen kanssa aikaisemmin tänä vuonna. Sitten hän äkkäsi minun odottavan lasta (itse olin jo aikaa sitten huomannut hänenkin odottavan) ja kertoi, että hänellä oli sama tilanne - hänkin oli liittynyt Lightin perheeseen vain muutamaa kuukautta aiemmin. Tämä oli hänen ensimmäinen vierailunsa toisen perheen luona, ja häntäkin oli kuulemma jännittänyt! Siitä keskustelu rönsyilikin sitten joka suuntaan. Voi, siitä on ikuisuuksia, kun olen viimeksi päässyt kunnolla rupattelemaan naisten välisistä asioista, ja varsinkin Birgit tuntuu juuri minun henkiseltäni ihmiseltä. Sääli, etten tutustunut häneen jo Dominissa!
”Birgit? Sanooko nimi sinulle mitään?” Marie kysyi nostamatta katsettaan kirjasta; vasta, kun Brian oli ollut vastaamatta jonkin aikaa, Marie kääntyi katsomaan häneen.
Brian jähmettyi. Hän oli kuullut tuon nimen aiemmin ja painanut sen lähtemättömästi kalloonsa.
”Marie, tuo on minun äitini” Brian sanoi painottaen. ”Kysyin vanhempieni nimiä Armandolta joskus sen jälkeen, kun olin saapunut Arkaniaan, ja voin vannoa, että hän mainitsi äitini nimeksi Birgit Light. Enkä oikein jaksa uskoa, että kyseessä olisi toinen samanniminen nainen…”
Marie katsoi ensin hämmentyneenä Brianiin, sitten kirjaan, ja kohta taas Brianiin. ”Tarkoitatko, että Birgit odottaa tuossa sinua?”
”Ehei, vaan syntymätöntä kaksoisveljeäni - Marie, ketä luulet Florinan tuossa odottavan?”
Yhä hämmentyneempi ilme nousi Marien kasvoille. ”Ei kai - enhän minä edes-!”
Marie naurahti omituisesti ja katsoi tekstiä. ”On se kumma juttu tuo kohtalo. Me tapasimme siis ensimmäisen kerran suunnilleen… miinus kolmekuukautisina? Voi veljet…”
Päätään pudistaen Marie otti kirjan taas lähemmäs.
Mitä muuhun tapaamiseen tulee, olin näkevinäni muut Naturat tavallistakin nyreämpinä. Eipä liene ihme, ottaen huomioon, miten pahasti perheiden välit tulehtuivat valtionhoitajamme syrjähypyn aikaan. Itse asiassa kaiken sen sulavuuden ja miellyttävyyden alla olin Lightien eleissä näkevinäni piruilevaa ivaa, kuin koko tapaaminen olisi järjestetty vain Naturoiden ärsyttämiseksi. Siinä he onnistuivat, ainakin päätellen muiden Naturoiden puheista sen jälkeen, kun Lightit olivat lähteneet.
Tanssittuani illemmalla jalkani kipeiksi Teraniksen ja muutaman Lightin kanssa päädyin istumaan kaksin Birgitin kanssa. Muutaman lasillisen jälkeen sanainen arkkuni vuosi yli äyräiden – sekin ikävä jäänne ajaltani ennen hovielämää. Taisin haukkua koko Naturan suvun pystyyn, jotkin yksilöt kahteen kertaan mutta poissulkien Teraniksen, ja kerroin Birgitille sopeutumisongelmistani. Tarkkoja sanojani en muista, mutta hitto vie, vastauksen muistan kyllä kristallinkirkkaasti! Se vaivautunut ilme, hermostunut vilkuilu ympäriinsä ja kuiskaten annetut sanat… ”On ehkä olemassa keino, jolla voit todistaa olevasi Natura ja näpäyttää koko perhettä nenille.”
Haluaisinpa vain kuulla, mikä tuo keino on…
Hetken noita sanoja tuijotettuaan Brianin ajatus katkesi. "Se ei VOI olla...", hän mietti, mutta antoi asian jäädä sikseen ja jatkoi lukemista.
Tänä iltana olin pelästyä kuoliaaksi saapuessani suosikkipaikkaani koko talossa, kirjastoon. En ikinä osannut odottaa löytäväni Birgit Lightia hyllyjen välissä piilottelemasta. Olin jo kysymässä, miten hän oli päässyt kartanoon ja kauanko hän oli siellä ollut, mutta hänen hermostunut, lähestulkoon pelokas ilmeensä sai minut ensin kuuntelemaan häntä. Enkä sen jälkeen kyllä noihin aiheisiin palannutkaan.
Birgit palautti mieleeni sen, mitä hän oli sanonut minulle perhevierailulla. Olin jo ehtinyt unohtaa koko jutun humalaisena hölynpölynä, mutta tänään minulle valkeni, että Birgit oli ollut tosissaan. Hän alkoi selittää jotakin tarinaa niiltä ajoilta, kun Arkania oli nuori valtakunta, kertoi suurten perheiden synnystä ja lopulta pääsi asian ytimeen: jokaiselle perheelle annettuun taikajuoman osaan. Kuulemma Merlin ennen lähtöään jätti jokaiselle perheelle aineksen tähän juomaan, ja yhdistettynä nuo osat muodostaisivat jonkinlaisen seoksen, joka antaisi juojalleen valtavat voimat. Historia ei ole koskaan ollut vahvin puoleni, mutta luulisi, että tuollaisesta nyt olisi jotakin mainintaa ollut. Birgit havaitsi epäilykseni ja selitti samalla hermostuksensa: aikojen saatossa osat ovat päässeet unohtumaan, osittain jopa tahallisesti, ja hänen tietämyksensä olikin osin kiellettyä, salaista tietoa. Lightin perhe on hänen tietääkseen ainoa, jonka mukana tieto vielä aktiivisesti kulkee, ja yksi suurimmista petoksista Lightin perhettä kohtaan – näin hänelle oli sanottu vihkiäisissä – oli levittää tietoa perheen ulkopuolelle. Ymmärtäessäni hänen ottamansa riskin tunsin äärimmäistä kiitollisuutta, vaikken edelleenkään tiennyt, miten nuo juoman osat minua koskivat. Sitten hän kertoi sen. ”Jokaisen osan voi löytää vain sellainen henkilö, joka kiistatta kuuluu kyseiseen perheeseen.”
Hämilläni kysyin, miksi hän oli ottanut riskin. Hän sanoi ohuesti hymyillen, että olen hänen ystävänsä. Hiljenin vain katsoakseni, kuinka hän otti pari askelta taakse, sanoi olleensa poissa aivan liian kauan ja sanoi tulevansa viikon päästä uudestaan kadoten kirkkaan valon välähdyksessä. Sainpa ainakin vastauksen ensimmäisiin kysymyksiini.
Nyt, kun hänen epäilyksensä oli vahvistettu, Brian ei voinut kuin tuijottaa. ”Minun äitini kertoi sinun äidillesi taikajuomasta? Miten hämmentävästi voivatkaan kohtalot kietoutua…”
Marie näytti siltä kuin ei yllättyisi enää mistään ja käänsi sivua. Seuraava merkintä jatkui suoraan.
Tänään on ollut vaikeuksien päivä. Ensin minulla oli vaikeuksia nukkua. Sitten minulla oli vaikeuksia keskittyä. Lopuksi minulla oli vaikeuksia katsoa Teranista silmiin.
Vaikka rakastankin miestäni enkä halua salata häneltä mitään, tuli mieleeni aina Birgitin kasvot, kun yritin jutella asiasta hänelle. Uskon, että Teranis ottaisi tiedon hyvin vastaan – voisi jopa auttaa minua etsimään sitä taikajuoman osaa – eikä kertoisi siitä muulle perheelle, mutta jostakin syystä omatuntoni muistuttaa minua siitä, että Birgit uskoutui nimenomaan minulle. Minulle. Hän teki suuremman uhrauksen mitä kukaan on minun hyväkseni koskaan tehnyt, ja minä olen nyt yksi salaisuuden haltijoista. En voi pettää Birgitiä, en voi kertoa tästä kenellekään. Edes Teranikselle.
Mutta mitä teen? Alanko etsiä osaa? Mistä minun tulisi edes aloittaa? Mitä teen löydettyäni osan? Miten saan etsinnät pidettyä salassa? Minun täytyy vielä selkeyttää ajatuksiani.
Tämän merkinnän lopun jälkeen oli tyhjää tilaa, sivun alalaidassa oli pieni lisähuomautus saman päivämäärän alla.
Koko päivä vihaisten, mulkoilevien silmien alla. Minähän hitto vieköön etsin sen osan.
Jälleen sutattuja sivuja, mutta vain vähän tällä kertaa.
Voi sun kuustoista. Koristeenako nämä kirjaston tuhannet kirjat ovat? Kirja on nimeltään Perheiden Historia, ja tässähän se lukee, aivan alkumetreillä: ”kerrotaan, että Merlin ennen lähtöään Arkaniasta antoi jokaiselle uudelle perheelle yhden osan taikajuomaan, joka toisi juotuna lähes jumalalliset voimat. Perheitä kehotettiin piilottamaan juoman osat ja käyttämään juomaa vain äärimmäisessä hädässä, ja sen uusien suurten perheiden päät tekivät huolella, sillä tähänkään päivään mennessä ei yhtään osaa ole löydetty.” Tuo olikin sitten ainoa kerta, kun koko kirjasarja edes mainitsi siitä. Birgit oli siis oikeassa ainakin siinä, että osien olemassaolosta on hyssytelty aivan tarkoituksella – eipä tämäkään kirja aivan helpoiten löydettävissä ollut. Itse asiassa, löysin sen hyllykön takaa niin paksun pölykerroksen alta, ettei kukaan tämän dynastian nykyisistä jäsenistä ole varmasti siihen koskenut. Ja sen järjestysnumero on niinkin mielenkiintoinen kuin nolla. Kaiken lisäksi se kertoo asioista hieman eri tavalla kuin kirjasarjan numero ykkönen. Hmm…
Joka tapauksessa on selvää, että tästä tulee hirveä urakka. Kaikkien näiden opusten läpikäyminen epämääräisten vihjeiden toivossa tulee olemaan tuskainen prosessi, mutta jotenkin minusta tuntuu, etten voi enää perääntyä. Enkä oikeastaan haluakaan, koska sillä hetkellä, kun heilutan Naturan osaa anoppini ja muun suvun edessä, tulee siitä niin suuri nöyryytys, etteivät he enää kehtaa näyttää naamaansa perhekokouksissa! Kukaties, ehkä minusta tulee uusi perheen keulakuva?
”Tuota noin”, Brian aloitti, ”Äitisi motiivit vaikuttavat hieman… epäilyttäviltä.”
Hän sai ikävän mulkaisun Marielta, joka ilmeisesti jätti toteamuksen omaan arvoonsa. ”Okei, ehkeivät hänen tarkoitusperänsä olleet kovin jaloja, mutta jos olisin ollut hänen asemassaan, niin kyllä minuakin olisi ottanut moinen halveksunta päähän. Äläkä muuten hämmästy ehkä hieman rajuakin tekstiä, sillä jos äidistäni jotakin muistan, niin sen, että hän oli aikamoinen tulisielu.”
Sovun ylläpitämiseksi Brian ei kommentoinut noita sanoja. Teksti jatkui jälleen parin sivun päästä.
Nyt taisi tärpätä.
Pahuksen hyvin se olikin piilotettu, tuhansien muiden samanlaisten, nimettömien punakantisten kirjojen joukkoon. Jokin tässä runossa vain on niin täysin erilaista kuin muissa kirjan kaskuissa: ehkäpä tämä Narnas oli Naturan ensimmäisiä jäseniä?
Kylmät väreet kulkivat Brianin selkäpiissä. ”Tuo on se sama runo” hän sanoi. Marie hyssytteli häntä, vaikka näytti itsekin jännittyneeltä.
Tämä se on, on pakko olla. Mielenkiintoni herättää paitsi alussa mainittu ”voimakas taika”, mutta myös aivan lopusta löytyvä eriskummallisuus, jollaista en ole ennen nähnyt: KNO3. Sitä, miten se sitten onkaan vastaus, en lähde arvailemaankaan. Muukin runo täytyisi ensin selvittää.
Brian siristi silmiään. ”KNO3? Siis hetki, onko tuolla perässä kolmonen?”
Mariekin hämmästyi. ”Kyllä vain näyttää olevan… miten voi olla, runossa sitä ei varmasti ollut!”
”Ehkä”, Brian sanoi varovaisesti, ”äitisi löysi Naturan osan ja sabotoi johtolankoja myöhemmin tarkoituksella?”
”Minä olisin kyllä saman tien tuhonnut koko kirjan, jos olisin niin halunnut tehdä”, Marie sanoi pisteliäästi ja etsi seuraavan merkinnän.
Täytyy kyllä sanoa: vaihtaisin heti Lightien kyvyn ilmaantua paikasta toiseen mihin tahansa Naturan kyvyistä.
Sama aika, sama paikka. Kirjastosta siirryimme myöhäisen ajankohdan vuoksi nopsaan mukavampiin tiloihin tähtitorniin – sielläkään ei taida käydä kovin usein ketään. Paikalle päästyämme Birgit kertoi jotakin järkyttävää: hän oli jäänyt kiinni. Pelästyin suunnattomasti hänen puolestaan, mutta hän rauhoitteli minua. Siitä enempää puhumatta hän äkkiä kysyi minulta vakavana: ”oletko seurannut viime aikojen tapahtumia?”
Minun täytyy kyllä tunnustaa, että olen Naturan perheen – joka on pahus soikoon suurperhe - jäseneksi lohduttoman tietämätön siitä, mitä valtakunnassa oikeastaan tapahtuu. Ehkä se johtuu luonteestani, ehkä Naturoiden vihamielisyydestä, ehkä viime aikojen kiireistäni. Joka tapauksessa Birgit pamautti minut karuun todellisuuteen kertomalla, millä mallilla tuhatvuotinen valtakunta oikeastaan on.
Toki minä tiesin Richard Powerin syrjähypystä, mutta ei se ollut minua, köyhää alamaista, juurikaan koskettanut. Tiesin myös hänen pojistaan, Arthurista ja Morganista, mutta sitä, millainen valtataistelu kulissien taakse on kehkeytynyt, en tiennyt.
Arthur ja Morgan ovat molemmat ehdolla valtionhoitajiksi. Arthur on Birgitin sanojen mukaan kyvytön hölmö ja Morgan taas liian arvaamaton. Darkien ja Elementien välit ovat kiristyneet äärimmilleen, ja Arkanian palatsi on täynnä juonittelua Friedrich Darkin ja Ylches Garandin tahoilta, ja soppaa sekoittaa vielä sakeammaksi Richardin ottopoika Armando. Kaiken tämän jälkeen Birgit kertoi kuitenkin jotakin, mikä todella pysäytti minut paikoilleni: Lightit epäilevät, että sota on tulossa.
En voi kuvitellakaan sotaa, koko ajatus saa minut voimaan pahoin. Onhan Arkania aina ollut enemmän tai vähemmän rauhaton, mutta enimmäkseen on kuitenkin tottunut ajattelemaan, että se kaikki on vain pientä mekkalaa, etteivät Arkania ja suurperheet voisi koskaan kaatua. Ja silti voin itsekin todistaa joka päivä sitä, millaiseen jamaan suurperheet ovat joutuneet, ja näiden perheiden tulisi vielä johtaa valtakuntaa?
Birgit sanoi siinä olevan syy, miksi hän sai enää edes liikkua Lightin talon ulkopuolella: hänen perheensä on alkanut etsiä Lightin osaa. He eivät halua osan joutuvan vääriin käsiin, ja siksi he antoivat Birgitille anteeksi sen, että minä tiesin asiasta. Varsin koruttomasti Birgit kertoi, että Lightin perhe nykyään suoranaisesti vihaa Naturan perhettä, mutta minä olen kuulemma erilainen – tiedä sitten, vaikuttavatko asiaan syntyjuureni vai ihan muut seikat. Joka tapauksessa he hyväksyvät sen, että Birgit on kertonut asiasta nimenomaan minulle. Saan enemmän sympatiaa oman perheeni suurimmilta vihollisilta!
Birgit sanoi tulevansa käymään viikon päästä uudelleen, tapaisimme keskiyöllä tähtitornissa. Minun täytyy pitää kiirettä.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:03 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #116 : 20.Maaliskuu 2011, 23:11 » |
|
XLV: Perintö, osa 2
Seuraavat aukeamat olivat kaikki lukukelpoisia, mutta kovin mielenkiintoisia ne eivät olleet. Niissä selitettiin tarkasti, kuinka Florina säkeistö säkeistöltä mursi runon koodia samalla tavalla kuin Ferellin ryhmä oli paljon myöhemmin tehnyt. Ajoittain oli pieniä henkilökohtaisia huomautuksia – Brian virnisti huomatessaan, että jopa Florina viittasi Sissyyn ”noita-akkana” – sekä lopulta tuskastelua viimeisen säkeistön kanssa.
Tämä on järjetöntä, täyttä hulluutta! Mitä hittoa niiden kirjainten oikein pitäisi tarkoittaa? Kaikki muu minulla on jo, jopa se omituinen paikka, mihin runo lopulta johtaa! Nyt on ainakin selvää, että runolla tosiaan on jokin syvempi merkitys, mutta ellen murra tätä julmettua viimeistä säettä, on kaikki työ ollut yhtä tyhjän kanssa.
Birgit oli jälleen luonani. Hän näytti… väsyneeltä. Ja minä kun luulin, että minä ahkeroin. Lightit ovat kuulemma hyvällä mallilla osan etsimisessä, ja hän kehui minua, kuinka teen yksin jotakin, mihin heiltä kuluu koko perhe. Enpä viitsinyt valehdellakaan, vaan kerroin edistymisestäni, tai pikemminkin sen puutteesta. Koska kerrottavaa ei ollut paljon, kerroin suoraan koko lyhyen salapoliisitehtäväni runon kanssa. Hain jopa kirjan hänelle luettavaksi, ja hän senkun kauhisteli, miten etevä minun täytyi olla saadakseni yksin selville tuonkin vertaa. Sitten hän kysyi, miksen ole pyytänyt apua vaikkapa häneltä. En tosiaan olisi halunnut antaa niiden silmänalusten eteen yhtään enempää lisätyötä, mutta vahinko oli jo tehty: hän kirjoitti viimeiset säkeet muistiin ja sanoi kysyvänsä perheeltään neuvoja. Olenko pahoillani siitä, että hän tekee yhä enemmän työtä? Kyllä. Olenko harmissani saamastani avusta?
En.
Seuraavaa merkintää sai hakea hetken.
Sain tänään mitä ihmeellisimmän oppitunnin.
Birgit tuli jälleen tapaamaan minua, ja hän loisti: hänellä oli minulle hyviä uutisia. Runon viimeisten kirjainten arvoitus oli ratkennut. Mukanansa hänellä oli suurehko pussi, täynnä mustanpuhuvaa, pahanhajuista jauhetta. Sain kuulla, että jauhetta nimitetään ruudiksi, mutta olin pudota paikaltani – ja istuin sentään lattialla – kuullessani, että aine ei ole peräisin Arkaniasta lainkaan.
Jauhe on Birgitin mukaan kehitetty sodankäyntiä varten siinä toisessa maailmassa, josta olen kuullut vain tarinoita. Birgit kertoi, että Lightit ovat jo pitkään olleet kiinnostuneita tuosta paikasta ja hankkineet niin paljon tietoa siitä kuin suinkin ovat käsiinsä saaneet. Tuo toinen maailma toimii hyvin eri tavoin Arkaniaan verrattuna: siellä ei esimerkiksi ole lainkaan taikuutta, mitä minun on vaikea ymmärtää. Ihmiset siellä sotivat paljon, ja Birgitin mukana ollut nyytti oli täynnä ainetta, joka ilmeisesti oli mullistanut koko sen tavan, miten he sen siellä tekevät. En oikeastaan halunnut kuulla enempää, joten tyydyin kysymään, mitä se ruuti oikein tekee. ”Se tuhoaa”, hän sanoi vain. Tarvitaan vain pieni määrä ruutia, tulenlähde ja sitten pitäisi paukkua. Muuten hän ei osannut auttaa, eihän hän ollut edes nähnyt löytämääni paikkaa. Hän käski vielä olemaan varovainen, sillä seos on heidän itsensä tekemää vanhojen asiakirjojen pohjalta, ja se saattaa käyttäytyä arvaamattomasti.
On jo ilta, enkä ole voinut lähteä hyvällä tekosyyllä kartanosta, mutta en voinut hillitä uteliaisuuttani: minun oli pakko testata ruutia. Otin aivan pienen määrän sitä illallistarjottimelleni ja hain seinältä yhden soihdun. Tuikkasin liekin lähemmäs, ja olin pelästyä kuoliaaksi: osittain välähdystä, osittain sitä, että samalla hetkellä kuulin takaani pelästyneen henkäyksen.
Se pahuksen utelias kurttunaama oli tullut vakoilemaan!
Ensin olin raivoissani huutaa hänelle, mutta minun täytyi rauhoittua: pahimmassa tapauksessa hän kertoisi epäilyttävistä toimistani eteenpäin. Minulla ei ole varaa tehdä hänestä vihollistani nyt, kun hän tietää näinkin paljon, ja tyydyin pelottelemaan häntä kutsumalla koko tapahtumaa kielletyksi ja salatuksi (niinhän se itse asiassa onkin) ja sanoin selittäväni tälle myöhemmin, mistä oli kysymys. Onneksi olen kohdellut häntä hyvin, hän pitää minusta paljon enemmän kuin olisi syytä ja uskoi minua. En silti edelleenkään voi olla varma, että tieto pysyy salassa, joten minun täytyy toimia ja pian. Jollen saa Naturan osaa löydettyä ennen kuin muut Naturat alkavat epäillä jotakin, saatan joutua melkoiseen pinteeseen.
Eniten pelkään, että Teranis alkaa vihata minua.
Vaikka Brianin mielessä kulkikin enenevissä määrin ajatuksia – mukaan lukien ihmetys siitä, mitä kaikkea muuta hänen perheensä mahtoi noihin aikoihin puuhastella – ei hän osannut pukea sanoiksi niistä ainuttakaan. Hän tunsi jännityksen kasvavan sisällään, ja arveli samoin käyvän Marielle, kun hän käänsi sivua, mistä seuraava merkintä löytyi.
Minä olen ollut täysi idiootti.
En osaa kuvailla tunteitani kunnolla. Tunnen nöyryytystä, häpeää ja hieman vihaakin, kaikki tuo omituisessa itseinhon pyörteessä, joka nyt velloo sisälläni.
Pysähdyinkö minä kertaakaan ajattelemaan, mitä olin tekemässä? Tuskin. En muista ainakaan. Ehkä olisin silloin ollut hieman fiksumpi; ehkä tuolloin olisin ymmärtänyt tekojeni typeryyden. Ehei, minä vietin tuntikausia siellä pahuksen luolansuulla ja mietin, millä tavoin se jauhe oikein auttaa minut sisään. Heittelin sitä ympäriinsä, poltin pieniä määriä satunnaisissa paikoissa, enkä millään ymmärtänyt, mitä minun pitäisi tehdä.
No, sitten muistin sen piikin, joka luolan päällä on. Kaivoin sitä enemmän esiin ja huomasin, että piikin kyljessä on pieni reikä; kolo, jonka pohjaa en nähnyt. Vähän aikaa mietittyäni päätin hetken mielijohteesta täyttää samaisen kolon ruudilla. Tuolloin vielä yllätyin iloisesti, kun kolo äkkiä sulkeutui ja piikin päähän ilmestyi pieni kasvi. Ihmeteltyäni hetken sytytin sen tuleen ja loittonin paikalta. Jyrähdys oli paljon odottamaani kovempi, enkä tietenkään osannut odottaa kaikissa sateenkaaren väreissä koreilevaa valosuihkua. Tilanteen rauhoituttua menin tutkimaan paikkaa, mutta en löytänyt kuin pikimustan läikän siitä, missä piikki oli aiemmin ollut. Lopulta laskeuduin alas luolansuulle ja huomasin, että pääsin luolaan viimein sisälle. Ja mitä minä löysin?
Kuutio, runo, ruuti – kaikki oli pelkkää hämäystä. Itsensä Gaea Naturan jättämä viesti kertoi hyvin suorasukaisesti, että Naturan osa ei ole lähimaillakaan. Sen sijaan minä nyt tajuan, miten typerä minä olen ollut. Voinko kasvattaa kukkia nopeasti pienellä pinnistyksellä? Helposti. Tulenko hyvin toimeen elukoiden kanssa? Kyllä Naturoihin liittymisen jälkeen. Entä voinko räjäytellä asioita sormea napsauttamalla? No en varmasti. Vielä enemmän minua soimaa samainen runokirja, mistä runon alun perin löysin. Mikäli olisin ollut vähänkään huomaavainen, olisin saattanut nähdä, että runon nimi, ”Narnaan satu”, voidaan muotoilla uudelleen… ja lopputulos on ”Naturan ansa.”
Marien suupielet mutrustuivat noiden sanojen kohdalla.
Kunnioittaakseni Gaean toivetta minä päätin kantaa oman korteni kekoon. Jätin viestin paikoilleen ja hautasin luolan suun uudelleen. Ilmeisesti ansa on tarkoitettu monen hölmön jälkeläisen koettavaksi, sillä huomasin, että piikki oli kasvanut uudelleen kallioon, eikä luolaan enää päässyt. Lopuksi tuhosin kaikki muistiinpanoni – tätä päiväkirjaa lukuun ottamatta – ja sabotoin kyseistä runokirjaa. On se kumma, mikäli mahdolliset tulevat etsijät eivät huomaa, että kolmonen kirjainsarjan perästä on siististi leikattu pois.
Painaen kätensä kasvoilleen Marie huokaisi raskaasti ja pudisti päätään. Brian oli juuri sanomassa tälle järjen sanoja, mutta Marie ehti ensin.
”Niin, Brian, minä tiedän, ettei kukaan muukaan noita seikkoja hoksannut tai huomannut. Annatko minun silti tuntea edes vähän häpeää siitä, etten onnistunut, vaikka olen Natura?”
”Ei äitisikään näytä onnistuneen”, Brian vastasi toruvasti.
”Luetaan nyt vain”, Marie huokaisi ja palasi kirjan ääreen.
Tämän merkinnän jälkeen oli taas monta aukeamallista täysin lukukelvotonta tekstiä. ”Mitä luulet noissa sensuroiduissa kohdissa oikein lukeneen?” Brian kysyi takakannen alkaessa lähestyä uhkaavasti.
”Mistä minä tietäisin”, Marie tuhahti. ”Jo pelkästään ajatus, että joku sensuroi kirjaa, jota ei kenenkään muun kuin kirjoittajan itsensä pitäisi edes päästä lukemaan, tuntuu omituiselta.”
Seuraava merkintä löytyi kirjan loppupuolelta.
Kolme viime päivää ovat olleet suorastaan pelottavia.
Lähdimme koko suku viime perjantaina kohti Arkaniaa. En ole eläissäni käynyt siellä, saatikka ollut sellaisessa tapahtumassa, mihin tarvittaisiin koko perheen läsnäoloa. Ilmeisesti kaikki muutkin suvut olivat kokoontumassa Arkanian palatsiin, ja syy selvisi minulle menomatkalla: Arkaniassa pidettäisiin kruunajaisia.
En osaa sanoa miksi, mutta en nyt muista matkasta paljoakaan; vaan ne kohdat, jotka muistan, ovat syöpyneet alitajuntaani. Sain ennen perillepääsyä kuulla Teranikselta, millaiseen suuntaan tilanne oli kehittynyt. Arthur, Elementin poika, oli pääehdokkaana Powerin puhemieheksi, mutta hän oli ilmeisesti ollut aiemmin hyvinkin haluton ottamaan paikkaa vastaan. Sittemmin hän on löytänyt itselleen heilan Darkin perheestä, kuvankauniin Diana Darkin, joka sattumoisin on Friedrich Darkin, Richardin läheisen ystävän, tytär. Toisaalla taas oli Darkin poika Morgan, joka ilmeisesti on hyvinkin halukas ja valmis paikkaa varten, mutta ei välttämättä ole oikeutettu virkaan, koska ei ole avioliitossa syntynyt. Kysyin ensin Teranikselta, miksei hän ole aiemmin kertonut näitä asioita minulle, vaikka tuntui olevan varsin hyvin asioista perillä. Hän sanoi arvelleensa, ettei minua olisi kiinnostanut. Loukkaannuin hieman, sillä vaikka olinkin epätietoinen asioista Naturoihin liittyessäni, ei se tarkoita, ettenkö olisi ollut halukas oppimaan. Sitten kysyin, mikä hänen kantansa asiaan oli, ja sain hieman ahdistavan vastauksen: "Minun puolestani se Darkin nulikka saisi painua hiiteen."
En odottanut, että myös Teranis olisi yhtä vanhoillinen kuin muutkin perheenjäsenet. Kysyessäni, miksi Morganilla ei hänen mukaansa olisi oikeutta virkaan, hän toisti samat tutut mantrat avioliitosta ja iästä, mutta paljasti jääräpäisen jankkaamisen jälkeen, ettei syy ollut varsinaisesti hänessä. Syy vastustukseen oli kuulemma pääasiallisesti se, että Morgan kuuluu äitinsä kautta Darkin perheeseen. Perhe ei Teraniksen mukaan ole enää entisellään: siitä, mikä ennen oli ollut samanlainen suurperhe kuin Naturat ja Lightitkin, on tullut syrjäänvetäytyvä ja salamyhkäinen. Eniten Teranista huolestutti Friedrich Dark, joka nykyisin kuulemma lähes yksin vastaa perheen asioista. Hän pelkäsi, että mikäli Morgan pääsisi valtaan, käyttäisi Friedrich hyväkseen suhteitaan häneen edistääkseen omia pyrkimyksiään, jotka eivät varmasti olisi kovin hyviä. Kysyin sitten, äärimmäisen yllättyneenä, että mikäli Naturat - ja oletettavasti muutkin suvut - tiesivät tämän, miten Friedrichin toimet saattoivat enää edes jatkua. Ja vaikka olimme saaneet nuo vaunut kaksin omaan käyttöömme, oli Teranis silti ahdistuneen oloinen kuin joku olisi voinut kuulla hänet.
Arkania on hänen mukaansa hajoamispisteessä! Suuret perheet eivät enää tee käytännössä lainkaan yhteistyötä, pyrkien sen sijaan ajamaan omia etujaan. Toisetkin perheet ovat ilmeisesti ymmärtäneet Friedrichin vaaraksi, mutta koska hän on niin hyvää pataa Richardin kanssa, eivät muut voi todisteiden puutteessa tehdä mitään. Ahdistavan hiljaisuuden päätteeksi Teranis huokaisi ja sanoi lopulta sen, mitä olin pelännytkin: myös hän pelkäsi sodan olevan tulossa. Kun kysyin, mikä Naturoiden suunnitelma oikein on, ei hän antanut muuta kuin surullisen ilmeen ja totesi: 'Meillä on varasuunnitelma kaikkein pahimman varalle, mutta en tahdo sekoittaa päätäsi puhumalla siitä, ellei minun ole aivan pakko.' Vai niin. Ainakin omatuntoani hieman hellitti, kun kuulin, etten ole ainoa, joka tässä perheessä - tai parisuhteessa - pitää salaisuuksia.
Lopulta saavuimme Arkaniaan, tuohon loisteliaaseen suurkaupunkiin. Leniaankin verraten kaupunki on valtava, ja maisemaa hallitsee perheiden palatsi, joka hohkasi saapuessamme. Palatsin pihaan oli kertynyt valtava määrä väkeä, ja ihmiset muodostivat kujia, joiden välistä suurperheiden jäsenet kulkivat etuoville. Kävelimme koko suku suurilta kaksoisovilta aina valtaistuinhuoneeseen, missä seinät hohtivat jalokivista ja marmorista. Seinustoilla seisoi runsain mitoin arvokkaan näköisiä henkilöitä sekä tietenkin muut suurperheet. Näin vilaukselta Birgitinkin, ja hän hymyili minulle nopeasti. Asetuimme seisomaan seinän viereen, ja Teraniksen setä, Theodor Natura, käveli muiden perhevastaavien luo valtaistuimille. Tuolloin vasta kiinnitin huomiota siellä olijoihin: Keskimmäisellä, korkeimmalla istuimella oli Richard Power, joka antoi katseensa luodata paikallaolijoita. Hänen oikealla puolellaan oli mitä ilmeisimmin Friedrich Dark, joka teki samaa, mutta omahyväisellä virneellä: minun oli vaikea uskoa, että tuo mies oli mahdollisesti vastuussa koko valtakunnan hajoamisesta.
Viimeistenkin vieraiden löydettyä paikkansa täytti salin torvikuoro, ja suurista ovista marssi sisään kaksi miestä, jotka rinta rinnan askelsivat aina korkeimman valtaistuimen eteen. Ymmärsin, että siinä olivat Morgan ja Arthur Power, vaikken heitä toisistaan erottanutkaan. Richard nousi ylös ja loputtoman pitkältä tuntuneen saatepuheen päätteeksi julisti uudeksi Powerin perheen edusmieheksi Arthur Powerin. Pienen hetken ajan näin, kuinka sadat katseet luotasivat huoneen poikki toisiaan, kunnes Richard jatkoi sanomalla, että mikäli Arthur ei haluaisi paikkaa, sen saisi Morgan. Arthur kuitenkin hyväksyi tarjouksen, mikä näytti tulevan yllätyksenä monelle salissa, eikä vähiten Richardille. Ja vaikka en paljoa vielä olekaan hovielämän tapoja opetellut, niin tiesin jo ennestään, että uusi puhemies vastaanottaa paikan samana päivänä. Nyt Richard kuitenkin puhui jotakin kuukaudesta, mikä jälleen kohahdutti juhlakansaa. Äänekkäimmin protestoi Friedrich, joka yllytti muita perheiden edusmiehiä vastustamaan Richardin päätöstä. Hetken oli hiljaista, kunnes yksitellen, Light etunenässä, ilmoitti hyväksyvänsä päätöksen. Niin oli kello alkanut tikittää kohti sitä päivää, jona valta Arkaniassa siirtyy Arthur Powerin käsiin.
Viivyttelin tarkoituksella voidakseni vaihtaa edes pari sanaa Birgitin kanssa. Onnistuinkin pääsemään lähelle häntä, mutta muut perheenjäsenet odottivat minua jo. Ilottomasti Birgit kumartui lähemmäs minua ja tokaisi turhaantuneena mielipiteensä tapahtumasta: "Mikä farssi."
Teranis oli koko matkan Leniaan vaitonainen. Kotiin päästyämme Theodor Natura ilmoitti, että pitäisimme perheen kesken kokouksen, ja kokoonnuimme kaikki ruokasaliin. Tilaisuus oli lähinnä yksinpuhelua, jossa Theodor puhui ja me muut tyydyimme nyökkäilemaan. Hän puki sanoiksi sen, mitä olin itsekin ajatellut: Arthurin mielenmuutoksen takana ei takuulla ollut kukaan muu kuin Friedrichin tytär Diana Dark. Tämä tarkoitti sitä, ettei kumpikaan vaihtoehto ollut turvassa Friedrichin juonilta, Arthur itse asiassa vielä Morganiakin vähemmän. Hän kirosi Richard Powerin alimpaan helvettiin, syytti häntä valtakunnan ajautumisesta perikatoon ja sokeudesta niin Friedrichin kuin muidenkin vallantavoittelijoiden suhteen. Powerin perhe oli hänen mukaansa epäonnistunut Arkanian johtamisessa, eikä tilannetta voisi enää pelastaa ilman väkivaltaa, mihin hän ilmoitti olevansa täysin haluton. Tuolloin sain kuulla, mikä Teraniksen mainitsema varasuunnitelma oli: Naturat aikovat hylätä Arkanian ja jättää valtakunnan sekä kansansa taakseen. Sillä hetkellä, noiden sanojen jälkeen, saattoi Theodorin, Teraniksen ja muiden Naturoiden hyväksyvistä ilmeistä lukea lohduttoman, lopullisen totuuden: Arkanian tuhatvuotinen valtakunta on tullut tiensä päähän.
Eikä tässäkään vielä kaikki. Kuten joka sunnuntai, Birgit ilmestyi luokseni tähtitorniin. Kerroin hänelle sen, mitä itse olin kuullut Naturoilta, ja hän ilmoitti lohduttomana, että he olivat pitäneet hyvinkin samanoloisen kokouksen. Eräs seikka siinä oli kuitenkin ollut toisin, sillä kokouksessa oltiin puhuttu myös Lightin osasta, ja Birgit sanoi, että heti sen löydyttyä myös Lightit jättäisivät Arkanian. Tuolloin järkytyin: kansansa hylkääminen uhkaavan sisällissodan aattona tuntui tarpeeksi kamalalta teolta jopa Naturoilta, enkä olisi osannut odottaa moista Lighteilta. Birgit kuitenkin sanoi, etteivät he voisi enää muuta kuin estää täydellisen tuhon: heidän ideansa oli alusta lähtien ollut varmistaa, ettei ainakaan Lightin osa joudu siihen juomaan. Merlin oli jättänyt juoman hätäkeinoksi, jolla perheet voisivat yhdessä suojautua ulkoisia uhkia vastaan, mutta nyt, kun suuuret perheet ovat käytännössä hajonneet, toisi tuo juoma varmasti tuhoa vain Arkanialle itselleen. Tunsin tuolloin ja tunnen edelleen häpeää siitä, miksi itse olin etsiväntyöhön ryhtynyt: Lightit halusivat auttaa Arkaniaa, minä tahdoin osoittaa kuuluvani perheeseen, josta en yhtä jäsentä lukuunottamatta välitä pätkääkään.
Koska Lightit ovat nyt täydessä työn touhussa, ei Birgit voi enää vierailla luonani. Hän antoi minulle sen sijaan esineen - jonkinlaisen taskupeilin - jolla voisin halutessani ottaa häneen yhteyttä. Birgit alkoi tehdä lähtöä ja rohkaisi minua jatkamaan etsintöjä, vaikka kerroinkin epäonnistumisestani: hän pyysi, etten tekisi sitä itseni, vaan Arkanian tähden.
Se ei parantanut oloani.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:03 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #117 : 20.Maaliskuu 2011, 23:18 » |
|
XLV: Perintö, osa 3
Brian huomasi, että kirjan takakansi alkoi uhkaavasti häämöttää. Samalla myös tekstin sisältö jännitti häntä yhä enemmän.
Marie tarttui muutamaan viimeiseen sivuun. "Näitä on enää neljä. Ellei viimeisissä kappaleissa ole mitään, mikä meitä auttaa, minä parahdan itkuun."
Pitemmittä puheitta hän toi seuraavan merkinnän näkyviin.
Suurimmat keksinnöt syntyvät vahingossa.
Minä tärisen juuri nyt. En voi käsittää, mitä juuri tapahtui... oleskelin puutarhassa yrittäen selvittää ajatuksiani, kun vauva antoi minulle mojovan potkun. Minä horjahdin, ja ennen kuin tajusinkaan, olin rähmälläni viereisen piikkipensaan lähellä. Kaatuessani olin tarttunut kasviin ja saanut syvät haavat käteeni, ja kauhistuin tajutessani, että kyseessä oli yksi Arkanian harvinaisimmista ja myrkyllisimmistä kasveista. Onnistuin ryömimään pois ja olin jo lähteä hakemaan hädissäni apua, kun jähmetyin ja vilkaisin kasvia uudelleen.
Se puhkesi kukkaan. Kasvi, joka oli ollut koko puutarhan rumin ja luotaantyöntävin piikkityyny, peittyi kaikkiin sateenkaaren väreihin. Huoneeseen levisi tuoksu, joka rauhoitti minut... käteeni ei enää sattunut ja tunsin oloni rennoksi. Astelin varovaisesti lähemmäs, ja kuin vaistoten läsnäoloni kasvi liikahti hieman. Sitten kaikki kukat kuihtuivat, ja kasvin päälle kasvoi uusi, suuri nuppu... se alkoi aueta, ja lopulta edessäni oli kukka, jonka keskellä oli pieni siemen. Vaistomaisesti minä noukin sen kämmenelleni, ja saman tien koko kasvi kuihtui kasaan. Seisoin yksin hiljaisuudessa ikuisuuden, kunnes lopulta ajatukseni alkoivat juosta... ja minä ymmärsin, minä todellakin ymmärsin, mitä juuri oli tapahtunut. Millä tavoin taikajuoman osaa voisi parhaiten suojella mahdollisilta jälkeläisiltä? Sanomalla, että se lähde, mistä osan saa, on äärimmäisen myrkyllinen... koko tämän ajan etsimäni on ollut nenäni alla, enkä olisi edes halunnut etsiä sitä sieltä - ei olisi tullut mieleenikään!
Minä tein sen! Minä oikeasti tein sen, minä voitin! Minun on kerrottava tästä heti!
Tämän jälkeen oli vähän tyhjää tilaa, minkä jälkeen teksti jatkui.
Minut on petetty!
Minun piti olla sankari, minun piti olla se, jota juhlitaan! Innoissani minä kutsuin koko suvun koolle ja selitin, mitä oikein oli tapahtunut! Lopputulos? Suurimmat huudot, mitä olen eläissäni kuullut!
Vai että salailija, vai että petturi? Vai olisi pitänyt kertoa, vai että vehkeilijä? Minut ajettiin nurkkaan, kaikkea sanomaani käytettiin minua vastaan! Voi, mikä huuto siitä tulikaan, kun kerroin saaneeni apua Birgit Lightilta! Huusivat kuorossa, haukkuivat, pilkkasivat ja syyttivät! Minä pelästyin, minä hätäännyin, ja hain katseellani miestäni, minä rukoilin Teranikselta apua! Mutta mitä hän teki? Hän yhtyi muihin! Minä olen pettänyt hänen luottamuksensa, minä olen salannut häneltä asioita! Vihaisella ilmeellä, raivoisalla naamalla hän rikkoi ne valat, joita oli häissämme viljellyt, ne lupaukset, joita hän toisteli-!
Minä vihaan tätä paikkaa! Minä vihaan tätä taloa, tätä perhettä, näitä palvelijoita, ja eritoten minä vihaan TERANIS NATURAA! Minä luovuin kaikesta hänen takiaan, annoin pois viattomuuteni, mutta nyt ymmärrän, että kaikki on ollut vain valhetta! VALHETTA!
Marie käänsi viimeiselle sivulle.
Löysitte tämän siis vihdoin? Liian myöhäistä.
Olen päättänyt jättää tämän kaiken taakseni, täällä ei ole minulle mitään. Onnistuin hankkimaan Naturan osan takaisin Theodorin kassakaapista Birgitin avulla. Kasvatin kirjastoon tammen, johon säilöin tämän kyseisen opuksen kertoakseni jälkipolville tarinani, ja vihjaisin tästä sille vanhalle käävälle. Halusin kertoa varsinkin Naturan jäsenille, mitä minulle tapahtui.
Kerrottuani Birgit Lightille tapahtuneesta hän kertoi Lightien aikeista häipyä siihen toiseen maailmaan, josta hän oli minulle kertonut. Sanoi, että he lähtisivät heti, kun löytäisivät Lightin osan. Lopulta hän kutsui minut mukaansa, sanoi voivansa järjestää asian. Ja minä suostuin. Minun ei tarvinnut sitä kauaa miettiä. Olen ollut lähtövalmiina jo pari päivää, ja eilen Birgit ilmoitti viimein, että osa oli löytynyt. Hän hakee minut kohta, jolloin minä katoan.
Tämä on siis teille, rakkaat Naturat. Minä lähden pois, mahdollisimman kauas teistä, teidän vihollistenne kanssa. Te veitte minulta onnen, minä vien teiltä teidän sukunne tärkeimmän esineen. Minä löysin sen, se kuuluu minulle.
Ja sinä, Teranis Natura, veit minulta viattomuuteni. Minä vien sinulta sinun lapsesi. Minä vien teiltä sukunne nuorimman vesan. Luonnollisesti, koska en ole Natura, ei hänestäkään sellaista tule.
Minä vihaan teitä!
Takakansi tömähti kiinni sulkien sisäänsä loppuunluetun lokikirjan. Kummankin oli hetken aikaa sulatettava, mitä oli juuri lukenut.
"Äiti... löysi Naturan osan", Marie sanoi ilmeettömänä itsekseen. Äkkiä hän palasi kirjaan ja luki nopeasti viimeiset kappaleet uudestaan. "M-mutta... minä en käsitä..."
Marie nieleskeli ja haroi hiuksiaan katsoen lohduttomana Brianiin. "Niin Naturan kuin Lightinkin osat olivat heillä heidän lähtiessään! Mutta yksi harvoista asioista, minkä äidistäni muistan, on, että hän käski minua täyttämään velvollisuuteni, hän käski minua varmistamaan, että Naturan osa päätyy Arkaniaan!"
Brian mietti kuumeisesti. "Jokin siis muutti hänen mielensä. Eikö hän kertonut mitään, mikä voisi auttaa?"
"Minähän sanoin, että hän sairastui yllättäen! Olin vielä varsin nuori enkä oikeastaan kuunnellut, mitä hän houri, enemmän olin huolissani hänestä! Hän antoi tuon tehtävän kuolinvuoteellaan, sen ja..."
Marien kasvot muuttuivat liidunvalkoisiksi. Hän painoi kätensä rintaansa vasten ja rypisti hetken paitaansa, kohta hän jo kopeloi kaula-aukkoaan tuoden äidiltään saamansa riipuksen näkyviin. Hän ujutti narun pois kaulansa ympäriltä ja tutki hyvin tarkasti riipuksessa olevaa kiveä. Kivi oli hyvin erilainen Brianin riipukseen verrattuna: siinä missä Brianin riipus oli vain valkoinen kivi, jonka keskeltä kulki reikä, oli tämä hiottu, hieman suurempi ja kiinni narussa erillisellä metallisella hatulla. Marie hengitti tiheästi näperöidessään esinettä ja tutkien siitä tarkkaan joka uurteen. Lopulta hän ujutti kyntensä metallisen osan alle ja yritti erottaa osat toisistaan. Lopputulosta tämä ei kuitenkaan tuottanut. Brian pyysi saada kokeilla, ja vastahakoisesti Marie ojensi kiven hänelle painautuen hyvin lähelle Briania. Brian tutkaili kiveä oman aikansa.
"Ole varovainen, älä käytä liikaa voimaa", Marie sanoi Brianin tarttuessa osiin. Hitaasti voimaa lisäten hän väänsi ja käänsi, mutta tuloksetta. Muuta enää keksimättä hän koitti vielä kiertää kiven auki.
Brianin sydän jätti väliin yhden lyönnin, kun hän tunsi osien liikahtavan. Hän terävöitti kaiken tietoisuutensa tuijottaessaan kiveä. Muutaman kerran pyöräytettyään hän tunsi osien eroavan ja toi molempien näytille kiven sisäosan. Kivi oli ontto, ja Brian kumosi sen pöydälle. Sisältä heidän eteensä putosi pieni, ruskeanharmaa papu.
Brianin mieli löi tyhjää ja hän hengitti hyvin pintapuolisesti, koska unohti tehdä sen kunnolla. Mikään ei voinut häntä kiinnostaa enempää kuin tuo pieni, pöydällä makaava möykky. Marien hengitys oli hyvin epätasaista ja kiihkeää, ja tärisevin käsin hän ensin kurkotti tarttumaan siemeneen, mutta veti sen äkkiä pois ja painoi kätensä suulleen. Hänen silmiinsä alkoi muodostua kyyneleitä, ja hän pudisti päätään niiskuttaessaan. Hän tarttui siemeneen, puristi sen ensin tiukasti otteeseensa ja toi sen sitten molempien nähtäväksi. Lopulta hän asetti sen hellästi takaisin pöydälle. Hänen hatsoessan sitä nyt alkoi hänen kasvoillaan näkyä ensin hymy, sitten niiskutus muuttui naurahduksiksi, ja lopulta sanoinkuvaamaton riemunkiljahdus täytti koko tyhjän salin. Samalla hetkellä hän posket täynnä kyyneleitä ja kasvoillaan ainutlaatuinen onnen ilme syöksähti kohti Briania ja halasi tätä niin rajusti, että molemmat putosivat penkiltä.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:03 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #118 : 18.Toukokuu 2012, 14:20 » |
|
Varoitus: tähän aiheeseen ei ole kirjoitettu ainakaan 365 päivään.
Kiitos muistutuksesta...
Joka tapauksessa sain tätä jatkettua. Se, että nykyään kuluu yli vuosi yhden ainokaisen luvun kirjoittamiseen, ei välttämättä kieli tarmokkuudesta - varsinkin, kun loppujen lopuksi tämänkin pätkän runko on mietitty alustavasti jo kauan aikaa sitten. Täytyy myöntää, että ajoittain olen jopa unohtanut projektin kokonaan, ja pelkäänkin, että lopulta mielestäni katoavat myös ne kaikki hyvät ideat, joita tuntikausia mietin joskus vuosia(!) sitten. Tämä tarina on kasvattanut minua paljon ihmisenä (eikä vähiten äidinkielen osalta), pitkä projekti, jonka olen vain halunnut tehdä, ja päättäväisesti jatkanut eteenpäin. Väitän myös, että niin äidinkielen laudatur kuin samaisen kevään kirjoituspalkinto ovat täysin sen ansiota, että olen nähnyt paljon vaivaa kirjoittamista harjoitellakseni.
En tiedä, onko täällä enää ketään, ketä tämä tarina varsinaisesti kiinnostaa, tai joka on edes selvillä siitä, mitä pirua tässä oikein tapahtuu. Kirjoittaminen on kuitenkin paljon mielekkäämpää, kun tuotostaan saa esittää jossakin, olipa se sitten (jälkikäteen katseltuna) miten noloa tahansa. Toisaalta kirjoitan itselleni, mutta ajatuksena on, että mahdolliset lukijatkin voisivat nauttia tarinasta ja tyylistä. Ja mieluiten antaa kritiikkiä.
Joktap, kolmanneksi viimeinen luku. En ole kirjoittanut yli vuoteen, mikä saattaa näkyä paikoitellen. Lisäksi luvun ensimmäinen puolisko on minulle vielä tuntemattomampaa aihealuetta kuin mikään voisi olla, ja yritin parhaani, ettei se olisi, miten sen nyt sanoisi... no, nolo.
***
XLVI: Valehtelija, osa 1
Brian katsoi raukeana ulkona vilistävää maisemaa. Normaalisti hän ei pitänyt vankkuriajoista lainkaan, mutta tällä kertaa se haittasi häntä hyvin vähän.
Välittömästi löytönsä jälkeen Brian ja Marie olivat ruvenneet tekemään lähtöä kohti Arkaniaa ja ilmoittaneet asiasta nopeasti talon väelle. Tarkkaa syytä lähdölleen he eivät uskaltaneet paljastaa, mutta Brian epäili, että heidän selityksestään oli huokunut sen verran onnellinen olotila, että joku oli sen saattanut arvatakin. Ensin heitä oli huolestuttanut heidän asemansa kaupungin nimellisinä johtajina, mutta heille oli vakuuteltu, ettei asiasta tarvinnut kantaa huolta - ainakaan niin paljoa kuin nopeasta pääsystä Arkaniaan.
Vankkuri ajoi kuoppaan ja tärisytti ikävästi matkustajia. Se ei haitannut Briania ollenkaan. Hän sulki silmänsä ja hengitti kerran rauhallisesti sisään ja ulos. Ihana, lämmin hyvänolontunne levisi hänen raajoihinsa. Kaiken sen jälkeen, mitä he olivat Arkaniassa kokeneet, Brian tunsi huumaavaa helpotusta. He olivat onnistuneet siinä, mitä itse olivat pitäneet mahdottomana. Kaikki tuntui nyt mahdolliselta, kaikki oli nyt saavutettavissa. Ajatellessaan Lightin osaa hän ensimmäistä kertaa ei miettinyt, kuinka mahdottomalta sen löytäminen tuntui, vaan mieluummin ajatteli, että löytäisi sen kyllä. Ajatus tuntui hyvältä eikä siinä mielentilassa lainkaan mahdottomalta.
Brian hymyili ja katsoi syliinsä. Marien pää lepäsi hänen jalkojensa päällä, mikä esti verta kiertämästä kunnolla toisessa jalassa. Brianin jalkaa kihelmöi, ja se häiritsi häntä kaikkein vähiten maailmassa.
Brian katseli nukkuvaa Marieta hetken aikaa. Siinä lepäsi ainoa henkilö, ketä Brian saattoi kutsua ystäväkseen. Se vihamielisyys, jota Marie oli aiemmin osoittanut, oli vaihtunut ilojen, surujen ja kaikenlaisten kokemusten jakamiseen. Vaikka Marie olikin joskus käyttäytynyt epämiellyttävästi, olisi Brianin aika Arkaniassa näin jälkeenpäin ajateltuna ollut todella ankeaa ilman häntä. Mielessään Brian kiitti häntä koko sydämestään siitä, että oli olemassa, ja katsellessaan syliinsä levittyvää viininpunaista hiuspehkoa sekä rauhallista unta nukkuvia kasvoja hän äkkiä ajatteli, ettei luultavasti ikinä saisi parempaa tilaisuutta suudella tätä.
Tämän ajatuksen välähdettyä mielessään Brian käänsi äkkiä katseensa takaisin ikkunaan. Hänen sykkeensä nousi, kätensä hikosivat, ja hän saattoi tuntea poskiensa kihelmöivän punoituksesta.
"Mitä minä oikein sekoilen", Brian rauhoitteli itseään. "Pilaisin vain kaiken tekemällä hölmöyksiä. Tuskin hän edes ajattelee minua muuna kuin ystävänä."
Brian avasi silmänsä takaisin ohikulkeviin maisemiin ja tunsi rauhoittuvansa. Hän ei antaisi hyvän tuulensa pyyhkiytyä pois ja tyytyi toteamaan, että asiat olivat juuri nyt paremmin kuin hän olisi ikinä uskaltanut toivoakaan. "Näin on hyvä", hän nyökkäsi itsekseen.
"Brian", sanoi yllättävä ääni. Brian säpsähti ja katsoi jalkoihinsa. Vastassaan hänellä oli Marien katse; vihreät silmät, jotka tuijottivat rauhallisen jämäkästi takaisin. Jostakin käsittämättömästä syystä Brian kiinnitti juuri nyt ensimmäistä kertaa huomiota hänen tummiin, pitkiin ripsiinsä. "Kiitos."
Brian naurahti väkinäisesti. "Mistä hyvästä?"
"Niin kuin et tietäisi", Marie sanoi ja antoi nopean hymyn. Hänen katseensa kävi tiiviimmäksi, mikä sai Brianin tuntemaan itsensä vaivaantuneeksi. "Sinä löysit Naturan osan", Marie sanoi tutkimattoman rauhallisesti. Brian vaivaantui entisestään.
"Kaksinhan me tuon löysimme", hän sanoi kuin ohimennen, katseen poukkoillessa mieluummin missä tahansa muualla paitsi Mariessa. Marie pudisti toruvasti päätään ja tarttui molemmin käsin Brianin käteen, jota hän oli lepuuttanut Marien vatsalla. Brian meni niin hämilleen, ettei osannut kuin kuunnella.
"Ei, ei, ehei. Brian, olet ollut minulle rehellinen silloinkin, kun totuus on ollut minulle kipeä. Nyt on minun vuoroni olla rehellinen niin sinulle kuin itsellenikin, ja kiistaton totuus on, että ilman sinua minä edelleen itkisin tehtäväni toivottomuutta... tai makaisin vihanneksena Leniassa... tai mistä sen tietää, ehkä olisin kuollut."
"Lisäksi", Marie jatkoi ennen kuin Brian ehti reagoida "olet ollut tukenani silloin, kun olen kaivannut apua, ja kulkenut kanssani kohtalotoverina ja matkakumppanina. Kiitos sinun on minun osani tässä hirveässä sotkussa nyt ohitse eikä vastuu enää paina harteitani. On vastapalveluksen aika."
Marie tarrautui käteen tiiviimmin, Brian nielaisi ja tunsi hengityksensä kiihtyvän. Puhe tuntui äärimmäisen vaikealta, tiedä sitten johtuiko se hänen kurkussaan olleesta omenan kokoisesta palasta vai jostakin aivan muusta.
"Brian, minä lupaan, vannon ja koko sieluni kautta vakuutan omistautuvani täysin hyväksesi! En ummista silmiänikään ennen kuin Lightin osa löytyy ja voimme molemmat olla vapaita! Minä lupaan, Brian, minä lupaan, että olipa vastassasi kuka tahansa, mikä tahansa tai mitä tahansa, niin minä, koko sielullani ja ruumiillani, haluan ja aion auttaa sinua!"
Brian oli täysin lukossa. Hän ei tuntenut käsiään eikä jalkojaan, tai ainakaan ollut tietoinen niistä. Marien tunteellinen vuodatus oli seisauttanut hänet paikalleen, vatsa tuntui pudonneen pois eikä hän kyennyt muuta kuin tuijottamaan. Marie katsoi hiljaa takaisin, tiiviisti, lähes intohimoisesti, suu hieman ammollaan niin, että pieni osa etuhampaista näkyi. Marie sen kuin tuijotti - ehkä hän odotti jotakin? Brian joutui paniikkiin ja mietti mitä tehdä, pala kurkusta tuntui kasvaneen melonin kokoiseksi ja pudonneen jonnekin rinnan kohdille. Jostakin päin hänen jumiutuneita aivojaan kuului käsky: "Suutele häntä! Kumarru ja suutele!"
"Joo, kiva."
Pienen hetken ajan oli täysin hiljaista, molemmat vain katsoivat hölmistyneinä toisiinsa. Heti tämän jälkeen Marien koko olemus muuttui: suu sulkeutui suppuun viivaksi, otsa rypistyi, ja hän nousi pois Briani jalkojen päältä nojautuen istumaan penkin toiselle puolen kasvot ikkunaan päin. Muutaman jäisen sekunnin jälkeen Brian lysähti omaan nurkkaansa, painoi otsansa kylmää lasia varten ja tahtoi kuolla.
"Miksi et sinä toiminut? Ehkä hän odotti sitä! Miksi, voi miksi et sinä toiminut?"
Brianin itseinho väänsi kouriinnuttavasti hänen vatsaansa, hän keksi viisitoista synonyymiä sanalle tunari ja toivoi, että olisi mieluummin Armandon paiskottavana saadakseen muuta ajateltavaa kuin musertavan itsesäälin. Hänen hyvä tuulensa oli tiessään ja vaunuja täytti ahdistava hiljaisuus. Vankkureiden pyörä osui kiveen ja Brian löi päänsä ikkunaan. Hän alkoi muistaa, kuinka paljon nuo ajelut häntä haittasivatkaan.
Brian koitti nukkua, lähinnä saadakseen tekosyyn olla sanomatta mitään, mutta totesi auringonpaisteen ja vaunujen keikkumisen ylivoimaisiksi hyvää unta vastaan. Lopulta, tuntiessaan paikkansa kipeiksi kuin monen päivän ajon edestä, hän korjasi asentoaan ja vilkaisi samalla Marieen, joka nypläsi sormillaan paitansa helmaa. Brian puri huulta: monta kertaa hänen oli tehnyt mieli aloittaa keskustelu, mutta mikään keskustelunavaus ei ollut tuntunut luontevalta, eikä hän todellakaan halunnut nolata itseään Marien silmissä enempää.
"Onko sinulla jotakin sanottavaa", Marie kysyi katsoen Brianiin ikkunan heijastuksesta.
"Öh... kyllä ja... ei", Brian sopersi yllätettynä ja tunsi itsensä tavattoman tyhmäksi. Nyt kun keskustelu oli saatu alkuun Brian tajusi, ettei hänellä ollut oikeastaan mitään kummoista puhuttavaa - tai ainakaan sellaista, joka olisi järkevästi jäsennelty. "Onko sinulla?" hän heitti mielestään ovelasti.
Marien katse laskeutui taas paidan helmaa nyplääviin sormiin. "En nyt haluaisi olla ilonpilaaja", hän sanoi ilottomasti, "mutta minä olen hieman miettinyt asioita, ja haluaisin kuulla sinun mielipiteesi."
Marie käänsi päänsä ensin ikkunaan, sitten Brianiin ja lopulta takaisin syliinsä. Hän näytti puntaroivan sanojaan tarkkaan.
"Meille molemmille on annettu tehtävä. Minun osani siitä täyttyi tänään. En väitä, ettenkö olisi iloinen ja huojentunut, mutta vasta tänään mieleeni hiipi ensimmäistä kertaa kysymys: mitä tämän kaiken jälkeen?"
Marie vilkaisi nopeasti Brianiin. "Tarkoitan siis tietenkin sen jälkeen, kun Lightin osa on löytynyt, missä minä autan sinua. Mutta entäs sitten?"
Brian oli vaiti. Hän ei ollut ehtinyt ajatella noin pitkälle, kun aivan edessäkin oli ollut ylitsepääsemättömältä tuntuvia esteitä.
"Se riippuu varmaan paljon Arthurista."
"Sehän minua huolestuttaakin", Marie tokaisi. "Rehellisesti sanoen en usko meillä olevan hänen silmissään mitään arvoa suoritettuamme tehtävämme. Joten mitä me silloin teemme? Sota tuskin kuitenkaan siihen päättyy, puuttuuhan Arthurilta Darkin osakin."
"Niin", Brian myöntyi ja mietti. "Mitenköhän he oikein aikoivat saada sen haltuunsa? Osahan voi yhtä hyvin olla Morganilla itsellään, enkä usko, että Arthur hänet tavatessaan kyselisi mitään alkemia-aineita."
Marie nyökytteli allapäin. "Tai sitten Morgan yrittäisi samaa kuin Friedrich, eli tuhoaisi osan ennemmin kuin antaisi sen joutua Arthurin käsiin."
"Miten ihmeessä he ylipäätään olivat aikoneet löytää Darkin osan?"
"Luulen, että koko valtakunnassa oli vain yksi henkilö, joka osaisi vastata tuohon", Marie huokaisi. "Olisipa Armando täällä..."
"Toivotko sitä todella?"
Brian katsoi tiukasti ulos ikkunasta. Hän tunsi Marien katseen niskassaan ja näki heijastuksesta, että tämän ilme muuttui ensin hämmästyneeksi, sitten toruvaksi.
"Äh, älä viitsi!" Marie tuhahti.
"Miksi en viitsisi?" Brian heitti takaisin. Tämä oli itse asiassa hänen odottamansa tilaisuus jutella Armandosta avoimesti Marien kanssa. "Hänhän se koko sotkun aiheutti."
"Et voi väittää noin", Marie sanoi uhmakkaana, "enkä usko, että oikeasti vihaat häntä noin paljon."
"Enkö?" Brian pisti takaisin viitsimättä tarkentaa, kumpaan väitteeseen se oli osoitettu.
"Vai niin", Marie sanoi topakasti. "Hänkö oli uskoton ja siitti aviottoman lapsen?"
"Ei -", Brian aloitti, mutta Marie jyräsi hänen ylitseen.
"Hänkö ujuttautui kuninkaan lähipiiriin ja yritti kaapata vallan?"
"Ei, mutta -", Brian yritti, jälleen samalla lopputuloskella.
"Hänkö yritti murhata veljensä saadakseen vallan, hänkö on terrorisoinut Arkaniaa vuosikymmeniä?"
"Kyllä", Brian heitti lähinnä saadakseen Marien vaikenemaan, missä hän onnistuikin. "Armando on murhannut ihmisiä!"
"Arthur on myös murhannut ihmisiä", Marie totesi tyynesti.
"En minä hänestäkään-!"
"Brian, olen sinusta tavattoman ylpeä", Marie keskeytti jälleen, nyt hieman väsyneen näköisenä. "Toivon, että uskot ja ymmärrät, että minä jos kuka olen iloinen asennoitumisestasi elämää ja kuolemaa kohtaan - itsekään en hyväksyisi tappamista missään tilanteessa. Mielestäni olet kuitenkin naiivi, mikäli luulet kenenkään voivan voittaa sotaa ilman ainoatakaan kuolonuhria."
"Hän tappoi jo ennen sotaa!" Brian tiuskaisi, nyt ärtyneenä.
"Niin... murhaajia, tuhopolttajia ja rikollisia, mikäli olen oikein kuullut. Ei sillä, että hyväksyisin kuolemantuomiota, mutta en tiedä näiden tapausten taustoja sen tarkemmin. Joka tapauksessa sinä tunnut ottavan sen seikan, että hän on joutunut tekemään noita hirmutekoja, kovin henkilökohtaisesti, vaikkei hän koskaan kieltänyt tekojaan."
"Ei kieltänyt, ei", Brian jupisi, "mutta ei hän niitä suuremmin mainostanutkaan."
"Vai niin. Tunnet itsesi siis petetyksi, kun mies, jota pidit voittamattomana, ei vastannutkaan odotuksiasi? Petyit, koska jopa miehellä, joka valoi tuhansiin ihmisiin uskoa ja toivoa, olikin rajansa?"
Brian ei heti vastannut mitään. Marien sanat ärsyttivät häntä suunnattomasti, ja Brianin täytyi vakuuttaa itselleen, ettei se ainakaan johtunut siitä, että hän puhui totta.
"Etkö muka koko aikana Armandon kanssa ollessasi saanut sellaista kuvaa, että häneen voi luottaa, että hän varmasti pitää meidät tilanteen tasalla? Että hän välittää meistä? Entäs nyt, kun tiedämme hänen paitsi pimittäneen tietoja myös valehdelleen meille päin naamaa? Sinä olisit voinut kuolla Dominissa, Marie!"
"Hmm, niin" Marie sanoi ja katsoi taas syliinsä. "Ja toisin kuin tuhannet muut, minä selviydyin. En kuitenkaan usko, että hän suin päin meitä vaaraan vei, saatika sitä, että hän olisi tarkoituksella antanut meille tapahtua harmia. Eikä minulla koskaan ollut yhtä läheistä suhdetta Armandoon kuin sinulla."
Brian hölmistyi. "Ei meillä ollut läheistä suhdetta!" hän sanoi oitis. Marie hymähti väsyneesti.
"Brian, et välttämättä koskaan huomannut tai kiinnittänyt huomiota siihen, mutta hän kohteli meitä kahta hyvin eri lailla."
"Voi, huomasin kyllä", Brian tulistui, "minua potkittiin, haukuttiin, nälvittiin ja syrjittiin samalla, kun sinua..."
"Minua... mitä?" Marie kysyi odottaen. Brian ei löytänyt oikeita sanoja.
"Sinua... taas ei", hän kakisti lopulta. Marie nyökkäsi.
"Niin, ei todellakaan. Minua hän käsitteli kuin haurasta kukkaa, varoi visusti sanomasta tai tekemästä minulle mitään tarpeetonta. Tämä voi kuulostaa oudolta, mutta aina, kun näin sinun ja Armandon riitelevän, olin sinulle kateellinen."
"Olit kateellinen?" Brian ällistyi. "Kun sinua ei jatkuvasti kritisoitu tekemisistäsi?"
"Kun minulla ei ollut ketään, joka välittäisi tekemisistäni." Marie katsoi nyt huomattavan allapäin polviinsa, ja Brianin halu riidellä väheni välittömästi. "Sinun kanssasi hän ne syvälliset keskustelut ja erikoiset tilanteet koki, minä taas en kaikesta hänen kanssaan viettämästäni ajasta huolimatta voinut olla tuntematta, että hän haluaisi sysätä minut vuoren sisään seitsemän oven taakse ja heittää avaimen menemään. Sitä minä tarkoitan läheisellä suhteella."
Brian oli sanaton. Hänellä ei ollut aavistustakaan, että Marie olisi tuntenut itsensä yksinäiseksi: tyttö muutenkin puhui itsestään niin vähän, saatika oli puhunut alkuaikoina.
"Mutta loppujen lopuksi sinäkään et siis pitänyt hänestä?" Brian kysyi.
"En vihannut enkä rakastanut", Marie sanoi synkkänä, "mutta nähdessäni, mihin kaikkeen hän pystyi huolimatta mahdottomalta tuntuvista vaikeuksista, en voinut ainakaan olla kunnioittamatta häntä. Kaikesta huolimatta uskon hänen toimineen Arkanian kansan parhaaksi, oman etunsa uhallakin, ja lopulta hän maksoi äärimmäisen hinnan tekemistään vääryyksistä ja huonoista valinnoista pystypäin. Enkä tiedä sinusta, mutta minun mielestäni Arkania ei ole ainakaan sen parempi paikka ilman häntä."
Brian puri huultaan tarkentamatta katsettaan mihinkään. Liekö syy sanomassa vai sanojassa, mutta Marien sanojen jälkeen Armandon vihaaminen tuntui paljon vaikeammalta. Huomaamattaan hänkin alkoi nyplätä paitansa helmaa puhuessaan.
"Minä vain... pelästyin", hän sanoi alistuneeseen sävyyn. "Taistelun jälkeen sinua kohdeltiin lähes kuolleena, ja ajatus menettämisestäsi tuntui sietämättömältä." Brian tunsi punastuvansa ja varoi visusti katseensa irtoamasta sormenpäistään. "Sitten selvisi, että Armando oli kelpotellut meidät tarpeettomasti mukaansa taisteluun, ja pidin häntä vastuussa - kuten pidän edelleen."
Syntyi hetken hiljaisuus. Miksi Brianin oli äkkiä niin pahuksen kuuma? Hän näki sivusilmällä Marien tekevän jotakin käsillään, muttei viitsinyt siirtää katsettaan.
"Brian... haluan antaa sinulle jotakin."
Katsoessaan Brian näki, että Marie oli kurottautunut penkin keskivaiheille toisen kätensä varaan. Toista kättään hän piti nyrkissä edessään ja katsoi Brianiin kutsuvasti. Brian kurottautui samoin Marien eteen ja ojensi kätensä: Marie pudotti hänen kämmenelleen pienen, ruskeanharmaan pavun.
Brian tuijotti kättään hetken ennen kuin havahtui. "Marie, tämä on -"
"Tiedän", Marie totesi, tarttui Brianin käteen ja sulki sen. "Mutta haluan, että sinä pidät sitä. Sinä löysit sen, eikä se ole minulle tuonut mitään muuta kuin harmeja. Armando voi olla Arkanian sankari, mutta olkoon tämä osoitus, että sinä olet, aina ja ikuisesti, minun sankarini."
Marie kuiskasi viimeiset sanat, eikä Brian huomannutkaan, miten lähellä heidän kasvonsa olivat. Hän tuijotti Marieta silmiin ja saattoi tuntea tämän hengityksen. Sanat upposivat Brianin tajuntaan tavallistakin hitaammin.
"Marie tahtoo antaa Naturan osan minulle... ainoan muiston äidistään, ainoan perintönsä, ainoan syyn, jonka takia hän on tuntenut elävänsä..."
Juuri mitään ajattelematta Brian siirsi kasvonsa alas kämmeneensä ja tunsi itsensä otetuksi. Hän ei edes kuullut, kuinka Marie huokaisi.
"Brian... haluan antaa sinulle vielä jotakin muutakin."
Brian kohotti kasvonsa, ja ennen kuin hän ehti tajuta mitään Marie syöksähti suutelemaan häntä.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:04 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
Emperor
Velho
Poissa
Viestejä: 453
Sukupuoli:
Asuinpaikka: Akselilla Hanko-Teno
|
|
« Vastaus #119 : 18.Toukokuu 2012, 14:25 » |
|
XLVI: Valehtelija, osa 2
Arkaniaa ympäröivä vuorijono kasvoi horisontissa. Alkoi olla jo ilta, ja taivas oli värjäytynyt purppuran ja turkoosin eri sävyihin. Näkymä näytti ikkunan ruudun takaa suorastaan maalaukselliselta, ja mikäli se olisi Brianista ollut kiinni, aika olisi saanut pysähtyä paikoilleen siihen hetkeen. Hän silitti hajamielisesti sylissään makaavan Marien hiuksia ja virnisti muistellessaan samaista aamua, jolloin koko maailma oli vielä tuntunut kaatuvan niskaan. Hän ei ollut enää hyvällä tuulella - hän oli aidosti onnellinen.
"Tuskin maltan odottaa Arthurin ilmettä, kun saavumme paikalle löytömme kanssa", Marie sanoi virnistäen. "Kuvittele - saatamme ehkä jopa nähdä hymyn!"
"En usko", Brian heitti, "hänhän kuolisi!"
He nauroivat ja antoivat vaunujen viedä heitä lähemmäksi määränpäätä. Vuorijonon varjot nielaisivat heidät, ja suuret takorautaportit ilmestyivät näkyviin. Vaunujen lähestyessä ovia ne alkoivat aueta, ja hetkeä myöhemmin he sukelsivat vuorten sisään. Kirkkaat kristallit valaisivat valtavaa tilaa oviaukkojen välissä, ja tuohon tunneliin oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä aina kaartilaisista siviileihin. Niin suuri itse asiassa, että tie ulko-oville oli tukossa.
Vaunut hidastivat vauhtia ja pysähtyivät pehmeästi. Briania moinen väkimäärä ihmetytti - yleensä kulkuväylät pidettiin auki varsinkin lähettien esteettömän kulun takaamiseksi. He hyppäsivät pois vaunuista, eikä aikaakaan, kun keihäin varustautunut vartiomies puhutteli heitä.
"Pysähtykää, pyydän. Keitä olette ja millä asialla?"
"Brian Light ja Marie Natura", Brian vastasi tyynesti, "matkalla Arkanian kaupunkiin tapaamaan kuningasta."
Sotamiehen kasvoille levisi selvä hämmästys hänen tunnistettuaan heidät. Pyydettyään anteeksi hän kuitenkin kertoi, ettei kulku juuri tästä ollut nyt mahdollinen.
"Jumissa?" Marie toisti ihmeissään. "Onpa outoa, ensimmäinen kerta kun kuulen moisesta."
"Kunpa olisi meillekin", vartija totesi allapäin. "Mutta meillä on ollut lieviä vaikeuksia vuoriston kanssa sen jälkeen, kun... Dominin taistelun jälkeen."
Mies huokaisi ja katsahti portteihin, joiden ympärillä hääri useita miehiä vihreiden, keltaisten ja sinisten hanskojen kanssa. "Tässä voi kestää vaikka miten kauan, ongelma ilmeni juuri ennen tuloanne. Jos siis mielitte Arkaniaan tämän päivän puolella, menkää länsitalleille ja hakekaa hevoset - tai kävelkää."
"Niin minun tuuriani", Brian mietti itsekseen eikä osannut päättää, kumpi vaihtoehdoista häntä vähemmän miellytti. Ratsastamisesta hän ei ollut ikinä pitänyt, mutta pitkä tarpominenkaan ei juuri houkuttanut. "Kumpaa sinä kannatat?" Brian kysyi Marielta ja ajatteli syövänsä hattunsa, mikäli tämä ei ehdottaisi ratsastamista. Hänen onnekseen hänellä ei ollut hattua.
"Itse asiassa ehdotan kävelyä", Marie sanoi ja katsoi toiseen suurista käytävistä, jotka koversivat vuorijonoa. "Minulla on jo mielessäni reitti."
Marie tarttui Briania kädestä ja lähti taluttamaan häntä eteenpäin. Hetken hölmistyksen jälkeen Brian asteli hänen rinnalleen ja he kävelivät eteenpäin käsi kädessä.
Siellä, missä he kulkivat, Brian tunnisti etäisesti paikkoja: he liikkuivat samassa osastossa, jossa he olivat asuneet Armandon koulutuksen aikaan. Paikka oli silti muuttunut: moni liike oli suljettu, ovien edessä oli laudoitusta, ihmisiä oli vähemmän ja hekin olivat hiljaisia ja apeita. Sodan kurjuus näkyi nyt selkeästi niin uhkaavasti tyhjentyvinä ruokakauppoina, suljettuina teattereina kuin siellä täällä kulkevina invalideinakin. Erään uutistoimiston oven viereen oli ilmoitustaululle kirjoitettu suurin kirjaimin:
"VÄKIVALTAISUUDET JATKUVAT KAUTTA MAAN - PUHEITA KAPINALIIKKEESTÄ VELICISSÄ"
Brian puri huulta ja tunsi Marien puristavan kättään tiukemmin. Molemmat jatkoivat vakavina mutta määrätietoisina matkaansa.
"Olemmeko me loppujen lopuksi saavuttaneet mitään?" Marie kysyi katsellen ympäröivää kurjuutta. "Parantaako paluumme Arkaniaan näiden ihmisten elämää piirun vertaa?"
"Ei välttämättä, mutta jos se on Lightin osasta kiinni, minä en lepää, ennen kuin löydän sen."
Muutamaa portaikkoa ja mutkaa myöhemmin he kääntyivät tutulle, kapealle käytävälle. Jo heidän askeltensa kaiku toi Brianin mieleen muistoja, ja he pysähtyivät hetkeksi puiselle, raskastekoiselle ovelle. Metallikahva tuntui kylmältä kädessä, ovi aukeni kalahtaen ja käytävältä levisi valokiila suureen, pimeään huoneeseen.
Brian heilautti kättään ja huoneeseen levisi valo katon kristalleista. Sali oli täysin tyhjä, kuin suljettu hautakammio, missä ilma seisoi eikä tomukaan liikkunut. Neljällä seinällä oli yksi ovi kullakin: heidän takanaan ovi syvemmälle vuoristoon, oikealla puolellaan ovi heidän tiloihinsa, edessään Armandon huone sekä ovi ulos johtavaan kierreportaikkoon vasemmalla.
He astuivat sisemmäs. Brian pystyi sielunsa silmin näkemään tuhat eri tilannetta, jotka kaikki olivat tapahtuneet näiden seinien sisällä. Tuntui, että oli kulunut ikuisuus siitä, kun he astuivat sisään ensimmäistä kertaa ja näkivät tulevan kouluttajansa. Oli vaikea uskoa, miten paljon oli muuttunut niin lyhyessä ajassa.
Nopealla silmäyksellä he tarkistivat oman huoneensa. Kaikki oli niin kuin ne oli jätettykin: sama pöytä, jonka pintaan oli uurtunut jälkiä Brianin ainekirjoituksesta, oli yhä paikallaan. Brian meni lipastonsa luokse, avasi sen ja löysi parin pölyisen kirjan alta kauan sitten kätketyn palan puuta, peräisin tukevasta puuovesta, joka oli tavannut vielä kovemman miehen. Brian virnisti, laittoi säleen takaisin ja sulki lipaston. Huikattuaan Marielle he poistuivat huoneesta ja kävelivät vastakkaiselle ovelle.
Kulku kierreportaita ylöspäin tuntui paljon lyhyemmältä kuin alaspäin heidän aikoinaan saapuessaan. Lopulta aukeni ovi ulkoilmaan, ja he löysivät itsensä vuoriston juurelta metsän siimeksessä. Arkanian palatsin korkein torni näkyi horisontissa. He astuivat muutaman askeleen kohti puiden välissä kulkevaa metsäpolkua, kun Marie äkkiä jähmettyi.
"Minä muistin juuri... unohdin jotakin alas."
Samassa hän kääntyi kannoillaan, huikkasi tulevansa kohta takaisin ja katosi portaikkoon. Brianin mielessä oli hetken lähteä hänen peräänsä, mutta hän antoi asian olla. "Tuskin siinä kauaa kestää", hän tuumi.
Alkoi olla pimeää. Auringon viimeisetkin säteet painuivat vuorijonon taakse ja tuuli yltyi. Brian kietoi viittansa tiukemmin ylleen ja hypisteli taskussaan pientä, vaatimatonta papua. Hänen oli jotenkin vaikea käsittää, että hän piteli jotakin, jonka vuosi moni olisi valmis tappamaan. Pieni möykky tuntui vain niin mitättömältä, hän olisi voinut murskata sen kahden sormen väliin. Brian ymmärsi nyt, miksi Marie halusi osasta eroon: loppujen lopuksi moisen esineen hallussapito tuntui varsin vastenmieliseltä.
Brian potki soraa. Missä Marie oikein viipyi? Hän vilkaisi rannekelloaan, jonka viisarit olivat siirtyneet kymmenen minuuttia taaksepäin siitä, kun hän viimeksi katsoi. Tuhahdus säesti hänen värjöttelyään tuulessa.
Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen hän kuuli oven käyvän takanaan ja katsoi portaikon suulle. Brianin ällistys oli kuitenkin suuri, kun vastassa ei ollutkaan ketään: ovi oli auennut itsestään ja ruosteiset saranat nitisivät tuulessa. Hän meni oviaukolle ja katsoi portaikkoon. Ääntäkään ei kuulunut. Pikaisen pohdinnan jälkeen hän sukelsi vuoriston syvyyksiin.
Saapuessaan huoneeseen hän huomasi valojen olevan nyt paljon himmeämpiä. Mariesta ei näkynyt jälkeäkään. Brian sulki oven perässään, ja siinä samassa se suli pois, sulautui kiviseinämäksi sulkien pakotien. Sama tapahtui kahdelle muullekin ovelle, ja Brian katseli hetken ympärilleen ymmärtämättä tilannetta. Äkillinen klaustrofobinen tunne pyyhkäisi hänen ylitseen, eikä häntä yhtään enempää rauhoittanut, että tutkailtuaan tilannetta hetken hän tajusi jäljelle jääneen oven vievän Armandon huoneeseen. Brian aavisti pahaa, mutta lähestyi ovea.
Metallikahva sulkeutui hermostuneen Brianin nyrkkiin. Kaiken järjen mukaan sen ei pitäisi aueta, Armando itse oli kertonut, ettei sitä voi avata kukaan muu kuin hän. Ja silti hänen vääntäessään kahvaa ovesta kuului metallinen kalahdus, eikä Brianin ymmärrykseen käynyt, mitä oikein oli tekeillä. Ovi se aukeni hitaasti sisäänpäin.
"Marie?" Brian huikkasi varovasti.
Huoneessa oli yllättävän kirkas valaistus. Tila oli ahdas ja sen täytti seiniä reunustavat hyllyköt, arkistokaapit ja lipastot täynnä papereita, kirjeitä ja kirjoja. Yhdessä nurkassa oli pieni, kovan näköinen sänky, ja vastapäätä ovea oli puinen pöytä.
Pöydän ääressä istui huppupäinen hahmo. Brian astui hyvin varovaisesti sisään ja tiedusteli, kuka tämä oli. Samassa ovi pamahti kiinni ja suli pois aivan kuin aiemmatkin ukset, ja Brian jäi yksin huppupäisen hahmon kanssa. Hermostuneisuudestaan huolimatta katsoessaan tarkemmin Brian tunnisti hänet: se oli parantaja Moradan, joka istui ääneti pöydän ääressä, ja ellei Brian nähnyt väärin, hän tärisi. Ahdistava hiljaisuus, jota Moradanin äänekkäät henkäykset säestivät, tuntui Brianista äärimmäisen uhkaavalta, hän ei ollenkaan ymmärtänyt tilannetta ja oli hyvin varauksellinen. Pitäen mielessään ainoan häntä sillä hetkellä huolestuttavan asian hän terästäytyi ja kysyi vakavasti, suorastaan uhkaavasti, missä Marie oli.
Sitten räjähti.
Moradan hyppäsi ylös tuoliltaan, tarttui toisella kädellä pöydän reunaan ja paiskasi sen viereiseen seinään niin, että se halkesi kahtia. Samalla hän huusi, karjui raivosta, huudot puisen naamion vaimentamina. Brian pelästyi ja otti takapakkia seinää vasten.
"Miksi mikään ei voi mennä suunnitelmien mukaan?" kuului karjuntaa naamion takaa. Moradan seisoi täydessä pituudessa ja huitoi käsiään. "Marien ei pitänyt joutua vaaraan!" hän huusi ja riuhtoi kaavun pois päältään. Alta paljastui musta rintapanssari. "Friedrichin ei pitänyt kuolla!" Mies vei kätensä naamion taakse ja riuhtoi solmut auki.
"Eikä sinun", mies sähisi, katsoi Brianiin ja päästi naamion putoamaan kalahtaen lattialle. Tuon pienen hetken ajan Brianista tuntui, että hänen vatsastaan putosi pohja pois, että hänen koko maailmansa kaatui kasaan.
"Pitänyt nähdä tätä!" Armando sanoi.
|
|
|
|
« Viimeksi muokattu: 25.Heinäkuu 2012, 15:04 kirjoittanut Emperor »
|
tallennettu
|
|
|
|
|
