Kuinka koulussa voitaisiin puuttua paremmin oppimisen ongelmiin

[Fantasyfan]

Laitoin tämän viestin alunperin vastauksena topikkiin mitä peruskoulussa tulisi opettaa, mutta koska alkuperäinen topikki on jo varsin pitkä ja tämä on jo omaa aihettaan perustin uuden aiheen.

Keskustelin kaverini kanssa siitä kuinka opettajat olisivat meidän kohdalla voineet huomata fysiologisia ongelmia ja puuttua niihin eikä antaa niiden muuttua ongelmaksi. Puhe oli liikunnasta ja liikunnan opettajista. Kaverillani todettiin näin aikuisiällä ominaisuus joka tekee hyvin vaikeaksi hahmottaa kolmiulotteisesti esim. minne pallo lentää. Itselläni oli peruskoulussa vain yliliikkuvat nivelet, mutta niistäkin oli harmia.

Kummassakin tapauksessa nämä ominaisuudet näkyivät liikuntatunnilla, mutta minun tapauksessani opettaja kiinnittänyt siihen mitään huomiota ja luokkatoverit luulivat, että teeskentelen kun nilkat muljahtelivat pois pakoiltaan ja takaisin. Kaveriini opettaja suhtaitui kylmäkiskoiseesti ja piti tätä huonona oppilaana.

Mutta parempi opettaja olisi voinut ehkä minun tapauksessani neuvoa sitomaan nilkat ennen liikuntatuntia. Ja kaverini tapauksessa olisi opettajan pitänyt huomata, että tuo ei ole normaalia ja ohjata jatkotutkimuksiin eikä syyllistää oppilasta ominaisuudesta jolle ei voi mitään. En tiedä miten opettajia koulutetaan nykyään, mutta yksi tärkeä liikuntatuntien funktio voisi olla se, että tähän koulutetut opettajat oppisivat huomaamaan liikunnassa näkyviä poikkeamia ja ohjaamaan tarvittaessa jatkotutkimuksiin. Ja pois syyllistäminen.

Mitä luulette, jos näin olisi, niin onko täällä sellaisia ihmisiä jotka olisivat päässet koululiikkunnasta pienemmin traumoin?

[Nafisan]

Minulla on matemaattis-avaruudellinen hahmottamishäiriö (vrt. matemaattinen lukihäiriö). En oppinut koulussa kertotaulua tai kelloa (edelleen vaikeaa hahmottaa digitaalisen ja analogisen kellon aikaa suhteessa toisiinsa). Enkä nykyäänkään aina osaa nimetä oikeaa ja vasenta oikein päin. Tämä ominaisuus ei toiminut koulussa kovin hyvin. Matematikkan tunneilla minua pidettiin tyhmänä, kun en tajunnut. Liikunnan tunneilla olin kömpelö, koska en osannut hahmottaa ruumiini suhdetta ympäristöön.

Aikuisiällä pärjään "ominaisuuteni" kanssa (piti kerran sanoa aika suoraan eräällä yliopistolehtorille metsässä, että minulle ei kannata antaa karttaa ja kompassia, ellei haluta, että joudutaan suolle - mentiin sitten kuitenkin suolle, mutta suunnitelmallisesti). On vaan jännä, se asenne joka etenkin ala-asteella oli koulussa. Opettaja oli sylikummini ja ensimmäisenä syyttämässä minua tyhmäksi. Sama muuten oli suhtautuminen koulukiusaamiseen (jota "meidän koulussa ei ole").

Kummini vei minut jopa silmä/nenä/korvalääkärille, koska en puhunut tunneilla koskaan. Lääkäri kirjoitti epikriisiin suurinpiirtein näin: "terve ja eloisa tyttö. Korvissa ja nielussa ei mitään vikaa. Koulua pyydetään ottamaan selvää koulukiusaamisesta". Olin sanonut jotain luokassa olevista korvista, joita oli liikaa. Toivottavasti nykyään ei enää syyllistetä noin, vaan tarjotaan erikoisapua. (Itse sain apua puheopetuksen muodossa, josta en kyllä voi sanoolleen paljoa hyötyä.)

[Fantasyfan]

Minullakin on lukihäriö (kirjoittamiseen vaikuttava) ja minullakin sattui olemaan kummitäti koulussani. Hän toimi tukiopettajana ja minun kohdallani kävi tosin päinvastoin. Hän piti huolta, että sain tukiopetusta ala-asteella juuri siinä vaiheessa kun sitä tarvittiin. Muut opettajat olivat vähätteleviä, mutta hänen ansiostaan sain tuplakonsonantit ja -vokaalit kuntoon. Jännä vain, että minulle ei kerrottu ollenkaan siitä, että minulla on lukihäiriö. Sain kuulla siitä vasta sitten kun yo-kirjoituksiin valmistautuessa enkun opettaja kysyi, että onko minulla paperit lukihäiriöstäni, että saisin tasoitusta kirjoituksiin. Mitään virallisia papereita ei siihen hätään enää ikävä kyllä saanut :/ Unohdin kesken kokeen esim. miten computer kirjoitetaan...

[Nafisan]

Minä sain tietää tuosta epikriisistä vasta kun valmistuin lukiosta, kun terkkari antoi vanhat paperit (esim. neuvola aikainen "piirrä ympyrä"-harjoitus) minulle. Siskot (12 ja 18 vuotta vanhemmat, ammatiltaan opettajia) olivat koko lapsuusaikani ajatelleet, että minulla on lukihäiriö tms. (siihen aikaan ei vielä tiedetty eritellä kaikkea). Sain vasta vuonna 2008 lääkäriltä virallisen vahvistuksen, että minulla on tosiaan lievä hahmottamishäiriö, mutta en saanut virallista paperia siitä.

No, kun ei koulussa sitä huomattu, enkä ollut niin huono koulussa, että olisin erottunut liikaa joukosta, en saanut mitään tasoitusta yo-kirjoituksissa. Onnistuin kuitenkin kämmimään ilmoittautumisessa ja menin lyhyeen englantiin ja pitkään ruotsiin kun ne menivät sekaisin päässäni. 

[Joonas]

Minulla on vakava näkövamma, joka tietysti liikuntatunnilla vaati hiukan soveltamista. Osallistuin ala-asteella lähes kaikkiin lajeihin parhaani mukaan, vaikkei minusta huippusählistiksi ollutkaan. :) Pahimmat lajit, ja ehkä ainoat joihin en osallistunut, olivat sulkapallo ja amerikkalainen jalkapallo - paha sen lajin periköön, jos minulta kysytään. Yritin niitäkin, mutta sulkapallo oli liian pieni nähdä ja liian nopea liikkeissään, ja amerikkalaiseen osallistumisen esti itsesuojeluvaisto. Kerran koetin, mutta kun heittelimme palloa toisillemme, se liisi kauniisti käsieni välistä, ja osui tyylipuhtaasti naamaani. Päätin, ettei laji ole minulle terveellinen. :D
Liikunnanopettajani olivat kaikki mukavia ja ymmärtäväisiä ihmisiä. Minun ei ollut pakko osallistua mihinkään, jos en kyennyt - riitti kun tein jotain muuta liikunnallista. Muistan lämmöllä heidän asenteitaan ja tukeaan.
On kyllä varmasti hirveää, jos opettaja syyllistää oppilasta, joka ei voi asioille mitään. Voin kuvitella miltä minusta olisi tuntunut, jos opettaja olisi vaatinut yhtä hyvää suoritusta kuin muilta pesäpallon ulkovuorossa. Mitenköhän opettajakoulutuksessa otetaan nämä asiat huomioon? Pitäisi kai kysyä joltakulta opettajalta...
Ala-asteen aikainen kuvaamataidon opettajani ei tasoitusta antanut näkövamman perusteella. Hän oli kyllä tyytyväinen piirustuksiini ja ties mihin maalauksiini, mutta todistuksessa komeili silti 7. En väitä tosin, että olisin mikään hyvä piirtäjä, mutta suhteutettuna näkövammani haittaan, olisin mielestäni ansainnut hyvinkin 8 - myös hänen puheistaan päätellen. Pikkujuttu sinänsä, mutta kyllä se vain kummasti kaihersi mieltä, vaikka muuten arvostin ja kunnioitin opettajaani.

[Nafisan]

Minulle on jäänyt ala-asteen liikunnan tunneilta kauhea pallopelko. (Tai ihan minkä vain kohti lentävän pelko.) Sen verran monta kertaa sain pallosta vahingossa/tahallaan päähäni. En usko, että joka kerta pallo olisi osunut päähäni ihan omasta kyvyttömyydestä johtuen, vaan välillä olin myöskin tykinruokaa. Onneksi yliopistossa viimeistää saa itse päättää mitä liikuntaa harrastaa vai harrastaako ollenkaan. Inhottaa vaan edelleen, jos joku heittää jotain kohti ja sanoo, että ota kiinni... Tätä fobiaa olen parannellut kopittelemalla pehmeitä asioita. Mutta välillä tulee väistettyä, ettei satu.

EDIT: Minulla on muuten myös silmälasit (n. -9 molemmissa silmissä). Ala-asteella olisin jo tarvinnut laseja, olin aika vaikeuksissa näkemisen suhteen.

[Iivari]

Minä alan olla kohta erittäin epäesimerkillinen moderaattoriksi, mutta nyt on pakko kommentoida lyhyesti:

Joonas, kuulostaa siltä, että paitsi että sulla on ollut onni saada ymmärtäviä ja hyviää liikunnanopettajia, sulla on myöskin ollut ihailtava asenne peruskoulun liikunnanopetukseen - se, että olet yrittänyt ja ottanut tunnit vastaan, on usein jotain, joka olennaisesti erottaa niitä, jotka katkeroituvat koululiikuntaa kohtaan ja niitä, jotka eivät - vaikka fyysiset suorituskyvyt eivät tukisikaan täydellisesti liikunnallisuutta.

[Dyn]

En tiedä, voidaanko "liikuntatuntien oppimisongelmat" nyt edes laittaa mihinkään oppimisongelmien vyyhdiin. Jos ei ole motorisesti lahjakas, niin ei ole, siinä ei paljon auta että opettaja käskee, suorastaan päinvastoin. Lasta voi rohkaista kokeilemaan ja ylittämään omia rajojaan, löytämään niitä kiinnostavia juttuja, mutta kenestäkään ei tule samalla kertaa hyvää uimaria, juoksijaa, hiihtäjää, palloilijaa ja vielä telinevoimistelijaakin.

Mä olin aina hyvä pallopeleissä, hyvä silmä sellaisille suurille kuvioille ja liikeradoille, mutta kuperkeikkaa en tehnyt ikinä, enkä tee kyllä aikuisenakaan. Siitä huolimatta, että lapsena harrastin paljon liikuntaa, kouluarvosana touhusta ei koskaan kohonnut yli kasin. Opettajien mukaan motivaationi oli huono - siis täh, koululiikunnanhan pitäisi nimenomaan kannustaa parantamaan sitä motivaatiota. Ja jokainen penska, joka harrastaa vapaa-ajallaan vapaaehtoisesti mitään liikunnallista, on riittävän hyvin motivoitunut.

Väitän, että matikkaa ja kieliä oppii tyhmempikin, kun löydetään sopiva oppimistekniikka ja muksu motivoituu tekemään työtä oppimisensa eteen. Peruskoulun matematiikka ei ole mitään rakettitiedettä, eikä siitä pidä sellaista tehdä. Lukihäiriöt ja hahmotusongelmat ovat oma asiansa, mutta käsittääkseni niidenkin kanssa työskentelyssä on menty eteenpäin sitten suurimman osan tässä kirjoittavien kouluaikojen. Liikunta sen sijaan on asia, jossa et muutu notkeammaksi, jos kroppa on sellainen, ettei sitä notkeammaksi saa.

[Sarantha]

En tiedä, voidaanko "liikuntatuntien oppimisongelmat" nyt edes laittaa mihinkään oppimisongelmien vyyhdiin. Jos ei ole motorisesti lahjakas, niin ei ole, siinä ei paljon auta että opettaja käskee, suorastaan päinvastoin.

Kyllähän moniin erilaisiin ihan diagnosoitavissa oleviin neuropsykologisiin oppimishäiriöihin voi kuulua yhtenä osa-alueena myös nimenomaan avaruudellisen hahmottamisen häiriötä sekä hahmotushäiriöitä suhteessa omaan kehoon, mikä varmasti näkyy "oppimisvaikeutena" liikuntatunneilla.

Mietin kuitenkin pitkälti samoja asioita kuin Dyn. Missä määrin diagnosoitavissa olevan häiriön aiheuttama motorinen heikkous poikkeaa "ihan vaan motorisesti lahjattoman" henkilön heikkoudesta? Onko jälkimmäisen jotenkin helpompi "oppia pois" heikkoudestaan? Itse vähän epäilen. Esimerkiksi itselläni on joissakin kohdin ihan selkeitä "katkoksia" kehon ja aivojen välillä: minun on vaikea jäljitellä toisen ihmisen vähänkään monimutkaisempaa liikesarjaa varsinkin jos siihen liittyy kiertoliikettä tai suuntien hahmottamista, vasen ja oikea menevät sekaisin, törmäilen esineisiin varsinkin väsyneenä tai ajatuksissani ollessani, rutinoituneenkin liikesarjan (kuten kahvinkeitto) suorittaminen vaikeutuu jos esim. puhun samaan aikaan, motoristen toimintojen automatisoituminen toiston kautta on keskimääräistä hitaampaa jne. Mitään "oikeaa" hahmotushäiriötä minulla ei silti ole todettu. En kuitenkaan usko voivani mitenkään erityisesti oppia pois "vioistani", ne ovat kuitenkin aika pitkälti synnynnäisiä kognitiivisia haasteita.

[Dyn]

Musta tuntuisi nyt tyhmältä lähteä diagnosoimaankaan jokaista, joka ei ole täydellisen lahjakas kaikessa. Ei tämä maailma nyt niinkään voi mennä, että jos et ole lahjakas, olet jotenkin viallinen. Pitäisi olla ihan normaalia voida myöntää (itselleen ja muille), että kaikessa ei vain voi eikä edes tarvitse olla hyvä.

[Sarantha]

No tuskin kukaan mitään diagnoosia lähteekään hakemaan sillä perusteella, että pallopelit ovat liikuntatunneilla vähän hankalia. Usein vain erilaiset oppimis- ja hahmotushäiriöt sekä neuropsykologiset erityispiirteet jne. näkyvät monilla elämän osa-alueilla ja aiheuttavat huomattavaa haittaa arkielämässä. Jos eivät aiheuta, niin silloin erityispiirteet lienevät niin lieviä, ettei mitään diagnoosia tarvitakaan.

Minunkin mielestäni on ihan realiteetti ja normaalia, että kukaan ei ole eikä tarvitse olla hyvä kaikessa tai edes suurimmassa osassa asioista. Laajemmissa oppimis- yms. häiriöissä vain usein asianlaita on niin, että henkilö voi olla hyvinkin lahjakas, mutta potentiaali jää käyttämättä koska hän ei ymmärrä omia haasteitaan eikä niin ollen osaa etsiä itselleen ominaisempia tapoja oppia asioita. Motorisesti hahmotushäiriöisestä tosin tuskin tulee jalkapalloilijaa oli sitten diagnoosia tai ei, sen sijaan esimerkiksi tarkkaavuushäiriöinen voi oppia kompensoimaan puutteitaan pitkällekin, kunhan ymmärtää mistä niissä on kyse.

[Karajishi]

Tämä on siinä mielessä ongelmallinen kysymys, että suurin osa näistä niin sanotuista 'ongelmista', joita oppilailla on, ovat teeskenneltyjä. Helppohan se on esittää että on jonkinlaisia oppimisvaikeuksia, kun pääsee saman tien erityisopettajan luokkaan. Mutta tästä päästäänkin suoraan seuraavaan; jos opettajat eivät puuttuisi oppimisvaikeuksin (ym.) niin siinä tapauksessa oppilaat, joilla on oikeasti vaikeuksia koulunkäynnin kanssa, saattavat jäädä huomiotta.

[Tiuku]

Karajishi, tiedätkö montakin sellaista tapausta, joissa oppilaat ovat teeskennelleet oppimisvaikeuksia päästäkseen tukiopetukseen, saati että vielä erityisopettajan luokkaan?

Minä en näet osaa kuvitella yhtään, koska kuka muka haluaa viettää koulussa enemmän aikaa jäämällä tukiopetukseen, saati että hankkisi suoranaisen erityisluokan leiman itseensä. Ainakin minun ollessani peruskoulussa erityisluokkalaiset tuntuivat sellaiselta oudolta sakilta, johon kukaan ei vapaaehtoisesti kyllä pyrkinyt, vaikka olisi kuinka koulussa laiskottanut juttuja tehdä... eikäpä sinne kyllä pääsekään laiskottelemalla tai teeskentelemällä ongelmia (millaisia ongelmia kukaan oikeastaan haluaisi teesennellä?). Sisareni on erityisluokalla, ja voin hänen samalla luokalla olevat kaverinsakin tuntien vakuuttaa, että he ovat siellä ihan oikeiden "ongelmien" vuoksi ja nimenomaan olleet ihan ekalta luokalta lähtien, sillä käsittääkseni varsin harva tulee siirretyksi erityisopetukseen aivan kesken koulutaipaleen.

Ehkä, Karajishi, viittaat toisella tavalla toteutettuun erityisopetussysteemiin, joka on käytössä jollain toisella puolen maata kuin täällä?

[Fiktiivi]

Liikunnan oppimista koulussa voisi auttaa, jos sita opetettaisiin. Ainakin meidat laitettiin pelaamaan milloin mitakin tai tekemaan jotain voimistelua, mutta itse kukin oppi tai oli oppimatta yrityksen ja erehdyksen kautta, silla opettaja ei isossa ryhmassa liiennyt paljonkaan huomiota per oppilas.

Jos haluttaisiin, etta koulussa oikeasti opittaisiin liikuntaa, lahestymistavan pitaisi olla ihan erilainen. Eihan vaikkapa englantiakaan opetella niin, etta otetaan 40 hengen ryhma, tehdaan jako kahteen ja sitten vaitellaan englanniksi ja valilla opettaja puhaltaa pilliin luokan reunalta. Vaan mene ja tieda, ehka koulussa ei tarvitse oikeasti oppia liikuntaa vaan riittaa etta tulee hiki. Eihan siella opi oikeasti soittamista, piirtamista tai kasitoitakaan.

Jokaisen, joka koki ettei osannut koululiikunnassa mitaan, kannattaa kuitenkin antaa itselleen uusi mahdollisuus ja kokeilla jotain sellaista liikuntamuotoa, missa saa ohjausta ja jota pystyy harjoittelemaan omalla tasollaan. Harjoittelu oikeasti auttaa koordinaatioon ja hahmottamiseenkin, mutta se pitaa kokea etta sen uskoo. Koululiikunnasta moni ei sellaista kokemusta koskaan saa.

[Nafisan]

okaisen, joka koki ettei osannut koululiikunnassa mitaan, kannattaa kuitenkin antaa itselleen uusi mahdollisuus ja kokeilla jotain sellaista liikuntamuotoa, missa saa ohjausta ja jota pystyy harjoittelemaan omalla tasollaan. Harjoittelu oikeasti auttaa koordinaatioon ja hahmottamiseenkin, mutta se pitaa kokea etta sen uskoo.

Itse opin hahmottamaan oman ruumiini suhteita (esim. jalkojen suhde lattiaan, käsien suhde muiden ihmisiin) Nia-tanssissa. (Keväällä 2008.) Se oli liikunnan/tanssin muoto, joka oikeasti sopi minulla ja olin innoissani menossa jokaviikkoisiin harkkoihin. Täydellinen laji, sillä koreografoat sai mukailla omiin kykyihin ja kuntoon sopivaksi!

Esteetön tanssi on myös tällainen, joskin suunnattu enemmän erityisryhmille (ensimmäiseksi tulee mieleen pyörätuoli tanssin esteenä, joka sitten kurssin aikana saataisiin käännettyä apuvälineeksi). Hahmotushäiriöisenä voisin uskoa saavani tuollaisesta erityisryhmästäkin apua.

[tablo]

Oma lukihäiriäni todettiin kolmannella luokalla ja sen jälkeen olenkin saanut kuulla että minun on hankala oppia sitä sun tätä vaikka omasta mielestä sisäistän asiat suht helposti. ongelmaksi kuitekin muodostui lukihäiriön testaus sillä ilmeisesti espoossa on vain yksi "pika" testi jolla lukihäiriötä pyritään havaitsemaan. Testissä pitää huomata tekstissä olevat virheet. Ja jos jättää liian monta virhettä korjaamatta aletaan tutkia tarkemmin asiaa. No tästä seurasi se että kun 4 kertaa luin samaa tekstiä ammattikoulun ekala luokalla oli mieleeni jo iskostunut suurin osa virheitä, eikä opinto ohjaajani mielestä minulla ollutkaan lukihäiriötä. Ja siis lukihäiriösen oppilaan tukeminen on täysin oppilaan omalla vastuulla, jos avaa suunsa ja pyytää esim. lisäaikaa niin kyllä sitä on aina saanut mutta jos istuu hiljaa niin ei kukaan sitä syliin kanna.