Mitä olet viimeksi lukenut - Lyhyitä arvioita kirjoista 2007

[Kuurankukka]

*Pakollinen angstviesti*

Luin tuossa tänään loppuun Darren Shanin Killers of the dawnin. (Eli osa yhdeksikön.) Spoilaa.

Tai oikeastaan:

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Soli kamalaa kun Crepsely kuoli. Ja se oli vielä toteutettu niin julmasti; ensin se tippui, sitten pelastui ja sitten olikin vaan kuvitelmaa ja sitten se tippui taas. ;-; Leikin pientä vesiputousta (ja tietysti olin koulussa).
Oikeastaan se kaikki taistelu-nuuskimis-tonkimis -juttu oli vähän tylsää (naa...) mutta se loppu... asarfgh. Angstia. Ilkeää tuollainen. Minun lempihahmo. Stna. Grr. (Joo, rakentava palaute lol.) Crepsley oli ihan paraskin.

Tajusin muistaakseni sen ttä Leopardi oli lordi. Jei. Muutenkin ihan tyhmä tyyppi...

Positiivista: olen lukenut neljä englanninkielistä kirjaa lisää. (Ja kirjastossa ei ole enempää niitä...)

Joo, olen väsynyt. Hmph.

[Iria]

Eilen tuli luettua loppuun Rob Jovanovicin kirjoittama Kate Bush - elämäkerta. Oli hankalaa saada se käsiinsä kirjastosta ja sitten kun sain sen, luin sen melkein yhdeltä istumalta. Melkein.
Kirja oli hyvin mielenkiintoisesti kirjoitettu. Mitäs muutakaan Kate Bushin elämä ja musiikki voisi olla? Kirjoittaja oli ilmeisen rehellinen, kertoi selvästi esimerkiksi, mitkä biisit olivat Katen loistavimpia ja mitkä niitä pohjanoteerauksia. Jokaisesta biisistä selitettiin vielä melko tarkasti, mistä se kertoi, miten se oli syntynyt ja ketkä siinä soittivat ja mitä. Loistavaa. :)

[Vaahtera]

Sain jokin aika sitten loppuun Riane Eislerin kirjan nimeltä Malja ja miekka. Nimi saattaa johtaa ajatukset fantasiaan, mutta kyseessä on kuitenkin kantaa ottava tietokirja. Miespuolinen kollega lainasi tämän saatesanoinaan jotakuinkin "Tämän kirjan luettuasi vihaat miehiä." Pitihän se kokeilla. Enkä vihaa. Kirjassa käydään läpi ihmiskunnan historiaa ja esihistoriaa sekä yhteiskuntamuotojen ja kristinuskon kehitystä pohjautuen monenlaisiin tieteellisiin tutkimuksiin. Aikaisempi tietoni ja muistikuvat koulussa opitusta liittyen näihin aihepiireihin ovat äärimmäisen huteria, joten en osaa ottaa kantaa kirjan rajauksiin tai tieteellisyyteen. Teos on ilmestynyt 1987. Kirjoitusajankohdan suurvaltojen väliset jännitteet ja ydinsodan uhka leijailevat taustalla.

Eislerin pääteema on se, että esihistorialliset ihmiset elivät rauhanomaista elämää melko tasa-arvoisessa yhteiskunnassa, jota hän nimittää kumppanuusyhteiskunnaksi. Väkivaltaan ja heikompien sortoon perustuva herruusmalli vei kuitenkin voiton, ja samalla naisen asema yhteisöissä painettiin pohjamutiin. Elämän, kuoleman ja uudelleensyntymän kiertokulkuun perustunut luonnonläheinen uskonto naispuolisine jumalineen sai väistyä vihaisten ja sotaisien (mies)jumalien tieltä. Kirjassa on paljon mielenkiintoisia ajatuksia, joista ainakin osa tuntuu hyvin perustelluilta. Heikkouksiakin on: Eisler ei ole saanut pidettyä aihetta riittävän etäällä ja henkilökohtaiset näkemykset paistavat välillä liikaa. Mieleenpainuvimpia kohtia on Aiskhyloksen Oresteia -näytelmän analyysi, joka antaa hyytävän kuvan antiikin Kreikassa tapahtuneista asennemuutoksista. Iso plussa on kirjan maltillinen pituus, 260 sivua. Tiiliskiveen tällä aiheella en olisi tarttunut. Punastuttavaa tajuta, miten vähän tiedän esihistoriasta tai kirjoitetunkaan historian alkuajoista.

Teos palautti mieleen vanhan suosikkikirjan, Sheri S. Tepperin Portti naisten maahan. Tuli mieleen, että Tepper käytti romaanissaan selvästi samoja teemoja, joten piti lukea se uudelleen. Edellisestä kerrasta olikin kulunut jo 12 vuotta, joten oli aikakin. Olen pelännyt uudelleenlukemista. Pelkäsin, että näen tarinassa heikkouksia, joita en nuorempana tajunnut, että lumous katoaa. Onneksi niin ei käynyt. Yllätyksekseni teemalliset yhteydet Maljaan ja miekkaan olivat jopa suuremmat kuin odotin. Varsinaisen juonen ohella kirjassa käydään läpi Naisten maan näytelmä Ifigeneia Ilionissa, joka liittyy niin ikään antiikin tarustoon. Siinä on yhtymäkohtia Oresteiaan ja ilmeisesti Euripideen Troijan naisiin. Tregadiaa esitetään Naisten maassa komediana.

Portti naisten maahan kertoo eräänlaisesta maailmanlopun jälkeisestä yhteiskunnasta, jossa miehet ja naiset elävät erillään. Tuhosta (oletettavasti ydinsodasta) on kulunut 300 vuotta. Ihmisiä on vähän ja iso osa ympäristöstä vaarallisesti tuhoutunut. Suurin osa teknologiasta, kulttuurista, sivistyksestä ja taidoista on menetetty. Naisten maassa naiset ja lapset elävät muurien ympäröimissä kaupungeissa, joita kutakin vartioi soturimiehistä koostuva varuskunta. Kahdesti vuodessa järjestetään parin viikon mittainen karnevaali, jonka aikana soturit ja naiset juhlivat ja riiustelevat. Pojat luovutetaan 5-vuotiaina soturi-isilleen. Tytöt opiskelevat. 15-vuotiaina pojilla on mahdollisuus valita, haluavatko elää kunniakkaan soturielämän vai palata (soturien mielestä kunniattomasti) palvelusmiehiksi Naisten maahan. Useimmat naiset toivovat poikiaan ja veljiään kotiin, mutta useimmat miehet valitsevat mieluummin soturielämän rituaaleineen kuin palaavat Naisten maahan, jossa heillä olisi mahdollisuus opiskella muutakin kuin sotataitoja ja puhdetöitä.

Portti naisten maahan on ilmestynyt 1988, vuoden myöhemmin kuin Malja ja miekka. Saikohan Tepper innoitusta Eislerilta, vai olivatko nämä asiat jotenkin yleisesti tapetilla 80-luvun lopulla? Harkinnassa on seuraavaksi Kesäyliopiston kurssi Yleisen arkeologian perusteet, jos siellä sitten kuulisi, mikä se nykyisin "vallitseva näkemys" esihistoriallisista ajoista oikein on.

[Theus]

Terry Pratchettin Savijaloilla. Sitä minä suosittelen lämpimästi teille, jotka pidätte Kiekkomaailmasta. Vartiostolla on hommia yrittäessä pähkäillä, että kuka yritti myrkyttää Patriisin. Kaiken lisäksi korpraali Nobbs tuo mukavan pikku lisän jälleen tähän tarinaan. Pratchett johdattaa juontaan häikäisevästi* huumorilla höystettynä ja luo jälleen mystisen tunnelman. Harhauttaa välillä mukavasti lukijaa ja loppukin oli... Niin. Lukekaa. Juoni oli sujuva ja uskottava (siis Ankh-Morporkin muurien sisällä) sekä kuvailu oli jälleen Terryä itseään. Njoo, en sano enempää.

*Et kuitenkaan tarvitse aurinkolaseja lukeaksesi tätä kirjaa.

[Jackalbury]

Mika Waltari : Lähdin Istanbuliin
Luin tämän äidinkielen projektin yhteydessä ja yllätyin kirjan laadusta. Waltari kirjoittaa välistä hauskasti ja usein mielenkiintoisesti matkastaa Euroopan halki vuonna 1947. Kirja on alunperin ollut matkakirja, mutta nykyään se on suora ja yllättävän hieno aikahyppy vuoteen 1947, jolloin toinen maailmansota oli vasta päättynyt ja suurin osa Eurooppaa raunioina. Kirja tuo aikakauden esille paremmin kuin historiankirjat, koska sen kirjoitettu tuona aikana ja sisältää paljon pieniä asioita joita ja miljöön jossa Waltari liikkuu. Kun kirjaa lukee, tuntuu siltä että Suomelle kävi lopulta aika hyvin verrattuna muihin Euroopan maihin. Kirja on sikäli kiintoisa että se paljastaa Waltarin sielunelämää ja hänen matkastaan pystyy salapoliisityönä löytämään yhteyksiä joihinkin hänen kirjoihinsa.
Suosittelen kirjaa jonkin Waltarin teoksen lukeneille tai niille jotka haluavat lukea hyvän kuvauksen menneestä aikakaudesta.

[Lis]

Lukemattomien kirjojen topicissa saatujen suositusten perusteella sain vihdoin tartuttua pariinkin kirjaan.

Luin Emily Brontën Humisevan harjun ja vaikutuin todella paljon. Odotin synkkää nummiromantiikkaa ja sitä se todellakin oli potenssiin kolme. En voi sanoa koko ajan pitäneeni kirjasta, sillä pitäminen on jotenkin liian mieto sana tämän kirjan kohdalla. Humiseva harju vain tempasi minut täysin tunnelmaansa, joka meni tummuudessaan jopa ahdistavan puolelle. Kirjan hahmot olivat kaikessa tuhoisaksi kääntyvässä intohimoisuudessaan jopa epäinhimillisiä, varsinkin herra Heathcliff, joka menetetyn rakkauden takia panee monet kärsimään. Vahva tunnelma syntyykin osin juuri siitä, että ihmisten luonteet ja tunteet viedään paljon normaalia pidemmälle. Siitä syntyy myös Humisevan harjun suuri rakkaustarina. Kirjassa oli paljon surullisia kohtaloita, henkistä kärsimystä ja toisiaan julmasti piinaavia ihmisiä. Vasta aivan lopussa yllättäen kirjaan saapuikin hienoinen auringonpaiste, eräänlainen hyvitys niin kirjan hahmoille kuin lukijallekin. Lukukokemuksena kirja oli todella vaikuttava.

Vastikään lopetin sitten Umberto Econ Ruusun nimen, enkä voi kuin kehua. Aivan loistava kirja, jota en voinut laskea käsistäni. Ruusun nimi vaatii lukijalta jonkin verran, mutta se myös palkitsee. Dynin vihje kerrata Ilmestyskirja ennen lukemista oli oikein hyödyllinen, sillä siihen viittailtiin paljon. Itselleni oli kirjan ymmärtämisessä lisäksi hyötyä niistä kahdesta parhaillaan käymästäni keskiaikakurssista. Jos kiinnostus riittää, suosittelisinkin ennen tämän lukemista tutustumaan hieman keskiajan historiaan, varsinkin Avignonin paaviuteen, benediktiinien sääntökuntaan, fransiskaaneihin ja heidän köyhyyskiistoihinsa. Nämä ajan tapahtumat, samoin kuin muutenkin keskiajan kulttuuri ja ajatusmaailma, ovat läsnä kirjan jokaisella sivulla. Kirjailijan asiantuntemus keskiaikaan ja ajan oppineiden teksteihin on valtava, ja kirjasta suuren osan vievät filosofiset keskustelut ovat todella kiehtovia. Jos Willian Baskerville onkin välillä jokseenkin moderni hahmo ajatuksineen, sekin lienee vain tarkoituksellista. Ruusun nimi on kirjana kaiken kaikkiaan viisas, informatiivinen ja lisäksi tapahtumiltaan jännittävä, mukaansatempaava ja yllättävä. Nousi hetkessä suosikkikirjojeni listalle.

[Iria]

David Eddingsin Belgarionin tarun kolmas osa, Velhojen taistelu, tällä kertaa. Ehkäpä tähänastisista lukemistani Eddingseistä tylsin, en tiedä miksi... Noh, luultavasti siksi, etten oikein keskittynyt siihen kovinkaan hyvin. Pidän kyllä Eddingsin huumorista, mutta tässä kirjassa se oli jotenkin jäänyt hiukan taka-alalle. Loppu oli kyllä tietysti koukuttava, luin kaksikymmentä viimeistä sivua kyllä ihan intensiivisesti. (Joo, olen hidas lukija...)

[Laulie]

Diana Wynne Jonesin Liikkuva linna. Tapanani on tehdä kirjastossa vanhaa kunnon hyllyjen välissä surffausta, ja epähuomiossa olin lainannut sekä elokuvan että kirjan. Otin ne sitten työn alle peräjälkeen, mutta ei tarvinnut tehdä kaksinkertaista työtä. Kumpikin kertoo aivan erilaisen tarinan samoilla mausteilla; jopa henkilöt ovat ihan erilaisia kummassakin versiossa. Mielenkiintoinen kokemus.

[Kuurankukka]

Argh! Kirjoitin tällaisen, sitten: sivua ei voi näyttää.

No niin, eli, minä luin Sofi Oksasen Stalinin lehmät. Se oli ihan hyvä kirja.
Pidin alusta, koska ensimmäiset sivut olivat jollain tapaa yllättävät; tuskin kukaan tajusi, mistä oli kyse. (Tai no, varmasti joku tajusi, mutten minä.) Muutenkin kuvailu oli viehättävää ja teema vielä uusi.
Myöhemmin, siinä keskivaiheilla, kirjoitustyyli muuttui hivenen raskaaksi ja historiaa sekä nyky-Tallinnaa oli liikaa; vanhan Tallinnan kuvaus viehätti minua enemmän.
Lopussa esiin alkoi taas nousta esiin uudempia juttuja, uusia ihmisiä, ja se oli hyvä.
Pidin alusta ja lopusta, kesikohta oli vähän niin ja näin.

Olen lukenut myös Oksasen Baby Janen, ja luulen, että kuitenkin pidin siitä enemmän. Varma en tietenkään voi olla.

Sitä en ymmärtänyt, mitä takakannessa hehkutettu sukupuolisten syömishäiriöstereotypioiden muuttaminen tarkoitti. En huomannut sellaista, anteeksi.

Nyt luen John Rechyn kirjaa Kaupunkien yössä. Ehkäpä siitä lisää, kun saan sen loppuun...

[raksu]

Luin juuri Torey Haydenin kirjat Hiljaisuuden lapset ja Toisten Lapset Torey Hayden on erityisopettaja, teraupeutti ja kirjailija. Ymmärtääkseni kirjat ovat fiktiota, mutta ne ovat saaneet vaikutteita hänen työstään (en mene takuuseen).

Hiljaisuuden lapset kertoi lapsista joilla oli valikoivaa puhumattomuutta. Kirjassa keskityttiin kahteen lapseen, joista toisella tämä oli johtuisin aikaisemmasta vakavasta traumasta ja toisella jostain muusta (pakko mainita, arvasin jo melkein alussa mikä tällä toisella lapsella, pikkupojalla, oli ongelmana). Torey Hayden antoi terapiaa näille lapsille lasten mielenterveysosastolla. Kolmas jota hän hoiti (ystävän pyynnöstä kävi "juttelemassa") oli eräs vanhus, joka oli saanut halvauksen ja puhui sen jälkeen valikoiden. Pidin kirjasta vaikka se olikin vähän ahdistava, mutta se oli silti hyvä.

Toisten lapset kertoi "erityisluokasta", jota Torey Hayden on pitänyt ja siellä olleista neljästä lapsesta. Kirja oli lukijaläheisempi kuin tuo Hiljaisuuden lapset ja tässä käsiteltiin enemmän Toreyn normaalia elämää. Tämäkin kirja oli ahdistava, mutta ei yhtä ahdistava kuitenkaan kuin tuo toinen.

Vaikea sanoa kummasta pidin enemmän, kummatkin olivat hyviä.

[vi0let]

Sitä en ymmärtänyt, mitä takakannessa hehkutettu sukupuolisten syömishäiriöstereotypioiden muuttaminen tarkoitti. En huomannut sellaista, anteeksi.

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

En ole itse lukenut kirjaa, mutta keskustelin kerran siitä erään virolaisen kanssa. Teoksessa kuulemma on henkilö jonka sukupuolta ei paljasteta, voisiko tästä olla kyse? Suomi on siitä niin jännä kieli, olen itsekin lukenut novelleja ja tajunnut vasta jälkikäteen olettaneeni henkilön johon on viitattu vain pronominilla "hän" olevan nainen.

[Daliden]

Tim Krautman & John Ringo: Watch on the Rhine: John Ringon Legacy of the Aldenata -maailmaan sijoittuva teos. Kyseisessä maailmassahan Maa on joutunut posleen-muukalaisten hyökkäyksen kohteeksi, ja ihmiskunta käy epätoivoista taistelua miljardipäistä (kyllä) kentaurien ja velociraptoreiden risteytykseltä vaikuttavaa vihollista vastaan apunaan ulkoavaruuden muukalaisten teknologiaa.

Watch on the Rhine sijoittuu Eurooppaan, pääasiassa Saksaan, johon posleenien toinen invaasio sijoittuu. Jostakin on kerättävä kokoon armeija, joka voi pelastaa sadat miljoonat ihmiset joutumasta syödyksi, mutta mistä saada kokeneita sotilaita? Saksan liittokansleri tekee kovan päätöksen ja käyttää hyväkseen teknologia-apuna saatua nuorennusta ja palauttaa vielä elossaolevat SS-veteraanit nuoruutensa kuntoon muodostamaan uusien taisteluyksiköiden ytimen. Aikaa invaasion saapumiseen ei ole paljon, eivätkä posleenit ole ainoat viholliset.

Krautman (ja Ringo) astelevat veitsen terällä, sillä kirjasta voisi nopealla vilkaisulla saada natsimyönteisen kuvan. Kirja ei kuitenkaan itse asiassa tätä ole, vaan vanha kunnon militaristinen kertomus, jossa ammattisotilaita vastassa ovat pehmeät siviilit ja väärällä asialla olevat poliitikot. Ituhipeille ei kirjassa isommin sympatiaa löydy ;) SS:n puolustaminen näinä aikoina on toki vaarallista; nykyisin on vallalla käsitys, jonka mukaan kaikki saksalaiset ovat kollektiivisesti syyllisiä 2. maailmansodan hirmutekoihin. Lukijan oma mielipide asiasta värittää varmasti lukukokemusta.

Suosittelen varauksin kaikille; pehmeämpiäkin arvoja puolustavat voivat arvostaa näkymää aidan toiselle puolelle, jossa ruoho on telaketjujen murskaamaa . . .

Lois McMaster Bujold: Hallowed Hunt: Curse of Chalionin ja Paladin of Soulsin maailmaan, mutta eri valtioon, sijoittuva Hallowed Hunt nappasi minut mukaansa bujoldimaiseen tapaan heti alusta. Bujoldille erittäin ominaista ovat mielenkiintoiset ja moniulotteiset päähenkilöt, ja niin on jälleen kerran -- joskin muutama sivuhenkilö jää hieman karikatyyrimäiseksi. Tarina ja sen vanha tragedia avautuvat pikku hiljaa kuin omalla painollaan saavuttaen vaikuttavan lopun.

Guy Gavriel Kay: Ysabel Uusi Kay on aina merkkitapaus, ja näinä moniosaisten sarjojen aikoina Kayn yksittäiset romaanit ovat tervetulleita. Kay lienee lyyrisin nykypäivän fantasiakirjailijoista, eikä petä tälläkään kertaa. En ole läpikotaisin tutustunut hänen kirjojensa suomennoksiin, mutta muutamat vilkaisut ovat jättäneet minuun sellaisen vaikutelman, että lyriikka on kadonnut ja kielestä on tullut pelkkää proosaa. Tosin Kayn tapauksessa sana "pelkkä" ei liene kuvaava.

Ysabel sijoittuu vaihteeksi nykypäivään, Ranskan Provenceen, jossa kuuluisa kanadalainen valokuvaaja on suorittamassa kuvauksia, mukanaan 15-vuotias poikansa. Aixin katedraalin kuvausten yhteydessä nuori Ned törmää kahteen eri ihmiseen, ja näiden kohtaamisien ansiosta Ned joutuu mukaan tarinaan, joka on jatkunut jo 2500 vuoden ajan.

Kay kirjoittaa äärettömän kauniisti ja sitoi ainakin tämän lukijan tarinan äärelle kunnes se oli luettu yhden vuorokauden sisällä. Kayn kaikki kirjat ovat erinomaisia, mutta nostaisin Ysabelin paremmaksi kuin edellisen, Last Light of the Sunin. 

[Jussi]

David Gemmell: Ravenheart (kansi)

Rigante-sarjan kaksi ensimmäistä osaa kertoivat pseudo-kelttien taistelusta pseudo-roomalaisia vastaan. Tämä kolmas osa tapahtuu 800 vuotta myöhemmin ja juonena on nyt pseudo-skottien kamppailu pseudo-englantilaisia vastaan. Rigantesta on tullut yksi ylämaiden alistetuista klaaneista, ja päähenkilöt ovat edellisten kirjojen sankarien kaukaisia jälkeläisiä. Ravenheartin maailma muistuttaa 1700-luvun alkupuolta, Gemmell on ilmeisesti ottanut vaikutteita oikean historian jakobiittikapinoista ja Rob Roy -romaanista.

Minä tykkäsin kirjasta. Kun alkaa lukea Gemmelliä, niin tietää, mitä on luvassa. Ravenheartissa ei siis ollut mitään yllättävää, mutta kirjailija tekee sitä minkä hän osaa parhaiten. Eli kirjoittaa hienoa herooista fantasiaa. Henkilöistä mielestäni sankarillisin oli Jaim Grymauch, hän oli upeasti luotu hahmo. Kirjassa oli virkistävää se, että tuliaseet (esim. musketit, pistoolit ja tykit) olivat yleisessä käytössä.

Uutta kirjassa oli hyvin avoin lopetus, aiemmissa Gemmelliltä lukemissani on ollut selvä loppuratkaisu. No sarjan neljännessä eli viimeisessä osassa tarina varmaankin saa kunnollisen päätöksen.

Arvosana: ****

[Iria]

Ensimmäinen Terry Pratchettini, Magian Väri. Päätin aloittaa myös kirjailijan läpimurtoteoksesta, joka se minun käsittääkseni on.
Se oli kyllä sellainen kirja, joka vei mukanaan. Olen melko hidas lukija, joten en pystynyt lukemaan sitä ihan yhdeltä istumalta, mutta taukojen määrä taisi jäädä siihen pariin kolmeen. Rakastuin heti alkuun kaikkiin kirjan päähahmoihin, Rincewindiin tietysti erityisesti. Kieli oli monipuolista, eikä koskaan voinut tietää, mitä tapahtuu seuraavaksi. Kiekkomaailma vaikuttaa kiehtovalta ympäristöltä, luen ehdottomasti lisääkin Pratchettia.

[Kuurankukka]

Spoileri: Oksanen: Stalinin lehmät (klikkaa näytä/piilota)

En ole itse lukenut kirjaa, mutta keskustelin kerran siitä erään virolaisen kanssa. Teoksessa kuulemma on henkilö jonka sukupuolta ei paljasteta, voisiko tästä olla kyse? Suomi on siitä niin jännä kieli, olen itsekin lukenut novelleja ja tajunnut vasta jälkikäteen olettaneeni henkilön johon on viitattu vain pronominilla "hän" olevan nainen.

Spoileri (klikkaa näytä/piilota)

Aai... hmm. Kuka? Tai siis, minusta niillä oli kaikilla ihan selvät sukupuolet... mutta, suomi tosiaan on siitä kiva, ettei koskaan voi tietää.

John Rechy & Kaupunkien yössä. (Spoilaa.)

Joo, kaunis nimi tuolla kirjalla. Tykästyin heti ja sittenpä lainasin, koska kuvauskaan ei niin pahalta kuulostanut.
Aika kauan sen lukemisee kyllä meni, mutta ei siksi, että se olisi ollut huono, välillä vain vähän raskas ja oli kaikkea muuta luettavaa ja tehtävää ja sellaista... no, joka tapauksessa, sain sen luettua.

Pidin (jälleen) alusta ja lopusta eniten, ne olivat kiehotvampia. Oikeastaan tarkoitan keskikohdalla Chicagoa ja New Orleansia(?), tai siis jälkmmäisen alkuosaa, koska ne nyt vaan oli aika tylsiä... pidin enemmän muista osista. Joo.
Minäkertojan nimeä ei taidettu kertoa missään vaiheessa... tai ehkä kerrottiin, ja se meni minulta ohi. Hassua silti. (Kirjaston tiedot sanoo kohdehenkilöksi minän, eli, ha, sillä ei ollut nimeä. (Kuka muuten sellaisia kerää nettiin etc.?)) Ja sitten pidin Lancesta tavallaan, koska se oli suloinen, ja se sen poikaystävä oli myös jotain.
Ja Kathy, aww. Voi Kathya.

Kolmea pistettä viljeltiin kyllä sen verran tehokkaasti, että pelkään sen tehneen tehokkaan paluun kirjoitustyyliini; mutta minähän pidän kolmesta pisteestä, joten eihän siinä mitään.
Pidän tästä kirjastakin (ja takakannen mukaan se on hyvin merkittävä kirja, joka tarkoittaa sitä, että olen samaan aikaan lukenut sekä poikahuorista että jotakin sivistävää), ja muutenkin. (Se oli surullinen kohta, kun se ei ottanut sitä miestä ...)

Joo. Tykkäsin. (Onko Rechy kirjoittanut muuta? Kirjastossa ei ainakaan ole.)


Ja nyt kesken on (koska jaksoin käydä kirjastossa) J.T. Leroyn Petollinen on ihmissydän. Etsin elokuvaa, koska en katsonut sitä kunnolla kun se tuli telkkarista, mutta löysin kirjan, ja ainakin tähän asti olen tykännyt siitä. (Ja sen voi ottaa mukaan kouluun -- no, elokuvankin voi, mutta siitä on vähemmän viihdykettä...)
Ja sen jälkeen Spanbauerin Far away placesin suomennos, öö, Kaukaiset seudut, joka tosiaan on suomennettu ja huomasin sen... siistiä.

Sini-edit: Laitoin näkyviin mitä kirjaa spoilerit koskevat.

[Lune]

Ursula K. Le Guin: The Other Wind (suom. Toinen tuuli)

Le Guin ei sitten koskaan petä. Jälleen kerran yksi kaunis, hienosti kerrottu tarina... Vähän haikea olo jäi, kun se loppui. Kyseessä siis Maameri-sarjan kuudes kirja (minun tietämäni mukaan viimeinen), jossa joudutaan selvittelemään erään velhon outoja unia eräästä matalasta kivimuurista kuivalla ja harmaalla mäellä ja tekemään aika moniakin sovintoja eri kansojen kesken. Kirja sitoi kaikki irrallisiksi jääneet langat yhteen ja selvitti muutenkin muutamia kohtia, jotka olivat jääneet häiritsemään minua.

Pidän ehkä liikaa Le Guinin tuotannosta, että osaisin kunnolla arvostella tai arvioida tätä kirjaa. Kannattaa kyllä lukea - jos on lukenut ne aiemmatkin osat. 

[Iria]

Stephen Kingin Mustan Tornin esikoinen, Revolverimies. Täytyy sanoa, että kyllä säväytti. Olen kuullut, että sarja lähtee kunnolla käyntiin vasta tokassa osassa, mutta kyllä tätäkin jo luki aivan innoissaan. Dramatiikkaa, realismia, scifiä. Tykkäsin tietysti kovasti. Koskettava ja mielenkiintoinen kirja, nyt on pakko etsiä käsiinsä se toinen osa.

[Jewel]

Leonie Swann:  Murha laitumella.

Murha laitumella on dekkari, jossa lampaat ryhtyvät selvittämään paimenensa murhaa. Alkuun kirja vaikutti aika omituiselta, mutta kun siihen pääsi sisään, oli se varsin hauskaa ja kiinnostavaa luettavaa.

Parasta oli lampaan logiikka ja lampaan näkökulma ihmisten asioihin, mikä vinkkeli oli onnistuttu kuvaamaan hauskasti ja osuvasti. Huvittavia olivat myös lampaiden intertekstuaaliset nimet: fiksuin lammas on Neiti Maple, musta ja salaperäinen on Othello ja niin edespäin. Tykkäsin myös teoksen filosofisesta ja allegorisesta puolesta, vaikka se ei aivan omaa maailmankatsomustani noudatakaan.

Dekkarina Murha laitumella ei ole ajoittaisen sekavuutensa ja epämääräisyytensä puolesta paras mahdollinen, ja loppuratkaisukin oli minulle hienoinen pettymys. Toisaalta se ansaitsee hyvän arvosanan jo pelkästään omaperäisyydestä ja hienon idean onnistuneesta toteutuksesta, eli suosittelen kirjaa hyvänä romaanina ja kohtalaisena dekkarina.

[vesapai]

Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän on ilmestynyt hetki tai kaksi sitten pokkarina. Pitihän tuo ostaa, kehuja kun teokselle on satanut. Eikä ihme: Itkonen kirjoittaa taitavaa, kaunista suomea jota on ilo - ja helppo - lukea ja kokea. Kirja on kertomus rakkaudesta ja rakkaudesta musiikkiin, joka liippaa läheltä myös henkilökertomuksen perinteitä. Suositeltavaa tekstiä.

[Jussi]

Steven Brust: The Book of Jhereg (kansi)

Tämä yhteisnide sisältää kolme ensimmäistä Vlad Taltos -romaania: Jhereg, Yendi ja Teckla. Kirjat ovat alun perin ilmestyneet vuosina 1983-87. En ollut lukenut aiemmin mitään Brustilta, mutta päätin kokeilla, koska jotkut ovat kehuneet miehen tuotantoa kovasti.

Kirjat sijoittuivat haltioita muistuttavien dragaeralaisten keisarikuntaan, jossa ihmisvähemmistöllä (eli "itämaalaisilla") ei ole kovin hyvää asemaa. Päähenkilönä on Vlad Taltos -niminen ihminen, joka toimii salamurhaajana ja keskitason mafiapomona. Kirjat on kirjoitettu minä-muodossa, ja ainakin nämä kolme ensimmäistä tapahtuvat samassa kaupungissa. Toinen osa sijoittui aikaan ennen ensimmäistä, ja kolmas oli taas suoraa jatkoa ensimmäiselle kirjalle.

Yhteisnide oli ihan sujuvaa ja viihdyttävää luettavaa – Brust kirjoittaa omaperäistä fantasiaa. Sarjan maailma oli kiinnostava, ja pidin siitä, ettei mukana ollut mitään turhia selittelyjä vaan mentiin suoraan asiaan. Kiinnostavia henkilöitäkin löytyi. Mutta en nyt kuitenkaan innostunut kirjoista, "ihan kiva" olisi hyvä arvio. Teoksissa ei ollut hirveästi syvyyttä, eivätkä ne jääneet mieleen minään suurina lukukokemuksina.

Romaanit eivät olleet pitkiä, kokoelmateoksen pituus jäi alle 500 sivuun. Minusta toinen ja kolmas osa olivat parempia kuin ensimmäinen. En tosin tiedä, johtuiko se vain siitä, että maailma tuli tutummaksi ja totuin Brustin kirjoitustyyliin. Toisaalta Jhereg on miehen esikoisromaani, joten ehkä hän kehittyi kirjailijana.

Arvosana yhteisniteelle: ***½