Intti, ajatuksia palveluksen jälkeen (ja yleinen armeijakeskustelu)

[Nerwander]

Suoritin oman asevelvollisuuteni tuossa viime vuoden puolella ja palvelus loppui vuoden vaihteessa. Nyt olen ehtinyt hetken verran huilata ja miettiä mitä jäi käteen ja mitä mieleen, sekä hieman ajatella suuremmassakin mittakaavassa.

Minulla oli oikeastaan hieman odotuksia omalta palvelusajaltani, kun odottelin palveluksen alkamista. Olin päättänyt että ryhdyn pioneeriksi, koska pioneerin koulutusta arvostetaan vieläkin jonkin verran rakennusalan töissä (vaikka pioneerit räjäyttävät enemmän kuin rakentavat), tästä voisi olla hyötyä koska tarkoitus on opiskella arkkitehtuuria ja niin poispäin. Ajattelin myös että hakeudun Aliupseeri kurssille ja ehkä myös Reservinupseerikurssille, jotta saisin Puolustusvoimien johtaja koulutuksen, sekin työ uraa ajatellen. Niinpä päädyin hakemaan Kymen Pioneeri Pataljoonaan, Vekaranjärvelle. Odotin myös paljon kaivattua vaihtelua elämääni.

Niin sitten päädyin Vekaranjärvelle pioneeriksi. Ensimmäinen viikko meni oikein mukavasti kun oli hyvä ryhmähenki tuvassa, eikä minua haitannut vaikka oli joku kokoajan käskemässä tai muuta vastaavaa. Toisen viikon aikana jalka rupesi temppuilemaan josta johtuen olin vapautuksessa marssi-, taistelu- ja liikuntakoulutuksesta, eli melkein kaikesta koulutuksesta, lähes koko P-kauden (peruskoulutuskausi), tämä päähän koska olisin tosissani halunnut osallistua koulutukseen. Tämän jälkeen päällikkölääkäri ilmoittaa että minulla on rustovika polvessa ja saan B-luokituksen. Synnynnäinen vika joka ei jostain syystä aikaisemmin ollut vaivannut mutta tulipahan sitten esiin armeijassa kovemman rasituksen takia. tämä otti päähään suunnattomasti, koska sain heittää hyvästit johtajakoulutukselle samantien. Päädyin kirjuriksi eli toisin sanoen yksikön toimistoon hajoilemaan Wordin taulukoille koska kantahenkilökunta ei jostain syystä jaksa käyttää Exceliä. Hyviä puolia siinä oli että olinpahan siistissä sisäduunissa enkä kylmässä metsässä räntäsateessa ja pääsin perehtymään toimistohommiin ja ohjelmiin hieman syvemmin. Mutta vieläkin nakertaa että en saanut johtajakoulutusta, enkä voinut hommata panostajan koulutusta.

Jälkikäteen miettien minulle jäi hyvä mieli armeijan palveluksesta, vaikka omat tavoitteeni ei onnistuneetkaan ja monesti tuli kiroiltua varuskuntasairaalaa ja muita palveluita. Kokemuksena se oli ainutlaatuinen ja olen iloinen että olen sen suorittanut, vaikkakin olin vain puoli vuotta.

Vaikka itse olenkin armeijan kannalla, niin ymmärrän ihmisiä joita se ei kiinnosta tai eivät halua osallistua sen edustamaan näkemykseen. Siviilipalveluksessa ei ole mitään väärää, se on toinen tapa tukea maatamme ja se on varmasti myös omalla tavallaan ainutlaatuinen kokemus.

Tässä oli muutamia omia mietteitäni ja haluaisin myös kuulla muiden mielipiteitä omasta palveluksestaan, mielipiteistä puolustusvoimiin, siviilipalveluksen vaihtoehdosta ja ylipäänsä muistakin asioista aiheeseen liittyen. Vaikka aihe onkin enimmäkseen miespuolisten mielessä enemmän tai vähemmän, niin myös naispuoliset jotka eivät välttämättä ole menossa armeijan palvelukseen, voisivat osallistua keskusteluun omilla mietteillään.

Tästä tulikin asteen verran pidempi teksti kuin suunnittelin mutta ehkä se herättää enemmän keskusteltavaa...

Otsikkoa muutettu. - Sarantha

[Theus]

Otanpa tämän asian käsittelyyn sillä ehkäpä on jo "aika".

Tosiaan, minä suoritin armeijapalvelukseni Kontiorannan varuskunnassa vuonna 2005. Menin tammikuussa ja pääsin pois sitten kesällä heinäkuussa. Koko palveluksen ajan oli b-mies, sillä minulla on rasitusastma. Esikunta- ja huoltokomppanjassa olin ja komennuspaikaksi sain varuskuntasairaalan.

Noh, mikäpä siinä sitten ollessa. Sitten kuin "yllättäen" siinä tiiviissä porukassa alkoi sadella vittuilua astmastani. Joka päivä, aina kun oli mahdollista. Henkisesti armeija oli minulle rankkaa aikaa, varsinkin kun harvoin sai sanottua sanasta takaisin. Ja harvemmin pystyi antamaan asian olla, koska se todellakin on ärsyttävää kuulla sellaisesta asiasta "noottia" varsinkaan kun ei oikeastaan mahda sille mitään itse.

No, kyllähän siitä sitten selvittiin ylitse. Vieläkin vain ärsyttää niiden muiden tapa vittuilla astmastani. Hyvänen aika sentään, sain siellä erittäin pahan astmakohtauksen, erään pahimman elämäni aikana ja sen jälkeen se sitten alkoi. Luulisi ihmisillä olevan järkeä päässä, mutta ei niin ei.

Komennuspaikkani oli varuskuntasairaala ja olin siellä "vahtimestarina". Eli päivystäjän pallille siinä joutui. Mikäpäs siinä, yllättävän rauhallinen paikka kuitenkin ja aikaa oli. Kävin joka viikko uimahallissa uimassa. Ei, en taida kertoa palveluksestani enempää.

Minulle ei jäänyt hyvä maku siitä. Ainaista vittuilua... Niin. Onneksi se armeija on nyt ohi.

[Elias Lex]

Melkoisen huonohenkistä porukkaa jos astmasta ruvetaan vittuilemaan. Kaikenlaista leukailuahan armeijassa harrastetaan ja valitettavasti se joskus ylittää sopivaisuuden rajat. Olihan minullakin tuvassa yksi kiusanhenki, joka kaiken lisäksi oli pahimman luokan 'levyttäjä'. Se kyllä loppui se kiusanteko, kun vihdoin viimein hiillyin, tartuin jätkää kauluksesta ja heitin tuvasta käytävään. Ei totisesti tyypillistä käytöstä minulle, mutta rajansa kaikella.

[FreakyMike]

Minäkin olin vekaralla pioneerina 90-luvun puolella, ja erikoistuin koneasentajaksi, koska siellä pääsi korjaamaan kalustoa ja enemmän myös kaikenlaisiin metsuri- ja räjäytyshommiin etc. Olimme useita kertoja esimerkiksi myös siviilien työmailla apuna kallion louhimisessa, purkuhommissa ja muussa sen semmoisessa.

Varusmiehistä ja alipäällystöstä löytyi jonkin verran sadistisia ja asemaansa törkeästi hyväksikäyttäviä kusipäitä ja komppaniassa oli yksi tosi nilkki luutnanttikin, mutta lopun lähestyessä varusmieselämä muuttui kuitenkin paljon rennommaksi ja mukavammaksi. Vältimme koneasentajina usein myös kaikki ne pahimmat rääkit, mihin tavalliset rivipioneerit joutuivat. Leireilläkin olimme useimmiten sulutusautokuskeina käyttämässä paineilmakompressoria, samalla kun taistelupioneerit kaivoivat miinoja jäiseen maahan. :P

Hauskinta hommaa oli mielestäni ne räjäytyspuuhat ja yksi viikon mittainen vesistöleiri, missä ajoimme muun muassa kymmenien kilometrien mittaisten vesistöreittien läpi tehokkailla moottoriveneillä.

Tuossa jonkun Simo Terhon rankka kokemus vekaralta. http://www.simoterho.com/intti2.html (Joutui syyttä esitutkintaankin.)

[Sepeteus]

2003 heinäkuussä poistuin Säkylän porteista.
Vuoden verran kerkesin siellä kenkiä kuluttamaan, mutta jäipä sieltä sentään yhdistelmäkortti käteen. Niin ja tietysti pari hyvää kaveria.
Alkuun tietty hirvitti kun oli kuullut millaista se alokasaika oikein on. Mutta hommat hoitui hienosti kun vaan teki mitä käskettiin. Ei minulla ollut missään vaiheessa vuoden aikana minkäänlaisia ongelmia armeijassa. (Siviilipuolella myrskysi, mutta se on toinen juttu!  )
Kaiken kaikkiaan armeijasta jäi ihan hyvä kuva ja nippu mukavia muistoja.

[Elias Lex]

Vältimme koneasentajina usein myös kaikki ne pahimmat rääkit, mihin tavalliset rivipioneerit joutuivat. Leireilläkin olimme useimmiten sulutusautokuskeina käyttämässä paineilmakompressoria, samalla kun taistelupioneerit kaivoivat miinoja jäiseen maahan. :P

Erikoismies on erikoismies Eräs mukava muisto Pyssykylästä: eräs alikeisari avautui aika pahasti, kun eräs kuskipuolen miehistä ilmoitti jälleen kerran menevänsä (auto)hallille. Mitä (sitten runsaahkosti ehdottoman painokelvotonta) te siellä hallilla jatkuvasti luuhaatte?

Itse palvelin (enimmäkseen) säämiehenä ja onnistuin myös välttämään pääosan kuraportaan ikävimmistä rääkeistä. Varsinkin leireillä...

[JallaJalla]

Tuossa jonkun Simo Terhon rankka kokemus vekaralta. http://www.simoterho.com/intti2.html (Joutui syyttä esitutkintaankin.)

Kävin itse intin Haminassa 1990-luvun puolivälissä ja jotkut tuon kirjoituksen jutut olivat tutun kuuloisia. Suurin osa kapiaisista oli asiansa osaavia, mutta joukossa oli muutama mätämuna. Esimerkiksi peruskoulutuskauteni aikainen luutnantti oli täysi pelle. Metsäleireillä se haisi koko ajan viinalle ja selitti ihan käsittämättömiä. Alikessutkin olivat ihan vaivaantuneita kun luti höpisi ihan omiaan. Kun kaivettiin poteroita ja rynnäkkökiväärille tarvittiin tuki, niin se sai raivarin kun meidän tuet oli kuulemma pelkkiä risuja. Kävi kaatamassa puun ja sahasi siitä ihan hillittömän tukin, jonka romautti yhteen poteroon että siinä teille asetuki saatana.

Sairastelukin oli ilmeisesti vaan omaa laiskuuttaan. Toisella metsäleirillä sairastuin ja oksentelin, jolloin minut lähetettiin muiden sairaiden kanssa kuorma-autolla takaisin kasarmille. Kasarmilla meitä ei päästetty sairastuvalle vaan alikessu laittoi ensin purkamaan kuorma-auton lastin ja sitten siivoamaan varastoja kun kuulemma olimme vain vätyksiä. Senkään jälkeen ei päästetty sairastuvalle vaan määrättiin omiin tupiin. Illalla nousi sitten rapsakka +40 asteen kuume ja vapisin horkassa. Viimein päästettiin sairastuvalle, missä heti epäiltiin että huijaan ja kuume mitattiin kolmesti eteisessä.

Ei hirveästi enää tuon jälkeen kiinnostanut koko touhu. Onneksi pääsin kirjuriksi ja selvisin 8 kuukaudella.

[Hexa]

Marraskuussa 2006 sain päätökseni oman asepalvelukseni siviilipalvelusmiehenä Turun pitkäaikaissairaanhoidossa. Aluksi luulin, että tulee olemaan rankka vuosi kun joutuu olemaan tekemisissä kuolleiden/kuolevien ihmisten kanssa, mutta hyvin nopeasti (ensimmäisen viikon aikana) siihenkin sitten turtui. Koulutusjaksolta jäi käteen pari hyvää luentoa ja kourallinen hyviä kavereita.

En näe koko asepalvelus asiaa mitenkään älyttömän merkityksellisenä, joten en välitä onko esimerkiksi kaverit käyny armeijaa vai ei. Itselle siviilipalvelus oli parempi vaihtoehto ja en ole vielä katunut päivääkään :)

[Weylin]

Kyllähän sitä tuli käytyä. Tuntui vain hassulta olla koko tykistön ainoa naispuolinen, mutta ainakin tuvassa oli tilaa. Se taas ei ollut hauskaa, kun piti ravata kaksi kerrosta suihku/wc-tiloihin (varsinkaan vatsataudin aikaan).

Kun sain tietää palvelevani vuoden, se tuntui todella pitkältä ajalta. Mutta viimeinen kuukausi meni kuin siivillä ja olihan se kokemus sekin. Tietenkin minulla oli ehkä enemmän motivaatiota kuin monella teistä  kun vapaaehtoisena menin, mutta en ole katunut.

[Southpaw]

Itse en ole armeijaa käynyt, mutta tarkoituksena olisi kuitenkin mennä kunhan olen opiskeluni saanut hoidettua loppuun. (En tahtoisi joutua keskeyttämään opsikeluja armeijan takia kun sitä ei sitten tiedä millaiseen luokkaan sitä sitten takaisin tullessaan joutuisi. Oman luokan kanssa on turvallista... :'D )
Eniveis, sitä en tiedä itsekään miksi oikein haluaisin, vaikka omalla kohdallani ei olekaan mikää pakko mennä. Minä vain olen kasvanut naapurustossa jossa olin ainoa tyttö ja minähän tein sitten samaa mitä pojatkin. Kai miä sitten edelleen viihdyn äijäporukan keskellä tai jotain. Kun tuolla kauppiksessa aikanaan aloitin sain kuulla että opiskelen aika miesvaltaista alaa ja paikkansa se taitaa pitääkin kun näitä luokkajakoja katsoo.

Mutta joo, sitä en tiedä vielä mihinkä oikein olisi menossa. Varmaan yritän päästä johonkin mikä on lähimpänä Seinäjokea. Tuolla Tampereen suunnalla taisi jotakin jalkaväkeä muistaakseni olla. Kauhavalla taas olisi ilmavoimat, mutta silmälasien vuoksi en taitaisi päästä kuin johonkin huoltohommiin tai toimistoon. Ja sehän ei minulle passaa koska toimistossa tulee aika pitkäksi ja huollosta epäilen etten tajua tuon taivaallista. Rämähtää vielä koneet alas sieltä korkeuksista kun pistää minut niitä koneita korjailemaan. Jonnekin jalkaväkeen siis.

[The Rat]

Taakse poistu!

...ja mieluusti niin pitkälle kuin pippuri kasvaa.

Itse pääsin joskus loppuvuodesta '97 viimeistä kertaa Vekaran portista poistumaan (okei, olin kertaamassa '07 - samassa paikassa). Ei jäänyt ikävä.

Alokaskausi meni... Huonosti. Suoraan sanottuna on vaikea kirjoittaa aiheesta, sortumatta viisikirjaimisiin sanavalintoihin. Ainut positiivinen muisto tuosta on, kun kauden loppupuolella haettiin kirjuria. Pistin oman nimeni joukon jatkoksi, mihin vastaus kuului "pääset, jos lupaat olla hakematta rukkiin". Okei, se olisi voinut olla hyödyllinen, mutta enpä tiedä olisinko viihtynyt yhtään sen paremmin... Ehkä pahimmista idiooteista olisi päässyt eroon.

Täydet kahdeksan kuukautta ja tykkimies lukee papereissa... Viestipetteristä kärsineenä mieleen jäivät naapuripinohiirikomppanian kirjurit, jotka olivat kaikki täysiä B-miehiä (jees, luin myös alkupään tekstit), ja tuliasemoinnin päällikkö (kapteeni joku), joka tuntui haluavan pelotella alokasparkoja (nyt ei tehoaisi, silloin olin vähän herkempi)... :D

Palveluksen loppupuoli meni munkkia mutustellessa ja biljardia pelatessa. Iltalomat oli tietysti peruttu koko palvelusaikani, mutta korvasimme niitä kaverin kanssa harjoitteluvapailla. Jotain hyötyä siitäkin, että on kirjuri (tai no, oli siitä aika paljon hyötyä).

Mitä jäi käteen? Tajuamus siitä, kuinka helvetin tyhmä suomalainen mies keskimäärin on ja palava halu olla mahdollisimman kaukana intistä mahdollisimman pitkään. En vain taida olla sotilasmateriaalia...

[Argon]

Voisinpa tästä ensimmäisen viestini uskaltautua kirjoittamaan. :P

Itse palvelin 6 kuukautta Keuruun Pioneerirykmentin 2. Pioneerikomppaniassa taistelupioneerina ja kotiuduin viime kesänä. Alku oli kieltämättä henkisesti ja joissain määrin fyysisestikin rankka (en ole missään parhaassa mahdollisessa kunnossa). Oli jännä huomata kuinka ne asiat joiden oletti ennen palvelukseen astumista olevan niitä eniten vaikeuksia tuottavia, kuten juuri kaikki fyysiset rasitteet, eivät olleetkaan niin pahoja, kun taas nämä pään sisällä tapahtuvat asiat tuntuikin olevan välillä erityisen rankkoja.

Koko alokaskauden ajattelin usein vaihtavani siviilipalvelukseen, koska meidän tuvassa ei ollut mikään paras mahdollinen yhteishenki ja en muutenkaan oikeen perustanut koko touhusta. Metsäleirit pimeässä loskakelissä ottivat erityisen paljon päähän ja koti-ikävä oli kova.

E-kauden alettua pääsinkin sitten toiseen joukkueeseen ja uuteen tupaan ja siellä olikin sitten jo paljon mukavampaa porukkaa. Eikä se koko yleinen inttitouhukaan ottanut niin paljon päähän, koska siihen tottui. Siellähän olikin yleinen sanonta "Kaikkeen tottuu paitsi jääpuikkoon p*rseessä, ja sekin sulaa lopulta." :P

J-kausiki menikin sitten hujauksessa ohi, eikä edes 9 päivän mittaiset sotaharjoituksetkaan tuntuneet enää missään, koska oli niin hyvä porukka ympärillä ja oli kesä ja TJ-0 lähestyi kovaa vauhtia.

Näin jälkeenpäin täytyy kyllä sanoa, että olen erittäin tyytyväinen, että kävin armeijan enkä jättänyt touhua kesken vaikka välillä olikin melko rankkaa. Se oli erittäin kasvattava kokemus ja voin sanoa että aikuistuin sen aikana todella paljon. Ja sieltä jäi myös erittäin hyviä ystäviä ja muistoja ja vielä kaiken lisäksi laihduin 15 kiloa :P. Mikään ei ole kivempaa nykyään, kuin kokoontua vanhalla inttiporukalla ja muistella kaikkia niitä hetkiä mitä tuli yhdessä koettua. Juuri ne hetket milloin oli kaikista rankinta näin jälkeenpäin nostattaa aina hymyn huulille. Nyt vaan odottelen sitä kertauskutsua. ;)

[MistwoodSage]

...mutta silmälasien vuoksi en taitaisi päästä kuin johonkin huoltohommiin tai toimistoon...

Silmälasit eivät välttämättä ole este. Minulta kysyttiin kutsunnoissa löydänkö metsästä ulos ilman laseja. Lasini ovat noin vahvuutta (-6)-(-5.25), ja halutessani olisin päässyt b-kuntoisuusluokkaan, mutta pyynnöstäni pääsin a-kuntoisuudella rajavartiostoon.

Olen periaatteiltani armeijaa ja armeijamielisyyttä selvästi vastaan - joskaan en vihaa tai halveksu toisin ajattelevia mitenkään erityisesti (kummastelen toki toisinaan ääneen). Totaaliin harkitsin lähteä, mutta uteliaisuus kokea armeija itse ja osaltaan ehkä myös monien ihmisten kumma asenne minua kohtaan ("neiti", "hippi" tms.) saivat minut seuraamaan passiivisesti massaa kutsuntoihin.

Kun armeijaan kerran lähdin, päätin ottaa sen vähän enemmän tosissaan. Hakeuduin Onttolaan rajajääkärikoulutukseen "rajasissiksi". Ensimmäiset pari viikkoa oli mielenkiintoista aikaa, kun uutta asiaa tuli koko ajan. Sen jälkeen uutuudenviehätys alkoi laskea. Tuntui siltä, että koulutus jäi usein puolitiehen teoriatasolla, ja että monia yksinkertaisia asioita toistettiin hieman liiankin monta kertaa. Itsenäistä toimintaa sai harjoittaa, vain jos siihen käskettiin. Olin kai hieman erilainen, ja se huomattiin. Eräillä upseereilla oli vaikeuksia antaa "yksiselitteisiä käskyjään" siten, että olisin ne yksiselitteisesti ymmärtänyt. Hyvähenkisestä tuvastani yksi poistui palveluksesta mielenterveydellisiin syihin vedoten, kaksi päätyi loukkaantumisen kautta Kontiorantaan b-miehiksi ja tuvassa ollut pitkäaikainen koulukaverini teki itsemurhan.

Kun ilmeni, että johtajakoulutus lisäisi palvelusaikaa puolella vuodella, päätin jättää sen linjan sikseen - hinta olisi liian kova niin pientä motivaatiota ja uteliaisuuden tyydytystä vastaan. Hakeuduin taistelulähetiksi, jonka pitäisi olla sopiva hyväkuntoisille, "itsenäiseen työhön kykeneville" ja "vastuullisille". Toimenkuvaan kuului viestin kuljetus, radioliikenne ja salaukset, henkivartiointi, jonkinlainen suojakoulutus kemikaaliaseita vastaan jne. Ehdottomia kohokohtia oli pariviikkoinen moottorikelkkakurssi, jonka aikana korjattiin kelkkaa, opeteltiin ajamaan vaikeassakin maastossa umpihangessa (!!!) mitä hienoimmissa ympäristöissä (!!!). Kuvitelkaa matalalentoa metsässä, tai päättymätöntä puuterilaskettelua huolimatta ylämäistä, niin saatte jonkinlaista kuvaa. Pahimmat rinteet olivat sellaisia, että nelinkontinkin olisi ollut vaikeakulkuinen. Samalla tuli tutustuttua PV-jääkärien toimintaan Kontiorannassa, ja täytyy sanoa, että lusmuilta näyttivät. Meillä ei saanut näpertää kännykkää muodossa, ei puhdistaa asetta käytävillä, kaikki osallistuivat aamulenkeille jne. Taistelulähettitoiminnan lisäksi tarkk'ammunta kiinnosti kovasti. Rakastan ampumiseen liittyviä etäisyyshaasteita, pidän pitkän matkan "turvapiilovaikuttamisesta". Sotatietokonepeleissä päädyn kovin usein valitsemaan tarkkuuskiväärin.

Joskus peruskauden jälkeen tehtiin tupajako uusiksi. Uusi tupani koostui taisteluläheteistä, joista pari henkeä oli oikein mukavia. Yksi sitten täytti vähän liiankin monta helvetillisen persoonallisuushäiriöisen henkilön piirteitä... Jossakin vaiheessa hän ilmeisesti ei pitänyt siitä, kun en pokkuroinut häntä, ja vähän erikoisia asioita alkoi tapahtua. Epäilen saaneeni syyt niskoilleni joistakin hänen tekemistään rikkeistä. Monet "ylempiarvoisetkin" miehet tuntuivat nostavan hänet arvoasteikossa kovastikin todellisesta asemasta ylös päin. Häntä arvostettiin, vaikka monet työt hän teetätti muilla, ja vaikka hän rikkoisikin monia käskyjä ja asetuksia, ja vaikka hän käyttäytyisi muutenkin asemaansa nähden sopimattomasti. Hän sai käsittääkseni parhaat mahdolliset paperit palvelusajaltaan, sekä jopa jonkinlaisen kiitospuheen erinomaisesta palveluksesta. Toinen palkittu sissi oli avoin rasisti. "Rehti sissi" toimi muutenkin kyseenalaisesti, kuten jätti minut makaamaan vartioon hänenkin vartiovuoronsa ajaksi lähes 40 asteen pakkasessa, samalla kun muut tekivät aamiaista ja purkivat telttaa - ainoaa lämmittelypaikkaa kilometrien säteellä. Sain myös kuulla olevani hidas, kun en pystynyt syömään ja valmistautumaan siirtymiseen nopeasti, ja muut joutuivat odottamaan... Enää en pahemmin usko hyvään armeija-arviointiin.

Oma palvelukseni meni kuitenkin yllättävän hyvin. Ampuminen oli alkuun hankalaa, koska vahvojen lasien ja välillä myös vioittuneiden pinnoitusten vuoksi ampuminen oli ajoittain paksun paakkuisen sumun läpi muotoaan muuttavaan ylösalaista päärynää muistuttavaan maaliin sihtailua (pieni muutos asennossa -> lasit eri asennossa -> taittaa eri tavoin). Kuntotesteissä sijoituin vaatimattomasta koostani huolimatta - tai sen vuoksi - kärkiporukoihin. Suunnistuskin meni loistavasti. Rajajääkäritesteissä olin myös kärkikastia huolimatta parista epäonnistumisestani, kun takerruin epäjohdonmukaisuuksiin (Sijoitin miinan moottorikelkalle, koska sen jäljet näkyi lumessa ja sen ääniä kuului. Menetin pisteet, koska mainitsemattomana oletuksena oli, että miina tulisi asettaa nelipyöräiselle ajoneuvolle jne). P1-testissä taisin saada korkeimman luokituksen, vaikka unohduin välillä pohtimaan, että oliko testissä merkittävä virhe.  Pohdituttaa tänäkin päivänä...

Eräs ikimuistoisimpia hetkiä oli yllättävää kyllä lukea jostakin varusmieslehdestä sotilaasta, joka urheasti kamppaili monia vakavia palvelusta haittaavia ongelmia vastaan. Ongelmat johtuivat hänen "surkeasta näkökyvystään", laseissa n. -3... Minulla on siis lähes -6! Tähän nähden oli hienoa kuulla olleensa komppanian toiseksi paras ampuja noin prosentin erolla voittajaan! Toisaalta harmittaa, että en juuri koskaan saanut mitään tunnustusta. Esimerkiksi ryhmätaitokisassa ampujaksi valittiin alikeikareiden mukaan persoonallisuushäiriöinen tuttavamme, ja minut laitettiin keräämään risuja siksi aikaa. Aina jäin jollekin kakkoseksi, pykälää vaille kuntoisuuslomilta, tai sitten testimenestyksestä ei annettu mitään.

Rajavartioleiri stimuloi myös. Oli erikoinen tunne hiihtää rynnäkkökivääri selässä rajaa pitkin. Samalla tuli havaittua selkeitä aukkoja (jotka myös rajaupseeri vahvisti) rajavalvonnassa. Minulla on taipumusta jäädä pohtimaan logiikkaverkkoja ja etsiä vajaavuuksia. Pienenä haaveenani olisi joskus päästä testaamaan luvallisesti turvajärjestelmiä murtautumalla pankkiin, ylittämällä raja luvatta ja niin pois päin. 

Joku mainitsi intin ja astman. Itse koin pahoja astmaattisia kohtauksia alkukaudesta. Veritesteissä ei tietenkään mitään näkynyt, mutta sain hieman vuodelepoa. Äitini epäili reaktion johtuvan rokotteista. Minulla oli ollut pienempänä hyvin vahva heinänuha vuosia. Äitini kielsi meidän lasten rokottamisen jossakin vaiheessa, ja sittemmin heinänuhaa ei pahemmin ole ollut.

Palvelus päättyi viimein. Minulle annettiin yleiseksi kenttäkelvollisuudeksi ja -kuntoisuudeksi (tai muuta sellaista) huonoin ja toiseksi huonoin arvosana. En tiedä miksi: toisessa saamassani paperissa luokitukset olivat kärkitasoa, palveluksen aikana valitin vähemmän kuin muut enkä ratkennut ongelmakäyttäytymiseen, ja muutenkin koetin olla kunnollinen. Monet lusmusivat palveluksessa ja myös testeissä varmuuden vuoksi välttääkseen joutumasta silmätikuksi tai johtajakoulutukseen. Ehkä virheeni oli paradoksaalisesti olla avoin, sillä en peitellyt paria rikettäni (kännykkä väärässä paikassa), kerroin hallusioineeni erään vartiovuoron aikana (sysäri näytti perhoselta, istuessani metsässä vartiopisteellä näin rekan ajavan suoraan päin), mainitsin jos jokin fyysinen vaiva iski (rasitusvamma loppusodassa, jonka kyllä vedin loppuun saakka ja josta sain kiitosta upseereilta).     Palveluksen jälkeen olen jättänyt hiustenleikkuun minimiin. Nyt yltää letti jo johonkin nännien tienoille, eli toivuttu kohta on! ;p

Mielenkiintoinen oli toki kokemus. Mielelläni olisin kylläkin kasvattanut totaalien määrää tilastoissa, mutta avovankilan sijaan sai nyt riittää massamanipulaatioleiri. Reservikieltäytymisestä taitaa valitettavasti tulla vain sakkoja, ei vankeutta. No jaa, kertaukset voisivat tosin kiinnostaakin. Helppoa ei aina kuitenkaan ollut, kun omatunto ei hyväksy asioita, joita varten kouluttauduimme - ei varsinkaan siinä seurassa. Loppusodassa järkytyin eräällä tauolla, kun jotenkin ihmeellisesti näin erään varusmiehen rynnäkkökiväärin kanssa seisoskelevan rehvakkaana. Jotenkin näin hetkellisesti lapsen, joka ei ymmärrä vaaraa - joka ei näe mitään, mutta tottelee.

+ Nyt on loistavia puheenaiheita miesseurassa! Kuten näkyy, innostun inttiasioista helposti - enkä vielä aloittanut moraalipuolen läpikäyntiä sen kummemmin. Pieneksi pohdiskeltavaksi heittäisin kuitenkin sellaisen roolin kuin sotilaspastori. Mitä hän tekee? Siunaa ja toivoo "kristillistä tappamista"? Vakuuttaa, että murhaaminen uskonnon ja isänmaan puolesta on anteeksiannettavaa tai vähintäänkin hyväksyttävää? Kärjistystä toki, mutta sisältää pointin.

+ Palveluksen aikana mieli karkasi toisinaan, ja sen ansiosta on pääkirjaprojektissani paljon lennokkaita juonikuvioita ja hienoja visioita puettaviksi sanoihin. Pullonkaulaksi tahtoo jäädä vajaa ilmaisukykyni.

Kylläpä venähti. No oletettavasti lukija osaa skrollata. Toivottavasti ajatus ei tullut tässä vaiheessa yllätyksenä.

[Magister Navis]

No avaudutaas, kun kerta siihen tarkoitukseen sopiva topic on olemassa.


Niinisalon tykistöprikaatista kotiuduin puolivuotta sitten, ja pakolliset 6 kk tuli “lusittua“. Vielä alokaskaudella armeija menetteli, eikä se ollut fyysisestikään liian rankkaa. Joo joo, olen kyllä kuullut, että “jos et halua armeijaan, mene Niinisaloon“. Muuten hyvä, muttei se pitänyt paikkaansa ainakaan alokaskaudella. Oma sopeutuminen itse armeijaelämään kävi melko kivuttomasti, vaikka välillä pinkkapunkkarallit sun muut hauskat/kehittävät leikit hajottivatkin. Mutta sitten e-kausi alkoi ja minusta tehtiin viestimies (tunnetaan myös nimellä kelaperse). Leireillä viestimiehen ainoa tehtävä on vetää parikaapelia pisteestä A pisteeseen B, ja huolehtia, että viestiyhteys pelaa. Ei siis mikään maailman haastavin homma, eikä mitenkään mieluinen… Tosin oli sekin tvälläriä parempi.

Syy miksen viihtynyt alokaskauden jälkeen oli uusi tupani. Puolella tupalaisista oli rikosrekisteri, ja monella tarkkishistoria. Sain heti jonkinlaisen älykön maineen kun luin fantasiakirjoja ja tiesin jänniä “sivistyssanoja” kuten “provosoida” tai “verbaalinen“… Että semmoinen tuuri tuvan suhteen meikäläisellä. Ei minua silti kiusattu tai vastaavaa (pieni v*ttuilu kuuluu vain asiaan), mutta jouduin koko ajan olemaan ns. varpaillani, koska parilla tyypillä oli erittäin lyhyt pinna.

Suoraan sanottuna armeijassa ei mikään muu v*tuttanut kuin tupakaverit. Leirit, marssit ja sulkeiset, kaikki meni. Sain paljon uusia kavereita (joihin ei tosin intin jälkeen ole tullut oltua yhteydessä), ja opin muutamia uusia taitoja. Kuntokin kasvoi jonkin verran. Armeijan alussa meni Cooperissa 2500, lopussa 2800. Ja painoakin tuli lisää 8 kiloa. Kuitenkin kokonaisuutena armeija jää reilusti miinuksen puolelle. Melkoisen hukkaan heitetyt 6kk, mutta pääsinpähän ampumaan tykillä. Nyt pitäisi vielä päästä ajamaan junaa ja nussimaan neekeriä… Erään luutnantin mukaan vasta silloin on mies, kun on suorittanut nämä kolme asiaa.

[Southpaw]

Kysyttäöön nyt näin uteliaisuudesta miesväeltä, oliko omana armeija-aikananne nnaisia palveluksessa ja jos oli niin miten heihin suhtauduttiin? Iltasanomien sivuilla tuli roikuttua ja silmiin osui armeija-naisiin kohdistunut kiusaaminen ja aihetta koskevassa keskustelussa tuntui aihe miesten keskuudessa jakavan mielipiteitä.
http://keskustelut.iltasanomat.fi/thread.jspa?threadID=17943

Mitä mieltä ovat siis risingin miehet näistä vapaaehtoisista naisista jotka palvelukseen hakeutuu? Onko nainen armeijassa rasite vai pitäisikö tasa-arvoisuus armeija-asioissa viedä niinkin pitkälle, että myös naisille olisi pakolliset kutsunnat ja mahdollisuus valita joko intti tai siviilipalvelus? Miesten mielipiteitä siis puolesta ja vastaan olisi kiva kuulla ja kunnollisia perusteluja myös.

Itse en voi käsittää kielteistä suhtautumista, sillä eikö se ole nimenomaan hienoa, jos armeijaan tulee vapaaehtoisia naisia. Kun tekee jotakin vapaaehtoisesti, se myös yleensä tarkoittaa, että henkilö on motivoitunut tekemään, mitä nyt sitten onkaan tekemässä. Naisten huonosta kunnossa, marmatukseesta likaisuuden takia tai muistakaan vastaavista pikkuseikoista on mielestäni vain typerää valittaa. Onhan niitä huonokuntoisia ja marmattajia miestenkin keskuudessa, joten ei nuo ole mitään syitä syrjiä naista. Tosin naisilla ja miehillä voisi minusta olla ihan samat kriteerit kuntotesteissä sun muissa, ihan vain tasa-arvon nimissä tai jotain, sillä ymmärrän kyllä sen jos naisten katsotaan saavan jotakin erikoiskohtelua löysempien kriteerien takia jossain kuntotestin arvioinnissa nyt esimerkiksi. Se joka leikin aloittaa, se leikin myös kestäköön.

[Askold]

Ensin pari kommenttia siitä lehdissä olleesta tapauksesta:

Kyseessä on ilmeisesti ollut eräänlainen "palaute-vihko" johon varusmiehet ovat saaneet kirjoittaa mielipiteensä varusmiesjohtajista. Nämä vihkot ovat yleinen tapa kaikissa varuskunnissa ja ainakin Kajaanissa ne oli kielletty joten niitä pidettiin kouluttajilta salassa. Lähes kaikki palaute mitä vihkoon tulee on joko loukkaavaa haukkumista tai loukkaavia vitsejä. Tämä tiedetään jo etukäteen, mutta varusmiesjohtajat ottavat yleensä asian huumorilla.

Sitäpaitsi vihkon koko idea on täysin vapaa palaute, koska kaikki eivät uskalla arvostella johtajia julkisesti. Hyvässä lykyssä vihkoon kirjoitetaan jotain rakentavaakin palautetta, mutta ainakin siihen voidaan purkaa paineita. (Minun kohdallani oli ainoastaan negatiivista palautetta...)

Tässäkin tapauksessa syytetyt perustelivat vihon olleen "sressi lelu," mutta erona on, että yleensä palaute-vihko on asianomaisten itsensä hommaama eikä tule yllätyksenä viimeisenä palveluspäivänä.

Sitten asiaan. Henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään armeijassa vapaaehtoisina olevia naisia vastaan. Tosin tasa-arvon nimissä kannattaisin armeijan/siviilipalveluksen/aseettomanpalveluksen pakollisuutta kaikille nuorille sukupuolesta riipumatta. Tietenkin kunto- ja terveystestin perusteella saisi vapautuksen palveluksesta kuten nykyäänkin.

[Ereinion]

Yleisesti ottaen sanoisin naisvarusmiehiin suhtauduttavan varsin asiallisesti. Negatiivista sukupuoleen kohdistuvaa palautetta luullakseni kyllä tulee, mutta en usko sen olevan kiinni niinkään naiseudesta sinällään, vaan siitä että jos jostakin ihmisestä ei noin muuten pidetä, silloin armeijan homogeenisyyttä korostavassa kulttuurissa mikä tahansa poikkeavuus ryhmästä kelpaa syyksi haukkumiselle. Siis: jos ihminen on esim. huono johtaja, negatiivista palautetta tulee. Jos hän on sen lisäksi maahanmuuttaja/lestadiolainen/nainen, niin negatiivinen palaute kärjistyy runsaasti ja kohdistuu juuri tähän erottavaan tekijään.

Toisaalta tiettyä asenteellisuutta kyllä ilmenee. Esimerkiksi Kainuun Prikaatissa naiset sijoitetaan joko viestiin tai jalkaväkeen (luullakseni lähinnä siksi, että on helpompaa jakaa pari-kolmekymmentä henkeä niin, että heitä on n. kolmessa komppaniassa yksi tuvallinen kuin niin, että joka komppaniassa täytyy erottaa yksittäinen tupa vain parin ihmisen käyttöön). Tämän seurauksena sitten esim. pioneerit ja tiedustelijat, joita yleisesti ottaen pidetään fyysisesti varsin rankkoina yksikköinä, ovat kommentoineet: "niin, meillehän ei mitään naisia oteta kun ne eivät kuitenkaan pärjäisi". Toisaalta yksiköiden välinen loanheitto on armeijassa ikiaikainen piirre ja sitä harrastettaisiin kyllä melkein mistä eroavaisuudesta tahansa.

Positiivisen suhtautumisen puolelle menee sitten se, että koska naisista armeijassa ovat ainoastaan ne, joita touhu tosissaan kiinnostaa, heidän suorituksensa ovat varmasti keskitasoa korkeampia. Sen on pakko näkyä myös yleisessä arvostuksessa.

Sitäpaitsi vihkon koko idea on täysin vapaa palaute, koska kaikki eivät uskalla arvostella johtajia julkisesti. Hyvässä lykyssä vihkoon kirjoitetaan jotain rakentavaakin palautetta, mutta ainakin siihen voidaan purkaa paineita. (Minun kohdallani oli ainoastaan negatiivista palautetta...)

Minä sain vähän positiivistakin. Toisaalta joukossa olivat myös "Ei edes koiraa komentamaan" ja "Tuleva reservin vänrikki Nappula".

[MaKo]

Kysyttäöön nyt näin uteliaisuudesta miesväeltä, oliko omana armeija-aikananne nnaisia palveluksessa ja jos oli niin miten heihin suhtauduttiin?

Ei ollut.

Mitä mieltä ovat siis risingin miehet näistä vapaaehtoisista naisista jotka palvelukseen hakeutuu? Onko nainen armeijassa rasite vai pitäisikö tasa-arvoisuus armeija-asioissa viedä niinkin pitkälle, että myös naisille olisi pakolliset kutsunnat ja mahdollisuus valita joko intti tai siviilipalvelus? Miesten mielipiteitä siis puolesta ja vastaan olisi kiva kuulla ja kunnollisia perusteluja myös.

Tunnen useampiakin armeijaan menneitä naisia ja sellaisia, jotka ovat sen loppuun käyneet. Täytyy sanoa, että joillain on ollut ehkä vähän, hmmh, epärealistinen käsitys siitä, mitä armeija on tai miksi sinne voisi mennä... Monilla tosin on kyllä ollut aivan selkeä käsitys ja vielä sellainen luonne, jolla armeijassa pärjää.

Mielestäni naisille ei tarvita pakollisia kutsuntoja, vaikka miehillä sellainen olisikin. Epäilen, että homma menee jollain aikataululla palkka-armeijaan, joten miehetkin pääsevät pakollisuudesta eroon sitten joskus aikanaan.

Itse en voi käsittää kielteistä suhtautumista, sillä eikö se ole nimenomaan hienoa, jos armeijaan tulee vapaaehtoisia naisia.

Mielestäni kyllä. Tosin armeijassa vapaaehtoisia yleensä katsotaan sukupuolesta riippumatta vähän kieroon ;) Tai ainakin silloin, kun itse olin ;)

Kun tekee jotakin vapaaehtoisesti, se myös yleensä tarkoittaa, että henkilö on motivoitunut tekemään, mitä nyt sitten onkaan tekemässä.

Kyllä, tosin jotkut eivät ehkä käsittäneet sitä, mitä armeijassa tehdään. Hyvä välivuosi, jos jaksaa pitää pilkkeen silmäkulmassa, mutta aika raskasta aikaa, jos huumori valuu tupakavereiden ja räntäsateen vaikutuksesta suohon.

Tosin naisilla ja miehillä voisi minusta olla ihan samat kriteerit kuntotesteissä sun muissa, ihan vain tasa-arvon nimissä tai jotain, sillä ymmärrän kyllä sen jos naisten katsotaan saavan jotakin erikoiskohtelua löysempien kriteerien takia jossain kuntotestin arvioinnissa nyt esimerkiksi.

Minä taas en näe mitään järkeä siinä, että kriteerien pitäisi olla samanlaisia. Miehissä ja naisissa on tilastollisia eroja, joten ne olisi ihan hyvä huomioida. Jos armeijaa käyvät miehet sellaisesta valittavat, niin sellaista kannattaa kyllä katsoa sormien läpi :)

Toisaalta taas, armeijahan ei kyllä ole sellainen laitos, joka hirveästi huomioisi yksilöllisiä eroavaisuuksia. Telamiinalaatikko painaa sen 40 kiloa ja täyspakkaus 20 kiloa, riippumatta siitä, kantaako sitä 60- vai 100-kiloinen ihminen... Monissa hommissa isommat kaverit ovat etulyöntiasemassa, halusipa sitä tai ei.

[Greenhead]

Olen menossa varusmies palvelukseen tossa 13.7 Tikkakoskelle ELSO aliupseeri koulutukseen ja olisi mukavaa saada tietoa tulevan varalle. Mitä minä nyt näitä viestejä tässä luin niin äkkiseltään järjestelmä vaikuttaa mädältä ja epäoikeuden mukaiselta sisältä käsin. Minulla on tarkoituksena edetä arvoasteikolla ylöspäin ehkä Majuriksi asti, jos kaikki sujuu hyvin.

Tähän mennessä olen opetellut ulkoa arvomerkit ja niiden hierarkian. Tunnistan Sotilasmestarin luunantista ja jne. Mitä muuta olisi hyödyllistä oppia/tietää etukäteen.?

Tätä olen nyt kysymässä. Mitä on hyödyllistä tietää/osata ennen palvelukseen lähtemistä? Mitä minä olen kuullut on melko varmasti ollut tätä "pelottelua" tai "liiottelua" niistä oloista. Olen kuullut mm. että sängyn ja oman kaapin siisteyteen kiinnitetään "suurta" huomiota. Pitääkö paikkansa ja oliko teidän aikana tälläistä?

Arvostan kaikkea saamaani ennakko tietoa.

Isä sanoi että on hyödyllistä olla edellisenä päivänä varuskunnassa paikalle. Saa laittaa tavarat paikoilleen hyvissä ajoin ja pystyy sitten rauhassa aloittamaan ensimmäisen päivän ilman että yrittää kiiressää laittaa tavatat kaappiin.

Vanhemmilta perhetutuilta kuulin että ei kärsi nousta silmätikuksi ja tehdä annettuja töitä liian nopeasti. Tämä saattaa nousta minulle ongelmaksi, koska olen varttunut maatilalla ja olen oppinut tekemään työt rivakasti pois jaloista ja muutenkin minulla on hyvä oikeuden käsitys ja jos huomaan että oletuksia/käsityksiä rikotaan niin minä olen siitä ensimmäisenä sanomassa, jos tilanne menee niin pahaksi. Kaiken kruuna se että minulla on persoonallinen luonne. Olen sanavalmis ja saa kyllä korpraalit, minut vastaan, jos rupeavat minua liikaa simputtamaan ja jos se menee todella ymmärryksen yläpuolelle. Jos käsketään vessoja siivoamaan se ok, koska jonkunhan ne on pestävä, mutta jos ruvetaan sanomaan että kerää kivet pois sorapihalta niin vitut.

[MaKo]

Olen menossa varusmies palvelukseen tossa 13.7 Tikkakoskelle ELSO aliupseeri koulutukseen ja olisi mukavaa saada tietoa tulevan varalle.

ELSO? Elektroninen sodankäynti? Kuulostaa siinä mielessä erikoiselta, että tiedät jo valmiiksi meneväsi aliupseeriksi? Meillä (pioneereissa) AUK:iin menijät valittiin vasta peruskoulutusjakson päätteeksi.

Mitä minä nyt näitä viestejä tässä luin niin äkkiseltään järjestelmä vaikuttaa mädältä ja epäoikeuden mukaiselta sisältä käsin.

Kaikki maailman armeijat ja muutkin "kriisiorganisaatiot" (esim. poliisi vähän miedompana versiona) rakentuvat samalla tavalla, yksinkertaisen ja ehdottoman komentohierarkian varaan. Jos me asuttaisiin sotaa käyvässä maassa, niin meillä ei olisi mitään ongelmia sopeutua armeijan tapaan tehdä asioita. Vaan kun me asutaan tällaisessa demokratiassa, niin siviilielämään verrattuna armeijan systeemeihin sopeutumisessa voi olla omat haasteensa. Kuitenkin, loppujen lopuksi, ihmisistä sekin organisaatio muodostuu ja ihmisten ehdoilla sekin on rakennettu. Siellä vain valinnanvaraa on vähemmän kuin meidän tavallisessa siviilielämässä.

Minulla on tarkoituksena edetä arvoasteikolla ylöspäin ehkä Majuriksi asti, jos kaikki sujuu hyvin.

Majuriksi ei varusmiespalveluksen aikana päästä, porukasta tulee enintään reservin vänrikkejä (RUK:n käyneet). (Kantahenkilökunnan) majurit ovat käyneet kadettikoulun, joka tuottaa luutnantteja ja yliluutnantteja, ja sieltä sitten ylennysten kautta edenneet majuriksi saakka. Reservin majurit ovat varusmiesaikojen vänrikkejä, jotka on kertausten perusteella ylennetty majureiksi saakka (niitä ei kuitenkaan aivan hirveästi ole).

Tähän mennessä olen opetellut ulkoa arvomerkit ja niiden hierarkian. Tunnistan Sotilasmestarin luunantista ja jne. Mitä muuta olisi hyödyllistä oppia/tietää etukäteen.? Tätä olen nyt kysymässä. Mitä on hyödyllistä tietää/osata ennen palvelukseen lähtemistä?

Minä menin armeijaan ihan ummikkona, joten voin sanoa, että normaalilla pääkopalla varustettu pärjää siellä ihan hyvin, vaikkei opettele mitään etukäteen.

Mitä minä olen kuullut on melko varmasti ollut tätä "pelottelua" tai "liiottelua" niistä oloista. Olen kuullut mm. että sängyn ja oman kaapin siisteyteen kiinnitetään "suurta" huomiota. Pitääkö paikkansa ja oliko teidän aikana tälläistä?

Kyllä ainakin omana aikana sänky ja kaappi piti pitää siistinä, sänky siis "tiiliskiveksi" petattuna ja kaappi sellaisessa järjestyksessä kuin oli määrätty (jokaiselle tavaralle oma paikkansa ja sekalaiset tavarat "nätisti" piilotettuna). Kaapeille on siis olemassa oma "speksinsä", jonka mukaan sen jokainen rakentaa (ennen lomille lähtöä).

EDIT: Armeijassa siis yleisesti ottaen kaikki halutaan näyttämään samalta. Sängyt samalla tavalla petattu, kaapit samanlaisessa järjestyksessä, kaikilla samanlaiset varusteet päällä samanlaisessa järjestyksessä jne. jne. Siinä on sellainen hyvä puoli, että pystyy nopeasti, yhdellä silmäyksellä, tarkastamaan, että koko joukkueella on kaikki tarpeellinen mukana tai ettei keltään puutu armeijan tavaroita.

EDITEDIT: Tavaroista tuli heti mieleen se, että armeijassa kannattaa pitää tavaroistaan hyvää huolta eli kamppeet kaapissa ja kaappi lukossa. Armeijan aikana hukkuu yhtä jos toista ja tupakavereilla on suuri kiusaus pistää vahinko kiertämään eli ottaa naapurilta hukkaamansa tavara, jottei joutuisi sitä pois lähtiessään maksamaan. Eli kaikki hukkaamasi kamppeet maksat pois lähtiessä ja osa niistä on kalliita.

Pelottelusta ja liioittelusta mun on hankala sanoa mitään, aika monet asiat joista ollaan muiden kanssa juteltu, on kyllä ihan täyttä totta, mutta kuulostavat armeijaa käymättömien mielestä karseilta ja kummallisilta. Esimerkiksi se, kun eräällä leirillä aamuyöstä vartiossa ollessa näkökentässä uiskenteli vaaleanpunaisia hirviä vähästä unimäärästä johtuen :D

Minusta ehkä vaikeinta oli alussa tottua siihen, että tuntui siltä, että armeijassa kaikki sanotaan huutamalla. Siviilissä kun sellaista ei tavallisesti esiinny, mutta siviilissä harvoin pitää ulkona saada 100 ukkoa tekemään asioita yhtä aikaa ilman megafoneja tai muuta PA-laitteistoa :)

Isä sanoi että on hyödyllistä olla edellisenä päivänä varuskunnassa paikalle. Saa laittaa tavarat paikoilleen hyvissä ajoin ja pystyy sitten rauhassa aloittamaan ensimmäisen päivän ilman että yrittää kiiressää laittaa tavatat kaappiin.

Ei meillä ainakaan päässyt varuskuntaan etukäteen, oli määrätty aika, jolloin piti tulla paikalle ja sitten jonottamaan sotilaskotiin, josta taas ohjattiin perusyksikköön. Siellä sitten saatiin armeijan kamppeita siviilikamppeiden tilalle ja varusvaraston kautta haettiin loput, siis ohjatusti, ei omin päin.

Vanhemmilta perhetutuilta kuulin että ei kärsi nousta silmätikuksi ja tehdä annettuja töitä liian nopeasti. Tämä saattaa nousta minulle ongelmaksi, koska olen varttunut maatilalla ja olen oppinut tekemään työt rivakasti pois jaloista ja muutenkin minulla on hyvä oikeuden käsitys ja jos huomaan että oletuksia/käsityksiä rikotaan niin minä olen siitä ensimmäisenä sanomassa, jos tilanne menee niin pahaksi.

Silmätikkuus on monimutkainen asia. Kuvittele paikkaa, jossa on yksi kokonainen ikäryhmä kerralla paikalla, ihan niin kuin peruskoulussa (vaikka yläasteella), parikymppisenä asumassa viikot keskenään. Homma on helppoa, kun pitää vähän pilkettä silmäkulmassa ja vaikeaa, jos on jatkuvasti vastahankaan muun porukan kanssa. Joukkuepelaajat pärjäävät helposti.

Meillä maatilojen porukka oli kyllä yleensä siinä pärjäävässä sakissa, iso osa porukasta tuli Etelä-Pohjanmaalta.

Kaiken kruuna se että minulla on persoonallinen luonne. Olen sanavalmis ja saa kyllä korpraalit, minut vastaan, jos rupeavat minua liikaa simputtamaan ja jos se menee todella ymmärryksen yläpuolelle. Jos käsketään vessoja siivoamaan se ok, koska jonkunhan ne on pestävä, mutta jos ruvetaan sanomaan että kerää kivet pois sorapihalta niin vitut.

Ei nykyarmeijassa simputus järjettömyyksiin mene, meillä ei esim. saanut enää pelata tennistä. En itse asiassa muista, että meillä olisi ollut mitään simputukseen viittaavaakaan, jos nyt ei lasketa mukaan AUK:in tahallista järjestymistä ulos monta kertaa ennen aamupalalle lähtöä (kellosta pystyi katsomaan, että milloin järjestyminen "onnistuu" niin hyvin, että voidaan lähteä syömään :) EDIT: Meillä siis AUK söi viimeisenä ja koska aamutoimet oli jo hyvissä ajoin tehty, niin siinä oli sitten yleensä noin puolen tunnin "luppoaika", jonka aikana "harjoiteltiin" ulos järjestymistä :)

Paljonhan kasarmien normielämään kuuluu sellaista äkseerausta, joka siviilimaailmassa hoidettaisiin vähemmällä päänsäryllä, mutta se nyt on vaan se armeijan tapa tehdä asioita :)

---

Simputuksesta: Siis - mielestäni - oikea simputus on oman esimiesaseman väärinkäyttöä eli porukan komentamista tekemään jotain nöyryyttävää. Sellaista ei omana armeija-aikana (92-93) esiintynyt ollenkaan. Monet pitävät simputuksena kuitenkin myös sellaisia juttuja, jotka ovat oikeastaan aika hauskoja, jos ne vain sellaisena ottaa - tenniksen peluu on siis sitä, että kun huudetaan "Boris!", joukkue katsoo oikealle, kun huudetaan "Becker!", joukkue katsoo vasemmalle - vastaavat "oikeat" "luvalliset" ja oikeusministeriön vahvistamat käskyt ovat "katse oikeaan - päin!" ja "katse vasempaan - päin!"

Samoin meiltä oli kielletty monet räävittömät marssilaulut, sen sijaan sallittujen listalla oli ne tylsän tavalliset "vasen - vasen - vasen - kaks - kolome - yks - kaks - yks - kaks - vasen - kaks - kolome"


Vähän vielä jälkilisäyksiä: Yleensä kaikenlaisissa erikoisporukoissa ryhmähenki on hyvä ja sitä kautta armeija menee suht siististi läpi. Tietysti joukon valikointikin vaikuttaa, esim. viestipuolella on paljon elektroniikka- tai tietokonealalle lähteviä. Huonoin ryhmähenki lienee EK:ssa (EsikuntaKomppania), joka kerää kaikki "B-miehet" suorittamaan palveluksensa loppuun. Jääkäreissä, tykkimiehissä ja sellaisissa taitaa olla sellainen keskinkertainen henki, niissä kun ei juuri ole porukan valikointia.

Sissit ja niiden johdannaisena laskuvarjojääkärit ja taistelusukeltajat ovat varmasti hyvähenkistä porukkaa, koska koulutus on fyysisesti rankkaa ja vaatii jo lähtökohtaisesti suht tervettä päätä ja hyvää kuntoa. Sotilaspoliiseihin eksyy ihan perusporukan lisäksi myös kaiken maailman asehulluja(*) ja sellaisia, joiden sietäminen saattaa koetella huumorintajua (:)), mutta itse koulutus kaupunkisotineen päivineen on varmasti mielenkiintoista.

(*) Spollithan saavat käyttöönsä taittoperäiset rynnäkkökiväärit, haulikot, pistoolit, konepistoolit, käsiraudat ja sellaiset :) Ja vartiossa ollessa ne on vielä ladattu kovilla.

Meillä pioneereissa oli paljon rakennuspuolen porukkaa (kirvesmiehiä, rakennusmestareita ja -insinöörejä, konekuskeja yms) ja koska kesällä menin, niin toinen puoliska porukasta oli juuri valmistuneita (ylioppilaita ja ammattikoululaisia). Itse kuuluin koulupohjalta siihen "sekalaiseen sälään" ollessani tietojenkäsittelyn YO :) Meillä varmaan 75% porukasta osasi jo lähtökohtaisesti huoltaa moottorisahan (en minä) ja ehkä puolet käyttää traktorikaivuria (en minä).

Joukkohenki oli ihan OK, vaikka täytyy kyllä myöntää, että erityisesti itse alikessuna vanhoille tupakavereille ollessa ärsytti suunnattomasti se lusmuilu, jota osa harrasti perjantaisin leireiltä palatessa, kun olisi pitänyt kuorma-autot tyhjentää ja varusteet (tellut, teltat ja muut) huoltaa varastoon. Jatkuvasti piti käydä hakemassa ukkoja takaisin, kun ne livistivät kerrokseen vetämään lomapukua päälleen.