^ Tämän viestin lainaukset peräisin tuolta Draganin arvostelusta. Kivempi lainailla kuin ihan yksikseen höpistä.
Kirjasarja on muuttanut teemaansa jokaiseen osaansa.
Jep. En olisi osannut aiempien kirjojen perusteella (taaskaan) arvata, millainen
Yö ikuinen tulisi olemaan. En sitten tiedä, onko sellainen tempoilu trilogialle hyödyksi vai haitaksi... Ainakin sain yllättyä moneen kertaan eli tylsää ei tullut.
Yö ikuinen sijoittuu kaksi vuotta Lankeemuksen jälkeen. Maailma on jossain määrin toipunut vampyyreiden valtaannoususta. Elämä ei kuitenkaan ole entisensä. Ihmiset ovat vampyyreille karjaa. Selviytyneiden kohtalona on joutua joko keskitysleirejä muistuttaviin veripankkeihin tai sitten elämään ”vapaana” entisen elämän kurjaa jäljitelmää ulkonaliikkumiskieltoineen.
Hassua kyllä, itselleni tuo tieto kahden vuoden kulumisesta oli jo sinänsä jonkinlainen helpotus: tilanne ei voi olla täysin toivoton, kerran henkilöt ovat selvinneet hengissä jo näinkin kauan. Lukujännityksen kannalta huono homma. Toki kirjassa yritettiin selittää, miksi
juuri nyt olisi käsillä jännät paikat eli ratkaisun hetket eli aikojen loppu, ihmiskunnan ehdoton alistaminen, täydellinen haltuunotto, uuden ajan alku jne. ... Mutta aiemmissa osissa suuri osa jännitystä on syntynyt henkilöhahmojen hektisestä eloonjäämiskamppailusta, jossa hengissäsäilymistä ei ole voinut ennustaa edes seuraavan tunnin osalta. Nyt touhusta oli ehtinyt tulla jo jokseenkin rutiinia. Eivätkä vampyyritkään ole enää yhtä täydellisen karmivan epäinhimillisiä.
Minulle tuli yllätyksenä, millaiseksi ihmisten elämä oli muuttunut. Uutena ainesosana on aimo annos yhteiskunnallista dystopiaa - kirjan maailmaa voisi luonnehtia lähinnä joksikin.. friikkipoliisivaltioksi. Pahansuopa yliluonnollinen vitsaus kun ei siis enää haluakaan hävittää ihmiskuntaa vaan pitää sitä hallinnassaan. Ja suurin osa ihmisistä on tähän varsin suostuvaisia, koska he haluavat vain olla rauhassa ja jatkaa elämäänsä mahdollisimman totutulla tavalla, vaikkapa televisiouusintoja katselemalla. (Piikki myös nykymaailmaa kohtaan?) Jotkut toiset taas pyrkivät sumeilematta ottamaan irti kaiken mahdollisen henkilökohtaisen hyödyn uudenlaisesta maailmanjärjestyksestä.
Kolmas osa nostaa parrasvaloihin ihmishahmojen selviämisen äärimmäisen paineen alla. Maailma on muuttunut paljon epätoivoisemmaksi tarinan edetessä ja tämän seurauksena saman ovat kokeneet myös hahmot.
Pidin siitä, että henkilöhahmot ovat kokeneet muutoksia ja joutuvat painiskelemaan itsensä kanssa. Vaikeat ajat ovat tuoneet joistain esiin parhaat, joistain huonoimmat puolet... vai kui se nyt olikaan. Lukiessa oli pienoinen järkytys, kun huomasin peräti pitäväni Ephistä. Aiemmissa osissa hänen marinansa on lähinnä ärsyttänyt. Kirjailijat olivat kuitenkin keksineet varsin tehokkaan lääkkeen ärsytykseen: he laittavat muut henkilöt latelemaan ääneen ne minuakin harmistuttaneet Ephin huonot puolet. Jolloin henkilöhahmo ei olekaan enää tahattoman ärsyttävä, vaan harkitun ristiriitainen... Ovelaa.
Etenkin Zackin nykyinen henkinen tila oli etukäteen arveluttanut. Edellisen osan lopun perusteella oletin, että
hänetkin olisi suljettu sinne leireille, ja olisi viettänyt tämän ajan nyt jossain… karsinassa.
Aiemmissa osissa pidin Zackia aika persoonattomana henkilöhahmona - jonakin, jota vaan yritetään suojella ja pelastaa. Pidin siitä, että viimein hänelläkin oli tilaa toimia ja tehdä valintoja, vaikka toimet ja valinnat olivatkin sitten järestään surkeita.
Quinlanin läsnäolosta olin innoissani, mutta hänen motiivinsa tuntuivat heppoisilta. Hahmon kehittelyn olisi voinut aloittaa jo aiemmissa kirjoissa, mutta hänet oli ilmeisesti haluttu säästää ylläriksi vasta tähän kirjaan. Olisin kaivannut ylipäätänsä enemmän välinäytöksiä, joissa olisi voinut vaikka hänestäkin sitten enempi kertoa. Nyt oli vähän sellainen:
"Päivää, tulin uhraamaan itseni" - tyyppi.
Suurin pettymys oli ehkä Gus, joka tuntui jäävän aikas yhden roolin mieheksi. Sellaisenaankin toki viihdyttävimmästä päästä, mutta mutta... Fetiin ei sentään joutunut pettymään.
Sivuhenkilöt olivat suht turhanpäiväisiä. Heidän tehtävänäänhän oli vain…
kuolla. Tosin Noran äidin oletettava nylkeminen sentään hätkähdytti. Taisikin olla hyytävin yksityiskohta koko kirjassa…
Viimeinen kirja lisäksi hylkää suurimman osan ensimmäisessä ja toisessa osassa käytetystä tieteellisestä lähestymistavasta, mikä rikkoo kokonaisuutta.
Uskonnollista mytologiaa oli toki jo
Lankeemuksessa, mutta tämän osan raamattukuvasto pääsi silti yllättämään. Sekin. Oli ennustuksia, näkyjä, salaisia kirjoituksia ja tietenkin
enkeleitä.
Osa viittauksista ei itselleni edes auennut. Esimerkiksi keskimmäinen kirjan ”osa” oli nimeltään ”Jaakob ja enkeli”, enkä tajunnut lainkaan, mistä moinen nimi on peräisin. Ennen kuin myöhemmin yksi henkilöistä käytti kyseistä vertauskuvaa... enkä kyllä sittenkään hoksannut, mistä kertomuksesta se olisi peräisin.
Kirjan loppua jouduin oikeasti jännäämään, koska uskoin, että se voisi olla oikeasti synkkä. Lopulta ei mielestäni kuitenkaan ollut aivan tyydyttävä... Lukijan ei ole mahdollista keksiä ”ratkaisua” eli erään paikan sijaintia ennen kirjan hahmoja, koska mistäpä sellaisen nyt voisi tietää. Osittain osasin loppua kuitenkin ennakoida, osin olisin odottanut jotain enemmän:
Tuntui aika selvältä, että Eph tavalla tai toisella uhraa itsensä. Tämä siis selvää viimeistään siinä vaiheessa, kun alkoi nähdä näkyjä ja pitää itseään jonkinmoisena Jumalan valittuna... Minulle oli kuitenkin jonkinasteinen pettymys, ettei hän lopulta joutunut päättämään Zackin kohtalosta (pelastaako maailma ynnä ihmiskunta vaiko Zack tms.), koska Zack oli jo saanut tartunnan.. eli ei ollut enää pelastettavissa.
Olihan se loppu sentään ihan liikuttava.
Olin odottanut, että lopussa olisi vielä palattu ainakin erääseen juonisäikeeseen:
Fetin Islannista mukaansa ottamaa ranskankielistä kirjaa ei lopulta tarvittu mihinkään, mistä olin hieman ihmeissäni. Olin luullut, että se olisi jollain tavalla tärkeä, koska liittyi vanhan professorin viimeisiin sanoihin jne.
Loppua kohden henkilöhahmojen ja sitä myötä myös omat ajatukset myös harhailivat jo mahdollisen onnistumisen jälkeiseenkin aikaan. Hyvin perusteltiin, ettei onnellinenkaan loppu ei olisi mitenkään autuaaksitekevä, vaan vampyyrivitsauksen ajasta toipuminen tulisi olemaan vaativaa... Lisäsi tarinan uskottavuutta, mutta samalla latisti hiukka jännitystä, kun osittain jo kuvittelin hahmojen jo selvinneen vampyyrivitsauksesta. Toiveikkuus on pahasta.
Niin juu. Tällä kertaa oli sen verran isot aseet, että miekin olin tyytyväinen.
